J. K. Paasikivi on jäänyt Suomen historiaan monesta syystä. Hänet muistetaan ennen kaikkea presidenttinä, ulkopoliittisena oppimestarina, Tarton ja Moskovan rauhansopimusten neuvottelijana, KOP:n pääjohtajana, jotkut muistavat hänet vuoden 1918 monarkistina, suhteellisen harvat Kokoomuspuolueen puheenjohtajana 1930-luvulla tai Suomen Tukholman- ja Moskovan-lähettiläänä. Paasikivi muistetaan myös luonteestaan, etenkin sen koleerisesta puolesta. Hyvin harvat muistavat häntä parlamentaarikkona – tai hänen suhdettaan eduskuntaan.
Tämä on ymmärrettävää. Paasikiven ura kansanedustajana jäi varsin lyhyeksi. Itsenäisyyden aikana hän ei ollut kansanedustajana lainkaan. Tässä suhteessa hänen uransa eroaa hyvin monesta muusta presidentti- ja pääministeritasolle nousseesta poliitikosta. Ei ainutkertaisesti – C. G. E. Mannerheim, Mauno Koivisto ja Martti Ahtisaari eivät olleet koskaan kansanedustajia – mutta presidenttisarjassa hänen kansanedustajakautensa lyhyys ei ole tässä suhteessa kovin tyypillinen tapaus. Svinhufvudinkin kansanedustajakausi yksikamarisessa eduskunnassa oli suunnilleen samanmittainen, mutta hän oli moninkertainen puhemies.
Toisinkin olisi voinut olla. Paasikivi oli noussut politiikkaan varsin nuorena miehenä keskeisesti juuri eduskunnan kautta. Hän ehti toimia jopa talonpoikaissäädyn sihteerinä vuosina 1904–05, yrittää – joskin onnistumatta – valtiopäivämieheksi porvarissäädyn kautta, ajaa valtiollisen ja kunnallisen äänioikeuden laajentamista jo ennen suurlakkoa, olla jäsenenä yksikamarista eduskuntaa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalta laatineessa komiteassa vuosina 1905–06 sekä tulla valituksi eduskuntaan sen ensimmäisissä vaaleissa vuonna 1907 ja sen jälkeen vielä useita kertoja. Voi kuulostaa paljolta, mutta parlamentaarinen ura ulottui ainoastaan vuoden 1913 valtiopäivien loppuun, koska eduskunta hajotettiin niin monta kertaa. Kansanedustajaurassa oli jopa yksi tauko.
Konservatiivi, reformisti, radikaali
Paasikiven suhdetta eduskuntaan tuli sanelemaan useampikin kokemuspohja yhdistettynä maailmankuvaan ja henkilökohtaiseen luonteeseen. Yksi niistä oli konservatiivinen, yksi reformistinen, jopa radikaali. Kolmantena pohjana oli tavallaan ulkopuolisuus. Tämä kaikki selittää sitä, miksi hänen suhteensa eduskuntaan muodostui hyvin monitahoiseksi. Se ei ollut koskaan eduskunnan samaistamista sellaisenaan kansanvaltaan, saati idealistista ihailua, kuten useilla, etenkin sosialidemokraatteihin ja Maalaisliittoon lukeutuneilla poliitikoilla. Pääministerinä ja presidenttinä Paasikivi tuli kokemaan eduskunnan usein taakaksi. Paasikiven monet raivokohtaukset lehdistöä kohtaan ovat tunnettuja, samoin hänen tapansa pitää luokkapuolueita ja monia yksittäisiä kansanedustajia epäpätevinä, jopa parlamentarismin alennustilan symboleina.
Suhtautuminen ei kuitenkaan ollut koskaan sellaista täydellistä turhautumista ja torjuntaa, jollaiseksi se muodostui monilla Paasikiveä vanhemman ja myös hänen oman ikäpolvensa konservatiiveilla. Näitä löytyi lähinnä RKP:sta sekä vanha- ja nuorsuomalaisten vanhoillisimpien ja nationalistisimpien edustajien joukosta. Maailmansotien välillä ilmaantui vielä kaksi eduskunnan ja parlamentarismin vastaista voimaa poliittisen spektrin laidoilta. Niille Paasikiveltä löytyi vielä vähemmän ymmärrystä.
Jos ajatellaan Paasikiveä 1900-luvun alussa, hän oli tuolloin jo ohittanut ensimmäiset 30 ikävuottaan. Ajattelun tietyt perusteet jäivät pysyviksi. Paasikiven nuoruuteen ja alkavaan keski-ikään oli kuulunut itsestään selvästi maailma, jossa valtiopäivälaitos oli rakentunut säätypohjalle ja maailmaa hallitsivat keisarilliset ja kuningashuoneet. Ajatus demokratiasta oli leviämässä, mutta sille oli vahvat pidikkeet, ja Paasikiven omaksumassa, Snellmanilta ja Yrjö-Koskiselta perityssä maailmassa kansallisuusaate oli suurempi arvo kuin kansanvalta. Vuoteen 1899 asti kaiken lisäksi erikoissuhde keisariin oli taannut suomalaisen kansallisuusaatteen etenemisen. Kun vielä fennomaaninen liike oli noussut yhteiskunnassa yhä vaikutusvaltaisempaan asemaan koulutuksen ja virka-asemien eli yhteiskunnallisten meriittien keräämisen reittiä, liikkeessä oli selkeästi konservatiivisia piirteitä.
Toisaalta toinen virta vei reformistiseen suuntaan. Fennomania oli alun perin myös rahvaan liike, joka turvautui suomalaiseen kansaan ja ajoi sen oikeuksia. Sen perusargumentaatioon kuului taistelu ruotsinkielisiä ”herroja” vastaan. Samaan suuntaan vaikutti se, että venäläistämisvuosien alkaminen vuonna 1899 horjutti uskoa keisariin. Kun suurlakko sitten tiesi demokratian voimakasta läpimurtoa ja loikkaa yhdellä kerralla säätyedustuksesta yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen, Suomalainen puolue kytki itsensä taas hyvin voimakkaasti vanhaan reformistiseen perinteeseensä, korosti demokratiaa ja ajoi sosiaalisia uudistuksia. Ensimmäisinä vuosina yksikamarisen eduskunnan perustamisen jälkeen puolueella oli todella vahvat odotukset eduskuntaa kohtaan ja monilla sen edustajilla käsitys, että puolueesta tulisi uuden eduskunnan suurin voima, joka voisi saada jopa 70–80 kansanedustajaa.
Paasikivi oli osa tätä virtaa. Hän kuului Suomalaisessa puolueessa Danielson-Kalmarin ympärille ryhmittyneeseen, valtaosin Paasikiven ikätovereista muodostuneeseen sisäpiiriin, jonka tavoite oli modernisoida puolue kansanvaltaiseen ja sosiaaliseen suuntaan ja samalla säilyttää sen voimakkaasti kansallismielinen pohja. Piirin muita jäseniä olivat Lauri Ingman, Ernst Nevanlinna ja K. N. Rantakari. Paasikivellä oli vieläpä aitiopaikka uudistukseen, koska hänet valittiin puolueen uuden polven edustajana uutta valtiopäiväjärjestystä laativaan komiteaan. Siinä hän kannatti yksikamarisuutta etenkin sen argumentin pohjalta, että teoreettisia epäilyksiä oleellisempaa oli yhdistää ja koota kansa ”lujaksi kokonaisuudeksi”. Tämä ei onnistuisi eduskunnassa, jossa toiset istuisivat ylä- ja toiset alahuoneessa. Aluksi yksikamarisessa varmaankin tulisi hankaluuksia, mutta ajan mittaan ne tasoittuisivat, Paasikivi argumentoi.
Paasikivi oli sisäistänyt suurlakon avainkokemuksena, kansan voiman näyttönä, ja hän hyväksyi myös sen sosiaalisen reformismin suunnan, joka näyttäytyi etenkin torppariohjelmassa. Hän mainitsee muistelmissaan, että siitä puolueen sosiaaliohjelmasta, jolla puolue lähti ensimmäisiin vaaleihin, tuli ”aika radikaali”. Olihan hän sitä paitsi itsekin kirjoittanut 1890-luvulla morsiamelleen Saksasta kirjeen, jossa hän oli maininnut olevansa tulemaisillaan sosialistiksi. Toki tämä oli merkinnyt hänelle aivan muuta kuin marxilainen sosialismi.
Paasikivi oli myös eduskunnassa mukana aallonharjalla. Hänet valittiin yksikamariseen eduskuntaan puolueen itsestään selvänä yleisehdokkaana Satakunnasta. Mainittakoon, että kyseinen vaalipiiri oli melkoinen tulevien valtiomiesten hautomo: samalla tai viimeistään seuraavalla ovenavauksella eduskuntaan valittiin sieltä muun muassa Lauri Ingman, E. N. Setälä, Edvard Gylling ja Väinö Tanner. Eli vaikka Paasikiveäkään ei olisi ollut, vaalipiiristä olisi noussut kaksi pääministeriä, Suomen itsenäisyysjulistuksen pääasiallinen laatija (ja muutaman kuukauden ajan senaatin johtaja) sekä Neuvosto-Karjalan presidentti.
Naisten äänioikeutta ja vaalikelpoisuutta kohtaan Paasikivellä ei näytä olleen epäilyksiä. Äänioikeuden hyväksyivät komiteassa melkein kaikki, ja Paasikivi huomautti vaalikelpoisuudesta, että jos se kiellettäisiin naisilta, tämä olisi epäluottamuksen osoitus äänestäjiä kohtaan. Kun valtiosääntöoikeuden suuri nimi Robert Hermanson vastusti naisten äänioikeuttakin ja arveli, että naiset äänestäisivät äärimmäisyyspuolueita, Paasikivi kuittasi, että naiset äänestäisivät osoittaen ”ehkä suurempaa malttia kuin miehet”. Muistelmissaan hän toteaa ykskantaan: ”Naisten äänioikeuden nähden astuimme kansojen etunenään. Euroopassa ei vielä mikään kansa ollut myöntänyt naisille valtiollista äänioikeutta. Naisten äänioikeudesta ja vaalikelpoisuudesta on ollut vain hyviä kokemuksia.”
Turhautuminen
Paasikivi samoin kuin hänen piirinsä ylimalkaan turhautuivat kuitenkin varsin pian uuteen eduskuntaan. Siitä tuli aivan muuta kuin oli odotettu: ei riippumattomien herrasmiesten keskustelukerho, jossa koulutetuimmilla ja pätevimmillä olisi valta, vaan foorumi, jossa luokkapuolueet etenivät ja jossa sisäinen hajanaisuus oli entistäkin suurempi. Kun Paasikivi valittiin eduskuntaan, tyrmistyttiin 80 sosialidemokraatin valinnasta, ja kun hän lähti eduskunnasta, SDP:llä ja Maalaisliitolla oli yhteensä enemmistö, 108 paikkaa. Virta ei kääntynyt itsenäisessä Suomessakaan, päinvastoin. Maailmansotien välillä vasemmistolla ja Maalaisliitolla oli jo 70 % kansanedustajista, Paasikiven presidenttikaudella noin kolme neljäsosaa.
Vuonna 1913 Paasikivi oli jo avoimesti skeptinen sen suhteen, olivatko olot sittenkään olleet vuonna 1906 vielä kypsät sellaiseen demokraattiseen suuntaan ja eduskuntalaitokseen kuin oli toteutunut. ”Tarjosivatko yhteiskuntataloudelliset ja erittäinkin maaseudun olot sekä kansansivistys pohjan, jota yleinen ja yhtäläinen äänioikeus edellyttää”, hän pohtii muistelmissaan.
Eduskunnan lopulliseen jättämiseenkin liittyi karvas sivumaku: eduskunnan enemmistö hyväksyi moitelauseen hänen johtamaansa valtiokonttoria kohtaan, kun se oli maksanut – täysin teknisenä toimenpiteenä – venäläisten vaatimat sotilasmiljoonat. Paasikiven mielestä tämä oli perusteetonta ja epäoikeudenmukaista. ”Tämä epäluottamuslause, jonka eduskunta, annettuaan asian monta vuotta äänettömyydellä mennä menojaan, nyt vihdoin päätti, oli myös sikäli omituinen, että se koski ensi sijassa kassavirastoa, valtiokonttoria. Se ei ollut osoitettu hallitukselle, niinkuin tavallinen järjestys vaati. Etusijassa se tietysti oli tarkoitettu ja kohdistui minuun. Monenlaisessa olen joutunut olemaan mukana. — Lain kannalta asia oli minulle selvä. Mutta poliittisena mielenilmaisuna, jollainen eduskunnan päätös oli, se koski minuun.”
Närkästyminen on helppoa havaita tässä yli neljän vuosikymmenen viiveellä kirjoitetussa toteamuksessa. Paasikivi päätti erota sekä valtiokonttorin johtajan että kansanedustajan paikoilta.
Paasikiven päiväkirjoissa, jotka ovat säilyneet varsin johdonmukaisesti 1920-luvulta 1950-luvulle, kriittiset kommentit ja lopulta purkaukset eduskuntaa ja kansanedustajia kohtaan eivät ole harvinaisia. Toki on muistettava Paasikiven päiväkirjojen varaventtiililuonne ja se, että hän haukkui niissä suunnilleen kaikkea ja kaikkia. Osansa saivat niin puolueet, yksittäiset poliitikot, sanomalehdet, eri ammattikuntien edustajat ja Suomen kansa ylipäätään. Kaikki nämä olivat epäpäteviä, epäkypsiä, lyhytnäköisiä, itsekkäitä, kelvottomia, unohtaneet kansakunnan kokonaisedun, ja niin edelleen. Poikkeuksina olivat – kuinka ollakaan – maailmansotien välillä tietyt pankkimiehet ja maailmansodan jälkeen vanhat suomettarelaiset. Eivätkä heistäkään monet.
Samalla nostalgia säätyeduskuntaa ja sen – Paasikiven muistoissa – korkeaa sivistystasoa kohtaan kasvoi. Jopa venäläistämisvuosien eduskunta näytti nyt monilta osin paljon paremmalta kuin 1940-luvun lopun eduskunta.
“Keskustelun kuluessa minä sanoin näinä päivinä mieleeni tulleen vanhan Yrjö-Koskisen lauseen eräässä hänen julkaisemassaan kirjoituksessa v. 1902: ‘Totta on, että Suomen kansan edellinen historia ei oikeastaan viittaa suuriin valtiollisiin taipumuksiin’, – kun ei saada aikaan hallitusta, vaikka pääsuunnasta ollaan yksimielisiä.
Svento luuli, että sitten kun Suomessa poliittiset johtomiehet ovat menneet alas siitä, mitä ne olivat entisinä aikoina (Mechelin, Wrede, Danielson ym.), niin se voi viedä meidän arvoamme alas venäläisten silmissä. Minä sanoin, että siihen ei voi mitään, että meillä nyt ei ole politiikan johdossa sellaisia voimia kuin entisinä aikoina.
Syy tieteellisen tason heikkouteen oli se, että professorit politikoivat. Aikaisemmin se oli välttämätön, koska yliopisto oli kansallisen ja isänmaallisen liikkeen keskus. Poliittiset impulssit. Vielä Aleksander II:n aikana yliopiston miehet tärkeitä poliitikkoja.
Ikävä on muuten, että eduskunta on nykyään kokoonpanoltaan heikko. 1910–13 oli eduskunnassa ruotsalaisessa ryhmässä mm. L. Mechelin, R.A. Wrede, Aug. Nybergh, professori J.V. Runeberg, Emil Schybergson, veljekset Rosenqvist ym. Jos olisi sellaisia miehiä nytkin, niin voisi niiden kanssa neuvotella. Silloin oli myös vanhasuomalainen puolue aivan toisenlainen kuin nykyinen kokoomus. Ja ulkopuolella eduskuntaa oli hyviä miehiä: Ståhlberg, Edv. Hjelt ynnä monet muut. – Onko meidän kansamme mennyt alaspäin, mikä koskee henkisiä voimia?”
Kansan kokoaminen ja ulkopolitiikan selkänoja
Muistelmissaan Paasikivi on huomattavasti armollisempi sitä eduskuntaa kohtaan, jonka jäsen hän oli ollut. Hän valikoi tähän julkaistuun kritiikkiinsä huomattavasti lievempiä kohtia, lähinnä niitä, joita hän esitti jo vuonna 1913 ja joissa hän jaksoi uskoa eduskunnan kuitenkin suurin piirtein pystyneen hoitamaan toimensa tyydyttävästi. Kirjoittamisajankohta eli 1950-luku nosti luonnostaan esiin tarpeen korostaa kansan kokoamista ja sitä, kuinka eduskunnankin tuli palvella tätä tarkoitusta:
”Pienellä kansalla, jolla ei ole mitään suuria kansainvälisiä tehtäviä, vaan jonka valtiollinen toiminta kohdistuu yksinomaan työhön sisäisellä kulttuuri- ja taloudellisella alalla, jonka keskuudessa varallisuus on pieni ja muihin maihin verrattuna suhteellisen tasainen, jossa vihdoin säätykierto on erinomaisen vilkas – tällaisessa maassa luullakseni muu valtiollinen toiminta kuin se, jolla on kansan enemmistön kannatus, on paljon vähemmän paikallaan kuin joissakuissa muissa maissa.”
Voitaneen joka tapauksessa sanoa, että Paasikivi ei koskaan ollut ainakaan mikään idealistinen demokraatti. Nuoruudessaan hän asetti demokratiaa suuremmaksi arvoksi kansallisuusaatteen, keski-ikäisenä hän pettyi demokratian hedelmiin, jotka hänen mielestään hapansivat pätevyyden asiainhoidon perustana ja asettivat tilalle luokkaitsekkyyden, ja vanhempana hänen ajattelunsa ehdoton ylivaltias oli ulkopoliittinen linja. Demokratia herätti hänessä useammin turhautumista ja pettymystä kuin tyytyväisyyttä.
Mutta toisaalta Paasikivi oli realistinen demokraatti, ja eduskunnalla oli hänen mielessään aina ohittamaton roolinsa niin kansanvallan edustajana kuin Suomen itsenäisyyden selkänojana. Tämä näkyi myös turhautumien hetkellä. Hän lähti aina siitä, että vaikka eduskuntaa saattoi kritisoida monista asioista ja pitää sen monia ratkaisuja suorastaan tuhoisina, viime kädessä niiden mukaan oli elettävä – ei ollut sellaista vaihtoehtoa, että eduskunta sivuutettaisiin kokonaan, saati yritettäisiin ohittaa se jonkinlaisella vallankaappauksella. Vaikka eduskunta olisi tekemässä hänen mielestään kuinka väärän ratkaisun tahansa ja vaikka kaikki asia-argumentit tuntuisivat puoltavan sen sivuuttamista, sellainen yritys ainoastaan nostattaisi vastareaktion, joka veisi asiat vielä huonompaan suuntaan. Mikään poliittinen tai yhteiskunnallinen voima ei riittäisi siihen, että eduskunta saataisiin pakotettua mihinkään tai nujerrettua.
Niinpä Paasikivi torjui yhdessä Ingmanin ja Danielson-Kalmarin kanssa keväällä 1918 esitetyt, lähinnä RKP:n taholta nousseet suunnitelmat, joiden mukaan eduskuntaan tulisi perustaa toinen kamari tai liittää sinne niin sanottujen intressiryhmien edustajia, jotta kansanedustajien taso nousisi. Vaikka mainitut kolme henkilöä kaikki sympatisoivat teoreettisella tasolla takana ollutta tavoitetta ja olivat pettyneitä eduskuntaan, niin heidän mukaansa sellainen toimenpide vain lisäisi sosialidemokraattien kannatusta ja saisi kapinankin – kuten he sitä kutsuivat – näyttämään monien silmissä oikeutetulta kansanvallan puolustukselta.
Ainoa, mitä Paasikivi arveli voitavan edes harkita, oli ylimääräisen äänen antaminen maanomistajille. Tosin hiukan myöhemmin kuningasmielisten julistuksessa 14. toukokuuta 1918 ajatus eduskunnan uudistamisesta oli mainittu, ja Paasikivi oli allekirjoittajien joukossa. Mutta kun hänestä tuli senaatin johtaja, tällaiset ajatukset oli unohdettu. Vuonna 1919 Ingman ja Paasikivi olivat puolestaan torjumassa Mannerheimin ja aktivistien hanketta jättää tasavaltalainen hallitusmuoto vahvistamatta, hajottaa eduskunta ja hyökätä Pietariin. Peruste oli taas sama: hanke ei onnistuisi, vastavoimat olivat liian suuret.
Samoin vuonna 1930 Paasikivi ja Ingman kuuluivat niihin kokoomuslaisiin, jotka varoittivat omaksumasta liian jyrkkää linjaa, koska viime kädessä se ajaisi poliittisen keskustan vasemmiston syliin. Tuloksena olisi oikeiston eristäminen vaikutusvallasta, ei sen voitto. Kokoomuksen puheenjohtajana vuosina 1934–36 Paasikivi siivosi puolueesta IKL-ainekset käyttäen edelleen yhtenä argumenttina tätä logiikkaa.
Tämä suhtautuminen johtui siitä, että Paasikivi, kuten hänen sukupolvensa vanha- ja nuorsuomalaiset yleensäkin, oli suurlakkosukupolven lapsi. Sille sukupolvelle ”kansa” edusti aina loppujen lopuksi sellaista voimaa, jota ei voitu uhmata menestyksellisesti, silloin kun se todella lähti liikkeelle. Suurlakon kansannousu oli näissäkin piireissä koettu sankarillisena kansanvallan läpimurtona. Vaikka tuloksena olleeseen eduskuntaan ja tuon ”kansan” poliittisiin valintoihin oli monella tavalla petytty, ne olivat edelleen realiteetti, jota ei voinut sivuuttaa – ei demokraattisen omantunnon eikä myöskään menestystoiveiden pohjalta.
Paasikiven ainakin väitetään sanoneen jopa, että jos eduskunta päättäisi muuttaa ja muuttaisi lainsäädännön kautta Suomen valtiojärjestyksen sosialistiseksi, kyllä hän presidenttinä allekirjoittaisi tätä koskevan lain.
Lisäksi, kaikkine vikoineen, eduskunta oli niin Paasikiven kuin hänen kaltaistensa muistoissa se viimeinen puolustuslinnake, johon Venäjä ei koskaan pääsisi käsiksi muuten kuin avoimella väkivallalla. Sortovuosina oli menetetty kotimainen senaatti, suuri osa virkamiehistöä ja oma armeija, ja Venäjä oli jo ajamassa venäläisille yhtäläisiä elinkeino-oikeuksia ja kunnallista äänioikeutta. Mutta kansanedustajiksi venäläisillä ei ollut pääsyä, ja kaikkine riitoineenkin eduskunta oli yksimielisesti kieltäytynyt alistumasta Venäjän ajamaan valtakunnanlainsäädäntöön ja suomalaisten edustajien valitsemiseen Venäjän duumaan ja ministerineuvostoon. Vain eduskunta voisi asettaa loppuun asti protestin myös Neuvostoliiton vaatimuksia vastaan, jos Kreml asettaisi Suomen kansallista olemassaoloa uhkaavia vaatimuksia.
Vuoden 1945 pääministerinä Paasikivi tavallaan kerran suorastaan sekaantui eduskunnan valintaan. Hänhän peräänkuulutti huomiota herättäneessä ja monien ihmetystäkin herättäneessä puheessaan ”uusia kasvoja” eduskuntaan – sellaisia, jotka eivät olleet leimautuneet sotavuosien politiikkaan. Kyseisellä vaatimuksella Paasikivi kuitenkin nimenomaan halusi turvata eduskunnan toimintamahdollisuuksia, ei leikata niitä. Ilman eduskunnan tukea presidentti ja hallitus eivät suoriutuisi yksinään Suomen itsenäisyyden puolustamisesta.
Sama kaava toistui toisessa muodossa myöhemminkin. Paasikivi kirosi itsekseen pääministerinä ja presidenttinä puolueiden huonoa ymmärrystä ulkopolitiikkaa kohtaan ja esimerkiksi vastarintaa YYA-sopimusta kohtaan. Mutta eduskunta oli toisaalta neuvotteluissa Venäjän kanssa vipuvarsi, jolla saattoi ainakin kiristää myönnytyksiä: kyllähän me, mutta tämä tai tuo ei mene mitenkään eduskunnassa läpi. Syksyn 1939 neuvotteluissa tämä sai Molotovin tokaisemaan, että ”saatte kyllä kaikki äänet ja meidän äänemme mukana”, mutta sotakokemuksien jälkeen YYA-neuvotteluissa ja monissa muissa kysymyksissä eduskunnan oletettu härkäpäisyys oli argumentti, josta oli Paasikivelle ainakin jonkinlaiseksi selkänojaksi.
Siksi Paasikivi korostikin muistelmissaan:
”Suhteellinen vaalijärjestelmä kohtaa, niinkuin se meilläkin on johtanut, useiden puolueiden syntymiseen, mikä on omiaan tuomaan vaikeuksia valtion asioiden hoitamiseen ja varsinkin hallituksen muodostamiseen ja sen toimintaan sekä lisäämään epävakaisuutta valtion ja yhteiskunnan elämässä. Meidän oloissamme on nähdäkseni kuitenkin pääasia, että eduskunnassa ’kaikki ovat mukana’. Eduskunta voi silloin vakavissa tilanteissa, ei vain muodollisesti valtiopäiväjärjestyksen säännösten perusteella, vaan myös tosiasiallisesti puhua koko kansan puolesta. Eduskuntaa vastaan esiintyminen ja sen syrjäyttäminen tietää nousemista koko Suomen kansaa vastaan. Kansaneduskunta voi siten olla se tukipylväs, se selkäranka, mikä sen meidän valtiojärjestyksemme mukaan tulee olla. On odotettava kansanedustajain pitävän muistissaan, että eduskunta, jonka he muodostavat, on Suomen valtakunnan määräävin elin, jonka velvollisuutena on ennen kaikkea puolustaa ja varjella Suomen kansan vapautta ja valtakunnan oikeutta ja itsenäisyyttä. Tämä tehtävä on eduskunnan asetettava kaiken muun edelle. Siitä, miten eduskunta tämän perustehtävänsä suorittaa, riippuu kansamme ja maamme tulevaisuus.”
Päiväkirjoista avautuu toisenlainen todellisuus Paasikiven ajatuksista demokratiaa ja parlamentarismia kohtaan – mutta vaikka nämä kuvat ovat toisilleen vastakkaisia, ne eivät silti sulkeneet koskaan toisiaan hänen ajatuksissaan pois.
Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vares piti tästä teemasta esitelmän Historian Ystäväin Liiton Juho Kusti Paasikivi 150 v. -juhlaseminaarissa Tieteiden talolla 27.11.2020.
