Saksan interventiota Suomeen keväällä 1918 johti kenraalimajuri von der Goltz. Hän ystävystyi toukokuussa pääministeriksi nousseen Paasikiven ja tämän perheen kanssa. Ystävyys säilyi senkin jälkeen, kun saksalaiset joukot lähtivät Suomesta joulukuussa 1918. Artikkelissaan professori Dörte Putensen esittelee ja analysoi tätä epätavallista ystävyyttä.
Kenraalimajuri kreivi Rüdiger von der Goltz polveutui laajasti haarautuneesta vanhasta aatelissuvusta, ja hänellä oli takanaan pitkä ja menestyksekäs sotilasura, kun hänelle helmikuun lopussa 1918 kerrottiin suunnitellusta operaatiosta Suomessa ja hän joutui ensimmäisen kerran elämässään kosketuksiin Suomen kanssa.
Aikalaiset ja aatetoverit arvostivat häntä ”erityisen tarmokkaana ja päättäväisenä” miehenä, mutta samanaikaisesti häntä pidettiin – ja hän itsekin piti itseään – miehenä, joka selkeästi ”pelkäsi ja vihasi bolsevikkeja.” (1) Yhdeksän kuukautta kestänyt Suomen operaatio Itämeren divisioonan johtajana huhtikuusta joulukuuhun 1918 käsitti oikeastaan vain lyhyen jakson hänen koko sotilasurastaan. Se jätti kuitenkin von der Goltziin niin syvät jäljet, että hän tunsi elämänsä loppuun asti olevansa yhteydessä Suomeen. Helmikuussa 1918 hän sai käskyn antaa Itämeren divisioonan johtajana sotilaallista apua valkoisille Suomen sisällissodassa punaisia vastaan, jotka hallitsivat maan eteläosaa. Hän arveli aluksi kyseessä olevan arvonalennus, mutta operaatiosta Suomessa tuli kuitenkin lopulta hänen sotilaallisen ja poliittisen uransa kohokohta.
Kiinnostusta interventioon oli sekä Saksan että Suomen puolella.
Sisällissodan tapahtumiin kohdistuvan avoimen kannanoton peittelemiseksi sovittiin, että saksalaisjoukkojen operaation tarkoitukseksi ei ilmoitettu sekaantumista suomalaisten sisäisiin taisteluihin vaan avustaminen taistelussa vieraita joukkoja vastaan.(2) Tähän sanamuotoon myöntyi myös Mannerheim, joka aluksi oli torjunut saksalaisten intervention. Lopulta hän suostui sillä ehdolla, että saksalaiset joukot alistetaan hänen komentoonsa. Saksalaiset eivät vastustaneet tätä. Vaatimus osoittautui kuitenkin tehottomaksi, koska von der Goltz ei aikonut alistua Mannerheimin komentoon. Ainakin Helsingin hän aikoi vallata omalla johdollaan. Von der Goltz ja Mannerheim tapasivat ensimmäisen kerran vasta 10. toukokuuta. Heidän suhteensa oli jännittynyt ja pysyi sellaisena.(3)
Von der Goltz väitti vastoin parempaa tietoa aina, ettei halunnut sekaantua Suomen sisäpolitiikkaan. Hän perusteli sotilaallista interventiota puolueettomana humanitaarisena ”poliisitoimenpiteenä”, jonka kohteena oli ”murhanhimoinen ja ryöstelevä roskasakki”.
Suomen porvaristo ylisti Saksan väliintuloa ”vertaansa vailla olevana kulttuuritekona”. Saksan armeijan yleisesikunnan päällikkö Ludendorff oli jo todennut muistelmissaan vuonna 1919 suomalaisten sympatian ilmauksiin viitaten, etteivät saksalaiset joukot tulleet Suomeen Suomen, vaan pelkästään Saksan intressien vuoksi.(4) Siitä huolimatta myytti Rüdiger von der Goltzin johtamista epäitsekkäistä saksalaisista vapauttajista piti Suomessa pintansa ainakin toiseen maailmansotaan asti.
Kuva 1 Rüdiger von der Goltzin kirje Juho Kusti Paasikivelle 1.1.1919.
Von der Goltzin Suomen operaatiolle antama suuri merkitys johtui nopean sotilaallisen menestyksen lisäksi myös siitä, että hän jäi sisällissodan jälkeen Itämeren divisioonan kanssa Suomeen. Valtionhoitaja P. E. Svinhufvud ja J. K. Paasikiven johtama hallitus pitivät Saksan tarjoamaa suojaa monista syistä tarpeellisena myös sisällissodan päättymisen jälkeen.
Suomen hallituksen pyynnöstä ja Saksan armeijan yleisesikunnan käskystä von der Goltz sai tehtävän muodostaa Preussin mallin mukaiset puolustusvoimat ja alistaa ne käytännössä Saksan komentoon. Se oli upseerille epätavallinen, mutta varmasti hyvin houkutteleva tehtävä. Hän kuului vuoden 1918 loppuun saakka Svinhufvudin ja Paasikiven ohella Suomen vaikutusvaltaisimpiin henkilöihin. Joulukuuhun 1918 asti hän toimi ”Saksan kenraalina Suomessa”. Se oli arvo, jonka keisari Wilhelm II oli myöntänyt hänelle heinäkuussa 1918 ja joka vaikutti hänen myöhempään arvostukseensa. Hän johti Suomen armeijan muodostamista Saksan mallin mukaan(5) ja oli ”poliittisena kenraalina”, joksi hän itseään kutsui, Suomen Saksan valtapiiriin sisällyttämisen tärkein edustaja ja puolestapuhuja.
Von der Goltz ponnisteli suomalaisten monarkistien rinnalla päättäväisesti saksalaisen prinssin, mikäli mahdollista Wilhelm II:n pojan, valitsemiseksi Suomen kuninkaaksi sen varmistamiseksi, että Suomi integroitaisiin pysyvästi Saksan vaikutusalueeseen.
Keisarillisen Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa marraskuussa 1918 päätti äkillisesti porvarillisen Suomen tiukasti Saksaan suuntautuneen politiikan. Jäljelle jäi suomalaisen porvariston laajan osan kiitollisuus saksalaisille ”vapauttajille”.
Viimeisten saksalaisten poistuminen johti väistämättä poliittiseen uudelleensuuntautumiseen Suomessa. Paasikiven johtama senaatti oli eronnut 27. marraskuuta, Svinhufvud oli eronnut valtionhoitajan virasta 12. joulukuuta, ja kaksi päivää sen jälkeen Friedrich Karl von Hessen ilmoitti, ettei aio ryhtyä Suomen kuninkaaksi. Mannerheimista tuli valtionhoitaja.
Keskustelu monarkiasta jäi väistämättä syrjään, ja heinäkuussa 1919 tasavallasta tehtiin pitkien, sitkeiden neuvottelujen jälkeen perustuslaillinen valtiomuoto, jonka erityispiirteisiin – tietyllä tavalla myönnytyksenä monarkian puolustajille – kuului presidentin vahva asema. Suomen uudet hallitukset orientoituivat voittajavaltoihin Englantiin ja Ranskaan.
Myös puoluerakenne muuttui. Edelleen monarkiaan pyrkivät porvarilliset voimat yhdistyivät konservatiiviseksi Kansalliseksi Kokoomuspuolueeksi. Suuri osa sen johdosta ja jäsenistä pahoitteli syvästi saksalaisten vetäytymistä, piti edelleen kiinni käsityksestä, jonka mukaan saksalaisten operaatio oli vapautusoperaatio, eikä myöskään katkaissut yhteyttä Rüdiger von der Goltziin. Heidän johtavia edustajiaan olivat vuoden 1918 senaatin jäsenet, ennen kaikkea P. E. Svinhufvud ja J. K. Paasikivi. Porvariston tasavaltalainen ja länteen suuntautunut osa, johon myös Mannerheim kuului, oli helpottunut saksalaisten joukkojen poistumisesta. Tästä osasta muotoutui Kansallinen Edistyspuolue. Von der Goltz oli ymmärrettävistä syistä saavuttanut nopeasti jalansijan Suomessa. Tämä johtui nopeasti saavutetuista sotilaallisista menestyksistä ja sen jälkeen saadusta näkyvästä valta-asemasta, johon liittyi ylenmääräinen ”vapauttajan” kunnioitus, jota eivät osoittaneet ainoastaan useimmat johtavat valkoiset poliitikot vaan maan koko eliitti ja muut väestöryhmät, jotka ottivat hänet ja hänen sotilaansa vastaan avoimesti ja ystävällisesti ja juhlivat heitä ”pelastajina” ja joiden kiitollisuus kesti vuosia ja vuosikymmeniä. Suomesta oli näin tullut suorastaan von der Goltzin ja hänen vaimonsa eräänlainen ”toinen kotimaa”.
Kuva 2 Ote Juho Kusti Paasikivinen kirjeluonnoksesta
Rüdiger von der Goltzille 26.2.1919.
Rüdiger von der Goltzin Suomen-kokemukset tekivät häneen sitäkin painavamman ja kestävämmän vaikutuksen, koska hän pysyi elämänsä loppuun asti ajatuksissaan ja toiminnassaan keisarillisen armeijan upseerina, joka oli Weimarin tasavallassa avoimesti oppositiossa ja torjui parlamentarismin ja demokratian. Hän vahvisti aktiivisesti Saksan kansallismielisiä voimia ja liikkeitä, ja Hitlerin tavoitteiden ainakin osittainen hyväksyminen teki hänestä kansallissosialismin aktiivisen kannattajan. Tosin hän alkoi 1930-luvun loppua kohti tietyllä tavalla päästä eroon harhaluuloistaan ja etääntyä natsijohtajista.
Menestykseen ja valtaan tottunut kenraali nautti porvarillisen Suomen kunnioituksesta ja kiitollisuudesta, varsinkin kun otetaan huomioon se, että hän oli kotimaassaan joutunut yhä marginaalisempaan asemaan. Jotta yhteydet Suomeen eivät olisi katkenneet, hän oli mukana monenlaisessa toiminnassa ja pyrki osaltaan vaikuttamaan saksalaisten Suomi-kuvaan ja suomalaisten Saksa-kuvaan sekä ylläpitämään muistoa ”Suomen-operaatiostaan”. Von der Goltz kirjoitti muistelmat, toimi kustantajana, perusti saksalais-suomalaisen seuran ”Deutsch-Finnische Gesellschaft von 1918” ja johti sitä, matkusti juhlittuna sotasankarina ja vapauttajana Suomeen erilaisten delegaatioiden johtajana Helsingin valtauksen vuosipäivinä 1923, 1928, 1933 ja 1938, eikä säästellyt vaivaa ylläpitääkseen vuoden 1918 virallisia ja yksityisiä yhteyksiä – kirjeenvaihdon tai henkilökohtaisten tapaamisten avulla.
Läheisimmät ja kestävimmät yhteydet Rüdiger von der Goltzilla oli J. K. Paasikiveen. Heitä yhdistivät muistot, jotka liittyivät yhteisiin kokemuksiin vuoden 1918 dramaattisten tapahtumien aikana. He arvostivat toisiaan, ja hyvät keskinäiset suhteet olivat molemmille monella tavalla voitto.
Paasikivi, joka poliittisen toimintansa ohella toimi vuosina 1914–1934 Suomen suurimman yksityisen pankin, Kansallis-Osake-Pankin (KOP), johtajana, piti sotien välisenä aikana yllä ammatillisia suhteita saksalaisiin pankkialan asiantuntijoihin, mutta häneltä puuttuivat suorat yhteydet saksalaisiin poliitikkoihin, ja hänellä oli vain vähän henkilökohtaisesti saatua tietoa Saksan oloista. Yhteys von der Goltziin oli siitäkin syystä arvokas.
Paasikivi kuvasi Rüdiger von der Goltzia vielä toisen maailmansodan jälkeenkin ”järkeväksi ja selkeästi ajattelevaksi saksalaiseksi patriootiksi”, joka samalla tunsi rakkautta Suomea kohtaan. ”Preussilaiseksi sotilaaksi hän oli mielipiteissään vähemmän suoraviivainen ja ennakkoluuloinen kuin olin kuvitellut.” Paasikivi arvosti erityisesti von der Goltzin lojaalisuutta ja yllättävästi myös pidättymistä sekaantumasta maan sisäisiin asioihin. (6)
Von der Goltz puolestaan ylisti Paasikiveä ”viisaaksi, valtiomiehen taipumuksia osoittavaksi persoonallisuudeksi sekä yleisesti kunnioitetuksi luonteeksi ja rakastettavaksi ihmiseksi, jonka perheeseen minulla oli läheiset ystävyyssiteet…”(7)
Näiden ”ystävyyssiteiden” ilmausta olivat kestävät suhteet ja intensiivinen ajatuksenvaihto yli kahden vuosikymmenen ajan – vastavuoroiset vierailut Berliinissä ja Helsingissä, yhteiset kylpylävierailut ja intensiivinen kirjeenvaihto.
Kuva 3 Goltzin perhe ja Paasikivi vaimoineen Itämeren rannalla 1923:
Anna Paasikivi Rüdiger ja Hannah von der Goltzin vanhimman lapsenlapsen kanssa, J. K. Paasikivi, Rüdiger von der Goltz ja vaimo Hannah, miniä Astrid tyttärensä Astridin kanssa ja poika Rüdiger
(vasemmalta oikealle) (perheomaisuutta).
Kaikki kirjeet eivät kuitenkaan valitettavasti ole säilyneet. Von der Golzilta on säilynyt 75 kirjettä ja postikorttia, mutta Paasikiveltä ainoastaan muutama kirjeluonnos.
Edelleen käytettävissä olevan kirjeenvaihdon epätasapaino ei kuitenkaan johdu siitä, että von der Goltz olisi ollut huomattavasti ahkerampi osapuoli, vaan pikemminkin se johtuu siitä, että ainoastaan von der Goltzin kirjeet ovat säilyneet ja ovat käytettävissä Kansallisarkistossa Helsingissä. Von der Goltzin kiitoksista ja viittauksista Paasikiveltä saapuneisiin kirjeisiin voidaan päätellä, että molemmat osapuolet osallistuivat kirjeenvaihtoon suunnilleen samalla tavalla. Paasikiven kirjeet Rüdiger von der Goltzille ovat hävinneet todennäköisesti toisen maailmansodan aikana, kun Goltzin talo Berliinin Charlottenburgissa osoitteessa Kurlandallee 38 joutui joulukuussa 1943 Berliiniin suuntautuneen suuren ilmahyökkäyksen kohteeksi.(8)
Henkilökohtaisten ja perheeseen liittyvien tietojen ohella sekä poliittista kehitystä Suomessa, Venäjällä ja Saksassa koskevien näkemysten lisäksi puolessa kirjeistä ovat esillä taloudelliset toimet, joihin Paasikivi ryhtyi Rüdiger von der Goltzin hyväksi.
Von der Goltz ilmoitti Paasikivelle välittömästi Suomesta paluunsa jälkeen, että oli tehnyt muutoksia omaisuuteensa ja hankkinut panttikirjoja 30 000 Suomen markan edestä. Hän liitti tietoihin pyynnön, että Paasikivi perustaa hänelle johtamaansa pankkiin tilin – mahdollisuuksien mukaan nimellä Paasikivi –, jotta hänen omaisuutensa olisi turvassa kolmoisententeltä ja bolsevikeilta ja hänellä olisi hätävara Suomeen palatessaan. (9)
Von der Goltz leikitteli tulevina vuosina tosiasiallisesti useasti ajatuksella palata Suomeen, jos tilanne Saksassa kävisi sietämättömäksi. Paasikivi oli valmis tähän ystävänpalvelukseen ja järjesti asian viipymättä pankin kanssa. Hän tallensi Goltzin varat Kansallis-Osake-Pankkiin omalla nimellään. Samalla sovittiin, että korot siirrettiin niiden erääntyessä Berliinissä toimivaan pankkiin, Delbrück Schickler und Co, aviopari von der Goltzin tilille. Tärkeimmät yksityiskohdat oli näin järjestetty ja saatettiin ryhtyä hoitamaan muita raha-asioita. (10)
Rouva Anna Paasikiven johtama naiskomitea järjesti vuonna 1919 Rüdiger von der Goltzin hyväksi rahankeräyksen, ”Ehrengaben”, kiitollisena hänen panoksestaan Suomen sisällissodassa ja tietoisena Goltzin vaikeasta taloudellisesta tilanteesta hänen erottuaan armeijasta. Luettelo lahjoittajista, joista jokainen antoi vähintään 300 Suomen markkaa, sisälsi noin tuhat nimeä, joita ei kuitenkaan sisäpoliittisista syistä julkaistu. Tämä ”Ehrengabe”, jonka arvo oli 361 000 Suomen markkaa, joka vuoden 1920 valuuttakurssin mukaan vastasi yli miljoonaa Saksan markkaa, ojennettiin kenraalille symbolisesti Berliinissä kesäkuussa 1920. Rüdiger von der Goltzille myönnettiin täydellinen määräämisoikeus, niin että hän pystyi päättämään, minne ja miten varat sijoitettiin. Hän määräsi, että puolet varoista luovutettiin hänen pojilleen. Puolet summasta, joka jäi hänen itsensä käytettäväksi, sijoitettiin Paasikiven hänelle Suomessa Kansallis-Osake-Pankkiin perustamalle tilille.
Sekä Paasikivi että von der Goltz katsoivat, että Suomeen tehtävät sijoitukset olivat edullisia, sillä he pitivät Suomen oloja rauhallisempina ja turvallisempina kuin Saksan. Siinä he lopulta olivat oikeassa, sillä tällä tavalla varat pelastettiin inflaatiolta. Paasikivi huolehti lisäksi pitkään sijoitetun pääoman kasvattamisesta korkotuottojen ja arvopaperikauppojen avulla.
On vaikea arvioida, olivatko nämä kaupat juridisesti täysin virallisten normien mukaisia. Paasikivellä oli tietysti pankinjohtajana hieman liikkumavaraa, jota hän osasi käyttää. Rüdiger von der Goltzille kaupat olivat joka tapauksessa monessa suhteessa edullisia. Hän oli siitä myös täysin tietoinen. Hän myönsi Paasikivelle vuonna 1926, että oli neljä vuotta elänyt ja rakentanut talonsakin suurelta osin ”Ehrengaben” turvin, kun taas hänen saamansa eläkkeen arvo oli suurelta osin jo kadonnut hänen saadessaan sen.(11)
Goltz kertoi lähes jokaisessa kirjeessään Paasikivelle perhetilanteestaan, terveydentilastaan (sairauksistaan) ja perheenjäsenistään, ja nämä tiedot muuttuivat hänen ikääntyessään – ymmärrettävästi – yhä pidemmiksi ja seikkaperäisemmiksi. Koska molemmat avioparit tekivät lähes joka vuosi pitkähköjä kylpylä- ja lomamatkoja, he vaihtoivat tietoa eri paikoista tai laitoksista kerääntyneistä kokemuksista ja pyrkivät sovittamaan yhteen näitä matkoja ja niihin liittyviä vierailuja. Molemmat parit suosivat oleskelua yleensä ensiluokkaisissa kylpylöissä Baijerissa, Italiassa, Sveitsissä tai Itävallassa. Kirjeissä käsiteltiin usein myös Goltzin poikien ja lopulta yhteensä 15 lapsenlapsen kehitystä. Heidätkin oli – kuten myös Paasikiven lapset – otettu mukaan ystävyyteen perustuvaan kanssakäymiseen. (12) Isien hyvästä keskinäisestä kumppanuudesta kehittyi vuosien aikana suorastaan perheystävyys. Molemmat pojat tapasivat toistuvasti Paasikiven, hänen vaimonsa ja perheensä – näiden vieraillessa Berliinissä tai poikien oleskellessa Suomessa, yleensä isänsä seurassa (1923, 1928 ja 1938).
Rüdiger von der Goltz ja hänen puolisonsa Hannah puolestaan olivat usein osallisina Paasikiven perheen tilanteissa ja kohtalossa ja liikuttuivat syvästi ja osoittivat täydellisen myötätuntonsa Paasikiven ensimmäisen vaimon ja molempien poikien kuollessa.
Kolmantena laajana kokonaisuutena kirjeissä tulivat esiin poliittiset ongelmat. Vaikka von der Goltzin ja Paasikiven poliittiset näkemykset erosivat monin tavoin, niissä oli myös monia yhtäläisyyksiä. Vuonna 1918 molemmat olivat monarkisteja. Von der Goltz oli ja pysyi sellaisena elämänsä loppuun asti. Paasikivi siirtyi Saksan monarkian luhistumisen jälkeen taas kannattamaan tasavaltalaisia ajatuksia, muttei kuitenkaan aluksi täysin luopunut mahdollista monarkiaa koskevasta toivosta ja säilyi sisimmissään kaiketi elämänsä loppuun asti tietyllä tavalla monarkistisesti suuntautuneena.
Molemmat olivat levottomia sekä Suomen että Saksan lukuisista hallitusten vaihdoksista 1920-luvulla. Paasikivi piti sitä merkkinä vaikeista ja vakiintumattomista sisällissodan jälkeisistä oloista ja vetosi voimakkaiden hallitusten puolesta, mutta ilman sosiaalidemokraatteja. Rüdiger von der Goltz puolestaan piti Saksan lukuisia hallitusten vaihdoksia ”demokratian syöpäkasvaimena”.
Kuva 4 Rüdiger von der Goltz saapuu Helsingin satamaan saksalaisten joukkojen Helsingin valtauksen 15-vuotisjuhlien johdosta.
Von der Goltzista poiketen Paasikivi suhtautui tasavaltalaiseen valtiomuotoon ja parlamentaariseen demokratiaan epäillen, muttei kuitenkaan niin jyrkästi, että olisi – von der Goltzin tavoin – torjunut sen kokonaan.
Saksan kehityksen osalta Paasikivi ilmeisesti jakoi pitkälti kirjekumppaninsa kriittisen näkemyksen. Paasikivikin oli 1920-luvulla huolissaan Saksasta, mutta arvioi entistä kriittisemmin myös Suomen poliittista kehitystä. Von der Goltz ei yksiselitteisesti torjunut hänen arviotaan, mutta oli yleisesti taipuvainen idealisoimaan Suomen poliittista kehitystä. 1930-luvulla von der Goltz ei peitellyt Paasikiveltä, että hän tuki Hitlerin hallintoa. Hän puolusti Hitlerin politiikkaa tarvittavana askeleena Saksan vanhan suuruuden palauttamiseksi ja jätti huomiotta tämän hallinnon aiheuttaman sodan vaaran. Paasikivi oli useista seikoista havainnut Rüdiger von der Goltzin kääntyneen Hitlerin diktatuurin kannalle, muttei – sikäli kuin tiedetään – kuitenkaan väittänyt vastaan.
Paasikiven kanssa käydystä kirjeenvaihdosta ei käy ilmi, miten Rüdiger von der Goltz suhtautui toisen maailmansodan alkamiseen. Hän ilmaisi kuitenkin yksiselitteisesti suhtautuvansa myötätuntoisesti Suomen kovaan kohtaloon Neuvostoliiton ja Suomen välisessä talvisodassa. Hän seurasi tarkasti ja suurella mielenkiinnolla Suomea koskevia tapahtumia, oli ylpeä Suomen puolustusvoimista niiden sitkeän vastarinnan johdosta ja toivoi, ettei hänen oma operaationsa vuonna 1918 ollut turha. Von der Goltz arvosteli Saksan pidättyvää suhtautumista Suomeen ja asettui usein, myös julkisesti, Suomen puolelle. Paasikivi ilmaisi Rüdiger von der Goltzille avoimesti pettymyksensä Saksan suhtautumisesta ja pyysi ystäväänsä, tietäen hyvin, että tämä oli enää yksityishenkilö, välittämään Paasikiven kannan eteenpäin ”minkä tahansa kanavan kautta” ja puhumaan sen puolesta, että Saksa pyrkisi saamaan ”Neuvostoliiton palaamaan kanssamme taas neuvottelupöytään”.(13) Rüdiger von der Goltz ymmärsi täysin Paasikiven pyynnön ja antoi hänelle useissa kirjeissään ”sanomalehtiä lukevan yksityishenkilön” neuvoja, mutta pyysi kaikista Suomen-sympatioistaan huolimatta ymmärtämään Saksan pidättyvyyttä. Paasikivi suhtautui Rüdiger von der Goltzin neuvoihin vakavasti, sillä hänen mielestään kyse ei nimenomaan ollut vain yksityishenkilön mielipiteistä. Paasikivi oli vakuuttunut siitä, että von der Goltz oli välittänyt hänen pyyntönsä Hitlerille ja että von der Goltzin vastaus oli Saksan virallisen kannan mukainen.(14)
Von der Goltz pani ilahtuneena merkille Saksan ja Suomen ”uuden” aseveljeyden vuoden 1941 puolivälistä lähtien.
Vaikka Rüdiger von der Goltz alkoi jo 1940 epävirallisesti perhepiirissä arvostella Hitlerin sodankäyntiä, Paasikiven hän antoi ymmärtää, että piti Saksaa vielä vuoden 1942 alussa sotilaallisesti, taloudellisesti ja näin ollen myös poliittisesti voittamattomana. Vuotta myöhemmin, viimeisessä säilyneessä kirjeessä, hänen arvionsa vaikutti hieman epäilevämmältä, mutta viime kädessä kuitenkin edelleen voitonvarmalta. Sitäkin suurempi oli pettymys ja epätoivo sodan päättyessä. Hän piti Potsdamin sopimusta ”paluuna slaavilaiseen barbariaan”. Rüdiger von der Goltz kuoli 4. marraskuuta 1946 Bernbeurenin Gut Kinseggissä halvauksen seurauksiin.
Dörte Putensen, s. 1949, opiskeli Greifswaldissa Pohjois-Euroopan ja historian tutkimusta, tohtori 1976, dosentti 1985, 2003 ylimääräinen professori Rostockissa. Opetusalueet: Uuden ajan yleinen historia, Pohjoismaiden historia. Tutkimuksen painopisteet: Pohjoismaiden työväenliikkeen historia, saksalais-suomalaiset suhteet.
Tämä on käännös alkuperäisestä, saksaksi kirjoitetusta artikkelista “Eine ungewöhnliche Freundschaft”, joka on myös julkaistu tällä sivustolla. Käännöksen on tehnyt AAC Global Oy.
Lähteet
1. Hans Möller-Witten, Ein preußisches Soldatengeschlecht, Barch N 714/14
2. Ks. Marjaliisa Hentilä, Seppo Hentilä, 1918 Das deutsche Finnland. Die Rolle der Deutschen im finnischen Bürgerkrieg, Regensburg 2018, s. 83–
3. Ks. Touko Perko, Haastaja Saksasta 1918 – von der Goltz ja Mannerheim, Jyväskylä 2018, s. 84
4. Erich Ludendorff, Meine Kriegserinnerungen 1914–1918, Berlin 1919, s. 506.
5. Ks. Manfred Menger, Die Finnlandpolitik des deutschen Imperialismus 1917–1918, Berlin 1974, s. 211
6. T. Polvinen, H. Heikkilä, H. Immonen, J. K. Paasikivi Valtiomiehen elämäntyö 1870–1918, WSOY 1989, s. 427.
7. Rüdiger von der Goltz, Meine Sendung in Finnland und im Baltikum, Leipzig 1920, s. 85.
8. Ks. Hans Gerlach, Nachrichten über die Familie der Grafen und Freiherren v. d. Goltz 1885-1960, Neustadt an der Aisch 1960, s. 192.
9. Ks. liite, Kansallisarkisto (KA), J. K. Paasikiven arkisto, Kirjeet ja kirjekonseptit, Kotelo I:3, s.1, Rüdiger von der Goltzin kirje Juho Kusti Paasikivelle 1.1.1919
10. Ks. liite, samassa paikassa, s. 32 ote J. K. Paasikiven kirjeluonnoksesta Rüdiger von der Goltzille 26.2.1919
11. Samassa paikassa, s. 132–135, Goltz Paasikivelle 10.3.1926.
12. Ks. liite: Kuva Goltzin perhe ja Paasikivi vaimoineen Itämeren rannalla 1923:
13. KA, J. K. Paasikiven arkisto, Toimintani Moskovassa ja Suomessa, Talvisodan aika Kotelo VI:34, J. K. Paasikivi von der Goltzille 5.1.1940
14. J. K. Paasikivi, Meine Moskauer Mission 1939–41, Hamburg 1964, s.157
LINKKEJÄ
