Geopolitiikka – Paasikiven linjan perusta

Historiaa ja lakia opiskellut Paasikivi seurasi tarkasti aikansa aatteellista kehitystä, jonka yhtenä osana oli geopolitiikka. Sen keskeiset periaatteet ovat:

 Kuinka maantiede vaikuttaa ja ohjaa maailman kehitystä.

 Kuinka maantiedettä käytetään politiikan välineenä.

Paasikivi ei suoraan puhu geopolitiikasta tieteenä, mutta opiskelun ja kokemuksen myötä hän näki Suomen aseman geostrategisena kysymyksenä. Hän piti maantiedettä keskeisenä poliittisena tekijänä ja häntä on pidettävä ensimmäisenä suomalaisena geopoliitikkona. Paasikiven kiinnostuksen kohteita voi seurata hänen kirjastonsa teoksiin tehtyjen reunamerkintöjen valossa.

Geopolitiikka 1900-luvun alussa

Krimin sodan jälkeistä periodia ensimmäiseen maailmansotaan saakka kutsutaan imperialismin aikakaudeksi. Tuolloin suurvallat kilpailivat maailmanherruudesta. Tultaessa 1800-luvun lopulle eurooppalaiset suurvallat ja Pohjois-Amerikan Yhdysvallat olivat alistaneet koko maailman poliittisesti ja kulttuurisesti. Suurvaltojen ehdoilla oli tapahtunut globalisaatio. Kyse oli maa- ja merialueista sekä raaka-ainevaroista. Tuo kilpailu synnytti käsitteen poliittinen maantiede.

Suurvaltoja edustaneet tiedemiehet perustelivat imperialismia tieteellisesti. Pyrittiin osoittamaan, kuinka maantieteelliset tekijät vaikuttavat politiikkaan, ja kuinka maat sopeuttavat politiikkansa luonnon asettamiin ehtoihin. Haluttiin löytää ehtoja, jotka loivat deterministisiä linjoja maailman kehitykselle. Amerikkalainen A.T. Mahan ja britti H. Mackinder pitivät tärkeänä merien ja rannikoiden hallitsemista. Heidän mielestään merikansat olivat sisämaiden asukkaita etevämpiä ja heille kuuluu maailmanherruus. Saksalaiset F. Ratzell ja K. Haushofer pitivät tärkeänä laajojen raaka-ainealueiden hallitsemista. Venäjällä geopolitiikka liittyi Tiedeakatemian jo 1700-luvulla aloittamaan laajaan maa-alueen tutkimiseen ja hyödyntämiseen. Seuraavalla vuosisadalla panslavistit N. J. Danilevski ja K. N. Leontjev pitivät omaa kulttuuriaan ja kansaansa muita parempana ja halusivat vieraat pois Venäjältä.

Tultaessa 1900-luvulle tärkeintä oli perustan luominen venäläiselle imperialismille. Tukemalla asutuspolitiikkaa haluttiin kehittää maan talouselämää. Tämän linjan merkittävin tutkija oli V. P. Semjonov-Tjan-Šanski. Suomessa linjan seuraajia olivat Toivo T. Kaila ja J. G. Granö. Kaila opiskeli ja työskenteli useita vuosia Venäjällä, ja julkaisi 1914 tutkimuksen ”Euroopan Venäjän väestön siirroista XIX vuosisadan lopulla”.(1) J. G. Granö puolestaan tutki Venäjän Keski-Aasiaa ja Mongoliaa, jonne Venäjä pyrki laajentumaan 1900-luvun alussa. Myöhemmin Granö osallistui asiantuntijana Tarton rauhanneuvotteluihin ja hänellä oli läheiset suhteet Paasikiveen aina 1956 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. (2) Paasikivi omaksui nämä geopoliittiset käsitykset ja siltä pohjalta on ymmärrettävä hänen Stalinilta lainaamansa lause: ”Maantieteelle emme voi mitään, ettekä tekään ja toinen sanonta: Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.”Ensimmäinen sanonta on täysin selvä ja ehdoton. Jälkimäinen on tulkinnanvarainen.

Ensimmäinen maailmansota ja sitä seuranneet vallankumoukset mullistivat Euroopan tasapainoon perustuneen poliittisen järjestelmän, ja siksi julkisuudessa alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota valtioiden suhteissa tapahtuviin muutoksiin. Maailmansodan myötä geopolitiikka muuttui luonnontieteestä strategian aputieteeksi. Geopolitiikka tuli suorastaan muotitieteeksi, jonka kautta uskottiin voitavan katsoa tulevaisuuteen. Ajan ideologiat − sosialismi, kommunismi ja natsismi − katsoivat tulevaisuuteen ja halusivat perustella tavoitteitaan geopoliittisesti. Aikakausi tarjosi kasvualustan geopolitiikkaan perustuvalle ulkopolitiikalle.

Itsenäistynyt Suomi seurasi aikaansa ja perusteli heimopolitiikkaan liittyviä aluevaatimuksiaan geopoliittisesti, mutta suomalaisen sotatieteen puute rajoitti näkökulmia. Paasikiven valtiopäiväkollegan, sovelletun fysiikan professorin Theodor Homénin toimittama teos ”Itä-Karjala ja Kuolan Lappi, suomalaisten luonnon- ja kielentutkijain kuvaamana” oli tutkimus, jonka geopoliittinen näkökulma väisti sotilasstrategian.(3) Toinen Paasikiven aikalainen, historioitsija Väinö Voionmaa, halusi ulottaa Suomen Jäämerelle. Tällaiset haaveet Paasikivi tuomitsi Suomelle vahingollisina utopioina. Alueet eivät olleet koskaan kuuluneet Suomeen. Itä-Karjala olisi Suomelle taloudellinen rasite ja ikuinen kiistan kohde Venäjän kanssa. Jäämeren rannikkoon liittyi erilaisia maailmanpoliittisia muuttujia eikä Suomi voinut hallita niitä. Paasikivelle Suomi oli Itämeren maa ja kuului sitä kautta Eurooppaan.


Tarkkaan luettu Kjellén

Venäjä, Saksa ja Ruotsi olivat tärkeimmät naapurit, joiden kanssa Suomen oli tultava toimeen. Paasikivelle läheisin geopoliitikko oli ruotsalainen nationalistiskonservatiivinen poliitikko ja tiedemies Rudolf Kjellén, joka ensimmäisenä otti käyttöön sanan geopolitiikka. Sitä ennen oli puhuttu poliittisesta maantieteestä.

Paasikivi tutustui Kjelléniin tämän neliosaisen suurteoksen Stormakterna toisen täydennetyn painoksen ilmestyttyä vuosina 1911–1913. Hän on lukenut tarkasti teoksen kaikki osat. Tästä ovat osoituksena sivujen reunoille tehdyt lukuisat huomautukset ja merkinnät. Ensimmäisessä osassa Kjellén tarkastelee voipuneita suurvaltoja: Turkkia, Portugalia, Espanjaa, Hollantia, Ruotsia sekä Itävalta-Unkaria ja Italiaa. Erityistä huomiota Paasikivi näyttää kiinnittäneen kansallisten vähemmistöjen asemaan.

Teossarjan toisessa osassa tarkastellaan Ranskaa ja Saksaa. Ranskan kohdalla Paasikiven huomio kohdistuu erityisesti 1890-luvulla alkaneeseen Ranskan ja Venäjän lähentymiseen. Paasikiven laajaa mielenkiintoa osoittavat hänen huomionsa Ranskan Afrikan ja Indokiinan politiikasta. Saksan kohdalla Paasikiveä hämmästyttää maan nopea ja valtava taloudellinen nousu. Hän huomio Kjellénin toteamuksen, että Atlantti muodostaa todellisen kilpakentän Yhdysvaltojen, Ison-Britannian ja Saksan välillä. Suurvaltojen kamppailussa Saksaa suosii sen keskeinen maantieteellinen asema. Saksalaiskansallisia pyrkimyksiä rajaseuduilla Paasikivi pitää huolestuttavina. Ne voivat johtaa aseellisiin selkkauksiin. Saksan tavoittelemaa itäistä liittoa Saksasta Turkkiin Ranskan ja Venäjän välillä hän pitää mielikuvituksellisena. Toteutuessaan se johtaisi sotaan, sillä Venäjä on Balkanin pienten slaavilaiskansojen tukena. Saksan ongelmana hän näkee moderniin kapitalismiin ja parlamentarismiin sopeutumattoman yksinvaltiuden.

Teossarjansa kolmannen osan Kjellén on omistanut Isolle-Britannialle. Siinä Paasikiveä on kiinnostanut enemmän talouselämä ja teollisuus kuin strategia ja politiikka. Teossarjan neljännessä eli viimeisessä osassa käsitellään Yhdysvaltoja, Venäjää ja Japania. Ensin mainitun Paasikivi sivuttaa lähes muutamalla merkinnällä, jotka koskevat teollisuutta ja liikenneyhteyksiä.

Venäjä-jakso on tarkasti luettu, vaikka lähdeluettelossa ei ole venäjänkielisiä teoksia. Kjellén ei ilmeisesti osannut venäjää. Paasikivi on alleviivannut Kjellénin tähdentävän Venäjän sisäistä yhtenäisyyttä läntiseen Eurooppaan verrattuna. Venäjän syntyväisyys ja väestönkasvu ovat paljon länttä korkeammat. Geopoliittisesti Venäjä mantereisena on merellisen Ison-Britannian täydellinen vastakohta. Tästä syystä Venäjän merenkulku on kehittymätöntä. Maalla ei ole luonnollisia rajoja ja se joutuu puolustamaan maataan kalliin kustannuksin. Yhdysvallat on myös merivalta. Mantereisuus ja merellisyys tulevat vaikuttamaan maailmanpolitiikan suuntiin. Paasikivi huomioi Kjellénin ajatukset isovenäläisyyden vahvistumisesta. Suomen venäläistämistä Kjellén pitää uhkaavana, ja Paasikivi on tarkastellut tekstiä tältä osin yksityiskohtaisesti. Häntä on kiinnostanut Kjellénin maininta:

Suurvallat eivät ole niinkään matemaattisia vaan dynaamisia. Ne on ymmärrettävä fysiologisina, eikä etniskulttuurisina yhteisöinä. Jokainen suurvalta pyrkii saamaan enemmän valtaa. Suurvallat tulevat yhä voimakkaammiksi. Keskeistä on jako meri- ja mannervaltoihin. Pikkuvaltioiden kohtalo on riippuvainen inhimillisyyden eli ihmiskunnan ideasta. Pienten valtioiden yläpuolella ovat suurvallat, joiden yläpuolella on ihmiskunta, jonka toteuttamiseen tarvitaan suurvaltoja ja pikkuvaltioita.

Maailmansodan aikana 1915 Kjellén julkaisi täydentävän teoksen ”Die politischen Probleme des Weltkrieges”. Paasikivi tutustui teoksen kuudenteen 1917 ilmestyneeseen painokseen. Teoksella on selvä geopoliittinen näkökulma ja tavoite. Kirjoittaja käy lyhyesti läpi edellisen teoksensa sisällön ja katsoo, kuinka se peilautuu maailmansodan kehitykseen. Pääpaino on Keski-Euroopan ja varsinkin Saksan kehityksessä ja sotaponnisteluissa. Aikaisempaa enemmän Kjellén kiinnittää huomiota kansallisuuskysymyksiin.

Teoksen sivumerkinnöistä näkyy myös Paasikiven suuri mielenkiinto tuohon aiheeseen. Olihan kansallisuuskysymys ollut aktuelli Suomessa jo vuosikymmenien ajan. Paasikivi on alleviivannut kirjoittajan tutkimustuloksen. ”Aikakauden merkittävin ilmiö on kansallisvaltio. Valtio ja kansakunta ovat kilpailleet pitkään ja nyt omana aikanamme kansallisvaltio on voittanut. Kansalaiset samaistuvat paremmin kansaan kuin valtioon.” Valtiota ja kansaa ei voi täysin erottaa toisistaan.

Paasikivelle kansallinen Suomi ei ole päämäärä sinänsä, vaan yksi kehitysvaihe. Siksi hän hyväksyy Kjellénin väitteen: ”Ei voida sanoa kansallisvaltion olevan historian viimeinen sana. Vastakohtia on runsaasti, esim. kansa voi olla yhtenäinen, muttei vapaa. Valtio voi olla vapaa, muttei kansallisesti yhtenäinen. Kansa tavoittelee sekä yhtenäisyyttä että vapautta.”

Tässä ilmenee Paasikiven selvä katsomusero eräisiin kollegoihinsa kuten Svinhufvudiin, jolle itsenäinen Suomi oli päämäärä sinänsä. Paasikivelle historia ei lopu ja Suomen itsenäistyminen on vain yksi historian vaihe.

Paasikivi arvosti Kjelléniä koko elämänsä ajan. Ollessaan lähettiläänä Tukholmassa 1934–1939 hän tarkasteli Ruotsin ja muiden Skandinavian maiden geopoliittisia muutoksia ja niiden suhdetta Venäjään Kjellénin teorioiden avulla. Keskustellessaan 8.1.1938 kenraaliluutnantti V. P. Nenosen kanssa Suomen ja Ruotsin sotilaallisesta yhteistyöstä Paasikivi vetosi Kjelléniin, joka tähdensi Ruotsin aseman parantuneen Suomen itsenäistyttyä. Venäjän puristus oli poissa. Siksi Suomen itsenäisyys on Ruotsille tärkeä.

Arvioidessaan Kansainliittoa ja Tšekkoslovakian tuhoa Paasikivi viittaa päiväkirjassaan 14.12.1938 Kjellénin mainintaan siitä, että valtio tarvitsee yleisen mielipiteen moraalista tukea. Siksi meidän on tuettava mielipidettä, joka parhaiten suojaa pieniä suurvaltojen valtapyrkimyksiä vastaan. Puheessaan Tukholman lehdistöklubin tilaisuudessa Suomeen pohjoismaiseen sanomalehtikokoukseen lähteville lehtimiehille 8.7.1939 Paasikivi viittasi kansainvälisesti tunnetun tutkijan ja poliitikon Kjellénin painottaneen yleisen mielipiteen merkitystä pienen valtion puolustautuessa suurvaltojen pyrkimyksiä vastaan.

Spengler ja länsimaiden perikato

Suurvaltojen ja pienten valtioiden suhteessa oli kyse maailmanhistorian ja yhteiskuntien suurista linjoista, ja niitä ymmärtääkseen Paasikivi luki 1900-luvun alkupuolen merkittävimmän yhteiskuntafilosofin Oswald Spenglerin teoksia.

Paasikiven mielenkiintoa herätti Spenglerin yhteiskuntafilosofia. Hänellä oli Tarton rauhanneuvottelujen aikana mukanaan Spenglerin vuonna 1918 ilmestynyt teos Der Untergang des Abendlandes. Umrisse einer Morphologie der Weltgeschichte. Myöhemmin hän hankki teoksen uudistetun ja täydennetyn version. Reunamerkinnöistä ilmenee Paasikiven lukeneen 1200 sivua käsittävän teoksen tarkkaan.

Ensimmäisessä osassa häntä on kiinnostanut eniten käsittely ihmisestä ja hänen sielustaan kulttuurin kantajana. Paasikivi yhtyy täysin Spenglerin käsitykseen historian jatkuvasta muutoksesta, joka näkyy kansojen, yhteiskuntien ja valtioiden jatkuvana kehityksenä. Spenglerin luoma ”faustinen kulttuuri” eli pyrkimys ylemmäs ja parempaan näyttää Paasikivestä erittäin kiinnostavalta käsitteeltä. Sosialismi ja voimakas siirtolaisuus Amerikkaan ovat heijastumaa faustisesta kulttuurista.

Teoksen toisessa osassa Spengler tarkastelee eurooppalaisten kansojen kehitystä kronologisesti. Paasikiveä näyttää kiinnostaneen Spenglerin kirjallisuuteen perustuvat käsitykset Venäjästä ja venäläisyydestä. Venäjää tunteva Paasikivi on hämmästynyt väitteistä, joiden mukaan alkeellinen venäläinen sielu alkoi muuttua länsimaisen kaltaiseksi vasta Pietari Suuren reformien myötä. Pietaria Spengler vertaa Kaarle Suureen. Valistus oli vierasta venäläiselle sielulle, jota myös järkytti ranskalaisten tunkeutuminen Venäjälle sekä Aleksanteri I:n ryntäys Pariisiin. Venäläiset eivät ole läntinen kulttuurikansa. Sydämessään he vihaavat Pietarin kaupungin perustamista. Nihilismi versoo venäläisyydestä. Spenglerille F. M. Dostojevski edustaa Aasiaa, eurooppalaisuudelle vierasta kulttuuria, mutta L. N. Tolstoi länttä. Viime mainittu oli Paasikiven mielikirjailijoita.

Paasikiven suhde Venäjään

Pitkän elämänsä kuluessa Paasikiven Venäjä-suhde muuttui olosuhteiden ja opiskelun mukaan, mutta punaisena lankana on maiden geopoliittinen suhde. Suomen suuriruhtinaskunnan ja keisarikunnan väliset suhteet vilkastuivat 1860-luvulta alkaen valtiollisen elämän viriämisen myötä. Samanaikaisesti nationalismi vahvistui Suomessa ja Venäjällä. Suomen ylimmässä valtiojohdossa ja elinkeinoelämän piirissä nähtiin tarpeellisena lisätä venäjän opetusta. Kieli- ja matkastipendejä alettiin myöntää muillekin kuin venäjän opettajiksi haluaville. Näillä toimilla lisättiin kiinnostusta venäjän kielen oppimista kohtaan. Selvänä tavoitteena oli myös padota Venäjän kansallisten piirien epäluuloa Suomen autonomiaa kohtaan. Ottamalla aloite omiin käsiin haluttiin välttää yhteentörmäykset, joihin oli jouduttu Puolassa ja Baltiassa. Kyseessä oli siis geopoliittinen Suomen aseman varjeleminen.

Paasikiven nuoruusvuodet sattuivat vaiheeseen, jolloin venäjää suosittiin ja kielen taitajilla oli kysyntää. Päästyään ylioppilaaksi 1890 Hämeenlinnan lyseosta Paasikivi aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa valiten pääaineekseen Venäjän kielen ja kirjallisuuden.(4) 

Yliopistossa Paasikiven venäjän opinnot sujuivat hyvin, ja jo keväällä 1891 hän haki kieliharjoittelustipendiä Venäjälle. Hän ei saanut stipendiä, mutta hän otti lahtelaiselta kauppias K. V. Kunnaalta lainan, jonka turvin hän oleskeli Novgorodissa puoli vuotta.

Vuonna 1891 stipendinhakijoita oli runsaasti. Paasikiven opintosuoritukset riittivät hakuehtoihin, mutta paikkojen puutteen tähden hän jäi ilman stipendiä. Lohdutukseksi hän ja muut hakijat saivat rehtorin käyttövaroista 50 markan apurahan. Lainan ottaminen osoittaa Paasikivelle myöhemminkin ominaista peräänantamattomuutta. Hän oli todella halukas oppimaan venäjää ja tuntemaan maata.(5)

Stipendikausi jätti nuoreen ylioppilaaseen lähtemättömän vaikutuksen. Hän toteaa Venäjän erilaisuuden Suomeen verrattuna ja osoittaa arvostavansa venäläisiä kulttuurikansana. Hänen suhteensa Venäjään oli myönteinen koko elämän ajan ja tuli vaikuttamaan hänen politiikkaansa, vaikka hän ei hyväksynyt vallankumousta ja bolševismia. Hänen suhteensa Venäjään ja venäläisiin oli erilainen kuin esimerkiksi P. E. Svinhufvudin ja Arvi Korhosen, jotka suhtautuivat Venäjään ja venäläisiin kielteisesti.

Vanhasuomalaisena poliitikkona Paasikivi halusi säilyttää hyvät suhteet Venäjään. Hän ei hyväksynyt aktiivista vastarintaa ja tuomitsi jyrkästi Eugen Schaumanin tekemän kenraalikuvernööri N. I. Bobrikoffin murhan. Tultuaan valituksi kansanedustajaksi ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan 1907 Paasikivi seurasi J. R. Danielson-Kalmarin määrittelemää vanhasuomalaista linjaa ja herätti huomiota juridisella ja taloudellisella asiantuntemuksellaan. Valtiokonttorin ylitirehtöörinä hän oli avainpaikalla asioita käsiteltäessä. Vuonna 1908 oli kiistaa niin sanotuista Nevan miljoonista eli Suomen osuudesta Pietariin rakennettavan yhdysradan kustannuksiin. Juuri kokoontunut eduskunta ei ottanut asiaan kantaa vaan jätti asian senaatin hoidettavaksi. Senaatti maksoi rahat, mutta sai parlamentin moitteet, kun vuonna 1910 käsiteltiin kertomusta valtiovarain tilasta vuodelta 1908. Paasikivi katsoi senaatin menetelleen oikein. Taloudellisia suhteita Venäjään hän piti erittäin tärkeinä. Yhdysliikenne Suomen ja Venäjän rautateiden välillä oli mitä luonnollisin asia, josta olisi suurta hyötyä Suomen elinkeinoelämälle. Suomen radoilla oli myös toteutettava yhdysliikenteen vaatimat tekniset uudistukset, joihin Suomen valtion olisi myönnettävä rahat. Hänen mukaansa:

Lisäksi minusta tuntuu, että sillä ajatuksella, joka Venäjän puolelta on tässä asiassa esiintuotu, nimittäin että sotilaalliset, strateegiset edut vaativat tällaista yhdysliikennettä, voi olla perää. Minusta näyttää, että tämä vaatimus on yksi niitä – sanoisinko harvoja vaatimuksia, joilla on todellinen perustus, ei olisi syytä meidän puolelta ryhtyä sitä asiallisesti vastustamaan.

Eduskunta kieltäytyi maksamasta summaa, mutta se otettiin keisarillisella määräyksellä Suomen valtiorahastosta. Kun pari vuotta myöhemmin eduskunnassa keskusteltiin hallituksen esityksestä Venäjän yleisesikunnan aloitteesta rakentaa rata Pietarista Karjalan Kannaksen halki Vaasaan, suunnitelma nostatti eduskunnassa vastarintaa. Paasikivi kannatti radan rakentamista, sillä hänen mukaansa Suomen oli otettava huomioon Venäjän puolelta esiintuodut sotilaalliset ja strategiset näkökohdat. Paitsi strategisten seikkojen tähden hän piti radan rakentamista tarpeellisena Kannaksen itäosien kehittämisen kannalta. Paasikiven perustelut olivat niin vakuuttavat, että eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen.(6)

Vanhasuomalaiset olivat valmiit maksamaan niin sanotut sotilasmiljoonat, rahat, jotka oli määrätty Suomen maksettavaksi Venäjän valtion kassaan, korvaukseksi siitä, että Suomen armeija oli lakkautettu eikä Suomella ollut kuluja omasta puolustuksestaan. Perustuslailliset, ruotsalaiset ja sosialidemokraatit eivät halunneet maksaa sotilasmiljoonia, koska laki oli heidän mielestään syntynyt Suomen lainsäädännön vastaisesti. Sotilasmiljoonista kehkeytynyt riita johti lopulta kokoomushallituksen hajoamiseen. Paasikiven mielestä senaatin jäykkyys oli omiaan huonontamaan suhteita Venäjään. Vaikka Suomen oma armeija oli lakkautettu, eikä sitä haluttu perustaa uudelleen, Suomen oli osallistuttava valtakunnan yhteiseen puolustukseen. Valtionkonttorin pääjohtajana hän piti virheenä riidan nostattamista sotilasmiljoonista. Seurauksena oli vain maiden suhteiden huonontuminen.(7)

Paasikivi katsoi Venäjän tarkastelevan Suomea geostrategian kannalta. Suomi vartioi idän ja lännen välistä reittiä Itämerellä, ja Venäjän ja suuriruhtinaskunnan raja oli noin 30 kilometrim etäisyydellä Pietarista. Paasikivi ei hyväksynyt ministerineuvoston puheenjohtajan P. A. Stolypinin panslavistista pyrkimystä lisätä Venäjän turvallisuutta alistamalla Suomi täysin Venäjän alaiseksi. Muistelmissaan hän viittaa S. Ju. Witten mainintaan, että panslavistisella politiikallaan N. I. Bobrikoff, F. A. Seyn ja P. A. Stolypin vahingoittivat Venäjän ja Suomen suhteita. Venäjälle olisi riittänyt, että valtakunnan puolustus olisi tällä taholla turvattu.(8)

Maailmansodan puhjettua Paasikivi oli ehdottoman lojaalisuuden kannalla. Hän ei kuulunut passiivista vastarintaa harjoittaneeseen Kagaaliin eikä jääkäriliikkeen tukijoihin, mutta hänellä oli yhteyksiä eri tahoille. Kansallispankin pääjohtajana hän seurasi sodan vaikutuksia liike-elämään. Maailmansodan puhkeaminen vaikutti välittömästi Suomen asemaan, mutta aina vuoteen 1917 saakka konkreettiset seuraukset jäivät vähäisiksi. Venäjän tappio ja bolševikkivallankumous seurauksineen järkyttivät Paasikiveä kuten monia muitakin. Barbaria oli päässyt valtaan ja uhkasi koko sivistynyttä maailmaa. Selvät merkit tuosta oli nähtävissä Suomen sisällissodassa. Venäjän ongelmiin Paasikivi oli tutustunut jo Novgorodin stipendikaudelleen ja sittemmin vanhasuomalaisena poliitikkona, kun hän neuvotteli Suomen asemasta Venäjän väliaikaisen hallituksen edustajien kanssa. Omakohtaiset havainnot olivat suppeita ja ymmärtääkseen tapahtuneen Paasikivi haki apua kirjallisuudesta. Venäjän uusimpaan kehitykseen hän tutustui venäläisen, saksalaisen, ranskalaisen ja muun kansainvälisen kirjallisuuden avulla.

Sisällissota poisti Venäjän maailmanpolitiikan näyttämöltä, mutta Paasikivi seurasi Venäjän kehitystä tarkasti. Suomen itsenäistyttyä vain bolševikit tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuoden 1917 lopulla. Tuossa tilanteessa Leninin hallituksen asema oli epävarma, eikä sen antamalla tunnustuksella ollut suurta kansainvälistä merkitystä.

Samanaikaisesti Paasikivi oli tunnustelemassa Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa maiden suhtautumista Suomen itsenäisyyteen. Hänen saamansa vastaukset olivat kielteisiä ja edellyttivät Suomen saavan ensin tunnustuksen Venäjältä. Saapuessaan Tornion kautta takaisin Suomeen hän joutui pidätetyksi ja totesi vallankumouksellisten venäläisten sotilaiden hallitsevan rajaa ja maata. Siksi hän suhtautui Kansankomissaarien neuvoston antamaan tunnustukseen skeptisesti.(9)

Vuosien 1918–1920 kuluessa näytti, että vallankumous kukistuisi ja monarkia palaisi. Tätä Paasikivi piti uhkaavana kehityksenä Suomelle, sillä valkoiset venäläiset eivät tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä. Vuodelta 1918 olevan päiväkirjamerkinnän mukaan Paasikivi toivoi sisällissodan jatkuvan ja bolševismin edelleen heikentävän Venäjää.(10)

Sisällissodan päättymisen jälkeen eduskunta aloitti työnsä 15.5.1918, ja 18.5.1918 senaatin talousosasto esitti, että eduskunta valtuuttaisi senaatin esittämään, että senaatin puheenjohtaja P. E. Svinhufvud käyttäisi myös niin sanottua korkeinta valtaa eli olisi valtionpäämies. Esitys hyväksyttiin vielä samana päivänä.(11)

Svinhufvud nimitti 27.5.1918 uuden senaatin varapuheenjohtajan ja talousosaston kanslian päällikön ja muut hallituksen jäsenet. Päälliköksi eli pääministeriksi tuli Paasikivi.


Liitto Saksan kanssa

Sisällissodan jälkeen Suomi oli heikko ja se etsi apua bolševikkejä vastaan. Keväällä 1918 Saksa oli voimissaan ja Suomessa luotettiin sen tukeen. Saksalaisten valloitettua Helsingin Paasikivi pohti Suomen asemaa. Mietelmissään 10.4.1918 hän toteaa: ”Miten voidaan Suomen itsenäisyys säilyttää ja puolustaa Wenäjää vastaan?” Paasikivi arveli, että voimistuttuaan Venäjä haluaa entisen rajamaansa takaisin, eikä Suomi mitenkään kykenisi käymään Venäjän vastaista puolustussotaa. Siksi Suomen olisiliittouduttavaSaksan kanssa. Ensi vaiheena olisi luoda monarkia, jolla olisi suhteet ulkomaiden, ennen muuta Saksan hallitsijahuoneisiin. Läntiset suurvallat eivät pystyisi antamaan riittävää tukea Venäjää vastaan. Useimpien valkoisten suomalaisten tavoin Paasikivi oli kiitollinen Saksalle Suomen vapauttamisesta punaisesta hirmuvallasta.(12)

Paasikivi neuvotteli Saksan Itämeren joukkojen komentajan Rüdiger von der Goltzin kanssa strategisista kysymyksistä. Tämä neuvoi Suomea rakentamaan hyvät suhteet Venäjään ja antamaan periksi rajakysymyksessä Karjalan kannaksella. Rajan ei tulisi kulkea liian lähellä Pietaria.(13)

Tilanne muuttui Saksan antauduttua marraskuussa 1918. Paasikiven hallitus joutui eroamaan eikä jo valittu saksalainen kuningas ottanut kruunua vastaan. Suomen sisäpoliittinen tilanne vakiintui K. J. Ståhlbergin tultua valituksi presidentiksi. Välttämättömänä pidettiin suhteiden luomista naapureihin. Suuri ongelma oli rauhansopimuksen solmiminen Neuvosto-Venäjän kanssa. Ongelmaan liittyivät raja-, kansallisuus- ja taloudelliset kysymykset. Edessä olivat suuret geopoliittiset ratkaisut.

Suomen vakiinnutettua asemansa sisällissota jatkui Venäjällä, ja neuvostovallan pysyvyyteen suhtauduttiin epäillen. Myös Paasikivi kuului epäilijöihin, mutta hän katsoi, ettei pidä hyötyä Venäjän tilapäisestä heikkoudesta. Ennen pitkää vahvistuva Venäjä ottaisi alueet takaisin korkoineen.

Tämä mielipide ohjasi Paasikiveä seuraavien vuosikymmenien kuluessa.



Alpo Juntunen on Maanpuolustuskorkeakoulun emeritusprofessori.