Ajatus tarpeesta perustaa Historian Ystäväin Liiton tapainen yhdistys syntyi aikanaan jo Historiallisen Aikakauskirjan toimituksessa. Professori U. L. Lehtonen kertoi vuonna 1927 julkaistussa lehtisessä ”Historian Ystäväin Liitto. Synty ja tarkoitus”, että toimitus oli ”paljon toivonut tuosta suuresta käänteestä, jonka Suomen muodostuminen itsenäiseksi valtioksi toi mukanaan maamme kaikkeen elämään, oli odottanut siitä elvyttäviä, väkeviä vaikutuksia omallekin työalallensa, historiallisen mielen ja työn uutta nuorekasta nousua”.
Mutta näissä toiveissa petyttiin pahasti. Lehtisessä todetaan, että ”järkeily oli etualalla; katseet suuntautuivat yleensä huomiseen päivään. Historiasta ei siten välitetty paljoakaan missään piireissä; sen vanhoja laitoksia ei tuettu tarpeen vaatimasti; eikä kohotettu uusia.” Ja edelleen: ” Nuoriso, nykyisyydestään ylen ylpeänä ja kauniista tulevaisuudestaan täysin varmana, se suorastaan halveksi miltei kaikkia historiallisia muistoja.”
Perustava kokous
Tilannetta pohdittiin useissa eri kokouksissa talvella 1925–1926 ryhmässä, johon kuuluivat U. L. Lehtosen lisäksi J. K. Paasikivi, valtioneuvos J. R. Danielson–Kalmari, professorit K. R. Brotherus, Edvard Rein, Martti Ruuth ja Väinö Voionmaa, varatuomari Väinö Tanner, filosofian tohtori Oskari Mantere sekä filosofian maisteri Niilo Liakka.
Työryhmä päätyi yksimieliseen vetoomukseen:
”Suomessa oli nuorena valtiona jouduttu luomaan suhteellisen lyhyessä ajassa sivistynyt suomenkielinen luokka, jolta tästä syystä puuttui näkemys omasta asemastaan historiallisen kehityksen osana. Siksi oli todellinen tarve perustaa suuri suomenkielinen seura, joka itse harjoittamatta tai johtamatta tutkimusta, sitä ja sen laitoksia tukisi kaikin voimin, koettaisi kasvattaa historian harrastusta, levittää historiallista käsitystä ja joka sitä varten ottaisi jäsenikseen tätä työtä suosivia kansalaisia, julkaisi kirjallisuutta, järjestäisi esitelmiä, suojelisi historiallisia muistoja, esiintyisi kokonaan riippumatta valtiollisista puolueista ja toiminnassaan pyrkisi siihen, että historiallisen elämän arvot ja merkitys selviäisivät kansallamme sen menneisyys – ja vastaisuusrientojen kestäväksi pohjaksi.”
Perustettavalle seuralle laadittiin sääntöehdotus ja kutsuttiin ”tunnetusti historiaa harrastavia henkilöitä” erityisellä kirjeellä perustamaan uutta seuraa. Kutsuttavia oli 209 ja heidän lisäkseen kutsun saivat myös mm. entinen tasavallan presidentti K. J. Ståhlberg, entinen valtionhoitaja G. Mannerheim, entinen Korkeimman vallan haltija, senaattori P. E. Svinhufvud, pääministeri Kyösti Kallio, opetusministeri Lauri Ingman ja Turun yliopiston rehtori V. A. Koskennimi. Viime mainittu ei pystynyt osallistumaan, mutta lähetti sähkeen, jossa hän totesi, että ”se, jolla on historiallinen mieli, asuu avarasti”.
Kokous pidettiin 11.4.1926 ja sen puheenjohtajaksi valittiin J. K. Paasikivi. Kokous hyväksyi säännöt. Jäseniksi ilmoittautui 122 henkilöä. Liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti J. K. Paasikivi. Ensimmäiseksi kunniajäseneksi kutsuttiin valtioneuvos J. R. Danielson–Kalmari. Varapuheenjohtajaksi valittiin professori Väinö Voionmaa. Liiton sääntöjen mukaan Liiton vuosijuhla on pidettävä 10.12. eli professori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen syntymäpäivänä. Pöytäkirjaan merkittiin, että ”puheenjohtaja tohtori Paasikivi lausui ilonsa siitä, että Liiton perustavaan kokoukseen oli saapunut runsaasti väkeä sekä toivotti menestystä Liiton toiminnalle”.
Liiton historiikissa on todettu, että ennusmerkit Liiton tulevalle toiminnalle olivat varsin hyvät, sillä ”olihan sitä perustamassa ja sen johtoon tulossa maamme tuon ajan yhteiskunnallisen elämän ja sivistyneistön monet merkkihenkilöt. Se. että heitä oli yhtä hyvin ns. porvaripuolueista kuin sosialidemokraateista lupasi selin hyvää Liiton tulevalle toiminnalle. ”
Historian Ystäväin Liiton perustaminen ei saanut kuitenkaan kaikkien alan ammattilaisten varauksetonta tukea. Taustalla olivat U. L. Lehtosen ja hänen johtamansa Historiallisen Aikakauskirjan sekä Suomen Historiallisen Seuran väliset riidat Seuran organisaation, jäsenrakenteen ja julkaisutoiminnan perusteiden uudistamisesta. Helsingin yliopiston kansleri Hugo Suolahti kirjoitti päiväkirjaansa, että Lehtonen oli perustamassa Historian Ystäväin Liittoa kilpailemaan Historiallisen Seuran kanssa, minkä vuoksi Seuran ”herrat” boikotoivat Liiton perustamiskokousta.
Lehtosen kuolema 1927 poisti pitkälti esteet uuden Historian Ystäväin Liiton ja jo 1875 perustetun Suomen Historiallisen Seuran välillä. Tammikuussa 1928 tehdyn sopimuksen mukaan Historiallisen Aikakauskirjan omistusoikeus sekä vastuu sen taloudesta siirtyivät Historian Ystäväin Liitolle. Samalla Aikakauskirjan päätoimittajaksi tuli valtio-opin professori K. R. Brotherus. Brotherus oli yksi Liiton perustajajäseniä, mutta hän oli myös yksi Aikakauskirjan alkuperäisistä perustajista ja nautti siten arvovaltaa myös Historiallisen Seuran piirissä.
Paasikivi lahjoittajana
Liiton rahoitus oli alussa varsin hyvä lahjoittajajäsenten aktiivisuuden vuoksi. Mm. Paasikivi lahjoitti toimintaan heti 5 000 markkaa ja Kansallis-Osake-Pankki 25 000 markkaa, mitkä yhteensä olivat noin kolmasosa avustuksista. Pöytäkirjoista ilmenee, että jo seuraavana vuonna eli 1927 Paasikivi lahjoitti jälleen 5 000 markkaa, kenraali, tehtailija Rudolf Walden oli tehnyt 8 000 markan arvoisen paperilahjoituksen.
Liiton ensimmäinen julkaisu, Historia Aitta I (Yrjö-Koskisen Nuijasota) jaettiin maksutta kaikille jäsenille. Pöytäkirjassa todetaan, että tämän teki mahdolliseksi mm. tohtori Paasikiven sitä varten lupaama lahjoitus. Paasikiven erottua Kansallis-Osake-Pankista ja siirryttyä Tukholmaan, hänen suora tukensa Liitolle loppui.
Historiallista valistusta
Sääntöjensä ensimmäisen pykälän mukaan Liiton tarkoituksena oli ”edistää kotimaisen ja yleisen historian tutkimista ja tuntemusta, kohottaa kansalaisissa historian harrastusta ja tukea muuta samaa tarkoittavaa työtä”. Jo ensimmäisenä toimintavuotena Liitto käynnisti mittavan esitelmätoiminnan. Uusi viestintäväline, O. Y. Suomen Yleisradio, otettiin heti käyttöön. Jo vuonna 1928 Liitto järjesti suuren esitelmäsarjan, jossa käsiteltiin pääpiirteittään koko Suomen historia.
Paasikivi esitteli tammikuussa 1928 radiokuuntelijoille sarjan ja piti siinä kaksi esitelmää, jotka käsittelivät vuoden 1840 valtionlainaa sekä ”Hänen hirmuisuutensa” Lars Gabriel von Haartmanin toimintaa. Esitelmissään Paasikivi erotti uudella tavalla toisistaan von Haartmanin tyypillisenä Nikolai I:n aikakauden edustajana ja hänen roolinsa suurena taloudellisena uudistajana keskittyen jälkimmäiseen tarkasteluun. Paasikivi torjui käsityksen, jonka mukaan vuoden 1840 valtionlainalla olisi pyritty varojen hankkimiseen Suomen Pankille rahauudistusta varten. Sen sijaan tarkoituksena oli alusta alkaen ollut Pietarin luottolaitoksista otettujen valtionlainojen siirtäminen kotimaahan ja samalla konverttaaminen helpompikorkoisiksi. Kun laina oli muodoltaan lyhytaikainen ja ikään kuin kassaliikettä, järjestely osoitti Paasikiven mielestä ”byrokraattisena ainakin” pyrityn pitämään kiinni perustuslaeista. Paasikiven mukaan von Haartmanilla oli oikeat tiedot tilanteesta ja teoillaan hän oli lujittanut Suomen taloudellista pohjaa.
Paasikiven puheenjohtajakaudella julkaistiin Venäjän, Unkarin, Yhdysvaltain sekä Ranskan historiat. Tarkoituksena ei sinänsä ollut alan klassikoiden suomentaminen, vaan suppeiden yleisesitysten tarjoaminen. Paasikiveä kiinnosti 1930-luvun jälkipuolella erityisesti Englannin ja Ranskan vastaavien yleisesitysten kääntäminen. Englannin historia valmistui kuitenkin vasta hänen puheenjohtajakautensa päätyttyä. Ranskan historia ilmestyi keskellä sotaa 1942. Paasikivi valitsi J. Bainvillen teoksen Historie de France. Paasikivi oli kyllä arvostellut Bainvillen nationalistisia näkemyksiä päiväkirjassaan 31.10.1937.
Liitto pyrki tekemään myös Suomen historiaa tunnetuksi ulkomailla. Vuonna 1929, kun tuli 200 vuotta talousfilosofi Anders Chydeniuksen syntymästä, se pani vireille hänen ”Kansallinen voitto” -kirjoitelmansa julkaisemisen englanninkielisenä kirjana. Paasikiven tehtäväksi jäi ulkomaisen kustantajan löytäminen. Asiassa ilmeni ongelmia, mutta kirja ilmestyi lopulta keväällä 1931. Kustannuksetkin oli saatu jaettua Liiton ja ulkoministeriön kanssa. Paasikivi lausui kirjan ilmestyttyä, että se oli ”sopiva propagandalahjaksi ulkomaalaisille”.
Paasikiven historianfilosofia
Tohtori Hannu Immonen on tarkastellut seikkaperäisesti ja asiantuntevasti Paasikiveä historian ystävänä professori Tuomo Polvisen erinomaisen toisessa niteessä ”J.K. Paasikivi, valtiomiehen elämäntyö 2, 1918 – 1939”. Immonen kiinnittää huomiota Liiton puheenjohtaja Paasikiven omana aikanaan epäpopulaariin suhtautumiseen Yrjö-Koskisen aatteelliseen ja poliittiseen perintöön ja tästä seuranneeseen laajempaan kysymykseen siitä, miten Suomen lähihistoria oikeastaan piti kirjoittaa.
Suomen itsenäistyttyä suomenruotsalaista suuntaa edustaneet tutkijat vierastivat kielipoliittista syistä Yrjö-Koskisen aikanaan harjoittamaa kieli– suomalaisuuspolitiikkaa, sekä perustuslaillisen traditionsa pohjalta sitä myöntyvyyslinjaa, mitä hän senaattorina oli Venäjään nähden noudattanut. Mm. professori M. G. Schybergson esitti 1923, että Yrjö-Koskisen tarkoituksena viime kädessä oli ollut ruotsalaisen puoleen tuhoaminen ja yhtyminen Venäjän kanssa suomalaisuuden pelastamiseksi.
Tätä tulkintaa vastusti radikaali suomenmielinen suunta. Tosin sielläkin vierastettiin Yrjö-Koskisen Venäjän politiikkaa. Tavoitteena kuitenkin oli suomenmielisyyden korostaminen, johon Yrjö-Koskista tarvittiin aitosuomalaisuuden nationalismin ideologiseksi isäksi. Näkyvä edustaja Historian Ystäväin Liitossa oli mm. professori A. R. Cederberg, jolle Yrjö-Koskinen oli ennen kaikkea ”Nuijasodan” ja ”Suoman kansan historian” kirjoittaja sekä suomalaisen puolueen johtaja.
Paasikiven ja suomenmielisen suunnan näkemykset erosivat huomattavastikin. Molempia kyllä yhdisti suomanruotsalaisen näkökulman kritisointi. Paasikiven oma toimintafilosofia liittyi kuitenkin Danielson–Kalmarin välityksellä niihin arvoihin ja siihen toimintalinjaan, jonka Yrjö-Koskinen oli senaattorina hahmotellut oman myöntyvyyspolitiikkansa perustaksi. Paasikiven mielestä Yrjö-Koskinen oli ennen kaikkea poliitikko ja vieläpä reaalipoliitikko, joka ”historiantutkijan selvänäköisyydellä” oli muodostanut myöntyvyyspolitiikkansa, eikä tämän sivuuttaminen käynyt mitenkään päinsä.
Samalla Paasikivi tavoitteli kielirauhaa. Yrjö-Koskisen syntymän satavuotisjuhlassa 1930 pitämässään esitelmässä hän koetti vakuuttaa kuulijoilleen, kuinka Yrjö-Koskinen ei pyrkinytkään johdonmukaisesti sitomaan kieltä ja kansallisuutta yhteen, sillä hänen mukaansa kansallisuus ei asunut kielessä vaan kansallishengessä.
Paasikivi oli laajemmassakin mielessä tyytymätön perustuslailliseen historiakäsitykseen perustuvaan poliittisen lähihistorian kuvaan, joka erityisesti 1930-luvulla saavutti suurta suosiota. Kysymyksessä oli hänen mielestään legendan luominen; sortovuosista vallitsi Suomessa epähistoriallinen näkemys. Paasikivi katsoi, että historiassa vaikutti aina kaksi tendenssiä tai voimaa: säilyttävä ja ”eteenpäin puskeva”. Näin ollen suomettarelaisuus ja passiivinen vastarinta olivat johtuneet samoista historiallisista voimista, joista aiheutuivat konservatismi ja radikalismi tai oikea ja vasen suunta.
Rationaalisessa tarkastelussaan Paasikivi totesi, ettei Suomen itsenäistyminen ollut mikään välttämättömän kehityksen huipentuma. Toki autonomian aikana Suomessa oli ilmennyt kehitystä yhä täyteläisempään elämään yhä pidemmälle kehitettyjen laitosten suojassa, mutta historia ei kuitenkaan tuntenut väistämätöntä kehitystä. Tältä pohjalta Paasikivi saattoi todeta, että ”menneisyys ratkaisee nykyisyyden ja tulevaisuuden”. Historian prosessi ei ollut itseään toteuttava, vaan siihen sisältyi sattuman mahdollisuus. Viime kädessä ”kaitselmus”, ”kohtalo”, ”sallimus” tai ”Jumalan johdatus” saattoi tulla esille eräissä historiallisissa käännekohdissa, kuten esimerkiksi Suomen itsenäistyessä.
Paasikiven näkemykset olivat jyrkässä ristiriidassa 1930-luvulla vallinneen yleisen näkemyksen kanssa, joka katsoi Suomen historiaa Yrjö-Koskiseen perustuen päämäärätietoisena tienä kohti suomalaiskansallista itsetietoisuutta, vierasti kaikkea venäläistä, korosti sotahistoriaa ja pyrki eristäytymään omiin oloihin.
Vaikka Paasikiven johtaman Historian Ystäväin Liiton keskeisenä päämääränä oli juuri Yrjö-Koskisen muiston vaaliminen, Liiton piirissä Paasikiven vaikutuksesta vallassa ollut näkemys Yrjö-Koskisen roolista ja merkityksestä Suomen historiassa jäi 1930-luvulla kahden keskenään ristiriitaisen ”yrjökoskiskonseption” väliin. Joillekin, kuten Liiton toimintaan osallistuneelle Cederbergille, Paasikiven Liitto olikin liian ”vaisu”. Hänen mielestään olisi pitänyt ryhtyä Yrjö-Koskisen hengessä taisteluun ruotsinkielisyyttä ja ruotsalaisuutta sekä toisaalta venäläisyyttä vastaan.
Helsinki, Yrjö-Koskinen
Paasikiven historianharrastus suuntautui 1930-luvulla Historian Ystäväin Liiton lisäksi myös paikallishistoriaan. Liitto osallistui mm. Helsingin kaupungin historian laatimiseen. Hanketta varten asetettiin toimikunta, jossa oli jäseninä Liitosta puheenjohtaja Paasikivi, varapuheenjohtaja Väinö Voionmaa, sekä johtokunnan jäsen Y. R. Blomstedt.
Paasikivi ilmoitti toimikunnan työn alkuvaiheessa, että hän, toisin muin muut, ei ollut ”ex professo historicus”. Hän oli opiskellut historiaa enemmänkin ”humaniora”-näkökulmalta, minkä vuoksi hän katsoi edustavansa toimikunnassa ”suurta yleistä mielipidettä”. Hän tarjoutui lukemaan kaiken aineiston, mutta asian harrastuksesta eikä palkasta, josta Paasikiven mielestä voitiin hänen kohdallaan vähentää ”ainakin viidesosa”.
Ehkä kaikkein syvimmin Paasikivi oli kiinnostunut Yrjö-Koskisen elämänkertahankkeesta. Se oli ollut vireillä jo vuodesta 1917, jolloin professori Gunnar Suolahti alkoi kerätä aineistoa. Kun Historian Ystäväin Liitto 1926 perustettiin, koetettiin saada elämänkerta seuran ensimmäiseksi julkaisuksi. Suolahden työnteko hidastui vuosi vuodelta ja elämäkerta ”Nuori Yrjö Koskinen” valmistui lopulta jouluksi 1933.
Elämänkerta jäi vaille jatkoa ja Paasikivi kiinnostui siitä. Tiettävästi hän harkitsi vakavasti jopa diplomaattiuratarjouksen hylkäämistä biografiasuunnitelman vuoksi. Teos jäi sitten tekemättä. Voidaan kuitenkin arvioida, millainen siitä olisi tullut. Paasikiven hahmottelema Yrjö-Koskinen olisi ollut ennen kaikkea valtiomies. Lisäksi hän olisi esiintynyt kieli- ja kansallispoliittisissa kysymyksissä varsin maltillisesti, historiantutkijan sijasta enemmänkin modernina ajattelijana.
Paasikivi muisteli Yrjö-Koskista vielä toisen maailmansodan jälkeenkin hallituksen iltakoulussa: ”Sellaisia henkilöitä kuin Yrjö-Koskinen on tähän maahan yleensäkin syntynyt ani harvoin. Hän oli puhdas vakaumuksen mies, rohkea ja epäitsekäs. Hän ei pelännyt vastuuta eikä vastustusta. On helppo käydä poliittista taistelua, kun takana suuret kannattajamassat, mutta käydä sitä yksin, häväistynä ja vihattuna, vaatii moraalista rohkeutta.”
Paasikivi siis toimi vuodet 1926 – 1946 Historian Ystäväin Liiton puheenjohtaja eli aina siihen saakka, kunnes hän tuli valituksi tasavallan presidentiksi. Johtokunnan kokouksessa 10.12.1946 hyväksyttiin vuosikertomus, missä ytimekkäästi mainittiin Liiton puheenjohtajana toimineen vuonna 1946 tasavallan presidentti J. K. Paasikivi. Paasikiveä seurasi puheenjohtajana pääjohtaja, professori Oskari Reinikainen.
Paasikivi ei tietenkään millään voinut olla kaikissa kokouksissa läsnä toimiessaan mm. lähettiläänä Tukholmassa ja Moskovassa ja Suomessakin monissa yhteiskunnan tehtävissä. Mutta tuskin häntä vastoin tahtoaan puheenjohtajaksi toistuvasti valittiin ja toisaalta hänen yhteyksiään ja arvovaltaansa varmasti tarvittiin. Hän kantoi konkreettisesti huolta paitsi Liiton taloudesta ja myös Liiton sääntöihin kirjoitettujen tavoitteiden toteutumisesta, sekä ylipäätään Liiton asemasta yhteiskunnassa.
Vuoden 1929 vuosikokouksen pöytäkirjaan merkittiin puheenjohtaja Paasikiven kokouksen avaussanat:
”Hän kiinnitti huomiota historiallisen ajatustavan välttämättömyyteen tänä mullistusten aikakautena, joka helposti saa ihmiset väheksymään yhteyttä nykyisten ja aikaisempien olojen välillä; hän osoitti, kuinka todellisuudessa yhä vielä rakennamme menneisyyden ja olevien olojen pohjalle; tämä menneisyyden ja nykyisyyden välinen hyödyllinen kosketus syntyy historian harrastuksesta, jota Historian Ystäväin Liitto koettaa elävöittää.”
Tämä sopii Historian Ystäväin Liiton ja kaikkien historian harrastajien ohjenuoraksi erittäin hyvin tänäänkin!
Kaupunkineuvos Kari Salmi on Historian Ystäväin Liiton puheenjohtaja
