Kohtauksia Paasikiven kanssa 1955

Maalaisliiton nousevasta kyvystä Johannes Virolaisesta tuli lokakuussa 1954 Suomen ulkoministeri. Presidentti J. K. Paasikivi ja pääministeri Urho Kekkonen pitivät ulkopolitiikan ohjat tiukasti otteessaan, mutta Virolaisen muistiinpanoista löytyy hämmästyttäviä ensikäden kuvauksia, jotka avaavat vanhan presidentin asenteita ja karaktääriä.

Ulkoministeri Virolainen tapasi presidentti Paasikiveä virka-asioissa viikoittain. ”Ukko” painui Virolaisen mieleen joviaalina miehenä, mutta osui hän todistamaan myös Paasikiven kuuluisia koleerisia kohtauksia. Kuten lauantaina 12. maaliskuuta 1955, jolloin presidentti raivosi ”hullun tavalla”.

Paasikivi oli menettänyt täysin malttinsa, kun puheeksi tuli suomalaislaiva Aruba, joka rahtasi lentokoneiden suihkumoottoreihin sopivaa polttoainetta Romanian Constantasta kohti kommunistista Kiinaa. Yhdysvallat ei siitä pitänyt, ja sen suojatti Formosan (eli Taiwanin) johtaja generalissimus Tšiang Kai-šek oli määrännyt laivan pysäytettäväksi vaikka voimakeinoin.

Vaikka idänpolitiikka oli etusijalla, Paasikivi oli koko sodanjälkeisen ajan kantanut huolta siitä, että Suomen taloussuhteet länteen säilyivät hyvinä. ”Miksi hallitus ei ole estänyt laivan matkaa?” presidentti veti ulkoministeriä tilille. Virolainen puolusteli, että varustamolle oli kyllä puhuttu ja asiaa selvitetty myös länsivaltojen edustajille, mutta presidentti vain kimmastui entisestään:

”Puhuttu ja puhuttu. Mitä se puhuminen auttaa. Ei se auta yhtään, jos me täällä keskenämme puhumme, kun ei mitään tehdä. Se asioiden hoito on kerta kaikkiaan löperöä. Meidän on ratkaistava, olemmeko Amerikan vai Kiinan kannalla ja se on pantava lehteen!”

Paasikivi haukkui liikemiehet, jotka asettivat rahan isänmaan edun edelle. ”Niiden kreditit on kiellettävä”, hän vaati muistellen aikaansa Kansallis-Osake-Pankin johtajana, jolloin pankkiherrat määräsivät mitä varustajat saivat tehdä. Ääni kohosi ja koventui aikansa, ja sen jälkeenkin presidentti mutisi itsekseen: ”Kyllä minä tunnen ne liikemiehet. Käyvät sitten minulle valittamassa, että politiikassa loukataan moraalin vaatimuksia. Kyllä ne on pidettävä kurissa.”

Tähän väliin huoneeseen astui Romanian uusi lähettiläs jättämään valtakirjaansa, ja Paasikivi oli Virolaisen ihmetykseksi yhtäkkiä itse ystävällisyys. Kun audienssin jälkeen palattiin vielä Arubaan, rauhoittunut presidentti oli lopulta tyytyväinen lupaukseen, että saisi yhteenvedon tapauksesta ja hallituksen toimista sen suhteen.

Virolainen selosti yhteenottoa järkyttyneenä ulkoministeriössä, mutta Kekkonen nauroi makeasti, kun kuuli asiasta. ”Ukossa on aivan kuin kaksi ihmistä”, pääministeri analysoi:

”Hän raivoaa, riehuu ja mouruaa kuin vähämielinen ja puhuu aivan järjettömiä. Jos olisi magnetofoni joka ottaisi tällaisissa tilaisuuksissa ukon puheen, kansa saisi kuulla aivan uskomatonta. Mutta hetken kuluttua hän on aivan toinen mies. Harkitseva, terävä, asiallinen, rauhallinen. Tekee suurista asioista viisaita päätöksiä.”

Samana päivänä eduskunnan puhemiehen tarjoamilla päivällisillä Neuvostoliiton suurlähettiläs Viktor Lebedev huomautti suomalaislehdissä olleen paljon juttuja talvisodasta, joka sopisi jo jättää rauhaan. Presidentti näytti jälleen hermostuvan, mutta piti pokerinsa valottaessaan Yhdysvaltain lähettiläälle Suomen kantaa Arubaan. Virolainen huomasi käytössä olleen samat argumentit, joita hän oli itse aamulla käyttänyt: ”Hyväoppinen näyttää vanhakin mies olevan.”

Aruba-selkkaus ratkesi lopulta niin, että tankkeri kääntyi Intian valtamerellä ympäri ja suuntasi lasteineen takaisin kohti Constantaa. Virolainen puolestaan joutui toukokuussa umpisuolileikkauksen jälkeen makaamaan pitkään sairaalassa. Juttukaveriksi löytyi viereisestä huoneesta KOP:n johtaja Eino Vuorenlehto, jota kiinnosti, miten ulkoministeri tuli toimeen presidentin kanssa. Tämän temperamentista kun oli pankin piirissä hurjia muistoja, omakohtaisiakin.

Virolainen kiitteli Paasikiveä leppoisaksi ja viisaaksi mieheksi, joka kohteli häntä suorastaan isällisesti. Muistiinpanoihinsa hän kirjasi hiukan monipuolisemman kuvan. Tuoreimpana oli mielessä uuden suurlähettilään valinta Moskovaan. Valtioneuvosto esitti yksimielisesti Asko Ivaloa, joka ei kuitenkaan kelvannut presidentille.

Paasikivi kuittasi tuntevansa sekä kandidaatin että tämän isän, kuulun kirjailijan ja lehtimiehen Santeri Ingmanin: ”Molemmat laiskoja miehiä – mutta isä oli lahjakas!” Virolaiselle hän arvioi, ettei Ivalosta olisi Moskovassa maalle mitään hyötyä. Presidentillä oli ulkoasiainhallinnon henkilöstöstä synkkä käsitys, joka oli peräisin itsenäisyyden alkuvuosilta:

”Ei niistä karriääridiplomaateista mihinkään ole. Jo 1920-luvulla niiden taso oli hyvin alhainen eikä se ole siitä muuttunut. Ne käsittivät tehtävänsä kuten virkamiehet. Istuvat toimistossa ja käyvät kutsuilla. Ei sillä ole mitään merkitystä. Niiden pitää seurata politiikkaa ja olla siitä kiinnostunut. Sellaisia hyviä diplomaatteja on ammattidipl[omaattien] joukossa korkeintaan yksi tuhannesta.”

Paasikivellä oli vertailuun lyömätön mittapuu. Moskovaan piti saada mies, joka antaisi Helsinkiin ohjeita asioiden hoitamisesta, eli sellainen kuin hän itse talvisodan jälkeen 1940–1941. Nyt presidentti halusi avainpaikalle ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Eero A. Wuoren, mutta sosiaalidemokraatit harasivat vastaan. Viime hetken vetona SDP ehdotti, että tehtävään valittaisiinkin – Johannes Virolainen.

Virolainen ei innostunut uudesta urapolusta eikä toisaalta olisi päässytkään Moskovaan, vaikka olisi halunnut. Presidentti oli päättänyt nimittää Wuoren riippumatta hallituksen kannasta, ja nimitti myös. Näin jäi näkemättä, miten karjalaisevakko ja raittiusmies olisi ajanut Suomen asiaa moskovalaisen diplomaattikunnan cocktailkutsuilla ja päivällispöydissä.

Ulkoasiainministeriötä Paasikivi löylytti myös heinäkuussa 1955 ollessaan tyytymätön sen lehdistölle jakamaan tiedonantoon. ”Siellä on niin huonoa väkeä, ettei se kykene mihinkään. Niillä ei ole mitään tekemistä ja kun jotain vähänkin tulee, se menee päin mäntyyn. Koko itsenäisyyden ajan on ollut näin.”

Virolainen oli pelännyt, että presidentti voisi oikein pauhatessaan saada vaikka halvauksen. Kokeneempi Kekkonen rauhoitteli, että tämä päästi vain liian höyryn ulos huutamalla ja metelöimällä, nautti siitä ja voi sen päälle entistä paremmin. Diplomatian kiemuroissa sitten selvisi, että raivoaminen ei välttämättä ollut niin vakavaa kuin päällepäin näytti. ”Tämähän on tietysti kaikki pelkkää komediaa, mutta se on esitettävä oikein! sanoi ukko.”

Ulkoministerille tarjoutui tilaisuuksia kuunnella Paasikiven näkemyksiä kansainvälisestä tilanteesta. Kun Virolainen rohkeni ehdottaa, eikö presidentti voisi tehdä jotain Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suurissa kysymyksissä, kun häntä niin kunnioitettiin Moskovassa, tämä innostui puhumaan lempiaiheestaan tavalla, jota ulkoministeri ei ollut uskoa. ”Venäjällä on tapahtunut muutos”, Paasikivi pohti. Ei ole samaa kuin Stalinin aikana:

”Mutta minä en usko, että ryssät antavat vapaaehtoisesti takaisin mitään. Kyllä minä ryssät tunnen. Minä tunnen sen kansan ja se on huono kansa. Se kansa on kyvytön ja saamaton. Ei se ole ihmiskunnalle mitään antanut. Vain Tolstoi, Tsaikovski ja muutamat muut ovat jotakin antaneet. Mutta itse kansa on kelvoton. Eivät ne mahtaneet mongoleille mitään. Leninkin oli mongooli.”

”En minä sitä kansaa rakasta”, Paasikivi ikään kuin puolusteli ystävyyspolitiikkansa vastapainoksi ja muistutti, ettei rakastanut Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinenkaan, myöntyväisyyslinjan suomettarelainen kantaisä. ”Hän oli vihainen venäläisille.” Virolainen seurasi hämmentyneenä, kuinka ukko löi nyrkkiä toiseen käteensä ja huusi:

”Kyllä minä niille antaisin, koko kansa olisi pyyhittävä pois. Mutta me emme sitä voi tehdä. Se suuri kansa on realiteetti ja siihen on meidän politiikkamme perustettava. Ei se minulle ole helppoa. Mutta se on välttämätöntä.”

Presidentti kertoi saaneensa monta hävytöntä haukkumakirjettä sen johdosta, että oli ottanut vastaan Leninin kunniamerkin. Niistä hän ei välittänyt, ”sillä teen sen, minkä katson oikeaksi”. Mutta nyt ei kukaan tiennyt, mitä muutos Neuvostoliiton johdossa merkitsi ja mikä oli sen syynä.

”Minä luulen, että se on taktiikkaa. Ne ovat häikäilemättömiä ja ne voivat tehdä mitä vain. Ne voivat antaa yllättäen periksikin, jota en vielä kuitenkaan usko. On odotettava ja nähtävä, mikä on kaiken takana. Meidän on vakavasti harkittava, mitä olisi meidän kohdalta tehtävä. Lähtökohtana täytyy olla: käytävillä neuvotteluilla on Suomen asemaa parannettava – ei huononnettava.”

Paasikivi oli jo pitkään miettinyt edessä odottavia kysymyksiä ja keskustellut niistä Kekkosen kanssa. Nyt agendaa raotettiin ulkoministerillekin. Tärkein asia koski YYA-sopimusta: ”Se menee umpeen 1958 ja on sanottava irti 1957, jos ei jatketa.” Karjalan kohdalta tuli selvittää, suostuuko Neuvostoliitto rajojen tarkistamiseen. Ilman sitä ei esimerkiksi Saimaan kanavalla ollut presidentin mielestä mitään merkitystä. Ja sitten oli vielä Porkkala.

”Nämä kaikki on otettava neuvotteluissa esille. Emme saa liikaa riskeerata. Mutta on tarkoin harkittava, voidaanko sanoa venäläisille: jatkamme ystävyyssopimusta, jos nämä ehdot täytetään. Venäläiset voivat suostua tai myös sanoa: no annetaan sitten olla! Ja sopivassa tilanteessa sitten ottavat koko Suomen.”

Paasikivi sanoi ajatelleensa, että nämä kysymykset tulisivat esiin helmikuussa 1956 suoritettavan presidentinvaalin jälkeen. Virolainen kuitenkin yllytti Paasikiveä ottamaan aloitteen, kun häntä niin kunnioitettiin Moskovassa. Tällainen puhe tuntui imartelevan ukkoa, joka lupasi tuumia asiaa. Keskustelun päätteeksi hän toisti vielä tuntevansa venäläiset:

”Ei tällainen politiikka ole minulle helppoa. Mutta kun ei ole voimaa, on vakuutettava ystävyyttä. Muuta mahdollisuutta ei kerta kaikkiaan ole. Suurvallan on helppoa hoitaa ulkopolitiikkaansa kun sen tukena on miljoona-armeija. Toista on pienen kansan.”

”Ensimmäisen kerran ukko puhui minulle näin suoraan venäläisistä”, Virolainen päiväsi muistiin. Presidentti ”korosti koko ajan, että hän ei tule suostumaan mihinkään Suomen aseman huonontamiseen. On yritettävä parannuksia.”

Paasikiveä oli alkanut selvästi miellyttää ajatus, että hän korkeasta iästään huolimatta jatkaisi vielä jonkin aikaa maan johdossa. Kutsumusta tuntui riittävän hoitamaan odottavia tärkeitä kysymyksiä. Virolainen uteli asiaa presidentin puolisolta Allilta, joka kertoi pariskunnan jo kauan pakanneen. ”Mutta jos isänmaan etu vaatii, meidän Juho ei voi kieltäytyä.”

Paasikivi oli kuvaillut, kuinka hän pohti maailmanpolitiikkaa ja Suomen itsenäisyyden turvaamista aamusta iltaan asti. Ne olivat elinkysymyksiä, joista riippui kaikki, eikä niitä Suomessa yleensä ajateltu. Rinnastuskohtia vanha presidentti haki mielellään vuosisadan alusta. Hän oli silloin kannattanut suomettarelaisten myöntyväisyyspolitiikkaa, mutta ei ollut koskaan mikään ”bobrikoffari” kuten kommunistit jatkosodan jälkeen.

Terrorilla näytti olevan nyt ”verrattomasti suurempi merkitys kuin mitä me ennen luulimme ja edellytimme esim[erkiksi] passiivisen vastarinnan aikana”. Siitä ei todistanut pelkästään Baltian maiden kohtalo, kun Tšekkoslovakiassakin oli kaikki vastarinta kukistettu ja kansa täysin nujerrettu kommunistien vallan alle.

Erityisesti Paasikivi ihmetteli, että Puolan kansa, ”jolla oli suuri historia, joka oli 26 miljoonan suuruinen ja tunnettu kansallishengestään ja ylpeydestään, oli näin alistunut vieraaseen komentoon ja uuteen järjestykseen”. Maailmansodan jälkeen oli siten entisestään voimistunut näkemys, että väkivalta oli valttia.

Stalinin kuoleman jälkeisestä suojasäästä huolimatta presidentti pohti pessimistisesti, että edessä saattoi sittenkin olla kolmas maailmansota. Taustalla oli Saksan liittotasavallan aseistaminen, jonka länsivallat päättivät 1954–1955 sallia osana puolustusliittonsa NATOn rakenteita. Kun Ranskan uusi suurlähettiläs Géraud Jouve kävi elokuussa 1955 jättämässä valtakirjansa, Paasikivi tiukkasi vähemmän diplomaattisesti: ”Mitä ajattelette Saksasta? Mitä se tekee kun on saanut aseet?”

Lähettiläs selvitti parhain päin Saksan sitomista eurooppalaisiin puitteisiin. Paasikiven mielestä se oli kaunista teoriaa, joka ei välttämättä kestäisi käytännössä. ”On paljon niitä, jotka uskovat, että kun S[aksa] on saanut aseet eikä maan yhdistymistä saada aikaan rauhanomaisin keinoin, se on valmis aloittamaan kolmannen maailmansodan”, presidentti sanoi. ”Mutta minä en enää sitä näe!” Virolaisen mukaan Jouve oli ”aika tavalla ymmällä”.

Saksan liittokansleri Konrad Adenauer oli menossa Moskovaan neuvottelemaan Neuvostoliiton korkeimman johdon kanssa. Mutta niin oli Paasikivikin. Luvassa oli Porkkalan palautus, joka ”olisi saatava lukkoon niin pian kuin mahdollista”. Kremlin prioriteeteissa Adenauerin matka kiilasi kuitenkin edelle. Paasikiven hermoja saattoi repiä pelko siitä, että Saksa aiheuttaisi tavalla tai toisella vielä mutkia Suomen tielle.

Liittotasavalta ja Neuvostoliitto saavuttivat kompromissin, jonka pohjalta ne solmivat diplomaattisuhteet. Suomen presidentti seurueineen pääsi näin 15. syyskuuta 1955 suuntaamaan Moskovaan seesteisessä säässä. Saattamassa Seutulan lentokentällä oli myös ulkoministeri, jonka kova kohtalo oli jäädä kotiin. Neuvostoliitto halusi vierailulle mukaan mieluummin pääministeri Kekkosen, jonka kanssa asiat oli pohjustettu valmiiksi.

Kekkonen kertoi Virolaiselle vasta lähtöseremonioiden yhteydessä, että nyt oltiin hakemassa Porkkalaa takaisin. Lehdissä väännettiin vitsejä maailman tietämättömimmästä ulkoministeristä: Kyselisi edes vahtimestareilta, mitä Moskovassa tapahtuu. Mutta Virolainen tiesi paikkansa. Omassa lausunnossaan hän lanseerasi käsitteen Paasikiven–Kekkosen linjasta, joka synnytti vastalauseiden myrskyn mutta kesti poliittisessa käytössä 1980-luvulle asti, ellei pidempään.

Ja pientä oli ulkoministerin närkästys verrattuna SDP:hen, joka oli ohitettu matkan valmisteluissa täysin. Hallituksessa olikin 20. syyskuuta vaisu tunnelma, kun pääministeri välittömästi Helsinkiin palattuaan selosti käytyjä neuvotteluja. Sosiaalidemokraattien tomera Tyyne Leivo-Larsson purki sappea, mutta Kekkonen kuittasi lyhyesti: ”Todellista aihetta tyytymättömyyteen olisi vain ulkoministerillä. Valitan.”

Virolainen oli joutunut valtapolitiikan rattaissa ikävään välikäteen. Toisaalta se ei ollut niinkään laiha lohtu, että hän oli näkyvässä roolissa niissä juhlallisuuksissa, joilla Neuvostoliitto tammikuussa 1956 luovutti Porkkalan suomalaisten haltuun. Ulkoministeri oli saanut työskennellä Paasikiven–Kekkosen opissa aikana, joka tuotti poikkeuksellisen hyvää tulosta.


VTT Mikko Majander on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti. Kirjoitus perustuu artikkeliin ”Neljä kohtausta Paasikiven kanssa”, joka on julkaistu hänen historiaesseiden kokoelmassaan Paasikivi, Kekkonen ja avaruuskoira (Siltala 2010).