Juho Kusti Paasikivi aloitti opintonsa Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa (Helsingin yliopistossa) syksyllä 1890. Hänen pääaineensa oli Venäjän kieli ja kirjallisuus. Hämeenlinnan lyseon historian opettajan K. O. Lindeqvistin innoittamana Paasikiven tarkoitus oli ryhtyä tutkimaan Suomen ja Venäjän yhteistä historiaa. Lindeqvist oli väitellyt tohtoriksi suuren Pohjan sodan ja isonvihan (1700–1721) historiasta. Paasikivi suuntautui vanhempaan historiaan ja aikoi sitä varten hankkia hyvän venäjäntaidon. Se, että hänen ensimmäinen matkansa Venäjälle suuntautui juuri Novgorodiin, ei ollut sattumaa. Ruotsi taisteli Itämeren koillisperukan herruudesta keskiajalla Novgorodin kanssa. Moskovan Venäjä astui sittemmin Novgorodin tilalle.
Myöhemmän poliitikon ja valtiomiehen uransa aikana Paasikivi tunnettiin huomattavasta kyvystään kerätä ajankohtaista tietoa ja analysoida sitä. Se ei ollut mahdollista ilman kielitaitoa. Ylioppilaskirjoituksissaan (1890) Paasikivi suoritti pakollisten ruotsin ja latinan lisäksi ylimääräisinä venäjän ja ranskan kokeet, jokaisen niistä korkeimmalla laudatur-arvosanalla. Lyseon päästötodistuksessa hänen tietonsa kaikista näistä kielistä ja lisäksi myös saksasta arvioitiin parhaan arvosanan eli kymmenen arvoisiksi. Koulun antama kielitaito ei kuitenkaan riittänyt käytännön asioiden hoitamiseen vieraassa maassa. Sen Paasikivi sai kokea oleskellessaan kesällä 1899 Leipzigin yliopistossa Saksassa. Hän oppi kuitenkin pian hallitsemaan saksankielen ja myöhemmällä urallaan selvisi hyvin myös ranskalla. Englanninkieltä harrastettiin 1800-luvun lopun Suomessa lähinnä vain vientikaupan alalla, ja Paasikivi opetteli sitä vasta myöhäisellä iällä.
Parantaakseen käytännöllistä venäjäntaitoaan Paasikivi oleskeli Novgorodissa toukokuusta vuoden 1891 loppuun. Yliopisto ei ollut myöntänyt hänelle stipendiä, mutta lahtelainen kauppias K. V. Kunnas oli lainannut hänelle oleskeluun tarvittavat varat. Varattomasta kodista lähtöisin oleva Paasikivi oli Helsinkiin muutettuaan ryhtynyt toimimaan Uuden Suomettaren avustajana. Se ei kuitenkaan ollut hänelle pelkkä toimeentulokysymys. Paasikivi kannatti nuoruusvuosistaan lähtien suomenmielisten vanhoillisempaa suuntaa. Tietomme hänen Novgorodin-ajastaan perustuvat lähes yksinomaan hänen Uuteen Suomettareen lähettämiinsä ja lehden julkaisemiin matkakirjeisiin.
Novgorodin-uutiskirjeitä oli kaikkiaan viisi, ja ne ilmestyivät 26.7. ja 11.11. välisenä aikana. Ne oli kirjoitettu matkakassan täydentämiseksi, ja niistä on turha etsiä myöhempää valtiomiestä. Paasikivi oli tuolloin 20-vuotias. Vasta tuon ikäpyykin jälkeiset seuraavat vuodet antavat usein persoonallisuudelle ja uralle suunnan, ja niin kävi Paasikivellekin.
Niin kuin maan kielen opiskelijalle sopikin, Paasikivi tarkasteli Venäjää ja venäläisiä vailla silmiinpistäviä kansallisia ennakkoluuloja. Venäläisten suomalaisista poikkeavat tavat ja ortodoksiseen uskonharjoittamiseen liittyvät piirteet kuitenkin oudoksuttivat häntä. Luterilaisen oli vaikea ymmärtää pyhien palvontaa, nykyaikaiselle ajattelutavalle vieraita pyhimyslegendoja ja hartaan uskovaisuuden nopeaa muuttumista materiaalisen edun tavoitteluksi. 26.7. julkaistussa matkakirjeessään Paasikivi ihmettelee rautatieasemalta ottamaansa hevosajuria, joka ottaa lakin päästään ja tekee ristinmerkin jokaisen sivuuttamansa kirkon kohdalla. Määränpäässä hän sitten vaatii puolitoistakertaisen maksun siihen verrattuna, mitä oli pitkällisen tinkimisen jälkeen sovittu kyydin alkaessa. Paasikiven suomalaisuus nousi pintaan hänen todetessaan, ettei meillä ollut murto-osaakaan Venäjän kerjäläisistä ja että näistä olisi ehkä syytä huolehtia sen sijaan, että viimeinenkin kirkonkupoli kullataan.
Paasikivi huomasi myös vain vuosikymmeniä aiemmin lakkautetun maaorjuuden jäänteet talonpoikien nöyrän alamaisessa käytöksessä. Herrasmiestä ei sopinut puhutella kuin ottamalla lakin päästä. Hän ihmetteli sitä, ettei Novgorodissa ilmestynyt lainkaan omaa sanomalehteä, vaikka kaupungissa oli 25 000 asukasta. Vanhat herrat uppoutuivat ”sienten suolaamiseen ja kananpoikien hoitoon”, sillä yhteisten asioiden hoito eli politiikka ei kuulunut muille kuin Pietarin hallituspiireille. Paasikiven kriittisyys kuultaa melko selkeästi rivien välistä.
Paasikivi asui vuokralaisena samassa asunnossa kuin jotkut sikäläiset lukiolaiset. Kirkon ohella hänen kirjoituksensa käsittelivät paljon Venäjän koululaitosta. Paasikiven elämäkerran kirjoittajan Tuomo Polvisen mukaan matkakirje koulutarkastajan tarkastuksesta lukiossa (Kun koulutarkastaja kävi) ei ollut vailla absurdeja piirteitä. Oltiinhan kirjailija Nikolai Gogolin synnyinmaassa. Kouluelämästä Paasikivi kertoi muun muassa, että yhden oppitunnin aikana kuulusteltiin vain neljää tai viittä oppilasta, kun Suomessa jokainen oppilas joutui oppitunnin aikana vastaamaan opettajan kysymyksiin. Venäläiset koululaiset oppivat laskemaan, kuinka usein heidän vuoronsa tulisi ja tekivätkin läksynsä vain kerran viikossa.
Venäjä on jättiläisvaltakunta, jossa virallinen totuus ja oikea todellisuus ovat usein olleet kaukana toisistaan. Tämä on synnyttänyt myös pitkälle jalostuneen vitsienkertomiskulttuurin. Paasikivi jäljensi kirjoituksiinsa sitä sarkastisuutta, jolla venäläiset itse usein maansa oloja kuvaavat.
Vuonna 1890 keisari Aleksanteri III antoi niin sanotun postimanifestin, jolla Suomen oma postilaitos yhdistettiin Venäjän postiin. Venäjän ylempiä kansankerroksia edustava yleinen mielipide ja kansallismielinen lehdistö olivat alkaneet kyseenalaistaa Suomen autonomista erityisasemaa. Ihmeteltiin, oliko maa, jolla oli oma raha, postimerkit ja armeija ja jonka rajalla oli tullitarkastus, lainkaan Venäjän valtakunnan osa. Aleksanteri III:n johtama Venäjä pyrki lopettamaan Suomen oman rahalaitoksen, postin ja tullit, mutta lopulta näistä muutoksista ei toteutunut kuin oman postin lakkauttaminen. Suomalaiset tulkitsivat keisarin politiikan ensiaskeleeksi kohti autonomian lakkauttamista. Tämä käsitys Aleksanteri III:sta säilyi pitkään suomalaisessa historiankirjoituksessa. Oikea käsitys keisarin tarkoitusperistä saatiin vasta Robert Schweitzerin väitöskirjasta (1978). Todellisuudessa keisari pyrki jättämään autonomian periaatteessa voimaan mutta poistamaan rahan, postimerkkien ja tullitarkastusten kaltaiset näkyvät tunnusmerkit, jotka herättivät Venäjän yleisessä mielipiteessä arvostelua. Destabilisoiva keskustelu oli saatava vaimenemaan, jotta konservatiivisen keisarin tavoittelema asioiden ennallaan pysyminen voitiin varmistaa. Vasta seuraava keisari Nikolai II (1894–1917) alkoi purkaa Suomen autonomiaa.
Kirjoituksessaan Venäläisten keskellä Paasikivi esitti otteita lukion maantieteen oppikirjasta. Niiden mukaan Suomella oli oma hallintonsa ja valtiopäivänsä ja sitä hallittiin sen omien lakien perusteella. ”Suomelle on annettu oikeus lyödä rahansa ja pitää tullihuoneita.” Suora lainaus oppikirjasta oli selvä kannanotto ajankohtaiseen poliittiseen kysymykseen. Paasikiveä harmitti kuitenkin, että venäläiset koulukirjat uhrasivat kovin vähän huomiota Suomelle. Hän totesi, ettei venäläisillä ollut naapuristaan kovinkaan perusteellisia käsityksiä, mutta Suomi-kuva oli joka tapauksessa myönteinen. Paasikivi mainitsi kuitenkin, mitä oli kuullut poliisilta, jolle hän oli käynyt näyttämässä passiaan. Tämän mielestä kaikkien suomalaisten pitäisi oppia venäjää. Koko kansaa koskeva venäläistäminen ei varmastikaan kuulostanut fennomaanin korvissa toivottavalta, olkoonkin että hän oli venäjänkielen opiskelija.
Olisiko Paasikivestä voinut tulla tuntemamme myöhempi presidentti Paasikivi ilman venäjäntaitoa? Tuskinpa vain. Venäjäntaitoisena ja suurvaltamentaliteettia ymmärtävänä Paasikivi soveltui neuvottelemaan rauhansopimuksia ja toimimaan maansa lähettiläänä Moskovassa. Hän pystyi epämuodolliseen keskusteluun ja vuorovaikutukseen myös Josif Stalinin ja Vjatšeslav Molotovin kaltaisten piikivenkovien poliitikkojen kanssa ja hankki näiden luottamuksen, siinä määrin kuin nämä luottivat edes omaan varjoonsa.
Filosofian tohtori Antti Kujala on Helsingin yliopiston Suomen ja Venäjän historian dosentti.
