J.K. Paasikivi oli 1930-luvun puolivälissä ehtinyt toimia Kansallisen Kokoomuspuolueen puoluevaltuuskunnan puheenjohtajana, käytännössä puolueen puheenjohtajana. Tämän jälkeenkin hän oli puoluevaltuuskunnan jäsen. Hänen päätehtävänsä vuodesta 1936 alkaen oli toimia Suomen lähettiläänä Tukholmassa. Tämän kaiken keskellä hän oli vuonna 1938 mukana perustamassa yhtä vieläkin ilmestyvää lehteä – vaikka lehti oli oikeastaan Edistyspuolueen hanke.
Edistyspuolue oli 1930-luvun lopulla vahvoilla. Vuoden 1937 alkupuolelta lähtien maan hallituksessa istui pääministeri A. K. Cajanderin ohella muitakin edistyspuolueen kansanedustajia ja puolueen ajatuksia ymmärtäviä ammattiministereitä. Rooliinsa Suomen poliittisessa julkisuudessa edistyspuolueen poliitikot eivät silti olleet tyytyväisiä.
Edistyspuolue oli syntynyt nuorsuomalaisten raunioille, ja maan johtaviin päivälehtiin kuulunut Helsingin Sanomat oli taustaltaan nuorsuomalainen. Mutta Helsingin Sanomien siirtyessä 1930-luvun kuluessa Eljas Erkon valtaan, edistyspuolueen ote lehdestä kirposi.
Kyse ei ollut Eljas Erkon poliittisesta suunnasta, vaan hänen halustaan itse johtaa liiketoimintaa, johon oli osin velkarahalla investoinut.
Edistyspuolueen tyytymättömyys Helsingin Sanomiin ei puhjennut hetkessä, vaan puolue ja lehti vain kasvoivat erilleen. Viimeisiä pisaroita oli Eljas Erkon irtautuminen poliittisista tehtävistä vuonna 1936. Kaukana ei ollut puolueen ja Erkon välirikko.
Vallankin edistyspuolueen oikea siipi halusi oman päivälehden. Sitä kehitteli viimeistään vuonna 1937 puolueen entinen pääministeri, kansanedustaja, professori T.M. Kivimäki Suomen Pankin pääjohtajan Risto Rytin ja muun edistysläisen lähipiirinsä kanssa.
Lehtihankkeesta pääsi mielensä ilmaisemaan myös Rytin ystäviin kuulunut Suomen Vientiyhdistyksen toimitusjohtaja Jaakko Kahma. Hän laski, että kilpailukykyinen päivittäin ilmestyvä lehti on niin iso hanke, että siihen ei tiedossa olevilla rahoilla ja voimilla kannata ryhtyä. Sen sijaan Kahma esitti Kivimäen koolle kutsumassa neuvottelutilaisuudessa, että edistysmielistä politiikkaa tukisi huomattavasti taloudellisen ajattelun syventäminen Suomessa. Tätä ajattelua ja politiikkaa edistämään hän ehdotti yleistaloudellista viikkolehteä. Innostava ja vakuuttavasti esiintyvä Kahma sai päivälehtihankkeen taustavoimat kääntymään ideansa taakse.
Samoin hän sai mukaan Vientiyhdistyksen hallituksen, jonka puheenjohtaja oli Paasikivi. Ideana oli muuttaa järjestön kahdesti kuussa ilmestyvä Suomen Ulkomaankauppa sisällöltään laveammaksi viikoittain ilmestyväksi talouslehdeksi. Samoihin aikoihin järjestö muutti nimensä Suomen Ulkomaankauppaliitoksi.
Suunnitelman käytännön toteutusta varten Ulkomaankauppaliiton hallitus nimitti toimikunnan, johon kuuluivat Paasikivi, Kivimäki, Ryti sekä Kahma.
Lehti nimellä Talouselämä ilmestyi ensi kertaa syksyllä 1938.
Talouselämä Oy:n perustava kokous oli pidetty pari viikkoa aiemmin. Kokouksen puheenjohtajana toimi Risto Ryti. Muut osanottajat olivat T.M. Kivimäki, kansantaloustieteen professori Bruno Suviranta, Pohjoismaiden Yhdyspankin johtokunnan jäsen Rainer von Fieandt, Suomen Tukkukauppiaiden Liiton asiamies, filosofian tohtori Paavo Korpisaari sekä Jaakko Kahma.
Perustavan kokouksen osanottajat valittiin myös yhtiön hallitukseen, jonka puheenjohtajaksi oli ennalta lupautunut Paasikivi. Hän itse ei ollut yhtiön osakas, mutta hänen johtamansa Suomen Ulkomaankauppaliitto tuli lehden pääomistajaksi. Kannattaa muistaa, että Paasikivi oli koko poliittisen uransa ollut ensisijaisesti talousmies, joka oli ehtinyt pitkään toiminut Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajana. Johtokunnan jäsenistä Ryti ja Kivimäki olivat edistyspuolueen oikean siiven poliitikkoja, Paasikivi ja Korpisaari kokoomuslaisia. Suviranta ja von Fieandt olivat lähinnä ammattimaisia ekonomisteja. Kahma oli ennen muuta talouden ammattilainen, intomielinen yksityisajattelija.
Kenen lehti?
Kilpailevia lehtiä ärsyttivät Talouselämän suhteet päättäjiin. Huomion herättäminen ja oikeaksi katsomiensa asioiden edistäminen olivat epäilemättä päätoimittaja Jaakko Kahman tarkoitus. Hän halusi lehdelle näkyvyyttä, hän halusi kytkeä asiantuntijat, poliitikot, virkamiehet ja yritysjohtajat lehden brändiin.
Kahmalle oli olennaisempaa uusi taloudellinen ajattelu kuin ajatusten esittäjien tausta. Talouselämän taustavoimiin kuului yhteiskunnan keskeisiä päätöksentekijöitä, mutta mistään ryhmittymästä on vaikea puhua.
Taustavoimista, maan ja yhtiön hallituksista riippumatta Talouselämästä tuli leimallisesti Kahman lehti. Hän oli sekä lehtiyhtiön että sen pääomistajayhteisön toimitusjohtaja. Hänestä tuli uuden lehden ensimmäinen päätoimittaja, joka omistautui määrätietoisesti Talouselämälle. Päätoimittajuudesta vuonna 1943 luovuttuaankin Kahma käytännössä johti lehteä.
Edistyspuoluelaiset, Paasikivi ja vallankin kansantaloustieteilijä Suviranta olivat Talouselämään sitoutuneita, mutta eivät pystyneet sitä kauan ohjailemaan. Lehti karkasi käsistä. Edistyspuoluelaiset syöksyivät kuin ojasta allikkoon: Eljas Erkon paikalla oli vain Jaakko Kahma. Silti Talouselämä sai ennen sotaa ajatuksilleen myös vastakaikua päätöksenteossa.
”Pyrkimysten suunta oli sama eikä keinoihinkaan nähden yleensä ollut erimielisyyttä”, Kahma kirjoitti.
Kevytmielistä kirjoittelua
Vaikka Paasikivi sotavuosina irtosi sekä Ulkomaankauppaliiton että Talouselämän luottamustehtävistä, hän seurasi lehteä tehtävistään riippumatta myös sodan aikana ja sen jälkeen. Vuoden 1944 lopulla Paasikivi kokosi toisen hallituksensa. Puoluerakenteita järisyttäneiden kevään 1945 vaalien jälkeen oli vuorossa Paasikiven kolmas hallitus. Hallituksen voimia kysyivät suhteet valvontakomissioon ja ylipäätään ulkopolitiikka. Mutta tuskallista oli valtiontaloudessakin. Valtio rahoitti paisuvia menojaan setelirahoituksella ja vuonna 1945 inflaatio nousi 100 prosenttiin.
Heinäkuussa vuonna 1945 piti kauppa- ja teollisuusministeri Åke Gartz radiopuheen, jossa hän korosti, että tuonnin maksamiseksi on välttämätöntä toimittaa länsimaihin mahdollisimman suuret määrät puutavaraa. Samalla Gartz luetteli hallituksen päättämiä toimia tavoitteen saavuttamiseksi.
Talouselämä tarttui pääkirjoituksessaan Gartzin puheeseen ja korosti, että vetoomuksen on suhtauduttava myönteisesti. Mutta tämä ei lehdelle riittänyt:
”On hyvä syy uskoa, että asema olisi melkoisesti toinen, kuin miksi kauppaministeri sen kuvasi, jos hallituksen taholla jo vuoden alkupuolelta asti olisi pidetty silmällä niitä päämääriä, joista nyt puhutaan, ja sen mukaisesti toimittu…”
”Olemme täysin selvillä siitä, että tämän epätyydyttävän asiantilan voidaan esittää johtuvan useammasta kuin yhdestä syystä. Mutta sen pääasiallisimpana aiheuttajana on, siitä ei nähdäksemme voi olla epäilystä, alkuvuoden holtiton talouspolitiikka, se seikka, että palkkojen annettiin ryöstäytyä irti, yrittämättäkään todenteolla niitä hillitä ja pitää yllä tervettä tasapainoa eri palvelusten arvon sekä niistä suoritettavien korvausten kesken…”
Talouselämän pääkirjoituksen mukaan maan kehitykselle saadaan ”kova pohja, jos tähänastisesta talouspoliittisesta selkärangattomuudesta tehdään loppu”. Toisin sanoen Talouselämä runttasi hallituksen talouspolitiikan mutta samalla antoi ympäri korvia perustajalleen, josta oli tullut maan merkittävin poliitikko.
Tästä pillastunut pääministeri J.K. Paasikivi lähetti lehtiyhtiön toimitusjohtajalle Jaakko Kahmalle – joka ilmeisesti oli jutun kirjoittanut – suorasukaisen kirjeen. Paasikivi sätti ”kevytmielistä kirjoittelua, mikä on omiaan haittaamaan toisten miltei ylivoimaisia ponnistuksia onnettoman sotapolitiikan jättämien sekasortoisten olojen selvittämiseksi…”
Asiallisesti oli kyse siitä, että reaalipoliitikko Paasikivi halusi turvata työrauhan ja varmistaa sotakorvausten maksamisen, kun taas Suomen Pankista juuri eroamaan joutunut Ryti ja hänen linjoillaan oleva Kahma penäsivät tiukkaa talouspolitiikkaa rahan arvon turvaamiseksi.
Pääministeri Paasikivi haukkui lehteä muun muassa puuttuvasta ymmärryksestä, jonka jatkuessa ”pyydän lopettamaan tästälähin aikakauskirjan lähettämisen minulle”.
Jaakko Kahman puheenjohdolla Talouselämän johtokunta kirjasi, että ”lehti edelleen pitää itsenäisestä asemastaan ja arvosteluvapaudestaan kiinni”. Johtokunta siis suorasukaisesti katsoi, ettei lehden näkemyksistä päättänyt lehtiyhtiön hallituksen entinen puheenjohtaja. Ei niistä tosin päättänyt myöskään päätoimittaja Mikko Rossi, vaan johtokunnan puheenjohtaja Jaakko Kahma, jolle Paasikivikin kirjeensä lähetti.
Artikkeli perustuu Jouni Luotosen kirjoittamaan Talouselämä-lehden 75-vuotishistoriikkiin Kevytmielistä kirjoittelua, sanoi Paasikivi.
