Suomessa toisen maailmansodan jälkeen yleisen tulkinnan mukaan Neuvostoliitto hallitsi Itämeren ja Jäämeren välistä turvallisuusympäristöä niin musertavalla voimalla, että kaikkiin sen vaatimuksiin oli suostuttava. Presidentti J. K. Paasikivi johti määrätietoisesti tätä suuntausta, ja vaimensi sen vastustajat jyrisevällä todistelullaan.
Kaikessa hiljaisuudessa hän kuitenkin vaikersi virallisen roolinsa raskautta ja Neuvostoliiton röyhkeyttä. Se alkoi kuitenkin näkyä julkisuudessa vasta presidentin päiväkirjojen julkaisun jälkeen vuosikymmeniä myöhemmin. Niiden ja muiden arkistolähteiden perusteella tiedetään nyt, että samalla kun Paasikivi puhui ystävyydestä Neuvostoliittoa kanssa, hän haki kulissien takana tukea lännestä. Aluksi vain pienin ja lähinnä vertauskuvallisin askelin, mutta jo ne lievensivät Paasikiven ahdinkoa.
Varovainen avaus
Paasikivi perusteli syyskuussa 1946 Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläälle Maxwell Hamiltonille Suomen jäsenhakemuksia Kansainväliseen jälleenrakennus- ja kehityspankki IRB:hen ja Valuuttarahasto IMF:ään. Hän ei peitellyt hakemusten poliittisia ja historianfilosofisia perusteita: ”Me kuulumme pohjoismaihin. Meidän historiamme, valtiollinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen järjestyksemme on pohjoismaista, lähinnä ruotsalaista. […] Me tahdomme päästä vaikeuksistamme säilyttäen vapautemme. Sen tähden olemme kääntyneet avunpyynnöllämme länteen. Emme halua kääntyä itään.”
Viikko ennen tätä tapaamista Paasikivi oli torjunut Neuvostoliiton tarjouksen ostaa massiiviset osuudet Suomen teollisuuden keskeisten yritysten osakkeista. Paasikivi ilmoitti pitävänsä ehdotusta sekaantumisena Suomen sisäisiin asioihin. Jouduttuaan Neuvostoliiton uhkaavan eleen kohteeksi hän haki tukea Yhdysvalloista.
Varmistaakseen viestinsä perille menon länteen, Paasikivi lähetti sen myös Lontooseen. Hän selosti maaliskuussa 1947 Britannian Helsingin-erikoislähettiläs Francis Shepherdille, että Suomi suuntautui länteen, sillä Venäjä edusti sille vierasta maailmaa. Hän myönsi venäläisten haluavan estää Suomen joutumisen Neuvostoliittoon suuntautvan hyökkäyksen tukialueeksi, ja tämän asenteen Paasikivi sanoi täysin ymmärtävänsä. Britannian ulkoministeriön Pohjois-Europan osaston päällikkö Christopher Warner merkitsi rapotin tämän kohdan reunukseen: ”Mr. Paasikivi on viisas ukko.”
Etäisyys itään
Paasikivellä oli jo toista maailmansotaa edeltäneiltä vuosikymmeniltä kokemusta Neuvosto-Venäjän ja Neuvostoliiton poliittisesta kulttuurista. Sitä karttui 1920-luvun alussa Tarton rauhanneuvotteluissa, ja varsinkin hänen toimiessaan Suomen neuvottelijana ja lähettiläänä Moskovassa talvisotaa edeltäneinä kuukausina ja sen jälkeen vuonna 1940.
Silloin Paasikivellä oli toinen toistaan kaoottisempia yöllisiä yhteenottoja ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin kanssa. Paasikivi joutui tavallisesti muutaman hetken varoitusajalla ilman Helsingin hallituksen taustatukea suojaamaan Suomea jatkuvassa älyllisessä puolustustaistelussa valtiollisen väkivallan uhkaa vastaan.
Näiden Kremlissä käytyjen epätoivoisten kaksintaisteluiden paineessa Paasikivelle näyttää talvisodan jälkeisen syksyn aikana syntyneen jonkinlainen valoa-tunnelin-päässä-kokemus, kun Tukholmassa käydyt neuvottelut Ruotsin ja Suomen valtioliitosta tuntuivat johtavan tulokseen. Paasikivi neuvoi presidentti Risto Rytiä pitämään lujasti kiinni Ruotsista, vaikka sieltä ei todennäköisesti saataisi enempää apua kuin talvisodassakaan.
Vaikuttaa siltä, että Paasikivi odotti suurta muutosta, ja hän oli innoissaan. Suomi yritti liittyä skandinaaviseen länteen ja ottaa etäisyyttä itäiseen Venäjään. Hänen 80 vuotta sitten Rytille lähettämänsä purkaus tuntuu osoittavan, että Paasikiven uumoilema historiallinen käänne herätti hänessä isänmaallista juhlamieltä ja pilkallista nyreyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Ne myllersivät vanhan miehen mieltä, kun hän Rytille kirjoittaessaan antoi palaa:
”Meille on hengen asia, että pääsemme Pohjolan blokkiin. Minulla ei ole mitään ennakkoluuloja Nliittoa ja Venäjää vastaan – olen Venäjällä nuorena oleskellut ja tunnen Venäjän klassillisen kirjallisuuden ja kulttuurin. Teen kaikkeni hyvien välien ylläpitämiseksi Nliiton kanssa. Mutta jos me tämän valtakunnan intressipiiriin jäämme, on se meille kuolema. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Kauppaa täällä voimme käydä ja olla kaikenlaisissa muissakin suhteissa. Niin oli laita Venäjän vallan aikana. Mutta siitä 100-vuotisesta yhteydestä ei jäänyt meille muuta vaikutusta kuin eräitä jälkiä kulinaarisella alalla – blini, kaviari, bortschsoppa ja joku muu harva ruokalaji. Niin pitää tulevaisuudessakin olla. Päin vastoin me loittonimme Venäjästä vuosikymmen vuosikymmeneltä. Sillä tämä on aivan toinen maailma, joka ei sovi meille, vaan tappaa meidät.”
Sama ajatus toistui Paasikiven syyskuussa 1948, puoli vuotta yya-sopimuksen solmimisen jälkeen päiväkirjaansa tallentamassa ohjelmatestissä: ”Kulttuuri- ja yhteiskunnallinen elämä Neuvostoliitossa on toinen kuin meillä, venäjän kieli on - onneksi – meille tuntematon, ja koko elämäntyyli ja ihanteet ovat meillä toiset kuin Neuvostoliitossa. Se on meille vieras maailma. Me kuulumme pohjoismaihin ja länsimaihin.”
Viestinviejä
Utopistiset kaavailut valtioliitosta Ruotsin kanssa kariutuivat Sakan ja Neuvostoliiton pilkalliseen torjuntaan. Paasikiven suuntaus länteen jatkui kuitenkin sodan jälkeen, mutta visusti pinnan alla. Hän tukeutui siinä kaikista maailma ihmisistä Eljas Erkkoon, jonka sukuun Paasikivellä oli huonot välit jo Suomalaisen puolueen jakauduttua itsenäisyyden alkuvaiheissa. Erkot ryhmittyivät nuorsuomalaisiin ja Paasikivi pysyi vanhasuomaallisessa ryhmässä, josta myöhemmin muodostui Kokoomus. Suhdetta eivät liennyttäneet Paasikiven syytökset Eljas Erkon taitamattomuudesta ulkoministerinä. Talvisodan syttyminen oli Paasikiven mukaan Erkon syy, eikä hän peitellyt tätä arviotaan.
Jatkosodan jälkeisenä aikana Erkko toimi kuitenkin Paasikiven sanansaattajana Yhdysvaltain suuntaan. Valmistellessaan toukokuussa 1948 taas kerran matkaa Washingtoniin Erkko kävi Paasikiven luona kuulemassa presidentin tilanneavioita siellä käytävien keskustelujen evästykseksi.
Paasikivi halusi viestittää, että yya-sopimus ei ollut uhka Suomelle, sillä se otti ”huomioon meidän erikoisasemamme. Ei koske meidän demokraattista järjestystämme, joka pidetään voimassa. Vaalit tulevat olemaan vapaat. Me emme luovu pohjois-länsimaisesta järjestyksestämme: jos Venäjä sitä loukkaisi eikä noudata sopimuksia, vetoamme YK:hon ja maailman mielipiteeseen.”
Presidentti testasi Erkon luotettavuutta sanansaattajaksi. Hän heitti teoreettisen ajatuksen sodasta Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä, ja sanoi, että silloin ”minun mielestäni meidän olisi oltava Venäjän puolella, vaikka luulisimme, että Venäjä häviää.” Erkko vastasi olevansa samaa mieltä. Hän läpäisi tentin, ja Paasikivi kirjasi reflektionsa: ”Tämä oli hauska kuulla.”
Läpimurto
Paasikiven salainen viestintä länteen herätti vastakaikua. Suomi hyväksyttiin nopeasti Maailmanpankkiin ja Valuuttarahastoon, ja sen jälkeen monien YK:n ja läntisen finanssimaailman yhteistyöjärjestöjen jäseneksi tai yhteistyökumppaniksi. Neuvostoliitto ei reagoinut, sillä nämä organisaatiot luokiteltiin Moskovassa vielä silloin YK:n alaisiksi yhteistyöelimiksi eikä kylmän sodan taistelutantereeksi, kuten myöhemmin.
Heinäkuun puolivälissä 1948 Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläs Avra M. Warren kertoi Paasikivelle hallituksensa päättäneen asettaa Suomen vientiasioissa ”eri asemaan kuin muut itäblokkiin kuuluvat maat”, koska se oli osoittanut tahtovansa säilyttää vapaan demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen.
Warren sanoi hallituksensa haluavan tukea ja mahdollisuuksien mukaan vahvistaa Suomen itsenäisyyttä. Paasikivi kirjasi lähettilään käyttämän sanamuodon englanniksi. Warren totesi, että varsinkin kommunistien tappioon päätyneen eduskuntavaalin jälkeen Yhdysvallat piti Suomen hyvinvoinnin kehittämistä tärkeänä.
Maaliskuun 1948 lopulla Suomen ulkoministeriö lähetti kuitenkin Washingtoniin huolestuneen tarkennuspyynnön huhuista, joiden mukaan presidentti Franklin D. Roosevelt olisi toisen maailmansodan loppuvaiheessa Teheranin huippukokouksessa luovuttanut Suomen Neuvostoliiton etupiiriin.
Ulkoministeri George Marshall vastasi heti, että hänen ministeriöllään ei ollut tietoa sellaisesta sopimuksesta, ja korosti lausumaansa toistamalla sen kieltosanan. Suomi sai samanlaisen vastauksen uudestaan esitettyyn kysymykseen lokakuussa 1950. Sitä vahvisti toteamus, että sellainen sopimus olisi Yhdysvaltain peruspolitiikan vastainen.
YK-jäsenyys
Paasikiven suhtautuminen Suomen YK-jäsenyyteen oli alun perin vastahakoinen. Elokuun alussa 1949 hän kirjasi muistiin suomalaisten diplomaattien kokemuksen Genevessä syntyneessä neuvottelutilanteessa. Neuvostoliiton valtuuskunnan johtaja viittasi Suomen neuvottelijalle ”ystävyyssopimukseemme” ja toivoi saavansa Suomen valtuuskunnan kannatuksen ”tärkeissä periaatekysymyksissä”. Paasikivi kommentoi happamasti: ”Tämä on esimakua siitä, mitä vaikeuksia meillä tulee olemaan YK:n kokouksissa.”
Neuvostoliitto paketoi lokakuussa 1949 Suomen samaan nippuun muiden YK-jäsenyyttä odottaneiden maiden kanssa. Kreml uhkasi estää niiden jäsenyyden, jos länsi torjuisi Neuvostoliiton liittolaisten jäsenhakemukset. Presidenttiä huolestutti se mahdollisuus, että kiristysyrityksen epäonnistuminen johtaisi Neuvostoliiton eroon YK:sta. Silloin Suomen jäsenyys hyväksyttäisiin automaattisesti, sillä sitä vastusti vain neuvostoblokki. Siinä asetelmassa YK:ta alettaisiin Moskovassa pitää neuvostovastaisena liittona, ja Pariisin rauhansopimus estäisi Suomen jäsenyyden sellaisessa ryhmässä.
Vuoden 1952 lopulla Paasikiven suhtautuminen YK:hon alkoi lientyä. Siitä olisi pienille valtioille edes jotain tukea niiden yrittäessä saada äänensä kuuluville uudella foorumilla. ”Meidän on turvauduttava jokaiseen oljenkorteen […]. Jos YK häviää, niin jäämme enemmän orvoiksi ja yksinäisiksi kuin mitä muutoin olemme.” Pian Paasikivi totesi jo, että ”vähitellen tulee aika, jolloin olisi hyvä päästä YK:n jäseneksi. Se olisi jonkinlainen uusi merkki asemamme normalisoitumisesta.”
Syyskuun alussa 1954 hallituksen piirissä jo tunnusteltiin ministereiden suhtauumista YK-jäsenyyteen. Ulkoministeri Urho Kekkonen arvioi, että Suomea ei hyväksyttäisi, ”koska ristiriita blokkien välillä on edelleen olemassa.” Paasikivi jyräytti: ”Jos valitsevat meidät, niin me menemme.”
Suomen valmistautuessa ensiesiintymiseensä YK:ssa maaliskuussa 1956, Paasikivi oli jo täydessä vauhdissa. ”On parempi, että YK on olemassa kuin että se ei ole […]. Meidän on mielestäni perustettava menettelymme asiallisiin syihin. Jos sillä perusteella voimme kannattaa venäläisiä, on se hyvä. Ellemme voi […], on meidän oltava äänestämättä, mikäli se on mahdollista. Ellei ole mahdollista, emme voi muuta kuin äänestää venäläisiä vastaan.”
Paasikivi arvioi, että Suomi ei joutuisi YK:ssa alistumaan Neuvostoliiton käskytykseen. Vaikeista äänestyksistä pidättäytyminen olisi jo itsenäistä toimintaa, ja sen vaihtoehtona voisi olla myös Neuvostoliiton vastustaminen. Näyttää siltä, kuin Paasikivi olisi pitänyt länsiblokkia YK:n voimakeskuksena, ja haki Suomelle jonkinlaista laumasuojaa maailmanjärjestössä.
Paasikiven oppi
Heinäkuun lopulla 1950 Paasikivi puhui pääministeri Kekkosen ja ulkoministeri Åke Gartzin kanssa jalkaväenkenraali Erik Heinrichsin puolustuspoliittisesta muistiosta. Sen uhkakuvassa vaarallisimmalta näytti yhdysvaltalaisten pommikoneiden lentoreitti Suomen yli neuvostokohteisiin.
Kenraali oletti länsivaltain ehkä tehostavan sivustauhkaa Neuvostoliitolle yrittämällä maihinnousua Lounais-Suomeen. Heinrichs ei suositellut Neuvostoliiton apuun turvautumista lännen hyökkäyksen torjunnassa. Hän esitti ilmatorjunnan ja liikkuvan rannikkopuolustuksen tehostamista.
Paasikivi jatkoi puolustuspolitiikan pohjustusta syyskuussa palaverissa, johon osallistuivat hallituksen keskeiset ministerit. Presidentti selosti Heinrichsin elokuista muistiota ja puolustusvoimain komentajan Aarne Sihvon laatimia kansainvälisen politiikan tilannekatsauksia.
Niissä kaikissa korostettiin puolustuksen tehostamista sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi. Paasikivi perusteli Suomen puolustautumisvelvoitetta maan itsenäisyydellä ja Pariisin rauhansopimuksella. Hän vaikeni yya-sopimuksen velvoitteista.
Syksyn 1950 jälkeen Paasikivi ei pitkään aikaan kirjannut puolustuspohdintoja muistilehtiöihinsä. Syksyllä 1954, kun Korean sodan aiheuttama jännitys alkoi laantua, niitä alkoi taas tulla. Hän kirjoitti, että kaikesta huolimatta oli otettava huomioon sodan mahdollisuus, vaikka se ei tule ”minun aikanani”. Mitä parempi puolustuslaitos, sen suuremmat mahdollisuudet Suomella olisi välttää ”venäläistä okkupaatiota”. Venäläisten kanssa oli tultava toimeen poliittisesti, sillä sotilaallisesti he eivät olleet lyötävissä. ”Armeijamme on tietysti pidettävä niin hyvässä kunnossa kuin mahdollista.”
Presidentti alkoi toimikautensa viime hetkillä syyskesällä 1955 taas huolestua puolustuksen tilasta. Hän kehitteli ajatuksiaan Kekkosen kanssa. Jos venäläiset eivät noudata sopimuksia ja käyttävät asevoimaa, ”meidän täytyy toimia toisin kuin Tšekit, puolalaiset ym. ja sen täytyi olla venäläisille selvä”. Hän puhui siis puolustautumisesta Neuvostoliittoa vastaan, ja tämä valmius ulottui myös ideologiselle tasolle. Jos ”venäläiset vaativat kaikkia tulemaan samaan uskoon”’, sitä emme hyväksy.
Pari päivää myöhemmin presidentti toisti tämän puolustusministeri Emil Skogille ja puolustusvoimain uudelle komentajalle K. A. Heiskaselle. Siinä oli vanhan presidentin testamentti sotilaallisen turvallisuuspolitiikan ylimmälle johdolle. Paasikiven puolustusoppi oli puolustautumista yya-apua vastaan torjumalla massiivinen maahyökkäys.
Käsky, jota ei ollut
Kirjallisuudesta saa kummallisen monenkirjavan kuvan Suomen kylmän sodan aikaisen puolustuksen perusvirityksestä. Paasikiven lähipiirilleen jättämä perintö näyttää olleen vain syvän pohjavirran liikettä, mutta se vaikutti myös pintavesiin.
Suomen sodanjälkeistä puolustusratkaisua hartaasti pohtinut Puolustusrevisio vuodelta 1949 esitti varautumista massiivista maahyökkäystä vastaan, ja sehän tarkoitti Neuvostoliiton hyökkäyksen torjumista. Koko tämän puolustusopin voimassaoloajan sen rinnalla oli voimassa myös yya-sopimus, jonka paperille kirjoitettuun rakenteeseen ei mahdu sellaista ajatusta, että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen, ja vielä vähemmän se, että Suomi vastustaisi sitä aseellisesti.
Silti on ilmeistä, ja ammatillisesti itse asiassa luonnollista, että Suomen sotilasjohto on miettinyt valmiiksi puolustussuunnitelmat myös sellaisten Paasikiven hahmottamien tilanteiden varalle, että hyökkääjä olisikin yya-sopimuskumppani.
Dokumentteja ei pitkään aikaan löydetty sieltä, missä niiden arvioitiin olevan. Siitä voitiin päätellä, että ulkopoliittisista syistä tulenpalavan vaarallisia puolustussuunnitelmia ei haluttu tehdä. Väitöskirja- ja sen tasoisen tutkimuskirjallisuuden mukaan näytti pitkään siltä, että pääesikunnan arkistossa ei ollut muita kuin lännestä tulevaan uhkaan varautuvia puolustussuunnitelmia.
Myös toisenlaista vihjetasoista tietoa oli kuitenkin liikkeellä. Ylimmän sotilasjohdon avaintehtävissä kylmän sodan karuimman ajan toiminut kenraali Ermei Kanninen kertoili, että Neuvostoliiton hyökkäystä torjuvat keskityskäskyt valmisteltiin huolellisesti. Niitä ei kuitenkaan kirjattu ja tallennettu esikuntien kassakaappeihin. Päävastuussa olleet kenraalit painoivat ne visusti muistiin, ja osasivat ne ulkoa vaikka unissaan, vakuutti Kanninen.
Toukokuun 2018 lopussa julkistetun Puolustusvoimien 100-vuotisjuhlakirjan käyttämät lähteet avasivat arvoitusta, mutta Kannisen kertomasta vähän poikkeavaan suuntaan. Professori Vesa Tynkkysen ja dosentti Petteri Joukon artikkeli osoitti, että ensimmäinen operatiivinen puolustuskäsky idästä tulevaa hyökkäystä vastaan on hyväksytty kesällä 1952, siis pian sen jälkeen, kun Paasikivi oli pitänyt ministereille ensimmäiset puolustuspoliittiset puhuttelunsa.
Laajamittaisin suunnitelma varautui torjumaan hyökkäystä idästä ja Suomenlahden suunnasta. Puolustus oli porrastettu kolmeen vyöhykkeeseen, ja sen yleistavoitteena oli varmistaa ainakin Suomen valtioalueen eteläiset ja läntiset osat. Puolustusvaihtoehtojen valmistelun viimeisissä versioissa varauduttiin myös hallinnon ja puolustuksen johtokeskusten kaappausyritykseen ylläköllä, jollainen pian tämän suunnitelman hyväksymisen jälkeen nähtiinkin Tšekkoslovakiassa elokuussa 1968.
Alueelliseen puolustusjärjestelmään siirtyminen 1960-luvun loppupuolella muutti tilanteen. Uusi puolustusrakenne oli poliittisesti nokkela. Käskyihin ei tarvinnut muotoilla arkaluonteista arviota siitä, mistä hyökkäys voisi tulla. Silloisen puolustusrakenteen runkona olleet sotilasläänit puolustautuivat aina kaikista suunnista tulevaa uhkaa vastaan.
Tosirealismi
Paasikiven vaitonainen länsisuuntaus ja sotilaallinen valmiusajattelu olivat vuosikymmeniä sisäpiirin salaisuus. Kun hänen päiväkirjansa julkaistiin 1980-luvun puolivälissä, ystävyyspresidentin kiiltokuva sai tiukan reaalipoliittisen hahmon, mutta ihan täydellinen yllätys se ei ehkä sittenkään ollut.
Kansallisen psyyken alitajunnassa oli pitkään elänyt toivomususkomus, jossa Paasikivi oli retiisi, päältä punainen, mutta sisältä valkoinen. Se ei ollut pelkästään elävää kansanviisautta vaan saa tukea myös neuvostonäkemyksistä. Neuvostoliiton ulkoministeriön Pohjoismaisen osaston kakkosmiehenä 1950-luvun alkuvuosina toiminut A. N. Abramov sanoi, että Paasikivi oli Neuvostoliiton ”kaikkien vahvin ja älykkäin vihollinen”.
Kun Paasikivi joulukuun alussa 1956, pari viikkoa ennen kuolemaansa keskusteli Salus-sairaalassa presidentti Kekkosen kanssa, tuntuu kuin hänen sairasvuoteensa taustalla olisi häivähtänyt Niccolò Machiavellin hahmo. Hän evästi seuraajaansa: ”Meidän on hoidettava politiikkaamme niin, että Wenäjän sisäinen heikentyminen meitä hyödyttää, mutta sen sisäinen vahvistuminen ei meitä vahingoita.”
Paasikiven perusviesti näyttää menneen perille Moskovassa yhtä hyvin kuin Washingtonissa. Entinen ulkoministeri Molotov muisteli 1970-luvulla sodan jälkeisen ajan politiikkaansa Suomen suunnalla: ”Miten armeliaasti me kohtelimmekaan Suomea! Olimme viisaita, kun emme vallanneet sitä. Se olisi ollut pysyvä haava… Ihmiset siellä ovat itsepäisiä, hyvin itsepäisiä. Vähemmistökin siellä olisi ollut vaarallinen. […] Yhtä vähän kuin Itävaltaakaan me emme onnistuneet demokratisoimaan Suomea.”
Artikkeli on ilmestynyt Kanavan numerossa 7/2020
VTT Jukka Tarkka on toiminut EVA:n, Otavan ja Yhtyneiden Kuvalehtien johtajistossa ja yhden vaalikauden kansanedustajana. Työtehtävien ohessa hän julkaisi kuusi tietokirjaa poliittisen historian alalta ja eläkepäivinään yhdeksän lisää. Tarkka on kirjoittanut neljän vuosikymmenen aikana yli tuhat kolumnia Helsingin Sanomille, Suomen Kuvalehdelle ja useille maakuntien ykköslehdille.
