Kun puhutaan J. K. Paasikiven poliittisesta urasta, useimmiten painotetaan hänen realismiaan: varovaisuutta, tosiasioiden tunnustamista, toiveajattelun torjumista, äärimmäisyyksien kaihtamista. Tästä pitkästä linjasta mainitaan kuitenkin yleensä yksi poikkeus: Paasikiven ensimmäinen hallitus (oikeammin ilmaistuna senaatti) vuonna 1918 ja sen hanke saksalaisen prinssin valitsemiseksi Suomen kuninkaaksi. Tätä on ihmetelty: miten Paasikivi saattoi olla näkemättä, että Saksa häviäisi maailmansodan ja romahtaisi jo saman vuoden marraskuussa? Miten hän ei ymmärtänyt, että tasavalta toteutuisi väistämättä lähes kaikkialla Euroopassa?
Jälkimaailma tarkastelee tätä kysymystä historian peruutuspeilistä, jälkiviisauden tuomalla itsetunnolla. Paasikiven menneisyyttä ja poliittista linjaa tarkasteltaessa edellä mainitut kysymykset ovat kuitenkin varsin pinnallisia. Oikeampaa olisi kysyä, miten hänen henkilöhistoriallaan ja senhetkisellä tilanteellaan hän ei olisi tullut keväällä 1918 siihen tulokseen, että monarkia, ja nimenomaan saksalainen prinssi valtaistuimella, olisi paras vaihtoehto, ja sillä hetkellä toteutumiskelpoinen?
Vuonna 1918 Paasikivi oli jo lähes 50-vuotias. Hän oli toisin sanoen iässä, jossa poliittiset näkemykset ovat jo muotoutuneet ja vakiintuneet, ja elänyt nuoruutensa maailmassa, jossa monarkia oli itsestäänselvyys. Suomi oli ollut monarkia yli 700 vuotta. Euroopassa oli vain kaksi tasavaltaa: Ranska ja Sveitsi. Ensin mainittu ei ollut tasavallalle mikään hyvä mainos, koska sen sisäpolitiikka oli erittäin epävakaata, ja Ranska tuntui taantuvalta suurvallalta. Sveitsi oli puolestaan kuriositeetti.
Euroopan ulkopuolella, eli Amerikan mantereelta, tasavaltoja löytyi enemmän. Niitäkin kuitenkin pidettiin lähinnä varoittavina esimerkkeinä, ja jos niitä tarkasteli Paasikiven ajan johtavan aatteen eli nationalismin mukaan, ne olivat lähestulkoon luonnottomia valtioita. Nationalismin lähtökohtahan oli, että ihannetilanteessa kaikki kansakunnat muodostaisivat oman valtionsa, ja tämä tapahtui alueella, jota ne olivat asuttaneet satoja vuosia tai aikojen alusta asti. Kullakin kansakunnalla oletettiin olevan oma historiansa, omat erityispiirteensä, oma kansanluonteensa. Tähän verrattuna Amerikan tasavallat olivat luonnottomia, koska ne olivat syntyneet ”luonnottomasti”, Yhdysvallat kansojen sulatusuunina, Latinalaisen Amerikan tasavallat rotujen sekoituksena. Yhdysvallat ei edes nauttinut vielä suurvallan mainetta, paitsi talouden alalla. Suomalaisen nationalismin piirissä se nähtiin lähinnä materialistisena business-maana, joka ei tuottanut todellista kulttuuria.
Paasikiven nuoruuteen ja alkavaan keski-ikään kuului itsestään selvästi suurten monarkioiden olemassaolo. Hän oli kasvanut maailmaan, jossa olivat Venäjän, Saksan ja Itävalta-Unkarin keisarit, Ison-Britannian monarkian yhdistämä maailmanhistorian suurin imperiumi ja meille läheisimpinä vertailukohtina skandinaaviset kuningaskunnat. Monarkioita löytyi myös muualta, kuten Italiasta, Pyreneiden niemimaalta ja Balkanilta. Monarkia oli vielä keväällä 1918 Euroopassa standardivaltiomuoto. Vaikka ajan mukana oli kertymässä demokratian paineita kruunupäitä kohtaan, monarkia oli yhä normaalitila.
Kaiken lisäksi suomalaiseen nationalismiin oli pitkään kuulunut korostettu erikoissuhde keisariin. Jo Paasikiven oppi-isien, J. W. Snellmanin ja Y. S. Yrjö-Koskisen poliittisena maksiimina oli ollut lojaalisuus Venäjän keisaria kohtaan, nimenomaan tämän roolissa Suomen suuriruhtinaana. Keisari oli vannonut puolustavansa Suomen perustuslakeja. Mikäli hän luottaisi suomalaisiin, nämä saisivat kehittää rauhassa omaa kansallista luonnettaan. Lojaalisuus oli myös palkittu Venäjän ulkopoliittisten vaikeuksien hetkellä. Lisäksi keisari-suuriruhtinas oli ainoa henkilö, joka saattoi pitää muut venäläiset kurissa.
Näin ollen Paasikiven poliittisessa viiteryhmässä ja konservatiivisessa arvomaailmassa oli hyvin luonnollista pitää monarkiaa toimivana järjestelmänä. Kaikkeen vallitsevaan todellisuuteen verrattuna tasavalta oli jotain hyvin teoreettista ja utuista.
Venäläistämisvuosien alkaminen vuonna 1899 oli horjuttanut uskoa vanhoihin periaatteisiin. Nikolai II muuttui monille suomalaisille Nikolai Valapatoksi. Mutta tämäkään ei varsinaisesti tuonut syytä kääntyä tasavaltalaiseksi. Keisari-instituution poistuminen ei tuntunut mitenkään todennäköiseltä. Eikä yli nelikymppinen, vakiintunut pankinjohtaja ollut muutenkaan kovin luontainen kandidaatti arvioimaan uudelleen maailmankatsomustaan ja poliittista perusnäkemystään radikaaliin suuntaan.
Kuninkaanvaali
Kevään 1917 vallankumouksen jälkeen tasavalta näytti yhtäkkiä toteutuvan. Paasikivikin oli K. J. Ståhlbergin johtamassa perustuslakikomiteassa, joka suunnitteli tasavaltaa. Radikalismin oloissa porvarillisen tasavallan vaihtoehtona ei näyttäytynyt enää olevan mikään monarkia, vaan vallankumous ja sosialistinen tasavalta. Yhteiskunnallisen hajoamisprosessin jatkuessa ”lujan hallitusvallan” siunauksellisuus alkoi vähitellen yhä enemmän voittaa alaa Paasikiven ajatuksissa. (Polvinen 1, 302)
Paasikiven viiteryhmä oli ennen sisällissotaa sopeutunut siihen ajatukseen, että Suomessa toteutuisi tasavalta – joko osana Venäjää tai itsenäisessä valtiossa.
Sisällissota muutti tilanteen, mutta uudessa vaiheessa monarkismi ei ollut mikään uusi ajatus, vaan nyt se näyttikin paluulta normaaliin. Monet tekivät sen johtopäätöksen, että tasavalta oli ollut vakava erehdys, oikopolku kapinaan ja sosialistiseen vallankumoukseen. Sen vastapainoksi oli saatava tasapainottava voima, puolueristiriitojen yläpuolella oleva erotuomari, eli perinnöllinen kuningas. Kukaan presidentti ei koskaan voisi saada vastaavaa arvovaltaa, koska hän olisi kuitenkin entinen puoluemies – eikä hän toisi Suomelle minkään suurvallan tukea.
Tähän verrattuna vuoden 1917 tasavaltalaisuus vaikutti ainoastaan episodilta, suorastaan harharetkeltä. Kumousajan jälkeen tuli palata realismin kannalle, ja sillä kertaa realismiin kuului uuden itsenäisyyden turvaaminen Venäjää vastaan toisen suurvallan tuella. Paasikiven analyysin mukaan ainoa suurvalta, jolla oli edes intressiä turvata Suomen itsenäisyyttä Venäjää vastaan, oli Saksa, ja Saksa oli sidottava Suomeen mahdollisimman monella tavalla, jotta se ei jossain tilanteessa myisi Suomea takaisin Venäjälle. Venäjän yrityksiä vallata Suomi takaisin Paasikivi piti itsestäänselvyytenä, oli uuden Venäjän poliittinen järjestelmä mikä tahansa.
Saksan romahtaminen ei sitä paitsi ollut näköpiirissä keväällä ja kesällä 1918. Päinvastoin, keväällä näytti siltä, että se voisi voittaa koko maailmansodan, ja saisi aikaan vähintään tasapelin, jossa se jäisi Itä- ja Pohjois-Euroopan ylivoimaiseksi valtiaaksi. Lisäksi Saksaan turvautuminen ei ollut vain monarkistien linja. Vaikka tasavaltalaiset tulivat myöhemmin usein hyvin huonomuistisiksi vuoden 1918 toiminnastaan, valtaosa heistä kannatti todellisuudessa tuolloin täysin Saksa-suuntausta.
Käytännössä kukaan ainakaan porvarillisella puolella ei kyennyt edes visioimaan Saksan vallankumousta ja muuttumista tasavallaksi. Paasikivi mainitsee muistelmiensa painamattomassa osassa, kuinka hän keskusteli J. R. Danielson-Kalmarin kanssa kesällä 1918 poliittisesta tilanteesta, ja siitä, että sota oli kääntymässä ympärysvaltain eduksi. Silti kumpikaan heistä ei edes ajatellut sellaista mahdollisuutta, että Saksassa tulisi vallankumous ja se luopuisi monarkiasta.
Senaatin varapuheenjohtajana eli käytännössä pääministerinä Paasikivi ajoi nyt monarkistista hallitusmuotoesitystä ja perusteli sitä eduskunnassa niin ulko- kuin sisäpoliittisilla syillä: Suomen turvallisuuden takaamisella Saksan avulla sekä yhteiskunnallisen järjestyksen palauttamisella. Eduskunnan lähetekeskustelussa 12. kesäkuuta hän perusteli: ”Vain vahvan monarkisen vallan johdolla Suomen kansa kykenee täyttämään historiallisen kutsumuksensa: luomaan voimakkaan ja muiden valtojen rinnalla omilla jaloillaan pystyssä pysyvän valtakunnan tänne Pohjolaan lännen ja idän välille.”
Paasikivi perusteli edelleen: ”Monarkkinen hallitusmuoto takaa myös, paremmin kuin tasavaltainen, johdonmukaisuutta valtiovallan käytössä, samoin kuin se on omiaan, niin paljon kuin ihmisten kesken on mahdollista, asettamaan korkeimman valtiovallan pitäjän yläpuolelle päivän puolueriitojen ja puoluepyyteiden.”
Hänkään ei kuitenkaan ollut valmis menemään kuinka vanhoilliseen suuntaan tahansa, vaan torjui esimerkiksi ajatukset kajoamisesta eduskunnan rakenteeseen tai äänioikeuteen.
Paasikiven senaatti ei saanut perustuslain säätämisjärjestyksessä läpi hallitusmuotoesitystään, minkä jälkeen se joutui turvautumaan vuoden 1772 hallitusmuodon 38 §:ään ja toimittamaan sen mukaisen kuninkaanvaalin 9.10.1918.
Ei katumista
Saksan romahdettua kuukautta myöhemmin kaatui myös monarkistinen suuntaus. Lähes kaikki monarkistit kääntyivät nyt selittelemään vuoden 1918 toimintaansa, mieluiten unohtamaan sen kokonaan. Äärimmäisen harva osoitti enää koskaan mitään myötämieltä millekään monarkialle sen enempää käytännössä kuin edes teoriassa. Tasavallasta oli tullut normi, jota ei voisi uhmata tulematta leimatuksi taantumukselliseksi, jopa koomiseksi hahmoksi.
Paasikivi kuitenkin kuului näihin äärimmäisen harvoihin. Ei hänkään tosin ajanut monarkistista politiikkaa tai käynyt asiasta oma-aloitteista keskustelua. Mutta ei hän koskaan myöskään ryhtynyt katumaan vuoden 1918 politiikkaansa tai sisäisesti kääntynyt sille kannalle, että tasavalta oli jotenkin parempi järjestelmä. Ei edes silloin, kun hän oli itse tasavallan presidentti.
Paasikiven monarkistisen vakaumuksen pysyminen näkyi hänen satunnaisissa maininnoissaan, lähinnä päiväkirjassaan. Siinä hän haukkui useita kertoja tasavaltojen poliittisen tason ja totesi, kuinka perustuslaillinen monarkia oli viime kädessä parempi järjestelmä. Perusteellisin oli vuonna 1938 K.N. Rantakarille yksityiskirjeessä esitetty tilitys, kun Paasikivi ei sulattanut Rantakarin näkemyksiä Mannerheimin ratkaisevasta merkityksestä itsenäisyyden pelastumiselle tämän valtionhoitajakautena.
Palautteessaan Paasikivi ei ollut muuttanut mieltään oikeastaan mistään vuonna 1918 tapahtuneesta, ja hän vyörytti esille esimerkkejä monarkian toimivuudesta: ”Erittäinkin demokratian kannattajain pitäisi huomata, miten väärin he ovat asioita arvostelleet. Monarkiat ovat ne, joissa demokratia ja rauhalliset olot ovat parhaiten menestyneet. Englanti – demokratian tyyssija on monarkia, eikä siellä kukaan ajattele sen kumoamista. Hollanti ja Belgia demokratioja ja monarkioja. Skandinavian maat samoin.” Sen sijaan tasavalta oli täysin epäonnistunut Saksassa, Itävallassa ja Espanjassa. Tshekkoslovakiassa se menestyi huonosti, Virossa, Latviassa ja Liettuassa se johti ”diktatuuriin tai puoluediktatuuriin, jossa demokraattinen järjestys on vain näennäinen”. Ranskan tasavallassa kriisi seurasi toistaan, Venäjän tasavalta päätyi bolshevistiseen diktatuuriin. ”Ylipäänsä siten tasavaltalainen järjestys sodan jälkeen on hyvin huonosti näytellyt osansa” kaiken sen innon jälkeen, mitä siihen vuosina 1918–19 laitettiin, Paasikivi kirjoitti.
Sitä Paasikivi ei tässä analyysissa maininnut, että Euroopassa oli toki useita monarkioitakin, joissa ei suinkaan vallinnut demokratia: Italia, Jugoslavia, Romania, Bulgaria, Kreikka ja Albania; itse asiassa Unkarikin, joka oli valtiosääntönsä mukaan monarkia, vaikka valtaistuin olikin tyhjänä.
Vuonna 1931 Paasikivi ilmaisi jopa julkisesti monarkisminsa. Hän kirjoitti Uudessa Suomessa tulleensa jo sille kannalle, että suomalaiset olivat kypsyneet tasavaltaan. Kyseisen vuoden presidentinvaalikampanja oli saanut hänet ymmärtämään, ettei näin ollut asia, vaan monarkia oli sittenkin parempi valtiomuoto kuin tasavalta.
Päiväkirja pysyi myöhemminkin Paasikiven monarkismin varaventtiilinä. Hän korosti myös jatkosodan aikaisissa ja vieläpä vuoden 1952 ja 1955 merkinnöissä vuoden 1918 monarkiahankkeen turvallisuuspoliittista näkökulmaa ja Saksan tuen merkitystä itsenäisyydelle. Jatkosodan kääntyessä Saksan tappioksi hän joutui tunnustamaan päiväkirjalleen lokakuussa 1942: ”Olen ollut kerran 1918 mukana saksalaisten kanssa ja näin, miten meni, kun rupesi menemään.”
Paasikivi tunnusti Ståhlberginkin toiminnan merkityksen, mutta muistutti myös, että Ståhlbergillä oli ollut paljon helpompi asema kuin hänellä ja hänen senaatillaan. Näiden oli ollut pohdittava asiaa itsenäisyyden säilymisen kannalta.
Näin ollen Paasikivi pysyi loppuun asti, uuteen maailmaan sopeutuneenakin, henkisesti monessa suhteessa 1800-lukulaisena konservatiivina – ja tähän kuului myös aatteellinen kuningasmielisyys, niin vähän kuin siitä kannattikin julkisesti puhua.
Vesa Vares on Turun yliopiston poliittisen historian professori.
