Paasikivi ja Ståhlberg pysyivät ystävinä läpi elämänsä, vaikka he kuuluivat eri puolueisiin ja asettuivat kaikissa porvarillista puoluekenttää jakaneissa kiistoissa aina vastakkaisille laidoille
”Siitä on jo kulunut lähes kolmekymmentä vuotta, kun tuttavuutemme alkoi.”
- J. K. Paasikiven onnitteluviestistä ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi valitulle K.J. Ståhlbergille 25.7.1919
Tasavallan presidentit K. J. Ståhlberg (s. 1865) ja J. K. Paasikivi (s. 1870) olivat käytännössä ikätovereita. He toimivat valtakunnan politiikassa näkyvillä paikoilla samanaikaisesti lähes puoli vuosisataa. Ståhlbergista tuli senaattori (siviilitoimituskunnan päällikkö) 1905 ja Paasikivestä (valtiovaraintoimituskunnan päällikkö) 1908. Kaikissa merkittävissä porvarillista puoluekenttää jakaneissa kiistoissa he asettuivat aina vastakkaisille laidoille. Paasikivi oli taustaltaan vanhasuomalainen eli ”suomettarelainen” ja Ståhlberg nuorsuomalainen, vieläpä niin, että hän kuului puolueensa vasemmistosiipeen eli niin sanottuihin varpusiin.
Myöntyväisyysmies ja passiivisen vastarinnan kannattaja
Ensimmäisen syvän jakolinjan Suomen porvarilliseen puoluekenttään repäisi suhtautuminen venäläiseen sortopolitiikkaan. Tästä jaosta tuli monessa suhteessa ratkaiseva: sen seuraukset ulottuivat pitkälle 1900-luvulle, aina sotavuosiin saakka, ja vaikuttivat puoluemuodostukseen. Paasikivi kannatti suhtautumisessa venäläistämispolitiikkaan vanhasuomalaisten omaksumaa myöntyväisyyssuuntaa. Osoituksena tästä voidaan pitää vaikkapa sitä, että hänen johtamansa valtiokonttori maksoi aina vuoteen 1913 saakka tunnollisesti kaikki niin sanottujen sotilasmiljoonien vuosierät, jotka tuohon aikaan täysin venäläistynyt senaatti määräsi.
Ståhlberg sen sijaan noudatti nuorsuomalaisten omaksuman taktiikan mukaisesti passiivista vastarintaa ja kieltäytyi panemasta toimeen laittomina pitämiään määräyksiä. Hänet jopa erotettiin keväällä 1903 senaatin siviilitoimituskunnan protokollasihteerin virasta, kun hän kieltäytyi allekirjoittamasta erästä vuoden 1901 asevelvollisuuslain toimeenpanoasetusta.
Tsaarinvallan kukistuttua helmi–maaliskuun vallankumouksessa 1917 osat vaihtuivat. Paasikivi alkoi kadottaa lojaaliuttaan Venäjän vallanpitäjiä kohtaan. Hänelle ratkaiseva piste oli bolševikkien vallankaappaus loka–marraskuussa 1917. Tuolloin hänestä tuli vankka itsenäisyysmies. Kun alkoi näyttää yhä todennäköisemmältä, että Saksa nujertaisi maailmansodassa Venäjän, Paasikivikin otti yhä vakavammin huomioon sen vaihtoehdon, että Suomi voisi irrottautua Venäjästä Saksan tuella. Hän ei kuitenkaan suuremmin innostunut aktivismista eikä sen pohjalta syksyllä 1914 syntyneestä jääkäriliikkeestä.
Ståhlbergin suhtautumista Venäjän väliaikaiseen hallitukseen ohjasi kaiken aikaa hänelle ominainen juristeria. Esimerkiksi niin sanotussa korkeimman vallan kysymyksessä hän oli valmis tunnustamaan väliaikaisen hallituksen auktoriteetin. Ståhlberg ei voinut hyväksyä jääkäriliikettä. Asiaa tiedustelleille ylioppilasjohtajille hän laukaisi päin naamaa, että kyse oli maanpetoksellisesta toiminnasta. Tästä lausahduksesta Ståhlberg sai maksaa lähes koko loppuikänsä. Aktivistit, jääkärit, vapaussoturit, upseeristo, suojeluskuntalaiset ja maailmansotien välisen Suomen oikeistopiirit eivät voineet antaa sitä hänelle koskaan anteeksi. Se oli ”Plootuvuoreksi” haukutun Ståhlbergin synneistä raskain. Siitä jäi hänen maineeseen tahra, ja tuon tuosta tuli esille väite, jonka mukaan hän ei ollut itsenäisyystaistelun ratkaisevissa vaiheissa toiminut aktiivisesti Suomen vapautuksen puolesta.
Monarkisti ja tasavaltalainen
Toukokuussa 1918 vajaalukuinen niin sanottu tynkäeduskunta nimitti senaatin puheenjohtajan P. E. Svinhufvudin väliaikaiseksi valtionpäämieheksi eli valtionhoitajaksi. J. K. Paasikivestä tuli senaatin talousosaston varapuheenjohtaja eli de facto pääministeri. Alkusyksyyn 1918 saakka Paasikiven hallituksen politiikka perustui vahvasti siihen uskoon, että Saksa lyö maailmansodassa Neuvosto-Venäjän, ja kun Venäjä sitten aikanaan nousee ja alkaa taas uhata Suomea, Saksa on silloinkin ainoa maa, johon Suomi voi turvautua. Lisäksi toivottiin sitä, että myös Itä-Karjalan liittäminen Suomeen voidaan toteuttaa Saksan avulla.
Saksaan tukeutuminen oli suoraa jatkoa sille, että Suomi oli jo keväällä 1918 joutunut Saksalta saadun sotilaallisen avun hintana sitoutumaan korviaan myöten keisarillisen Saksan valtapiiriin. Saksalta saatavien turvatakuiden varmistamiseksi sitoutumisessa oli mentävä vielä pitemmälle: Suomesta oli tehtävä monarkia ja kuninkaaksi oli saatava saksalainen prinssi. Valtionhoitaja Svinhufvud, pääministeri Paasikivi ja valtaosa hallituksen jäsenistä – kahta maalaisliittolaista senaattoria lukuun ottamatta – kääntyivät keväällä 1918 pikavauhdilla monarkisteiksi. Eduskunnassakin monarkisteilla oli niukka enemmistö. Kuninkaaksi Suomen valtiojohto toivoi Wilhelm II:n poikaa Oskaria. Näin Suomi ja Saksa sidottaisiin toisiinsa verisitein.
K. J. Ståhlberg piti sisällissodan aikana Saksan apuun turvautumista välttämättömänä, mutta saksalaismielinen hän ei ollut eikä hänestä koskaan sellaista tullut. Mutta toisin kuin läheinen puoluetoverinsa Rudolf Holsti hän ei ollut anglofiili tai ententemielinenkään. Ståhlberg ei jälkeenpäinkään näkyvästi arvostellut Svinhufvudin hallituksen Saksan kanssa tekemiä Suomen suvereenisuuden kannalta vahingollisia sopimuksia.
Vuosina 1918–1919 käydyssä valtiomuototaistelussa Paasikiven ja Ståhlbergin tiet erkanivat jyrkästi toisistaan. Ståhlbergista tuli itseoikeutetusti tasavaltalaisten johtomies. Hänen johdollaan toimineessa perustuslakikomiteassa oli edellisenä vuonna valmisteltu uutta hallitusmuotoa. Paasikivikin oli ollut komitean jäsen. Tasavaltalaiset onnistuivat kesällä 1918 jäädyttämään monarkistisen hallitusmuotoesityksen, koska eduskunnasta ei löytynyt sen kiireelliseksi julistamiseen tarvittavaa 5/6 enemmistöä. Tällöin monarkistit keksivät turvautua Ruotsin vanhaan perustuslakiin vuodelta 1772. Sen nojalla he onnistuivat toteuttamaan kuninkaanvaalin eduskunnassa yksinkertaisella enemmistöllä.
Poikaansa Oskaria keisari Wilhelm II ei sentään Suomen epävarmoihin oloihin antanut. Niinpä suomalaisten oli tyytyminen keisarin lankoon, Hessenin prinssiin Friedrich Karliin, jonka valinta vahvistettiin eduskunnassa 9.10.1918. Tuossa vaiheessa Saksan tappio maailmansodassa oli jo käytännössä sinetöity. Siihen kaatui myös Suomen monarkiahanke. Maailmansodan voittajavallat vaativat Suomelta ehdotonta irtiottoa saksalaissuuntauksesta. Viimeisenkin saksalaissotilaan oli poistuttava Suomesta, saksalainen kuningas ei tulisi missään tapauksessa kyseeseen. Joulukuun puolivälissä 1918 Friedrich Karl ilmoitti Suomen hallitukselle, ettei hän ota kuninkaanvaalia vastaan.
On huomattava, että voittajavallat eivät diskvalifioineet nimeltä mainiten Suomen aiempaa poliittista johtoa tai näkyvimpiä monarkisteja, eivät edes Svinhufvudia tai Paasikiveä. Kumpikin vetäytyi kuitenkin vapaaehtoisesti siviiliuralle koko seuraavan vuosikymmenen ajaksi. He olivat kuitenkin käytettävissä tulevia suuria tehtäviä varten.
Kokoomuslainen ja edistyspuoluelainen
Porvarillisella puoluekentällä tapahtui merkittävä uusjako 8.–9. joulukuuta 1918 pidetyissä puoluekokouksissa. Monarkistit ja tasavaltalaiset järjestäytyivät kumpikin omiin puolueisiinsa. Monarkistit perustivat Kansallisen kokoomuksen, johon liittyivät ”vanhat” suomettarelaiset, muun muassa Paasikivi ja Lauri Ingman, sekä nimekäs joukko monarkisteihin lukeutuneita nuorsuomalaisia. Heistä valtaosa oli kuulunut niin sanottuihin pääskysiin, tunnetuimpina P. E. Svinhufvud, E. N. Setälä, Rafael Erich ja Heikki Renvall. Samaan aikaan tasavaltalaiset nuorsuomalaiset perustivat uudeksi puolueekseen Kansallisen edistyspuolueen. Siihen liittyneistä suurin osa oli entisiä varpusia, joiden kärkinimi oli K. J. Ståhlberg.
Paasikivi ja Ståhlberg olivat uusien puolueidensa tunnetuimmat kasvot, vaikka kumpikin jätti aktiivisen päivänpolitiikan. Kuten sanottu, Paasikivi vetäytyi siitä tykkänään. Tuomo Polvisen sanoin Paasikivestä tuli ”politiikan kulissimies”. Ståhlbergkin kuului Edistyspuolueen johtoon vain lyhyen tuokion. Eduskunnan hän oli jättänyt jo kesällä 1918 tultuaan nimitetyksi maan ensimmäiseksi korkeimman hallinto-oikeuden presidentiksi. Kumpikaan ei asettunut maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa ehdokkaaksi. Paasikivi osallistui seuraavana kesänä eduskunnassa käytyyn hallitusmuotokamppailuun vain taustalta. Ståhlberg sen sijaan oli siinä keskushahmoja, sillä häntä jos ketä voidaan pitää heinäkuussa 1919 vahvistetun tasavaltaisen hallitusmuodon isänä.
Paasikivi kannatti ensimmäiseksi tasavallan presidentiksi Mannerheimia, eikä hän tätä kantaansa mitenkään salannut. Hänen mielestään Mannerheim olisi ollut paras vastaamaan edessä oleviin turvallisuushaasteisiin. Eduskunnan heinäkuussa 1919 toimittamassa ensimmäisessä presidentinvaalissa tasavaltalaiset eduskuntaryhmät asettuivat yksimielisesti Ståhlbergin taakse. Tämä takasi Ståhlbergille murskavoiton: hän sai 143 ääntä ja Mannerheim 50 ääntä.
Mannerheim koki tulleensa nöyryytetyksi eikä osallistunut tilaisuuksiin, joita Ståhlberg isännöi tasavallan presidenttinä. Myös Ståhlbergin ja Svinhufvudin välit viilenivät, jos ne kovin läheiset olivat olleet aikaisemminkaan. Paasikivi sen sijaan onnitteli Ståhlbergia vilpittömästi ja toivotti onnea ja menestystä. Kirjeensä lopussa hän tarjosi yhteistyötä kansan ja maan hyväksi ja muistutti, että ”siitä on jo kulunut lähes kolmekymmentä vuotta, kun tuttavuutemme alkoi.”
Paasikiven mentori
Huhtikuussa 1920 Ståhlberg kutsui Paasikiven Suomen ja Venäjän rauhansopimusta valmistelevan komitean puheenjohtajaksi. Myös varsinaisissa neuvotteluissa Tartossa Paasikivi johti Suomen valtuuskuntaa.
Sen jälkeen kun Paasikivestä oli maaliskuussa 1946 tullut tasavallan presidentti, hänen yhteytensä Ståhlbergiin tiivistyivät merkittävästi. Voi jopa sanoa, että Paasikivi otti Ståhlbergin yhdeksi tärkeimmistä mentoreistaan. Hänen päiväkirjoissaan on merkintöjä kymmenistä jopa useita tunteja kestäneistä tapaamisista. Sekä Pariisin rauhanneuvotteluja 1946–1947 että YYA-sopimusta 1948 koskeneissa valmisteluissa Paasikivi turvautui Ståhlbergin asiantuntemukseen. Hänellähän oli noihin aikoihin useita luottomiehiä, joita hän kutsui vuorotellen luokseen. Heihin kuuluivat muun muassa Carl Enckell, Reinhold Svento, K-A. Fagerholm, Urho Kekkonen ja Paavo Kastari, mutta Ståhlbergilla oli entisenä tasavallan presidenttinä kuitenkin erityisasema.
Ståhlberg oli sisäpoliitikko: ”ei ollut intressoitu ulkopolitiikasta”
Kun Ståhlbergin kuolemasta oli kulunut noin kuukausi, Paasikivi kirjoitti Ståhlbergin elämäntyöstä pitkän arvion päiväkirjansa 26.10.1952. Hän jatkoi pohdintaansa maaliskuussa 1955 Paavo Kastarin kanssa käymässään keskustelussa. Paasikivi aloitti arvionsa kommentilla, joka tuntuu ensi lukemalta kovin oudolta:
Ståhlberg suoritti paljon maan hyväksi. Mutta hänen tehtävänsä oli kuitenkin suhteellisen helppoa, niin kuin hän asioita katseli.
Kun Paasikiven resoneerausta lukee vähän pitemmälle, tulee selväksi, ettei hän tarkoittanut Ståhlbergin valinnan jälkeisiä hyökkäyksiä ja vihapuhetta, jonka kohteeksi tämä joutui Mannerheimin tappiosta suivaantuneen oikeiston taholta. Jaakko Nousiainen on arvioinut, ettei ”yksikään myöhempi presidentti – ei edes Urho Kekkonen vuonna 1956 – aloittanut virkakauttaan merkitsevän yhteiskunnallisen eliitin yhtä vahvojen kielteisten tunteiden saattelemana.” (.) Törkeydessään ylittämätön oli 32 jääkärin omilla nimillään allekirjoittama kirje, jossa nämä uhkasivat tappaa Ståhlbergin ellei tämä luopuisi virastaan vapaaehtoisesti.
Paasikivi näytti tarkoittavan helppoudella sitä, että Ståhlbergin tehtävät olivat helppoja siitä syystä, miten ”hän asioita katseli”. ”Hän oli sisäpoliitikko. Ei ollut intressoitu ulkopolitiikasta, mikä kuitenkin on meille pääasia.”
”Ståhlberg ei ottanut osaa Suomen itsenäisyyden perustamiseen eikä sen valmisteluihin. Jääkäriliike oli hänelle vieras ja hän katseli sitä laillisuuden kannalta ja lausui toisinaan sen yhteydessä, mitä rikoslaki sellaisesta toiminnasta säätää.”
Ajaessaan tasavaltalaista hallitusmuotoa 1918 Ståhlberg ei ajatellut, miten Suomen itsenäisyyttä on puolustettava Venäjää vastaan. Paasikiven mukaan ”hän piti sitäkin pääasiassa lainsäätämiskysymyksenä”. Ståhlbergin politiikka onnistui niin kauan kuin bolsevikit pysyivät vallassa Venäjällä eikä sieltä päin toistaiseksi uhannut vaara. ”Niin kuin asiat menivät”, Ståhlbergin passiivinen kanta – ettei tehty mitään itsenäisyyden turvaamiseksi – osoittautui oikeaksi.
Paasikiven mielestä Ståhlbergin tehtävä presidenttinä oli ollut helpompi kuin ”Svinhufvudin itsenäisyyden alkuunpano ja Mannerheimin voitto vapaussodassa, mutta tämä ei vähennä Ståhlbergin ansioita.” Ståhlberg oli ollut erittäin sopiva helppoihin sisäisiin asioihin.
Mutta Suomen itsenäisyyden turvallisuusprobleema jäi häneltä ratkaisematta. Olisi pitänyt jo 1920-luvulla alkaa noudattaa ”Paasikiven linjaa”.
Seppo Hentilä on Helsingin yliopiston poliittisen historian professori emeritus.
