Keväällä 1948 presidentti J.K. Paasikivi joutui valtiomiehen uransa kovimpaan paikkaan. Sellaiseksi voi sanoa tilannetta, jossa puntarissa on oman maan kohtalo, sen asema maailmassa ja koko tulevaisuus.
Kun kylmä sota vuoden 1947 puolimaissa lähti toden teolla käyntiin, ei ollut selvää, kumpaan leiriin Suomi kuului. Se jäi auki, Suomi ei ollut selvästi sitä eikä tätä, vaan jotain siltä väliltä.
Toisin kuin lännessä, Suomessa kommunistit eivät joutuneet pois hallituksesta, vaan sodanjälkeinen kolmen suuren koalitio jatkoi, tosin nitisten. Toisin kuin idässä, kommunistit eivät päässeet yksin valtaan. Ulkopolitiikassa Paasikivi jätti Suomen vastentahtoisesti Yhdysvaltain tarjoaman Marshall-avun ulkopuolelle. Samoin joutuivat tekemään muut Neuvostoliiton vaikutuspiirin maat, mutta Suomessa maan talous ja poliittinen järjestelmä säilyivät edelleen läntisellä pohjalla.
Kun Pariisin rauha oli ratifioitu ja valvontakomissio poistui, Neuvostoliitto alkoi ajaa sotilassopimusta, jolla sitoa Suomi turvallisuusvyöhykkeeseensä. Hanke ei edennyt syksyn 1947 mittaan: Paasikivi jarrutti ja kielsi aloitteet Suomen puolelta. Jo helmikuussa valvontakomission puheenjohtajan Andrei Ždanovin viimeisen Helsingin-käynnin yhteydessä oli Neuvostoliiton puolelta arvioitu, että juuri presidentti oli ”kaikkein vahvin ja älykkäin vihollinen” Suomessa. Julkisesti tällaista ei sanottu.
Tähtäimessä sotilassopimus
Joulukuussa neljän voittajavallan ulkoministerikokous ajautui umpikujaan, ja alkoi näyttää siltä, että syntyisi kaksi Saksaa, läntinen ja itäinen. Stalin päätti sitoa Saksan entiset liittolaiset Romanian, Unkarin ja Suomen sopimuksilla nopeasti omaan etupiiriinsä.
Hankalinta oli Suomen paneminen tähän ruotuun. Neuvostoliiton kolme ulkopoliittista pääkanavaa pantiin kaikki toimimaan korkeapaineella.
Diplomatian alalla Helsinkiin nimitettiin lähettilääksi kenraaliluutnantti G.M. Savonenkov, valvontakomission entinen varapuheenjohtaja, joka määrättiin esiintymään uudessa virassaan sotilaspuvussa. Päätehtäväksi määrättiin ”turvata Suomen käänne Neuvostoliiton lähentymisen suuntaan”. Sitä varten piti saada Paasikivi Moskovaan, mutta lähettiläs ei saanut sanoa, että kyseessä oli kutsu Stalinin tai Molotovin toimeksiannosta, eikä sitäkään, että tavoitteena oli sotilassopimus.
Tehtävä osoittautui liian vaikeaksi yksitotiselle kenraalille. Stalinin ulkopolitiikassa oli normaali tapa ajaa sammutetuin lyhdyin ja koettaa saada heikompi osapuoli ikään kuin anojan asemaan, jolloin voitaisiin sanella ehdot. Paasikivi ei siihen asemaan halunnut eikä suostunut Moskovaan omasta aloitteestaan.
Toisena väylänä oli poliittinen tiedustelu. Luottamuksellisia kontakteja hoitamassa Helsingissä kävi vaivihkaa A.M. Saharovski, josta sittemmin tuli KGB:n koko ulkomaantiedustelun päällikkö. Hänen ratkaisevat ylenemisensä (1948 ja 1956) liittyivät molemmat Suomen asioihin. Hän painosti aloitetta ja tunnusteli, millainen sopimus Suomen kanssa menisi läpi ja saataisiinko Paasikivi mukaan.
Yhteenvetona kontaktistaan Eero A. Wuori raportoi presidentille, että venäläisten tarkoitus oli ”isoloida meidät muusta maailmasta ja saada meidät koko maailman silmissä sidotuksi itäblokkiin”. Reinhold Svento oli optimistisempi: sotilassopimus tuskin oli vältettävissä, mutta se voisi olla omansa lainen, ainoa laatuaan, sui generis.
Savonenkovin ohjeet ja korkean tason tiedustelu- ja vaikutusoperaatio osoittavat, että Moskovan ensisijainen tavoite oli sotilassopimus, mieluiten Paasikiven kanssa. Mutta sitkeästi jarrutelleen presidentin taipuminen ei ollut varmaa. Siltä varalta kehiteltiin suunnitelma B: käänne Suomessa.
Varalla SKP
B-suunnitelmaa hoidettiin kolmannella ulkopoliittisella kanavalla, kommunistisen puolueen kautta. SKP:n johtohenkilöt Yrjö Leino, Hertta Kuusinen ja Ville Pessi kutsuttiin Moskovaan, missä Ždanov ja Georgi Malenkov orientoivat heidät uudelleen. Kävi käsky siirtyä järeään poliittiseen offensiiviin, tavoitteena vaalivoitto ja eduskuntaenemmistö (101 paikkaa) kommunistien kontrolloimille voimille. Ongelmien syyksi määriteltiin puolueen liian maltillinen linja, mainitsematta, että sen alkuperäinen arkkitehti oli ollut juuri Ždanov.
Kansallismielisyydestä epäilty Leino määrättiin heti syrjäytettäväksi Suomen sisäministerin paikalta ja puoluejohdosta. Vain jälkimmäinen toteutui, mutta ministeriöstä häntä ei hallituskriisin pelossa tohdittu vetää, vaikka asiasta oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen selvä päätös, kuten Savonenkov ihmetteli.
SKP:n johto tiesi 101 paikan tavoitteen epärealistiseksi ja salaili sitä jäseniltä. Tätä vauhtia se vie sata vuotta, Hertta Kuusinen sanoi Moskovassa.
Tarvittiin muita kuin normaalikeinoja. Moskovassa asetettiin malliksi Unkari, jossa kommunistien vastustajat oli peloteltu ja nujerrettu pidätyksin, syyttämällä vehkeilystä länsivaltojen kanssa. Sellainen skenaario hahmoteltiin neuvostotiedustelun johdolla laaditussa muistiossa, jossa pidätettävien listan kärkeen nousivat SDP:n Unto Varjonen ja Väinö Leskinen. Pidätykset hoitaisi kommunistien kontrolloima Valtiollinen poliisi. Näin hallituksessa jo vahvan osapuolen piti kehittää ratkaiseva voimasuhteiden siirtymä, joka sinetöitäisiin ohjatuissa vaaleissa. Ns. ravakan toiminnan tueksi SKP kehitteli ”ryhmiä”.
Ennen tämän varasuunnitelman toimeenpanoa Stalin halusi kuitenkin nähdä Paasikiven kortit.
Moskovan neuvottelut
Stalinin täytyi lopulta itse tehdä aloite, mikä tapahtui kirjeellä Paasikivelle 22. helmikuuta 1948. Siinä ehdotettiin analogista (samankaltaista) sopimusta kuin Romanian ja Unkarin kanssa juuri oli solmittu. Samaan aikaan oli Prahassa käynnissä vallan varmistaminen yksin kommunisteille.
Kun alla oli Stalinin nimikirjoitus, oli selvää, ettei sopimuksesta enää peräännyttäisi. Paasikivi pelasi kuitenkin edelleen aikaa, viivytti julkistamista, kuuli eduskuntaryhmiä ja asiantuntijoita. Lännen avointa tukea ei haettu, länsi sai vaikuttaa olemassaolollaan. Siinä mielessä aikaa ei tarvittu, että Paasikivi oli pohtinut sotilasliittoa vuodesta 1945 ja sanonut julkikin, että Suomi panee hanttiin, jos sen kautta hyökätään itään. Mutta sopimus Neuvostoliiton kanssa, jos siihen jouduttiin, voisi koskea vain Suomen aluetta.
Paasikivi suostui 9. maaliskuuta neuvotteluihin, vaikka se oli vastoin entisen presidentti Ståhlbergin neuvoa ja kansan ja eduskunnan enemmistön tahtoa, jos sitä olisi silloin kysytty. Presidentti muistutti eduskunnan hyväksynnän välttämättömyydestä ja edellytti sopimuksen asiasisällön tulevan neuvotteluissa ”vapaasti harkittavaksi ja päätettäväksi”.
Kohtaamisen paikaksi Paasikivi valitsi Moskovan, koska vain siellä neuvostojohdolla olisi riittävästi aikaa kunnon neuvotteluihin, ja vain siellä oli taho, jolla oli varaa myös joustaa. Presidentti jäi itse Helsinkiin välttyäkseen painostukselta ja jättääkseen vielä yhden hidasteen, kun ratkaisut piti varmistaa häneltä. Hän oli mielestään liian vanha matkustamaan Moskovaan, mutta seitsemän vuotta myöhemmin ikä ei haitannut Porkkalan vuokra-alueen noutamista takaisin.
Tässä vaiheessa käynnistyi SKP:lle määrätyn offensiivin ensimmäinen aalto, aktiivinen liikehdintä. Samalla Valpo toimitti sisäministeri Leinolle tekaistun oikeistosalaliiton suunnitelman, joka edellytti pidätyksiä.
Leino vihjaisi mahdollisista salahankkeista 9. maaliskuuta puolustusvoimien komentaja Aarne Sihvolle, joka oli lannistanut jo Mäntsälän kapinaa. Sihvo ryhtyi varotoimiin, samoin kuin SDP:n verkosto, joka seurasi tarkkaan kommunistien aikeita.
Suomen sopimus
Moskovassa käytiin oikeat neuvottelut, joiden tärkein avaus tuli heti alussa. Molotov ilmoitti 26. maaliskuuta luottamuksellisessa tapaamisessa paikalle viimein saadulle pääministeri Mauno Pekkalalle, että pohjaksi voidaan ottaa Suomen luonnos, jos siten voisi odottaa ratifiointia eduskunnassa.
Suomen sopimuksesta tuli kuin tulikin erikoistapaus. Se ei ollut yleisluontoinen sotilasliitto, vaan kattoi vain tilanteen, jossa Saksa tai sen liittolainen hyökkäisi Neuvostoliittoon Suomen kautta. Silloin Suomen piti puolustautua, tarvittaessa yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa. Toinen ero Itä-Euroopan sopimuksiin oli siinä, että Suomea ei velvoitettu etukäteen konsultoimaan ulkopolitiikastaan, mitä vahvisti johdannon kirjaus Suomen pyrkimyksestä pysyä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella.
Neuvostotiedustelu sai tarkat tiedot Suomen positioista ja neuvotteluvarasta. Vahvimmin Stalinin lienevät vaikuttaneet tiedot kenraalien Erik Heinrichsin ja Oskar Enckellin mielipiteistä. He katsoivat, että suursodan syttyessä Suomella ei olisi reaalista mahdollisuutta jäädä puolueettomaksi, vaan se joutuisi vääjäämättä Neuvostoliiton puolelle.
Kun tällainen tieto saatiin salaa ja takakautta, Stalin saattoi uskoa sen. Hän tyytyi siihen mitä oli saatavissa, vaikka se oli vähemmän kuin Unkarin ja Romanian kanssa oli sovittu ja vähemmän kuin hän oli alkuvuodesta aikonut ottaa.
Stalinin äkkijarrutus
Miksi Stalin painoi jarrua? Ratkaisevaa oli kansainvälisen tilanteen nopea huononeminen. Paasikiven ajanpeluu kannatti, sillä maaliskuun lopulla tilanne oli aivan toinen kuin vielä vuodenvaihteessa.
Länsivallat reagoivat yllättävän nopeasti Prahan kaappaukseen. Jo 17. maaliskuuta Britannia, Ranska ja Benelux-maat perustivat Länsi-Euroopan unionin (WEU), joka oli Yhdysvaltain tukema puolustusliitto ja ensi askel kohti NATO:n perustamista. Stalin pysyi taustoista hyvin selvillä ja näki, mihin Suomen liian tiukka sitominen voisi johtaa lännessä, Pohjoismaissa ja varsinkin Ruotsissa.
Samaan aikaan Marshall-apu läpäisi Yhdysvaltain kongressin ja Saksan kysymys kärjistyi kohti ensimmäistä Berliinin kriisiä. Moskovan Jugoslavia-suhteiden kiristyminen kohti välirikkoa toi pöydälle vielä yhden hankalan ja kiireellisen ulkopoliittisen pulman. Jopa Italian ja Kreikan tilanteilla saattoi olla vaikutuksensa. Äkkiä Stalinilla oli liian monta palloa yhtä aikaa ilmassa.
Sopimus ja reaktiot
Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja avunannosta allekirjoitettiin Moskovassa 6. huhtikuuta 1948. Illallisilla Stalin, ”loistavalla tuulella”, palasi raudan teemaan, joka oli hänen sodanjälkeinen vakioaiheensa Suomen kanssa. Hän näki Suomen pajana, joka valmistaisi korkealaatuista tavaraa etenkin neuvostolaivastolle. Neuvotteluissa suuren roolin saanut Urho Kekkonen rohkeni illallisilla laskea kuuluisaa leikkiään: ”Mikä sopimus? Sehän on Paasikiven diktaatti!”
Yleinen reaktio Ruotsissa ja lännempänä oli helpotus. Brittien Helsingin-lähettiläs tajusi kenties vasta nyt, miten ”fyysisesti ja moraalisesti kova” Suomen iäkäs presidentti oli. Ulkoministeri Ernest Bevin näki sopimuksen suojelevan Suomea Neuvostoliiton sekaantumiselta sisäisiin asioihin ja tekevän maasta neutraalin puskurivaltion eikä neuvostosatelliittia.
SKP:n ”ryhmille” lähetettiin jyrkkiä ohjekirjeitä vielä huhtikuun puolivälissä, ja SDP:n, Paasikiven ja armeijan valmiustoimet huipentuivat huhtikuun 27. päivän vastaisena yönä, yya-sopimuksen eduskuntakäsittelyn alla. Mutta silloin akuutti tilanne oli jo ohi ja ”ryhmien” ohjekirjeiden sanoma laantunut.
Suomessa kommunistien valtaantulo olisi vaatinut Neuvostoliiton tuntuvaa ja kaikille näkyvää sotilaallista panosta, mihin Stalin ei uudessa kansainvälisessä tilanteessa halunnut mennä, kun sai siedettävän sotilassopimuksen Paasikiven kanssa. Stalin ei epäröinyt iskeä siellä missä vastapuoli oli heikko, mutta pystyi vetäytymään siellä missä ilmeistä etua ei ollut näköpiirissä ja tilanne kärjistyi tarpeettomasti.
Paasikiven saavutus
Pääsihteeri Ville Pessi hankkiutui Moskovaan vielä 13. toukokuuta selittelemään ja pyytämään apua, etenkin painostustoimia Suomen armeijaa vastaan. Ždanovin mielestä SKP:tä ei voinut ottaa vakavasti niin kauan kuin Leino pysyi paikallaan, vaikka Moskova oli yksiselitteisesti määrännyt hänet syrjään. Raportissaan Stalinille Ždanov moitti ankarasti suomalaisten toverien tavanomaista himmeyttä ja epämääräisyyttä.
SKP sai Moskovasta vain lohdutuspalkinnon, jäljellä olevien sotakorvausten huomattavan huojentamisen kommunistiministereiden (kärjessä Leino) aloitteesta. Se ei vaaleissa tepsinyt.
Leino sai 20. toukokuuta eduskunnan epäluottamuslauseen, kun käsiteltiin hallituksen vuoden 1945 kertomusta ja hänen silloista vankiluovutustaan Neuvostoliittoon. Paasikivi suuttui kokoomukselle ja SDP:lle veneen keikuttamisesta herkällä hetkellä, mutta ei voinut kuin vapauttaa sisäministerin valtioneuvoston jäsenyydestä. Näin hän tuli tietämättään panneeksi toimeen Moskovan tammikuisen vaatimuksen.
SKP polkaisi vielä mittavan lakkoliikkeen kuolleen leijonansa tueksi, mutta suostui melkein saman tien kompromissiin. ”Saimme neuvon, ja seurasimme sitä kirvelevin sydämin”, Hertta Kuusinen selitti isälleen Moskovaan.
Heinäkuun alun vaaleissa kommunistien liittolaispuolue SKDL kärsi murskatappion ja menetti kolmetoista paikkaa. Paasikivi nimitti nopeasti sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen.
On selvää, että kevään 1948 kulkuun vaikuttivat myös neuvostojohdon muistot talvisodasta ja kesältä 1944. Tätä taustaa ei Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa sodan jälkeen juuri osoiteltu, mutta ainakin kerran niin kävi. Kun SKDL:n eduskuntaryhmän edustajat loppukesästä 1948 tulivat Hertta Kuusisen johdolla valittamaan kohteluaan hallitusta muodostettaessa ja kansan pelottelua Tšekkoslovakian tiellä, Paasikivi vimmastui: ”Jos Neuvostoliitto haluaa tehdä meille sen, sen pitää ensin tappaa puoli miljoonaa suomalaista ja minut.”
Toki presidentti tiesi, mihin osoitteeseen tämä sana kantautuisi.
Paasikiven pitkältä uralta löytyy monenmoista, mutta kevään 1948 hankalan prosessin hän hoiti sellaisella taidolla, harkinnalla ja jopa maltilla, että kaikki muu jää varjoon.
Kimmo Rentola on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa, aiemmin samassa tehtävässä Turussa. Hän on julkaissut useita tutkimuksia, jotka liittyvät Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin.
