J. K. Paasikivi ja K. J. Ståhlberg, ystävät ja valtiomiehet

Paasikiven hautajaissaatto. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo
19561223 . Presidentti Paasikiven hautajaiset, saattue Tuomiokirkon portailla. Kuva Elannon kokoelmasta.

Vanhassa valokuvassa on valkoinen arkku Tuomiokirkon alttarin edessä kukkameren keskellä. Suomen lippu tekee kunniaa edesmenneelle. Hautajaisvieraiden ilmeet ovat vakavat ja surumieliset. Kuvan vasemmalla laidalla tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi laskee seppelettään presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergin arkun viereen:

”Isänmaalle suuria palveluksia tehneen valtiomiehen muistoa kunnioittaen”.

Tasavallan presidentti kunnioitti Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäistä presidenttiä. Samalla vuosikymmeniä kestänyt ystävyys oli tullut päätökseensä.

Mukaan politiikkaan

K. J. Ståhlberg ja J. K. Paasikivi olivat persoonina hyvin erilaisia. Toinen pedanttisuuteen asti hillitty, toisen tulinen temperamentti hakee vertaistaan Suomen poliittisessa historiassa. Heidän ystävyytensä oli avointa ja kestävää erilaisista poliittisista katsantokannoista huolimatta, ja yhteinen asia – isänmaan paras – oli molemmilla ensisijainen tavoite.

Ståhlberg tuli valituksi Suomen tasavallan ensimmäiseksi presidentiksi vuonna 1919 ja käytännössä hän pian presidenttiytensä jälkeen – lyhyttä kansanedustajakautta vuosina 1930–1932 lukuunottamatta – vaikutti pysyttäytyvän päivänpolitiikan ulkopuolella ja keskittyvän lainvalmistelukunnan vanhemman jäsenen tehtäviin (1926–1946). Ståhlbergin vuosikausia jatkunut, epävirallinen poliittinen neuvonantaja-asema tuli ilmi vasta Paasikiven yksityisten arkistojen avauduttua.

Vaikka aktiivivuosinaan Ståhlberg oli politiikassa usein kiistelty persoona, nämä ristiriidat laantuivat hänen vanhuutensa vuosina. Monet poliitikot kävivät hänen luonaan kyselemässä neuvoja aina hänen kuolemaansa saakka. Paasikivikin tapasi ystävänsä vielä kaksitoista päivää ennen tämän kuolemaa. Keskustelut olivat käsitelleet tuttuun tapaan valtakunnan asioita ja Ståhlbergin mielipiteet olivat Paasikiven mukaan tuolloin yhä selkeät ja harkitut. Paasikivi tunnusti Ståhlbergin useassa yhteydessä neuvonantajakseen ja arvosti tämän mielipiteitä suuresti.

Ståhlbergin kuollessa vuonna 1952 Paasikivi oli toisen presidenttikautensa alkuvuosissa. Takana oli miesten vuosikymmeniä kestänyt yhteinen työ ensin nuoren valtion muodostamisessa ja rakentamisessa sekä sittemmin itsenäisyyden vakiinnuttamisessa sekä sen puolustamisessa myrskyisien sotavuosien aikana. Yhteinen taival isänmaan asioissa oli ollut monivaiheinen ja värikäs, aika ajoin mielipide-erojen sävyttämä, mutta aina vilpitön.

Miesten lähtökohdat ja toiminnan periaatteet poikkesivat monin tavoin toisistaan. Molemmat tulivat kuitenkin politiikkaan sen ulkopuolelta, ilman poliittisia tukijoita ja tekivät pitkät työurat myös muualla – Ståhlberg vuosina 1908–1918 yliopiston hallinto-oikeuden professorina (johon tehtävään hänestä oli antamassa asiantuntijalausuntoa muun muassa J. K. Paasikivi) ja sittemmin 1926–1946 lainvalmistelukunnassa; Paasikivi puolestaan vuosina 1914–1934 Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajana.

Miesten päätyminen politiikan pariin ei sinänsä ollut yllättävää – ajan kiihkeä poliittinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri huomioon ottaen. Miesten perhetaustojen perusteella ei poliittista aktivoitumista olisi voinut välttämättä ennakoida: Ståhlberg oli köyhän kappalaisperheen poika, joka raivasi tiensä työuralle ja politiikkaan pitkälti lahjakkuutensa avulla. Paasikiven lähtökohdat olivat puolestaan kauppiasperheessä, jossa kuitenkin ymmärrettiin pojan kyvykkyys ja annettiin siksi taloudellisista ongelmista huolimatta mahdollisuus kouluttautumiseen.

Koulutus olikin molempien miesten kohdalla hyvin pitkälle keskeinen tekijä heidän tuleville toimilleen, poliittisen ja yhteiskunnallisen ajattelun kehittymiselle. Vuonna 1889 Ståhlberg suoritti molempain oikeuksien kandidaatin tutkinnon ja opinnot huipentuivat vuonna 1893 tohtorinväitökseen. Opiskelu ja sen ohella nuoruuden kokemukset muovasivat hänen maailmankuvaansa ja poliittista ajatteluaan kohti kansanvaltaisuuden vaatimusta, liberaaliutta ja sosiaalisten uudistusten tavoitetta. Ståhlberg korosti ajattelussaan kaikkien kansankerrosten saamista mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan ja puolusti miesten yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta talonpoikais- ja porvarissäädyn vaaleissa. Venäläistämispolitiikan suhteen Ståhlberg kannatti perustuslaillista, passiivista vastarintaa. Olikin hyvin ymmärrettävää, että hänen puolueekseen valikoitui Nuorsuomalainen Puolue, jonka sosiaaliliberaalin siiven henkisenä johtajana hän toimi.

Myös Paasikiven kohdalla kouluvalinta – Hämeenlinnan normaalilyseo, joka oli tuolloin yksi suomenkielisyyden merkittävimmistä oppikouluista – loi perustaa hänen tulevalle suomalaiskansalliselle ajattelulleen. Sittemmin opiskelut, jotka huipentuivat tohtorinväitökseen vuonna 1901 Helsingin yliopistossa, kehittivät hänen filosofiaansa edelleen konservatiiviseen ja suomalaiskansalliseen suuntaan. Helmikuun manifesti 1899 oli käänteentekevä Paasikiven poliittiselle ajattelulle. Paasikivi toimi aktiivisesti vanhasuomalaisissa, jotka kannattivat venäläisiä kohtaan myöntyväisyyssuuntaa ja kompromisseja, ja näki valtiomuotokysymyksessä monarkian olevan Suomelle paras ratkaisu. Vuonna 1906 vanhasuomalaiset organisoituivat puolueeksi, jonka ohjelman laatimisessa Paasikivi oli keskeisessä asemassa. Sittemmin Paasikivi liittyi Suomalaisen puolueen tilalle vuonna 1918 perustettuun Kansalliseen Kokoomukseen.

Jos Paasikivi oli poliittisesti aktiivinen jo nuorena, niin myös Ståhlbergin poliittinen ura käynnistyi samoin varsin nopeasti. Paasikivi osallistui ensimmäisen kerran valtiopäiville vuosina 1904–1905 talonpoikaissäädyn sihteerinä sekä toimi sittemmin valtiopäivillä 1907–1913 Suomalaisen puolueen kansanedustajana. Lisäksi vuosina 1908–1909 Paasikivi oli senaattori sekä valtiovaraintoimituskunnan päällikkö. Ståhlberg puolestaan oli saanut ensikosketuksensa valtionhallintoon jo vuosina 1898–1903 työskenneltyään senaatin siviilitoimituskunnan protokollasihteerinä. Valtiopäivillä 1904–1905 hän oli valtiopäivämiehenä porvarissäädyn edustajana, vuosina 1905–1907 senaattori ja siviilitoimituskunnan päällikkö sekä sittemmin 1908 ja 1909 valtiopäivillä Nuorsuomalaisen Puolueen kansanedustaja. Lienee perusteltua olettaa, että miehet olivat näiden vuosien aikana oppineet tuntemaan toisensa, ehkä jo ystävystyneetkin?

Itsenäistymisen kriittiset vuodet

Suomen tulevaisuuden – ja miesten ystävyyden – kannalta kriittisimmät ajat olivat kuitenkin vasta edessä. Venäjän ajauduttua vallankumoukseen Suomi julistautui itsenäiseksi vuonna 1917. Ståhlberg, joka oli toiminut ennen itsenäistymistä eduskunnan puhemiehenä (vuosina 1914–1917), oli myös itsenäistymisen jälkeen tasavaltaa kannattaneiden joukossa keskeinen henkilö. Oikeistopiirien – joukossaan myös Paasikivi – suunnitelmissa oli sen sijaan saada Suomeen perustuslaki, joka määrittäisi Suomen kuningaskunnaksi. Miesten tavoitteiden välinen ristiriita tuntui varsin sovittamattomalta.

Suomen itsenäistymisen voi sanoa imaisseen molemmat miehet lopullisesti mukaan valtionpolitiikkaan. Ståhlberg toimi tuolloin Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professorina (1908–1918) ja sittemmin vuonna 1918 perustetun korkeimman hallinto-oikeuden presidenttinä (1918–1919). Hänet valittiin perustuslakikomiteaan ja sen puheenjohtajana hänellä oli erittäin merkittävä vaikutus Suomen uuden perustuslain (vuoden 1919 hallitusmuodon) sisältöön.

Myös Paasikivi toimi Suomen itsenäistyessä aktiivisesti politiikan ulkopuolella, Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajana (1914–1934). Kuten Ståhlbergilla, myös Paasikivellä oli ollut virkatyön ohella poliittisia luottamustehtäviä, mutta itsenäistymisen jälkeen vastuut kasvoivat selvästi. Paasikivi valittiin mukaan Ståhlbergin johtamaan perustuslakikomiteaan. Siellä hänen tavoitteenaan ei kuitenkaan tuossa vaiheessa vielä ollut Suomen täysi itsenäisyys, vaan lähinnä hän halusi turvata Suomen autonomisen aseman Venäjän yhteydessä. Bolševikkivallankumous lokakuussa 1917 muutti kuitenkin Paasikiven ajatukset: näiden tapahtumien myötä oli auennut ainutlaatuinen mahdollisuus itsenäisyyteen. Suomen itsenäisyyden toteuduttua Paasikivi valittiin vuosiksi 1917–1918 jäseneksi lähetyskuntaan, joka ilmoitti Pohjoismaiden hallituksille Suomen julistautumisesta itsenäiseksi valtioksi, ja sittemmin vähäksi aikaa vuonna 1918 senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi. Molemmat miehet olivat näin aktiivisesti mukana muokkaamassa nuoren valtion organisoitumista, lainsäädäntöä sekä poliittisia ja hallinnollisia käytäntöjä.

Paasikivi oli monarkisti, joka yhdessä P. E. Svinhufvudin kanssa työskenteli saksalaisen prinssin Friedrich Karlin valitsemiseksi Suomen kuninkaaksi. Maan sisäinen kamppailu tasavallan ja kuningasvallan välillä päättyi kuitenkin Saksan romahdettua marraskuussa 1918 – monarkistien unelmat kaatuivat. Paasikiven johtama hallitus erosi ja hän itse siirtyi sivummalle päivänpolitiikasta.

Nuorta valtiota rakentamassa

Hallitusmuotokysymyksen ratkettua ja tasavaltaisen hallitusmuodon tultua hyväksytyksi Ståhlberg valittiin 25.7.1919 eduskunnan suorittamassa vaalissa maltillisen oikeiston ja vasemmiston äänillä ja selvällä äänienemmistöllä ensimmäiseksi Suomen tasavallan presidentiksi. Ståhlbergin asema ei kuitenkaan ollut helppo. Hänen merkittävin vastaehdokkaansa presidentinvaalissa oli ollut C. G. E. Mannerheim, jonka kannatus monien vaikutusvaltaisten suomalaisten keskuudessa oli varsin laaja. Tilanne heijastui Ståhlbergin asemaan ja toimintaan selvästi: presidenttikaudellaan hän joutui toistuvasti kiistoihin armeijan jääkäripäällystön ja suojeluskuntien kanssa, eikä presidentin varovainen suhtautuminen esimerkiksi jääkäriliikkeeseen ainakaan helpottanut tilannetta.

Ståhlbergin presidenttikausi (1919–1925) ei ollut helppo myöskään nuoren valtion sisäisten ongelmien vuoksi: Suomen sisällissodan jälkiselvittelyt, vuoden 1921 suojeluskuntakriisi ja ristiriidat kommunistien kanssa aiheuttivat jatkuvia kiistoja. Ståhlberg oli kuitenkin Suomen valtion itsenäistymisvuosien tärkeä hahmo, joka määrätietoisesti puolusti tasavaltaa ja oikeusvaltiokäsitystä sekä sitoi Suomen liberaaliin demokratiaan. Vuoden 1919 hallitusmuodon toteutuksen myötä Suomi kulki jo kohti kansainvälistä toimijuutta, joka perustui ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kansainväliseen oikeuteen ja diplomatiaan. Kokonaisuutta tarkastellen Ståhlberg oli vuosina 1906–1925 keskeisesti mukana rakentamassa suomalaisen parlamentarismin perustusta, joka sittemmin on kestänyt vähäisin muutoksin 2000-luvulle asti.

Paasikivi oli jäänyt hallituksensa erottua hetkeksi taustalle päivänpolitiikasta. Hän nousi kuitenkin uudelleen takaisin valtakunnan tehtäviin ja teki merkittävän työn ja turvasi Suomen itsenäistymistä Tarton vuoden 1920 rauhansopimuksen pääneuvottelijana. Oikeisto – etenkin sen äärilaita – piti solmittua rauhaa ”häpeärauhana”. Paasikivi kuitenkin ymmärsi jo tuolloin politiikan realiteetit sekä mikä sopimuksen merkityksen Suomen kansainvälispoliittisen aseman vakiintumiselle: Tarton rauhansopimus, vaikka siihen sisältyikin monia kansallisesti varsin kipeitä ratkaisuja, merkitsi silti Suomen lopullista irtautumista Venäjästä, rajan vahvistamista ja suhteiden luomista. Paasikiven määrätietoinen toiminta Suomen valtuuskunnan johdossa ja yhteistyö tasavallan presidentti Ståhlbergin kanssa – Paasikivi otti neuvottelujen aikana useaan otteeseen yhteyttä Ståhlbergiin tiedustellen tämän mielipidettä ja kantaa käsiteltäviin asioihin – tuotti lopulta tuloksen, jonka varaan nuori valtio saattoi alkaa rakentaa tulevaisuuttaan.

Ståhlbergin presidenttikausi päättyi 1925. Hän ei enää halunnut asettua ehdokkaaksi, vaikka monet, J. K. Paasikivi mukaan lukien, suostutteli häntä jatkamaan. Jatkossa Ståhlberg pysyttäytyi hoitamaan virkauraansa lainvalmistelukunnan vanhempana jäsenenä (1926–1946) osallistuen päivänpolitiikkaan enää vuosina 1930–1932 Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustajana. Toki on todettava, että Ståhlberg oli ehdokkaana vielä vuosien 1931 ja 1937 presidentinvaaleissa – tosin enemmän velvollisuudentunnosta kuin omasta halustaan. Häviöt (149 ja 150 ääntä 300:sta) olivat mitä ilmeisimmin Ståhlbergille enemmän kuin voitto.

Ståhlbergin poliittinen maine määrätietoisena laillisuusperiaatteen puolustajana kantoi kuitenkin vielä yllättävää hedelmää. Suomen poliittinen ilmapiiri oli maan itsenäistymisen ensivuosien jälkeen muuttunut ja maa ajautui vähitellen yhä voimakkaammin oikealle. Lapuan liikkeen kannatus lisääntyi ja oikeistopiirit näkivät etenkin Ståhlbergin vastustajakseen, jonka liberaalit ajatukset sekä ehdoton laillisuuslinja jarruttivat oikeiston pyrkimyksiä. Tilanne kulminoitui, kun Lapuan liike kyyditti 14.10.1930 Ståhlbergin ja tämän Ester-vaimon Kulosaaren kodistaan Joensuuhun. Kyyditys oli kansallinen skandaali ja käänsi lopulta yleisen mielipiteen Suomessa myös yleisemmin Lapuan liikettä vastaan. Entinen presidentti sai lämpimän vastaanoton palatessaan takaisin Helsinkiin.

Uusia haasteita

Samaan aikaan kun Ståhlbergin julkinen poliittinen toiminta alkoi kääntyä loppusuoralleen, Paasikivi palasi päivänpolitiikkaan. Hän toimi vuosina 1934–1936 Kansallisen Kokoomuksen valtuuskunnan puheenjohtajana ja siirtyi sitten diplomaattitehtäviin Tukholmaan vuosiksi 1936–1939. Talvisodan vuosina 1939–1940 Paasikivi ylsi ministeriksi ollen salkuton ministeri Risto Rytin hallituksessa. Paasikiven vastuut kasvoivat nopeasti: vuonna 1939 hän toimi valtuutettuna neuvottelijana Suomen ja Neuvostoliiton välisissä neuvotteluissa loka–marraskuussa, vuodet 1940–1941 hän oli lähettiläänä Moskovassa ja vuonna 1944 valmisteleva rauhanneuvottelija Tukholmassa ja Moskovassa. Vuosina 1944–1946 Paasikivi oli jo pääministeri.

Sotien jälkeen Mannerheim oli nimitetty presidentiksi elokuun alussa 1944 ja hänen roolinsa siirryttäessä sodasta rauhaan oli hyvin ratkaiseva. Mannerheim oli kuitenkin jo sairas ja väsynyt mies ja luovutti käytännön politiikan johtamisen hyvin nopeasti marraskuussa pääministeriksi nimitetylle Paasikivelle, joka oli vahvistanut asemaansa Suomen politiikan voimahahmona jo kuluneen syksyn aikana.

Paasikivi kohtasi asemassaan runsaasti haasteita. Siirtyminen sotatilasta rauhan ajan toimintaan toi lukuisia vaikeita kysymyksiä ratkaistaviksi. Sisäpolitiikka tuli saada vakautetuksi, välirauhansopimuksen määräykset toimeenpannuiksi valvontakomission alati valvovan silmän alla. Sodasta rauhaan paluuseen liittyivät myös paljon polemiikkia herättäneet ja yleisesti epäoikeudenmukaisiksi koetut sotasyyllisyysoikeudenkäynnit vuosina 1945–1946. Ståhlberg oli lainvalmistelukunnan jäsenenä ja valtiosääntöoikeuden asiantuntijana keskeisessä roolissa laadittaessa lausuntoja asian eri kysymyksiin. Ståhlberg pitäytyi tiukasti juridiikassa, eikä ottanut kantaa politiikkaan – tätä eivät hänen poliittiset vastustajansa halunneet hyväksyä. Paasikivi kuitenkin ymmärsi ystävänsä näkökannat ja muutoinkin tukeutui kevään 1945 aikana Ståhlbergin neuvoihin. Vaikea tilanne syvensi miesten ystävyyttä ja vähitellen entisestä presidentistä muodostui yksi Paasikiven tärkeimmistä neuvonantajista – olkoonkin, etteivät miehet läheskään aina olleet samaa mieltä asioista. Esimerkiksi vuoden 1946 presidentinvaalien järjestämistä poikkeuslailla Ståhlberg ei hyväksynyt – hän ei nähnyt tähän perusteita – mutta myöntyi lopulta ja laati poikkeuslakiehdotuksen, kun Paasikivi asetti sen ehdokkuutensa ehdoksi.

Toinen sotien jälkeinen vaikea poliittinen ja inhimillisesti kestämätön kysymys oli sotien aikana Suomen (ja Saksan) armeijassa palvelleiden virolaisten luovutuskysymys vuosina 1947–1948. Kysymys vaivasi kovin Paasikiveä ja hän keskusteli tilanteesta myös Ståhlbergin kanssa. Kaksi juristia vaihtoi ajatuksia tilanteessa, jossa ristipaineissa olivat juridiset näkökulmat ja valtakunnan etu sekä puhtaasti inhimilliset ja moraaliset perusteet. Molemmat ymmärsivät, että Suomen toimintamahdollisuudet olivat tilanteessa hyvin rajalliset – ”..emme voi siinä mitään tehdä”.

Paasikivi oli kuitenkin edelleen, kuten oli ollut jo nuoruudessaan, reaalipoliitikko: ”Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.” Tästä alkoi vähitellen hahmottua sodanjälkeinen ”Paasikiven linja”, joka edellytti yhteistyötä suursodan voittajan, Neuvostoliiton kanssa. Paasikiven määrätietoisuus ja tulevaisuudenusko vakuuttivat kansalaiset ja hänen suosionsa alkoi kasvaa. Voinee sanoa, että Mannerheimin luovuttua tasavallan presidentin tehtävästä Paasikiven valinta hänen seuraajakseen vuonna 1946 oli Paasikiven poliittisen uran huipentuma.

Pariisin rauhansopimus vuonna 1947 oli viimeinen tärkeä etappi näille Suomen itsenäisyysmiehille. Siinä taattiin lopullisesti Suomelle suvereenin valtion asema sotien jälkeen.

Paasikiven poliittiset haasteet eivät silti olleet ohi. Keväällä 1948 poliittiseksi uhkakuvaksi nousi Stalinin Suomelle ehdottama ystävyys- ja avunantosopimus. Tilanne koettiin tukalaksi – myöntyminen Neuvostoliiton vaatimuksiin voisi vaarantaa jopa Suomen itsenäisyyden. Vaikeassa tilanteessa presidentti Paasikivi kääntyi edeltäjänsä ja ystävänsä Ståhlbergin puoleen ja pyysi tätä mukaan asiantuntijajäseneksi Moskovaan lähtevään Suomen neuvotteluvaltuuskuntaan. Ståhlberg kuitenkin kieltäytyi. Ståhlberg myös alkuun varoitti ryhtymästä edes neuvottelemaan sopimuksesta. Ståhlberg epäili – sikäli kauaskantoisesti – että Neuvostoliiton tavoitteena olisi sitoa Suomi vaikutuspiiriinsä. Ståhlbergin varoitukset eivät ilmeisesti kaikuneet kuuroille korville ja Suomi sai lopulta oman erillissopimuksensa ja turvasi itsenäisen asemansa.

Paasikiven ulkopoliittinen linja osoittautui Suomelle edulliseksi: se pohjautui vastapuolen näkökannan huomioimiseen, tarvittaessa sitä myötäilevään realismiin ja kompromissihakuisuuteen. Tässä voi nähdä edelleen kaikuja Paasikiven nuoruuden myöntyvyyslinjasta. Kaikki pohjautui realismiin, jossa tavoitteellisesti pyrittiin välttämään pelkästään idealismiin perustuvia ratkaisuja – sellaiset johtaisivat vain ristiriitoihin ja jopa konflikteihin. Kompromissihakuisuus ei kuitenkaan ollut vain myöntyväisyyttä. Paasikivi pysyi tiukkana tarvittaessa ja esimerkiksi sisäpolitiikassa hän esti kommunistien tavoitteet ja Suomen päätymisen kansandemokratiaksi.

Vuonna 1950 olivat uudet presidentinvaalit. Ennen vaalia oli laajalti esillä etenkin SDP:n ja Kokoomuksen parissa ajatus J. K. Paasikiven virkakauden jatkamisesta poikkeuslailla. Ajatus ei ollut Paasikivelle itselleenkään mitenkään vastenmielinen. Puolueiden neuvottelut poikkeuslaista etenivät lopulta niin pitkälle, että tarvittavasta 5/6 enemmistöstä puuttui enää yksittäisiä kansanedustajia. Puuttuvia edustajia ei kuitenkaan saatu koottua ja asia jäi sillensä. Tilanne – se, että poikkeuslakia oli edes harkittu – kuohutti entistä presidentti Ståhlbergiä, joka ryöpytti ystäväänsä Paasikiveä kirjeitse: ”Jos Suomen kansa ei jaksa eikä viitsi kerran kuudessa vuodessa valita itselleen valtionpäämiestä, ei se toden totta ansaitse itsenäistä kansanvaltaista valtiota.”

Paasikivi tuli kuitenkin valituksi. Hän oli ehdolla vielä vuonna 1956 ”mustana hevosena”, mutta ei saavuttanut enää kolmatta kautta.

Yhden aikakauden päätös

Muutama kuukausi myöhemmin, joulukuussa 1956 – hieman yli neljä vuotta Ståhlbergin kuolemasta – päättyi myös J. K. Paasikiven maallinen vaellus. Kaksi Suomen itsenäisyyttä rakentamassa ollutta miestä oli poissa. Samalla yksi aikakausi oli tullut päätökseensä. Paasikivi ja Ståhlberg kuuluivat Mannerheimin, Kallion ja Svinhufvudin ohella ryhmään, jonka toiminnan ansioksi on laskettava se, että Suomi selviytyi itsenäisyytensä ratkaisevimpien ja vaikeimpien vuosien yli.

Presidentti Paasikiveen päättyi samalla yksi aikakausi myös siinä mielessä, että hän oli viimeinen 1800-luvulla syntynyt Suomen tasavallan presidentti ja samalla Suomen presidenteistä viimeinen, joka henkilökohtaisesti oli ollut mukana politiikassa tekijänä ja kokijana Suomen itsenäistymisen kuohuvina vuosina 1917–1920.


Heikki Roiko-Jokela on Jyväskylän yliopiston dosentti ja yliopistotutkija. Dosentuurit hänellä on myös Helsingin, Oulun ja Turun yliopistossa.


Lähteet:

Kansallisbiografia-verkkojulkaisu:

Polvinen, Tuomo: Paasikivi, Juho Kusti. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 12.8.2020)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-000631
ISSN 1799-4349 (verkkojulkaisu)

Tyynilä, Markku: Ståhlberg, Kaarlo Juho. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 12.8.2020)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-000626
ISSN 1799-4349 (verkkojulkaisu)

Kirjallisuus:

Blomstedt, Yrjö (1969), K. J. Ståhlberg. Valtiomieselämäkerta. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Ikonen, Kimmo (1990), J. K. Paasikiven poliittinen toiminta Suomen itsenäistymisen murrosvaiheissa. Historiallisia tutkimuksia 158. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.

Paasikivi, J. K. (1991), Jatkosodan päiväkirjat 11.3.1941–27.6.1944. Helsinki: WSOY.

Paasikivi, J. K. (1962), Paasikiven linja. Puheita vuosilta 1944–1956. Helsinki: WSOY.

Paasikivi, J. K. (1985), J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956, I. Helsinki: WSOY.

Paasikivi, J. K. (1986), J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956, II. Helsinki: WSOY.

Paasikivi, J. K. (1959), Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939–41, I, Talvisota. Helsinki: WSOY.

Polvinen, Tuomo & Heikkilä, Hannu & Immonen Hannu (1989), J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö, osa 1: 1870–1918. Helsinki: WSOY.

Polvinen, Tuomo & Heikkilä, Hannu & Immonen Hannu (1992), J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö, osa 2: 1918–1939. Helsinki: WSOY.

Polvinen, Tuomo (1995), J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö, osa 3: 1939–1944. Helsinki: WSOY.

Polvinen, Tuomo & Heikkilä, Hannu & Immonen, Hannu (1999), J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö, osa 4: 1944–1948. Helsinki: WSOY.

Polvinen, Tuomo & Heikkilä, Hannu & Immonen, Hannu (2003), J. K. Paasikivi: Valtiomiehen elämäntyö, osa 5: 1948–1956. Helsinki: WSOY.

Presidentin valta: Hallitsijan ja parlamentarismin välinen jännite Suomessa 1919–2009 (2009). Pekka Hallberg, Tuomo Martikainen, Jaakko Nousiainen, Päivi Tiikkainen. Helsinki: WSOY.

Roiko-Jokela, Heikki (2001), Unelma vapaudesta: Virolaisten pako Saksan sorron alta Suomeen, Elämää Suomessa, Salamatkustusta Ruotsiin, Luovutuksia Neuvostoliittoon noin 1942–1955. Jyväskylä: Kopijyvä Oy.