J.K. Paasikivi talousmiehenä

Kansallis Osake Pankin juhlatilaisuus, Juho Kusti Paasikivi ja Mauri Honkajuuri. Museovirasto, kuvaaja: Pietinen, 1940,

Talous ja politiikka kietoutuivat Paasikiven toiminnassa niin erottamattomasti toisiinsa, että kun tarkastellaan Paasikiveä talousmiehenä, tällä ei pitäisi oikeastaan viitata mihinkään tiettyihin ajanjaksoihin, vaan yhteen näkökulmaan hänen koko elämäntyöhönsä. Kokonaiskuvan saamiseksi on tarkasteltava paitsi Paasikiven toimintaa, myös hänen taloudellista ajatteluaan. Hänen tavattoman laaja kirjallinen tuotantonsa, puheensa ja rikkaat päiväkirjamerkintänsä antavatkin tähän poikkeuksellisen hyvät mahdollisuudet.

”Liberalismin aatteissa”

Talouskysymykset kuuluivat olennaisena osana Paasikiven uraan sen kaikissa kolmessa pääjaksossa. Ensimmäinen on toiminta vanhasuomalaisena poliitikkona ja virkamiehenä 1900-luvun alusta aina Paasikiven johtaman senaatin eroon syksyllä 1918. Toinen jakso käsittää Paasikiven kauden Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajana sotien välisen ajan Suomessa, ja kolmas jakso hänen toimintansa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Olisi kiusaus erottaa toisistaan talousmies Paasikivi valtiokonttorin tirehtöörinä ja Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajana ja poliitikko Paasikivi senaattorina, pääministerinä, diplomaattina ja tasavallan presidenttinä, mutta se olisi harhaanjohtavaa. Hän oli kaikissa näissä vaiheissa sekä poliitikko että talousmies.

Muistelmissaan Paasikivi kirjoittaa saaneensa kansantaloudellisen koulutuksensa ”liberalismin aatteissa”. Hän jatkaa tästä vielä, että myöhempi kokemus pankkimiehenä oli edelleen lujittanut hänen liberalistisia käsityksiään. Nämä sanat Paasikivi kirjoitti toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa, jota leimasi valtion pitkälle menevä puuttuminen talouselämän toimintaan. Päiväkirjamerkinnässään helmikuulta 1945 silloin pääministerinä toiminut Paasikivi toteaa: ”Kaikki asiat, mitkä ovat olleet meidän käsiteltävänämme hallitusaikanani, ovat sellaisia, joita ei ollut liberaalisena aikana. Tulos on miltei joka kerta se, että tulos on heikko.”

Liberalismi on kuitenkin vain yksi Paasikiven toimintaan vaikuttaneista aatteista, eikä edes tärkein. Paasikivi oli sittenkin enemmän J.V. Snellmanin kuin Adam Smithin tai Anders Chydeniuksen oppilas, ja hänen toimintaansa voi ymmärtää parhaiten luonnehtimalla häntä pragmaattiseksi konservatiiviksi. Tähän kuvaan kuuluu jo se, että Paasikivi löysi poliittisen kotinsa vanhasuomalaisesta puolueesta, joka ei Suomen 1900-luvun alun politiikassa suinkaan edustanut liberaalia suuntaa, vaan oli arvokonservatiivinen ja sosiaalireformistinen liike. Tämä näkyi myös puolueen talouspolitiikassa.

Maareformin ajaja

Vanhasuomalaisen puolueen johtohahmojen, kuten Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen ja J. R. Danielson-Kalmarin, talouspoliittiset mielipiteet liittyivät lähinnä saksalaiseen historialliseen koulukuntaan, jonka ohjelmana oli tuon ajan talousliberalismin vastustaminen ja voimaperäisen sosiaalipolitiikan kehittäminen. Tällä tavoiteltiin yhteiskunnallisten ristiriitojen lievittämistä ja haluttiin estää sosiaalidemokratian etenemistä poliittisena voimana. Saksan historiallisen koulukunnan keskeisiä nimiä Gustav Schmolleria ja Adolph Wagneria nimitettiin usein jopa ”katederisosialisteiksi” heidän valtiokeskeisen ajattelutapansa vuoksi, vaikka he olivatkin poliittisesti konservatiiveja.

Saksan historiallisen koulukunnan toiminnan keskeisenä foorumina oli sen perustama Verein für Socialpolitik, maailman vanhimpiin ja kuuluisimpiin kuuluva taloustieteellinen seura. Saksalaisen esimerkin voimaa Suomessa kuvaa, että sitä seuraten vanhasuomalaiset perustivat vuonna 1884 Kansantaloudellisen yhdistyksen, jonka ensimmäiseksi esimieheksi tuli Yrjö-Koskinen. Danielson-Kalmari toimi yhdistyksen esimiehenä vuonna 1903 ja Paasikiven vuoro tuli vuonna 1908.

Talouspolitiikka ja sosiaalipolitiikka liittyivät vanhasuomalaisten sosiaalireformistisessa ideologiassa kiinteästi toisiinsa aivan saksalaisten esikuvien mukaisesti. Suomessa yksi keskeisimpiä ja vanhasuomalaisille tärkein sosiaalipoliittinen kysymys oli maaseudun tilattoman väestön, kuten torppareiden asema ja maareformin toteuttaminen sen parantamiseksi. Suomi oli 1900-luvun alussa vielä hyvin maatalousvaltainen maa, vaikka teollisuuden kehitys olikin ottanut melkoisia harppauksia varsinkin 1890-luvulta alkaen. Suuri enemmistö väestöstä ansaitsi yhä elantonsa maatalouselinkeinoista, ja kuuluisan ”tilattoman väestön alakomitean” laatiman tilaston mukaan vuonna 1901 Suomessa oli yli 160 000 vuokraviljelmää, mikä oli noin 60 % kaikista viljelmistä. ”Vuokramiesluokkaan”, perheenjäsenet mukaan luettuina, arvioitiin kuuluvan noin 800 000 henkeä.

Paasikivi tutustui vanhasuomalaisen puolueen johtohenkilöihin pian ylioppilaaksi tultuaan. Erityisen tärkeäksi muodostui suhde J. R. Danielson-Kalmariin. Paasikivi liittyi vuonna 1900 myös Kansantaloudelliseen yhdistykseen ja piti jo samana vuonna yhdistyksessä esitelmän, joka painettiin nimellä ”Venäjän asutuspolitiikki”. Esitelmässä näkyivät nuoren Paasikiven kiinnostuksen kohteet: Venäjä, maareformi sekä oikeushistoria, josta hän teki väitöskirjansakin. Esitelmäänsä valmistellessaan vain 29-vuotias Paasikivi oli jo toiminut sihteerinä komiteassa, joka valmisteli keisari Nikolai II:n osoittaman määrärahan käyttöä maanhankintaan tilattomalle väestölle.

Paasikiven profiloitumista uransa alkuvaiheissa nimenomaan agraaripolitiikan asiantuntijaksi osoittaa, että kun hänet vuonna 1907 valittiin vanhasuomalaisten listoilta Suomen ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan, hänestä tehtiin saman tien maatalousvaliokunnan puheenjohtaja. Myös seuraavilla, vuoden 1908 valtiopäivillä hän varapuheenjohtajana käytännössä johti maatalousvaliokuntaa, koska valiokunnan puheenjohtajaksi valittu nuorsuomalaisten Jonas Castrén sairasteli.

Vanhasuomalaisten, samoin kuin Paasikiven linja maareformikysymyksessä oli voimakkaan interventionistinen. Puolue ajoi maanvuokrasopimusten sääntelyä lailla torpparien eduksi, niin että sopimusten irtisanomisen vaara voitaisiin poistaa ja estää kohtuuttomat vuokraehdot. Tässä suhteessa Paasikiven kanta poikkesi nuorsuomalaisista ja ruotsalaisen puolueen edustajista, jotka liberaaleina kannattivat pitkälle vietyä sopimusvapautta ja vastustivat kaikkia rajoituksia maanomistajan oikeuteen päättää omaisuutensa hallinnasta. Sosiaalidemokraatit puolestaan kannattivat periaatteessa maan yksityisomistuksen lakkauttamista, mutta päätyivät kuitenkin 1910-luvulle mennessä vaatimaan ensi vaiheen toimena torppien itsenäistämistä laissa määrättävin ehdoin. Paasikiven ja vanhasuomalaisten sosiaalireformistinen linja torpparikysymyksessä sijoitti heidät näin ollen tavallaan poliittiseen keskustaan markkinaliberaalien ja sosialistien väliin.

Vanhasuomalaisten maareformipolitiikka, jota Paasikivi oli ollut keskeisesti muovaamassa, saavutti merkittävän voiton vuonna 1909, kun uudella maanvuokralailla määrättiin lyhin vuokra-aika 50 vuodeksi ja tämä ulotettiin takautuvasti myös aiemmin solmittuihin sopimuksiin – ajatus, jota nuorsuomalaiset ja ruotsalaiset liberaalit olivat juridisin perustein jyrkästi vastustaneet. Vuokrista päätettäisiin kunnallisissa vuokralautakunnissa. Lakiin sisältyi myös moratoriopykälä eli sopimusten jäädytys, joka pidensi kaikki voimassa olevat vuokrasopimukset vähintään vuoteen 1916 saakka jatkuviksi.

Seuraavina vuosina eduskunnassa kiisteltiin ankarasti siitä, miten torpparikysymyksen kärjistyminen moratorion päättyessä olisi estettävissä. Paasikivi arvioi keväällä 1913 tilannetta eduskuntapuheessaan kaukonäköisesti näin:

”Tämän eduskunnan kaikkein tärkeimpiä ja meidän kansallemme kaikkein suurimerkityksellisimpiä tehtäviä on tilattoman väestön ja maanvuokramiehiä koskevan kysymyksen vieminen tulokseen. Luulen, että meidän kansamme tulevaisuus riippuu sen kysymyksen onnellisesta ratkaisemisesta paljon enemmän kuin monesta muusta, ehkä enemmän kuin mistään muusta.”

Paasikiven toivomaa päätöksentekokykyä ei löytynyt. A. Oswald Kairamon johtama maanvuokrakomitea, jonka ydinryhmään Paasikivikin kuului, jätti torppariasiasta mietintönsä vuonna 1914, mutta siihen perustunut senaatin esitys kaatui eduskunnassa. Kun tulokseen asiassa ei siis päästy, ja kun ensimmäinen maailmansota keskeytti asian käsittelyn, keisari määräsi vuonna 1915 antamallaan yksipuolisella hallitsijan julistuksella kaikki maanvuokrasuhteet pidennetyiksi toistaiseksi, ”kunnes sanotut suhteet saadaan lopullisesti järjestetyiksi”. Paasikivi piti lopputulosta eduskunnan arvovallan kannalta murheellisena ja keisarin julistuskirjaa laittomassa järjestyksessä annettuna, koska eduskunta ei ollut sitä hyväksynyt. Torpparien häädöt se tosin esti.

Valtiokonttorin ylitirehtööri ja valtiovarainministeri

Paasikivi nimitettiin vuonna 1903 valtiokonttorin ylitirehtööriksi (pääjohtajaksi), minkä myötä nuoresta lakitieteen tohtorista tuli yksi Suomen suuriruhtinaskunnan keskeisiä hallintomiehiä. Sen ohella, että valtiokonttori hoiti valtion maksuliikettä ja velkaa, se oli tuohon aikaan yksi maan merkittävimmistä luotonantajista: valtion varoista myönnettyjen lainojen kanta oli kooltaan samaa luokkaa kuin Suomen suurimpien liikepankkien (Suomen Yhdyspankin, Kansallis-Osake-Pankin ja Pohjoismaiden Osakepankin). Valtiokonttorin luotonanto oli kuitenkin tarkkaan säänneltyä ja merkittävimmät luotonantopäätökset tehtiin senaatissa, joten Paasikiven mahdollisuudet itsenäisiin linjanvetoihin olivat vähäiset. Valtiokonttori luototti muun muassa koulujen rakentamista ja muita yleishyödyllisiä hankkeita. Valtiokonttorilla oli myös huomattava obligaatiosalkku, joka oli enimmäkseen sijoitettuna ulkomaisiin valtionpapereihin.

Valtiokonttorin pääjohtajana ollessaan Paasikivi jatkoi samalla myös poliittista toimintaansa kansanedustajana ja vähän aikaa myös senaattorina. Vuonna 1908 hän nimittäin nousi Suomen talouspolitiikan huipulle Edvard Hjeltin johtamaan senaattiin, sen valtiovaraintoimituskunnan johtoon (nykykielellä valtiovarainministeriksi).

Paasikiven ensimmäisen senaattorikauden merkittävimpiä saavutuksia oli suuren ulkomaisen lainan hankkiminen Suomen valtiolle vuonna 1909 rautatieinvestointien rahoittamista varten. Paasikiven ottama laina oli valtion suurin laina yli kymmeneen vuoteen, noin 45 miljoonaa markkaa. Sen merkitystä valtiontaloudessa kuvaa, että lainalla saatu rahamäärä vastasi noin 60 prosenttia valtion vuotuisista verotuloista. Lainan saaminen Suomen aiemmin käyttämiltä Pariisin pääomamarkkinoilta ei onnistunut, koska Ranskan hallitus vaati sen ehdoksi lupausta, että Suomessa ei säädettäisi kieltolakia. Kun tällaista lupausta ei voitu antaa, Paasikivi onnistui laskemaan lainan liikkeelle Pariisin sijasta Lontoon pääomamarkkinoilla, missä Suomi ei ollut aiemmin esiintynyt.

Paasikiven ensimmäinen kausi senaattorina päättyi lyhyeen, kun Hjeltin senaatti erosi jo nimittämistään seuraavana vuonna niin sanottuja sotilasmiljoonia koskevan kiistan vuoksi. Suomen kansalaiset oli vuonna 1905 vapautettu asevelvollisuudesta Venäjän armeijassa, minkä vastineeksi Venäjän hallitus edellytti suomalaisten suorittavan osuutensa keisarikunnan sotilasmenoista rahana. Vuonna 1909 eduskunta kuitenkin hylkäsi sotilasmiljoonia koskevan esityksen, jolloin keisari vaati senaattia maksamaan rahat Suomen valtiorahastosta hallinnollisessa järjestyksessä, ilman eduskunnan suostumusta. Kiista johti marraskuussa eduskunnan hajottamiseen ja Hjeltin senaatin eroon.

Sotilasmiljooniin liittyvä kiista jatkui seuraavinakin vuosina ja johti lopulta Paasikiven eroon myös valtiokonttorin pääjohtajan paikalta. Valtiokonttori oli, Paasikiven toimiessa sen johtajana, vuosittain maksanut vaaditut sotilasmiljoonat Venäjän valtakunnanrahastoon senaatin päätösten mukaisesti, vaikka eduskunta ei ollut niitä hyväksynyt. Asia kärjistyi, kun eduskunta vuonna 1913 hyväksyi ponsilausuman, jonka mukaan suomalaiset virkamiehet eivät voineet lakia rikkomatta myötävaikuttaa sotilasmiljoonien maksamiseen. Eduskunnan lausuman kärki suuntautui terävimmin juuri Paasikiveen, joka päätti erota valtiokonttorin palveluksesta. Hän perusteli asiaa näin:

”Eduskunnan lausunto sisälsi mitä räikeimmässä muodossa valtiokonttorin johtokuntaa ja tietysti etusijassa sen puheenjohtajaa kohtaan suunnatun moite- ja syytelauselman. En tosin myönnä, että tuo lausunto oli juridisesti oikea. Mutta kun eduskunta on kansan laillinen eduskunta, on tuo lausunto vaikuttanut niin paljon, että se on vapauttanut minut niistä moraalisista huolista ja epäilyistä, jotka muuten olisivat estäneet minun jättämästä paikkaani valtiokonttorissa.”

Politiikasta pankkiin – ja takaisin

Päätettyään erota valtiokonttorista Paasikivi haki avoimeksi tullutta Suomen Pankin johtokunnan jäsenen paikkaa, mutta pankkivaltuusto ei pannut häntä edes ehdolle. Virkaan nimitettiin huomattavasti vaatimattomamman ansioluettelon omaava pankinkomisarius Karl Basilier. Seuraavana vuonna (1914) Paasikiven pyrkimys pankkiuralle kuitenkin toteutui, kun hänet kutsuttiin Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäseneksi ja jo myöhemmin samana vuonna sen pääjohtajaksi.

Kansallis-Osake-Pankki oli tuolloin Suomen toiseksi suurin liikepankki. Paasikivi kertoo, että hänen päätettyään siirtyä pankkialalle hänen paras ystävänsä Ernst Nevanlinna – Paasikiven mukaan ”aatteiden ja ihanteiden mies” –   tokaisi hänelle: ”Voi sinua veli parka, mihin olet joutunut.” Paasikivi kuitenkin kotiutui Kansallis-Osake-Pankkiin hyvin ja pankki kasvoi hänen 20 vuotta kestäneellä pääjohtajakaudellaan nopeasti. Se nousi hänen johdollaan selvästi Suomen suurimmaksi liikepankiksi, vaikka sen tärkeimmät kilpailijat, Suomen Yhdyspankki ja Pohjoismaiden Osake-Pankki, fuusioituivat Pohjoismaiden Yhdyspankiksi vuonna 1919.

Siirtyminen poliitikosta ja virkamiehestä suurpankin pääjohtajaksi ei ollut aivan niin suuri askel kuin ehkä voisi kuvitella. Kansallis-Osake-Pankin johdossa Paasikivestä tuli tietenkin liikkeenjohtaja, mutta hänen yhteiskunnalliset harrastuksensa säilyivät vahvasti kuvassa mukana. Tämä sopi pankin luonteeseen: Kansallis-Osake-Pankkia eivät sen perustajat olleet nähneet pelkkänä liikeyrityksenä, vaan samalla myös aatteellisena projektina, jonka tarkoituksena oli vahvistaa suomenkielisen liike-elämän kehitystä ja edistää suomenkielisen kansanosan vaurastumista. Pankin hallintoelimiä miehittivät suomalaisuusliikkeen johtavat poliitikot ja yliopistomiehet. Tämä leimasi KOP:n toimintaa vielä vuosikymmeniä eteenpäinkin.

Paasikivi palasi pankista vähäksi aikaa politiikkaan vuonna 1918, kun hänet sisällissodan päätyttyä valittiin senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi (nykykielellä pääministeriksi); hänestä tuli siis itsenäisen Suomen toinen pääministeri. Paasikiven hallitus pysyi koossa toukokuusta marraskuun loppuun 1918, jolloin Saksan tappio maailmansodassa vaati Suomessa poliittista suunnanmuutosta ja hallituksen oli erottava.

Paasikiven senaatti nojautui ulkopolitiikassaan ja myös taloudellisesti keisarilliseen Saksaan. Kauppapolitiikan ehdot määritti Saksan kanssa tehty talous- ja kauppasuhteita koskeva sopimus, joka oli solmittu keväällä osana kokonaisuutta, johon kuului myös Saksan sotilaallinen interventio Suomeen valkoisten tueksi. Sopimusta on yleisesti pidetty Suomen kannalta hyvin epäedullisena, koska se antoi Saksalle poikkeuksellisen laajat oikeudet puuttua Suomen talouselämään ja kontrolloida Suomen ulkomaankauppaa omien intressiensä mukaan.

Esitellessään hallituksensa ohjelmaa kesäkuussa eduskunnassa Paasikivi viittasi varovasti suomalais-saksalaisten taloussuhteiden ongelmiin: ”Maamme itsenäisyys on tulos Saksan ja sen liittolaisten voitokkaasta sodasta ja Saksan meille antamasta diplomaattisesta ja sotilaallisesta avustuksesta. Kun itsenäisyytemme säilyttämiselle taloudellisesti vahva Suomi on välttämätön, on toivottava, ettei molempia puolia tyydyttävien taloudellisten suhteiden ylläpitäminen Suomen ja Saksan välillä tule kohtaamaan voittamattomia vaikeuksia.”

Suomessa vallitsi kova elintarvikepula, joten Saksasta toivottiin saatavan viljaa ja muita elintarpeita. Saksan omakin elintarviketilanne oli kuitenkin sodan tässä vaiheessa jo suorastaan katastrofaalinen, joten sen valmius myydä viljaa Suomeen ei ollut kehuttava. Käytännössä vuoden 1918 ulkomaankauppa jäikin hyvin vähäiseksi, volyymiltaan vain noin 10 prosenttiin sotaa edeltävästä tasosta.

Myös valtiontalouden hoidossa Paasikiven senaatti työskenteli hyvin vaikeassa tilanteessa ja joutui turvautumaan menetelmiin, jollaisia Paasikivi oli aikaisemmin jyrkästi vastustanut ja myöhempinäkin vuosina vastusti. Hätäratkaisuna rahapulaansa hallitus joutui turvautumaan laajamittaiseen velanottoon Suomen Pankista. Tämä menojen ”setelirahoitus” johti inflaation jyrkkään kiihtymiseen. Jarruttaakseen Suomen markan arvon luisua valuuttamarkkinoilla ja säästääkseen niukkoja ulkomaanvaluuttoja Paasikiven senaatti pani toimeen valuuttakaupan kattavan säännöstelyn, jonka vasta Rafael Erichin hallitus kaksi vuotta myöhemmin pystyi purkamaan.

Näiden poikkeusoloihin liittyneiden toimien ohella Paasikiven senaatti teki myös ratkaisuja, jotka vaikuttivat pitkälle tulevaisuuteen. Yksi niistä oli valtion yritystoiminnan merkittävä laajentaminen, kun se päätti ostaa valtiolle W. Gutzeit & Co:n osake-enemmistön. Tämä alun perin norjalaisomisteinen yhtiö edusti Suomen oloissa merkittävää suurteollisuutta ja sillä oli johtoasema Itä-Suomen metsävarojen käytössä ja jalostuksessa. Gutzeit-kaupan myötä valtio sai omistukseensa myös Vuoksen vesistön kaikki merkittävät kosket. Paasikiven mukaan kaupan motiivit olivat nationalistiset: haluttiin varmistaa, että ”ulkomaiset rahamiespiirit” eivät pääsisi ”käsiksi Suomen koskiin ja metsiin”.

Paasikiven senaatti ajoi läpi myös torpparivapautuslain, joka hyväksyttiin eduskunnassa heinäkuussa 1918. Laki perustui pitkälti maanvuokrakomitean mietintöön vuodelta 1914. Valtionhoitaja Svinhufvud vahvisti lain lokakuussa ja toimeenpanoasetusten jälkeen sen toimeenpano alkoi seuraavan vuoden toukokuussa. Näin ratkesi jo pitkään eduskuntapuolueita ja koko kansaa jakanut maareformikysymys, joka oli ollut Paasikiven tärkeimpänä poliittisena työkenttänä miltei kahden vuosikymmenen ajan.

Siihen, että maareformi saatiin vihdoin toteutettua, vaikuttivat monet seikat. Koettu sisällissota ja Venäjän vallankumous olivat muuttaneet mielialoja suopeammiksi radikaalinkin reformin toteuttamiselle yhteiskunnallisten epäkohtien lieventämiseksi. Myös maailmansodan aikana laukannut inflaatio, merkillistä kyllä, helpotti reformin suorittamista: kun maan lunastushinta määrättiin sotaa edeltävän hintatason mukaan, mutta maanomistajat saivat korvauksensa arvoaan menettäneessä rahassa, reformista tuli taloudellisesti mahdollinen.

Markkinaliberaali

Paasikiven talouspoliittisessa ajattelussa tapahtui 1920-luvulle tultaessa selviä muutoksia. Aiemmat sosiaalireformistiset painotukset jäivät taka-alalle tai hävisivät ja niiden sijalle tuli selvästi ideologisempi, markkinaliberaali suunta. Saksalaisen historiallisen koulukunnan sijalle keskeiseksi vaikutteiden lähteeksi nousi Paasikivellä, kuten koko suomalaisen talouspoliittisen eliitinkin piirissä, taloustieteen uusklassinen suuntaus, erityisesti ruotsalaisen Gustav Casselin esittämässä muodossa.

Cassel oli muutenkin maailmansotien välisen ajan ehkä kansainvälisesti vaikutusvaltaisin taloustieteilijä, kunnes John Maynard Keynesin ajatukset 1930-luvun mittaan alkoivat saavuttaa laajempaa vaikutusta.  Casselin – ja myös Paasikiven – ajatuksena oli, että oli pyrittävä vähentämään valtion vaikutusta talouselämään ja sallimaan markkinamekanismin mahdollisimman vapaa toiminta. Käytännön politiikassa tämä merkitsi pyrkimistä takaisin kultakantaan, mikä Suomessa tapahtui vuoden 1926 alusta, ja alhaista verotusta yksityisen pääomanmuodostuksen lisäämiseksi.

Suomessa 1920-luku oli taloudellisen optimismin ja suurten suunnitelmien aikaa. Tähän Paasikivikin suuren liikepankin johtajana joutui luonnollisesti mukaan. Vuonna 1918 perustettiin Suomen Valtamerentakainen Kauppa Oy, josta tuli suomenkielisten liikemiespiirien suurisuuntainen yritys saada johtoasema metsäteollisuustuotteiden viennissä ja kahvin, sokerin ja muiden ”siirtomaatavaroiden” sekä autojen tuonnissa Suomeen. Kansallis-Osake-Pankki oli Valtamerentakainen Kauppa Oy:n päärahoittaja ja Paasikivi toimi jonkin aikaa yhtiön hallintoneuvoston puheenjohtajana. Yhtiön johtokunnassa toimi aluksi myös Risto Ryti, johon Paasikivi tutustui hyvin viimeistään tällöin. Valtamerentakainen Kauppa joutui kuitenkin pian vaikeuksiin liian suuren, jopa uhkarohkean riskinoton vuoksi, ja se jouduttiin lopettamaan.

Kun Suomen Pankin pääjohtaja Otto Stenroth joutui vuonna 1923 eroamaan sisäpiirikaupoista syytettynä, valtiovarainministerinä silloin toiminut Ryti pyysi Paasikiveä Suomen Pankin pääjohtajaksi. Paasikiveä virka ei kuitenkaan kiinnostanut, koska hän epäili, ettei tulisi toimeen Suomen Pankin pääjohtajan palkalla, ja koska ei halunnut joutua toimimaan poliittisen pankkivaltuuston alaisuudessa osana ”monimielistä ja heterogeenista” johtokuntaa. Paasikivi oli jo tottunut käytännössä yksinvaltaiseen ja hyvin palkattuun asemaansa Kansallis-Osake-Pankissa. Ehkä hän oli myös yhä katkera siitä yliolkaisesta kohtelusta, jonka kohteeksi hän oli joutunut haettuaan Suomen Pankkiin kymmenen vuotta aiemmin.

Paasikivi katui myöhemmin 1920-luvun alun riskinottoaan. Hän kirjoitti päiväkirjaansa vuoden 1930 alussa: ”Vasta oltuani pankissa 8 à 10 vuotta rupesin ymmärtämään asioita. Siis tarvitaan kokemusta sekä pankissa että liike-elämässä. Virka- ja lukumiehet ei sitä ymmärrä. Mutta kokemus ei yksin riitä. Siitä tulee vain rutiinimiehiä. Täytyy samalla ajatella – olla kokenut ajattelija.” Voi arvata, että Paasikivi tarkoitti ”kokeneella ajattelijalla” itseään.

Kriisien hoitaja

Paasikivi, vaikka ei ollutkaan enää mukana päivänpolitiikassa, oli pankinjohtajavuosinaan yhä talouspolitiikan keskeisimpiä vaikuttajia. Yhdessä Suomen Pankin pääjohtaja Risto Rytin ja sosiaalidemokraattien vahvan miehen Väinö Tannerin sekä muutaman muun kanssa Paasikivi kuului suppeaan ydinryhmään, jonka piirissä monet Suomen talouspolitiikan keskeiset päätökset 1920- ja 1930-luvuilla tehtiin.

Vuonna 1928 Suomen rahamarkkinat kriisiytyivät äkkiä ja 1920-luvun noususuhdanne päättyi. Paasikivi, joka muuten tuli Rytin kanssa yleensä hyvin toimeen, piti Suomen Pankin liian löysää rahapolitiikkaa kultakannalle paluun jälkeen syynä Suomen rahamarkkinakriisiin. Seuraavina vuosina Suomen kansantalous ajautui yleismaailmallisen lamakauden kurimukseen. Suomessa ”maailmanpula” merkitsi työttömyyttä ja laajoja velkaongelmia pakkohuutokauppoineen, varsinkin maataloudessa, ja pankit joutuivat pulaliikkeiden ankaran kritiikin kohteiksi korkeiden lainakorkojen takia.

Paasikivi katsoi, että 1930-luvun lamakauden syynä oli, että valtiot ja keskuspankit olivat edeltävinä vuosina liikaa häirinneet markkinamekanismin toimintaa. Hänestä korkeat korot osoittivat, että kriisissä oli kysymys pääomapulasta, jota valtion toteuttamat elvytystoimet eivät voisi ratkaista. Valtion velanotto vain vähentäisi yksityisten käytettävissä olevia varoja ja pahentaisi tilannetta. Nämä ajatukset hallitsivat työtä myös vuonna 1931 asetetussa valtionmenojen supistamislautakunnassa, jossa Paasikivi toimi puheenjohtajana.

Käytännössä kriisi kuitenkin pakotti Paasikivenkin joustamaan puhdasoppisesta markkinauskosta. Suomen Pankkiyhdistyksen puheenjohtajana juuri 1930-luvun kriisin ollessa pahimmillaan hän toimi aloitteentekijänä, kun pankit solmivat keskenään korkokartellin talletuskorkojen alentamiseksi ja luodakseen sitä kautta tilaa myös matalammille lainakoroille. Kun Suomen kolmanneksi suurin pankki, Maakuntain Osakepankki, joutui suurten luottotappioiden vuoksi kriisiin vuonna 1931, Paasikivi suostui fuusioimaan sen Kansallis-Osake-Pankkiin Suomen Pankin tuella. Kun Englanti irtosi kultakannasta syyskuussa 1931, Paasikivi suositteli Risto Rytille, että Suomi seuraisi sitä. Ryti oli aluksi vastahakoinen, mutta joutui kaksi viikkoa myöhemmin perääntymään.

Kun Paasikivi luopui Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajan paikasta vuonna 1934, Suomen talous eli jo vahvaa noususuhdannetta. Poliittista vaikuttajan roolia hän ei jättänyt, vaan jatkoi Keskuskauppakamarin johdossa ja toimi jonkin aikaa myös kokoomuksen puheenjohtajana. Kerran toisensa jälkeen Paasikivi puheissaan varoitti totalitarismin noususta Euroopassa sekä siitä, kuinka protektionistisen kauppapolitiikan leviäminen haittasi taloudellista kasvua yleensä ja pienten maiden menestystä erityisesti. Eräässä vuonna 1934 pidetyssä esitelmässään hän sanoi:

”Jos maailmassa ja erikoisesti Euroopassa taloudellista toimintaa kiristävä suunta jatkuu, ja jos meilläkin esiin tuodut synkät ennustukset kansojen elintason alenemisesta toteutuvat, voimme mekin joutua – ihmiskunnan epäjärjellisyyden vuoksi – ehkä jo läheisessä tulevaisuudessa vaikeuksiin. Meidän elinehtojemme mukaista on toivoa, että kuvittelut suunnitelmataloudesta yms. saisivat maailmassa mahdollisimman vähän kannatusta ja että kansainvälinen kauppa jälleen pääsisi vapaammin kulkemaan.”

Toisen maailmansodan jälkeen Paasikivi nousi korkeasta iästään huolimatta jälleen valtakunnan politiikan keskiöön. Hänestä tuli pääministeri marraskuussa 1944 ja tasavallan presidentti keväällä 1946. Paasikiven päähuomio suuntautui nyt tunnetusti ulkopolitiikkaan, mutta sodan jälkeisessä tilanteessa myös talouspoliittiset ongelmat vaativat hänen huomiotaan, eikä niitä voinut silloinkaan erottaa ulko- eikä sosiaalipolitiikasta. Tavarapula oli kova, ulkomaankauppa oli käynnistettävä miltei tyhjästä eikä valuuttoja usein ollut käytettävissä kuin parin viikon tuontia vastaava määrä. Hintojen ja palkkojen säännöstelystä huolimatta inflaatio kiihtyi niin, että vuonna 1945, Paasikiven ollessa pääministerinä, elinkustannukset liki kaksinkertaistuivat. Kaiken päälle tulivat Neuvostoliitolle suoritettavat sotakorvaukset, joiden vuoksi tuotannon käyntiin saaminen Suomessa ei ollut vain taloudellinen, vaan myös ulkopoliittinen välttämättömyys.

Heti Paasikiven pääministerikauden alussa tuli kiireellisimpänä taloudellisena ja sosiaalisena kysymyksenä esiin maan hankkiminen luovutetusta Karjalasta evakuoidulle siirtoväelle sekä rintamamiehille. Hän totesi vuoden 1945 alussa, että ”nyt on pidettävä silmällä jotenkin yksinomaan karjalaisten asuttamista. Se on, sotakorvausten ohella, meille niin suuri asia, että muiden asioiden siihen sotkeminen menee yli meidän voimiemme.”

Siirtoväkeä oli kaikkiaan noin 420 000 henkeä, joista suuri osa maatalousväestöä. Paasikiven uran kannalta tilanne oli erikoinen, mutta tuttu: hän oli ansainnut poliittiset kannuksensa maareformin parissa. Nyt, puoli vuosisataa myöhemmin ja uransa lopun jo häämöttäessä hän joutui ajamaan läpi uuden, yhtä laajan maareformin, ja sitä paitsi erittäin kiireellisessä aikataulussa.  

Paasikivi luonnollisesti ymmärsi sekä siirtoväen asuttamisen poliittisen välttämättömyyden että sen sosiaaliset perusteet, mutta toisaalta hän ei pitänyt järkevänä tilakoon pienentämistä jakamalla olemassa olevaa peltoalaa uudelleen. Hänestä parempi vaihtoehto oli uuden peltoalan raivaaminen siirtoväen käyttöön. Luovutettuun Karjalaanhan oli jäänyt noin 12 prosenttia Suomen viljelyalasta. Hänen ajattelunsa perustui nyt korostetummin taloudellisiin näkökohtiin kuin torpparilakia valmisteltaessa. Paasikivi näki, että taloudellisen tehokkuuden kannalta Suomessa liian suuri osa työvoimasta oli sitoutumassa heikosti tuottavaan pienviljelykseen. Siksi tilakoon pienentäminen maatiloja jakamalla oli taloudellisesti heikosti perusteltavissa.

Karjalaisen siirtoväen ja rintamamiesten asuttamista varten säädetty maanhankintalaki säädettiin olosuhteiden pakosta hyvin ripeästi, jo toukokuussa 1945. Lain perusteella maata luovutettiin kaikkiaan noin 2,8 miljoonaa hehtaaria, josta noin puolet oli yksityisiltä lunastettua maata. Myös Paasikiven oma tila Jukola Keravalla joutui luovuttamaan maata.

Maanhankintalain viime vaiheessa kiistanalaisin kohta oli ruotsinkielisten seutujen säästäminen suomenkieliseltä asutustoiminnalta. Tämä vastasi Paasikiven mielipidettä, sillä hän piti kohtuullisena, että siirtoväen asuttaminen ei muuttaisi kuntien kielellistä tasapainoa. Hän ei myöskään halunnut toteuttaa asutustoimintaa niin, että se vaarantaisi Suomen goodwilliä muissa Pohjoismaissa.

Kansainvälisten taloussuhteiden rakentaja

Presidenttikaudellaan Paasikiven erityisenä huolenaiheena oli tunnetusti Suomen ulkopoliittisen aseman vakiinnuttaminen. Itä-länsisuhteilla oli kylmän sodan maailmassa myös painava taloudellinen ulottuvuutensa. Suomen kannalta oli elintärkeää saada avattua pääsy läntisille markkinoille, mutta samalla oli välttämätöntä ylläpitää hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Läntisillä taloussuhteilla oli välitön taloudellinen merkitys siksikin, että sodan jälkeen ankarasta valuuttapulasta kärsinyt Suomi tarvitsi kipeästi ulkomaista dollariluottoa jälleenrakennuksen ja myös sotakorvausteollisuuden tarpeisiin.

Luottoa oli aluksi saatu Yhdysvalloista, mutta kun presidentti Paasikivi syksyllä 1946 keskusteli Yhdysvaltojen suurlähettilään Hamiltonin kanssa uusista luotoista, tämä torjui Yhdysvalloille osoitetut luottopyynnöt toistaiseksi ja kehotti sen sijaan Suomea liittymään Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston jäseneksi. Paasikivi arveli, että liittyminen onnistuisi vasta, kun Suomi olisi päässyt Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi (itse asiassa YK:n jäsenyys toteutui vasta paljon myöhemmin). Hän vetosi Hamiltoniin sanoen: ”Me tahdomme päästä vaikeuksistamme säilyttäen vapautemme. Sen tähden olemme kääntyneet avunpyynnöllämme länteen. Emme halua kääntyä itään.”

Paasikivi informoi keskustelusta Suomen Pankin pääjohtajaa Sakari Tuomiojaa sekä kauppa- ja teollisuusministeri Uuno Takkia. Tästä keskustelusta alkoi prosessi, joka johti Suomen liittymiseen niin sanottuihin Bretton Woods -järjestöihin eli Maailmanpankkiin ja Kansainväliseen valuuttarahastoon vuonna 1948 ja joka samalla aloitti Suomen liittymisen läntiseen taloudelliseen integraatioon.

Heinäkuussa 1947, Suomen jäsenhakemuksen ollessa vielä Valuuttarahaston käsiteltävänä, Suomi sai muiden Euroopan maiden tapaan kutsun osallistua niin kutsuttua Marshall-suunnitelmaa koskevaan Pariisissa järjestettävään konferenssiin. Yhdysvaltain Euroopan jälleenrakennukseen suuntaamalla Marshall-avulla olisi ollut Suomelle suuri taloudellinen merkitys, mutta Neuvostoliitto näki, että Marshall-suunnitelmassa oli kysymys sitä vastaan suunnatun blokin perustamisesta, ja ilmoitti odottavansa, että Suomi jättäytyisi suunnitelmasta pois. Presidentti Paasikivi oli valinnan edessä. Asiaa pohdittiin viikon verran, jonka jälkeen hallitus hyväksyi Paasikiven luonnosteleman kielteisen vastauksen Suomelle esitettyyn kutsuun. ”Tämä on surkea asia”, kirjoitti Paasikivi päiväkirjaansa.  

Paasikiven talouslinja

Paasikiveä on usein luonnehdittu reaalipoliitikoksi, mikä nimitys johtuu hänen ulkopoliittisesta ajattelustaan. Sama realismi näkyy kuitenkin usein myös Paasikiven toiminnassa taloudellisissa kysymyksissä. Mikään talouspoliittinen puhdasoppisuus ei estänyt häntä toimimasta vallitsevien olosuhteiden perusteella sellaisina kuin hän ne näki, oli sitten kysymys torpparien asemasta, valtion osallistumisesta Suomen metsäteollisuuteen tai luopumisesta kultakannasta. Liberaaliko? Ehkä periaatteessa, ajoittain, ja johonkin mittaan saakka. Mutta käytännössä hän oli pohjimmiltaan aina ja myös talouspolitiikassaan pragmaattinen konservatiivi.

Pragmaattisen konservatismin olemuksen tiivisti italialainen Giuseppe Tomasi di Lampedusa romaanissaan ”Tiikerikissa” sanoihin ”jos tahdomme kaiken pysyvän ennallaan, kaiken on muututtava”. Tämä olisi voinut olla myös Paasikiven motto. Hän ymmärsi aina toimivansa historiallisessa tilanteessa ja koetti suunnistaa sen mukaan, mitä historia päättäjiltä kulloinkin odotti. Snellmanilainen siis.  


Valtiotieteiden tohtori Juha Tarkka on kansantaloustieteilijä, joka on tutkinut myös taloushistoriaa ja toimii vuodesta 2020 alkaen Kansantaloudellisen aikakauskirjan päätoimittajana. Hän on työskennellyt Suomen Pankissa tutkimusosaston päällikkönä ja johtokunnan neuvonantajana.