Jatkosodan rauhanoppositio teki Söderhjelmistä Paasikiven luottomiehen

Presidentti J.K. Paasikivi kutsui keväällä 1948 Suomen yya-neuvotteluvaltuuskuntaan myös kansanedustaja J.O. Söderhjelmin. Hänen ja toisen kansanedustajan Urho Kekkosen tuli toimia presidentin ohjeiden mukaan tarvittaessa valtuuskunnan tosiasiallisina johtajina, vaikka muodollisesti puheenjohtajana toimikin pääministeri Mauno Pekkala. Paasikiven luottamus Söderhjelmiin oli syntynyt vähitellen ja se huipentui kriittisellä hetkellä Moskovassa maalis−huhtikuussa 1948

Melkein 30 vuoden ikäero oli yksi syy siihen, etteivät Söderhjelm ja Paasikivi osuneet ainakaan suuremmassa määrässä kanssakäymiseen toistensa kanssa ennen talvisotaa. Syynä oli sekin, että Paasikivi toimi vuodesta 1934 vuoteen 1939 Suomen lähettiläänä Tukholmassa. Tiettävästi he eivät olleet tuolloin missään yhteydessä, vaikka Söderhjelmillä oli hyvät ja monipuoliset yhteydet Tukholmaan ja sen hallituspiireihin saakka.   

Yhteys syntyi dramaattisessa tilanteessa talvisodan alettua. Paasikiven nimitys salkuttomaksi ministeriksi joulukuun 1. päivänä aloittaneeseen Risto Rytin hallitukseen oli luontevaa, olihan hän toiminut syksyn aikana Suomen pääneuvottelijana Moskovassa käydyissä ”rajantarkistusneuvotteluissa”. Luontevaa oli sekin, että Söderhjelm jatkoi siihen asti alle kaksi kuukautta kestänyttä pestiään oikeusministerinä. Söderhjelmin nimitys oli tapahtunut 12.10., samana päivänä, jona Paasikivi oli aloittanut neuvottelut Moskovassa.

Vaikka talvisodassa Neuvostoliittoa vastaan taisteli yksimielinen kansa, sen hallitus ei ollut yksimielinen Oli selvää, että rauhaan oli pyrittävä mahdollisimman nopeasti, koska yksin jäävä Suomi ei kauan pystyisi vastarintaan. Hallitukseen syntyi kolme ryhmää. Rauhantahtoisin oli Paasikiven, Rytin ja ulkoministeri Tannerin muodostama voimakolmikko, niin sanottu hallituksen sisärengas. Toista ääripäätä edusti puolustusministeri Juho Niukkasen, opetusministeri Uuno Hannulan ja Söderhjelmin muodostama ryhmä. Sekin oli tietysti valmis rauhaan, mutta ei niillä ehdoilla, joita Neuvostoliitto oli aluksi tarjoamassa. Näiden ryhmien väliin jäi hallituksen enemmistö; sen mielipide ei ollut niin ehdoton kuin ääripäillä.

Paasikivi oli hallituksen sisärenkaan jäsenenä Söderhjelmiä paremmin perillä sodan kulusta, mutta kyllä Söderhjelmkin hallituksen ulkoasianvaliokunnan jäsenenä − kuten Paasikivikin − tiesi asiat riviministeriä paremmin. Syntyikö jonkinlainen luottamus heidän välilleen siinä vaiheessa, kun Söderhjelm tuli vakuuttuneeksi siitä, että sodan jatkaminen hupenevilla mies- ja materiaalimäärillä oli toivotonta? Tämä tapahtui sen jälkeen, kun Söderhjelm oli käynyt Rytin johtaman ministeriryhmän kanssa Päämajassa 28.− 29.2. ja kuullut karun totuuden ylipäällikkö Mannerheimilta.

Joka tapauksessa Söderhjelm siirtyi maaliskuun ensi päivinä pikaisen rauhanteon kannalle, vaikka raskaillakin ehdoilla, ja osoitti siten realismin tajua. Ehkä Paasikivi arvosti Söderhjelmin ratkaisua ja luottamusta alkoi syntyä.  Paasikivi piti talvisodan aikaisissa luonnehdinnoissaan Söderhjelmiä ”puoliruotsinmielisenä”. Söderhjelm taas tunsi Paasikiveä kohtaan jonkinlaista ”vastakohtaisuutta” ja hänelle syntyi se vaikutelma, että hallituksen sisärengas, mukaan luettuna Paasikivi, pimitti tietoja muilta hallituksen jäseniltä. Täyteen molemminpuoliseen luottamukseen oli tästä vielä pitkä matka.

Rytin toisessa, 26.3.1940 aloittaneessa hallituksessa kumpikaan ei jatkanut. Paasikivi siirtyi lähettilääksi Moskovaan, Söderhjelm kuvaannollisesti Petsamoon, vaikka Helsingissä edelleen asuikin.

Välirauhan aikana kumpikin neuvotteli tahollaan Petsamon asemasta

Keskeiseksi kiistan aiheeksi välirauhan aikana Suomen ja Neuvostoliiton välillä muodostui kysymys Petsamon hallinnasta. Venäläiset halusivat saada alueen valvontaansa, mikä olisi tapahtunut heidän mielestään parhaiten siten, että Petsamon nikkelikonsessio eli malmin hyödyntämisoikeus olisi siirretty englantilaiselta Mond- yhtymältä heille. Kun suomalaiset eivät siihen suostuneet, venäläiset yrittivät päästä sitten alueelle kaupallisen sopimuksen avulla.

Venäläisten konsessiovaatimukset sai ensimmäisenä vastaanottaa ja torjua Paasikivi. Kaupallisesta sopimuksesta venäläiset neuvottelivat samanaikaisesti myös Petsamon Nikkeli Oy:n toimitusjohtaja Söderhjelmin kanssa. Tämä kävi syksyllä 1940 kaksi kertaa Moskovassa ja oleskeli siellä useita viikkoja käyden harvakseltaan, venäläisten määräämässä tahdissa, neuvotteluja heidän kanssaan. Tänä aikana hän tapasi Paasikiven lähes päivittäin. Muistelmissaan lähettiläs ei sanallakaan kerro tapaamisistaan Söderhjelmin kanssa. Ulkoministeriölle lähettämissään sähkeissä hän sentään niistä kertoi, mutta ei juurikaan keskustelujen sisällöstä. Omissa muistiinpanoissaan Söderhjelm kertoo tapaamisista, mutta pelkistetysti. Kun hän pääsääntöisesti sai kuunnella Paasikiven yksinpuhelua tuntikausien ajan, hän ei katsonut tarpeelliseksi kirjoittaa paljoakaan lähettilään pohdiskeluista muistiin.

Ilmeisesti Paasikivi ei uskonut Söderhjelmin käymien kaupallisten neuvottelujen johtavan mihinkään ja ne olivat hänen mielestään vain hämäystä ja ajanpeluuta. Söderhjelmille hän kyllä sanoi, että uskoi venäläisten haluavan sekä konsession että malminostosopimuksen. Söderhjelmille puolestaan oli käynyt selväksi, että venäläiset halusivat nimenomaan konsession. Hänen käymänsä kaupalliset neuvottelut olivat syksyn kuluessa tulleet kaksi kertaa allekirjoitusta vaille valmiiksi. Kummallakin kerralla venäläiset kieltäytyivät, tekosyihin vedoten, panemasta nimiään valmiiseen sopimuspaperiin.

Söderhjelmin toinen Moskovan matka päättyi marraskuun 30. päivänä. Hän oli kolme päivää aikaisemmin osallistunut Paasikiven koruttomiin 70-vuotisjuhliin ja onnittelut päivänsankaria ”koko Suomen kansan puolesta”. Toinen vieras oli ollut Alli Paasikivi ja he lensivät sattumalta samalla koneella Tukholman kautta takaisin Suomeen.

Mikä oli näiden Moskovan tapaamisten merkitys tulevaisuuden kannalta? Ehkä Paasikivi ajatteli, että Söderhjelmkin osaa neuvotella ja tulla toimeen venäläisten kanssa, mitä taitoa harvat 1930-luvun loppupuolen poliitikot omasivat.

Pitkittynyt jatkosota aktivoi rauhanetsintään

Saksalaisten kokeman Stalingradin katastrofin jälkeen ainakin Paasikivelle ja Söderhjelmille tuli selväksi, että Saksa ei mitenkään voi voittaa sotaa. Johtopäätöksenä oli pyrkimys saada yhteys venäläisiin ja rauhanneuvottelut käyntiin.

Pyrkimystä edistämään syntyi eri puolueista koostuva joukko samanhenkisiä rauhanetsijöitä. Ruotsinkielisen ryhmän kärkinimi oli Söderhjelm, suomenkielisten jäsenten aktiivisin toimija oli puolestaan silloinen kansanedustaja Urho Kekkonen ja tämän niin sanotun rauhanopposition henkinen johtaja oli Juho Kusti Paasikivi.

Yhteinen toive rauhanetsijöille oli saada Risto Ryti luopumaan presidentin toimestaan ja tilalle ylipäällikkö Gustaf Mannerheim. Se onnistui elokuun alussa 1944. Kuukautta aikaisemmin Söderhjelm oli käynyt Tukholmassa ja varmistanut ruotsalaisilta ministeriystäviltään, että Ruotsi sallisi tarvittaessa suomalaisten muodostavan Tukholmassa pakolaishallituksen, jonka pääministerinä toimisi Paasikivi. Tarvetta tähän ei kuitenkaan tullut, kun suomalaiset sotilaat saivat pysäytetyksi venäläisten suurhyökkäyksen kesä−heinäkuussa Kannaksella ja muilla rintaman osilla.

Uskon, että Söderhjelmin aktiivinen toiminta rauhanoppositiossa vakuutti Paasikiven hänen realismin tajustaan. Se taisi olla keväällä 1948 myös suositus, kun hän valitsi Moskovaan menijöitä. Sielläkin tulisi realismin taju olemaan kullan arvoinen ominaisuus.

Rauhanopposition toiminta ei loppunut välirauhan allekirjoituspäivänä 19.9.1944. Sen edustajat toimivat aktiivisesti Paasikiven saamiseksi pääministeriksi ja tämä onnistuikin marraskuun 17. päivänä, kun hänen johtamansa hallitus aloitti toimintansa. Söderhjelmiä ei tuohon hallitukseen valittu, vaikka hänenkin nimensä oli esillä ministerikandidaattina. Paasikiven ja Söderhjelmin jonkinlainen yhteistyö oli alkanut kuitenkin jo lokakuussa, kun kumpikin oli nimitetty toimikuntaan, jonka tehtävänä oli tutkia joulukuussa 1940 lakkautetun Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran henkiin herättämistä. Myöhemmin syksyllä perustettiin uusi Suomi−Neuvostoliitto-seura.

Joulukuussa 1944 asetettiin komitea, jonka tehtävä oli valmistella länsivaltojen kanssa käytävää kauppaa. Sen puheenjohtajaksi pääministeri Paasikivi ei halunnut Söderhjelmiä, vaikka tämä olisi hyvine länsiyhteyksineen ollut sopiva henkilö komitean johtoon. Eikö Paasikivi luottanutkaan vielä riittävästi Söderhjelmiin vai oliko hän ajatellut, että tämä olisi enemmän hyödyksi idän suhteiden uudelleen rakentamisessa?

Suomen demokraattisen hallintojärjestelmän toimivuutta osoitti se, että eduskuntavaalit pidettiin maailmansodan ja Lapin sodan vielä kestäessä maaliskuussa 1945. Noiden vaalien ennakkomainonnan yhteydessä Söderhjelm sanoi kannattavansa ”Paasikiven linjan” mukaista toimintaa. Sen linjan syntysanat Paasikivi oli sanonut itsenäisyyspäivän puheessaan 1944 Messuhallissa. Hänen mukaansa Suomelle oli ensiarvoista hyvät ja luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon. Oliko Paasikivi puolestaan tullut nyt vakuuttuneeksi siitä, että Söderhjelm osaisi luoda hyvien läntisten yhteyksiensä lisäksi hyvät yhteydet myös itään?

Sen tulisivat lähivuodet näyttämään. Sitä ennen oli pestävä vielä sodan jälkipyykkiä.

Sotakorvaukset ja saksalaissaatavien siirto

Ankariin välirauhanehtoihin kuului alueluovutusten lisäksi 300 miljoonan dollarin suuruisten sotakorvausten maksu Neuvostoliitolle. Venäläiset eivät kaivanneet rahaa, vaan Suomen piti toimittaa sodan voittajalle tavaraa. Sotakorvaukset oli saatava pyörimään välittömästi ja varsinkaan alkuvaiheessa suomalaisilla ei ollut toimittaa venäläisille juuri muita kuin puunjalostusteollisuuden tuotteita. Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton toimitusjohtaja Söderhjelmin asema oli tuolloin keskeinen ja hän tuli kutsutuksi siihen neuvottelukuntaan, joka avusti sotakorvaussopimusta valmistelevaa komiteaa. Työ saatettiin nopeasti loppuun ja varsinainen sotakorvaussopimus allekirjoitettiin 17.12.1944.

Söderhjelm joutui mukaan myös toimikuntaan, joka määritteli ja sopi venäläisten kanssa sen, mitä tavaraa venäläisille luovutettaisiin saksalaissaatavien, eli Saksan sodanaikaisista tavaratoimituksista koituneiden maksamattomien laskujen vastikkeeksi. Lokakuun 26. päivänä 1946 perustettiin ”Neuvostoliiton saksalaissaatavien transferointitoimikunta” ja työnsä se sai valmiiksi 3.2.1947, jolloin allekirjoitettiin sopimus saksalaissaatavien siirtämisestä Neuvostoliitolle. Erityisen vaikutuksen Paasikiveen teki se, kun Söderhjelmin onnistui yhdessä Suomen Pankin pääjohtajan Sakari Tuomiojan kanssa torjua venäläisten yritys vaihtaa saksalaissaataviaan valtion omistamien teollisuusyritysten osakkeisiin. Asiasta kuultuaan Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa. ”Tämä on pirullinen aie. Tahtovat päästä kiinni meidän teollisuuteemme tällä tavalla”. Aikomus ei siis onnistunut Tuomiojan ja Söderhjelmin kekseliäisyyden ansiosta.

Sopimukseen kuului myös kohta, jonka mukaan perustettaisiin venäläis-suomalainen yhteisyritys, joka rakentaisi kuitutehtaan Suomeen. Yhtiön, nimeltään Kuitu Oy, toiminnan käynnistämiseen venäläiset olisivat käyttäneet osan saksalaissaatavistaan. Hanke ei kuitenkaan edennyt koskaan juurikaan perustamistaan pidemmälle, mutta aiheutti Söderhjelmille paljon työtä ja vaivaa Helsingissä ja neuvottelumatkan Moskovaan vuodenvaihteessa 1947−48.

Söderhjelm tuli neuvotelleeksi vuosina 1940−41 ja 1944−48 neljästä isosta hankkeesta venäläisten kanssa. Paasikivi oli kaikista Söderhjelmin neuvotteluista hyvin perillä, ensin Suomen Moskovan-lähettiläänä ja sitten pääministerinä ja presidenttinä. Paasikiven vaa´assa Söderhjelmin painoarvo nousi ja alkoi osoittaa sellaisia lukemia, että hänellä olisi käyttöä jatkossakin suomalais-venäläisten suhteiden rakentajana.

Paasikivi nimittää Söderhjelmin yya-valtuuskuntaan maaliskuussa 1948

Söderhjelmin puhelin soi maaliskuun 7. päivänä 1948 perheen hiihtomajalla Espoossa. Langan toisessa päässä oli Paasikivi ja Söderhjelm arvasi heti, mistä olisi kysymys; presidentti pyytäisi häntä mukaan Moskovaan lähtevään neuvotteluvaltuuskuntaan. Sen tehtävänä olisi sopia venäläisten kanssa heidän esittämästään uudesta ystävyys- ja yhteistyösopimuksesta. Söderhjelm oli tavannut Paasikiven kaksi päivää aikaisemmin ja esittänyt silloin mielipiteenään, että venäläisten esittämään neuvottelukutsuun kannattaa vastata myönteisesti. Paasikiven pyyntöön hän suostui, joskin kertoo mieleensä tulleen, että miksi Paasikivi pyysi häntä nyt mukaan, kun oli vastustanut hänen ulkoministeriksi tuloaan lokakuussa 1946. Muodollisena syynä oli ollut se, presidentti halusi monivuotisen ulkoministeri Carl Enckellin jatkavan, vaikka pääministeri Mauno Pekkala ja RKP:n eduskuntaryhmä halusivat paikalle nimenomaan Söderhjelmin.

Vastatessaan myöntävästi Söderhjelm ei paennut vastuutaan eikä ollut pitkävihainen. Monipolvisten ja painostavien Moskovassa maalis−huhtikuun vaihteessa käytyjen neuvottelujen aikana Söderhjelm ja Kekkonen toimivat Paasikiven ”uskottuina miehinä” ja johtivat tosiasiallisesti Suomen neuvottelukuntaa, vaikka muodollisesti sen puheenjohtaja olikin pääministeri Mauno Pekkala.

Reaalipoliitikko Söderhjelm oli saavuttanut Paasikiven luottamuksen, vaikka ei ollut sitä erityisesti tavoitellutkaan. Sen osoituksena Paasikivi olisi hyväksynyt heinäkuussa 1948 eduskuntavaaleissa paikkansa uusineen Söderhjelmin K-A Fagerholmin hallituksen oikeusministeriksi. Suunnitteilla ollut hallituspohja ei sitten toteutunutkaan ja Fagerholm muodosti sosiaalidemokraattien vähemmistöhallituksen ja siihen Söderhjelm ei tietenkään kuulunut.   

Sinettinsä miesten keskinäinen luottamus ja kunnioitus sai pari vuotta myöhemmin. Söderhjelm oli ollut valitsemassa Paasikiveä presidentiksi jo maaliskuussa 1946, kun eduskunta valitsi poikkeuslailla Paasikiven presidentiksi Mannerheimin erottua terveyssyistä kesken toimikautensa. Vuoden 1950 presidentinvaaleissa Söderhjelm asettui valitsijamiesehdokkaaksi, ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään. Esillä oli ollut myös se vaihtoehto, että Paasikivi valittaisiin jatkokaudelle poikkeuslailla, mutta muun muassa Söderhjelm vastusti tällaista menettelyä. Vaaleihin RKP meni mainoslauseella ”det är en hedersak för varje svensk att trygga återval av Paasikivi”. RKP:n vaalimenestys oli hyvä ja Söderhjelmkin tuli valituksi Uudenmaan vaalipiiristä Paasikiven valitsijamieheksi.

Vaalien jälkeen muodostettiin uusi hallitus Urho Kekkosen johdolla ja hän otti 4.3.1950 hallituksen muodostajan tehtävän vastaan Paasikiveltä. Tuolloin käydyssä keskustelussa presidentti esitti yhtenä vaihtoehtona Söderhjelmiä uudeksi ulkoministeriksi. Sitä Kekkonen ei hyväksynyt kokiessaan Söderhjelmin ilmeisesti vaaralliseksi kilpailijakseen.

Ympyrä sulkeutui yhdellä tapaa 27.11.1950. Silloin Söderhjelm lähetti Paasikivelle työmatkaltaan Englannin Torguaysta onnittelusähkeen tämän 80-vuotispäivän johdosta. Ehkä kumpikin muisti päivänsankarin 70-vuotispäivän Moskovassa 10 vuotta aikaisemmin. Silloin tunnelma oli ollut toinen ja Suomi oli sen jälkeen selvinnyt monesta karikosta.

Politiikasta ja kansanedustajan tehtävästä heinäkuussa 1951 luopunut Söderhjelm ja presidenttinä jatkanut Paasikivi eivät pitäneet mainittavaa yhteyttä enää sen jälkeen.


Esko Vuorisjärvi on väitellyt 1990 Petsamon nikkelin kansainvälispoliittisesta merkityksestä vuosina 1939−1944 ja haastatteli väitöskirjaa tehdessään myös nikkeliyhtiön toimitusjohtajaa J.O. Söderhjelmiä. Hän on kirjoittanut aiheeseen liittyen useita artikkeleita eri julkaisuihin.