Paasikiven Venäjä-suhteen snellmanilainen perusta

Snellmanilainen ohjelma sortovuosien ja oikeustaistelun olosuhteissa

J. K. Paasikiven ajattelua ja toimintaa tuli sävyttämään koko hänen elämänsä Porvoon valtiopäivillä 1809 vahvistettu periaate, joka tuli säätelemään Suomen ja Venäjän suhteita yli 100 vuotta. Yhdistämisessä autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään Suomen aseman takasi venäläinen kenraalikuvernööri ja suomalainen ministerivaltiosihteeri, joilla oli suora esittelyoikeus keisarin luona Suomen asioissa. Venäläisten ministereiden toimivalta ei ulottunut Suomen asioihin. Käännekohta oli vuonna 1863 Puolan kapina, joka vahvisti slavofiilien tavoitetta yhtenäisestä ja jakamattomasta Venäjästä. Venäjä alkoi kehittyä byrokraattiseksi ja ministerijohtoiseksi yhtenäisvaltioksi, minkä seurauksena erityisesti hallitut käskynhaltijakunnat lakkautettiin yksi toisensa jälkeen: Puola menetti 1863 autonomiansa ja nimensä, Baltian kenraalikuvernementti lakkautettiin 1876 ja Kaukasian käskynhaltijakunta 1881. Samalla tavalla myös Suomessa keisarin alueellisten suosikkien vaikutusvalta reuna-alueiden aseman takaajana päättyi venäläisten ministereiden vaikutusvallan vahvistuessa.

Suomessa ministerivaltiosihteeri ja kenraalikuvernööri alkoivat menettää jalansijaa keisarin luona ja valtakamppailu ratkesi lopulta ministerivaltiosihteerin tappioksi. Ministerikomitean perustamisen myötä Suomi ei voinut pysyä venäläisten ministereiden toimivallan ulottumattomissa, koska Suomen ministerivaltiosihteeri ei ollut tämän keskeisen elimen jäsen. Ministerivaltiosihteerin ja kenraalikuvernöörin yksittäiset suorat esittelyt keisarille vähenivät ilman venäläisen ministerin kantaa. Venäjän ministerien puuttuminen Suomen asioihin näkyi selvimmin painostuksena senaattia ja valtiopäiviä vastaan. Säädyille annettiin uusi esitys niin monta kertaa, että ne taipuivat annetun esityksen mukaiseen ratkaisuun.

Venäläisten asenne suomalaisten erillisasemaan alkoi tiukentua kenraalikuvernööri Nikolai Adlerbergin aikana 1870-luvulla. Uudistajakeisari Aleksanteri II:n kauden viimeinen kenraalikuvernööri oli seremoniaalinen varakuningastyyppi, joka ei ollut kovin kiinnostunut käyttämään aikaansa todelliseen hallintotyöhön. Keisarin ystävänä Adlerberg sai helposti omat ideansa toteutetuiksi, ja hän muokkasi suomalaisen senaatin kovalla kädellä tarkoituksiinsa sopivaksi. Ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin vaikutusvalta heikentyi eikä se palannut enää eikä kukaan muukaan ministerivaltiosihteeri kyennyt hankkimaan sitä takaisin. Aleksanteri II:n salamurhan jälkeen Aleksanteri III alkoi toteuttaa itsevaltaista hallitustapaa isoisänsä Niko­lai I:n esikuvan mukaisesti. Siihen kuului epäluuloinen suhtautuminen Suomeen. Kenraaliku­vernööri oli tärkein väline tällaisen politiikan toteuttamises­sa. Ensimmäinen heistä, F. L. Heiden, alkoi toteuttaa määrätietoisesti omaa venäläistämisohjelmaansa, jonka pääpaino oli koulu- ja kielipolitiikassa. Hänen mukaansa Venäjä saattaisi myöntää Suomelle etnografisen itsenäisyyden. Aleksanteri III:n äkillisen kuoleman jälkeen 1894 Heidenin silkkihansikaslinjalla ei ollut kuitenkaan tulevaisuutta tiukentuneessa tilanteessa.i

Muuttuneissa olosuhteissa suomalaiset hakivat toimintaperiaatteita monissa taisteluissa karaistuneen Johan Vilhelm Snellmanin ajattelusta.ii Vuonna 1881 kuolleen Snellmanin valtio-opillisen maksiimin mukaan Venäjän keisarin persoona takaisi kaikissa olosuhteissa puitteet maan sisäiselle kehittämiselle. Aktiivinen vanhasuomalainen J. K. Paasikivi harjoitti puolueensa aktiivisena jäsenenä myöntyväisyyspolitiikkaa ja kompromisseja venäläistämistä vastaan mutta katsoi, että myöntyväisyydellä on rajansa. Hän yhtyi Snellmaniin ja hänen henkiseen aseenkantajaansa Z. Yrjö-Koskiseen siinä, että hallitsijan persoona oli Suomen aseman suoja mutta tämä suoja toimi vain 1890-luvun loppuun. Aleksanteri II ei ollut vielä kääntänyt korvaansa hyökkäyksille Suomen asemaa kohtaan, mutta itsevaltiuden aatteiden läpitunkema Aleksanteri III oli lausunut Venäjän ministerineuvoston puheenjohtajalle ja finanssiministeri kreivi S. J. Wittelle, että ”Suomen valtiomuoto ei minua miellytä”. Aleksanteri III katsoi kuitenkin, että häntä sitoivat edeltäjien vakuutukset, jotka hän aikoi pitää horjumattomina. Suuri muutos tapahtui ”tuon luonteeltaan ylen heikon” Nikolai II:n aikana, kuten Yrjö-Koskinen asian ilmaisi 1902. Paasikiven mukaan ei voinut odottaa mitään hyvää, kun ”Siellä keisarin kabinetissa juoksee eri henkilöitä, ja hän näkyy tavallisesti olevan sitä mieltä, mitä viimeksi hänen kanssaan puhunut on esittänyt.”iii

Senaatti alkoi politisoitua vuodesta 1882 alkaen, kun puoluejohtajat G. Z. Yrjö-Koskinen vanhasuomalaisista ja Leo Mechelin liberaaleista kutsuttiin senaattiin. Yrjö-Koskisen senaattoriuden myötä katsottiin, että Pietarin-tietä tulisi alkaa käyttää suomalais-kansallisen liikkeen edistämiseksi. Nuorsuomalaisen K. J. Ståhlbergin mukaan tavoitteena oli mitä suurimmassa määrin mahdollinen itsenäisyys eli kaksi samanarvoista valtiota liitossa keskenään yhtä itsenäisinä. Yhteinen hallitsija johtaisi omien perustuslakien mukaan.iv Tämä otettiin periaatteeksi, kun senaatti oli saanut tehtäväkseen laatia selonteon Suomen valtio-oikeudellisesta asemasta, mikä oli tarkoitus venäjäksi käännettynä levittää Venäjän viranomaisille. Mechelin otti tehtävän ja julkaisi 1886 teoksen Precis du droit public du grande-Duche de Finlande, joka oli kooste Suomen perustuslaeista ja hallinnon luonteesta. Professorina 10 vuotta aikaisemmin hän oli julkaissut vastaavan koosteen ”Suomen suuriruhtinaskunnan perustuslait ynnä liite”. Johtoajatus oli, että Porvoossa 1809 Suomi ja Venäjä olivat solmineet keskinäisen liiton, unionin säädöksen. Hän piti Suomen suhdetta Venäjään valtiounionina, joita yhdisti sama hallitsija. Maa tuli käsittää valtioksi.v

Toiminta Suomen aseman ahdistamiseksi alkoi toden teolla Nikolai II:n hallituskaudella, kun vuodesta 1898 Pietarin sotilaspiirin päällikkö, kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov jatkoi Heidenin ohjelmaa mutta huomattavasti energisemmin ja diktatorisemmin ottein. Upseerina kiireestä kantapäähän hän koki selkeästi, että suomalaisten maakunnallisesta erityisasemasta kehittämä autonomia haittaisi valtakunnan yhtenäisyyttä. Bobrikovin ohjelman lähtökohta oli, että aikoinaan Suomen valloitus oli Pietarin sotilaallista suojelua varten välttämätön toimenpide. Koska kehitys oli mennyt väärään suuntaan, hän oli päättänyt lopettaa tällaisen valtakunnan etujen vastaisen separatismin. Bobrikovin tavoitteena oli Suomen erillisen rahalaitoksen hävittäminen, venäjän kielen voimaansaattaminen kaikissa suomalaisissa laitoksissa ja Venäjän ja Suomen armeijan yhteen sulattaminen. Bobrikovin toimesta Suomen kysymys oli ajautunut sotaministeriön reviiriin. Sotaministeri A. N. Kuropatkin kiteytti sen näin:” Valloitettuamme Suomen me 19. luvun vuosisadan kuluessa liian vähän käänsimme huomiota tämän venäläisen maakunnan sisäisiin asioihin ja tuloksena saimme pääkaupungin viereen meille vihamielisen, separatistisia pyrkimyksiä täynnä olevan paikkakunnan, jossa asuu tosin vähälukuinen, mutta itsepäinen kansa. 20. vuosisadalle siirtyy tehtävä, Suomen liittäminen venäläiseen valtakunnallisuuteen.”vi

Uusia kuristusasetuksia tuli liukuhihnalta: sotaministeri Kuropatkin hankki asemansa turvin keisarilta luvan ja Bobrikov huolehti käytännöstä. Vuonna 1890 Suomen postilaitoksen johto alistettiin Venäjän sisäasiainministerin ja keisarikunnan Posti- ja lennätinylihallituksen alaisuuteen. Uusi isku seurasi, kun Bobrikov esitteli 1899 keisarin allekirjoitettavaksi ns. helmikuun manifestin, jonka mukaan hallitsija itse päätti, mitkä lait kuuluisivat yleisvaltakunnallisen lain piiriin. Bobrikov sai rajoittamattomat valtuudet itsevaltiuden toteuttamiseen Suomessa. Manifesti tuli senaattoreille täytenä yllätyksenä. Sen julkaisemisen jälkeen senaatin jäsenet ja virkamiehet joutuivat harkitsemaan, miten toimia laittomien määräysten toimeenpanossa: erotako vai säilyttää virkansa ja estää venäläisiä pääsemästä tilalle. Manifestia vastaan kerättiin puoli miljoonaa nimeä. Nikolai II ei ottanut kuitenkaan lähetystöä vastaan eikä adressilla ollut vaikutusta Venäjän politiikkaan.

Suurin hyöty manifestista oli, että se teki laajat kansankerrokset tietoiseksi Suomen perustalaeista ja valtio-opista. Peruslakiin ja laillisuuteen nojaava kansallisaate tuli taiteessa hyvin näkyviin. Säätytalon Suomi-neidolla on kädessään kilpi, jossa on sana Lex. Sama vire oli Pariisin maailmanäyttelyssä 1900 ja Tukholman olympialaissa 1912. Ulkomaat saatiin myös mukaan tähän laillisuusrintamaan. Yksi tehokkaimmista propagandisteista oli valtiosääntöoikeuden professori, senaattori ja valtiopäivämies Leo Mechelin. Mechelinin johdolla ruotsiksi ja suomeksi 1893 julkaistu ”Suomi yhdeksännellätoista vuosisadalla” tasokkaasti kirjoitetun ja kuvitetun teoksen oli tarkoitus osoittaa Venäjälle, että sen hallinnan alla oli mahdollista kukoistaa ja kasvaa niin kauan, kun suomalaiset saisivat itse hoitaa omat asiansa. Tällä taideteoksella oli tarkoitus venäjäksi, saksaksi, ranskaksi ja englanniksi käännettynä osoittaa muille maille, mitä Suomi oli saanut aikaan yhteiskunnassaan sivistyksen ja kulttuurin alueella sen vuosisadan aikana, jolloin se oli ollut Venäjän yhteydessä ja hoitanut itsenäisesti asioitaan.vii Toiveet vaikutuksesta romahtivat uuden kenraalikuvernöörin Bobrikovin myötä. Ohjelmapuheessaan 1899 hän ilmoitti, että Venäjä oli yksi ja jakamaton, samoin kuin keisarin valta. Ei ollut mitään erillistä valtiota tai jaettua kruunua.viii

Suhtautuminen helmikuun manifestin julkaisemiseen maaliskuussa 1899 synnytti jaon perustuslaillisiin ja myöntyväisyysmiehiin. Äänestys kielimanifestin julkaisemisesta 30.6.1900 johti eroihin. Waldemar Enebergistä oli tullut senaatin tosiasiallinen johtaja, jonka tehtävänä oli hahmotella senaatin vastavedot keisarivallan kiristynyttä Suomen politiikkaa kohtaan. Vielä kenraalikuvernööri F. L. Heidenin aikana venäläistämispyrkimykset onnistuttiin torjumaan mutta Bobrikovin aikana jouduttiin enemmän jyrätyiksi. Paasikivi totesi 1909 vanhasuomalaisten puoluekokouksessa myöntyväisyyspolitiikan pääasialliseksi ansioksi sen, että se säilytti senaatin instituutiona Bobrikovin ajan yli. Hänen mielestään juuri senaatti oli suurin este sulauttaa Suomi ”venäläiseen valtioruumiiseen.”ix

Venäjän kärsimät tappiot Japanin sodassa ja niiden synnyttämä vallankumouksen uhka lopetti sortotoimet Suomessa väliaikaisesti. Venäjällä puhjennut viikon yleislakko levisi Suomeenkin loka–marraskuussa 1905 sen jälkeen, kun se oli jo Venäjällä ohi. Päätavoitteena oli laillisten olojen palauttaminen Bobrikovia edeltävään aikaan. Suomeen julistettu yleislakko taivutti Nikolai II:n allekirjoittamaan 4.11.1905 marraskuun julistuskirjan, jossa osa helmikuun manifestin määräyksistä kumottiin. Mukaan tuli myös yhteiskunnallisia reformitavoitteita. Lakon loppuvaiheessa kaikki olivat sitä mieltä, että säätyedustuslaitos oli poistettava ja edustuslaitos valittava yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta noudattaen.

Jälkipyykkiä pestiin kauan. Vastakkain olivat vanhasuomalaiset ja perustuslailliset poliitikot, idealismi ja realismi. Näihin aikoihin Paasikivi oli reilut 30-vuotias finanssioikeuden tutkija. Oman linjan määritys oli jo kypsynyt ja nuoruuden idealismi väistynyt. Paasikiven opettaja Hämeenlinnan Normaalilyseossa J. A. Lyly moitti maan johtavia lehtiä siitä, että ne eivät ponnekkaasti taistelleet maan oikeuksien puolesta. Bobrikov karkotti Lylyn, joka 1903 Berliinissä Tiergarten puistossa teki itsemurhan epätietoisena isänmaansa kohtalosta. Paasikiven näkemys ei ollut näin suoraviivainen; hän kadehti niitä onnellisia, jotka voivat asettua näin ihanteelliselle kannalle. Vanhasuomalaiset eivät löydä historiasta mitään perustetta tällaiselle toiminnalle, koska seuraukset oli otettava huomioon. Ratkaisu on vaikea, kun suurvallat eivät luovu olemasta tuomareina ja tuomioidensa täytäntöön panijoina. Paasikiven mukaan oltiin vielä kaukana ihanteellisesta päämäärästä.x

Vanhasuomalaiset koettivat löytää ohjeita ja tieviittaa Snellmanin ajatuksista. Paasikiven mukaan Snellman konkretisoi moraalisen todellisuuteen idealistisista korkeuksista. Snellmanin kylmä oppi oli: ”Maailman historia on maailman tuomioistuin.” Kaikki mitä historiassa oli tapahtunut, oli välttämätöntä eli järjellistä. Paasikivi luonnehti Snellmania jyrkäksi reaalipoliitikoksi tai paremminkin valtapoliitikoksi. Hänen mielestään suorasukaisuus ja häikäilemättömyys oli Snellmanin tavaramerkki; hän sanoi asiat ilman sarvia ja hampaita mutta vanhasuomalaiset eivät voineet seurata häntä yhtä pitkälle. Esimerkiksi Snellmanin päivänä 1901 pohdittiin Snellmanin suhtautumista sortovuosiin ja kysyttiin mielipidettä elämäkerran kirjoittaja Th. Reiniltä. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa, miten Snellman olisi eläessään suhtautunut Venäjän sortoon. Tämä vastaus hämmästytti kuulijoita, J. R. Danielson-Kalmaria etunenässä, jotka muistivat sarjan Snellmanin kirjoituksia valtiomiehen historiallisista tehtävistä ja kansalaisten velvollisuuksista. Sittemmin Rein myönsi, että Snellmanin mukaan on tapauksia, jossa isänmaanrakkaus vaatii lain syrjäyttämistä.xi

Vanhasuomalaisten myöntyvyyslinja toimi siksikin, että Snellmanin kansallisuusajattelu kelpasi mainiosti venäläisillekin. Ministerivaltiosihteeri V. von Plehwe teki 17.12.1900 aloitteen Reinin Snellman-elämäkerran kääntämiseksi venäjäksi, koska halusi hyödyntää fennomaanisen liikkeen Venäjän valtakunnallisten etujen turvaamiseksi Suomessa. Hanke perustui siihen, että Suomen historiaa laajasti tutkinut ja Suomen autonomiaa vastustanut kenraaliluutnantti M.M. Borodkin oli lukenut ruotsinkielisen alkuteoksen ja kirjoittanut nimimerkillä Yrjö Turkulainen artikkelin venäläiseen kirjallisuuslehteen otsikolla ”Suomalainen patriootti.” Vuoden 1903 lopulla ilmestyi Novoje Vremjassa laaja kaksiosainen artikkeli ”Snellman”. Nimimerkki ”L” kuvasi, miten Snellman kehitti suomalaista kansallisuusliikettä Venäjän avulla ja samalla heikensi ruotsalaisuuden vaikutusta. Uusi piirre oli Snellmanin monarkismin korostaminen. Johtopäätös oli, että kaukonäköinen suomalainen patriootti Snellman kannattaisi nykyaikana sopeutumista todellisuuteen poliittisen purnaamisen sijasta.xii

Snellmanin ajattelussa Paasikivelle oli tärkeintä periaate, jonka mukaan kansakunnan piti pysyä olemassa olevien olojen pohjalla. Suomen kansan oli oivallettava asemansa Venäjän valtakunnan yhteydessä ja huomioon otettava nämä tosiasiat. Snellman arvosteli juridisten perusteiden yliarvioimista: ”Täällä esiintyy suuria poliitikkoja, jotka näyttävät luulevan, että poliittinen oikeutus on sama kuin ovela todistelu kihlakunnanoikeuden edessä.” Seurattuaan venäläisten solvaamista lehdistössä Puolan kapinasta asti Snellman totesi lohdutuksen tulevan siitä, että ”Jumala on hullujen holhooja.” Paasikiven mielestä Snellman itse ylikorosti voimakkaan ja itsetietoisen kansallistunnon merkitystä suurvallan uhkaa vastaan. Kansakunnan väkevyys kansalaisten isänmaallisuudessa ja sivistyksessä on totta, jos fyysisten voimien epäsuhta ei ole suuri. Paasikiven mukaan Snellmanin idylliset ajatukset johtuivat siitä, että hän ei ollut elänyt aikaa, jolloin valtiomuotomme tietoisesti tahdottiin rikkoa.xiii

Paasikiven tilinteko snellmanilaiseen perintöön

Venäjän valtakunnallistamispolitiikasta huolimatta Suomesta kehittyi vuosisadan vaihteen molemmin puolin moderni, nykyaikainen valtio. Vuosisadan vaihteessa Suomi ei ollut suinkaan mikään raadeltu, hyväksikäytetty rajamaa, josta rikkaudet olisi kannettu pois emämaahan Venäjälle. Venäläisten sortotoimenpiteiden ja suomalaisten oikeustaistelun aikana tapahtui kuitenkin keskushallinnon organisatorinen ja voimakas taloudellinen kehitys, jonka aikana otettiin käyttöön uusia innovaatioita ja keksintöjä, on usein unohdettu. Tänä aikana senaatin alaisen hallinnon lukemattomista virastoista tuli nopeasti tehokas kanava kotimaisten keksintöjen ja kansainvälisten innovaatioiden soveltamiseen valtion monilla eri tehtäväalueilla. Parhaat puolustusasemat venäläistämistä vastaan olivat suuriruhtinaskunnan moniportaisessa ja -virkaisessa hallinnossa, jota oli mahdoton kerralla lakkauttaa. Hajautettu hallinto oli suoja venäläistämistä vastaan. Jokainen suuriruhtinaskunnan oma virka ja virasto oli kannanotto suomalaisten erillisaseman puolesta venäläisten toteuttamaa valtakunnallistamispolitiikkaa vastaan.xiv

Kun vanhasuomalainen myöntyväisyyssenaatti ei 1905 ollut sopiva johtamaan uudistyötä, tilalle asetettiin Leo Mechelinin johtama ns. perustuslaillinen senaatti, jonka johdolla saatiin aikaan valtiopäiväreformi. Se oli radikaalein koko tuon ajan Euroopassa. Se oli valtava harppaus suoraan nelisäätyisestä laitoksesta yksikamariseen, yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittuun eduskuntaan. Ensimmäisenä maailmassa naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. Aateli luopui vapaaehtoisesti suuresta etuoikeudestaan. Eduskuntauudistus pakotti puolueet järjestäytymään uudelleen. Kun puolueet tähän saakka olivat olleet lähinnä sanomalehtien ympärille ryhmittyneitä klubeja, niistä tuli nyt tehokkaita vaali- ja ääntenkeräysorganisaatioita. Ruotsalaiset perustivat Ruotsalaisen kansanpuolueen 1906. Maalaisliitto syntyi 1907. Vanhasuomalainen ja Nuorsuomalainen puolue säilyivät erillään. Ensimmäisten eduskuntavaalien vaalien voittaja 1906 oli Sosiaalidemokraattinen puolue 80 paikallaan. Vanhasuomalaiset saivat 59 paikkaa, nuorsuomalaiset 26 paikkaa ja ruotsalaiset 24.

Kuninkaan valitsemiseen Suomelle viimeiseen asti sitoutuneen Paasikiven aika korkeissa asemissa ei ollut vielä tullut satunnaisia tehtäviä lukuun ottamatta. Vuonna 1908 hänet kutsuttiin valtiovarainpäälliköksi Edvard Hjeltin senaattiin, hänet valittiin edustuskuntaan 1906, 1909 ja 1910–1913 sekä toimi pääministerinä toukokuusta marraskuuhun 1918. Paasikivi oli kuitenkin eronnut valtiovirastaan ja siirtynyt 1914 Kansallispankin pääjohtajaksi, missä virassa hän toimi 20 vuotta. Häntä yritettiin houkutella takaisin Valtiokonttoriin mutta Snellmanin opissa kasvaneena hän ei ollut tästä innostunut, vaan totesi: ”Jokaisessa eron otossa tulee ainakin kaksi tahoa kysymykseen. Henkilö anoo enemmän tai vähemmän alamaisesti eron – tai ei myönnä sitä, aina mielensä mukaan, varsinkin kun kysymys on luottamusviroista.” Toverit säälittelivät Paasikiven ratkaisua avoimesti nähdessään hänet hoitelemassa konttorissa juoksevia asioita: ”Voi sinua hyvä veli parka, mihin olet joutunut” kyseli Ernst Nevanlinna. Yrjö Koskisen poika, Paasikiven vanha opettaja Eino Sakari Yrjö-Koskinen tuli Hämeenlinnasta pitämään nuhdesaarnaan valtionviran ja eduskunnan jättämisestä ja tulemisesta tämmöiseen paikkaan: ”Nyt tuhlaat voimasi yksityisessä laitoksessa sen sijaan, että tekisit työtä maan hyväksi.” Paasikivi olikin alakuloinen, koska ylioppilasajoista asti hän oli pitänyt yleisten asioiden harrastusta tärkeimpänä tehtävänään. Hän oli kasvanut Snellmanin Valtio-opin sanojen alla: ”Poliittinen toiminta ylentää ja jalostaa ihmisen mielen.”xv

1920-ja 1930-luvun päiväkirjamerkinnöistä päätellen Paasikivi ei ollut kuitenkaan syrjässä, koska hän melkein halveksi yleisen mielipiteen tasoa päivänpolttavissa asioissa. Hänen mielestään Suomesta puuttui traditiota kannattava homogeeninen suomalainen ylä- ja keskiluokka, jolle historiallisen ajattelutavan levittäminen olisi tärkeää. Hän pohti näitä kysymyksiä 1925–26 pienessä piirissä, johon kuuluivat kutsuja U. Lehtonen, hänen appensa Danielson-Kalmari, Väinö Voionmaa, Väinö Tanner, K. R. Brotherus, Niilo Liakka, Oskari Mantere, Edvard Gylling ja Martti Ruuth. Lopputuloksena syntyi Historian Ystäväin Liitto huhtikuussa 1926, mikä johti törmäykseen Historiallisen seuran kanssa. Paasikivi kaipasi ihanteellista, humanistista ja romanttista henkeä mutta joutui 1930-luvulle tultaessa huomaamaan, että Snellmanin ja Yrjö-Koskisen yleisinhimillisyyden ja kansallisuuden aatteet eivät olleetkaan voittaneet vaan kehitys oli lähtenyt toiseen suuntaan. Kun aikakauden sotilaalliset ja poliittiset varjot pitenivät, Paasikivi alkoi suhtautua varauksellisesti kansallisvaltioajatuksen snellmanilais-hegeliläisiin perusteisiin. Hän kirjoitti päiväkirjaansa 11.10.1932, että asiaa mietittyään Snellmanin valtio-oppi oli rakennettu suurten kansojen mukaan, eivätkä pienet kansat oikeastaan sopineet Snellmanin valtioteoriaan.xvi

Paasikiven maailmankuva joutui haasteeseen, kun Pohjanmaalla Lapuan liike alkoi organisoitua uudelleen 12.3.1932. Liike haluttiin säilyttää taistelussa sosialismia vastaan sattuneista ylilyönneistä huolimatta. Pohjanmaalla todellisena organisaattorina toimi presidentin poika E. G. Svinhufvud, joka piti yhteyttä isäänsä uutta kansanliikettä hahmoteltaessa. Linjana oli pitää ulkona Mäntsälän miehet. Vaasa-lehti vakuutti, että suomalainen sivistynyt nuoriso on jyrkästi sitä mieltä, että suomalaisuus on tässä maassa kohotettava oikeuksiinsa ja ruotsalaisten palvominen on kerta kaikkiaan jätettävä pois. Lehden mukaan selvän tekeminen suomalaisuuden asiassa on vihdoin tullut yhdeksi suurimmiksi kansallisista harrastuksista. Tätä mieltä olivat Seinäjoen kunnantalolla kokoontuneet 80 henkeä, mutta varovaisuutta oli ilmassa. Jotkut vetäytyivät tästä presidenttikokouksesta. Kokoomuksen johtomiehistä kansanliikkeeseen suhtautui myönteisimmin TT Paavo Virkkunen, jonka mukaan liikkeen tavoitteena piti olla isänmaallisen kannan kohottaminen ja syventäminen kansan keskuudessa. Sen oli toimittava uskonnollisten käsitteiden syventämiseksi, puolustustahdon lujittamiseksi ja osoitettava luokkataistelun turmiollisuus. Toukokuussa liike sai nimekseen Isämaallinen kansanliike.

Lapuan liikkeelle koitti uusia aika, kun 600 hengen päätöskokouksessa Lapualla 28.5.1932 lehtori Ala-Kulju viittasi Snellmanin herätyshuutoihin ja vapaussodan saavutuksiin. Uudestisyntyvän kansanliikkeen tuli pyrkiä niihin suuriin päämääriin, joiden takana häämötti voimakas kansallisvaltio Suur-Suomi. IKL:ää ja vanhasuomalaisia yhdisti fennomaaninen ideologia, joka perustui kokonaisuudessaan Snellmanin teoriaan valtiosta: se oli elinkelpoinen vain, jos sitä elähdytti kansallishenki. Sille kieli oli välttämätön mutta puolue ei ajanut vain yhden kansanryhmän asiaa vaan pyrki esiintymään koko kansan puolueena. IKL pyrki jatkamaan vanhasuomalaisten linjaa eikä kokenut olevansa vasemmistolainen tai oikeistolainen. Kansanliike tunnusti vain yhden puolueen: Suomen. Se piti itseään uutena maailmankatsomuksena. Vaatimus puolueiden lakkauttamisesta oli perintöä Yrjö-Koskisen ajatuksesta ”kansallisesta ajattelutavasta”, jonka mukaan kehityksen oli määrä johtaa siihen, että koko kansa omaksuisi fennomaanisen ideologian.xvii

Kaksi vuotta myöhemmin Paasikivi joutui ottamaan kantaa IKL:n toimintaan, kun hän otti johtoonsa kriisiin ajautuneen kokoomuspuolueen sen valtuuskunnan puheenjohtaja toukokuussa 1934. Hänen johdollaan oli tehtävä pesäero IKL:n toimintaan ja määriteltävä sitä varten konservatiivisen kokoomuspuolueen linja erotuksena valtiososialistisesta IKL:stä, joka oli asettunut ”saksalaisten natsien kannalle”. Kokoomuksen sisäisessä eheyttämisessä Paasikivi korosti, että konservatismi ei merkinnyt demokratian tai uudistuspolitiikan vastustamista mutta toiminnassa tuli lähteä perinteiden ja kokemusten realiteeteista eikä keinotekoisista mullistuksista. Hän mielellään vetosi Snellmanin opetukseen ”olevien olojen järjellisen kehityksen puolustamisesta”. Ei ole vaikeaa osoittaa epäkohtia mutta toista oli järkevien keinojen löytäminen. Kokoomuksen oli toimittava näin harkintaa noudattaen ja samalla pyrittävä säilyttämään yhteiskunnalle hyödyllinen ja elinvoimainen. Paasikiven mielestä yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojen puoskarointia piti välittää. IKL:n ihannoima fasismi ja kansallissosialismi menetelmineen rajoitti yksilönvapautta, joka Snellmanin mukaan kuului suurimpiin inhimillisen sivistyksen luomiin arvoihin, joista ei pitänyt luopua.xviii

Paasikivi-Kekkosen linja Snellmanin perintönä

Vuoden 1936 eduskuntavaalien suuri voittaja oli sosiaalidemokraattinen puolue 83 paikalla. Kokoomus kasvatti paikkaansa 20:een. IKL säilytti entisen asemansa mutta sen esiinmarssi oli pysähtynyt. Kokoomus oli samalla noussut aallonpohjasta löytämällä oman konservatiivisen linjansa. Ansio tästä laskettiin Paasikivelle, koska vanhan johdon alaisena puolue olisi pirstoutunut. Hyvillä mielin Paasikivi valmistautui poistumaan voittajana areenalta – Tukholman suurlähettilääksi.xix Vuoden 1936 vaalit olivat tappiolliset aitosuomalaisille, kun sosiaalidemokraateilla ja RKP:llä oli enemmistö eduskunnassa. Kokoomuksen edustajista 5 oli aitosuomalaisia, maalaisliiton 54 edustajasta suomalaisuusaatteen kannattajia oli 19. Kekkonen ajoi maalaisliittoa kulttuuripuolueeksi, jolloin onnistuttiin valtaamaan Suomalaisuuden liitto, joka asettui puolueen katveeseen.xx

Hitlerin Saksan vahvistumisen ja Tšekkoslovakin miehityksen jälkeen 1938 kaksi vuotta Tukholman lähettiläänä ollut Paasikivi laati pääministeri A. K. Cajanderin pyynnöstä 13-sivuisen muistion, jossa korostettiin Euroopan 21 pikkuvaltion yhteistoiminnan tärkeyttä, koska jos 143 miljoonan ihmisen puolelta ei kuuluisi äännähdystäkään, olisi se ihmeellistä. Paasikivi työskenteli pohjoismaisen suuntauksen puolesta. Hän seurasi tarkasti ulkopoliittista mielipidekehitystä Suomessa. Hänen mielestään kokoomus ja IKL korostivat Snellmaniin vedoten liian yksipuolisesti kansallista itsekkyyttä, mikä äärimmilleen kehitettynä oli pienille kansoille vaarallinen oppi. Kansallisfilosofiin piti suhtautua kriittisemmin. Paasikiven mielestä Snellmaniin vedottiin sinänsä oikein siinä, että kansan tuli luottaa ainoastaan itseensä mutta se ei riittänyt suurvaltaa vastaan. Liiallinen voiman tunto oli hänen mielestään haihattelua.xxi

Paasikivi ja Kekkonen olivat astumassa tälle reaalipoliittiselle linjalle. Kansainvälisen tilanteen kärjistyessä Kekkosen suhde ulkopolitiikkaan näytti säilyneen ennallaan. Toisin kuin Paasikiveä häntä ei kiinnostanut kansainvälisen politiikan monipolvisten tapahtumakulkujen seurailu eikä syy- ja seuraussuhteiden pohdiskelu. Kekkosen näkemyksiä ohjailivat nuoruusvuosien kansallisvaltiolliset ihanteet ja snellmanilainen ajattelu. Paasikivi lähestyi asiaa Tukholmasta käsin laajan kokemuksensa ja historiantuntemuksensa perusteella. Kummankin johtopäätökset Münchenin jälkeen olivat yhtä pessimistisiä: suuret päättävät keskenään pienistä. Järkyttyneenä Tšekkoslovakian kohtalosta Kekkonen varoitti aseellisesta uhasta maan riippumattomuudelle tilanteessa, jossa kansainväliset sopimukset olivat kaatuneet kuin korttitalo. Pienten valtioiden yhteistyön varaan ei voinut laskea, viime kädessä ei voinut luottaa kuin itseensä. Itsenäisyyspäivän juhlassa 1938 hän korosti puheessaan, että maan itsenäisyyttä ei takaa suinkaan vieras apu, vaan kansan oma voima ja uhraukset. Näkemystään hän perusteli Snellmanin käsityksillä ja Suomen historiallisella kokemuksella. Oma voima ei ollut pelkästään aatteellinen suure vaan aatteellinen, joka sai ilmentymänsä kansallishenkenä, joka Kekkosen mielestä oli kaiken perusta. Se muodosti pohjan, jolle aineellista oli rakennettava. Tältä pohjalta vuoden 1938 vaaliteemoja olivat rajojen puolustuksen lujittaminen ja puolustusvoimien ja vapaaehtoisten maanpuolustusjärjestöjen vahvistaminen.xxii

Jatkosodan aattona Paasikivi luki huolella Snellmanin koottuja teoksia. Hänen päiväkirjoistaan löytyy runsaasti sitaatteja Snellmanin ajatuksista. Maaliskuun 1941 lopussa ratkaistaessa Saksan läpikulkua nikkelikuljetuksissa 1941 Paasikivi oli tutkinut erityisesti Läran om staten -teosta, josta hän oli kirjoittanut muistiin kansakunnan tarkoituksesta:” Kukin kansakunta on ja sen pitää olla itsekäs. Kansakunnalla ei ole muuta tarkoitusta, kuin että se kehittyisi muita kansoja korkeammalle johtamaan ihmiskunnan maailmanhistoriallista kehitystä. Mutta sellaisen johdon valtaan ei mikään kansakunta voi hyvällä alistua, sen tähden sodan tulee ratkaista.” Paasikivi ymmärsi, että sodan syynä saattoi olla kansakuntaa innostava aate; bolsevismin voima oli juuri nähty. Talvisodan kokemusten jälkeen Paasikiven mielestä seuraava väite ei yllättävästi sopinut enää: ”Kansakunnan väkevyys ei ole sotakuntoisten miesten luvussa vaan sen jäsenten isänmaallisuudessa, tavoissa ja sivistyksessä, kansalaishengessä.” Parikymmenen sitaatin jälkeen hän päätti: ”Itsenäisyys pitää olla omin voimin hankittu, eikä lainattu eli sellainen, joka johtuu ulkonaisista, kansakunnan satunnaisista olosuhteista. Siten kansakunta kykenee sivistyksellään itsenäisesti vaikuttamaan ihmiskunnan sivistykseen.”xxiii

Paasikivi kritisoi 18.6.1941 tehdyssä päiväkirjamerkinnässään Snellmanin ajatusta, että kansan tuli luottaa vain itseensä. Tämä koski vain suurta kansaa, pienelle kuten Suomelle se ei riitä. Kun Suomella on niin suuri vastustaja kuin Neuvostoliitto, sen täytyy saada apua esimerkiksi Saksalta. Kesäkuussa 22.6. Paasikivi on merkinnyt päiväkirjaansa: ”Sota on alkanut Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Hitlerin julistuksessa mainitaan, että suomalaiset ja rumanialaiset ovat liittolaisia. Seuraavana päivänä hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa, että talvisota ei nostattanut kunnioitusta Neuvostoliitossa: ”Hitler meidät pelasti”. Mannerheim antoi 29.6. klo 1.00 päiväkäskyn nro 1: ”Suomen sotilaat! Kunniakas talvisotamme päättyi katkeraan rauhaan. – – Kutsuin teitä kanssani pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan!… Seuratkaa minua vielä viimeisen kerran – nyt, kun Karjalan kansa nousee ja sarastaa Suomen uusi huomen!xxiv

Seuratessaan sotatapahtumia kesällä ja syksyllä 1941 Paasikivi oli entistä vakuuttuneempi, että Neuvostoliittoa oli aliarvioitu. Suomen kohtalo tulisi riippumaan suurvaltojen voimanmittelön tuloksesta. Kun eduskunnan puhemies Väinö Hakkila lausui puheessaan Tampereella: ”Taas on vapautemme ja isänmaamme suojana Suomen mies”, Paasikivi kirjoitti tyytymättömänä päiväkirjaan: ”Ei ole, vaan Saksan mies. Siitä riippuu kaikki.” Pikkuvaltion voimat eivät yksinään riittäisi, vaikka luonnollisesti ne piti ponnistaa äärimmilleen.xxv Paasikivi soimaa 16.4.1942 Snellmania siitä, että ” Sota vai rauha Suomelle” -artikkelissa toukokuussa 1863 sanotaan, että jos Suomi ei kuuluisi Venäjän valtakuntaan, raja Kannaksella on Venäjän kannalta liian lähellä Pietaria. Paasikiven mukaan se on sama mielipide kuin bolsevikeilla ja tsaarinaikaisilla venäläisillä. Paasikiven siteeraus ei ole tarkka, koska Snellman totesi vain, että Suomen jakaminen olisi välttämätöntä, koska Venäjä ei tulisi koskaan suostumaan siihen, että Skandinavian raja kulkisi muutaman virstan päästä heidän pääkaupungistaan. Napoleonin sanojen mukaan Skandinaavinen Suomi olisi nyt ja aina Venäjän ”maantieteellinen vihollinen”. Snellmanin mukaan kansakunnan ei pidä pyytää eikä tavoitella muuta kuin minkä saavuttamiseen ja ylläpitämiseen sillä on riittävästi valtaa.xxvi

Idänpolitiikan premissi selkiytyi Kekkosen pitämässä puheessa 7.12.1943 Tukholman valtiopäivätalossa. Saksan kanssasotija oli saanut Casablancan konferenssissa ehdottoman antautumisen vaatimuksen. Kaiken taustalla kohosi kysymys: Minne? Kekkosen vastaus oli: ”Meillä Suomessa on vallalla se käsitys, että Neuvostoliitto jää tämän sodan päätyttyä suurvallaksi. Sille seikalle taas, että tämä suurvalta on naapurimme tai että me olemme tämän suurvallan naapuri, kuinka vain halutaan, me emme mahda mitään.” Kekkonen toi esiin vallankumouksen levittämisen ohella toisen vaihtoehdon tulevalle yhteistoiminnalle, puolueettomuuden, johon liittyy harras toivomus skandinaavisesta yhteistyöstä. Kekkonen otti takuumiehen roolin: jos Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet rakennetaan ”oikeudenmukaisuuden pohjalle ja Suomi säilyttää sekä ulkoisen että sisäisen riippumattomuutensa, Suomen kansa tulee ylläpitämään korrektia ja moitteetonta naapurisopua”.xxvii

Kekkonen tarkasteli asiaa II maailmansodan kokemusten pohjalta mutta Paasikiven perspektiivi ulottui sortovuosiin. P.E. Svinhufvudin hautajaisissa 9.3.1944 Paasikivi totesi, että nykyään ei ymmärretä, että ajat ovat aivan toisenlaiset kuin omien vanhojen taisteluvuosien aika. Hänen mielestään historioitsijat Yrjö-Koskisen ja Danielson-Kalmarin jälkeen ovat olleet heikkoja. Historiantutkijoiden olisi otettava huomioon, että itsenäisyysjulistuksen saaminen olisi toista tänä päivänä. Ei oteta huomioon, että Venäjän heikkouden aika on ohi ja olemme toisenlaisien vaikeuden edessä. Hän kritisoi lehdistön rummutusta Suomen kansan oikeuksista ja oikeudesta elämään viime aikojen historiakäsityksen mukaan. Kuitenkin Svinhufvudin muistojuhlassa ylioppilastalossa Matti Kuusi puhui 10.3.1944 rintamaylioppilaiden puolesta, että he luottavat maan johdon seuraavan Snellmanin, jääkäriliikkeen ja Svinhufvudin suoraviivaista ohjelmaa: Seisokaa lujina – aina lopulliseen voittoon saakka. Snellmanin päivänä AKS antoi julistuksen Suomen kansalle: ”Kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä. Siinä oli turva, joka talvisodan nykyistä monin veroin vaikeammassa tilanteissa pelasti meidät tuholta….” Paasikivi piti tätä kaikkea vanhan illuusiona. Jo 15.3.1944 Paasikivi oli kirjannut, että talvisota oli juuri esimerkki siitä, mihin toiveajattelu ja haihattelu vie. Se vei Suomen historian suurimpaan onnettomuuteen. Paasikiven mielestä nyt voitaisiin saada parempi rauha kuin 1940. Kriisi seurasi tiiviisti häntä, hänen miettiessään, oliko hän tehnyt voitavansa sodan estämiseksi. Puolustukseksi hän viittaa erääseen muistelmateokseen, jonka mukaan hallituksen edustajaa ei voi moittia, jos hallitus ei totellut häntä.xxviii

Heijastuksia Snellmanin ajattelusta sisältyi vuonna 1948 Suomen ja Venäjän välillä solmittuun YYA-sopimukseen. Tämän rauhantahtoisen idänpolitiikan aatehistoriallinen tausta on monimuotoinen ja aatteellisia esitaistelijoita on lukemattomia. Mikko Viitralan mukaan on erotettavissa aatteellisen pohjan luojat ja käytännön toimenpiteiden suorittajat. Snellmanin taustalla häämöttää Jacob Tengströmin piiri ja Paasikiven ja Kekkosen takana rauhaoppositio ja Paasikiven ja Mannerheimin takana ensimmäisten ajatusten taustalla kenraali Erik Heinrichs. Kansallisen idänpolitiikan isinä ja äitinä on suuri joukko. G. M. Sprengtporten oli realistisen itsenäisyysajatuksen luoja. Snellman oli autonomian vakiinnuttaja ja laajentaja ja itsenäisyyden aatteellisen pohjan luoja. Mannerheim irrotti Suomen toisesta maailmansodasta. Paasikivi loi realistisen idänpolitiikan itsenäiselle maalle ja Kekkonen oli tämän linjan vakiinnuttaja. Mauri Ryömä loi Suomen kansan suureen enemmistöön nojautuneen joukkopohjaisen ystävyysseuran. Hertta Kuusinen oli muutospaineiden torjuja. Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Toivo Karvonen vakiinnuttivat puolivirallisen ystävyystoiminnan.xxix Myöhemmin pitkän aikavälin historialliseen kehitykseen on viitannut Osmo Jussila, jonka mukaan: ”Hegelin historismista on tullut oleellinen osa aikamme älyllistä perintöä. Meille se purjehti Snellmanin purressa, kasvoi ja kukoisti Yrjö-Koskisen, Danielson-Kalmarin sekä hänen oppilapsensa Paasikiven ajatuksissa ja töissä.”xxx Samoin Erkki Tuomioja totesi, että ”ajatus YYA-sopimuksen kaltaisesta turvallisuuspoliittisesta suhteesta on paljon vanhempaa perua kuin edes neuvostovaltion olemassaolo.”xxxi

Radiopuheessaan sopimuksen allekirjoittamisen johdosta Paasikivi tekee selvän pesäeron Snellmaniin. Paasikiven mukaan historia osoitti, että suurvaltojen välisissä taistelussa pieniä ei säästetä. Tämä on valitettava tosiasia, jolle pienet eivät voi mitään. Se on otettava huomioon, jos halutaan pysyä todellisuuden pohjalla ja päästä ehjänä ulas elämän huhmaresta. Paasikivi huomautti, että kauan on oltu sitä mieltä, että pienten valtioiden kannattaa välttää sopimuksia. Menneisyyttä tulee kunnioittaa mutta uusissa historiallisissa oloissa vanhasta kiinni pitäminen ja tavassa eläminen voi johtaa huonoihin tuloksiin. Uusissa oloissa on löydettävä uusi menettely ongelmien ratkaisemiseksi, mikä on tässä sopimuksessa toteutunut.xxxii

Omassa reaalitodellisuudessaan Paasikiveä ja Kekkosta eivät uuden ajan valtiomiehinä puhutelleet Snellmanin abstraktit ja metafyysiset ajatuksenjuoksut, vaan käytännöllinen esimerkki siitä, miten periaatteilleen uskollinen mies toimii vastaavissa olosuhteissa omana aikanaan. Kekkosen ensimmäistä presidenttikautta 1956–1962 leimasivat ulkoiset ja sisäiset kriisit. Suurlakosta asti hän tunsi itsensä eristetyksi; eri puolilta löi vastaan kylmä ja vieroksuva asenne. Näissä olosuhteissa korvaamattoman tärkeäksi muodostui läheinen yhteys, melkeinpä isän ja pojan suhde edeltäjään Paasikiveen. Suhteessa edeltävän sukupolven pääomaa siirtyi Kekkoselle ja se kasvatti hänen itseluottamustaan. Sitä hän tarvitsi, koska häntä vastaan hyökättiin maan merkittävimpien sanomalehtien johdolla ja häntä syytettiin Neuvostoliitoin tahdottomaksi myötäilijäksi. Kekkonen kuitenkin hyödynsi hallitusmuodon 33 §:n täydellisesti Paasikiven ohjeen mukaisesti: tasavallan presidentin tärkein tehtävä oli ajatella oikein kansakunnan puolesta ulkopolitiikan alalla. Hän muistutti jatkuvasti, että suomalaisten oli herkeämättä etsittävä tietä vapauden, itsenäisyyden ja ulkopoliittisen liikkumavaran turvaamiseksi. Oppi-isänsä Paasikiven tavoin oli tunnustettava realiteetit; politiikasta ei tehnyt huonoa se, jos se oli välttämättömyyden sanelemaa. Päiväkirjaansa hän kirjoitti, että itsenäisyydellä ei pidä elämöidä, se pitää osata elää. Kautensa lopulla hän luonnehti Kekkosen linjan eroa Paasikivi-Kekkosen linjaan puolueettomuuspolitiikalla. Vuoden 1962 presidenttivaalin voittajana hän saattoi todeta:” Minä uskon, luotan tähän kansaan. Historiansa aikana se on monet kerrat lyöty maahan, mutta aina se on noussut ja rakentanut yhteiskuntaa uudestaan.”xxxiii

Kekkosen vastustajien käteen lyömäaseeksi tuli vaaleja varten keksitty iskulause ”Paasikivi-Kekkosen linja”, jonka keksijäksi ilmoittautui äskettäin presidentinvaalien yksi päämasinoija, Maaseudun Nuorten Liiton tiedotussihteeri Johannes Huumo. Toinen propagandisti liiton opintosihteeri Martti Särkelä innostui: ”Vaalikampanja on ratkaistu ja vaalit voitettu.” Suurelle yleisölle nimi paljastettiin 17.9.1955 eli samana päivänä, kun tuli ilmoitus Porkkalan palauttamisesta Suomelle. Myöhemmin kun Max Jacobson väitti venäläisten keksineen linjan, Huumo luovutti asiasta 4.10.2004 UKK-seuran arkistolle muistion, jossa linjan synnyn alkuperää valaistaan. Muistio loppuu sanoihin: ”Se symbolisoi olemassa oloamme kansakuntana.”xxxiv

Kekkosen myöntyväisyys- ja yhteistoimintalinja ei suoraan periydy Yrjö-Koskisen linjasta, joka lähti Hegelin ja Snellmanin metafyysisen kansallishengen käsitteistä. Suomalaisuusliikkeeseen olivat tunkeutuneet luonnontieteet, darwinismi ja positivismi, mikä oli keskeinen osa siitä ideologisesta ympäristöstä, jossa Kekkosen poliittinen kypsyminen tapahtui. Organistinen valtioteoria toi mukaan yhteiskuntien keskinäisen riippuvuuden opin. Vaikka snellmanilainen kansallisuusohjelma katkeaa Yrjö-Koskiseen, on tärkeää huomata, että byrokraattisesta kansallistunteesta alkanut yhteistyön oppi jatkui Paasikiven kautta Kekkoseen. Vuoden 1944 jälkeen Suomi palasi idänpolitiikkaan, joka oli muotoutunut 1800-luvun alkupuolella. Snellmanin ja Yrjö-Koskisen pragmatismissa oli rauhanomaisen rinnakkaiselon ajatus jo käytännön muodossaan. Kekkosen laajimmat periaatteelliset ulkopoliittiset kannanotot sisältyvät puheisiin ja kirjoituksiin kriisiajoilta 1943–48 ja 1958–61. Näistä löytyy poliittinen ajattelija, jonka älyllinen yhteys liittyy Paasikiveen, Yrjö-Koskiseen ja Snellmaniin. Näissä kirjoituksissa näkyy kannanottojen alkuperäinen syvyys verrattuna myöhempiin ulkoasiainhallinnon mankeloimaan kapulakieleen.xxxv

Snellmanin osalta Suomen sodanjälkeisen ulkopoliittisen linjan isyyden jäädessä hämäräksi hänen kuvansa säilyi kuitenkin setelissä vuoden 1955 uudistuksessa. Jo tammikuussa 1949 pankkivaltuusmiehet olivat hyväksyneet Wirkkalan setelipainon ammattimiesten valmistamat mallit uusien setelien pohjaksi. Snellman ei ollut kuitenkaan enää ainoa henkilö, vaikka pääsikin suurimpaan 10 000 mk seteliin. Nyt 5 000 markan seteliin tuli Ståhlberg ja 1 000 markan Paasikivi, jolta kysyttäessä lupaa hän vastasi: ”Jos Ståhlberg suostuu, niin kyllä minäkin.” Arvot määrättiin 1952 ja ulkonäöstä päätettiin 1955. Snellmanin kuva painettiin käsintehdylle sinertävälle paperille, muut konepaperille.xxxvi

Snellmanin 150-vuotisjuhlat nostivat hänet jälleen esiin. Akateemikko Eino Kaila laati 12.5.1956 juhlakirjoituksen Uudelle Suomelle: ”Kuinka J. V. Snellman on ymmärrettävä.” Hänelle filosofinen tieto ei ollut toimetonta kirjaviisautta vaan se astui ulos yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen tilaan, jossa teoria toteuttaa itsensä inhimillisen toiminnan vaikuttimena. Hänen tavoitteenaan oli saavuttaa aamu, jolloin kansakunnan herääminen tietoiseksi itsestään on tyypillinen pitkän tähtäimen ennuste, johon hän järkähtämättä uskoo loppuun saakka. Käytännössä hän kuitenkin toiminnan miehenä toimi olevissa oloissa ja arvosteli asioita lyhyellä aikavälillä. Kailan mukaan riippumatta siitä, mikä on tulevan kehityksen lopputulos, se linja jota se tulee noudattamaan on edelleenkin oleva Snellmanin linja.xxxvii

Myös vastavalittu tasavallan presidentti Kekkonen tunsi Snellmaninsa. Kekkosen päiväkirjassa on lehtileikkeitä, esimerkiksi syyskuulta 1959, kun Uusi Suomi piti hauskaa sillä, että Paasikivi-Kekkosen linjaa perusteltiin Snellmanin käsityksillä. Olavi Hurmerinnan pilapiirroksen ”Paasikivi-Kekkosen ja Snellmanin linja” tekstissä korostettiin Snellmanin sanoneen, että aseeton kansa on kelvoton. Edellisen päivän lehdessä oli Neuvostoliitto–-Suomi-seuran puheenjohtajan kannanotto, missä Paasikivi-Kekkosen linjan juuria etsittiin Snellmanin näkemyksistä. Helsingin Sanomissa Pauli Snellman totesi 16.9., että jos hänen esi-isänsä J. V. Snellman eläisi, hän taistelisi kaikkea sitä vastaan, mitä kutsutaan Paasikiven-Kekkosen linjaksi. Kekkonen kirjoittaa 17.12. päiväkirjassaan: ”Tuli mieleen. Jos suomalainen elää täällä siinä vakaumuksessa, että Neuvostoliitto nielee meidät ja lopettaa itsenäisyytemme, on hänen elämänsä jatkuvasti niin synkkä, että on parasta muuttaa Australiaan, jossa vasta lastenlapset saavat kokea keltaisen rodun voiton. Jos luottaa siihen, että omalla järjellämme luottavaisina hoidamme itsenäisyyttämme ja voimme sen hoitaa, täältä maassa riittää työtä meille kaikille.”xxxviii


Raimo Savolainen on valtiotieteen tohtori ja poliittisen historian dosentti Helsingin yliopistossa. Hän työskentelee tällä hetkellä valtioneuvostossa Leo Mechelin -hankkeen päätoimittajana. Aiemmin hän toimi päätoimittajana J. V. Snellmanin koottujen teosten alkukielisessä ja suomennoshankkeessa.


Lähteet:

iKs. Raimo Savolainen, Suosikkisenaattorit. Venäjän keisarin suosio suomalaisten senaattoreiden menestyksen perustana. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 14. Helsinki 1994.

iiKs. Raimo Savolainen, Sivistyksen voimalla. J. V. Snellmanin elämä. Helsinki 2006, 914–999.

iii Paasikiven muistelmia sortovuosilta I 1957, 27–28.

iv Yrjö Blomstedt, K. J. Ståhlberg. Valtiomieselämäkerta. Helsinki 1969, 25–27.

v Elisabeth Stubb, Rätt som argument. Leo Mechelin och finska frågan 1886-1912. Helsingfors 2012. Ks. myös Stubb 2018, 34–35.

vi Paasikiven muistelmia sortovuosilta 1957, 31.

vii Stubb 2018, 56.

viii Stubb 2018, 61.

ix Markku Tyynilä, Senaatti. Tutkimus hallituskonselji-senaatista 1809–1918. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 5. Helsinki 1992, 238 ja 299–301 sekä 308–309.

x Paasikiven muistelmia sortovuosilta 1957, 34–35.

xi K. M. Schybergsson, Johan Wilhelm Snellmanis senare lefnadsskeden skildrare af Th. Rein. Finsk Tidskrift 1901.

xii Osmo Jussila, J. V. Snellman venäläisten silmin – tosiasiat tunnustanut, viisas, suomalainen patriootti. K. V. Snellman ja sanomalehdistö. Helsinki 1981, 83–86. Ks. myös Rudolf Sykiäisen julkaisematon teksti ”Snellman Venäjällä”. Snellman-instituutin kokoelmat.

xiiiPaasikiven muistelmia sortovuosilta 1957, 73–75.

xivKs. Raimo Savolainen, Keskusvirastolinnakkeita virastoarmeijaksi. Senaatin ja valtioneuvoston alainen keskushallinto Suomessa 1809–1995. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 23. Helsinki 1996.

xv Paasikiven muistelmia sortovuosilta 1957, 214–215.

xvi Hannu Immonen, Historian ystävä teoksessa Tuomo Polvinen, J. K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 2:1918–1939. Porvoo 1992, 372–373 ja 385–386.

Mikko Uola, Sinimusta veljeskunta. Isänmaallinen kansanliike 1932-1944. Helsinki 1982, 16–-32.

xvii Uola 1982, 103–104.

xviii Polvinen 1992, 173–179.

xix Polvinen 1992, 198.

xx Pohls 1989, 43–44.

xxi Polvinen 1992, 472–485.

xxii Juhani Suomi, Urho Kekkonen 1936–1944. Myrrysmies. Helsinki 1986, 125–-28.

xxiii J. K. Paasikivi. Jatkosodan päiväkirjat, 26.3. –-29.3.1941, 17–19.

xxiv Ks. Jatkosodan päiväkirjat.

xxv Tuomo Polvinen, J. K. Paasikivi. Valtiomiehen elämätyö 3: 1939–1944. Porvoo 1995, 296–297 ja 424.

xxvi Raimo Savolainen (päätoim.), J. V. Snellmanin kootut teokset VIII, 245. Ks. myös http://snellman.kootutteokset.fi/fi/dokumentit/litteraturblad-nro-5-toukokuu-1863-sota-vai-rauha-suomelle

xxvii Osmo Apunen, Urho Kekkonen suomalainen rauhanpolitiikko. Teoksessa Keijo Korhonen (toim.) Urho Kekkonen rauhanpolitiikko. Keuruu 1975, 36–39.

xxviii Paasikivi, Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939–1941, 116.

xxix Heikki Mikko Viitala, SN-seura, kansalaisyhteisö ja Yya. Teoksessa Heikki Viitala (toim.) Suomi ja YYA. Snellman-instituutin julkaisuja 12. Jyväskylä 1990, 54–55.

xxx Viitala 1999, 8. Ks. Helsingin Sanomat 25.3.1990.

xxxi Viitala 1999, 8. Ks. Helsingin sanomat 21.12.1989.

xxxii Puhe radiossa ystävyys- ja avunantosopimuksen allekirjoittamisen johdosta 9.4.1948. Teoksessa Paasikiven linja. Puheita vuosilta 1944–1956. Porvoo 1966, 116–117.

xxxiii Ks. Urho Kekkosen ensimmäisestä presidenttikaudesta teoksessa Kekkosen päiväkirjat I: 1958–62. Toim. Juhani Suomi. Keuruu 2001, 17–26.

xxxiv Satu Takala, ”Kyllä se oli Huumo”. Paasikivi-Kekkosen linjan keksijä viiden vuosikymmenen jälkeen. Ilkka 5.10.2004.

xxxv Osmo Apunen, Tilintekoa Kekkosen aikaan. Ulkopoliittinen valta ja vallankäyttö Suomessa. Helsinki 1984, 165–-171.

xxxvi Tuukka Talvio, Suomen rahat. Jyväskylä 1993. 144.

xxxvii Eino Kaila, ”Kuinka Snellman on ymmärrettävä” Uusi Suomi 12.5.1956. Ks. Kalle Sorainen, Snellman och Höffding. FT 1944.

Urho Kekkosen päiväkirjat 1, 261 ja 271.

xxxviii Urho Kekkosen päiväkirjat 1, 295.