Paasikivi ja kirkko 1944–1956

19560208 HELSINKI: Presidentti J. K. Paasikivi saapuu valtiopäivien avajaisjumalanpalvelukseen, 8. helmikuuta 1956. LEHTIKUVA / KALLE KULTALA

Paasikiven uskonnollisuus ja Raamattu

Juho Kusti Paasikiven kotitausta ei ollut erityisen uskonnollinen, eivätkä hänen vanhempansa kuuluneet mihinkään herätysliikkeeseen. Nuorena orvoksi jääminen sekä ensimmäisen vaimon ja kahden lapsen kuolemat vaikuttivat kiivasluonteiseen mieheen. Nämä vaikuttivat luultavasti myös siihen, että luottamisesta Jumalan johdatukseen tuli Paasikivelle merkittävä elämänlanka ja tämä korostui myöhemmin muun muassa uudenvuodenpuheissa hänen ollessaan presidenttinä. Hän käytti usein presidenttinä pitämissään puheissa Jumalasta nimitystä Kaitselmus. 

Jo nuorena miehenä Paasikivi kirjoitti kirjeissään ensimmäiselle vaimolleen Anna Paasikivelle, että oli kuullut elämänsä aikana pappien saarnoja liian vähän. Ilmeisesti Paasikiveä harmitti, että hänen hengellinen kasvatuksensa oli vanhempien kuollessa jäänyt liian vähälle huomiolle. Myöhemmin Paasikiven omassa perheessä kotihartaus oli kunniassa ilta- ja aamurukousten muodossa.

J. K. Paasikiven toinen puoliso, Alli Paasikivi antoi miehelleen 65-vuotislahjaksi Raamatun. Se oli Paasikivellä mukana Moskovan matkallaan syksyllä 1939, jolloin hän johti Moskovassa neuvotteluita käyvää suomalaisvaltuuskuntaa. Venäjän kielen osaajana Paasikiveä kunnioittivat vastapuolen neuvottelijat, vaikka neuvottelut eivät aina päätyneet Paasikiven toivomalla tavalla. Myöhemmin hän näki Korkeimman johdatuksen siinä, että osasi venäjää eikä tarvinnut tulkkeja neuvotellessaan Neuvostoliiton korkeiden viranomaisten kanssa.

Paasikivi teki Raamattuunsa reunamerkintöjä ja alleviivauksia, etupäässä Vanhan Testamentin kirjoihin kuten Saarnaajan ja Jesajan kirjoihin. Saarnaajan kirjasta Paasikivi on alleviivannut lähinnä kuolemaa koskevia kohtia. Tähän lienee vaikuttanut Paasikiven perheenjäsenten menetykset. Jesajan kirjan alleviivauksista puolestaan käy ilmi Paasikiven pyrkimys oikeudenmukaisuuteen. Jesajan kirjan tutkiminen kiinnosti Paasikiveä myös siksi, että Vanhan Testamentin kirjoissa käsiteltiin maailmanhistoriaa Jumalan johdatuksen näkökulmasta.

Jumalan johdatuksen näkeminen historiassa oli ollut Paasikiven kunnioittamalle historiantutkija ja valtiomies Yrjö Sakari Yrjö-Koskiselle (1830–1903) tyypillinen korostus. Yrjö-Koskinen oli varma siitä, että Jumalan johdatus näkyi kansojen kohtaloissa. Hänen mukaan Jumalan oli täytynyt näin ollen ajatella myös Suomen kansan kohtaloa. Tässä valossa voidaan katsoa Yrjö-Koskisen vaikuttaneen Paasikiven näkemyksiin Raamatusta.  

Pääministeri Paasikivi ja kirkko 1944–1945

Sodan jälkeisinä vaaran vuosina Paasikiven rooli Suomen ulkopolitiikassa tuli hyvin keskeiseksi. Paasikivi näki ulkopolitiikan tärkeimmiksi asioiksi suhteiden vaalimisen kahteen naapurimaahan. Paasikiven mukaan näistä naapurimaista (Neuvostoliitto, YYA-sopimus ja Ruotsi, talous- ja kulttuurisuhteet) riippui Suomen sodan jälkeinen olemassaolo. Tämä linja sai luottamusta kansalta, mutta eduskunnassa sopeutuminen oli vaikeaa pappiskansanedustajille. Paavo Virkkunen (kok) oli pitänyt eduskunnassa 1944 kansanedustajista ensimmäisen puheenvuoron siitä, miksi yhteyksiä Saksaan ei kannattaisi katkaista. Virkkusen puheenvuorosta kävi ilmi epäilys Neuvostoliittoa kohtaan sekä Saksan kanssa säilytettävä aseveljeyden henki.

Kirkon piiristä hallituksen poliittista linjaa, Paasikiven linjaa, kannatti selkeimmin Tampereen piispa (1934–1945) Aleksi Lehtonen, joka valittiin vuonna 1945 arkkipiispaksi. Hän näki Jumalan johdatuksen Suomen historiassa, sillä moni suurikin tappio oli kääntynyt Suomelle hyväksi ja pelastukseksi. Lehtonen julkaisi kirjoituksen (Herättäjä 38/ 22.9.1944) pari viikkoa Virkkusen eduskunnassa antaman lausunnon jälkeen. Lehtosen voidaan katsoa piispana edustaneen valtiovaltaa tukevaa kirkon linjaa.

Avarampaa kansankirkkonäkemystä edustavan, syksyllä 1942 perustetun Asevelipapit ry:n sosiaalipoliittisiin ratkaisumalleihin Paasikivi ei ottanut kantaa vuosina 1944–1945. Tuossa vaiheessa Paasikiven linjassa ulkopolitiikka kulki sosiaalipolitiikan edellä.

Paasikiven lähimmät piispat – Gulin ja Lehtonen

Paasikiven pääministerikaudella 1945 kirkon piiriin nimitettiin kaksi uutta piispaa, jotka tulivat olemaan kirkollisesti keskeisimmillä paikoilla ja lähellä valtiollista yhteistyötä. Kyseessä olivat arkkipiispa Aleksi Lehtonen ja Tampereen piispaksi Lehtosen jälkeen valittu eksegetiikan professori Eelis Gulin. Paasikivellä oli jo entuudestaan yhteyksiä Guliniin. Gulinin käly Aino Koskimies oli Paasikiven toisen vaimon Alli Paasikiven sisar. Gulin pitikin Paasikiveä sukulaisenaan. Kuitenkin Gulin pyrki vasta piispaksi tultuaan luomaan aktiivisesti suhteita Paasikiveen.


Paasikivi ja Gulin olivat kirjeenvaihdossa. Gulinin kirjeistä paistoi suuri ihailu Paasikiveä kohtaan. Gulin kutsui kirjeissään Paasikiveä hengenmieheksi ja luottamieheksi numero yksi. Gulin oli otettu Paasikiven uskonnollisuudesta ja poliittisista taidoista. Paasikivelle puolestaan suhde Guliniin merkitsi ilmeisesti halua ylläpitää suhteita tärkeimpiin hiippakuntiin.

Paasikiven ja Aleksi Lehtosen ystävyys puolestaan alkoi Lehtosen tultua arkkipiispaksi. Paasikivi osallistui Lehtosen arkkipiispan virkaanastujaisiin, joita hän myöhemmin kuvasi päiväkirjassaan lämminhenkiseksi tilaisuudeksi. Siellä hän presidentin ohella piti puheen uudelle arkkipiispalle. Kirkollisen pää-äänenkannattaja Kotimaa-lehden mukaan sekä presidentin että pääministerin mukanaolo arkkipiispan virkaanastujaisissa antoi juhlalle erityismerkityksen. Kotimaa kertoi myös, että puheessaan Paasikivi nosti esiin kirkon ja valtion kiinteiden ja hyvien suhteiden rinnalle hengellisen työn arvostuksen sodanjälkeisessä Suomessa. Paasikivi painotti, että juuri kirkolla oli tärkeä tehtävä kansalaisten elämässä.

Paasikivi piti ilmeisen paljon Lehtosen seurasta, sillä hänen päiväkirjamerkinnöistään käy ilmi, että kyseessä oli ollut usein toivottu tapaaminen. Virallisten tapaamisten lisäksi arkkipiispa puolisonsa kera vieraili Paasikiven luona yksityishenkilönä. Päiväkirjoissaan lujan poliitikon itsestään paljastava Paasikivi heltyy kertomaan muutamia mukavia asioita, jotka liittyivät juuri tapaamisiin Lehtosen kanssa. Arkkipiispa Lehtosen tapa toimia virallisia teitä pitkin, kirjeenvaihto adjutanttien avulla, oli oikea ja Paasikiveä miellyttävä ratkaisu. Suhtautuminen Lehtoseen oli varauksettomampaa kuin Eelis Guliniin.

Presidentti Paasikiven rooli kirkollisissa asioissa – vuodet 19461949

Paasikivi oli pitänyt yllä suhteita evankelis-luterilaiseen kirkkoon jo pääministerikaudellaan ja jatkoi tätä luontevasti aloittaessaan presidenttikautensa 11.3.1946. Myös kirkollista lehdistöä kiinnosti presidentin vaihdos. Kotimaa-lehdessä (20/12.3.1946) kirjoitettiin näyttävästi Paasikiven virkaanastujaisista siteeraamalla uuden presidentin puhetta etusivun otsikosta alkaen: ”Tee työtä uskollisesti, Jumala auttaa ihmeellisesti.” Kotimaa oli poiminut Paasikiven paikoin uskonnollisesta puheesta etenkin Jumalan johdatusta kansan historiassa käsitteleviä osia.

Paasikivi pyrki virkaanastujaispuheessaan tuomaan esiin yhteiskuntajärjestyksen, jota hän piti Suomen kansan kulmakivenä valtiojärjestyksen ohella. Näyttää siltä, että Paasikivellä oli samansuuntainen suunnitelma kansan yhdistämisestä kuin asevelipapeilla. Paasikiven suunnitelman eteenpäin vieminen onnistui selkeämmin presidentin virasta käsin.

Sodan jälkeiset suhteet olivat niin valtiovallalle kuin kirkollekin tärkeitä. Suurimmaksi yhteiseksi nimittäjäksi nousi maan jälleenrakentaminen, jossa kirkolla oli suuri rooli. Konkreettinen suhteiden hoito alkoi jo kahden viikon kuluttua Paasikiven muutettua presidentinlinnaan. Tuolloin kansankirkon piispat saapuivat Paasikiven luo vierailulle. Arkkipiispa Lehtonen oli kirjoittanut asiasta muutamaa viikkoa aiemmin Paasikivelle, että vierailu presidentin luo sopisi hyvin Helsingissä pidettävän piispankokouksen yhteyteen. Kirjeestä sekä adjutantin vastauksesta käy ilmi, että tapaaminen oli mieluinen ja tärkeä niin Paasikivelle kuin Lehtosellekin.

Yhteys myös Tampereen piispa Eelis Guliniin jatkui. Gulin lähetti Paasikivelle paimenkirjeitään ja tutkimuksiaan luettavaksi. Paasikivi oli ilmeisen kiinnostunut teologiasta, sillä kirjeissään hän usein mainitsi, että tulisi lukemaan kirjat tarkasti. Eräässä kirjeessään Gulinille hän mainitsi suuren haaveensa historiantutkijan urasta, jota hän ei ollut koskaan ehtinyt toteuttamaan. Paasikivi ja Gulin eivät käsitelleet kirjeissään vuosina 1946–1948 lainkaan politiikkaa.

Arkkipiispa Lehtonen hoiti kiitettävällä tavalla suhteita Ruotsiin. Myös Eelis Gulin toimi aktiivisesti Pohjoismaiden kirkkojen yhteistyön hyväksi. Painottaessaan suhteita Pohjoismaihin, Paasikivi oli luultavimmin kiitollinen, että kirkko oli ottanut aktiivisen roolin luodessaan yhteyksiä Ruotsiin ja Ruotsin arkkipiispa Erling Eidemin kautta yhteyttä Yhdysvaltojen avustuskanaviin.

Presidentti Paasikivi määrittelee kirkon kannan avioliittoihin

Yhteiskunnan moraali oli käymistilassa sodan jälkeisinä vuosina. Avioerojen määrän nopea kasvu huomioitiin myös kirkossa. Erityiseksi huoleksi nousi eronneiden uudelleenvihkiminen. Kirkko oli täysin ymmällään uudessa, sodan jälkeisessä tilanteessa. Presidentti Paasikivi joutui ottamaan kantaa kirkon avioliittokäsitykseen ja sen toteutukseen käytännön tasolla suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kysymys eronneiden uudelleenvihkimisestä nousi polttavaksi aiheeksi syksyllä 1948 ensimmäistä kertaa sodan jälkeen järjestetyssä kirkolliskokouksessa. Jo edelliselle kirkolliskokoukselle oli jätetty esitys kirkkolakialoitteesta, ettei pappien tarvitsisi vihkiä avioeron saanutta uudelleen avioliittoon, mikäli tämän puoliso oli vielä elossa. Vilkkaan keskustelun myötä kirkolliskokouksen suuri enemmistö uskoi, että eronneiden uudelleen vihkimisen rajoittaminen olisi oikea tapa toimia avioeroaaltoa vastaan. Vastassa oli kanta, ettei henkilöä, jonka puoliso oli elossa, missään tilanteessa vihittäisi uudelleen.

Äänestyksessä voitti kompromissi luvuin 1047: ”Avioeron saanutta henkilöä, jonka edellinen puoliso on elossa, älköön vihittäkö kirkolliseen avioliittoon älköönkä hänen avioliittoaan siunattako, jollei pappi katso siihen olevan erittäin painavia syitä.”

Esitys eronneiden uudelleenvihkimisestä tuli ennen eduskunnan käsittelyä tasavallan presidentin pöydälle. Kansanedustaja (kok) ja evankelis-luterilaisen kirkon pappi Arvo Salmisen mielipiteitä Paasikivi piti nähtävästi kirkonmiehistä luotettavimpina. Salminen oli kokoomuspoliitikkona pätevä ja suhteellisen kokenut tullessaan eduskuntaan. Hän oli koulutukseltaan sekä pappi että varatuomari. Paasikivelle pätevyys, kokemus ja poliittinen silmä olivat ominaisuuksia, jotka lienevät tehneen häneen vaikutuksen. Salminen neuvoi presidenttiä hylkäämään kirkolliskokouksen esityksen, ennen sen käsittelyä eduskunnassa.

Paasikivi tapasi arkkipiispa Lehtosen 26.2.1949 vain päivä sen jälkeen, kun hän oli neuvotellut Salmisen kanssa. Paasikivi kertoi Lehtoselle olevansa yleisesti sitä mieltä, että kirkolliskokouksen suurella enemmistöllä hyväksytyt päätökset tulisi mennä eduskunnan käsittelyyn, mutta tässä asiassa hän näki tällaisen käsittelytavan koituvan kirkolle vahingolliseksi. Paasikivi epäili, että eduskunta hylkäisi kirkolliskokouksen tekemän esityksen.

Arkkipiispa Lehtonen muutti kantaansa ja vastasi Paasikivelle pitäen presidentin tekemää päätöstä ainoana mahdollisena. Maaliskuun alussa 1949 pidetyssä presidentin esittelyssä Paasikivi ilmoitti, että ”asia kaipaa lisäharkintaa”. Hän jätti kirkolliskokouksen esityksen raukeamaan. Presidentin väliintulo oli kirkkolain käsittelyn kohdalla hyvin poikkeuksellinen. Arkkipiispa Lehtosen nopea kannanvaihdos osoitti sen, kuinka valtava auktoriteetti Paasikivellä oli kirkon johtoon. Tämä oli osassa kirkollisia piirejä ilmeisen vaikea hyväksyä.

Presidentinvaalit ja kirkon tuki

Tammikuussa 1950 alkoi kansalaisten valmistautuminen tuleviin presidentinvaaleihin. Edellisen kerran presidentinvaalit oli pidetty vuonna 1937. Ehdokkuutta Paasikiven lisäksi havittelivat Urho Kekkonen (ml) sekä Mauno Pekkala (SKDL). Paasikiven vaaliliittoon kuuluivat kokoomus, Rkp sekä edistyspuolue. Sosiaalidemokraatit halusivat käydä vaalit ”sammutetuin lyhdyin” ja he kannattivat Paasikiveä tätä kuitenkaan nimeämättä.

Kirkollisessa lehdistössä Kotimaa-lehti tuki Paasikiveä. Myös Uusi Suomi tuki Paasikiven presidenttikampanjaa kirkollisella teemalla. Lehti kirjoitti esimerkiksi Paasikivestä tehdystä lyhytelokuvasta, jossa Paasikiven loppusanoissa oli sananlasku ”Joka itseänsä auttaa, sitä Jumalakin auttaa”. Lehden mukaan Paasikiven sanat herättivät lujaa luottamusta.

J.K Paasikivi valittiin keväällä 1950 ylivoimaisella äänten enemmistöllä jatkamaan työtään Suomen tasavallan presidenttinä. Korkeasta 80 vuoden iästään huolimatta presidentti oli piispojen mieleen. Kaikkien kuuden hiippakunnan piispat lähettivät Paasikivelle onnittelusähkeen jo samana päivänä.

Arkkipiispa Lehtosen menehdyttyä sairauskohtaukseen kevättalvella 1951 Mikkelin piispa Ilmari Salomies valittiin uudeksi arkkipiispaksi. Hyvät ja luottamukselliset suhteet kirkkoon säilyivät myös Salomiehen myötä. Salomiehen virkaanasettamistilaisuudessa presidentti piti puheen, joka kuvasi hänen tuntemaansa arvostusta kirkkoa kohtaan:

Kristillinen kirkko on ollut niitä tukipylväitä, jotka ovat pitäneet pystyssä Suomen kansaa sen monissa koettelemuksissa. Kirkolla on oma suuri tehtävänsä. – Se tekee työtä ihmiselämän aatteellisten ja henkisten tarkoitusten hyväksi. Siten se työskentelee niiden perustusten lujittamiseksi, joiden nojalla valtiorakennus lepää.

”Minä olen tutkinut Jumalan johdatusta historiassa”

Vuonna 1956 valitsijamiesvaaleissa J.K. Paasikivi ei ollut korkean ikänsä takia enää ehdolla. Kuitenkin eduskunnassa tapahtuneen presidentinvaalin toiselle kierrokselle hänet saatiin vielä houkuteltua mukaan. Äänet eivät kuitenkaan riittäneet jatkoon ja presidentin virka siirtyi Urho Kekkoselle, joka oli Paasikiven pitkäaikainen työtoveri.

Paasikiven virkatoimien jälkeen hän lähetti arkkipiispa Ilmari Salomiehelle viestin, joka oli täynnä arvostusta:

Saatuani vihdoin työhuoneeni ja työpöytäni sen verran järjestykseen, että siinä on tilaa kirjoittamiseen, esitän Teille, Herra Arkkipiispa, sydämellisen kiitokseni kukkatervehdyksestä ja kauniista minulle osoitetuista sanoistanne. Olen tästä huomaavaisuudesta hyvin kiitollinen. Kiitän kuluneiden vuosien aikana Teidän taholtanne osakseni tulleesta ystävällisyydestä. Toivotan Teille parhainta menestystä Suomen kirkon hyväksi.

Yhteydenpitoa kirkonmiehistä Paasikiveen loppuun asti piti Tampereen piispa Eelis Gulin. Paasikivi tapasi joulukuun alkupuolella 1956 Kaivopuiston Salus-sairaalassa Gulinin. Paasikivi eli jo viimeisiä päiviään, kun kertoi vielä Gulinille oman näkemyksensä Jumalasta johdattajana kansojen historiassa.

Minä olen tutkinut Jumalan johdatusta historiassa enemmän kuin te teologit voitte aavistaakaan. Suurissa linjoissa se selvästi näkyy. Mutta minä en ymmärrä, kuinka te teologit voitte nähdä sen myös yksityiskohdissa.

J. K. Paasikivi nukkui pois 14.12.1956 ja hänet siunasi Helsingin Suurkirkossa 23.12.1956 arkkipiispa Ilmari Salomies. Puheessaan Salomies totesi Paasikiven elämän olleen raskas, mutta onnellinen. Arkkipiispa toi myös vahvasti esiin Paasikiven uskonnollisen vakaumuksen.

Paasikiven kuoltua piispa Eelis Gulin peri presidentin Raamatun. Gulin oli kirkon piispoista Alli Paasikivelle läheisin. Ilmeisesti tämän ja sukulaisuussuhteen vuoksi Raamattu päätyi juuri Gulinille. Paasikiven Raamattu merkitsi Gulinille niin paljon, että hän kirjoitti asiasta myös presidentti Urho Kekkoselle.

Piispoista Paasikivi paljasti luultavasti eniten Eelis Gulinille tutkineensa paljon Jumalan johdatusta historiassa. Paasikivi pyrki presidenttikausillaan tuomaan selkeästi ja johdonmukaisesti esiin Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kristillisyyden käsitystä Jumalan johdatuksesta historiassa.


Sini Mäkelä, teologian maisteri ja kasvatuksen pappi, Keravan seurakunta.