On vaikea ajatella Venäjän luopuvan Ruotsin hyväksi Suomesta, jonka herruudesta maat olivat taistellet vuosisatojen ajan. (Aleksandra Kollontai 1940)
Mauno Koivisto esitteli Moskovassa kesäkuussa 2002 kirjansa Venäjän idea ja yllätti kuulijaansa toteamalla, ettei hän presidenttinä oikeastaan kohdannut yhtään todella vaikeaa ongelmaa. Kuulijat, myöskään suomalaiset, eivät heti ymmärtäneet mitä Koivisto tarkoitti. – Suomen olemassaolo ei Koiviston aikana ollut uhattuna.
Toisin oli Paasikiven kohdalla. Joulukuussa 1940 hän purki tuntojaan seuraajalleen KOP:n pääjohtajana Mauri Honkajuurelle todeten, että Moskovan-lähettilään posti oli sillä hetkellä Suomen raskain virka, presidentin tehtävä mukaan luettuna. ”Kysymys on ei vähemmästä kuin estää uusi sota, joka lopullisesti meidät tuhoaisi.” Kremlin näkökulmasta talvisota oli jäänyt kesken, ja sitä jatkettiin nyt toisin keinoin. Tavoitteena oli yhä Molotov-Ribbentrop sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan toteuttaminen myös Suomen osalta.
Paasikiven urakka
Paasikiven Moskovan-urakka alkoi neuvotteluilla Kremlissä lokakuussa 1939 ja päättyi siihen ainoaan matkaan, josta hän omien sanojensa mukaan palasi tyytyväisenä. Syyskuussa 1955 Neuvostoliitto ilmoitti palauttavansa etuajassa Porkkalan vuokra-alueen. Tämän vuoksi Paasikivi suostui neuvostohallituksen vaatimukseen jatkaa vuonna 1948 solmittua yya-sopimusta kahdellakymmenellä vuodella.
Paasikiven valtuuskunnalla oli syksyllä 1939 seitsemän tapaamista Moskovassa. Stalin johti neuvotteluja kuusi kertaa, mitä Stalinin elämäkerran kirjoittaja Stephen Kotkin pitää ainutkertaisena. Samaa korostaa Viktor Vladimirov kirjassaan Kohti talvisotaa. Neuvottelupöytään istuutui Tuomo Polvisen sanoin ”päättävä äly”, joka pyrki tulokseen. Paasikivi kertoi yllättyneensä myönteisesti sympaattisesti esiintyneestä Stalinista.
Stalin ei näyttäytynyt, kun pääministeri Ryti johti talvisodan rauhanneuvotteluja Moskovassa maaliskuussa 1940 ja esitti avauslausuntonsa venäjäksi. Stalin ei osallistunut huhtikuussa 1944 käytyihin rauhantunnusteluihin Moskovassa, jonne Paasikivi lensi Tukholman kautta. Stalin ei myöskään ollut läsnä syyskuussa 1944, kun välirauhansopimus tehtiin. Tammikuussa 1948 Stalin kutsui Paasikiven Moskovaan, mutta tämä kieltäytyi vedoten ikäänsä (77 vuotta) ja ”matkan aiheuttamaan mielialojen levottomuuteen”. Hän tiesi mitä Stalin halusi eikä ollut valmis Romanian tai Unkarin tapaiseen ”ystävyyssopimukseen”, jotka olivat luonteeltaan sotilassopimuksia.
Lukuun ottamatta syksyn 1939 neuvotteluja suomalaiset kohtasivat Stalinin asemesta vain ulkoasiainkomissaari Vjatšeslav Molotovin, joka kovisteli myös julkisesti Suomea. Siksi myös suomalaisten viholliskuva henkilöityi ”Molotohviin”. Sotasensuuri piti huolen, ettei Stalinia sätitty propagandassa.
Lähettiläänä Paasikivi tapasi Stalinin vasta tehdessään lähtöä toukokuun lopussa 1941. Se oli heidän viimeinen kohtaamisensa. Stalinin toteamus Paasikivelle, jolle hän puoli tuntia kestäneen tapaamisen jälkeen lupasi 20 000 tonnia viljaa, oli tietäväinen: ”Teihin ei olla [Helsingissä] tyytyväisiä” (Oni ne dovlojny vami). Stalinin hautajaisiin 1953 Paasikivi lähetti pääministeri Kekkosen.
Ulkoministeri Molotovin Paasikivi tapasi viimeisen kerran lokakuun 1955 valtiovierailun alussa, josta Molotov kiirehti YK:n yleiskokoukseen New Yorkiin. Molotov oli vastustanut Nikita Hruštšovin ”suojasään” muutoksia ulkopolitiikassa, muun muassa Porkkalan palauttamista. Vuonna 1991 julkaistussa muistelmien luontoisessa haastattelukirjassa Molotov toteaa lakonisesti, että ”me tuskin olisimme sitä tehneet”. Viittaus Staliniin on ilmeinen. Molotov lisäsi myös, että he epäonnistuivat Suomen, kuten myös Itävallan, ”demokratisoinnissa.”
Paasikiveä ei enää ollut, kun Hruštšov vielä uudemman kerran halusi nöyryyttää Molotovia. Valtataistelun vuonna 1957 hävinnyt ja Ulan-Batoriin passitettu entinen ulkoministeri päätettiin siirtää suurlähettilääksi Helsinkiin. Kuten Kimmo Rentola toteaa, kyseessä oli paha virhearviointi, ja ikään kuin sen aavistaen ulkoministeriö ehdotti asian epävirallista varmistamista ”presidentti Kekkosen ja suomalaisten ystävien kanssa käyttäen Valtion turvallisuuskomitean (KGB) keinoja”. Epäilemättä Molotov olisi Suomessa otettu vastaan moninaisin koktailein.
Ruotsin Moskovan-lähettilään Vilhelm Assarssonin mukaan Paasikivi oli ensimmäinen poistuva lähettiläs, jonka Stalin otti vastaan. Britannian suurlähettilään Stalin tapasi ensimmäisen kerran heinäkuussa 1941 ja Yhdysvaltain elokuussa 1941. Saksan Reichsbotschafter kreivi Schulenburg pääsi Stalinin luo ulkoministeri von Ribbentropin mukana elokuussa 1939. Assarssonin mukaan Paasikivi oli Kremlissä persona gratissima. Neuvostoliiton Tukholman-lähettiläs Aleksandra Kollontai luonnehti useampaan otteeseen Paasikiveä ”viisaaksi ja avoimeksi”. Hän kertoi Stalinin pitävän Paasikiveä suuressa arvossa, henkilönä, jonka kanssa väittely on aina mielenkiintoista. Molotov ja Kollontai olivat painaneet mieleen Stalinin vaikutelman Suomen pääneuvottelijasta ja toimivat sen mukaan. Talvisodan jälkeen päättäjä ei näyttäytynyt. Paasikiven oli tyytyminen käskyjä toteuttavaan Molotoviin.
Paasikiven neuvottelukumppanit
Paasikiven neuvottelukumppani Moskovassa oli ulkoasiainkansankomissaari Vjatšeslav Molotov, jonka kanssa Paasikivi kävi monia vaikeita keskusteluja. Molotov oli ”kauhean neuvottelijan” (un négociateur terrible) maineessa, mutta Paasikiven sanoin hän oli ”mieskohtaisesti kohtelias ja ystävällinen” tiukkojenkin väittelyjen päättyessä ”tasoittavaan leikkisanaan”. Sen sijaan tämän sijaista, Moskovan näytösoikeudenkäyntien syyttäjää, Latvian sovjetisoijaa sekä myöhempää Nürnbergin oikeudenkäyntien syyttäjää Andrei Vyšinskiä Paasikivi luonnehti ”fanaatikoksi ja ikäväksi mieheksi”.
Paasikiven neuvottelukumppani Moskovassa oli myös Molotovin toinen sijainen georgialainen Vladimir Dekanozov, joka sovjetisoi Liettuan ja siirtyi marraskuussa 1940 suurlähettilääksi Berliiniin. Paasikivi tapasi hänet uudestaan keväällä 1944 Moskovassa, missä hän toimi jälleen Molotovin sijaisena. Dekanozov teloitettiin joulukuussa 1953 yhdessä entisen esimiehensä Lavrenti Berijan kanssa. Mutta pahin Suomen vihollinen oli Paasikiven mukaan Andrei Ždanov, Leningradin puoluejohtaja, Viron sovjetisoija ja myöhempi liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Suomessa. Tosin, kuten Polvinen toteaa, tätä päiväkirjamerkintää Paasikivi ei sisällyttänyt muistelmiinsa.
Paasikiven toimintaa hankaloitti myös Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläs Ivan Zotov, joka oli siirtynyt tehtävään Riiasta. Mutta herra se on herrallakin. Lähettilään toimintaa valvoi NKVD:n residentti, joka joulukuussa 1940 raportoi Kremlille, että lähettiläs ”neuvottelee kömpelösti ja päätyy usein kiusallisiin tilanteisiin” sekä että ”suomalaiset eivät pidä häntä minään”. Zotov vaihdettiin Pavel Orloviin huhtikuun alussa. Vastaavalla tavalla KGB:n residentti vaihtoi Tehtaankadun suurlähettilään 1979, ja Vladimir Stepanov siirrettiin Petroskoihin.
Paasikivi ja Mannerheim
Sen enempää Paasikivi kuin Mannerheimkaan eivät ennen talvisotaa olleet kiistattomia hahmoja, millaiseksi jälkipolvi heidät mieltää. Paasikiveä rasitti maine vaikeana luonteena, kompromissivalmiina ”myöntyväisyysmiehenä” sekä monarkistina ja karille ajaneen Saksan suuntauksen toteuttaneen hallituksen pääministerinä 1918 ja vielä Tarton ”häpeärauhan” neuvottelijana. Myös hänen persoonaansa kritisoitiin: ”jääräpäinen ja tuittupäinen eikä osaa ollenkaan lirkutella venäläisten kanssa”. Tästä tietoisena Paasikivi halusi syksyn 1939 neuvotteluihin vastuunjakajaksi Väinö Tannerin, joka oli ollut mukana myös Tartossa 1920.
Myös Mannerheimiin kohdistui epäilyjä. Häntä pidettiin liian vanhana (72 vuotta) johtamaan armeijaa. Hänen välirikkonsa ulkoministeri Eljas Erkon kanssa sekä vakavat erimielisyydet pääministeri A.K. Cajanderin kanssa olivat johtaa hänen erohakemuksensa hyväksymiseen marraskuussa 1939. Mannerheimin mukaan hallituksella ei ollut sellaista armeijaa, jota sen ulkopolitiikka edellytti, sillä olimme aina laskeneet, että jos sota syttyy, Venäjä on kiinni muualla. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen. Mannerheimiä ärsytti erityisesti ulkoministeri Eljas Erkon esiintyminen. Myös Paasikiven välit Erkkoon katkesivat. Hän syytti Erkkoa sotaan joutumisesta ja puhui ”Erkon sodasta”. Paasikiven kiukku ei ottanut laantuakseen ja hän nimitteli Erkkoa ilmaisulla riksfördärvaren (valtakunnan tärvelijä).
Paasikiven kanssa Moskovassa rauhansopimuksen jälkineuvotteluihin osallistunut Väinö Voionmaa kirjasi Paasikiven täyslaidalliset. Perussyyn talvisodassa koettuihin ”suunnattomiin menetyksiin” Paasikivi näki sortovuosien passiivisen vastarinnan miehissä ja aktivisteissa, jotka olivat synnyttäneet ”pingotetun itsenäisyyshengen” ja rakentaneet maan tulevaisuuden ”oikeuksien” varaan ottamatta huomioon niiden yläpuolelle sijoittuvaa suurvaltojen mahtia. Suomettarelaisuus oli Paasikivelle yhtä kuin reaalipolitiikka. Paasikiven sanoin ”aktivisti ei saa olla ajattomalla ajalla”.
Hävityn sodan tunnelmissa ja Moskovan ahdistavassa ilmapiirissä Paasikivi ja Voionmaa pohtivat jopa sitä, oliko Viro sittenkin toiminut oikein. Mihin Viron ratkaisu johti, selvisi kun puna-armeija kesällä 1940 lähti tukikohdistaan ja miehitti maan. Saksan aseiden menestyksen valossa Paasikivi uskoi kesällä 1940 Britannian taipuvan rauhaan. ”Suursodan loppuminen on meille ylen tärkeää, toiveemme on että Saksa pian ja perinpohjaisesti murskaisi Englannin.” Brittisuurlähettilään Sir Stafford Crippsin puheet ärsyttivät Paasikiveä. Labourin vasemman laidan kulkija oli joulukuussa 1939 ilmaissut kannatuksensa Kuusisen ”kansanhallitukselle” ja kysynyt Paasikiveltä: ”Eivätkö suomalaiset todellakaan haluaisi liittyä Neuvostoliittoon? Miten kommunistit äänestäisivät?” Paasikiven vastakysymys oli: ”Mahtaisivatko brittiläiset kommunistit äänestää Saksaan liittymisen puolesta?”
Mannerheimin ja Paasikiven näkemysten samankaltaisuus oli lähentänyt heitä jo 1930-luvun kuluessa. Mannerheim katsoi ajaneensa läpi den svenska orienteringenin eli pohjoismaisen suuntauksen, jonka Kivimäen hallitus hyväksyi Suomen ulkopoliittiseksi linjaksi 1935. Paasikiven lähettäminen Tukholmaan lienee ollut Mannerheimin idea, mutta käytännössä sen toteuttivat Paasikiven ”ulkopoliittisen klubin” ydinjäsenet Kivimäki ja ulkoministeri Antti Hackzell. He olivat myös samaa mieltä kieliriidan turmiollisuudesta Ruotsin suhteille. Mannerheimin luonnehdinta Paasikivestä oli viileän arvostava: ”Paasikivi on lahjakas, taitava ja mielenkiintoinen mies, vaikkei hän osaa ilmaista itseään millään kielellä.” Heidän läheinen yhteistyönsä ja kasvava molemminpuolinen arvostus jatkui myös sodan jälkeen. Presidentti Mannerheim närkästyi elokuussa 1944 eräästä Paasikiven lehtihaastattelusta ja poisti Paasikiven syyskuun 1944 välirauhanneuvotteluvaltuuskunnasta, mutta kuten Tuomo Polvinen toteaa, heidän välinsä korjaantuivat myöhäissyksyllä 1944 kokemuksen osoitettua, ettei ”ilman valtioneuvoksen palveluksia tultu muuttuneissa oloissa toimeen”.
Välirauhan Moskova
Mitä Paasikiveä odotti Moskovassa, jonne hän palasi jo viikko rauhansopimuksen allekirjoittamisen jälkeen maaliskuussa 1940? Tyhjillään olleessa lähetystörakennuksessa vallitsi ”Jerusalemin hävitys”. Sinne päästiin muuttamaan vasta huhtikuun lopulla. Hilding Ekelundin piirtämä uusi lähetystörakennus oli otettu käyttöön vain puolitoista vuotta aiemmin.
Paasikiven ja häntä avustaneen Voionmaan tehtävä oli neuvotella rauhansopimuksen täytäntöönpanosta ja selvittää muun muassa kuuluisa epäselvä rajanveto Enson kohdalla. Tiukassa kirjeenvaihdossa Helsingin kanssa Paasikivi ilmoitti hallitukselle: ”Ellette luota minun paikan päällä olevan arvostelukykyyn, on paras että lähetätte tänne toisen.”
Luovutettujen alueiden väestön poissiirtyminen yllätti Kremlin. Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa, että ”Stalin oli kovasti suuttunut siitä, että luovutetuilta alueilta oli väestö siirtynyt pois. Hänelle oli uskoteltu, että väestö oli pakotettu siirtymään.” Tukholman-lähettiläs G. A. Gripenberg puolestaan kirjasi myöhemmin ruotsalaisilta kuulemansa Molotovin kommentin tyhjästä Viipurista maaliskuussa 1940. Pitävätkö he meitä todellakin barbaareina, oli Molotov ihmetellyt.
Molotov ei antanut missään periksi. Epäselvä rajanveto jätti rajan toiselle puolelle Euroopan moderneimman puunjalostuskokonaisuuden. Alueella sijaitsi sulfiitti-, paperi-, kartonki- sekä klooritehdas. Enson kartonkituotanto vastasi puolta Neuvostoliiton vuoden 1939 tuotannosta. Luovutetusta Rouhialan vesivoimalasta tuli Neuvostoliiton kolmanneksi tehokkain yksikkö. Rajanvedolla oli näin olleen taloudellista merkitystä Neuvostoliitolle, vaikkei se ollutkaan sodan syy.
Neuvostoliiton jatkuvat lisävaatimukset hallitsivat koko Paasikiven lähettiläskautta. Kuten hän ensimmäisessä kirjeessään ulkoministeri Rolf Wittingille totesi: ”Olen taas täällä hornanpesässä eikä elämä ole hauskaa.” Toisessa yhteydessä hän muistelee, että ”täällä saa elää yhtämittaisessa jännityksessä, kun ei koskaan tiedä. mitä tapahtuu ja mitä on edessä”. Kesän ja syksyn 1940 mittaan Paasikiven valtasi Polvisen sanoin ”yksinäisessä asemassaan turvattomuuden tunto ja pelko ja tietämättömyys tulevaisuudesta”.
Paasikivi kävi kaikki neuvottelunsa venäjäksi, vaikka oli tietoinen siitä, että hänen kielitaitonsa oli ruostunut. Hän oli aikoinaan opiskellut maisteriksi venäjän kielessä, kirjallisuudessa ja historiassa sekä asunut puoli vuotta Novgorodissa täydentämässä taitojaan. Rajoituksensa tuntien Paasikivi valmistautui keskusteluihin huolellisesti kirjoittaen – mikäli mahdollista – tärkeimmät ja monimutkaisimmat repliikit jo etukäteen valmiiksi paperille. Ennen syksyn 1939 neuvotteluja Mannerheim oli ollut huolissaan neuvottelijoiden kielitaidosta. Voionmaan sanoin Paasikivi osasi ainakin välttävästi venäjää ja tahtoi sitä puhua.
Suomessa Paasikiveä moititaan liiallisesta laaja-alaisuudesta, mutta kuten Voionmaa totesi, Venäjällä se on ansio ja monisanaisuus käytäntö. Lennart Meri totesi kerran, että venäjän kielellä on helppo ”jutella” (boltat). Toisin kuin Ranskassa Venäjällä arvostetaan sitä, että heidän kieltään puhutaan, vaikkei taito olisi täydellinen. Edellä mainitussa haastattelukirjassa Molotov arvioi myös Paasikiven kielitaitoa: ”Venäjää puhui mitenkuten, mutta kyllä sitä ymmärsi.” (Po-russki govoril koe-kak, no ponjat’ možno.)
Kremlin tavoite
Moskova oli Suomelle hornanpesä vuosina 1940–41, sillä Moskova ei tyytynyt voittoon talvisodassa, vaan halusi enemmän.
Neuvottelut Hitlerin kanssa Berliinissä marraskuussa 1940 osoittivat, että Neuvostoliiton tavoitteena oli tehdä Suomesta loppu. Molotov totesi Hitlerille, että Neuvostoliitto katsoo velvollisuudekseen lopullisesti selvittää Suomen kysymyksen. Suomea lukuun ottamatta vuoden 1939 etupiirijakosopimus oli toteutunut. Hitler väisti ja korosti, ettei Suomen kanssa saa syttyä sotaa, koska konfliktilla saattaisi olla syvällisiä vastavaikutuksia. Molotov tulkitsi tämän ”uudeksi seikaksi”, jota ei ole ilmaistu edellisen vuoden sopimuksessa.
Kuten Visuri korostaa, saksalaiset välittivät neuvottelujen sisällön Suomelle valikoivasti ja eri kanavia pitkin. Saksa ei vielä marraskuun 1940 jälkeenkään myöntänyt salaisen lisäpöytäkirjan olemassaoloa tai sen sisältämää etupiirijakoa. Silti Molotovin keskustelut Hitlerin kanssa olivat käännekohta.
Vielä tammikuussa Paasikivi kirjeessään ulkoministeri Rolf Wittingille pohti, että Neuvostoliiton tavoitteita on mahdotonta varmuudella määritellä. Päävaihtoehtoina oli Suomen tuhoaminen Baltian maiden tapaan tai Moskovan rauhan säilyttäminen voimassa. Tieto Molotovin vaatimuksista Berliinissä saavutti Paasikiven vasta kesäkuussa 1941, kun presidentti Ryti sen hänelle kertoi. Järkyttyneen Paasikiven mukaan ”jos tämä on totta, niin se tosiaan osoittaa, että Neuvostoliiton herroihin ei voi yhtään luottaa”.
Neuvostoliitto miehitti Baltian maat kesäkuussa 1940 ja liitti ne elokuussa neuvostotasavaltoina itseensä. Viron liittymishakemusta Korkeimmassa neuvostossa puolsi Karjalais-Suomalaisen Neuvostotasavallan johtaja O. V. Kuusinen. Vasta myöhemmin kävi ilmi mitä Molotov oli sanonut Liettuan ulkoministerille 30.6.1940: ”Teidän täytyy olla siinä määrin realisteja, että käsitätte pienten kansojen tulevaisuudessa tulevan häviämään. Teidän Liettuanne yhdessä toisten Baltian kansojen kanssa. Suomi mukaan luettuna, tulee liitettäväksi neuvostokansojen kunniakkaaseen perheeseen.”
Kreml painoi päälle. Maitse tapahtuva kauttakulku Hangon vuokra-alueelle oli esimerkki rauhansopimuksen määräykset ylittävästä vaatimuksesta, johon Suomen oli taivuttava. Neuvostoliitto kaavaili myös Hangon tukikohdan huomattavaa laajentamista.
Vakavin yritys horjuttaa Suomen sisäistä tilannetta oli talvisodan jälkeen turvasäilöstä vapautuneiden ja maan alta ilmestyneiden kommunistien toukokuussa 1940 perustaman Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran aikaansaamat laajat mielenosoitukset. Tämä salaisen poliisin NKVD:n operaatio oli tuomittu epäonnistumaan. Seuran toiminta tyrehtyi syksyn mittaan ja seura lakkautettiin vuoden lopussa. Kaikesta tästä Molotov syytti ankarasti Suomen hallitusta ja vaati Tannerin eroa hallituksesta. Kollontai oli lokakuussa 1939 merkinnyt päiväkirjaansa Molotovin purkauksen Tannerista: ”Rauhanomaisen sopimisen päävastustaja on tuo turmiollinen sosialidemokraatti Tanner.” Kremlin painostus oli kovaa ja sen sai lähettiläs Paasikivi tuta.
Moskovan rauhassa Neuvostoliitto tyytyi vain rajansiirtoon Petsamon Kalastajasaarennolla. Tällä tavalla rauhoitettiin Norjaa samalla tavalla kuin Ahvenanmaata koskevilla viesteillä Ruotsia. Syksyllä 1944 tilanne oli toinen. Puna-armeija oli edennyt Petsamoon ja vapauttanut Itä-Ruijan saksalaisista lokakuussa 1944. Puna-armeija vetäytyi Itä-Ruijasta syyskuussa 1945. Neuvotteluissa Norjan pakolaishallituksen kanssa marraskuussa 1944 Molotov vaati Karhusaarten luovuttamista ja Huippuvuorten osalta Norjan ja Neuvostoliiton yhteishallintoa.
Petsamon Kolosjoen nikkelikaivoksen hallinnon järjestäminen oli yksi Paasikiven Moskovan-kauden visaisimpia kysymyksiä ja lopulta syy hänen eroonsa. Saksalle nikkelin saannin varmistaminen oli sotataloudellisesti tähdellistä, mutta ystävyyssopimuksesta huolimatta köydenveto Moskovan ja Berliinin välillä oli tiukkaa. Kreml painosti Suomea järjestelyyn, jossa Neuvostoliiton edustajilla olisi ollut enemmistö kaivoksen hallinnossa. Tähän Suomi ei suostunut, ja kevään 1941 mittaan Saksa vahvisti Suomen selkänojaa.
Paasikivi pidettiin pimennossa Suomen ja Saksan lähentymisestä. Sähkeessään ulkoministeriölle helmikuussa 1941 Paasikivi ilmaisi skeptisyytensä: ”Vain jos riittävä ulkomainen sotilaallinen apu kaikkien mahdollisuuksien varalta mahdollisesti tiedossa, mistä minulle valitettavasti ei tiedotettu, katson voivani noudattaa teidän politiikkaanne.” Tämä johti osaltaan Paasikiven päätökseen pyytää eroa Moskovan-lähettilään tehtävästä. Rauhoittaakseen Paasikiveä presidentti Ryti informoi häntä huhtikuun lopulla kenraali Erik Heinrichsin ja Wehrmachtin esikuntapäällikkö kenraali Franz Halderin keskusteluista Berliinissä tammikuussa 1941. Kuten Polvinen toteaa, Paasikivi saattoi nyt päätellä kaipaamansa Saksan tuen huomattavasti oletettua reaalisemmaksi.
Ahvenanmaa vaihtorahana
Paasikiven kuuluisa neuvo hallitukselle ”pyydän välttämään liiallista juridikointia, sillä Kreml ei ole mikään kihlakunnanoikeus” liittyi Ahvenanmaan kysymykseen. Neuvostoliitto, joka ei ollut vuoden 1921 kansainvälisen Ahvenanmaansaarten linnoittamattomuutta ja puolueettomuutta koskevan sopimuksen osapuoli, pakotti lokakuussa 1940 Suomen kahdenväliseen sopimukseen. Suomi oli talvisodan päätyttyä jatkanut Ahvenanmaalla linnoitustöitä, joiden purkamista Neuvostoliitto vaati. Sopimuksen mukaan ”Suomi sitoutuu demilitarisoimaan Ahvenanmaan saaret, olemaan linnoittamatta niitä sekä olemaan asettamatta niitä muiden valtioiden aseellisten voimien käytettäväksi”. Sopimuksessa Neuvostoliitolle myönnettiin oikeus pitää Ahvenanmaan saarilla konsulinvirasto valvomassa demilitarisointia ja linnoittamattomuutta koskevien sitoumusten noudattamista.
Suomen ja Ruotsin kaavailema sotilaallinen yhteistyö ennen talvisotaa keskittyi suunnitelmiin puolustaa Ahvenanmaata yhteisvoimin. Siitä ei Moskovan vastustuksen vuoksi tullut mitään. Päinvastoin Ahvenanmaasta tuli vaihtoraha, jota kaikki osapuolet eri tilanteissa ja eri aikoina tarjosivat kenelle kulloinkin. Max Jakobsonin sanoin ”Ahvenmaan kysymystä koskevista asiakirjoista olisi rakennettavissa muistomerkki varoittamaan kuvittelemasta, että tiedämme, mitä tulevaisuudessa tapahtuu”.
Molotov totesi ruotsalaisille marraskuussa 1939, että ruotsalaisten tulisi muistaa Suomen ja Ahvenanmaan kuuluneen aikanaan Venäjälle. Kysymys oli suurvallan arvovallasta. Toisessa yhteydessä Molotov korosti tärkeyttä poistaa ”alemmuuden tila”, johon Venäjä oli pakotettu sille onnettoman Krimin sodan jälkeen. Hän viittasi Pariisin 1856 rauhansopimuksen määräyksiin ja Ahvenanmaan linnoituskieltoon. Sodan jo sytyttyä joulukuussa 1939 Paasikivi pohti Ahvenanmaan palauttamista entiselle emämaalle edellyttäen, että Ruotsi tulisi Suomen avuksi ja solmisi sen kanssa pitkäaikaisen puolustusliiton tai entente cordialen. Talvisodan loppuvaiheessa Moskova ilmoitti Ruotsille, ettei se enää pommita Ahvenanmaata. Pelauttaen Tukholmaa ja Helsinkiä vastakkain Molotov tarjosi Ahvenmaata Ruotsille kehottaen Ruotsia esittämään asiaan liittyviä toivomuksia.
Samanlaista pohdintaa harrastettiin myös kesällä 1944. Tukholman-lähettiläs Gripenberg totea päiväkirjassaan elokuussa 1944, että Suomi on valmis luopumaan Ahvenanmaasta, jos se sillä voisi pelastaa Hangon tai muita Etelä-Suomen alueita. Neuvostoliiton levittämä huhu Porkkalan vaihtamisesta Ahvenanmaahan ärsytti pääministeri Per Albin Hanssonia, semminkin kun Ruotsin hallitusta ei ollut informoitu. Gripenbergin mukaan Hansson oli uudemman kerran pettynyt suomalaisten ”epäluotettavuuteen ja puuttuvaan tahtoon todelliseen yhteistyöhön Ruotsin hallituksen kanssa”.
Den svenska orienteringen
Paasikiven ja Suomen hallituksen pohdintoja hallitsi ennen talvisotaa, sen aikana, välirauhan kestäessä ja vielä jatkosodassa kysymys Ruotsin sotilaallisesta tuesta. Se oli Mannerheimin svenska orienteringenin tavoite, joskaan, kuten Jakobson toteaa, puolustusliitto sanaa ei 1930-luvulla rohjettu lausua. Talvisodan sytyttyä eroamaan pakotettu Ruotsin ulkoministeri Richard Sandler oli johtanut paitsi Suomea myös omaa hallitustaan harhaan, mutta ei Neuvostoliiton johtoa, joka oivalsi, että Sandlerin idänpolitiikka oli katteetonta.
Joulukuun lopulla 1939 Paasikivi kirjoitti ulkoministeri Tannerille, että jos Ruotsi asettuisi päättäväisesti rinnallemme kaikkine sotavoimineen, ja se olisi Kremlin tiedossa, Neuvostoliito jättäisi meidät rauhaan. Näin ei tapahtunut. Mutta Ruotsi ei julistautunut puolueettomaksi, vaan ilmoitti olevansa ”ei sotaa käyvä maa” ja tuki Suomea materiaalisesti ja sallimalla vapaaehtoisten osallistumisen taisteluihin erityisesti Pohjois-Suomessa.
Talvisodan jälkeen heränneen keskustelun Suomen ja Ruotsin sotilaallisesta liittoutumisesta Molotov tyrmäsi heti alkuunsa. Hänen mukaansa se olisi Moskovan rauhan määräysten vastaista. Tunnelmat kiristyivät loppukesästä ystävyysseuran mielenosoitusten ja lisääntyneiden vakoilutapausten vuoksi. Havaitut puna-armeijan keskitykset rajan takana saivat Suomen varautumaan uuteen hyökkäykseen. Tämä elokuun kriisinä tunnettu vaihe herätti uudestaan keskustelun Suomen ja Ruotsin sotilaallisesta yhteistyöstä. Saksa oli miehittänyt huhtikuussa Norjan ja Tanskan sekä sen jälkeen lyönyt Ranskan parissa viikossa. Meneillään oli taistelu Britanniasta, jonka Saksa kuitenkin hävisi. Syyskuussa alkoivat saksalaisten kauttakuljetukset Suomen kautta Norjaan. Mutta saksalaisten sotilaiden ”lomakuljetukset” (permittenttrafiken) Ruotsin läpi olivat alkaneet jo kesäkuussa.
Ruotsissa aloite sotilaallisesta yhteistyöstä kypsyi perinteisissä sotilaspiireissä, jotka verkottuivat nimellä Decemviri. Mutta myös pääministeri Per Albin Hanssonilla oli asiasta mielipide, joka heijasti Ruotsin perimmäistä näkemystä Pohjolasta ja huolta Suomen politiikasta. Hansson puhui kolmen pohjoismaan ”liittovaltion” tarpeellisuudesta syyskuussa 1940 Henrik Ramsaylle ja Väinö Hakkilalle. Samassa yhteydessä hän myös korosti ”jonkin” maan ulkopolitiikan seikkailuhaluisuuden kurissa pitämistä.
Erityisesti Norjan miehitys konkretisoi Saksan uhkan Ruotsille. Mutta Ruotsin etujen mukaista oli myös estää vihollisuuksien uudelleenpuhkeaminen Suomessa. Ruotsin lehdet pohtivat myös uuden sodan pakolaistulvan mahdollisuutta. Hyökkäävään puna-armeijan alta olisi pelastettava ”kaikki ruotsinkieliset ja luultavasti suomenkielisestäkin väestöstä kaikki koulusivistystä saaneet”.
Kynnyskysymys valtioliitolle tai maiden ulkopolitiikan koordinoinnille oli Ruotsin vaatimus, että Suomi luopuu revanssista eli tavoittelemasta sodassa menetettyä Karjalaa. Ulkoministeri Christian Güntherin sanoin Ruotsi ei voi antaa Suomelle sotilaallisia takuita, jollei se saisi täyttä oikeutta seurata Suomen ulkopolitiikkaa. Moskovasta palannut Kollontai korosti ulkoministeri Güntherille lokakuussa 1940, että Neuvostoliitto tulee ehdottomasti kunnioittamaan Ruotsin itsenäisyyttä. Sen sijaan on vaikea ajatella Venäjän luopuvan Ruotsin hyväksi Suomesta, jonka herruudesta nuo maat olivat käyneet taistelua vuosisatojen ajan. Güntherin mukaan pitäisi olla Neuvostoliiton etujen mukaista, että Helsingissä tulisi määrääväksi Ruotsin eikä ”jonkun muun” valtakunnan ulkopolitiikka.
Eri viholliskuva
Suomen ja Ruotsin viholliskuva ei kuitenkaan ollut sama. Norjan miehityksen jälkeen tilanne oli Tukholmasta katsoen toinen kuin Helsingistä. Finlands sak är vår -tunnelmasta ja talvisodan sokista huolimatta osallistuminen Suomen puolustukseen herätti vastustusta erityisesti sosialidemokraattisessa puolueessa. Vaikutusvaltainen finanssiministeri Ernst Wigforss suhtautui kielteisesti Suomen tukemiseen sotatilanteessa. Taustalla vaikuttivat yhä Suomen sisällissodan verisen jälkiselvittelyn muistot Ruotsissa. Max Jakobsonin sanoin ”ehrensvärdit olivat menettäneet valtansa erlandereille”.
Toinen kysymys, joka rasitti Suomea Ruotsissa, oli kielitaistelu. Keskustellessaan pääministeri Hanssonin kanssa Helsingin yliopiston kielikysymyksestä Tukholman-lähettiläs Paasikivi totesi Hanssonin olevan hyvin perillä asiasta. Mutta Hansson vähätteli kiistaa todeten, että ruotsinmaalaisten näkyy olevan vaikea oppia ymmärtämään, että Suomessa on myös suomalaisia. Hänen mielestään koko kysymys oli yläluokan ylellisyyttä. Näin yksinkertainen asia ei tietenkään ollut. Talvisodan evakkojen asuttaminen ruotsinkielisiin pitäjiin herätti huomiota Ruotsissa. Paasikivi piti kieliriidan virittelyä edesvastuuttomana, ja Mannerheim oli samaa mieltä.
Ruotsi oli valmis syksyllä 1940 menemään pitkälle, jopa valtioliittoon tai personaliunioniin, estääkseen uuden sodan Suomessa, mutta sekä Berliini että Moskova asettuivat poikkiteloin. Valtakunnanmarsalkka Göring välitti joulukuussa 1940 kenraali Paavo Talvelan kautta Hitlerin kannan. ”Jos Suomi solmii personaaliunionin Ruotsin kanssa, loppuu kaikki Saksan intressi Suomeen.” Unioni tekisi Suomesta ruotsalaisen provinssin. Ruotsin hallituksen yritykset kaikuivat kuuroille korville sen yrittäessä vakuuttaa Moskovalle, että Ruotsi pitäisi Suomen revanssiajatukset kurissa.
Paasikivi totesi Assarssonille tammikuussa 1941, etteivät suomalais-ruotsalaiset yhteistyösuunnitelmat enää olleet ajankohtaisia. Paasikiven mukaan Saksan voitto oli ainoa, joka voisi pelastaa Euroopan ”bolševistisesta katastrofista”. Samalla ratkeaisi Suomenkin kohtalo. Vielä marraskuussa Paasikivi oli kirjeessään Rytille todennut: ”Meille on hengen asia, että pääsemme Pohjolan blokkeihin, ei mitään Venäjää vastaan, tunnen maan. Mutta jos jäämme tämän valtakunnan intressipiiriin, on se meille kuolema.” Myöhemmin keväällä hän kirjasi seuraavan: ”Oli mitä mieltä tahansa Saksan nykyisestä järjestelmästä, on se meille tuhat kertaa parempi kuin kuulua Neuvostoliittoon, mikä olisi meille kuolemaksi.” Talvella 1944 Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa, että miehitys merkitsisi ”hautausmaan tai Siberian rauhaa”.
Kreivin aikaan
Paasikiven vastaanottaminen toukokuun lopussa Kremlin kaikkein pyhimmässä oli osa myöhästynyttä kampanjaa estää Suomen liukuminen Saksan vanaveteen. Sama koski vihatun lähettilään vaihtoa Helsingissä ja ilmoitusta, ettei Neuvostoliitto enää vastusta Suomen ja Ruotsin lähentymistä. Kun Paasikivi laskeutui 10.6.1941 Tukholman koneesta Malmin lentokentälle, paikalle osunut kenraali Talvela totesi: ”Sinä pääsit Moskovasta pois oikealla ajalla.” Viikkoa myöhemmin Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa: ”Kaikki ovat yksimielisiä siitä, että olin päässyt Moskovasta kreivin aikaan.”
Krister Wahlbäckin sanoin:
“Det är ett högt pris som Sovjetunionen fått betala för Viborg och de andra områden som Stalin förvärvade genom freden efter vinterkriget. Krigets verkningar strecker sig från den 9 april 1940 till den 4 april 1949, när Atlantpakten undertecknades av Norge och Danmark och USA tog ett ansvar för de båda västnordiska ländernas försvar.”
René Nyberg on entinen Moskovan- ja Berliinin-suurlähettiläs.
