Paasikivi Tukholmassa

Paasikiven kolmivuotinen aika Suomen suurlähettiläänä Ruotsissa keskittyi turvallisuuspolitiikkaan. Ruotsi piti saada yhteistyöhön puolustamaan Suomen itsenäisyyttä. Myös Ahvenanmaan kysymys oli ratkaisematta. Paasikivi katsoi, että Suomen ja Ruotsin yhteistyö parantaisi myös idänsuhteita. Neuvostoliitossa tilanne nähtiin toisin.

Lähtö suurlähettilääksi Tukholmaan syksyllä 1936 ei ollut Paasikivelle helppo valinta. Kokoomus halusi pitää puheenjohtajansa Suomessa eikä diplomatia ”representaatioineen” houkuttanut Paasikiveä. Suunnanmuutos Suomen ulkosuhteissa vuonna 1935 reunavaltioajattelusta pohjoismaisuuteen käänsi kiinnostuksen länsinaapuriin. Ulkopolitiikan uusi suuntaus syntyi Svinhufvudin, Kivimäen ja Hackzellin ohjauksessa. Paasikivi oli Mannerheimin kanssa myötävaikuttamassa linjan muuttamiseen. Pohjoismaisuuden viitan alla juuri Ruotsi-suhde oli ratkaiseva. Ruotsi oli Paasikiven mielestä paljon merkittävämpi maa kuin mitä sen koko ja väkiluku kertoivat. Ruotsin kantoihin vaikutettiin parhaiten Tukholmassa. ”Suomenkielinen ja suomenmielinen” Paasikivi taipui lopulta presidentin ja pääministerin vetoomuksiin ja jätti valtuuskirjeensä Kustaa V:lle Tukholmassa joulukuussa 1936.

Paasikiven nimitys oli poikkeus jo vakiintuneeksi tulleesta käytännöstä nimittää lähettiläiksi karrieerivirkamiehiä. Idyllisen 1920-luvun jälkeen 30-luku oli lisääntyvien ongelmien aikaa myös ulkoasiainhallinnossa. Maanosan sotilaspoliittisen tilanteen kiristyessä työtahti ja tehtävät muuttuivat. Tukholman lähetystö eli Paasikiven tullessa kiihkeän toiminnan aikaa. Työrytmi oli kova ja työpäivät pitkiä. Ulkoministeriön ja Tukholman lähetystön yhteydet sekä Tukholmasta käsin hoidetut suhteet Ruotsin hallitukseen olivat Suomen ulkosuhteiden ja turvallisuuden kannalta todellinen elämänlanka.

Det hotade och det skyddade landet

Turvallisuuspolitiikka oli Paasikiven tärkein tehtävä Tukholmassa. Ensimmäisen raportin otsikko oli kuvaavasti ”Pohjoismaiden puolustuskysymys”. Eurooppa oli ajautumassa kohti yhteenottoa ja Suomessa tunnettiin painostavana Neuvostoliiton uhka. Tilannearvio Tukholmassa ja Helsingissä oli samansuuntainen, mutta ”uhatun maan ja sen suojatun naapurin” − ”det hotade landet och det skyddade” − näkemyksissä oli myös eroja. Erot johtuivat maiden geopoliittisesta asemasta. Ruotsi koki oman sotilaspoliittisen asemansa turvalliseksi. Suomen oli vakavasti otettava huomioon mahdollisuus joutua suoran hyökkäyksen kohteeksi. Paasikiven näkemyksen mukaan Ruotsi oli ainoa valtio, jonka etu vaati Suomen itsenäisyyden puolustamista. Ruotsi oli myös ainoa maa, jonka kautta Suomi voisi sotatilanteessa saada materiaalista apua. Ruotsi oli käännytettävä yhteistyöhön Suomen kanssa. Tämä oli myös Mannerheimin kanta. Oli varauksitta ja sivuilleen vilkuilematta jatkettava pohjoismaisuuden linjalla.

Tavoitteen tiellä oli esteitä. Suomen kansalaissodan raakuudet, Lapuan liike ja oikeistoradikalismi, kielikysymys ja reunavaltiopolitiikka herättivät Ruotsissa kysymyksiä. Itsenäistynyt Suomi oli kääntynyt oikealle, Ruotsi oli vasemmalla. Ahvenanmaa-päätös Kansainliitossa ja Suur-Suomi haaveet rasittivat suhteita. Kivimäen hallituksen julistus Suomen politiikan puolueettomuudesta ja pohjoismaisesta suuntauksesta rauhoitti mieliä, mutta toiveet puolustusliitosta eivät saaneet vastakaikua. Myös kysymys ruotsinkielestä Suomessa hiersi. Paasikivi harmitteli Tannerille maanmiesten kyvyttömyyttä nähdä kielikysymyksen ulkopoliittinen merkitys.

Paasikivi kuvasi talvisotaa edeltänyttä ruotsalaismielipidettä raportissaan helmikuussa 1937: ”Uskon, että ruotsalaisten suurelle enemmistölle Suomen itsenäisyys on hyvä ja suotava asia, mutta ei vitaali kysymys.” Vuotta myöhemmin hän toisti: ”Suomen itsenäisyyttä ei kaikissa piireissä pidetä täällä Ruotsin elinkysymyksenä.”  Suomen asia -liike näkyi lähinnä kuningasmielisen Ruotsin kansanosan tuessa. Sosiaalidemokraattinen Ruotsi oli toista mieltä. Tage Erlander selosti puoluetoverilleen, miksi Ruotsin ei tule osallistua Suomen puolustamiseen: ”Jos voisit tehdä todellisen analyysin Ruotsin kansan tunteista Suomea kohtaan, hämmästyisit. Sota Suomen puolesta olisi mitä epäpopuläärein yritys. Kansan keskuudessa esiintyy syviä epäluuloja suomalaisia kohtaan.” Erlander oli sosiaalidemokraatti Lundin anglofonisesta intellektuellipiiristä, jonka kiinnostus etelään ja Tanskan suuntaan oli suurempi kuin Suomeen. Saksaa kohtaan tunnettiin suurta vastenmielisyyttä. Vihollisesta ei oltu yhtä mieltä. Ruotsin kommunistit ja Neuvostoliiton vaikutusvaltainen suurlähettiläs Alexandra Kollontai löivät kiilaa Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyötavoitteiden väliin. Kollontai ei pitänyt säännöllistä yhteyttä Suomen kollegaansa. Paasikiven päiväkirjoista ei liioin löydy maininnan arvoista tästä henkilösuhteesta.

Paasikivi raportoi Ruotsin olevan demokraattinen maa ”jossa ei ole mahdollista politiikka, jolla ei ole yleisen mielipiteen kannatusta”. Puolueettomuus mahdollisessa suurvaltakonfliktissa oli vallitseva mielipide. ”Kansankoti” Ruotsi rakensi hyvinvointivaltiota ja sisäistä turvallisuutta ulkopolitiikan edellä. Yksimielisyyttä politiikalle, joka tähtäisi sotilaalliseen väliintuloon Suomessa, oli vaikea löytää. Ruotsalaistunnot eivät yllättäneet Mannerheimin ja Paasikiven kaltaisia reaalipoliitikkoja, mutta kiukuttivat monia johtavia suomalaisia − poliitikkoja, diplomaatteja ja upseereita. Korostunut yksipuolisuus Ruotsin avusta Suomelle Neuvostoliittoa vastaan heikensi liittoideaa. Max Jakobson on todennut, että ajatus Ruotsille annettavasta sotilaallisesta avusta ei pälkähtänyt kenenkään päähän Suomessa.

Ahvenanmaa

Voimasuhteet Itämerellä olivat muuttumassa. Keväästä 1938 lähtien Paasikivi keskitti tarmonsa Ahvenanmaata koskeviin järjestelyihin. Ahvenanmaan osalta naapureiden uhkakuvat yhtyivät. Saaria ei saanut jättää sotilaalliseksi tyhjiöksi. Ruotsille oli tärkeää, että Ahvenanmaa − Ruotsin sydämeen tähdätty pistooli − ei joutuisi vihamielisen suurvallan haltuun. Tuo suurvalta oli Ruotsille ensisijaisesti Saksa, Suomelle Neuvostoliitto. Saarten linnoittaminen olisi tärkeä, sitova linkki naapureiden turvallisuusyhteistyölle. Tämän tien päässä Paasikivi näki pidemmälle menevän sotilaallisen liittoutumisen.

Tiiviiden neuvottelujen jälkeen tammikuussa 1939 löytyi yhteisymmärrys Ahvenanmaan linnoittamisesta. Sopimuksen toteuttamiselle piti vielä saada Ahvenanmaata koskevan kansainvälisen sopimuksen allekirjoittajamaiden hyväksyntä. Ruotsi halusi kuulla myös Neuvostoliiton kannan. Paasikivi piti tätä Neuvostoliitolle myönnettynä veto-oikeutena, jota se epäilemättä käyttäisi suunnitelmaa vastaan. Näin tapahtui ja kesäkuussa Ruotsin hallitus jätti pöydälle suunnitelman. Molotov-Ribbentrop-sopimus elokuussa oli Ruotsille käänteentekevä. Sen osallistuminen Ahvananmaan puolustamiseen näytti nyt toiminnalta Neuvostoliittoa vastaan. Jos Stalin oli saanut vapaat kädet Suomen suhteen, täytyi olettaa, että Hitler oli saanut valtuudet lisätä Ruotsin painostamista. Kollontai perusteli Ruotsin johdolle Saksan olevan Ahvenanmaan militarisoinnin taustalla. Saksa halusi itselleen tukikohdan Itämerellä.

Suomen saatua Moskovan vaatimukset lokakuussa 1939 Ruotsin asenne muuttui lopullisesti. Pääministeri Hansson kirjoitti Tannerille, ettei Suomi voinut odottaa Ruotsilta Ahvenanmaan suunnitelman mukaisia toimia, vielä vähemmän koko Suomea koskevaa väliintuloa. Suomen ystävien piiri jakoi toisenlaista kuvaa Ruotsin mukaantulosta jos Suomeen hyökättäisiin. Helsingissä oli vaikea päätellä, mikä oli Ruotsin hallituksen lopullinen kanta. Toivo eli, ja vielä elokuussa Paasikivi raportoi toiveikkaasti Ahvenanmaa-suunnitelmasta. Hän oli huolissaan ulkopoliittisen ajattelun suunnasta Suomessa. ”Liiallinen voimantunto ja oman voiman yliarvioiminen on haihattelua eikä reaalipolitiikkaa.” Häntä askarruttivat myös Neuvostoliiton suhteille kasautuvat vaikeudet. Venäjä ja Ruotsi olivat maat, joista Suomen olemassaolo Paasikiven mukaan riippui. Paasikivi, joka pyrki Suomen idänsuhteiden parantamiseen Suomen-Ruotsin yhteistyön pohjalta, ei voinut ymmärtää, miksi Neuvostoliitto vastusti tätä yhteistyötä. Hän uskoi, ettei Neuvostoliitto aloittaisi sotaa Suomea vastaan jos Ruotsi sitoutuisi Suomen tueksi. Ruotsi ei kuitenkaan ollut tähän valmis eikä halukas.

Finlands sak är vår

Lokakuun 5. päivänä 1939 Suomen hallitus sai Moskovasta kutsun neuvotteluihin ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä”. Samana iltana Paasikivi pyydettiin kiireesti kotimaahan. Hän lensi Helsinkiin seuraavana päivänä ja jätti Tukholman, jonne ei enää suurlähettiläänä palannut. Paasikivi, joka tunsi venäläistä mentaliteettia ja jolla oli kokemusta neuvotteluista venäläisten kanssa, asetettiin neuvotteluvaltuuskunnan johtoon.

Paasikiven tehtävä Ruotsissa jäi kesken. Ahvenanmaata ei linnoitettu eikä toive sotilasyhteistyöstä toteutunut. Talvisota syttyi ja mielialat Suomessa olivat katkeria. Puhuttiin Ruotsin petoksesta.

Talvisodan lopulla Paasikivi kysyi presidentti Kalliolta oliko tämä saanut Tukholmassa lokakuussa Ruotsista vastauksen sotilaallisesta tuesta Suomelle. Kallion mukaan tätä ei kysytty, koska pelättiin kannan olevan kielteinen. Kriittisessä jälkitarkastelussa on havaittu, että odotukset olivat Suomen puolelta ylimitoitettuja. Ruotsin välttelevää kantaa ei osattu lukea oikein. Ruotsi ei pettänyt sillä mitään sopimusta ei ollut. Suomessa eläteltiin toivetta, jolle ei ollut katetta. Virheellistä kuvaa Ruotsin tuesta piti yllä myös sitä kannattavien Suomen ystävien näkyvä kampanja.

Ruotsin julistautuminen ”ei-sotaa käyväksi maaksi” mahdollisti kuitenkin sotilaallisen avunannon Suomelle. Ruotsalaisdivisioonia ei talvisotaan tullut, mutta avun määrä oli huomattava. Sen rahallinen arvo on laskettu 120 miljoonaan euroon. Vapaaehtoisia ruotsalaistaistelijoita tuli yli 9000. Toimitetut aseet, ammukset, ajoneuvot ja ilmavoima (yhteensä 142 lentokonetta) olivat tärkeä lisä alivoimaisessa puolustustaistelussa. 12 000 sotalapselle, äidille ja vanhuksille annettu turvapaikka lievitti yhteiskunnallista hätää.

Ruotsalainen historioitsija Krister Wahlbäck kuvaa osuvasti tunteita Pohjanlahden molemmin puolin. ”Jos Suomi tunsi itsensä petetyksi ja uhratuksi, oli ruotsalaisilla syytä tuntea itsensä väärinymmärretyiksi ja kiittämättä jääneeksi.”

Jatkosodan aikana Paasikivi palasi monta kertaa Tukholmaan. Näillä käynneillä hän kohtasi talvisotaa edeltäneet, tutut asenteet. Johtopäätös oli kirkas: maantieteelle emme voi mitään. Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.


Pertti Torstila on eläkkeelle oleva diplomaatti, jonka 44-vuotisen UM-uran viimeinen suurlähettiläspaikka oli Tukholma vuosina 2002−2006. Kuvassa näkyvän Paasikiven työpöydän ääressä syntyivät myös Torstilan lähettiläsraportit.

Kuva: Katja Hagelstam.