Suomen suhteista Maon Kiinaan Paasikiven presidenttikaudella

Sylvi Kekkonen ja kiinalaisia pioneereja Sylvi Kekkonen ja kiinalaisia pioneereja. Sylvi Kekkonen johti Suomalaista kulttuurivaltuuskuntaa Kiinassa. Kansan Arkisto, 1953.

Suomi tunnusti Mao Tse-tungin perustaman Kiinan kansantasavallan 13. tammikuuta 1950. Kaksi päivää myöhemmin maassamme järjestettiin presidentin valitsijamiesvaalit. Runsas kuukausi tunnustamisesta alkoi J.K. Paasikiven toinen kausi valtionpäämiehenä, ja saman vuoden lopulla hän täytti 80 vuotta.

Suomesta katsottuna Kiina oli pitkään ollut etäinen, eksoottinen ”Keskustan valtakunta”. Keisarikunnan sorruttua 1911 perustettu Kiinan tasavalta oli kenraali Tšiang Kai-šekin johtamana ajautunut 1920-luvulla sekasorron sekä heikkouden tilaan ja 1930-luvulla joutunut sotaan maahan hyökännyttä Japania vastaan. Maailmansodan päätyttyä Kiinassa jatkui sisällissota. Kommunistien päästessä voitolle syksyllä 1949 Tšiang Kai-šekin joukot vetäytyivät mantereelta Taiwanin saarelle.

Paasikiven toisen presidenttikauden alussa, kesäkuussa 1950, syttyi Korean sota. Osapuolina olivat Yhdysvaltain ja liittolaistensa kannattama Etelä-Korea sekä Kim Il-sungin johtama Pohjois-Korea tukijoinaan Maon Kiina sekä Stalinin Neuvostoliitto. Kylmän sodan rintamalinjat laajenivat nyt Euroopasta Kaukoitään ja maailma ajautui uuden suursodan partaalle.

YK-jäsenyyden ovi raollaan

Syys‒lokakuussa 1950 Korean sodan ollessa vielä alkuvaiheessaan Suomi ja Kiinan kansantasavalta solmivat diplomaattisuhteet ja päättivät edustustojen vastavuoroisesta avaamisesta Pekingissä ja Helsingissä. Kanssakäymisen tavanomaiset rutiinit saatiin näin käyntiin. Maitten hallitusten lisäksi valtionpäämiehillä Paasikivellä ja Mao Tse-tungilla oli tässä merkittävä osansa.

Paasikivi katsoi alun pitäen, että Suomella tuli olla edustusto Pekingissä Kiinan politiikan seurannan sekä kaupallisten suhteitten solmimisen vuoksi. Ensimmäiset lähettiläät aloittivat tehtävissään vuonna 1951, Hugo Valvanne New Delhistä käsin Kiinassa ja kenraali Geng Biao vastaavasti Tukholmasta käsin Suomessa. Vasta heidän seuraajansa pääsivät toimimaan suoraan paikan päällä Pekingissä ja Helsingissä.

Korean sota aiheutti hetimiten poliittista päänvaivaa Suomen ulkopolitiikan johdolle. Maamme oli yhdessä muitten Pohjoismaitten kanssa ollut ensimmäisten joukossa tunnustamassa uutta Kiinaa ja solmimassa suhteet sen kanssa. Suomi ei kuitenkaan niitten lailla vielä vuonna 1950 ollut YK:n jäsen. Neuvostoliitto jättäytyi YK:n toiminnasta protestina Taiwanin Kiinan jäsenyydelle. Suomelle avautui mahdollisuus liittyä järjestöön ‒ asia, jota Moskova oli vastustanut. Liittymistä harkittiin Helsingissä Paasikiven johdolla syksyn 1950 mittaan. Lopulta kielteisten neuvostoreaktioiden pelossa tilaisuus päätettiin jättää käyttämättä.

Kauppaa ja olympialaiset

Kiinan kansantasavallan ja Neuvostoliiton keskinäiset suhteet vaikuttivat alusta asti myös Moskovan ja Helsingin väliseen kanssakäymiseen. Joulukuussa 1949 Mao Tse-tung matkusti ensi töikseen Moskovaan ja viipyi siellä aina seuraavan vuoden helmikuun puoleenväliin, jolloin maat allekirjoittivat keskinäisen ystävyys-, liitto- ja avunantosopimuksen. Kiinalaisten jälkeen seuraavaksi Moskovaan saapui Pohjois-Korean johtaja Kim Il-sung neuvottelemaan tuesta hankkeelleen yhdistää koko niemimaa valtakuntaansa hyökkäämällämaailmansodan päätyttyä Yhdysvaltain reviirille jääneeseen eteläiseen Koreaan.

Suomalais-neuvostoliittolaiset kauppaneuvottelut oli aloitettu Moskovassa vuoden 1949 lopulla, mutta ne ajautuivat vaikeuksiin jo alkuvaiheessaan pitkälti Suomen sisäpoliittiseen tilanteen vuoksi. Samaan aikaan neuvostojohto Stalin kärjessä oli kiinni Kaukoidän asioissa. Vasta kesäkuussa 1950 kolme viikkoa ennen Korean sodan alkamista pääministeriksi K.-A. Fagerholmin jälkeen noussut Urho Kekkonen sai kutsun Moskovaan kauppasopimuksen allekirjoitustilaisuuteen ja tapasi tässä yhteydessä valtuuskuntineen myös Stalinin.

Yhdysvallat ja liittolaisensa olivat alusta asti rajoittaneet yhteyksiä ja kaupankäyntiä uuden Kiinan kanssa. Syksyllä 1950 Mao Tse-tung lähetti kuilun partaalle joutuneen Kim Il-sungin avuksi suuren määrän ”vapaaehtoisia” sotajoukkoja Koreaan. Kiina julistettiin kauppasaartoon amerikkalaisten johdolla. Suomi joutui Kiinan kanssa kauppaa vastedes käydessään taiteilemaan Pekingin ja länsivaltojen välillä, jotka jälkimmäiset edellyttivät maamme ilman muuta noudattavan saarron määräyksiä.

Korean sodan aikana Suomi sai vuosina 1952 ja 1953 ensimmäisenä läntisenä maana kauppasuhteensa uuden Kiinan kanssa järjestetyksi sopimuspohjalle. Pekingin lähetystössä avattiin jo vuoden 1952 lokakuussa kaupallinen osasto, jonka päälliköksi lähetettiin Ulkomaankaupan edistämisrahastosta Olavi J. Mattila. Suomelle oli tärkeää avata uusia kauppayhteyksiä, kun sotakorvaustoimitukset Neuvostoliittoon olivat päättyneet vuoden 1952 syksyllä ja länsikauppa joutunut samoihin aikoihin taantumaan.

Kiinasta katsottuna yhteyksiä Pohjoismaihin avattaessa Suomella oli erityisasema, joka perustui sodanjälkeisiin Suomen ja Neuvostoliiton naapurisuhteisiin, maitten välillä solmittuun yya-sopimukseen sekä Suomen kommunistipuolueen SKP:n tuolloin merkittävään asemaan maamme poliittisessa elämässä. Etumatka muihin Pohjoismaihin nähden kasvoi vuonna 1952, jolloin Helsingissä järjestettiin kesäolympialaiset.

Kansainvälinen olympiakomitea päätti vasta viime tingassa sallia Kiinan kansantasavallan osallistumisen, ja kisojen ollessa jo lopuillaan Helsinkiin saapui 40 hengen kiinalaisjoukkue. Tärkeintä Kiinan uudelle johdolle oli arvovaltasyistä, että maan ”viisitähtinen lippu nostettiin tankoon ensimmäisen kerran olympiakisojen historiassa”.

Kiinan kansantasavallan lipun nosto Helsingin kesäolympialaisissa 1952. Myöhemmän kehityksen valossakin tämä oli kiinalaisille erityisen tärkeä hetki, vaikka he pääsivätkin Taiwanin kiistan takia osallistumaan vasta aivan viime tingassa.

Tankkilaiva Wiiman takavarikko

Vuoden 1953 tammi‒helmikuussa presidentti Paasikivi ja Suomen hallitus joutuivat keskelle kiivasta kansainvälistä selkkausta, jonka suomalainen tankkilaiva Wiima sai aikaan. Kysymys oli Wihuri-yhtymän aluksesta, joka kuljetti Romaniasta lastaamaansa lamppuöljyä Shanghaihin. Paluumatkalla oli tarkoitus tuoda auringonkukkaöljyä Englantiin.

Lännessä Suomea syytettiin nyt saartomääräysten rikkomisesta. Wihurin varustamosta yritettiin turhaan selittää, ettei lastina ollut lentokoneitten käyttämää kiellettyä polttoaineitta.

Helmikuussa Wiima, sen kapteeni ja 40 hengen miehistö pakotettiin keskeyttämään matkanteko Kiinaan ja jäämään ankkuriin Englannin hallinnoiman Singaporen edustalle. Kolme kuukautta kestäneen odotuksen ja neuvonpidon jälkeen kiista saatiin ratkaistuksi, ja Wiima purjehti Kiinan sijasta takaisin Eurooppaan.

Amerikkalaiset olivat ostaneet aluksen lastin, joka kansainvälisillä vesillä siirrettiin Kaukoidässä operoineen amerikkalaisen laivasto-osaston tankkereihin. Korean sodan päätyttyä laivatoimitukset Kiinaan olivat yhä edelleen poliittisesti arka asia, joka työllisti Suomen ulkopolitiikan johtoa.

Wihuri-yhtymän tankkeri Wiima, joka aiheutti Korean sodan loppuvuonna laajaa huomiota herättäneen kansainvälisen selkkauksen Suomen ja USA:n välillä länsiliittoutuneitten sodan ajaksi julistaman kauppasaarron väitetyn rikkomuksen vuoksi.

Kulttuurimatkailua ja suojasäätä

Keväällä 1953 Suomesta matkusti Kiinaan ensimmäinen Suomi‒Kiina-seuran piiristä kokoonpantu kulttuurivaltuuskunta, jota johti pääministerin puoliso Sylvi Kekkonen. Vierailu huomioitiin näyttävästi Kiinan tiedotusvälineissä ja siitä tehtiin dokumenttielokuva. Tiananmenin aukiolla järjestettyjen vappujuhlallisuuksien aikana pääministeri Zhou Enlai otti vastaan rouva Kekkosen, valtuuskunnan varajohtajan, SKP:n kansanedustaja Mauri Ryömän sekä lähettiläs Helge von Knorringin. Kotimaahan retkikunta palasi puolitoista kuukautta kestäneeltä matkaltaan muutama viikko ennen Korean sodan päättymistä.

Pääministerin puolison johtaman 17-henkeä käsittäneen, edustavan suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan kuusiviikkoinen matka Kiinassa kevällä 1953 ja alkuseremonia Pekingin lentokentällä.

Sotatoimien lakattua Korean niemimaalla tilanne Kiinan lähialueilla ei rauhoittunut, vaan kärjistyi vuoden 1954 syksyllä uudelleen. Tällä kertaa kiista koski Taiwaninsalmen saarien omistusta Yhdysvaltain ja sen laivaston tukiessa Tshiang Kai-shekin hallitusta. Presidentti Dwight Eisenhower uhkasi Kiinaa ydinaseiden käytöllä, ellei Peking perääntyisi aluevaatimuksissaan.

Konflikti ratkesi keväällä 1955 pääministeri Zhou Enlain esiinnyttyä sovinnollisesti Aasian ja Afrikan maitten konferenssissa Bandungissa Indonesiassa ja tarjottua Yhdysvalloille neuvotteluja kuukausia jatkuneen selkkauksen ratkaisemiseksi.

Samoihin aikoihin kansainvälisessä politiikassa alkoi ”uusi suojasää”. Toisen maailmansodan aikaiset liittolaiset Yhdysvallat, Englanti ja Ranska sekä Neuvostoliitto osallistuivat heinäkuussa Genevessä huippukokoukseen, jossa olivat mukana myös presidentti Eisenhower sekä puoluejohtaja Hruštšov.

Syksyllä 1955 Neuvostoliitto oli niin ikään valmis palauttamaan Suomelle Porkkalan vuokra-alueen, jolloin myös maiden välistä yya-sopimusta jatkettiin 20 vuodella. Kaukoidässä Neuvostoliitto veti samoihin aikoihin viimeisetkin joukkonsa Port Arthurin laivastotukikohdasta, joka oli maailmansodan päätyttyä kymmenen vuoden ajan ollut Kiinan ja Neuvostoliiton asevoimien yhteiskäytössä.

Paasikiven presidenttikauden viimeisenä vuotena elokuussa 1955 Helsingissä järjestettiin Genevessä päämajaansa pitävän, vuonna 1888 perustetun Parlamenttienvälisen liiton IPU:n viikon kestänyt vuotuinen kongressi. Osanottajia oli yli 500 ja presidentti Paasikivi puhui avajaisissa. Isäntämaana Suomi oli kutsunut Kiinan kansankongressin valtuuskunnan tarkkailijana mukaan kokoukseen.

Arvovaltaisesta kiinalaisvaltuuskunnasta pidettiin Helsingissä hyvää huolta. Heti vuoden 1956 alussa eduskunta sai Pekingistä kansankongressista kutsun lähettää valtuuskunta Suomesta vastavierailulle Kiinaan. Neljä kuukautta Paasikiven presidenttikauden päättymisen jälkeen puhemies V. J. Sukselaisen johtama 12 hengen delegaatio matkusti Kiinaan. Eduskunta ehti näin maamme hallituksen edelle aloittaessaan vierailuvaihdon kiinalaisen vastapuolensa kanssa.

Paasikiven presidenttikaudella Suomen ja Kiinan suhteitten perusta saatiin valmiiksi kauppa- ja kulttuurisuhteet mukaanlukien. Kiinassa Suomi luettiin alusta asti yhtenä Pohjoismaana läntisten valtioitten joukkoon. Yhteistä Pohjoismaille oli poliittinen pääoma, jonka ne saivat lähdettyään aikaisin liikkeelle rakentamaan suhteita kansantasavaltaan. Pohjoismaat kannattivat lisäksi yhden Kiinan politiikkaa ja kansantasavallan jäsenyyttä YK:n turvaneuvostossa Taiwanin hallituksen sijasta.

Suomen erityisasema uudessa Kiinassa muihin Pohjoismaihin verrattuna säilyi aina 1950-luvun lopulle saakka. Sittemmin Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko sekä jyrkkä ideologinen vastakkainasettelu kavensivat merkittävästi Suomen liikkumavaraa Pekingiin päin. Tultaessa 1960-luvulle Suomi jäi kolmen vuosikymmen ajaksi selvästi muista Pohjoismaista ja läntisistä valtioista jälkeen Kiinan yhteyksien kehittämisessä.


Arto Mansala on toiminut ulkoministeriön valtiosihteerinä ja suurlähettiläänä muun muassa Kiinassa 1989–1992. Hän on julkaissut teoksen Asemapaikkana Peking (Siltala 2020).