PUHE VALTIONEUVOS J.R. DANIELSON-KALMARIN 70-VUOTISPÄIVÄNÄ, HÄMÄLÄISOSAKUNNAN JÄRJESTÄMILLÄ KANSALAISPÄIVÄLLISILLÄ, TOUKOKUUN 7 PÄIVÄNÄ 1923
Kunnioitettavat kansalaiset!
Ajatellessamme sen miehen elämäntyötä, jonka 70-vuotispäivää olemme kokoontuneet viettämään, kulkee Suomen kansan historia lähes viimeisen puolen vuosisadan aikana kokonaisuudessaan ohitsemme. Niin pitkänä ajanjaksona on valtioneuvos Danielson-Kalmarin elämäntyö piirrettynä kansamme aikakirjoihin, ja melkoisesti suurimman osan tästä pitkästä ajasta käsittää hänen valtiollinen toimintansa, sillä miltei neljä vuosikymmentä on vierinyt siitä, kun hänen vaikutuksensa valtiollisessa elämässä alkoi. Yli miespolven kestänyt työpäivä, ja kuitenkin seisoo hän keskellämme henkisesti yhtä voimakkaana ja joustavana kuin olemme tottuneet hänet vuosikymmenien aikana näkemään, tosin ehkä hiukan enemmän harmaapäisenä, mutta samalla yhä kasvavassa määrässä kantaen ulkomuodossaan henkisen voiman ja sivistyksen leimaa.
Tämä aika, nämä neljä vuosikymmentä ovat maamme historiassa olleet sekä valon että varjon aikaa, enimmän ehkä varjoa − aina siihen asti kunnes viisi vuotta sitten kansamme ponnistuksilla ja valtavien maailmantapausten vaikutuksesta kansamme korkein pyrkimys, valtiollinen itsenäisyys, saavutettiin. Silloin sai valtioneuvos Danielson-Kalmarikin kokea elämänsä varmaankin suurimman ilon: Hänen suotiin täysissä voimissa ja täydessä hedelmällisessä isänmaallisessa työssä elää tämä Suomen historian suurin tapaus, jota hän yhtenä kaikkein ensimmäisten joukossa oli pitkän elämän aikana tehokkaasti valmistanut.
Sillä kun nyt katselemme taaksemme elettyihin viimeisiin vuosikym meniin, niin mitä on kansamme historia tuona aikana ollut muuta kuin yhtämittaista joko itsetietoista tai tiedotonta ponnistusta ja valmistusta siihen valtiolliseen muutokseen, mikä viisi vuotta sitten tapahtui. Se taistelu, joka päättyi vuonna 1918, alkoi 30 vuotta aikaisemmin. Jo silloin rupesi käymään ilmi, miten vaikeata Suomen ja Venäjän kansan yhteiselämä oli. Ei tosin niin, kuin olisi jo 1880- ja 1890-luvuilla tai edes kuluvan vuosi sadan alussa monikaan ajatellut Suomen muodollisen eron Venäjän valtakunnasta läheisessä tulevaisuudessa mahdolliseksi. Näin nopea kehi tyksen kulku ei riippunut meistä, vaan muista mahtavammista voimista ja, kuten asiain meno on osoittanut, suurista maailmanhistoriallisista tapauksista, jotka olivat ulkopuolella meidän määräämisvaltaamme ja vaikutustamme. Mutta niissäkin valtiollisissa muodoissa ja siinäkin valtiollisessa asemassa, jossa Suomen kansan elämä aina vuoteen 1917 ja 1918 asti liikkui, kulki kehitys kansamme olemuksen yhä suurempaa ja selvempää itsenäistymistä kohti. Jo Ruotsin vallan ajoilta on kotoisin ajatus Suomen kansan omasta ja omaperäisestä kansallisuudesta ja siitä johtuvasta erityisestä tehtävästä kansakuntien joukossa. Ja sen runsaan vuosisadan aikana, minkä Suomi oli Venäjän yhteydessä, veivät Suomen kansan ponnistukset johdonmukaisesti kohti yhä suurempaa omintakeisuutta. Elämän sisällykseen nähden me jouduimme yhä kauemmaksi Venäjästä. Sillä joskin Suomen ulkonainen valtiollinen asema pysyi samana, miksi se Porvoon valtiopäivillä oli määrätty, muuttui kansa kunnan elämän sisällys valtavasti, varsinkin Snellmanin herätyksen ja hänen työnsä jatkajien toiminnan johdosta, kehittyen yhä omaperäisemmäksi, yhä voimakkaammaksi, täyteläisemmäksi, rikkaammaksi.
Molempien ensimmäisten Aleksanterien aika antoi aihetta käsitykseen, että Suomen kansa voisi silloisissakin valtiollisen elämänsä muodoissa täyttää tehtävänsä ja saavuttaa henkisen ja taloudellisen kehityksensä välttämättömät edellytykset. Mutta toisin oli käyvä: syvä erilaisuus suomalaisen ja venäläisen siveellisen, oikeudellisen ja valtiollisen katsomuksen sekä kansallisten ja valtiollisten ihanteiden välillä alkoi yhä selvemmin käydä ilmi. Vastakohta Suomen ja Venäjän välillä, tietoisuus siitä, että Suomen kansan tehtävät eivät olleet samat kuin Venäjän kansan, vaan vieläpä osittain niille vastakkaiset, syöpyi yhä syvemmälle kansamme käsitykseen. Venäjän vallan kolme viimeistä vuosikymmentä täyttää yhtämittainen taistelu Suomen ja Venäjän välillä Suomen valtiollisesta asemasta ja oikeuksista sekä kansamme miltei epätoivoiset ponnistukset säilyttää Suomelle Venäjän yhteydessä mahdollisuus omaan valtiolliseen ja kansalliseen elämään. Valtioneuvos Danielson-Kalmarin valtiollinen toiminta on sattunut tähän ajanjaksoon ja hän oli yksi voimakkaimpia johtajia tässä suomalais-venäläisessä taistelussa, joka kaikissa vaiheissaan ja muodoissaan syvensi käsitystä Suomen ja Venäjän välisestä vastakohdasta.
Loistavilla luonnonlahjoilla ja tavattomalla työkyvyllä varustettuna, suomalaisuuden ihanteiden ja isänmaan rakkauden läpitunkemana joutui Danielson-Kalmari jo nuorena valtiolliseen elämään. Pitkänä julkisen toimintansa aikana, ollen yhtä mittaa kolme vuosikymmentä kansan eduskunnan jäsenenä, ensin kaksi vuosikymmentä pappissäädyssä ja sitten uudessa eduskunnassa, toimien edelleen maan hallituksessa, monissa komiteoissa ja suomalaisessa puolueessa joutui hän ottamaan osaa mitä lukuisimpiin julkisiin asioihin. Tuskinpa on tänä pitkänä aikana esiintynyt yhtäkään tärkeämpää yleistä kysymystä, jonka käsittelyssä ja ratkaisussa hän ei olisi ollut vaikuttavasti osallisena. Kävisi liian pitkäksi lähemmin esittää, mitä hän tässä monipuolisessa työssään on maan ja kansan yhteiseksi parhaaksi tehnyt. Mutta niin monilukuiset ja monenlaatuiset kuin ovatkin asiat, joihin hänen nimensä liittyy, aina johtaa hänen toimintaansa sivistyksen kohottamista ja syventämistä, kansalaisoikeuksien laajentamista sekä alempien kansankerrosten olojen parantamista tarkoittava, pohjaltaan kansanvaltainen, mutta samalla maltillinen käsityskanta. Näin on asia, olkoonpa kysymyksessä kansansivistyksen edistäminen, äänioikeuden ja valtiollisen vaikutuksen laajempiin kansankerroksiin ulottaminen, säätyeduskunnan vaikutusvallan vahvistaminen, kansaneduskunnan ja valtakunnan hallitusmuodon uudistaminen, kunnallisen itsehallinnon kehittäminen, torpparien ja tilattomien aseman parantaminen, naissivistyksen kohottaminen ja naisten oikeuksien laajentaminen, joiden kaikkien kysymysten käsittelyyn hän vaikuttavasti on ottanut osaa. Mutta ennen kaikkea tapaamme hänet luonnollisesti kansan oikeuksien puolesta taistelijain eturivissä kaikissa niissä vaiheissa, joiden alaisena suomalaisuuden asia näinä vuosikymmeninä on ollut. Ja kaikelle hänen toiminnalleen on ollut ominaista älyn terävyys ja tietojen runsaus, näköalojen laajuus ja isänmaanrakkauteen pohjautuva, mitä erilaisimpiin kysymyksiin kohdistuva lämmin harrastus.
Merkittävin osa valtioneuvos Danielson-Kalmarin valtiollisessa toi minnassa on kuitenkin suoritettu työssä ja taistelussa Suomen valtiollisen aseman puolustamiseksi ja säilyttämiseksi. Venäjällä oli panslavismi, − tuo liike, jota eräs etevä venäläinen valtiomies on kutsunut todellisuuden vastaiseksi aatteeksi ja joka hänen mielestään on perimmäisenä syynä Venäjän valtakunnan nykyiseen häviöön − saanut määräävän vaikutuksen ja sen suojassa oli yltiöpäinen kansalliskiihko päässyt johtamaan Venäjän politiikkaa Suomea kohtaan ja saanut aikaan hävityssodan Suomen valtiollista asemaa vastaan. Ensimmäisiä ja etevimpiä Suomen oikeuksien esitaistelijoita oli valtioneuvos Danielson-Kalmari. Me vanhemmat muistamme hyvästi, millä ilolla vastaanotettiin hänen vuosien 1808–09 tapauksia käsittelevät, perustavaa laatua olevat teoksensa, joissa hyökkäykset Suomen valtio-oikeudellista asemaa vastaan loistavasti torjuttiin ja käsitystä maamme sisällisestä itsenäisyydestä ja valtiollisesta vapaudesta syvennettiin ja joiden teosten merkitys alkaneessa taistelussa Suomen oikeuksien puolesta oli erinomaisen suuri ja sellaiseksi myöskin kaikissa piireissä yksimielisesti tunnustettiin.
Taistelu Suomen oikeuksien ja Suomen kansan elämänehtojen puolesta jatkui sitten miltei yhtä mittaa koko sen. ajan, minkä Suomen yhteys Venäjän kanssa kesti. Taistelun muodot ja keinot olivat erilaiset, mutta päämäärä oli sama. Yhä raskaammaksi kävi paino ja sorto Venäjän taholta. Valtioneuvos Danielson-Kalmarin osaksi joutui yhtenä kaikkein tuskallisimmista ajanjaksoista kuluvan vuosisadan alussa seisoa ylen vaikeassa asemassa Suomalaisen puolueen johtajana, ponnistaen voimansa löytääkseen keinoja valtiolaivan saattamiseksi yli vaikeuksien, − tiedossa ja vakaumuksessa, että myrskyn jälkeen seuraa tyynempi sää ja että se, mitä myrsky ei ole kaatanut, nousee päivän jälleen paistaessa uudelleen pystyyn. Tämä ajanjakso oli valtioneuvos DanielsonKalmarin elämässä epäilemättä kaikkein raskain. Ainoastaan puhdas ja voimakas isänmaanrakkaus ja velvollisuuden tunto sekä vakaumus siitä, että kansallishenki aina aikanaan löytää kansan elämälle tarpeelliset muodot, saattoi hänet paikallaan pysymään ja ponnistuksiaan jatkamaan.
Tapaukset ovat viimeisen vuosikymmenen aikana kulkeneet kiihtynyttä vauhtia, valtiollinen tilanne on nopeasti kerta toisensa jälkeen muuttunut. Maan etujen valvominen on vaatinut kulloinkin vallinneeseen tilanteeseen soveltuvaa menettelyä. Kun Venäjällä kevättalvella v. 1917 tapahtuneen suuren muutoksen johdosta uudet valtiolliset mahdollisuudet avautuivat Suomelle, oli Danielson-Kalmari jälleen ensimmäisten joukossa mukana toimimassa näiden mahdollisuuksien hyväksikäyttämisessä. Kohtalon käsi ohjasi asiain kulun niin, että ne työt, joita silloin vuonna 1917 suoritettiin, muodostuivat itsenäisen Suomen uuden valtiomuodon esitöiksi. Ja kun äsken vielä kerran Suomen oikeudet Ahvenanmaan asian yhteydessä pantiin kyseenalaiseksi, astui DanielsonKalmari, tämä vanha Suomen oikeuden puolustaja, esille entisellä tarmollaan taisteluun maan yhteisen asian puolesta.
Useimmiten on 70-vuotissyntymäpäiväjuhla yksinomaan ihmisen menneisyyden muistojuhla ja tällaisen juhlan viettoon liittyykin sen vuoksi tavallisesti jonkun verran alakuloista tunnelmaa. Mutta valtio neuvos Danielson-Kalmari ei seiso keskellämme tavattoman suuren päivätyön jälkeen hyvin ansaittua lepoa nauttivana vanhuksena. Hän on edelleen täydessä hedelmällisessä ja tuloksista rikkaassa, ihmeteltävää hengen voimaa ja joustavuutta osoittavassa työssä. Hän kertoo meille ja kaikille tuleville sukupolville Suomen kansan elämästä ja taisteluista menneinä aikoina, hän kertoo meille, miten Suomen kansa on kehittynyt oman itsensä tuntemiseen, miten ajatus sen kansallisesta ja valtiollisesta itsenäisyydestä on syntynyt ja vahvistunut. Niinpä tämän päiväinen juhlamme onkin, samalla kuin muistojen, yhtä paljon työnjuhla − lepohetki keskellä kiireellistä kuohuvaa työtä. Se on ihana elämä, joka näin loppuun asti saa jatkua; mutta se on vain muutamille harvoille armoitetuille suotu. Tämä juhla on myös isänmaanrakkauden–juhla, sillä sen elämäntyön pohjana, jonka johdosta nyt juhlimme, on suuri rakkaus kansaan ja isänmaahan ja työhön sen hyväksi sekä ylevä käsitys velvollisuuksista isänmaata ja sen tulevaisuutta kohtaan.
Herra Valtioneuvos Danielson-Kalmari! Ottakaa vastaan meidän kaikkien, sekä täällä läsnäolevien että lukemattomien ympäri Suomen maata asuvien kansalaistenne syvä kunnioitus ja suuri kiitollisuus elämäntyöstä, jonka olette kansanne hyväksi suorittanut. Me liitämme tähän kiitokseemme hartaimman toivomuksen, että Teille suotaisiin voimia loppuun saattaa laajasti suunnitellut työnne kansamme menneisyyden valaisemiseksi ja selvittämiseksi.
Kansalaiset! Yhtykäämme kolmenkertaiseen onnen ja menestyksen huutoon valtioneuvos Danielson-Kalmarin kunniaksi. Eläköön!
