PUHE KANSALLISEN KOKOOMUKSEN ESITELMÄTILAISUUDESSA LÄHESTYVÄN PRESIDENTINVAALIN JOHDOSTA TAMMIKUUN 11 PÄIVÄNÄ 1925
Ajatellessa kansamme vaiheita, sekä lähinnä kuluneena vuosikymmenenä että kaukaisempina aikoina, ei voi olla kiitollisella mielellä tunnustamatta, että Kaitselmus on merkillisellä tavalla pitänyt kätensä kansamme ylitse. Kun Suomi, kuusisatavuotisen Ruotsin vallan jälkeen, meille suomalaisille onnettoman, joskin kunniakkaan, mutta Venäjän suurille armeijoille ja kokeneille sotapäälliköille suhteellisesti helpon sodan kautta joutuessaan Venäjän yhteyteen saavutti sisällisesti itsenäisen valtion aseman, oli se suopean kohtalon lahja. Suomen kansalle avautui silloin entiseen verraten toisenlaiset mahdollisuudet omintakeiseen elämään ja kehitykseen. Ja pian Suomi sai myös pirstotun kansallisen alueensa yhteyden palautetuksi ja syvään sen ruumiiseen isketyt haavat parannetuiksi, kun aikaisempien onnettomien sotien jälkeen solmituissa rauhansopimuksissa Venäjän vallan alle joutuneet osat yhteistä isänmaata koottiin jälleen yhteen.
Näihin saavutuksiin ei johtanut rauhanneuvotteluissa Ruotsin ja Venäjän välillä meidän hyväksemme vaakaan asetettu Ruotsin valtakunnan voima tai sen hallituksen huolenpito Suomen tulevaisuudesta. Suomi oli, kuten historiasta tunnemme, jo ennen rauhan tekemistä ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä ja sopinut välinsä Venäjän kanssa Porvoon valtiopäivillä. Suomen silloiset valtiomiehet älysivät oikealla hetkellä tarttua ohjaamaan kansansa kohtaloita ja he suhtautuivat viisaasti Venäjän valtaistuimella silloin olevaan, vapaamielisiä aatteita harrastavaan hallitsijaan, Aleksanteri l:een. Mutta tärkeintä on, että ajankohta oli sillä hetkellä yleiseurooppalaisen tilanteen johdosta meille edullinen, sillä keisari Aleksanteri I näki jo v. 1809 suuren taistelun Ranskan keisarin Napoleonin kanssa olevan edessä ja oli senvuoksi sitä halukkaampi järjestämään asiat niin, että Suomen kansa voi olla asemaansa tyytyväinen ja hallitsijalleen uskollinen. Muutama vuosi myöhemmin oli eurooppalainen tilanne muuttunut kokonaan toiseksi. Merkillisesti oli Sallimus ohjannut meidän kohtalojamme tässä historiamme vaikeassa käänteessä.
Historiasta on tunnettua, miten maamme täten lasketulla pohjalla, uudessa sisällisesti itsenäisen valtion asemassaan, kehittyi ennen tuntemattomalla tavalla sekä henkisen että taloudellisen elämän aloilla, ja miten erityisesti Aleksanteri II:n aikana, joka oli maamme ystävä, perustuslaillinen valtioelämä maassamme heräsi eloon. Venäjän vallan viime vuosikymmeninä alkoi sitten ankara sorto Venäjän puolelta, tarkoituksessa tuhota meidän valtiollinen olemuksemme. Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Se oli 50 vuotta liian myöhään sen vuoksi, että Suomen kansa oli Snellmanin herätyksen kautta kasvanut kansallistuntoon ja ennättänyt luoda itselleen omaperäisen sivistysmuodon. Ajat olivat toiset, Suomen kansa oli toinen, kuin se oli ollut 1830- ja 1840-luvuilla, jolloin kentiesi sorrolla se olisi voitu tuhota. Kansamme kehitys koko Venäjän vallan aikana oli yhtämittaista kasvamista yhä suurempaan itsetietoisuuteen ja loittonemista Venäjästä, vieraantumista Venäjän kansan tunteista, harrastuksista ja ihanteista. Venäjän sortotoimen piteet, joiden tarkoituksena ilmoitettiin olleen Suomen lähentäminen Venäjään, todellisuudessa syvensivät juopaa Suomen ja Venäjän välillä. Mutta se oli, tuo sorto, liian myöhäistä senkin vuoksi, että Venäjän valtakunta oli 19:nnen vuosisadan lopulla ja 20:nnen alussa jo heikontunut, rappeutunut, natisi omissa liitoksissaan. Ja mikä vielä ihmeellisempää: aina kun tulevaisuus näytti meille synkimmältä, kääntyi kohtalonpyörä merkillisellä tavalla. 1890-luvun lopulla alkanut ensimmäinen sortoaika oli kestänyt vain muutaman vuoden, kun syttyi Japanin sota v. 1904, jota heikontunut Venäjä ei kestänyt ja joka käänsi valtioelämän kulun, toi meille marraskuun julistuskirjan v. 1905 ja palautti elämän oikeammalle tolalle. Tämä uusi valoisampi aika ei kylläkään kestänyt kauan. Jo v. 1909 alkoi taas sortoaika, mutta sekään ei ehtinyt jatkua kuin jonkun vuoden. Syttyi suuri maailmansota, ja siinäkin Onnetar meitä suosi. Saksa pysyi voittajana niin kauan, kunnes se ehti suorittaa meidän kansamme kohtalon kannalta katsoen tärkeimmän historiallisen tehtävänsä: lyödä murskaksi kansojen sortajan, Venäjän, ja tehdä sen niin perinpohjaisesti, ettei tuo valtakunta vielä nytkään ole kyennyt nousemaan jaloilleen. Silloin koitti meille uusi aika, suurin historiallinen hetkemme: valtiollinen itsenäisyys, jota vanhempi polvi ei voinut kuin uneksia, nousi äkkiä sodan myrskyistä elävänä todellisuutena.
Oikea itsenäisyys ei kuitenkaan tule kansalle armopalana lahjaksi. Se on edellisen historiallisen kehityksen ja siinä esiintyvien ponnistusten ja taistelujen tulos. Meidänkin kansamme historia, ei vähimmin Venäjän yhteydessä eletty sisällisesti itsenäisen valtion ajanjakso, oli ollut siihen valmistuksena, niin että ajan tultua olimme kypsyneet riippumattoman valtakunnan tehtäviin ja elämään. Mutta vapaustaistelumme kohdalla on aikakirjoissamme loistava lehti: Nuorisomme innostuksen sankariteot: kun tuhatlukuinen nuorukaisjoukko, pannen alttiiksi tulevaisuutensa ja henkensä, lähti meren taakse vieraalle maalle oppimaan aseiden käyttöä ollakseen valmiina taisteluun isänmaan vapauden puolesta, kun kutsu siihen saapuisi. Aikakirjoihimme on myös merkitty v. 1918 kohdalle synkkä lehti: Tällä Suomen historian suurimmalla hetkellä, jolloin vuosisataiset toiveemme olivat toteutumassa, yhtyi osa omaa kansaa vihollisen kanssa taisteluun isänmaataan vastaan. Toteutui tosiaan, mitä Snellman kerran lausui historian suurista tapauksista: Todellisuus tekee alati tyhjäksi ihmisystävän unelmat. »Kansojen kohtaloita luodaan verellä ja kyyneleillä.»
Olemme nauttineet itsenäisen kansan onnea vasta 7 vuotta. Vaikeuksia on ollut, erityisesti taloudellisia, jotka eivät vieläkään ole poistuneet. Mutta miten kaikki tuollaiset vaikeudet häipyvät pois mielestä, kun verrataan kansamme nykyistä vapautta sen asemaan Venäjän vallan aikana! Miten synkältä, toivottomalta, ahtaalta, mutta samalla miten kaukaiselta tuntuukaan tuo venäläinen aika, jonka me vanhemmat miehet ja naiset niin kauhistuttavan selvästi muistamme? Ja miten rikkaampaa on elämä nykyään, kun voimme ulottaa työmme rajoituksitta kaikille ihmiselämän aloille, ohjeenamme pitäen vain oman maan ja kansan tarpeita. Palaamalla ajatuksissamme takaisin menneisiin synkkiin aikoihin ymmärrämme, mikä kallis lahja valtiollinen itsenäisyys todella on − jalokivi, jota on vartioitava niinkuin aarretta, sydämen lämmöllä ja tahdon tarmolla. Lyijynraskas olisi historian edessä sen sukupolven edesvastuu, joka tässä varjelustyössä tehtävänsä laiminlöisi.
»Onko sitten meidän itsenäisyytemme vaarassa?», kysyttäneen. Vastaan: on. Meidän asemamme Venäjän naapurina on toinen kuin esim. lähimpien läntistennaapuriemme, Skandinavian valtakuntien. Mutta kiiruhdan lisäämään, että tulevaisuus riippuu kuitenkin meistä itsestämme. Kuulkaamme, mitä sanoo Snellman, tuo vanha tietäjä, joka pysyi todellisuuden pohjalla ja joka ei ummistanut silmiään kansoja uhkaavilta vaaroilta. Peittelemättä hän myöntää, että säilyminen ja menestyminen on paljon helpompaa suurelle kansalle, jolla on käytettävänään vastaava aineellinen voima. Tämä tosiasia on − sanoo hän − kaikkein raskain ihmisen tietoisuudessa. Mutta − hän lisää − kansan voima ei ole vain taistelukykyisten miesten luvussa, vaan kansalaisten isänmaallisuudessa, tavoissa ja sivistyksessä, kansallishengessä. »Historia lohduttaa meitä sillä» − sanoo hän − »että kansalla, joka todella tahtoo olla itsenäinen, aina on voimaa puolustaa itsenäisyyttään.» Nämä ovat lohdullisia sanoja. Mutta ne ovat myös kovia sanoja, sillä ne panevat puolustusvelvollisuuden yksinomaan kansan omille hartioille, ne sanovat, että kansan itsenäisyyden turvaaminen riippuu yksinomaan sen omasta tahdosta ja ponnistuksista. Tunnettu on myös Snellmanin ankara sana, että kansan tulee luottaa ainoastaan itseensä ja ettei sen pidä pyrkiä muuhun, kuin mitä se omalla siveellisellä ja aineellisella voimallaan kykenee saavuttamaan ja puolustamaan.
Tämä kaikki on lausuttu kuusi vuosikymmentä sitten. Mutta ei nykyinenkään enempää kuin tulevakaan aika anna oikeutettuja toiveita tämän raudankovan, mutta vanhurskaan lain muuttamisesta. Näemme silmiemme edessä, miten Euroopan, vieläpä miltei koko maailman olot ovat miekalla ratkaistut, miten sodan voittajat ovat järjestäneet valtakuntien rajat ja miten voitettujen on tyytyminen heille saneltuihin ehtoihin. − Älkäämme myöskään unohtako, että vain v. 1917 ja 1918 maailmansodan tapausten suotuisa käänne, Venäjän sortuminen, loi meille ulkonaiset edellytykset itsenäisyyden saavuttamiseen. Venäjä on, jouduttuaan jonkunlaisen kuumetaudin valtaan, edelleen jäänyt tähän heikkouden tilaan kykenemättä vielä nousemaan merkittäväksi tekijäksi Euroopan politiikassa. Miten kauan tätä tilaa kestää ja mitä tuo tulevaisuus helmassaan? Mahdotonta on siihen vastausta löytää. Tuskin kuitenkaan erehtyy, jos katsoo, että nykyinen tilanne Venäjällä on ohimenevä ja että bolshevismi on antava tilaa jollekin toiselle järjestelmälle, sekä valtiolliselle että taloudelliselle, joka ei nojaa karkeaan materialistiseen elämänkatsomukseen. Millä tavalla ja milloin tämä on tapahtuva, se on mahdoton sanoa ja millainen tuo uusi järjestelmä, erikoisesti valtiollisessa suhteessa, on oleva, siitäkin on paras olla mitään ennustamatta. Todettava kuitenkin on, että meidän itärajamme toisella puolen on 100-miljoonainen kansa, joka asuu laajalla ja rikkaalla alueella. Tässä on siten ainekset suuren valtakunnan olemassaololle. Minkälaiseksi ja miten voimakkaaksi tämä valtakunta on kehittyvä, se riippuu ennen kaikkea Venäjän kansasta itsestään. Tämän verran voinee tulevaisuuden verhon taakse nähdä.
Sodan hirmuista on kuitenkin kasvanut jaloakin satoa. Useat pienet kansat ovat päässeet nousemaan vapauteen. Kansallisuus- ja kansojen itsemääräämisaate on saavuttanut vaikutusta ja merkitystä. Kansallisuuksien, pientenkin, oikeus omaan elämään ja valtiolliseen itsenäisyyteen on yhä enemmän tunnustettu ja käytännössäkin toteutettu. Että tämä vapaustyö on voinut tapahtua ainoastaan suurten sotien ja mullistusten kautta ja yhteydessä, se on todistuksena vanhojen, ehkäpä ihmisluontoon perustuvien voimien vaikutuksesta. Viime maailmansota oli monessa suhteessa suuri vapaussota. Tämä vielä nykyaikanakin esiin tyvä sodanjumalan voima on meille pienille kansoille vakava ilmiö. Onko tulevaisuudessakin aseilla ratkaisu oleva ainoa keino kansojen välisten suurten riitakysymysten selvittämiseksi? Viime aikoina, erityisesti maailmansodan jälkeen, on ilmaantunut uusia pyrkimyksiä keinojenlöytämiseksi kansojen itsenäisyyden ja oikeuksien turvaamiseen. Tarkoitan ns. Kansojen Liittoa, jonka tehtävänä on yhteisvoimin puolustaa kansojen, heikompienkin oikeuksia. Meidän pienten kansojen on tervehdittävä tyytyväisyydellä tätä uutta yritystä ja sitä kaikin voimin kannatettava, sillä sen avulla on pienilläkin mahdollisuus saada äänensä kuuluville. Mutta valitettavasti ei tämä järjestö vielä ole kyennyt saamaan aikaan tyydyttäviä tuloksia eikä estämään väkivallan käyttämistä kansojen välisissä riidoissa. Se on vielä heikko. Niitä löytyy ja on löytynyt, ja niihin kuului myös J. V. Snellman, jotka pitävät ikuisen rauhan toteutumattomana ihanteena. Älkäämme ryhtykö tästäkään ennustamaan, mutta joka tapauksessa todettava on, että kuluu nähtävästi paljon aikaa, ennenkun Kansojen Liitto on vahvistunut siksi vaikuttavaksi tekijäksi ja kansojen turvaksi, mikä sen tarkoituksena on. Yleinen rauha, kansojen veljeys ja aseistariisuminen on tulevaisuuden ihanne, jonka toteutumista toivomme, mutta jonka varaan emme tätä nykyä ja ainakaan lähitulevaisuudessa voi heittäytyä. Toistaiseksi ja kentiesi vielä kauas eteenpäin on kunkin kansan ensi sijassa itse pidettävä huolta itsenäisyytensä puolustamisesta.
Vain se kansa voi toivoa apua muilta, joka itse on valmis viimeiseen asti vapautensa puolesta sota-aseillakin taistelemaan. Ainakin meidän asemassamme olevan kansan valtiollinen itsenäisyys riippuu senvuoksi mahdollisimman tehokkaasta puolustuslaitoksesta ja puolustustahdosta. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että meidän politiikkamme on rauhan politiikkaa ja meidän sotalaitoksemme tarkoituksena yksinomaan oman maanpuolustus.
Kansan puolustustahto on ensimmäinen tekijä, jonka nojassa maamme itsenäisyys lepää. Luja, kaikille tunnetuksi tehty puolustustahto, joka sisältää sen, että tulemme taistelemaan viimeiseen asti Suomen vapauden ja itsenäisyyden puolesta, on paras keino saada sekä nykyinen että tuleva Venäjä ymmärtämään, että sodalla ei täällä ole mitään voitettavissa, mutta että hyvien ja rauhallisten välien ylläpitäminen on Venäjänkin kannalta edullisin. Suomen yhteys Venäjän kanssa teki lopun vuosisatojen taisteluista Ruotsin ja Venäjän välillä ja Suomen kohoaminen itsenäiseksi valtakunnaksi ei tässä kohden ole aiheuttanut muutosta. Se rauhantila, johon Venäjä täällä oli pyrkinyt, on saavutettu. Mutta 100-vuotinen Suomen ja Venäjän yhteys on osoittanut, että mitään lisää Venäjän kansalle ja valtakunnalle henkisessä tai taloudellisessa suhteessa ei täältä Suomesta ole saatavissa. Täytyy olettaa, että tämä tietoisuus rajan toisella puolella tulevaisuudessakin ymmärretään.
Puolustustahto pohjautuu isänmaanrakkauteen. Se liittyy erotta mattomasti kansan yleiseen henkiseen ja siveelliseen kehitykseen ja tasoon. Se edellyttää sellaista kansakunnassa elävää valtiollista käsitys kykyä, joka saa yksityisen kansalaisen ymmärtämään isänmaan yhteisen asian ja. yksityisen kansalaisen elämän välisen yhteyden ja toisistaan riippuvaisuuden; − ymmärtämään, että saavutettu vapaus on kaiken muun elämän ja yksityisenkin onnen edellytys. Tiedon siitä, että − niinkuin kansallisen kokoomuspuolueen vaalijulistuksessa sanotaan − meidän kalliisti ostetun itsenäisyytemme ja vapautemme säilymisestä riippuu lopulta kaikki muu, yhtä hyvin Suomen kansan eheyden kuin sen tasavaltaisen ja kansanvaltaisen valtiosäännönkin säilyminen − tämän tiedon tulee ensimmäisenä käskynä olla kätketty jokaisen kansalaisen sydämeen. Pienelle kansalle, jolla on vähäiset aineelliset varat käytettävinään, on siveellisillä, moraalisilla voimilla sitä suurempi merkitys, kun niillä täytyy korvata, mitä aineellisista varoista puuttuu.
Puolustustahto on, sanoin, ensimmäinen tekijä maan itsenäisyyden turvaamisessa. Toinen on kansan taloudellinen voima, jonka tulee hankkia varat valtion ylläpitämiseen ja puolustukseen. Tämä asia ei ole vähäpätöinen. Jo maan puolustuksen vaatimat suoranaiset menot ovat pienelle kansalle raskas taakka. Sen lisäksi on viimeinen suuri sota osoittanut, että taistelutantereella vain se sotilaallinen toiminta voi menestyä, jota tukemassa on riittävät taloudelliset voimat. Mutta taloudellisen kysymyksen merkitys ei rajoitu ainoastaan maanpuolustukseen ahtaammassa katsannossa. Maan taloudellinen voimistuminen on edellytyksenä hyvinvoinnin ja tyytyväisyyden ja yleensä korkeampien sivistyselämän arvojen hankkimiseen yhä laajemmille kansankerroksille ja tä mäkin on tähdellisimpiä tehtäviä yhteisen isänmaan lujittamisessa. Ja edelleen: Vain luja taloudellinen asema tekee meille mahdolliseksi kehittää ja laajentaa suomalaista sivistystä, sekä alempaa että korkeampaa, ja siten täyttää tehtäväämme sivistyksen vartijana täällä lännen ja idän rajoilla. Väkevästi pulppuava kansallinen sivistyselämä tarvitsee, muiden edellytysten ohella, runsasta ja voimakasta taloudellista maaperää, voidakseen rehevänä kasvaa, versoa ja kehittyä. Taloudellinen ja henki nen kehitys ovat keskinäisessä vuorovaikutuksessa, toinen ei ole mahdollinen ilman toista. Ja taloudellinen ja henkinen itsenäisyys on valtiollisen itsenäisyyden edellytyksenä, niinkuin kansallisen kokoomuspuolueen vaalijulistuksessa sattuvasti lausutaan.
Luonto on jakanut meidän maallemme niukalti rikkauksiaan. »Kova ja kylmä on tämä pohjanperäinen maa. Luonto on täällä ankara äiti, joka ei hellittele lapsiaan hempeydellä ja yltäkylläisyydellä.» Näin sanoo Topelius Maamme kirjassaan. Pohjoinen ilmanala tekee maanviljelyksen raskaammaksi ja vähemmän tuottavaksi ja kuitenkin koko elämän kalliimmaksi kuin eteläisemmän auringon maissa. Metsiemme antama puu on miltei ainoa teollisuutemme kotimainen raaka-aine; puu on varallisuudenlähde, jolla tuontimme ulkomailta maksetaan. Koskissamme on vielä melkoisesti käyttämätöntä voimaa. Sittenkin, verrattuna useampiin muihin maihin, on meidän maamme köyhä,niinkuin runoilija laulaa. Mutta ihmisen työn ja ponnistusten avulla saadaan luonto pakotetuksi anteliaisuuttaan lisäämään. Muistamme jälleen Topeliuksen Maamme kirjasta kertomuksen »Kuninkaan lahjat», miten Päiviö ajatteli: »Tämä maa on karua ja hedelmätöntä, tahdon tehdä sen hedelmälliseksi. Hän ojitti suot, kynti maat, perkasi metsät ja hoiti kalavetensä. Se oli pitkällistä, vaivalloista, monien kärsimysten ja puutteiden alaista työtä, mutta viimein tuli kuitenkin palkinto. Päiviö kokosi riistaa latonsa täyteen, hänen lapsensa saivat perinnökseen hedelmällisen tilan, ja maa kukoisti.» Taloudellisen elämän kehitys maassamme viimeisten vuosikymmenienkin aikana on todistuksena siitä, mitä Päiviön työ on saanut aikaan. Ja nyt itsenäisessä Suomessa on kahta suuremmalla tarmolla työtä tehtävä samassa Topeliuksen Päiviön hengessä. Jos saisimme pellon sadot, karjan antimet teollisuuden tuotannon nousemaan kaksinkertaisiksi siitä mitä ne nyt ovat, jos saataisiin maan vienti ulkomaille, joka nyt on raha-arvoltaan noin 4 500 milj. mk., nousemaan esim. 7 000 milj. markkaan, jos sanalla sanoen maan kansallistulo lisääntyisi huomattavasti nykyisestään, mikä ei suinkaan olisi mahdotonta, silloin voisimme helposti kantaa itsenäisen valtakuntamme − samoin kuin muiden julkisten − menojen taakan, joka nyt useinkin tuntuu raskaalta. Taloudellisen tuotannon ja tuotannollisen työn kehittäminen kaikilla eri aloilla on myöskin maan itsenäisyyden turvaamisen kannalta yksi tulevaisuuden perustehtäviä. Eräs vanhimpia valtiomiehiämme ja historiantutkijoitamme lausui äsken, että nykyisen ja ehkä vielä tulevankin sukupolven päätehtävä on oleva itsenäisyytemme puolustaminen. Tässä on uusi päämäärä, jota isämme ja esi-isämme eivät tunteneet. Se on suuri tehtävä, joka on omiaan liittämään yhteen kaikki Suomen kansalaiset, mitä erottavia pyrkimyksiä heillä muuten onkaan. Lämmittääkö tämä ajatus kaikkia Suomen kansankerroksia? Onko olemassa puolustustahtoa ja miten laajalti? Epäilemättä sitä on. Ei ainoastaan porvarillisissa piireissä, vaan, meidän täytyy uskoa, suurimmassa osassa sosialidemokraattejakin. Hekin, niin uskon ja viimeaikaiset merkit siihen viittaavat, ovat valmiit vaaran uhatessa lähtemään ase kädessä vihollista vastaan. Ainoastaan kommunistit ovat asettuneet isänmaan yhteisten harrastusten ulkopuolelle, he ovat yhteiskunnan ja oman kansansa vihollisia. Mihin heidän pyrkimyksensä tähtäävät, se nähtiin meidän maassamme v. 1918 ja se kävi äsken ilmi Virossa. Mutta Suomen kansa kykenee kyllä kurissa pitämään nämä yhteiskunnan ja isänmaan viholliset.
Olen tässä kokouksessa puheeni aineeksi asettanut Suomen itsenäisyyden ja sen turvaamisen. Se onkin lähin puheen aine kokouksessa, jossa valmistellaan tasavallan presidentin valitsijamiesten vaalia. Sillä tasavallan presidentti on Suomen valtiollisen itsenäisyyden eduskuva, hän on itsenäisen Suomen korkein edustaja. Jos valtakunnan itsenäisyys joutuu vaaraan, jos siihen pienimmässä määrässäkään kajotaan, on presidentti siitä historian ja kansan edessä ensi sijassa vastuussa. Hän on Suomen itsenäisyyden etuvartija.
Kokoomuspuolue ei ole asettanut lopullisesti omaa ehdokasta tässä vaalissa, koska se on katsonut, että, kun millään puolueella ei ole ehdotonta enemmistöä, on koetettava eri puolueiden ja niiden valitsijamiesten välisillä neuvotteluilla etsiä ehdokas, jolla olisi yleisempi kannatus. Kokoomuspuolueen pääehdokas on senaattori P. E. Svinhufvud.
Ansiokkaampaa ja arvokkaampaa miestä tähän korkeaan virkaan ei voidakaan ajatella.
Svinhufvud ja Suomen itsenäisyys, ne kaksi kuuluvat yhteen. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka uskalsivat ajatella Suomen itsenäisyyttä jo vuosia ennen sen toteutumista, jo ennen maailmansodan alkamista. Ja kun sitten aika kypsyi, hän tarttui kiinni lentävään hetkeen, käytti sitä hyväksi ja niin toteutui hänen unelmansa. Suurempaa isänmaan ystävää, jalompaa ja rehellisempää luonnetta, tarmokkaampaa ja itsenäisempää miestä ei nykyään elävän Suomen kansan keskuudessa ole. Uskollisempaa ja rohkeampaa vartijaa ei itsenäinen Suomi ole koskaan löytävä.
