POLIITTISIA PUHEITA JA ESITELMIÄ

DEMOKRATIA VAI DIKTATUURI? MITÄ KANSALLISEN KOKOOMUSPUOLUEEN PERIAATTEET SISÄLTÄVÄT?

Esitelmä Kansallisen kokoomuspuolueen kokouksissa Tampereella lokakuun 25 päivänä 1934 ja Viipurissa lokakuun 28 päivänä 1934

Kokoomuspuoluetta kutsutaan oikeistopuolueeksi, konservatiiviseksi puolueeksi.

Tällaiset nimitykset, etiketit, »konservatiivi» ja »liberaali», »oikeistolainen» ja »vasemmistolainen», »vanhoillinen», »edistysmielinen» ja »keskustalainen» jne. ovat kuitenkin kaavamaisia. Elämässä esiintyvät moninaiset ilmiöt ovat niin erilaisia, ettei niitä voi ratkaista suoraviivaisesti yhden ainoan yleisen periaatteen tai kaavan mukaan. Mutta jotakin yleistä suuntaa tuollaiset nimitykset voivat ilmaista.

Minulla ei puolestani ole mitään sitä vastaan, että kokoomuspuoluetta samoinkuin minua itseäni kutsutaan »konservatiiviksi».

Mitä on konservatismi?

Englannin konservatiivisen puolueen johtaviksi periaatteiksi katsotaan seuraavat kolme:

  1. menneisyyden perinteiden, traditioiden kunnioittaminen;

2) valtakunnan, Englannin Imperiumin, ylläpitäminen ja puolustaminen, sekä

3) huolenpito kansan menestyksestä ja hyvinvoinnista.

Nämä englantilaisen konservatismin vanhat periaatteet sopivat kokoomuspuolueenkin toimintaohjeiksi. Niihin on vain katsottava sisältyvän meidän maamme erikoisista oloista johtuva tehtävä, suomalaisuuden asian edistäminen ja loppuunsaattaminen.

Usein katsotaan konservatismin merkitsevän uudistusten vastustamista, vieläpä ns. »taantumusta». Asiahan ei ole näin. Ominaista konservatismille on tosin vissi varovaisuus − »tasainen edistys» − ja mullistusten välttäminen uudistusten nimellä. − Usein on ns. edistys rappiota, ja vanhan kannattaja edustaa itse asiassa arvokkaampaa omistusta, menneisyyden omistusta, jota hän ei tahdo antaa alttiiksi», sanoo eräs historioitsija. Edelleen vaatii konservatiivinen periaate uudistusten perustamista oleviin oloihin, joten ne ovat niiden kehittämistä eikä mullistamista. Varsinkin on todella suurissa asioissa muutoksia tehtäessä erikoista varovaisuutta ja harkintaa noudatettava. Konservatiivisen puolueen historia Englannissa osoittaa suurenmoista toimintaa mitä tärkeimpien valtiollisten ja yhteiskunnallisten uudistusten alalla. »Konservatismin johdonmukainen piirre Englannissa on, että edistys menee eteenpäin varmemmin vaan ei hitaammin», kirjoitti englantilainen The Times äsken.

Menneisyyden traditioiden kunnioittaminen ja olevista oloista kiinni pitäminen sisältää myös perustuslaillisten, konstitutionaalisten muotojen noudattamisen ja kunnioittamisen. Nykyaikaiseen konservatismiin sisältyy myös se, mitä on tapana kutsua »demokratiaksi». Nykyaikana itse asiassa oikeastaan kaikki näkyvät olevan »demokraatteja», myöskin ns. »autoritääriset» diktatuurihallitukset. Kaikki ne tahtovat nojautua suurten joukkojen kannatukseen. Diktatuurimaissa tämä joukkojen kannatus ilmaistaan suurilla mielenosoituksilla ja kansanäänestyksillä, plebiscitumeilla, joissa hallitus monenlaisten elintensä ja hirmuisen propagandan avulla sekä vastapropagandan estämisellä johtaa äänestyksen haluamaansa tulokseen. Tämä menettely ei ole äsken keksitty, vaan ajatus siitä on peräisin Ranskan vallankumouksen ajalta – eräs tutkija sanoo sen isän olevan kuuluisan apotti Sieyes’in. Napoleon III, kuten tunnettua, käytti virallisen propagandan ohjaamaa kansanäänestystä suurella menestyksellä valtansa tukemiseksi, mikä kuitenkaan ei pelastanut häntä neljä kuukautta viimeisen kansanäänestyksen jälkeen joutumasta valtaistuimelta syöstyksi, kärsittyään sodassa Saksaa vastaan tappioita.

Englannista on peräisin ns. parlamentarismi, johon alkuaan ei kuulunut demokratia, koska parlamentaarinen järjestelmä oli vallalla kauan ennen valtiollisen äänioikeuden laajentamista demokratian vaatimuksia vastaavaksi. Parlamentaarisen järjestelmän loistoaika Englannissa olikin oikeastaan ennen nykyaikaisen demokratian voimaanpanemista siellä. Englannista parlamentarismi tuli mannermaalle. Meille se saapui Ranskan kautta. Englannin ulkopuolella parlamentaarinen järjestelmä useimmissa maissa on toiminut epätyydyttävästi.

»Demokratian kriisi.»

Viime aikoina on demokratia ja parlamentarismi useissa Euroopan maissa sortunut. Sijaan on tullut diktatuuri. Niissä maissa, missä demokratia on vallalla, katsotaan laajoissa piireissä järjestelmän olevan korjaamisen tarpeessa. Voi todella puhua »demokratian kriisistä».

Mikä on tähän syy?

Minun nähdäkseni viimeaikaiset ilmiöt Italiassa, Saksassa ym. maissa ovat vastavaikutuksia ensi sijassa sosialismia ja kommunismia, ns. »marxilaisuutta» vastaan. Italiassa fascismi johtui suorastaan kommunistien kapinasta ja Saksassa selitetään kansallissosialismin, natsismin, olleen ainoa keino kommunismin valtaanpääsemisen estämiseksi. − Toisessa sijassa nämä uudet liikkeet kohdistuvat koko demokraattis-parlamentaarista järjestelmää vastaan. Tämän järjestelmän viaksi pannaan, ettei se ole kyennyt marxilaisuutta tehokkaasti vastustamaan eikä muka muitakaan, varsinkaan taloudellisia oloja järjestämään kansan yhteisen parhaan vaatimusten mukaan, samalla kun sen tuloksena ovat olleet puolueriidat ja hajaannus.

Sosialismi ja kommunismi − marxilaisuus.

Sosialismi ja sen jatko kommunismi perustuvat samoihin Marxin teorioihin. Poikkeuksena useimpiin teorioihin nähden on tässä se hyvä puoli, että Venäjällä on Marxin oppia toteutettu, joten on nähty, mihin se vie.

Mitä on sosiaalidemokratia ja mitä on kommunismi? Mitkä ovat niiden kummankin päämäärät? Mikä on sosiaalidemokratian suhde kommunismiin?

Ennen sotaa toivottiin porvarillisissa piireissä sosialismin ajan mukana luopuvan räikeistä vaatimuksistaan ja mullistavista päämääristään sekä vähitellen muuttuvan nykyisen yhteiskunnan pohjalla toimivaksi, joskin radikaaliseksi uudistuspuolueeksi. Toisinaan on näyttänyt esiintyvän joitakin oireita siihen suuntaan. Luin äsken erään Ruotsin sosialistisen johtomiehen esityksen näistä asioista. Siinä tehdään ero marxilaisuuden ja sosialismin välillä ja sanotaan sosialistin voivan olla »epämarxilaisem. Marxin materialistista historiankäsitystä ei pidetä oleellisena sosialistiselle yhteiskuntajärjestykselle. Ei myöskään Marxin luokkasodan aatetta, »vaikkakin se pohjautuu todellisuuteen». Niinikään hylätään Marxin »yliarvoteoria» sekä vihdoin Marxin katastrofi- ja kurjistumisteoria. »Sosialismin ydinkohta on − sanotaan − tuotannon kollektiivinen omistaminen ja hallinta», mihin tilaan vähitellen voidaan päästä. Vieläpä katsotaan, että sosialisoidussa tuotannossa voi olla tilaa yksityisliikkeelle ja elinkeinovapaudelle, jos siten voidaan paremmin pitää huolta tarpeiden tyydyttämisestä. − Lukiessa tätä esitystä täytyy todeta, että mitä enemmän etäännytään oppi-isästä Marxista, sitä enemmän muuttuu sosialismin päämäärä ja ohjelma epämääräisemmäksi ja hämärämmäksi. Yllämainitussa kirjoituksessa viitataan lopuksi ruotsalaisen runoilijan Viktor Rydbergin sanoihin: »Velvollisuutemme on vaikuttaa niin kuin olisi Messiaan valtakunta pyrkimystemme mahdollinen päämäärä, vaikka epäilisimmekin sen saapumista. Mitä pohjantähti oli vanhoille merenkulkijoille, sitä tulee ihannevaltakunnan olla meille: suunnannäyttäjänä, joskin se, samoinkuin pohjantähti, kuuluu ja tulee kuulumaan taivaallisiin näkemyksiin, ei maalliseen todellisuuteen»

Miten suuri kannatus tällaisella ohjelmalla on sosialistien keskuudessa, sitä en tiedä. Meidän maassamme sitä ei huomaa − riippuuko se ehkä uskalluksen puutteesta, sitä en voi sanoa. Aivan toisenlaiset äänet kuuluvat sosialistien vaali- ja muista agitaatiopuheista ja sanomalehtikirjoituksista sekä meillä että Saksassa ynnä muissa maissa Euroopan mantereella. Luokkataistelun, vihan, kateuden ja kiihkon saarna: kansallisen solidaarisuuden puute ja kansanyhteyden hajottaminen. Sanalla sanoen juuri se, mitä kutsutaan »marxilaisuudeksi». Tämä on se leima, minkä Suomenkin sosialismissa huomaamme. Tässä räikeässä muodossa esiintyy sosialismi meidän maassamme. Heidän menettelytavassaan on pääkohtana juuri ns. luokkataistelu: he katsovat sovittamattoman vastakohdan, taistelun, vallitsevan eri kansanluokkien välillä. Heillä ei ole sen vuoksi riittävää solidaarisuutta muiden kansankerrosten kanssa. He eivät pane asioiden kansalliselle puolelle sitä arvoa kuin niille tulee. Kielteinen suhtautuminen kansalliseen solidaarisuuteen saa sosialisteissamme ei ainoastaan kokonaan hyljättäviä vaan vieläpä, mielisi sanoa, järjettömiä muotoja. He estävät urheilijansa ottamasta osaa kansainvälisiin kilpailuihin porvarillisten urheilijain kanssa Suomen urheilumaineen puolustamiseksi. Sanomalehdissä on äsken esitetty otteita heidän laulu­kirjoistaan, jotka sisältävät kansan yhteisyyttä suuresti loukkaavaa kiihotusta.

Olisi luullut, että sosialismin kohtalo monissa maissa olisi ollut omiaan vaimentamaan sen intoa. Näyttää kuitenkin siltä kuin katsottaisiin heidän piirissään syynä tappioihin olleen liian heikon ja maltillisen toiminnan. Viime aikoina on, arvatenkin fascismin pelko, saanut sosialistit ja kommunistit muutamissa maissa yhteiseen rintamaan. Merkillisintä on, että sosialistit Englannissakin ovat osoittaneet vasemmistojyrkkää suuntaa. Englannin työväenpuolue on tähän asti noudattanut maltillista politiikkaa. Nyt se näyttää tekevän käännöstä vasemmalle. Tosin heidän puoluekokouksessaan tämän kuun alussa jyrkempi suunta, ns.»s osialistinen liiga», musertavalla enemmistöllä äänestettiin kumoon. Mutta samalla kokouksen enemmistön tekemät päätökset olivat niin vasemmistoradikaalisia, että se on Englannissa herättänyt suurta huolestumista. Saapi nähdä, muodostuuko ensi vaaleissa, joiden jotkut luulevat tulevan tärkeimmiksi Englannin historiassa, kentiesi se yksi ainoa rintama, sosialisteja vastaan tai heidän puolestaan, johon The Times joku aika sitten viittasi. Tulevaisuus on myös osoittava, eikö Englannin kansan vanha käytännöllinen ja konservatiivinen nerous nyt, kuten usein ennen, kuitenkin löydä oikeata ja järkevää ulospääsyä nykyisestä tilanteesta.

Epäilystä ei nähdäkseni ole, että jos sosialistien päämäärä, tuotannon kollektivisoiminen ja kaikki mitä se tuopi mukanaan ei ainoastaan taloudellisella vaan myös henkisellä alalla, jota porvarillisella taholla ei tähän asti ole otettu oikein toden kannalta, vaan pidetty jonakin sosialistien kaukaisena hämäränä kajastuksena, alkaa astua todellisuuden pohjalle ja jos ns. marxilaisuuden vaara uhkaisi, niin ennemmin tai myöhemmin täytyy taistelun heidän ja porvarillisten välillä todenteolla syntyä. Eräillä tahoilla katsotaan, että marxilaisuuden häikäilemätöntä »totalitääristä» ja diktatorista liikettä ja agitaatiota vastaan on pantava samanlainen, yhtä häikäilemätön ja kiihkeä, sillä jos valittava on fascistisen ja marxilaisen diktatuurin välillä, on fascistinen diktatuuri pienempi onnettomuus.

Fascismikansallissosialismi (natsismi)IKL.

Sosialismi siinä muodossa, jota kutsutaan marxilaisuudeksi, on, kuten sanottu, ollut alkusyynä vastavirtaukseen, joka fascismin ja kansallissosialismin nimellä on sodan jälkeen niin suurella voimalla noussut. Tämä vastavirtaus on samalla useissa Euroopan maissa pyyhkäissyt pois demokraattis-parlamentaarisen järjestelmän.

Huomautan kerta kaikkiaan, että minulla ei ole pienintäkään halua arvostella fascismia ja kansallissosialismia Italiassa ja Saksassa. Minua koskevat vain Suomen asiat.

Mitä fascismi ja kansallissosialismi yms. liikkeet qikeastaan ovat, ei ole vielä aivan helppo saada selville. Näihin liikkeisiin sisältyy huomattava määrä sitä, mitä kutsutaan mystiikaksi. Italiassa on fascismi suuresti muuttanut ohjelmaansa siitä, mitä se v. 1919 aluksi oli. Katsotaan, että fascismin ja kansallissosialismin ja muiden niiden kanssa sukua olevien liikkeiden pääsisältö on vastavaikutus.niitä hajottavia voimia, tendenssejä, vastaan, jotka ovat olleet poliittisen demokratian seurauksia ja jotka erikoisesti ilmenevät marxilaisessa luokkataisteluopissa; samalla ne ovat olleet kansan yhteisyyden korostamista ja tehostamista. Demokraattinen todellisuus on vienyt – niin sanotaan − johdottomaan joukkoyhteiskuntaan ja se vaikuttaa kansan yhteyden hajottamiseksi, aikaansaaden kiihkoisaa ja lamauttavaa keskinäistä taistelua, sekä tekee mahdottomaksi kokoavan työn kansan tulevaisuuden hyväksi.

Tässä on epäilemättä paljon huomioonotettavaa ja totta. Fascismin tarkoitusperä: kansan eheyttäminen ja kokoaminen yhdeksi ja voimakkaaksi, hyvinvoivaksi, tyytyväiseksi, on sellainen, jota vastaan tietenkään ei voi väitteitä tehdä. Ei myöskään sitä vaatimusta vastaan, että yksityisen edun on väistyttävä yhteisen edun tieltä, − tämähän sisältyy myös ns. liberalismiin aina Adam Smith’in ajoilta. Sitävastoin on mahdotonta hyväksyä niitä keinoja ja menettelytapoja, joilla fascistit aikovat tämän saavuttaa. Ja menettelytapaan kuuluvat myös ne aineellista sisältöä olevat muutokset, jotka he katsovat päämääränsä saavuttamiseksi välttämättömiksi. On sanottu, että fascismi ei ole ohjelma, vaan »mentaliteetti», mielentila ja katsantotapa, jolta he suhtautuvat ympärillä olevaan maailmaan. Mussolini itse on kuitenkin esittänyt fascismin opin, doktriinin. Pääkohtia tässä opissa ovat nähdäkseni seuraavat: valtion tehtävän ja toiminnan aivan ylenmääräinen ja kansalaisvapauteen nähden liioiteltu korostaminen; valtion mahdollisuuksien yliarvioiminen ja valtiovallan ulottaminen käsittämään kaikki sekä julkisen että yksityisen elämän alat; ennen kaikkea myös ottamaan koko taloudellinen elämä valtion säännöstellyn johdon alaiseksi. Valtio on jonkinlainen mystillinen olio, hyvä ja siveellinen, miltei ulkopuolella ihmisten oleva voima, joka kykenee kaikki asiat selvittämään ja ratkaisemaan. Näissä kohden fascismi on samalla kannalla kuin marxilainen kommunismi Venäjällä. Porvarillisen ja ns. liberaalisen katsantokannan mukaan valtiovalta tosin on muodollisesti »kaikkivaltias», »omnipotens» − siinä kohden fascismi ei ole tuonut mitään uutta esille. Mutta nykyisen katsantokannan mukaan pannaan yksityisen vapaudelle perusmerkitys. Vapaus ei tosin ole rajaton, mutta rajoitettu ainoastaan niin paljon kuin yhteisen edun vuoksi on välttämätöntä. − Fascismi on myös antidemokraattinen, so. se ei hyväksy vaalien kautta tapahtuvaa julkisten elinten, eduskunnan ym. määräämistä. Tosin demokraattinen parlamentarismi on osoittanut suuria puutteita ja tulevaisuuden tehtävä on koettaa löytää niihin parannusta säilyttämällä kansalaisvapaus mahdollisimman suuressa määrässä. Fascismi luulee löytäneensä parannuskeinon ns. »johtajaperiaatteessa», joka tietää sitä, että valta on oleva pienen valiojoukon, eliitin, käsissä, jonka huippu on rajattomalla vallalla varustettu »johtaja». Syntyy kysymys, miten tämä valiojoukko, eliitti, on määrättävä, ja siihen kysymykseen on vaikea vastausta antaa. Hitler on äsken Nürnbergin puoluekokouksessa selittänyt, että kansallissosialistinen puolue on se koneisto, jossa tämä johtajavaliojoukko kasvatetaan ja kehitetään. Puolueeseen, joka itse täydentää itsensä, kuuluvat taas valitut aktiiviset taistelijat, »parhaat kansallissosialistit»: se muodostaa poliittisten apostolien ja taiteilijoiden valtion», ja puolueen esikuvana ovat historiasta tunnetut vanhat ritarikunnat. Johtajaperi­ aatteelle on koetettu hakea kansalta tukea toimeenpanemalla kansanäänestyksiä tai muita kansan mielialan ilmauksia johtajan toimenpiteiden vahvistamiseksi, josta aikaisemmin oli puhe. − Fascismi on myös läpeensä sotainen. Sen mielestä sota on, ei ainoastaan isänmaan puolus tukseksi välttämätön, vaan myös hyvä ja hyödyllinen. Jos tällainen yltiösotainen mieliala pääsee valtaan suurissa maissa ja siten vaikutta maan siihen kantaan, miltä kansainvälisiä suhteita ja kansainvälistä ase maa arvostellaan, ei se ole pienten kansojen etujen mukaista.

Meidänkin maassamme on tällainen vastaliike marxilaisuutta ja demokraattista parlamentaarista järjestelmäämme vastaan noussut ns. »Isänmaallisen kansanliikkeen» nimellä. Tämän liikkeen luonne ja päämäärät eivät vielä ole selvät, mutta joka tapauksessa se kuuluu samaan ryhmään kuin nuo mannermaalla esiintyvät liikkeet, joskin sen toimintaa koetetaan soveltaa meidän olojemme mukaiseksi.

Myönnän, että kun IKL ensin syntyi, sen toiminta herätti minussa myötätuntoa. Se sanoi päämääräkseen isänmaallisuuden ja uskonnon kunnioituksen herättämisen, puolustustahdon vahvistamisen ja ylipäänsä kansan kokonaisuuteen kohdistuvan harrastuksen lisäämisen, ja sen ohella kaikkien näiden hyveiden vastustajaa, kommunismia, marxilaisuutta, vastaan taistelemisen. Sen tarkoituksiin kuului myös kansan rikkinäisyyden ja puolueriitaisuuden vastustaminen. Kaikki nämä asiat ovat sellaisia, että isänmaan ystävä voi niitä sydämestään kannattaa. Luulin, että IKL koettaisi toimia näiden suurten asiain hyväksi kaikissa ryhmissä ja puolueissa. IKL on kuitenkin kulkenut toista tietä. Se on muodostunut eri puolueeksi, yhdeksi muiden lisäksi. Se on esittänyt ohjelmia, jotka tarkoittavat erinäisten epäkohtien parantamista. Minulla ei ole nyt tilaisuutta lähemmin kosketella ja arvostella IKL:n esittämiä yhteiskunnallisia parannusehdotuksia. Ne eivät näy olevankaan merkillisiä; mikäli huomaan, on samoja kysymyksiä jo kauan sitten meidänkin maassamme harkittu sekä parannusehdotuksia tehty ja osaksi toteutettukin.

Mutta on syytä viitata erääseen silmiin pistävään tätä uutta puoluetta koskevaan seikkaan. IKL on ottanut esikuvakseen vastaavat mannermaan liikkeet myöskin, mikäli koskee puoluemenettelytapoja − eikä ihme, kun näkee, mikä menestys tällaisilla toimintatavoilla siellä on ollut. IKL:llä on silläkin järjestö, joka ei ole tavallinen ainakaan maamme porvarillisissa puolueissa. Siihen kuuluvat johtajat, alajohtajat ym. päälliköt johtajakursseineen yms. IKL:n johto on vakuuttanut noudattavansa laillista menettelyä, eikä meillä ole oikeutta panna tätä vakuutusta epäilyksen alaiseksi. Puolueen tarkoitus on siis, kuten sosialistienkin, koettaa saada eduskunnassa enemmistö puolelleen ja panna sitten mullistavat muutoksensa toimeen − muodollisesti laillisessa järjestyksessä, niinkuin asianlaita on ollut Euroopan mantereellakin. Mutta puolueen esiintyminen on jotenkin kiihkoisaa, voisipa sanoa demagogista, siinä kohden se menee yhteen sosialistien ja marxilaisten menettelyn kanssa. Oman maamme oloja koskevissa arvosteluissa ja moitteissa on puolueen taholta esiintynyt liioittelua ja »mustamaalausta», joka ei ole sopusoinnussa todellisten olojen kanssa.

Kokoomuspuolueen suhde uusiin ja vanhoihin äärimmäisyyspuolueisiin.

Määrätessämme kantamme IKL:ään täytyy meidän ottaa huomioon fascistiset ja kansallissosialistiset liikkeet sellaisina kuin ne ovat ulkomailla esiintyneet, tarkastaa ja harkita niiden olemusta ja luonnetta kuin myös, mihin ne ovat muissa maissa kehityksen johtaneet.

Fascismin ja kansallissosialismin päämäärissä on, kuten sanottu, miellyttävä ja hyväksyttävä kansan yhteisyyden korostaminen, isänmaan kunnian ja vapauden puolustamistahdon vahvistaminen kuin myös yleensä moraalisten ja henkisten päämäärien esilläpitäminen, joita niissä niin voimakkaasti painostetaan. Nämät kaikki ovat pyrkimyksiä, jotka jokainen isänmaan ystävä voi hyväksyä ja joiden pitäisi kuulua jokaisen isänmaallisen puolueen ohjelmaan, niinkuin ne kuuluvat kokoomuspuolueenkin ohjelmaan.

Fascismia ja muita sen tapaisia liikkeitä vastaan on kuitenkin porvarilliselta ja myös konservatiiviselta kannalta tehtävä niin painavia muistutuksia, ettei niitä voi hyväksyä. Nämä liikkeet aivan liiaksi kieltävät ja rajoittavat vapautta kaikilla aloilla, niin valtiollisella ja henkisellä kuin taloudellisellakin. Vapaus on kuitenkin sivistyksen ja kehityksen luomia suurimpia arvoja. Fascismi samoin kuin sosialismi ja kommunismi, suuresti liioittelee valtion mahdollisuuksia saada aikaan onnellista tilaa maailmassa. Se vaatii valtion sekaantumista ihmiselämän kaikille aloille, sekä henkisille että hengellisille kuin myös taloudellisille, siten lähestyen suuresti ns. valtiososialismia. Tässä kohden sillä on vahva yhteinen piirre marxilaisuuden kanssa. Se ottaa myöskin liian vähän huomioon perinteet, traditiot, ja on valmis mullistamaan olemassa olevat olot ja voimassaolevat lait, niinkuin diktatuurimaissa, samoinkuin Venäjällä, on tapahtunut. Tällainen valtiollisten olojen ja valtiollisen järjestyksen mullistaminen on aivan vastoin konservatiivista katsomusta, jonka mukaan elimellinen kehitys olevien olojen pohjalla, ilman järkytyksiä, on ainoa kansalle ja valtiolle terveellinen edistyksen muoto. Näihin liikkeisiin liittyy oleellisena puolena ja menettelytapana ylenmääräinen kiihotus ja huippuunsa kehitetty agitaatio, jota tähän asti ainoastaan kommunistit ja sosialistit ovat noudattaneet, sekä sotilaallisten periaatteiden mukainen järjestötoiminta, jota porvarillisissa piireissä tähän asti ei ole katsottu valtiolliseen puoluetoimintaan kuuluvaksi. Fascistiset liikkeet eivät senvuoksi ole kokoomuspuolueen enempää kuin nykyaikaisen konservatismin periaatteiden mukaan hyväksyttäviä. Näitä liikkeitä ei nähdäkseni voi kutsua oikeistolaisiksi.

Kokoomuspuolueen tulee kulkea erillään IKL:stä, niinkuin viime puoluekokouksessa todettiin.

Olisi kaiketi tarpeetonta painostaa eroa, mikä on kokoomuspuolueen ja sosialismin välillä, joka meillä on esiintynyt ja yhä esiintyy kovin punaisen marxilaisuuden värisenä ja materialistisen elämänkatsomuksen kannattamana. Me emme hyväksy heidän julistamaansa luokkataisteluoppia. Tämä oppi on soveltumaton kansalliseen solidaa risuuteen, se on kansakuntaa hajottava ja vahingoittava. Se ei myöskään perustu reaalisiin tosiasioihin ja oloihin. Sellaisia vastakohtia ja ristiriitaisuuksia kuin he väittävät, ei ole todellisessa elämässä olemassa. Tosin on nykyisessä yhteiskunnassakin, niinkuin kaikessa inhimillisessä, epäkohtia, mutta epäkohtiin sisältyvää kielteistä puolta vastassa on paljon suurempi määrä myönteistä. Erityisesti käännetään huomio taloudellisella alalla oleviin puutteisiin. Mistä nämä puutteet johtuvat, se on monimutkainen kysymys, eikä minulla ole nyt tilaisuutta siihenkään laajemmin koskea. Nykyisen taloudellisen järjestelmän vastustajat, kommunistit ja sosiaalidemokraatit samoinkuin myös fascistit, katsovat niiden johtuvan tämän järjestelmän olemukseen liittyvistä vioista. He ovat kaikki samalla kannalla siinä, että he tahtovat asettaa voimaan valtion johtaman ankaran suunnitelmatalouden, jossa yksityistaloudellisella vapaudella ei ole sanottavasti sijaa. He luulevat täten päästävän tilaan, jossa yhteisetu asetetaan yksityisedun edelle. Mikä yhteisetu on, sen määrää milloin joku kokous, milloin virasto, milloin »johtaja».

Puutteita on, kuten sanottu, Jumala paratkoon, tässä maailmassa, oli vallalla mikä järjestelmä tahansa. Että puutteita olisi vähemmän valtiososialistisessa talousjärjestelmässä, sitä voi vain herkkäuskoinen luulla. Nykyisessä järjestelmässä olevia puutteita on koetettava mahdollisuuksien mukaan parantaa. Tätä järjestelmää voi kutsua periaatteellisesti yksityiseen yritteliäisyyteen perustuvaksi − mutta vain periaatteellisesti, sillä järjestelmä on moninaisella tavalla valtiovallan kautta rajoitettu. Mitä järjestelmä olisi kyennyt aikaansaamaan, jos se olisi saanut toimia suuremmassa vapaudessa, sitä ei voi sanoa, eikä ole syytä sitä ryhtyä arvaamaan. Mutta sellaisenakin kuin järjestelmä käytännössä on toiminut, on se saanut ihmeitä aikaan. Ei mikään aikakausi ihmiskunnan taloushistoriassa tunne sellaista edistystä kuin aika 19:nnen vuosisadan alusta maailmansotaan asti. Verratkaamme vain meidänkin maamme nykyisiä oloja aikoihin 60–70 vuotta sitten. Edistys on ollut valtava. Eikä ole epäilystä, että kehitys tulisi jatkumaan, ellei valtiovalta ja politiikka toimenpiteillään pane mahdottomia esteitä edistyksen tielle. − Elämässä on tosin ristiriitaisuuksia, mutta siinä on myös paljon enemmän sopusointua kuin pintapuolisesti katsoen huomataan. Tuotanto on nykyaikana verrattomasti suurimmalta osalta sellaisten tavaroiden tuotantoa, jotka ovat tarkoitetut suurten joukkojen kulutukseen. Tuotannon laajentuminen edellyttää sen vuoksi kansan laajojen kerrosten kulutuksen lisääntymistä, kansan yleisen hyvinvoinnin paranemista. Tosin taloudelliset lait vaativat kulloisiakin taloudellisia oloja vastaavan tasapainotilan pysyttämistä, tasapainotilan, jota ei sillä hetkellä voi ilman järkytyksiä muuttaa. Mutta mikään ei ole vähemmän oikea luulo, kuin se että yksityisyritteliäisyyteen perustuva talousjärjestelmä edellyttäisi suurten joukkojen elämäntason alhaallapitämistä ja että ns. »kapitalistien» etu vaatisi ja johtaisi kansan köyhtymiseen. Asia on päinvastoin. Ei mikään ole ns. kapitalistiselle yhteiskunnalle taloudellisesti edullisempaa − muista, moraalisista näkökohdista puhumatta − kuin vauras ja hyvinvoipa kansa. Teollisuudenharjoittaja ei voi tuottaa tavaraa, ellei ole sen kuluttajia. Sama koskee myös maanviljelijää. Meidän maassamme ei maan­ viljelijä nykyään tarvitsisi mitään muuta kuin että olisi riittävän suuri ja riittävän varakas teollisuus- ja muu työväestö sekä kaupunkiväestö, joka ostaisi hänen tuotteensa. – Ehkä jotkut hämmästyvät, kun sanon, että kaikista väitteistä huolimatta taloudellisen kehityksen tuloksena viimeisten miespolvien aikana on ollut eri kansanluokkain välisten taloudellisten eroavaisuuksien väheneminen. Eräs tunnettu ranskalainen historioitsija sanoo tästä asiasta viime vuonna julkaisemassaan Ranskan historiassa näin: »Ruumiillisen työn tekijänkin elämäntavan nopea muuttuminen on johtanut elämän ehtojen − aikaisemmin hyvin suuren − erilaisuuden vähenemiseen kansan eri osien välillä. Hyvinvointi, aikaisemmin rajoitettu kaupungeissa asuvaan pieneen vähemmistöön, on levinnyt koko kansan keskuuteen, aina talonpoikia myöten, jotka vuosituhansien aikana ovat aina olleet hyljättyjä. Hyvinvoinnin mukana on levinnyt kaikenlaisten tavaroiden nautinto, joka siihen asti oli rajoittunut ainoastaan varakkaaseen kansanluokkaan, porvaristoon. Asunto vain vielä osoittaa eroavaisuutta. Ensi kerran sivistyneen elämän siunaus on ulottunut kansakunnan kovaonnisimpiin osiin.»

En voi tarkemmin syventyä näihin kysymyksiin. Lisään vain, etten ummista silmiäni järjestelmän puutteilta enkä erityisesti niiltä vaikeuksilta, joita viime vuosien pula on tuonut. En voi syventyä tähänkään asiaan enkä siis siihenkään, missä määrässä pula on poliittisten tekijäin aikaansaama. On tietysti koetettava auttaa vaikeuksissa olevia niin paljon kuin mahdollisuuksia on. Valtion mahdollisuuksia ei kuitenkaan pidä liioitella. Erityisesti kuuluu konservatiiviseen historialliseen katsantokantaan, että mullistuksia taloudellisella alalla ei pääse tapahtumaan, ettei historiallisiin oloihin perustuvaa talouselämää järkytetä. Selvää on, että maatalous meidän maassamme on niin perustavan tärkeä, sekä yhteiskunnallisesti että taloudellisesti, että maalaisväestön henkisesti ja aineellisesti terveenä säilyttäminen on aivan ensisijainen kysymys.

Nykyisen, vapauteen perustuvan järjestelmän ylläpitäminen.

Meidän kokoomuslaisten kanta on siis oleva, että on pysyttävä vanhalla demokraattisella persoonallisen, sekä valtiollisen että taloudellisen, vapauden periaatteellisella pohjalla.

Voiko tämä vapauden järjestelmä pysyä pystyssä niissä maissa, joissa se vielä on voimassa, se riippuu tietenkin ennen kaikkea porvarillisista puolueista ja niiden toiminnasta. Nämä kansanryhmät ovat samalla periaatteellisella pohjalla nykyisen yhteiskunnan perustuksiin nähden. Kaikki muut tahtovat nuo perustukset kukistaa. Ei voi kieltää, että demokraattis-parlamentaarinen järjestelmä on osoittanut puutteita ja osittain myös heikkoja tuloksia maailmansodan jälkeisenä aikana. Valitetaan tämän järjestelmän luomaa epävakaisuutta, epästabiliteettia, sen voimattomuutta ja kykenemättömyyttä antamaan vakavuutta ja tulevaisuuden taetta ja siihen perustuvaa yllätyksistä vapaata turvalli suutta ja luottamusta elämän suunnitteluun nähden. Se on tuonut ilkeätä puolueriitaisuutta kansojen elämään. Kaikkialla, vieläpä Sveitsissäkin, on vireillä kysymys tämän järjestelmän jollakin tavalla korjaamisesta. Kuten usein tämäntapaisina aikoina, on toistaiseksi olemassa pääasiassa ylimalkainen tunto muutosten tarpeellisuudesta, vaikkei olla selvillä muutosten sisällyksestä. Täsmällisin näyttää se ehdotus olevan, jonka Ranskan pääministeri, entinen tasavallan presidentti Doumergue on äsken esittänyt. Hänen pyrkimyksensä, jotka ansaitsevat meilläkin huomiota, ovat − paitsi virkamiesoloissa Ranskassa esiintyneiden epäkohtien korjaamista, joka ei sovellu meihin − seuraavat: Hallituksen arvovallan ja vaikutuksen lisääminen, mikä tapahtuisi ensiksikin koettamalla saada hallitukset pitkäaikaisiksi sen kautta, että hallituksen kaataminen yleensä johtaisi edustajakamarin hajottamiseen (pääperi­ aate siis: »vaaleista vaaleihin», kuten eräässä esitelmässä kokoomuspuolueen kokouksessa v. 1925 ajatuksen ilmaisin). Ministerien mahdollisuus omistaa työnsä valtion hyväksi lisääntyisi, kun hallituksen suurempi varmuus antaisi heille enemmän työrauhaa. Lisäksi Doumergue ehdottaa, että parlamentilta poistettaisiin oikeus päättää määrärahoista ilman hallituksen suostumusta. Ranskassa on, samoinkuin meilläkin, päässyt vallalle oikeaan parlamentaariseen järjestelmään soveltumaton epäkohta, että eduskunta suuressa määrin muuttaa hallituksen budjetti ehdotuksia. Tämä asia, samoinkuin kysymys hallitusten lyhytikäisyydestä, ansaitsee meilläkin huomiota. Edelleen Doumergue’n ehdotuksiin kuuluu taloudellisen neuvostolaitoksen uudestaan järjestäminen. Ranska on tosin siinä suhteessa paremmassa asemassa kuin Suomi, koska siellä on voimassa kaksikamarijärjestelmä. Minun täytyy jättää nämäkin asiat tarkemmin käsittelemättä. Huomautan vain lopuksi, että meillä myös kysymys presidentin veto-oikeuden vahvistamisesta vaatisi ratkaisua myönteiseen suuntaan.

Meillä pelätään monella taholla ajatustakin muutosten tekemisestä nykyiseen järjestykseen. Jos valtion toimintaa rajoitettaisiin, voitaisiin tulla yksinkertaisemmalla koneistolla toimeen, ja haitat hallitusten tiheistä muutoksistakin, joskin aina huomattavat, olisivat kuitenkin pienemmät. Mutta valtion tehtävät, niiden nykyään saavuttamassa laajuudessa, alkavat mennä yli nykyisen koneiston voimien. Demokraattis­-parlamentaarinen järjestelmä on syntynyt ja kehittynyt toisenlaisten kysymysten käsittelemistä varten kuin mitä parlamenteissa nykyään esiintyy. Tavan takaa näkeekin demokraattisten maiden valtiomiesten esittävän ajatuksia muutosten tarpeellisuudesta tällä alalla. (Niinpä äsken Benes, Tsekkoslovakian tunnettu valtiomies.) Omasta puolestani olen sitä mieltä, ettei valtion toimintaa olisi laajennettava, vaan koetettava nykyisestään supistaa, jolloin voitaisiin nykyisillä elimillä tulla toimeen. Mutta ellei näin tehdä, ei voitane uudistuksia välttää. Parhain uudistus ja yksinkertaisin olisi eduskunnan ja hallituksen keskinäisen suhteen ilman uusia lakipykäliä muodostuminen toisenlaiseksi, niin että hallitus saisi, ilman eduskunnan sanottavaa sekaantumista, rauhassa hoitaa ja valmistaa asioita, ja eduskunta rajoittaisi tehtävänsä hallituksen toiminnan valvomiseen, kontrolloimiseen ja kansan toivomusten esille tuomiseen sekä verotusoikeuden käyttämiseen ynnä lain säädännössä hallituksen esitysten varovaiseen ja hienotunteiseen käsittelyyn, lähtien edellytyksestä, että niiden valmistamisessa on riittävä asiantuntemus käytetty. − Toiveet kehityksen kulkemisesta tähän suuntaan eivät liene suuret. Yritys kuitenkin on luvallinen ja enempi kuin toivottava.

Nykyisen demokraattisen järjestelmän kohtalo riippuu siitä, kykenevätkö sitä kannattavat porvarilliset ainekset asioita hyvin ja järkevästi ohjaamaan; voivatko he saada puoluemielen ja luokkapyyteet julkisessa elämässä, ellei kokonaan pois, niin nykyisestään paljon heikkenemään, sekä vihdoin: onnistuvatko he saamaan julkiseen elämään sitä yksimieli­ syyttä kansan ja maan elinkysymyksissä ja sitä kohoamista ja ylevyyttä, joka vetää ihmisiä puoleensa ja kokoaa.

Yliopiston kieliasia.

Yhteistoimintaa porvarillisten ryhmien kesken estää yliopistoasia. Olen tässä esityksessäni pysytellyt yleisluontoisissa ja periaatteellisissa kysymyksissä ja voisi katsoa, ettei yliopistoasia oikein sovellu esitelmäni puitteisiin. Kun tämä asia kuitenkin on kovin nykytärkeä ja se on omiaan vaikuttamaan porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen kannattajien välisiin suhteisiin, pyydän saada lausua siitä muutamia ajatuksia, vaikka esitykseni onkin jo venynyt pitkäksi.

Tämän kysymyksen järjestäminen näyttää kohtaavan suuria vaikeuksia.

Olen yrittänyt perehtyä ruotsalaisuuden ja ruotsalaisen liikkeen historiaan maassamme ja koettanut sitä ymmärtää. Pelkään, että tuleva historia ei ole antava hyvää arvosanaa sille suunnalle, minkä ruotsalaisuuden asian ajaminen sai 1880-luvulta alkaen, jolloin ruotsalainen puolue perustettiin. Historia. tulee luullakseni toteamaan, että tämän liikkeen kautta on vuosikymmeniä pitkitetty vahingollista kieliriitaa ilman että sen kautta on voitu estää oloja lopullisesti muodostumasta sellaisiksi, kuin maassa vallitsevat reaaliset suhteet edellyttävät. Tämä ei kuitenkaan koske työtä ruotsinkielisen kansanosan henkisesti ja aineellisesti kohottamiseksi. Tätä vastaan ei suomalaiselta taholta ole mitään väitetty eikä tulla väittämään. Mutta tästä ei olekaan ollut kysymys. Näyttää siltä, että ruotsalaisen puolueen perustamisesta 1880-luvulta alkaen ruotsinkielisellä taholla on lakattu ymmärtämästä, että ruotsin­ kielisellä sivistyneellä säädyllä olisi ollut ja vieläkin olisi isänmaallisia velvollisuuksia suomenkielistä kansaa ja sen sivistystarvetta kohtaan. Axel Lille kirjoitti v. 1882 kylmästi: »Sen sivistyneen luokan, jonka suomalainen väestö tarvitsee, pitää lähteä sen omasta povesta.» On ollut arvaamaton onni, ettei tämä kylmä kanta ole saanut vastakaikua monessa parhaimmista ruotsinkielisistä perheistä. Nyt ovat olot muuttuneet. Me suomenkieliset tulemme, jos tarvitaan, toimeen omilla voimillamme, mutta parempi olisi, myös ruotsinkielen aseman ja tulevaisuuden kannalta, jos olot olisivat muodostuneet toisiksi. Se mikä on ollut, on ollut, ja nyt on kysymys nykyajasta ja tulevaisuudesta.

Yliopistomme on jo, mikäli tiedän, sikäli suomenkielinen, että yliopistollista opetusta on kaikissa aineissa saatavissa. Kysymys on ruotsinkielisen opetuksen järjestämisestä, ja tässä esiintyy useampia ratkaistavia. Ensimmäinen on, onko valtiolla velvollisuus pitää huolta myös ruotsinkielisestä yliopistollisesta opetuksesta’?

Asialla on sekä oikeudellinen että periaatteellinen puoli.

Hallitusmuodon 14. § sisältää tunnetun säännöksen, että valtion on huolta pidettävä suomenkielisen ja ruotsinkielisen väestön tarpeista »samanlaisten perusteiden mukaan». Tämän säännöksen tulkitseminen on aiheuttanut erimielisyyttä. Olin v. 1918 senaatin varapuheenjohtajana (pääministerinä), kun säännös otettiin hallitusmuodon esitykseen nykyisessä sanamuodossaan. Silloin ei eri tulkintamahdollisuuksia ajateltu. Mutta v. 1918 oli näissä asioissa jalomielinen ja sovinnollinen mieli­ala vallalla ja sen vaikutuksen alaisena syntyi puheenalainen sanamuoto. Sen ajan mielialan huomioonottaen ei joku miljoona enemmän tai vähemmän merkitse tässä asiassa.

Katsokaamme kysymystä myös niin sanoakseni asialliselta kannalta. Mikä on se asiallinen, reaalinen pohja, joka aikaa myöten tulee olemaan perustuksena näissä suhteissa? Luulen, että jos kaikki keino­ tekoiset esteet poistetaan, ajan mukana suurin piirtein olot tulevat muodostumaan erikielisten väestöjen lukumäärän mukaan. Se nähdäkseni on ainoa reaalinen pohja tässä asiassa. Sanoin suurin piirtein, sillä joillakin erikoisaloilla voi suhde olla toisenlainen, toisella suomenkielisten, toisella ruotsinkielisten hyväksi. Suomalaisella taholla kuuleekin sellaisen mielipiteen esitettävän, että asiat voisi jät tää nykyiselleen, korjaten kuitenkin eräitä kielilainsäädännön epäkohtia, ja itsestään suomalaisuus kyllä menisi lävitse.

Nykyään on maassamme olemassa se epämukaisuus, että ruotsinkielinen sivistynyt luokka on verrattuna ruotsinkieliseen kansanosaan suhteettoman suuri. On arvioitu sen lukumäärän nousevan noin 60 000 henkeen sen sijaan että normaalisuhteen mukaan laskien »tarpeen tyydyttämiseksi» riittäisi noin neljäs- tai kolmasosa siitä, 15 000 – 20 000 henkeä. Tämä johtuu historiallisesta kehityksestä. Sitäpaitsi on tarkkojen sääntöjen asettaminen tässä kohden vaikeata. Tämä on meidän huomioon otettava. Minun nähdäkseni on luonnollista, että tuo 60 000 suuruinen ruotsinkielinen sivistynyt luokka olojen pakosta vähitellen ja aikaa myöten itsestään vähenee arvatenkin suurin piirtein siihen määrään, mikä vastaa ruotsinkielisen väestön tarvetta, taikka jollakin muulla tavalla mukautuu uusiin oloihin. Tässäkin asiassa on mielestäni vältettävä tarpeettomia jyrkkyyksiä.

Saattaa kysyä, onko asiallisilla syillä katsottava valtion velvollisuudeksi järjestää niin pientä vähemmistöä varten kuin on ruotsinkielinen meidän maassamme, ruotsinkielistä korkeakouluopetusta? Minä puolestani vastaan tähän myöntävästi. Ruotsinkielistä väestöä oli v. 1920, lukuunottamatta suomalaisilla seuduilla asuvaa säätyläisluokkaa, noin 330 000 henkeä eli noin 10 % maan koko väkiluvusta. Se on mielestäni niin suuri lukumäärä, että se voi vaatia itselleen korkeakouluopetusta. Mainita sopii, että Sveitsissä on italiankielistä väestöä vain 6 %, yhteensä 241 000 henkeä. Tähän asti on italiankielistä opetusta ollut jär jestettynä ainoastaan Fribourgin yliopistossa sekä, tosin vain nimeksi, Zurichin Teknillisessä Korkeakoulussa. Nyttemmin suunnitellaan italiankielisen akatemian perustamista.

Miten on ruotsinkielinen korkeakouluopetus järjestettävä?

Me vanhempaan polveen kuuluvat olemme kasvaneet siinä käsityksessä, että ruotsinkielinen korkeakouluopetus, niin kauan kuin sitä tarvitaan, annettaisiin samassa yliopistossa kuin suomenkielinen. Minäkin olen elänyt tässä ajatuksessa. Valtioneuvos Setälä pitää siitä edelleen innokkaasti kiinni. Viime aikoina on kuitenkin voimakkaana esiintynyt vaatimus yliopiston kokonaan suomalaistamisesta ja ruotsinkielisen opetuksen siirtämisestä johonkin toiseen paikkaan. Minuun on se tosiasia vaikuttanut, että kehitys on kulkenut yksikielisiin yliopistoihin. Sveitsissä on kuitenkin kuten mainittu, Fribourgin yliopisto (4 tiedekuntaa), jossa luennoidaan Sveitsin kaikilla kolmella kielellä, saksaksi, ranskaksi ja italiaksi, teologisessa tiedekunnassa lisäksi latinaksi. Ja Zurichin Teknillisessä Korkeakoulussa, joka on Sveitsin liittovaltion yhteisesti ylläpitämä, luennoidaan niinikään kolmella kielellä, joskin saksa on vallitseva ja italiankieli miltei kokonaan poissa.

On pelättävissä, että meilläkään rauha tuskin on saavutettavissa muuten kuin yksikielisten yliopistojen kautta. Onko asia tällä hetkellä valmis tällaiseen ratkaisuun, on kuitenkin epäilyksen alaista. Näyttää todennäköiseltä, että kehitys, tulevaisuudessa, on kulkeva yksikieliseen yliopistoon.

Kokoomuspuolue on ohjelmassaan asettunut yliopiston suomalaistuttamisen kannalle. Sitävastoin puolueen ohjelmassa ei sanota, miten ruotsinkielinen korkeakouluopetus on järjestettävä. Mitä siitä tässä puhun, se on minun yksityistä mielipidettäni. On esitetty ruotsinkielisen korkeakouluopetuksen siirtämistä Turkuun Åbo Akademin yhteyteen. Ruotsinkieliset eivät ole tähän suostuneet. En ole täysin ymmärtänyt ruotsalaisten jyrkkää kantaa tässä asiassa. Ruotsinkielinen teologinen opetus annetaan nyt jo Turussa. Etevän ruotsinkielisen yliopiston ylläpitäminen Turussa, joka saisi Ruotsista voimakasta henkistä kannatusta, olisi ruotsalaisuuden kannalta nähdäkseni edullinen, ja melkoisesti edullisempi kuin kaksi pientä yliopistoa. − Kaiketi ruotsinkieliset katsovat Helsingin merkityksen maan sivistyselämässä niin painavaksi, että korkeakouluopetus on oleva pääkaupungissa. Jos niin on, vaikeutuu ratkaisu. Täydellisen, kaikki tiedekunnat käsittävän erillisen ruotsin­ kielisen yliopiston perustamista Helsinkiin ei voida oikeudenmukaisuuden eikä kohtuuden perusteilla vaatia eikä puolustaa, vaan tämä erillinen ruotsinkielinen yliopisto jäisi arvatenkin suhteellisen vähäiseksi laitokseksi. − Näyttää siltä, kuin olisi ruotsalaisen akatemian sijoittaminen Turkuun ruotsalaisuuden asian järjestämisessä esteenä. Jos akatemia olisi Helsingissä ja ruotsalaiset ottaisivat asian käytännölliseltä ja järkevältä kannalta, olisi ruotsinkielisen opetuksen järjestäminen helpompi. Olisiko akatemian siirtäminen Helsinkiin juridisesti mahdollinen ja haluaisivatko ruotsalaiset sitä, en tiedä.

Minun ajatukseni mukaan olisi meidän suomenkielisten syytä olla tässä asiassa ennemmin jalomielisiä kuin liian kitsastelevia. Olen edelleen sillä kannalla, että joku miljoona enemmän tai vähemmän ei merkitse tässä asiassa. Meille on pääasia, että suomalaisuuden vaatimukset tulevat täysin tyydytetyiksi. Ruotsinkielisiin nähden meidän on tehtävä ,oikeudenmukaisuutta vieläpä ylen kitsaasti sitä mittaamatta.

Luulen kyllä, että ruotsinkielisemme eivät tule olemaan tyytyväisiä ratkaisuun, oli se millainen tahansa. Menneisyys on heidän ajatuksissaan ja ihmisen on vaikea alistua uusiin vähäisempiin olosuhteisiin. Myöskin Ruotsissa ollaan liiaksi menneisyyden muistojen vaikutuksen alaisena. Tietysti asia on meidän maamme sisäinen asia, jonka me ratkaisemme oman harkintamme mukaan. Minä puolestani kuulun kuitenkin niihin, jotka panevat vissin merkityksen ns. skandinaaviselle orientoimiselle. Luulen tämän olevan hyödyksi sekä Suomen kansainväliselle asemalle että omalle kehityksellemme. Yhteistoiminta Skandinavian kanssa on nyt jo sangen monipuolinen. Uskon yleisen mielipiteen Ruotsissakin vähitellen ymmärtävän yliopistoasian muuttuneisiin oloihin perustuvan järkevän ratkaisun.

Kieliasia on tosin arka, mutta kieltäkään ei saa pitää minään itsenäisenä, absoluuttisena oliona eikä siinäkään asiassa saa mennä ylenmääräisiin liiallisuuksiin, jotka suuresti ylittävät romanttisen kansallisuus­ aatteenkin panemat rajat. Käsittämätön on mielestäni maamme ruotsinkielisten keskuudessa nykyään vallalla oleva mieliala. Runoilija .Jarl Hemmer julkaisi viime sunnuntaina Hufvudstadsbladetissa runon nimeltä: »Ruotsalainen vastauksemme niille, jotka toivovat meidän perikatoamme.» Siinä sanotaan: »Meidän rikoksemme on, että olemme olemassa ja ettemme kuole käskystä» yms. Rehtori Eirik Hornborg, muuten järkevä mies, kirjoittaa: »Tahdotaan ruotsinkielen kuolemaa.» − Kukaan ei tässä maassa toivo ruotsinkielisten loppua eikä peri­ katoa, eikä ruotsinkielen kuolemaa. Kellään ei ole sellaisia tunteita eikä ajatuksia kuin herra Hemmer väittää. Runoilijalla on tosin jonkunlainen vapaus liioittelemiseen ja asioiden paisuttamiseen, mutta jotakin totuutta täytynee hänenkien mielenpurkauksissaan olla. 1

Ehkäpä sopii näiden liioiteltujen mielenpurkausten rinnalle asettaa suurenruotsinmaalaisen lehden, Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningin, (minulle ainoastaan otteena tunnettu) järkevä lausunto ruotsinkielen ja ruotsalaisuuden asemasta Suomessa. Suomenkielen ylivalta, joka ei ole vältettävissä, ei merkitse − sanoo lehti − ruotsinkielen ja ruotsinkielisten häviämistä Suomesta. Ruotsalaisuus säilyy, jos se rajoitetaan. Ruotsinkieli voi elää kielenä, jota vähemmistö ymmärtää ja puhuu var sinaisen kielensä rinnalla. − Lehti on siis jotenkin samalla kannalla kuin edellä olen esittänyt.

Olen voinut viipyä ainoastaan yleisissä suuntaviivoissa ja rajapyykeissä, jotka viitoittavat kokoomuspuolueen aatteita ja toimintaa. En ole saattanut yksityiskohtaisemmin ryhtyä puolueemme ohjelmassa ja huomiomme esineenä oleviin moniin nykytärkeisiin erikoiskysymyksiin. Yliopistoasiaa olen katsonut olevan syytä hiukan tarkemmin kosketella.

Kokoomuspuolue on menettänyt nykyisessä eduskunnassa suuren määrän edustajia ja ehkäpä maassakin kannattajia. On ollut epäselvyyttä kokoomuspuolueen aatteiden oikeutuksesta ja välttämättömyydestä. Tämän kautta kokoomuspuolueen edustama maltilliskonservatiivinen katsantotapa on maassa heikentynyt. Se on ollut yleiseltä kannalta katsottuna vahinko. Maa tarvitsee maltillista isänmaalliskansallista ja konservatiivista porvarillista ajatussuuntaa.

Ne aatteet, joita kokoomuspuolue ajaa, ja ne päämäärät, joihin se pyrkii: suomalaisen kansallishengen ja isänmaallisen yhteistunnon kohottaminen sekä valtion ja yhteiskunnan lujittaminen; sen, mitä kansamme on aikaisemmilta sukupolvilta arvokasta perinyt, kansan uskonnon, terve henkisen perhe-elämän, elinvoimaisen talonpoikaisviljelyksen ja säästä väisyyden säilyttäminen; oikeusjärjestyksen ja vapauden ylläpitäminen ja suojeleminen; maan itsenäisyyden puolustaminen; yksityiseen yrit teliäisyyteen ja toimeliaisuuteen perustuvan taloudellisen työn ylläpitä­ minen − nämä päämäärät ja ajatukset ovat pysyväisiä, Suomen kansan elämän edellytyksiin perustuvia. Ne eivät voi hävitä eivätkä kadota. Meidän on jatkettava työtämme ja ponnistuksiamme näiden suurten päämäärien hyväksi, tietoisina, että samalla tehokkaimmin edistämme isänmaan yhteistä parasta.


Viitteet:

1 Nyttemmin ovat Suomen ruotsinkieliset jättäneet hallitukselle ja eduskunnalle noin 154 000 kansalaisen allekirjoittaman adressin. Tähän heillä on ollut oikeus, joskin adressin sananmuoto mielestäni sekin sisältää liioittelua. Myöskin Skandinavian maiden professorit ovat asiaan sekaantuneet lähettämällä adresseja, jotka eivät asiaa paranna. Toivottavasti ne eivät sitä vahingoita.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6 7 8 9

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.