SUOMEN KEHITYS VIIME VUOSIKYMMENIEN KULUESSA
Puhe Ruotsi-Suomi-seuran kokouksessa Tukholmassa tammikuun 25 päivänä 1937
(Pidetty ruotsiksi)
Jos tahtoisin lyhyesti valaista kehityksen kulkua ja elämää Suomessa viimeksi kuluneina vuosikymmeninä ja erityisesti sinä aikana, jonka maa on ollut itsenäisenä, voisin ehkä sanoa, että Suomen kansa, johon käsitteeseen sisältyy niin hyvin suomeapuhuva enemmistö kuin ruotsiapuhuva vähemmistö, on osoittanut omaavansa sekä rohkeutta että tarmoa työssä ja yrittäjänhengessä. Kysymyksessä on ollut sen perustan, jonka edeltäneet sukupolvet ovat jättäneet perinnöksi, laajentaminen ja lujittaminen, uusien olemassaolonehtojenluominen ja kaikkien niiden mahdollisuuksien hyväksikäyttö ja kehittäminen, jotka saadaan itse luonnolta ja maan asemalta riippumattomana valtiona.
Tämä elinvoima − jos saan käyttää tällaista sanontaa − ja tämä työinto ovat tulleet näkyviin useimmilla valtio- ja yhteiskuntaelämän aloilla. Itsenäisyydenaikaan on itse asiassa painanut leimansa uutteruus ja vireä toiminta, joiden tulokset ovat kaikkien nähtävissä.
Sitä mitä tässä olen esittänyt ja huomauttanut älköön kuitenkaan tulkittako miksikään ylvästelyksi. Hyvin tiedämme, että myöskin muut kansat ovat saaneet aikaan huomattavia toimintatuloksia ja määrätietoista edistystä. Ja ennen kaikkea olemme selvillä siitä, että Ruotsissa on suoritettu hyvin suurta kehittävää ja uutta luovaa työtä.
Luonnollisista syistä mielenkiinto keskittyy suuressa määrin niihin kysymyksiin, jotka koskevat Pohjoismaiden ja erityisesti Ruotsin ja Suomen välistä vuorovaikutusta ja yhteistoimintaa, ja keskinäisten pohjoismaisten suhteidemme muotoutumiseen ylimalkaan. Nämähän ovat Suomen osalta itsenäisyytemme aikana huomattavasti kehittyneet ja elpyneet. Yksistään tosiasioiden kertaaminen näiltä aloilta vaatisi hyvin laajan esityksen. Ajatelkaamme esimerkiksi vain sitä suoranaista yhteistyötä, jota suoritetaan Suomen ja Ruotsin edustajien kesken pidetyissä kokouksissa, palauttakaamme mieliin vähitellen miltei lukemattomiksi käyneet pohjoismaiset järjestöt, yhdistykset ja kongressit − pohjoismaisen yhteistyön rikkaat kentät, jotka keskeytymättä kasvavat lukumäärässä ja laajuudessa.
Tahdon muistuttaa myöskin niistä konferensseista ja kokouksista, joihin ministerit ja ministeriöiden edustajat kokoontuvat ja ovat kokoontuneet käsittelemään maatalouden, oikeus- ja sosiaalihallinnon sekä − eikä suinkaan vähiten tärkeitä − ulkopoliittisia kysymyksiä.
Kun huomautin pohjoismaisesta yhteistoiminnasta ulkopolitiikan alalla, johdun kuin itsestään toteamaan sen julistuksen merkityksen, jonka − sitten kun Suomen eduskunta oli sen yksimielisesti hyväksynyt − hallitus antoi syksyllä 1935 ja jossa ilmoitettiin, että Suomi orientoituu poliittisesti Skandinaviaan. Ruotsin ja muiden pohjoismaisten kansojen kanssa näin solmittu yhteistyösuhde on vihdoin korostanut myöskin sitä, miten merkittävä ja kiitettävä on se valtiollinen ja yhteiskunnallinen vapaus, joka on kaikkien Pohjolan kansojen yhteinen ja kallisarvoinen perintö.
On huomionarvoista, että tämä luonnehtimani kehitys niin hyvin ennen kuin jälkeen maailmansodan kaikkine saavutuksineen on realiteettien, elävän todellisuuden ja itse olosuhteiden vaikuttavan voiman tulos. Ja tämä kehitys, johon maamme on ottanut yhä aktiivisemmin osaa, on tapahtunut samaan aikaan kuin Suomi on ollut suuren muutoksen alaisena. Tarkoitan sitä muutosta, jonka kautta suomenkielinen kulttuuri on rakentunut ja maan väestön suomenkielisessä osassa kasvava itsetietoisuus ja kohonnut itsetunto päässyt vaikuttamaan. Kaikki kansat ovat suurelta osalta lainanneet kulttuurinsa vanhemmilta kulttuurikansoilta. Germaanisten kansojen kulttuuri perustuu olennaiselta osalta antiikkiin ja roomalaiseen kulttuuriin. Englannin kulttuuri pohjautuu huomattavassa määrässä ranskalaiseen, oikeastaan normannilaiseen. Ruotsalaiset ovat tuottaneet maahansa paljon kulttuuriainesta Saksasta jne. Suomen kansa, niin hyvin suomen- kuin ruotsinkielinen, on päässyt osalliseksi Pohjoismaiden ja lähinnä Ruotsin kulttuurista. Tämä kulttuuri on Suomessa muodostunut kansan oman erikoisen laadun mukaiseksi ja tullut myöskin suomenkielisen väestön omaisuudeksi. Pitkän yhteisen historian johdosta, jonka seurauksena Suomen yhteiskuntarakenne on ollut ja yhä on suuressa määrin yhdenmukainen Ruotsin kanssa, sekä olosuhteiden samankaltaisuuden samoin kuin maidemme välisten yhteyksien vilkkauden johdosta Suomen kulttuurin, joka on suurin piirtein yhtenäinen huolimatta kielten erilaisuudesta, kehitys on kulkenut pohjoismaisia linjoja. Tämä kultturellinen ja kielellinen kehitysprosessi on Suomessa ollut luonnollinen, niinkuin vastaava kehitys on ollut sitä muiden kansojen kohdalla. Ilman sitä ei Suomen suomeapuhuva kansa olisi voinut kohota nykyaikaiseksi kulttuurikansaksi, ei myöskään kestää niissä myrskyissä ja koettelemuksissa, jotka ovat kohdanneet maatamme ja kansaamme. Kun suomeapuhuva väestö muodostaa ylivoimaisen enemmistön, 9/10 maan koko väestöstä, näyttää kieltämättömän selvältä, että tällä suomenkielisellä sivistysprosessilla on ollut aivan ratkaiseva merkitys koko Suomen olemassaololle.
Nykyään on työ suomenkielisen kulttuurin kohottamiseksi johtanut niin pitkälle, että sillä on tasaveroinen ja luonnollinen paikkansa pohjoismaisten kansojen henkisessä yhteydessä. Ja tähän tosiasiaan sisältyy epäilemättä totuus, jolla on syvä merkitys.
Eräänä seurauksena suomenkielisestä kulttuurikehityksestä, samoin kuin sen saavutuksista yhä laajempien kansankerrosten keskuudessa, on ollut Suomen olojen läpikotainen uudistuminen viime vuosikymmeninä ja erityisesti itsenäisyyden aikana. Se mitä on tapahtunut koululaitoksen ja korkeimman opetuksen alalla ja millä on kansan tulevaisuudelle ratkaiseva merkitys, ilmenee seuraavista numeroista: Lukuvuonna 1920−1921 oli suomenkielisten oppilaiden kokonaismäärä kaikissa oppikouluissa jo noin 23 000. Lukuvuonna 1933–1934 oli suomenkielisten oppilaiden lukumäärä noussut noin 40 000:een. Vuonna 1924 oli Helsingin yliopiston kirjoissa olevien suomenkielisten ylioppilaiden määrä 2284 eli noin 72 % ja ruotsinkielisten 880 eli noin 28 %. Vuonna 1936 suomenkielisten ylioppilaiden lukumäärä oli 5 789 eli noin 85 % ja ruotsinkielisten 1 044 eli noin 15 %.
Myöskin taloudellisella alalla on suomeapuhuva osa kansasta yhä enemmän osoittanut aktiviteettia ja toimintaintoa.
Kuitenkin ovat muutokset olleet merkittävimmät ja laajimmat valtiollisen ja julkisen elämän aloilla. Täällä on suomenkielinen väestö olosuhteiden hahmoutumisen perusteella ja demokraattisen kehityksen johdosta saanut yhä suuremman jalansijan. Suomen kielihän on itse asiassa nykyään vallitsevana maassa.
Tämä kehitys ei kuitenkaan ole tulos mistään tahallisesta ruotsinkieltä vastaan tähdätystä politiikasta Suomessa; se rakentuu puhtaasti käytännölliselle ja luonnolliselle pohjalle ja on loogillisessa yhteydessä siihen tosiasiaan, että »tuhansien järvien maassa» kymmenestä asukkaasta yhdeksällä on suomi äidinkielenään. Sitä mukaa kuin Suomen kansa on noussut korkeampaan sivistykseen ja yhteiskunnalliseen kulttuuriin, nämä proportionaaliset suhteet ovat tietysti alkaneet yhä näkyvämmällä tavalla kuvastua kaikilla julkisen elämän aloilla. Kehitys on ollut täysin luonnollinen ja sille täytyy myöntää oikeus tulla ymmärretyksi jokaisen puolueettoman arvostelijan taholta.
Tahdotaan ehkä kysyä, mistä erityisestä syystä olen nyt halunnut korostaa kaikkia näitä tosiasioita.
Olen esittänyt ne tehdäkseni selväksi, että Suomen olot ja maan koko kehitys ovat nyt tulleet siihen vaiheeseen, joka merkitsee, ei ainoastaan että meidän itsemme, meidän Suomessa, mihin kieliryhmään ja mihin puolueeseen kuulummekin, on avoimin ja selkein katsein tarkasteltava sitä mitä tahtoisin nimittää maan kielelliseksi ja kansalliseksi rakenteeksi, vaan myöskin että pohjoisten naapurimaidemme yleinen mielipide saataisiin vähitellen asialliseen käsitykseen Suomesta ja olosuhteiden kehittymisestä tässä maassa. Suomen lujittamiseksi pohjoismaisen yhteistyön ja pohjoismaisen yhteisymmärryksen tasaveroisena osapuolena, sen laajentamiseksi ja syventämiseksi, mitä tahtoisin nimittää pohjoismaiseksi yhteistunnoksi, on sellainen mielipiteenkehitys Skandinaviassa eikä vähimmin Ruotsissa erinomaisen suurimerkityksellinen.
Tässä yhteydessä tahdon vielä korostaa sitä merkitystä, mikä suomenkielisellä kehityksellä − niin hyvin valtiollisella alalla kuin muillakin yhteiskuntaelämän eri aloilla − on juuri pohjoismaiselle yhteistyölle. Kuinka voisi Suomi edes jonkinlaisella menestyksellä vastata omastaosuudestaan tässä pohjoismaisessa yhteistyössä, jos ei se kieli ja se kulttuuri, jota yhdeksän kymmenesosaa maan väestöstä ylläpitää ja omistaa, olisi kohonnut yhä korkeampaan kehitykseen ja kypsyyteen? Tässä on ruotsinkielinen ja suomenkielinen yhteiskunnallinen kulttuuri ja kansalaiskyvykkyys yhtynyt antaakseen tässä koko Pohjolan käsittävässä työssä yhteisen panoksensa yhä useammilla aloilla.
Kun olen päässyt tähän kohtaan, tahtoo ehkä joku kuulijoistani kysyä minulta, kuinka tämä suomeapuhuva kansanenemmistö suhtautuu pohjoismaiseen yhteistoimintaan ja erityisesti yhteistyöhön Ruotsin kanssa.
Tämähän on laaja kysymys, joka oikeastaan vaatisi perinpohjaisen käsittelyn ja valaisun. Suomenkielisissä piireissä, poliittisissa, taloudellisissa ja muissa on näistä kysymyksistä aika perusteellisesti keskusteltu. Ja keskustelu on olennaisesti liikkunut kolmen tosiasian ympärillä.
Ensiksikin meillä on kysymys ruotsinkielestä, joka ei ole suomeapuhuvien äidinkieli, vaan täytyy oppia. Tietysti on kieliriita jättänyt joukon haitallisia jälkiä, ja voidaan kuulla monia harkitsemattomia lausuntoja ja ylisanoja. Mutta näiden merkitystä on kyllä monilla tahoilla liioiteltu. Mitään syvemmälle juurtunutta vihamielisyyttä tai vastahakoisuutta ruotsin kieltä ja sen kulttuuria vastaan tuskin lienee havaittavissa − ainakaan ulkopuolella tiettyjen, suhteellisen vähälukuisten äärimmäisyysainesten. Ja sitä mukaa kuin vastakohdissa saadaan lieventymistä aikaan, tällaiset ilmiöt tulevat varmasti vähenemään ja ehkä lopulta häviävät.
Suomessa kunnioitetaan myöskin yleisesti Ruotsin kansan suuria ja laajalle ulottuvia saavutuksia niin hyvin henkisen kuin aineellisen kulttuurin aloilla. Samalla ymmärretään, että ruotsinkielellä on suuri merkitys myöskin välittäjänä silloin kun on kysymyksessä norjan ja tanskan kielet ja niille rakentunut kulttuuri. Tässähän kohden voi sanoa, että kieli avaa ovet.
Ei, tämä pohjoismainen kielikysymys, jos niin saan sitä sanoa, edustaa aivan yksinkertaisesti käytännöllistäongelmaa, joka sisältää proosallisen kysymyksen ruotsinkielen oppimisesta. Luonnollisesti me olemme Suomessa, niinkuin ruotsalaiset Ruotsissa, suuressa määrin pakotetut hankkimaan itsellemme suurten kulttuurikielten, saksan, englannin ja ranskan taitoa, ja kysymys on siitä, mitenkä koko tämä vaativa tehtävä voidaan niin sanoakseni pedagogisesti järjestää. Professori J. A.Lundell sanoi äsken eräässä haastattelussa, että »ruotsalainen ylioppilas ei vuosikymmenen kestäneiden innokkaiden kieliopintojen jälkeen osaa puhua mitään ulkomaista kieltä». Suomessa, missä meillä on kaksi kotimaista kieltä, on asianlaita tietysti vielä vaikeampi.
Tässä yhteydessä en nyt voi mennä syvemmälle näihin kysymyksiin. Mutta ehkä saan persoonallisena käsityksenäni sanoa, että uskon ja toivon, että Suomessa ruotsinkielen yleinen taito niiden piirissä, jotka ovat nauttineet korkeampaa kouluopetusta, kehittyy niin, että nekin, jotka ehkä viettävät koko elämänsä suomenkielisessä ympäristössä, ymmärtävät ruotsalaista kirjallisuutta. Ja samoin että suomeapuhuvien riveissä aina tulee olemaan riittävässä määrässä ruotsinkielen taitoisia, jotta he yhdessä Suomen ruotsiapuhuvien kanssa voivat ylläpitää suhteita muihin pohjoismaisiin kansoihin.
Ajan niukkuus pakottaa minut kokonaan luopumaan käsittelemästä sitä toista seikkaa, jota pohjoismaista yhteistyötä koskevan kysymyksen yhteydessä on pohdittu, nimittäin olosuhteita taloudellisella alalla. Tällä alallahan yhteistyö on, kuten tunnettua, hyvin vilkasta. Jos tahtoisin tässä erityisesti muistuttaa jostakin, niin se koskisi meidän kauppavaihtoamme − ja niin ollen jatkuvasti korkeaa passiivista kauppatasettamme Ruotsiin nähden.
Mutta kaikkein tärkeintä ja painavinta kysymystä edustaa ehkä se, kaikki se, mikä koskee puolustustamme. Tämä on kaikille Suomessa, niinkuin hyvin voidaan ymmärtää, erinomaisen merkityksellinen ongelma, niin, sydämen asia. Tosin minun on pakko jättää myöskin tämä kysymys puuttumatta mihinkään yksityiskohtiin. Mutta tahdon kuitenkin huomauttaa, että me Suomessa katsomme, ei ainoastaan meidän maamme, vaan myöskin Pohjolan tulevaisuuden intresseihin kuuluvan, että Venäjän maailmanvallan raja pysyy Rajajoella – siellä missä se nyt kulkee. Suomen väestön keskuudessa ei mikään voi vaikuttaa lämmittävämmin mieliin ja läntiseen suuntaan käyviin katsomustapoihin, kuin se, että juuri täällä lännessä ymmärretään Suomen itsenäisyyden merkitys ja arvo. Mitä Ruotsin pääministeri, Hänen Ylhäisyytensä Hansson, äsken eräässä haastattelussa huomautti The Times’ille ja minkä sanomalehdet täällä ja myöskin Suomessa toistivat − lausunto, josta ilmeni käsitys Pohjolan maiden itsenäisyyden arvosta ja niiden merkityksestä toisilleen sen yhteisessä suojelemisessa − on vakaumukseni mukaan tehnyt erittäin hyvän vaikutuksen Suomessa. Sympaattisesti vaikutti myöskin se hyvinmuotoiltu lausunto, jonka Toisen kamarin puhemies, herra Sävström, antoi pohjoismaisesta yhteisyydestä valtiopäivien avajaisjuhlallisuuksissa Valtakunnansalissa.
Tulemme tässä erään aikamme ja Pohjolan tärkeimmän ongelman ytimeen: kysymykseen Pohjolanmaiden kohtalonyhteydestä. En tahdo nyt esiintuoda henkilökohtaista käsitystäni tästä asiasta sen laajemmassa merkityksessä. Mutta meillä Suomessa on yhteisen kohtalon yhteys, jota ei suinkaan aina ole nähty eikä nähdä selvänä. Se on se kohtalonyhteys, joka ilmenee Suomen suomeapuhuvan ja ruotsiapuhuvan väestön välillä. Ja aivan erityisesti se kohtalonyhteys, joka sitoo Suomen ruotsiapuhuvan väestön suomeapuhuvaan enemmistöön. Ja kun niin on, niin jos ankarat ajat kohtaavat suomea puhuvaa enemmistöä, tulee sama kohtalo myöskin maan ruotsiapuhuvan väestön osaksi. Me olemme kaikki samassa veneessä. Senvuoksi ei myöskään mielenkiinto Suomea ja Suomen väestöä kohtaan voi käsittää yksinomaan sen ruotsiapuhuvaa osaa, koska tämä ei voi elää ilman suomenkielistä; tämän mielenkiinnon täytyy − minun nähdäkseni − käsittää koko Suomen kansa yhtenäisyytenä ja kokonaisuutena.
Kysymystä Suomen kielikysymyksen järjestämisestä ja erityisesti ruotsiapuhuvan kansanaineksen asemasta ja sen kielellisten tarpeiden tyydyttämisestä on, kuten tunnettua, arvosteltu eri tavoin. Se on laajakantoinen kysymys, jonka perinpohjaiseen käsittelyyn ei tässä yhteydessä ole mahdollisuutta. Henkilökohtaisesti olen aina suosinut sovinnollisuuden ja rauhallisten sopimusten politiikkaa. Ja voisin ehkä tällä hetkellä antaa viitteen käsityksestäni uudistamalla mitä moneen kertaan olen julkisesti esittänyt Suomessa, nimittäin että ruotsiapuhuvan kansanvähemmistön olemassaolo Suomessa ei estä eikä mitenkään haittaa suomenkielisen kulttuurin kehitystä sekä että ruotsiapuhuva vähemmistö isänmaallisena kansanosana on ehdottomasti maalle hyödyksi.
Usein olen ajatellut, että me Suomessa tarvitsisimme uuden, todella suuren runoilijan − uuden Runebergin, joka, nykypäivän kehitys ja tulevaisuuden vaatimukset silmiensä edessä, tekisi − niin sanoakseni − isänmaallisen synteesin, antaisi kansalle henkisen ohjelman, osoittaisi yhdistävien pyrkimysten tien ja yhteisyyden päämäärän.
Maailmanhistoria samoinkuin meidän pohjoismaiset vaiheemme on usein osoittanut, että Kaitselmus, kohtalo − miksikä kutsummekin sitä valtaa tai niitä voimia, jotka maailmaa ohjaavat − antaa oikean miehen astua esiin oikealla hetkellä.
Toivo, että nytkin niin on tapahtuva, ei kenties ole turha.
