AJANKOHTAISIA KYSYMYKSIÄ
Esitelmä Kansallisen kokoomuspuolueen keskusliiton kokouksessa Helsingissä huhtikuun 28 päivänä 1935
Minun sallittaneen luoda pieni yleissilmäys erinäisiin kysymyksiin, jotka ovat omiaan vaatimaan puolueemme jäsenten samoin kuin nähdäkseni kaikkien maan yleisistä asioista huolehtivien kansalaisten huomiota, sekä esittää niiden johdosta eräitä ajatuksia, jotka nykyinen tila on minussa herättänyt.
Kun tarkastelee ja miettii nykyistä asemaa maailmassa, valtiollista, taloudellista ja yhteiskunnallista, ja niitä tehtäviä, joita kansoilla − meidän kansamme niihin luettuna − on edessään, on vaarassa tulevaisuuteen nähden vajota pessimismiin, jota nykyään niin monella taholla esitetään. Kaikkialla on suuria ja vaikeita kysymyksiä ratkaistavana ja vielä suurempia tulevaisuuden näköpiirissä. Samalla epävarmuus ulkona kansojen välisissä sekä valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa että taloudellisissa oloissa.
Meilläkin on suuria ja vaikeita kysymyksiä ratkaistavana, osittain samoja kuin muilla kansoilla, osittain omista erikoisista oloistamme johtuvia. Emmekä mekään voi säilyä epävarmuuden tunteelta, joka nykyään on niin yleinen.
Puolustuskysymys.
Ensiksikin meillä on kysymys kaikesta siitä, mikä koskee maamme valtiollisen itsenäisyyden turvaamista ja säilyttämistä: puolustuskysymys.
Joka päivä luemme sanomalehdistä, miten sekava, hämärä ja epävarma yleinen kansainvälinen valtiollinen tila on. Mihin se lopuksi johtaa, on mahdoton sanoa. Maailmansodan jälkeen toivottiin kaikkialla valtioiden välinen yhdyselämä voitavan entistä tehokkaammin turvata rauhallisilla, kansojen yhteisymmärrykseen ja niiden toisistaan riippuvaisuuden, solidariteetin, tietoon perustuvalla järjestelmällä. Ajateltiin, että samoin kuin kansojen sisäisessä elämässä omankädenoikeus on vähitellen poistunut ja sijaan tullut yhteisön puolelta järjestetty turvallisuuden ylläpitäminen, samoin voitaisiin ulkopuolinen rauha ja kansojen oikeudet taata valtioiden välisillä yhteisillä toimenpiteillä. Tämän tarkoitusperän saavuttaminen oli yksi Kansainliiton tehtäviä. Tällainen järjestys olisi meille pienille kansoille ylen tärkeä ja senvuoksi etumme on kannattaa kaikkia toimenpiteitä, jotka voivat, vaikkapa vähässäkin mitassa, näitä tarkoituksia edistää. Toiveet eivät ole toteutuneet. Pienet kansat ovat tosin tunnustetut samanvertaisiksi suurten kanssa. Kansainliitossa ne istuvat suurten rinnalla. Mutta toistaiseksi vain muodollisesti. Kansainvälisen oikeuden merkitys ei ole vahvistunut. Vahvemman oikeus ja sotaisen ratkaisun oikeutus on saavuttanut yhä enemmän· vaikutusta kansojen mielialaan ja ajatustapaan. Pettymykset, jotka on koettu erityisesti Kansainliiton saavutuksiin nähden oikeustilan ylläpitämiseksi ja yleisen rauhan turvaamiseksi, samoin kuin viime aikainen yleinen kehitys maailmassa ovat olleet omiaan vahvistamaan epäluottamusta näihin pyrkimyksiin. Suurvaltojen välinen politiikka on muodostunut jotenkin samantapaiseksi kuin se oli ennen sotaa. Niiden valtapyrkimykset ovat yhtä kiihkeät ja häikäilemättömät kuin entisinä aikoina. Vanha liittoutumispolitiikka on jälleen johtavana periaatteena kansainvälisessä elämässä.
Pienten kansojen asema tässä suurten kilpailussa ei ole parantunut, vaan huomattavasti vaikeutunut. Viime ajan kehitys ei ole vähentänyt myöskään meidän maamme asemaan liittyviä vaaroja ja vaikeuksia. Tämä on tosiasia, joka meidän tulee ottaa huomioon myöskin sisäisessä politiikassamme.
Nykyinen tila panee meille erityisiä velvollisuuksia ollaksemme valmiit itse puolustamaan olemisen oikeuttamme ja kansallista ja valtiollista itsenäisyyttämme. Se on meille pienille kansoille raskas taakka, mutta sellainen kuin kansainvälinen tila maailmassa nykyään on, ei ole muuta mahdollisuutta. Kohtaloon on alistuttava.
Niinpä on meidänkin kansamme lähiajan tärkeimpiä tehtäviä kääntää ensi sijassa huomiomme maamme puolustuskysymykseen. Meidän on voimiemme mukaan korjattava puolustuslaitoksessamme olevat puutteellisuudet ja täydennettävä siinä,olevat aukot ollaksemme valmiit itsenäisyyttämme varjelemaan. Se vaatii meiltä suuria taloudellisia uhrauksia. Kuten tunnettua, on asia, paraikaa ns. valtiotalouskomitean harkittavana, jonka puolustusjaosto on sitä − aikaisemmin suoritettujen perusteellisten valmistustöiden pohjalla − käsitellyt ja juuri näinä aikoina saanut ehdotuksensa valmiiksi. Asia tulee arvatenkin olemaan ensi syksyn eduskunnassa yhtenä tärkeimpänä kysymyksenä. Kokoomuspuolueen periaatteisiin kuuluu voimiensa mukaan kannattaa maanpuolustukselle välttämättömien tarpeiden tyydyttämistä.
Taloudelliset ja yhteiskunnalliset kysymykset.
Myöskin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin nähden on tulevaisuus maailmassa epävarma, huolimatta viime aikana tapahtuneesta taloudellisten suhdanteiden paranemisesta. Tässä yleissilmäyksessä ei ole mahdollista lähemmin ryhtyä tällä laajalla alalla esiintyviin moninaisiin kysymyksiin. Huomautan vain, että nämäkin asiat ovat kehittyneet yhä monimutkaisemmiksi ja vaikeammiksi ratkaista. Valtio on joutunut niihin yhä syvemmin sekaantumaan, osittain olojen pakosta, erityisesti viimeaikaisen taloudellisen pulan johdosta, osittain muista syistä, joihin en voi nyt lähemmin syventyä. Seurauksena on, että taloudelliset olot ovat monella alalla niin sekaantuneet ja moni mutkaistuneet, että tällä hetkellä on vaikea nähdä ulospääsyä. Että valtion väliintulo on toisissa kohdin vaikeuttanut taloudellisen elämän mukautumista teknillisten uudistusten ja maailmanmarkkinain siirtymisen aiheuttamiin muuttuneisiin oloihin, ei ole kiellettävissä. Miten paljon näistä valtioiden toimenpiteistä tulee jäämään pysyvästi tulevaisuudessa voimaan ja mitkä niistä ovat väliaikaista luonnetta, sitä on vielä mahdoton sanoa. Taloudellisten olojen säännöstelyssä on monissa maissa jouduttu niin pitkälle, että palaaminen entiselle, nykyistä paljon suuremman vapauden kannalle näyttää vaikealta. Erityisesti kansainvälisen kaupan säännöstelyssä ja rajoittamisessa on menty kauas ja se on omiaan tuottamaan huomattavia vaikeuksia kaikille pienille maille, myös meille, jotka olemme pakotetut myymään ulkomaille suhteellisesti suuren osan, vähintäin 1/3 kansallistuotannostamme. Taloutemme yhden kulmakiven, metsiemme, arvo riippuu pääasiallisesti ulkomaankaupastamme. − Myös maanviljelyksemme kehitys tulee vaikeutumaan, ellei maataloustuotteiden vienti voi laajentua, vaan ehkä nykyisestään supistuu. Meillä on kaikki syy toivoa, että kansainvälisen kaupan rajoitukset ja pyrkimykset »suunnitelmatalouteen saisivat mahdollisimman vähän kannatusta. Tässä kohden menevät kaikkien pienten kansojen taloudelliset edut yhteen ja suurillekin kansoille merkitsee viime aikainen suunta taloudellisen kehityksen ehkäisyä.
Taloudelliset asiat ovat tulleet entistä paljon enemmän etualalle. Kansojen välisessä yhteiselämässä tuottaa näiden asioiden hoitaminen pienille kansoille erikoisia vaikeuksia. Myös kansojen sisäisissä oloissa ovat taloudelliset kysymykset alkaneet näytellä yhä suurempaa, toisinaan liiankin suurta osaa. Erityisiä vaikeuksia aiheutuu siitä vallalle päässeestä tavasta, että eri kansanryhmien edustajat katsovat asiakseen julkisessa toiminnassa usein liian yksipuolisesti korostaa yhden kansanryhmän taloudellisia etuja, tietenkin siinä vakaumuksessa, että he siten parhaiten edistävät kansan yhteistä menestystä. Olen esitelmissäni puhunut tästä asiasta ja koettanut selvittää, ettei tämä käsitys ole oikea eikä lopuksi eri kansanryhmienkään kannalta edullinen. Kokoomuspuolue tahtoo taloudellisissakin asioissa pitää silmämääränään kokonaisuuden etua ja siltä kannalta arvostella toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuutta. − Joka tapauksessa tulevat taloudelliset asiat sekä ulkomaan kauppaa koskevat että muut, niiden joukossa verotusasiat, tulevaisuudessa osoittamaan monia vaikeita probleemeja, joiden selvittäminen vaatii suurta taitoa, asiantuntemusta ja kokemusta.
Helpompia eivät ole nekään tehtävät, joita ns. yhteiskunnalliset kysymykset aiheuttavat. Nämäkin ovat suurelta osalta, joskaan eivät kokonaan, taloudellisia ja taloudellisista mahdollisuuksista riippuvia. Yhteiskunnallinen kysymys on määritelty olevan kysymys siitä, miten saman kansan eri yhteiskuntaluokkien kesken voidaan ylläpitää rauhallista yhteiselämää ja yhteistoimintaa. Se kysymys kuuluu tosiaan Kokoomuspuolueen, kuten kaiken oikean konservatismin ohjelmaan. Puolueemme ohjelmaan sisältyy monipuolisia sosiaalisia tehtäviä. Olojen muuttuminen tuo tälläkin alalla uusia probleemeja. Puolueemme on epäilemättä olevien olojen perusteella kehittävä ohjelmaansa näissä asioissa, lähtien lämpimästä myötätunnosta vähävaraisempia ja kova osaisempia kansankerroksia kohtaan. Kysymys on, mikä menettelytapa vie kussakin tapauksessa parhaiten päämäärään.
Luin äsken erään tunnetun ruotsinmaalaisen kansantalouden tutkijan (prof. A. Montgomeryn) teoksen Ruotsin sosiaalipolitiikasta 1800-luvulla. Kirja sisältää esityksen sanotussa maassa viime vuosisadalla suoritetusta sosiaalipoliittisesta työstä, alkaen palkollissäännöstä aina sosiaalivakuutukseen asti. Tekijä lopettaa kirjansa huomautuksella, että eräät muut toimenpiteet ovat paljon enemmän kuin itse sosiaalipolitiikka edistäneet yhteiskunnallisten probleemien ratkaisua. »Jos esim. kysyttäisiin − hän sanoo − »mikä poliittinen toimenpide 1800-luvun kuluessa on suotuisimmin vaikuttanut sosiaalisiin probleemeihin Ruotsissa, olisi tosin mahdotonta antaa siihen varmaa vastausta. Mutta voisi kuitenkin esittää sangen hyviä syitä sen väitteen puolesta, että 1850-luvulla alettu rautateiden rakentaminen tässä suhteessa merkitsisi enemmän kuin mikään muu esillä olevassa teoksessa käsitellyistä sosiaalipoliittisista toimenpiteistä.» Niin hän sanoo. – Tämä lausunto on valaiseva ja opettavainen. Yhteiskunta ei saa unohtaa velvollisuuttaan avunantoon ja tukemiseen silloin, kun todellinen tarve ja hätä on olemassa. Mutta puutetta ja köyhyyttä vastaan taistellaan parhaiten koettamalla saada hyödyllinen taloudellinen toiminta mahdollisimman vilkkaaseen käyntiin.
Yhteiskunnallisista asioista puhuttaessa ei voi olla mainitsematta, että nykyään on nousemassa uusi suuri kysymys, joka vaatii aivan uutta sosiaalipolitiikkaa. Jo kauan aikaa on eri maissa käännetty huomio väestökysymykseen. On todettu huolestumisella syntyväisyyden ja väestönlisäyksen useimmissa maissa vähenevän. Ruotsissa, jossa asiaa aivan viime aikana on vilkkaasti pohdittu, on lausuttu, että, ellei muutosta tapahdu, se aika ei ole varsin kaukana, jolloin Ruotsin väestön lukumäärä on alentunut puoleen nykyisestä.
Meidänkin maassamme on kehitys kulkenut samaan suuntaan. Maisteri Modeenin viime syksynä pitämän esitelmän mukaan arvioidaan maamme väkiluvun korkeimmillaan, v. 1970 seuduilla, tuskin nousevan 4 miljoonaan henkeen. Maaseudun väenlisäyksessä on jo alkanut pysähdys ja koko maan vuosittainen väestön lisäys rajoittuu jo lähimpinä 5 vuotena, vv. 1935–1940, vain 16 000 henkeen, oltuaan vielä 1931 ja 1932 n. 23 000 henkeä ja aikaisemmin n. 40 000 henkeä. Työikäisten, 15–64-vuotiaiden, luku lisääntyy ensi viitenä vuonna kuitenkin lähes 20 000:lla vuosittain. Eri ikäluokkien väliset suhteet tulevat kokonaan muuttumaan. Ruotsissa on laskettu v. 1975 olevan yhtä 65 vuotta täyttänyttä henkilöä kohti vain 4 työkykyistä. Meillä olisi vastaava luku 5. Siis Ruotsissa tulisi neljän ja meillä viiden työkykyisen henkilön elättää yksi vanhus. Väestösuhteet ovat nyt jo vaikuttaneet taloudelliseen tuotantotoimintaan. Jos kehitys kulkee edelleen nykyiseen suuntaan, tulisi puheenaolevan ilmiön vaikutus olemaan taloudellisella niinkuin miltei kaikilla elämänaloilla aivan mullistava. Väestökysymys tulisi hallitsemaan kaikkia muita yhteiskunnallisia kysymyksiä ja vaatimaan aivan uutta sosiaalipolitiikkaa. Kysymys asutustoiminnasta ja muut maataloutta samoin kuin ylipäänsä taloudellista elämää koskevat asiat joutuisivat tämän uuden tosiasian johdosta kokonaan toiseen asemaan. Meidän maassamme ei tämä asia vielä ole herättänyt suurempaa huomiota eikä huolestumista. Ei ole tehtyihin laskelmiin tahdottu oikein uskoa. Joka tapauksessa tämä on kysymys, joka vaatii perinpohjaista selvitystä ja tarkkailua.
Yliopistoasia.
Sivuuttaisin mielelläni yliopistokysymyksen, joka on aivan toisenlainen kuin muut tähän asti koskettelemani. Se on meille erikoinen ja onneton asia, joka kovasti sotkee ja vahingoittaa maamme oloja. Mutta lyhyessä yleiskatsauksessakin täytyy siihen edes muutamalla sanalla kajota.
Kysymys Helsingin yliopiston suomalaistuttamisesta tulee nähtävästi olemaan lähimmän ajan tärkeimpiä. Olisi sekä sisä- että ulkopoliittisesti tähdellistä saada tämä asia pois päiväjärjestyksestä. Kokoomuspuolue on ohjelmassaan asettunut Helsingin yliopiston suomalaistuttamisen kannalle. Tämä päämäärä on maamme suomenkielisen kansan keskuudessa viime aikoina saavuttanut yhä suurempaa kannatusta. Sitä vastoin puolueemme ohjelmassa ei ole sanottu, miten ruotsinkielinen korkeakouluopetus on järjestettävä. Tämä kanta on mielestäni ollut järkevä, koska erilaiset ratkaisutavat ovat mahdolliset. Esitelmässä, jonka syksyllä pidin Tampereella ja Viipurissa, asetuin omasta puolestani sille kannalle, että meille on luonnollisesti pääasia saada suomalaisuuden vaatimukset täysin tyydytetyiksi ja kaikki esteet sen tieltä poistetuiksi sekä mahdollisimman hyvät edellytykset suomenkielisen sivistyksen menestymiselle valmistetuiksi. Lausuin sen ohella, että ruotsinkielisen korkeakouluopetuksen järjestämisessä meillä olisi syytä olla enemmän jalomielisiä kuin liian kitsastelevia ja että joku miljoona enemmän tai vähemmän ei mielestäni merkitse tässä asiassa.
Rajoitun nyt vain sanomaan, että olen edelleenkin samalla kannalla. Ehkä minun kuitenkin sallitaan esiintuoda eräitä vanhoja ajatuksia, jotka läheltä koskevat tätä asiaa ja joiden luulen herättävän kokoomuspuolueen jäsenten mielenkiintoa. Ne ovat vanhan Yrjö-Koskisen, tuon suomalaisuuden suuren taistelijan, ajatuksia.
Sain äsken nähdäkseni Yrjö-Koskisen jälkeenjääneissä papereissa säilyneen hänen kesäkuussa v. 1902 − keskellä routavuosien synkkää aikaa − kirjoittamansa asiakirjan, jonka nimeksi hän on pannut »Näköaloja» ja jossa hän esittää ajatuksiaan Suomen silloisesta valtiollisesta asemasta ja tulevaisuudesta. Kirjoitus on läpeensä aatteellisen ja ihanteellisen katsomuksen leimaama, niin kuin Yrjö-Koskinen, tuo reaalipoliitikko, itse asiassa oli suuri idealisti. Hän sanoo mm. uskaltavansa luottaa siihen, »että ihmisyydenaate, humanisuus, joka yhdessä kansallisuusaatteen kanssa on tähän asti johtanut ihmiskunnan edistyksen kulkua, on taivuttava mahtavammat kaikkiin niihin myönnytyksiin, joita heikompien todellinen etu kaipaa». Hän tehostaa oikeuden ja kohtuuden periaatteiden noudattamista järjestettäessä valtakuntien sisäisiä oloja ja hän korostaa täyttä kehityksen vapautta valtiollisen aseman rajoissa.
Kirjoituksen lopussa koskettelee Yrjö-Koskinen suomalaisuuden suhdetta ruotsinkielisiin. Siitä hän sanoo näin: >>Omissa kotoisissa oloissamme on eräissä piireissä ahkerasti koetettu virittää sitä käsitystä, että suomalaisuus, täysiin oikeuksiinsa päästyään, tulisi harjoittamaan ruotsalaista kansanainesta vastaan sitä sortoa, jota ruotsalaiset viimeisiin aikoihin asti ovat pyytäneet tässä maassa ylläpitää suomenkielen suhteen. − Hyvällä omallatunnolla voimme väittää, että kaikki nämä pelottimet ovat olleet tyhjää tuulta. Missä ikinä suomalaisuus on päässyt vaikuttamaan, se yhtä hellästi on valvonut ruotsalaisen kuin suomalaisenkin kansanaineksen etuja. Ruotsalaisten seminaarien ja ruotsalaisten kansakoulujen perustamista ovat suomalaiset ja heidän sanomalehtensä aina hartaasti kannattaneet, ja periaatteena on selvästi ollut, että ruotsalaiset kansanryhmät meidän maassa ovat säilytettävät tärkeinä ethnografisina aineksina yhteiskunnassamme. Tulevaisuuden ohjelmanansa minun mielestäni Suomen kansan tulee edustaa ja voimiensa mukaan ajaa tätä samaa oikeuden ja kohtuuden periaatetta, kansallisuusaatteen ja humanisuuden pyhää asiaa maailmassa.»
Tällainen oli Yrjö-Koskisen ohjelma. Luulen, että hänen korostamansa kohtuuden ja humaanisuuden periaate hyvästi soveltuu puolueemme ojennusnuoraksi määrätessämme kantamme maamme ruotsinkielistä kansanosaa koskevissa kysymyksissä.
»Parlamentarismin pula.»
Se mitä olen tässä esiintuonut, on vain viittauksia niihin tehtäviin, jotka odottavat ratkaisua. Mutta monien ja vaikeiden erikoistehtävien lisäksi tulee suuri probleemi: On alettu valittaa puutteellisuuksia itse nykyisessä valtiollisessa järjestelmässä, ja kysymykseen on pantu, tokko se enää kykenee selviämään nykyajan monimutkaisista tehtävistä.
Demokraattis-parlamentaarinen järjestelmä on alkuaan kehittynyt toisissa oloissa ja edellytyksissä kuin mitkä nykyään vallitsevat, ja sen tehtävät ovat olleet toiset kuin mitä siltä nyt vaaditaan. Parlamentarismi muodostui Englannissa, jossa se viime aikoihin asti on toiminut tyydyttävästi. Englannista se siirrettiin mannermaalle, jossa vallitsivat toiset olot ja edellytykset, ja siellä tämä järjestelmä on toiminut huonommin kuin Englannissa. Viime ajat ovat nähneet sen sortuvan useimmissa mannermaan maissa, joihin sitä sodan jälkeen on yritetty soveltaa. Näistä maista ovat vain Suomi ja Tšekkoslovakia kyenneet sen säilyttämään.
Syyt, jotka nykyään vaikeuttavat demokraattis-parlamentaarisen järjestelmän toimimista kaikissa maissa, myös Englannissa, ovat nähdäkseni kahta laatua. Ensiksi valtiolliset puolueolot ovat kokonaan toisen laiset kuin järjestelmä edellyttää. Puolueiden lukumäärä on lisääntynyt. Niiden suhtautuminen yhteiskunnan peruskysymyksiin ei ole niin yhtenäinen eikä liiku siinä määrässä samalla pohjalla kuin järjestelmä vaatisi. Vihdoin − ja se ei ole vähimmin tärkeä − joukkojen vaikutus on yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden pohjalla ratkaisevasti lisääntynyt, mikä vapaissa yhteiskunnissa tuottaa vaikeuksia valtion asioiden hoidolle. Toinen syy vaikeuksiin on se tosiasia, että valtio on suunnattomasti laajentanut toimintaansa ja ottanut erikoisesti taloudellisella ja yhteiskunnallisella alalla vaikeita tehtäviä, jotka vaativat aivan toisenlaista koneistoa kuin suurilukuisia kansaneduskuntia sekä toisenlaista asian tuntemusta, kokemusta ja tietoa, kuin mitä yleisellä äänioikeudella valituissa parlamenteissa luonnollisesti on edustettuna. Näistä tehtävistä osa on sellaisia, joita valtio tuskin missään tapauksessa, oli hallitusjärjestelmä mikä tahansa, voisi riittävän tyydyttävästi täyttää. − Kaikkialla kysytäänkin, onko toisissa oloissa syntynyt demokraattinen ja parlamentaarinen järjestelmä kykenevä uusia ja monimutkaisia tehtäviä suorittamaan. Koneiston toimiva osa on pääluvun mukaan valittu satalukuinen kokous, kansaneduskunta, joka on päätekijä, koska hallitus on siitä riippuvainen.
Huomautin joukkojen vaikutuksen ja merkityksen ratkaisevasta lisääntymisestä nykyaikaisessa julkisessa elämässä. Tämä on, kuten eräät yhteiskuntaelämän tutkijat korostavat, nykyajan ehkä tärkein tosiasia ja ilmiö. Tästä johtuu valtiollisen ja yhteiskuntaelämän epävarmuus. Ei ole mitään kiinteätä kohtaa, koska kaikki lopulta riippuu aika ajoin tapahtuvista yleisistä vaaleista, joiden tulos on epävarma ja kansan mielialasta riippuva.
Näitä ajatuksia pidetään hyvin taantumuksellisina. Ne ovat kuitenkin mietteitä, joita juuri demokratian puolustajat ja kannattajat nykyään pohtivat. Tarkastakaamme niitä vähän lähemmälti.
Demokratiaa on perusajatukseltaan vastaansanomattomasti pidettävä aikaisempaa korkeampana kehitysasteena − tähän asti korkeimpana valtiollisena järjestelmänä, mitä ihmiskunta on kyennyt aikaansaamaan. Se ajatus, että vapaat ja valistuneet miehet ja naiset vapaasti valitsevat keskuudestaan parhaat hoitamaan kansan yhteisiä asioita, on kaunis, vieläpä suurenmoinen.
Valitettavasti käytäntö ei ole yhtä kaunis. Tulos satojentuhansien ja miljoonien äänestäjien vaaliuurniin panemista vaalilipuista voi olla kaukana ihanteista. Kiihotus, demagogia, propaganda, »mainostus» on muodostunut oleelliseksi osaksi toiminnasta, jonka kautta parlamenttien kokoonpano määrätään. Tässä on nähdäkseni demokratian arin ja vaikein kohta. Toiselta puolen pitäisi kansan vaaleissa ilmituodun tahdon olla se ankkuri, jonka pohjalle koko valtiorakennus perustetaan. Toiselta puolen voidaan kansan mielialaa, johon tuo tahto pohjautuu, häikäilemättömällä kiihotuksella johtaa miltei mihin suuntaan tahansa, niinkuin viimeaikainenkin kokemus hyvin osoittaa. Demokratia perustuu siihen edellytykseen, että järki lopulta pääsee voitolle. Se oli vanhojen demokraattien ja liberaalien järkähtämätön vakaumus. Kokemus kuitenkin osoittaa, että intohimot ja tunteet, viha, kateus yms. ovat sangen usein määrääviä. − Hitler osaa panna tälle tosiasialle oikean merkityksen. »Nykyään, jolloin joukkojen äänilippu määrää, on ratkaiseva merkitys lukuisimmalla ryhmällä − ja tämä on yksinkertaisten ja herkkäuskoisten joukko» − sanoo hän kaunistelematta kirjassaan »Mein Kampf» (Taisteluni). Hän moittii entistä »liberaalista» valtiota siitä, että se kokonaan laiminlöi propagandan. Valtion pitää hänen mielestään ennen kaikkea sanomalehtien kautta, mutta myös muulla tavalla, johtaa kansaa. Diktatuurimaissa on, kuten tunnettu, erikoinen propagandaministeri, jonka toimena on kansan ohjaaminen oikeata tietä. Kansallissosialistien puoluekokouksessa viime syksynä Niirnbergissä oli läsnä 180000 agitaattoria, »poliittista johtajaa» (politische Fiihrer), kuten heitä kutsuttiin. Virossakin, jossa myös nykyään on »autoritäärinen» hallitusjärjestelmä, on tietääkseni erityinen hallituksen propagandaosasto. Vapaassa, liberaalisessa valtiossa oikeastaan vain sosiaalidemokraattinen puolue on käyttänyt räikeämpää kansan kiihotusta. Meillä koettaa lisäksi Isänmaallinen Kansanliike noudattaa ulkomaisten aatetoveriensa menestyksellistä esimerkkiä.
Tässä on vapauteen perustuvan valtiollisen järjestelmän heikoin ja vaikein kohta. Tämä järjestelmä edellyttää − se suorastaan seisoo ja kaatuu sillä edellytyksellä – että kansa on niin kehittynyttä ja valistunutta, ettei se ole häikäilemättömänkään kiihotuksen kautta johdettavissa. Mitä olisi tehtävä, jotta tähän tilaan päästäisiin, sitä on kaikkien demokratian ystäväin vakavasti harkittava. Jos ainoa keino pysyä mukana vaalimarkkinoilla on huutaa muita lujemmin ja luvata enimmin − saada käytettäväkseen suurimmat kovaääniset − niin on pelättävä, että asia päättyy huonosti. Eräs ruotsinmaalainen vasemmistolainen kirjoittaa: »Mielipide voittaa toisen mielipiteen, ei senvuoksi, että se on järkevämpi, oikeampi, paremmin perusteltu, vaan sen vuoksi, että sitä mainostetaan, propageerataan, taitavammalla tehokkaammalla tavalla.» Suotta ei ole sanottu, että »demokratia on hallitsemisen vaikein muoto».
Nykyään mietitään Euroopan eri puolilla ja eri leireissä − konservatiivisissa, liberaaleissa vieläpä sosiaalidemokraattisissakin miten olisi vapauden pohjalla sovitettavissa yhteen joukkojen vaikutus ja nykyaikaisten, ylen monimutkaisten ja vaikeiden tehtävien oikea käsittely ja ratkaisu. Joukkojen vaikutus kuuluu nykyaikaiseen elämään, mutta tehtävät, probleemit, vaativat mitä suurinta taitoa, kokemusta ja asian tuntemusta. Eri maissa esiintyy arvostelua parlamenttien toimintaan nähden. Yksinpä Englannissakin valitetaan mielenkiinnon parlamenttia kohtaan alenevan. Väitetään, etteivät parlamentit kykene ratkaisemaan nykyaikaisen elämän mukanaan tuomia vaikeita kysymyksiä. Erilaisia ehdotuksia valtiolaitosten uudistuksiksi on esitetty. Varsinkin Ranskassa, josta mannermaan parlamentarismi on saanut paljon vaikutteita, on asia ollut vilkkaan keskustelun alaisena. Erikoista huomiota herättää, että innokkaimpia uudistuksen ajajia ovat kaksi entistä tasavallan presidenttiä, Millerand ja Doumergue. Aivan viime aikoina näkyy asia Ranskassa, taloudellisten vaikeuksien vuoksi, jääneen jonkin verran syrjään. Toistaiseksi ei kuitenkaan enempää Ranskassa kuin muualla vielä ole löydetty tarkoituksenmukaisia muutosehdotuksia. Eletään nähdäkseni jonkinlaisessa väliaikaisessa tilassa, päivästä päivään. Probleemin on tunnettu tsekkoslovakialainen demokraattinen valtiomies, Benes, − käytän mielelläni auktoriteetteja, joita ei voi epäillä »taantumuksellisuudesta» − viime kesänä määritellyt, mielestäni ei aivan tyhjentävästi, näin: »Kaiken valtiollisen vapauden tuhoavan fascismin ja puolueiden suuren luvun johdosta − − − toisinaan liian anarkisen nykyaikaisen demokratian välillä on löydettävä uusi muoto, joka soveltuu meidän vapauden tarpeeseemme.» Benes esitti tarkempiakin suuntaviivoja, joihin ei ole syytä tässä kajota.
Tekisi mieli sanoa, että silläkin parlamentarismilla, joka nykyään on vallalla Skandinaviassa samoin kuin meidän maassamme, on jonkinlainen väliaikaisuuden luonne. Skandinavian maissa ovat hallitukset nykyään tosin parlamenttien suurilla puolueilla, kaikissa kolmessa maassa sosiaalidemokraateilla, jotka kuitenkin jokaisessa maassa ovat vähemmistöinä. Ruotsissa puhutaan omasta »ruotsalaisesta parlamentarismista», joka eroaa muissa maissa vallalla olevasta ja jonka sisällön sanotaan olevan siinä, että kuningas antaa ministeristön muodostamisen henkilölle, jolla näyttää olevan parhaat mahdollisuudet yhteistoiminnassa valtiopäivien kanssa saada sillä hetkellä nykytärkeät kysymykset ratkaisuun. Hallitus etsii sitten parlamentissa tukea, mistä sitä saa. Äsken luettiin lehdissä, että Ruotsin talonpoikaispuolue kannattaa valtiopäivillä sosialisteja ns. työrauhalakiasiassa, joka koskee lakkoja ja lakon rikkureja − ja sosialistit kannattavat talonpoikaispuoluetta viljasäännöstelyn jatkamisessa. Parlamentarismiin ja parlamentaariseen työhön kuuluu kyllä sovittelu, kompromissi, mutta epäillä voi, eikö tällainen menettely mene jo kompromissin rajojen yli. Kysyä myös saattaa, voiko tällainen »parlamentarismi» olla ajan pitkään elinvoimainen.
Meillä Suomessa on nykyään »presidentin hallitus», − kuten on sanottu − joka eduskunnassa niinikään saa kannatuksensa erilaisilta puolue yhtymiltä, aina asioiden laadun mukaan, milloin yhdeltä milloin toiselta taholta. Selvää on, että tällainen tila on omiaan aiheuttamaan epävarmuutta valtioasioiden hoidossa ja koko yhteiskunnassa. Vaikea on ajatella, että tällainen »balansoiminen», tällainen tasapainossa pysytteleminen tulisi olemaan säännöllinen tila aina epämääräiseen tulevaisuuteen asti.
Se mikä mielestäni erityisesti on omiaan tekemään parlamentaarisen järjestelmän säännöllisen toiminnan vaikeaksi nykyajan valtioelämässä, on se tosiasia, että yksi suurista parlamentaarisista puolueista on sosiaali demokratia. Englannissa on parlamentaarisen järjestelmän toiminnan perusedellytykseksi katsottu, että valtiolliset puolueet, jotka ottavat osaa »parlamentaariseen peliin», ovat kaikki samalla periaatteellisella kannalla yhteiskunnan peruskysymyksiin nähden. Vastustuspuolueen pääseminen enemmistöön ja hallitukseen ei siten tiedä mitään mullistusta yhteiskunnan oloihin. Näin oli laita vanhojen konservatiivisten ja liberaalisten, Tory- ja Whig-puolueiden, joiden vuorottelu valtion johdossa ei senvuoksi tuonut mukanaan mitään yhteiskunnan perustuksia koskevia järkytyksiä. Sosiaalidemokraattien ohjelma ja pyrkimykset ovat kuitenkin kokonaan toiset kuin porvarillisten puolueiden. Englannin sosialistista puoluetta on tähän asti pidetty maltillisena; heidän periaatteelliset vaatimuksensa on katsottu vain teoreettiseksi »elämän filosofiaksi», jolla ei ole käytännöllistä merkitystä. Viime syksynä Englannin työväenpuolue kuitenkin hyväksyi radikaalisen ohjelman, joka sisältää mm. luottolaitosten, kulkuneuvojen, maaomaisuuden ja tärkeimpien teollisuuksien valtion haltuun ottamisen, nationalisoimisen. Nimenomaan tehtiin selväksi, että jos puolue saa vaaleissa enemmistön, on tarkoitus »ensi parlamentin säännöllisen toimintakauden aikana laskea Sosialistisen Valtakunnan perustukset sekä poistaa kaikki esteet sen tieltä, missä tahansa ne esiintyvät». − Englannissa ei ole tarpeen mitään määräenemmistöjä, vaan päätökset kaikissa asioissa tehdään yksinkertaisella enemmistöllä. Kysyä sopii, miten voi parlamentaarinen järjestelmä tällaisten mullistusten mahdollisuuden alaisena toimia. En voi nähdä muuta, kuin että demokraattinen ja parlamentaarinen järjestelmä on lopullisesti pysytettävissä vain sillä edellytyksellä, että sosiaalidemokratia joko saadaan nykyisestä melkoisesti supistetuksi tai että se, niinkuin kauan on toivottu, luopuu vanhoista marxilaisista periaatteistaan ja avonaisesti ja vilpittömästi asettuu nykyisen yhteiskunnan perustuksiin nähden myönteiselle kannalle. Nykyään sosialistien osanotto »parlamentaariseen peliin» tapahtuu kaikkialla sillä edellytyksellä, etteivät he pääse enemmistöön tai etteivät he enemmistöön päästyään yritä panna mullistavia ohjelmiaan täytäntöön, siitä huolimatta, että he niitä vaaleissa ja muuallakin kovaäänisesti ajavat. Ehkä heidän järkevimmät johtomiehensä itsekin ovat samaa mieltä. Tämän kautta valtiolliseen elämään tulee, ei vain epäselvyyttä, vaan tahtoisin sanoa − epätotuutta. Se on piilosillaoloa, joka voinee vain väliaikaisena tilana jatkua.
Mainita ei tarvitse, että uusin puolue, Isänmaallinen Kansanliike, ei kuulu niihin, joista voisi olla apua etsittäessä keinoja nykyisen valtiollisen järjestelmän tukemiseksi. IKL on asettunut jyrkästi kaiken parla mentarismin ja arvatenkin myös − ulkomaisen esimerkin mukaan − vapaisiin yleisiin vaaleihin perustuvan demokratian vastustajaksi. Tiedetään siis, mitä sillä taholla on odotettavissa.
Minun ei ole mahdollista tässä tilaisuudessa ryhtyä lähemmin suureen ja vaikeaan, demokratiaa ja parlamentaarista järjestelmää koskevaan asiaan. Mainitsin, että kaikkialla maailmassa nämä syvät kysymykset askarruttavat ajattelevia ihmisiä. Näyttää siltä kuin meillä niitä vähimmin huomattaisiin niissä piireissä, joissa tahdotaan pysyä vanhalla valtiollisen ja henkilökohtaisen vapauden kannalla. Luulisin kuitenkin tärkeäksi koettaa näihin kysymyksiin syventyä ja niitä ajatella. Diktatuurimaissa asia on ratkaistu yksinkertaisella ja koneellisella tavalla. On palattu rajattomaan yksinvaltaan hävittämällä kokonaan valtiollinen vapaus. Tämä ratkaisu, joka sekään tuskin voi olla muuta kuin väliaikainen, ei ole meidän suomalaisten ajatusten ja toiveiden mukainen. Meidän Uiytyy yhtyä niihin ponnistuksiin, jotka koettavat löytää vaikeuksien ratkaisun säilyttämällä vanhan vapauden. Erityisesti meidän Kokoomuspuolueen paikka on näissä riveissä.
Valtiollisten laitosten uudistaminen, jos ne eivät enää sovellu uusiin oloihin, on tarpeen. Se on merkityksellinen, senkin vuoksi, että poliittiset laitokset ja muodot vaikuttavat »poliittisiin tapoihin». Mutta itse asiassa ovat »poliittiset tavat» vielä tärkeämmät kuin poliittiset muodot. Englannin tähänastinen historia on siitä paras esimerkki. Demokraattis-parlamentaarinen järjestelmä vaatii menestyäkseen ennen kaikkea korkealle kehittyneitä ja hyviä »poliittisia tapoja», hyvää tahtoa, pitkälle peruskysymyksiin ulottuvaa yhteishenkeä kaikkien sen pohjalla olevien puolueiden kesken. Juuri tämä järjestelmä vaatii pyrkimystä asettaa maan ja kansan yhteiset edut yksityisten etujen edelle. Niin on ollut asianlaita Englannin parlamentin toiminnassa ja se on luonut Englannin suuruuden. Maan yhteisen edun ymmärtäminen ja vaaliminen on se aatteellinen ja asiallinen pohja, jolla tämä järjestelmä lepää.
Vaikeat ja suuret ovat tehtävät. Miten niistä nykyinen polvi selviää, sen osoittaa tulevaisuus. Kokoomuspuolueen paikka on, kuten jo huomautin, niiden riveissä, jotka pyrkivät voittamaan vaikeudet säilyttämällä vanhan pohjan, yksityisen ja valtiollisen vapauden.
Kansallinen Kokoomuspuolue on menettänyt paljon kannatustansa ja merkitystänsä sen kautta, että siitä on eronnut uusi puolue IKL. Tämä on suuresti valitettava asiantila, ei vain Kokoomuspuolueen vaan koko maan kannalta. Että sillä, meille kokonaan vieraalla epävapauden tiellä, jota IKL samoinkuin sen esikuvat ulkomailla kannattavat, nykyajan suuret tehtävät voitaisiin. paremmin selvittää ja ratkaista, ei ole edellytettävissä. Tosiasiat eivät sitä luuloa tue. Taloudellisella alalla ovat olot Englannissa ja muissa vapauden pohjalla pysyneissä maissa, Suomi niihin luettuna, paremmalla kannalla kuin diktatuurimaissa. Ja kansainvälinen tila on nykyään, myöskin pienten, niiden joukossa meidänkin maamme kannalta katsottuna, sekavampi ja vaarallisempi kuin se oli joku vuosi sitten. Realistiset tosiasiat ja olot ovat omien lakiensa alaisia, oli hallitusjärjestelmä mikä tahansa.
Seuraan IKL:n pää-äänenkannattajan, Ajan Suunnan, kautta tämän puolueen toimintaa. Luen sangen tarkasti heidän intomielisiä puheitaan. Heillä on kylläkin hyviä kansanpuhujia. Lukiessani heidän puheitaan muistuu usein mieleeni vanhimman ystäväni, professori Ernst Nevanlinna-vainajan sana. Nevanlinna oli, kuten moni muistaa, kaunopuhuja hänkin, joka, kuten juhlapuhujat ainakin, mielellään käytti retorista paatosta. Kerran hän valitteli, ettei voinut pitää niin kauniita ja loistavia puheita kuin olisi halunnut. »Kyllä sitä voisi pitää komeita puheita» − sanoi hän − » ellei tuo järki-paha olisi joka askeleella esteenä. Kunpa saisi antaa mielikuvituksen ja sanan lentää vapaasti, mistään huolimatta!» huudahti hän kaihomielisesti.
IKL:n puhujat näkyvät sysänneen järkiparan kokonaan syrjään pitäessään retorisia puheitaan sekä ulko- että sisäpoliittisista asioista. Pelkään pahasti, että ennemmin tai myöhemmin he ja heidän kuulijansa saavat kokea suuria pettymyksiä. Heidän, samoin kuin kaikkien muidenkin, on syytä muistaa suuren saksalaisen runoilijan Schillerin syvä sana:
»Leicht bei einander wohnen die Gedanken,
Doch hart im Raume slossen sich die Sachen»
eli suomeksi:
»Helposti viihtyvät ajatukset toistensa vieressä,
mutta kovasti törmäävät yhteen esineet tosi elämässä».
Kansallinen Kokoomuspuolue on aina pysynyt todellisuuden vahvalla pohjalla. Niin on sen tulevaisuudessakin tehtävä. Meidän on selvästi ja jäykästi pidettävä kiinni puolueemme vanhoista periaatteista soveltaen niiden perusteella toimintamme olevien olojen ja mahdollisuuksien mukaan.
