J. K. Paasikivi ja Ruotsin Suomen-politiikka
Kauppatorin laidalla sijaitsevaan suurlähetystöön 1920-luvun alussa muuttaneesta ensimmäisestä ruotsalaisesta ministeristä (suurlähettiläästä) Henning Elmquistista lähtien kaikki sen asukkaat ovat pahoitelleet maanmiestensä puutteellista Suomen tuntemusta. En tiedä, viittasiko edeltäjäni lähinnä poliittiseen luokkaan Ruotsissa vai kansaan yleisesti, todennäköisesti molempiin. Vaikka useilla maanmiehilläni on niin muodoin selviä puutteita etenkin Suomen historian tuntemuksessa, muutama nimi itsenäisen Suomen historian ajalta on suurelle osalle tuttu: Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen. Suomalaisissa valtiomiehissä ja poliitikoissa on tietysti paljon kiinnostavia henkilöitä, mutta edellä mainitut kolme henkilöä erottuvat muista eri syistä. Kolme vuotta sitten juhlittiin sitä, että Gustaf Mannerheimin syntymästä oli kulunut 150 vuotta. Kaksi oivallista elämäkertaa julkaistiin ruotsiksi, Dag Sebastian Ahlanderin ja Henrik Meinanderin teokset, jotka lisäksi myivät hyvin ja täyttivät todennäköisesti osan niistä aukoista, joita tiedoissa sekä Mannerheimistä henkilönä että hänen aikakaudestaan on ollut. Sotapäällikön ja valtiomiehen yhdistelmä ja epätavallinen elämänkohtalo ja ura ovat kiinnostaneet monia. Myös Urho Kekkonen on melko tunnettu henkilö Ruotsissa lähinnä pitkän valtakautensa perusteella Suomen politiikassa ja sen vuoksi, että hän erosi virastaan niin myöhään kuin vasta vuonna 1981.
Edellä mainituista kolmesta henkilöstä nykysukupolvien Ruotsissa huonoiten tuntema on uskoakseni Juho Kusti Paasikivi, syntyjään Johan Gustaf Hellsten. Suomalaiset historioitsijat ovat käsitelleet perusteellisesti hänen vaikutustaan Suomen politiikkaan. Hänen muistelmansa ja toisinaan seikkaperäiset päiväkirjansa ovat ilmestyneet myös ruotsiksi. Vielä ei kuitenkaan ole kirjoitettu uusia teoksia tästä valtiomiehestä, jonka elämästä ehkä puuttuu sellainen ulkoinen dramatiikka, jota Mannerheim usein edusti. Hän toimi kuitenkin pääministerinä ja valtiomiehenä poliittisesti ratkaisevan tärkeänä ajankohtana vuosina 1944–1946. Suomalaiset ystäväni ovat vakuuttaneet minulle, että Tuomo Polvisen kirjoittama viisiosainen elämäkerta on niin jykevä, ettei sen täydentämiseen tai tarkistamiseen ole ehkä tarvetta ainakaan vielä.
Vaikka Paasikivi on ainakin meillä jäänyt jossain määrin Mannerheimin ja Kekkosen varjoon, on syytä huomata, että hänen tiensä ja Ruotsin Suomen-politiikka ristesivät useissa sekä Suomelle että meille erittäin tärkeissä vaiheissa. Voi olla erittäin perusteltua keskustella tänään, tosin pakostakin yleisellä tasolla, Paasikiven suhteesta Ruotsiin ja siitä, mitä hän ajatteli meistä, ja toisaalta siitä, millaisena ruotsalaiset näkevät Paasikiven toiminnan. Näistä viimeisimmästä Krister Wahlbäck kirjoitti kuvauksen jo puoli vuosisataa sitten.
Tukholma joulukuussa 1917
J. K. Paasikiven nimi putkahtaa ensimmäisen kerran esiin ruotsalaisissa poliittisissa päiväkirjoissa ja muistelmissa joulukuussa 1917. Joulukuun 28.–29. päivänä Alexis Gripenberg, Suomen ensimmäinen ja väliaikainen asianhoitaja Tukholmassa – ja myöhemmän pitkäaikaisen (1943–1956) Tukholman-suurlähettilään Georg Achates Gripenbergin isä – vieraili yhdessä Paasikiven ja toisen poliitikon, H. G. Paloheimon, kanssa Ruotsin hallituksen ja kuningas Kustaa V:n puheilla vedotakseen heihin diplomaattisen tunnustuksen saamiseksi kolme viikkoa vanhalle tasavallalle. Paasikivi oli Suomessa jo vuonna 1917 tunnettu henkilö, ja hänestä tuli puolen vuoden kuluttua itsenäisen valtion toinen pääministeri, joten hänen mukanaolonsa delegaatiossa ei ollut mitenkään kummastuttava.
Sekä liberaalien ja sosiaalidemokraattien muodostama Edénin/Brantingin hallitus että majesteetti suhtautuivat suopeasti tunnustuksen antamiseen, mutta viittasivat edelleen jatkuvaan epävarmuuteen Venäjän suhtautumisesta ja Venäjän uuden hallituksen vakaudesta. Oikeistopoliitikko ja aiempi ministeri K. G. Westman – josta tuli myöhemmin uudelleen ministeri, tällä kertaa Maalaisliiton edustajana – kirjoitti päiväkirjassaan 28.12., että on pikkusieluisuuden huipentuma jättää oikea päätös tekemättä tällaisena historiallisena hetkenä, ja moitti kuningasta. Syntyy miltei vaikutelma, että oikeustieteen professorina Uppsalan yliopistossa toiminut ja nähtävästi vanhemman Gripenbergin hyvä ystävä Westman olisi sitä mieltä, että kuningas olisi voinut päättää asiasta itse. Muutama muu eri suuntauksia edustava poliitikko näyttää kuitenkin päiväkirjamerkintöjensä perusteella olleen sitä mieltä, että bolsevikkihallituksen vastauksen odottaminen oli aiheellista. Taustalla häämöttää tietenkin Ahvenanmaan-kysymys. Kun Suomen hallitus saa Leniniltä myöntävän vastauksen uudenvuodenaattona, hallitus reagoi kuitenkin nopeasti ja päättää alle viikossa tunnustaa Suomen. Saksan ehdotus toimia yhdessä Ruotsin kanssa torjutaan. Tukholma halusi luonnollisesti olla järjestyksessä toinen.
Episodi Tukholmassa 1934
Sitä, jättikö ensi näkemältä epäonnistuneelta näyttävä asian toimitus Tukholmassa kestäviä jälkiä Paasikiven mieleen, en tiedä. Luultavasti ei. Seuraavat yli 15 vuotta Paasikivi työskenteli Kansallis-Osake-Pankissa, Suomen johtavassa liikepankissa, ja hänellä oli todennäköisesti paljon yhteyksiä ruotsalaisiin suurpankkeihin. Muutamia päiväkirjoissa mainittuja nimiä ovat Ernfrid Browaldh Handelsbankenissa ja Marcus Wallenberg Stockholms Enskilda Bankissa. Pankkimiehenä hän toimi puheenjohtajana Suomen delegaatiossa, joka osallistui neuvotteluihin Pohjoismaiden välisestä taloudellisesta yhteistyöstä vuonna 1934. Tällöin hän tapasi Ruotsin diplomatian kirkkaimpiin nouseviin tähtiin kuuluneen Gunnar Hägglöfin, joka toimi myöhemmin ulkoasianministeriön kauppa-asioiden johtajana, lyhyen aikaa ulkomaankauppaministerinä ja sen jälkeen suurlähettiläänä Moskovassa, Lontoossa ja Pariisissa. Hägglöf kertoo muistelmateoksessaan Möte med Europa (1971), että Paasikivi, joka ilmeisesti pani merkille lahjakkaan nuorukaisen, pyysi hänet eräänä päivänä rapukeitolle. Paasikiven ensimmäinen kausi pääministerinä ja kuninkaan valinta vuonna 1918 tulivat silloin puheeksi. Jos Friedrich Karlista olisi tullut kuningas, minusta olisi voinut tulla kreivi Paasikivi ja Hjalmar Procopésta paroni, mikä olisi sopinut etenkin jälkimmäiselle erittäin hyvin, Hägglöfin isäntä sanoi nauraa jyristen. Gunnar Hägglöf, johon Paasikivi teki ilmeisesti suuren vaikutuksen, toteaa myöhemmin myös muiden kertomalla tavalla, että kuuntelemaan valmis sai sulateltavakseen erittäin pitkiä luentoja, joiden lopputuloksena oli kuitenkin aina järkevä ehdotus.
Suurlähettiläs Tukholmassa 1936–1939
Muutamaa vuotta myöhemmin, 1936, Paasikivi saapuu hieman yllättäen Tukholmaan Suomen asianhoitajana. Ymmärtääkseni oli lähinnä Mannerheimin idea lähettää 66-vuotias entinen pankinjohtaja ja pääministeri Ruotsiin ns. lujittamaan kenttämarsalkan kannattamaa ja Kivimäen hallituksen joulukuussa 1935 julistamaa suuntautumista Pohjoismaihin. Hänen tehtävänään oli Krister Wahlbäckin teoksessaan Veljeys veitsenterällä: Suomen-kysymys Ruotsin politiikassa 1937–1940 (1964) esittämällä tavalla kehittää vuosien ajan sotilaallisella tasolla tehtyä puolustusyhteistyötä niin, että se saisi myös poliittisen ulottuvuuden. Paasikiven kolmea vuotta 1936–1939 Tukholmassa hallitsi suurelta osin juuri tämä asia sekä suunnitelmat ryhtyä useisiin yhteisiin, mutta rajoitettuihin toimiin Ahvenanmaan puolustamiseksi. Kivimäen hallituksen julistus suuntautumisesta Pohjoismaihin ja se, että sosiaalidemokraatit liittyivät vuonna 1937 mukaan seuraavaan Cajanderin punamultahallitukseen, muutti voimakkaasti Ruotsin ja Suomen välisen yhteistyön edellytyksiä. Tukholman näkökulmasta tasavallan historian ensimmäistä kahtakymmentä vuotta olivat aivan liian voimakkaasti leimanneet ulkomaanpolitiikan ajoittain kyseenalainen kurssi ja nationalismin ilmentymät Lapuanliikkeen ja kielitaistelun muodossa.
Ei vaikuta siltä, että Paasikivi olisi vuosinaan Tukholmassa pyrkinyt luomaan laajaa kontaktiverkkoa. Hän saattoi mielestään taustansa perusteella jättää osan tavanomaisista diplomaattisista rutiineista väliin. Max Jakobsonin Paasikivestä Tukholmassa kirjoittamassa kirjassa useimmiten toistuva ruotsalainen nimi on Richard Sandler, joka toimi ulkoasiainministerinä sosiaalidemokraattisissa tai sosiaalidemokraattienemmistöisissä hallituksissa 1932–1939. Sandler oli todellinen pohjoismaisen yhteistyön ja Suomen ystävä, joka sai lähteä joulukuussa 1939, kun ns. Ahvenanmaan-suunnitelma kumottiin veto-oikeudella Moskovassa ja Ruotsin uusi hallitus muodostettiin. Ruotsalaisissa muistelmateoksissa ei ole nähtävissä mitään suuria jalanjälkiä Paasikiven toiminnasta pääkaupungissamme. Hän ei näytä käyneen montaa keskustelua ajanjakson johtavan ruotsalaisen poliitikon Per Albin Hanssonin kanssa. Hän ei näytä myöskään lähestyneen pääministerin ohella toista hallituksen arvovaltaista jäsentä, finanssiministeri Ernst Wigforssia. Tämä omaksui muistelmiensa perusteella epäsentimentaalisen asenteen Suomea kohtaan ja vaikutti myöhemmin vahvasti siihen, että Richard Sandler sai lähteä.
Wilhelm Carlgren, joka on tuon aikakauden johtavia historioitsijoitamme ja asiantuntijoitamme (ja joka lisäksi osasi suomea), on käynyt läpi Paasikiven raportit. Paasikivi näyttää keskittyneen laajoihin raportteihin ja pyrkineen tarkastelemaan Ruotsin ajankohtaista ulkopolitiikkaa laajemmassa yhteydessä. Pitkässä raportissaan helmikuussa 1938 Paasikivi kirjoittaa, ettei Ruotsi ole oikein pystynyt päättämään puolueettomuuspolitiikkansa painopistettä ja sitä, haluaako se Kansainliiton politiikan käytännössä epäonnistuttua syventää puolustusyhteistyötä vai harjoittaa Paasikiven sanoin ”eristettyä puolueettomuutta” Ruotsi luottaa suomalaisen ministerin mukaan siihen, että se voi pysytellä mahdollisen sodan ulkopuolella.
Paasikivi näyttää antaneen Ahvenanmaan-suunnitelmasta käydyt neuvottelut asiantuntijoiden käsiin. Hän antoi kontakteilleen kotimaassa neuvoja ja ohjeita Suomen ulkopolitiikan ehdoista omasta reaalipoliittisesta näkökulmastaan. Hän varoitti liian läheisistä suhteista Saksaan ja suosi rakentavaa politiikkaa suhteessa Neuvostoliittoon.
Paasikivi saisi pian muita työtehtäviä. Hänen tehtävänsä syksyllä ja talvella 1939–1940 eivät vaatineet häneltä kovin paljon suoria yhteyksiä ruotsalaisiin, vaikka lentomatkat Moskovaan kulkivat Tukholman kautta. Yhteyksistä Ruotsin hallitukseen ennen sotaa ja sen aikana vastasivat lähinnä ulkoasiainministeri Erkko, josta tuli pian Paasikiven tilapäinen seuraaja Tukholmassa, hänen seuraajansa tehtävässä Väinö Tanner ja myöhempi pääministeri Risto Ryti. Pääpiirteissään voidaan todeta, että Ruotsin hallitus edusti pääministerin ja ulkoministeri Güntherin välityksellä Paasikiven kanssa samaa linjaa, jossa sodan lopettamisesta oltiin valmiita maksamaan korkea hinta. ”Emme anna mitään neuvoja”, Per Albin Hansson sanoi Rytille helmikuussa 1940 Tukholmassa, ”Mutta jos te kysytte…”. Keskustelussa Tannerin kanssa 27.2., jolloin tämä esitti kolmannen kerran saman kuukauden aikana Suomen kysymyksen Ruotsin mahdollisesta sotilaallisesta väliintulosta, Hansson menee askeleen pidemmälle sanoessaan, että ”rauhan solmiminen on hänen mielestään välttämätöntä, vaikka ehdot olisivat kovat”. Kun Tanner selostaa keskustelun hallitukselle seuraavana päivänä, Paasikivi kysyy kollegoiltaan: Eikö Ruotsi jo lokakuussa 1939 ilmoittanut kantansa Pohjoismaiden valtionpäämiesten kokouksessa? Hän oli lukenut oikein mielialat Ruotsissa ja valtaa pitävässä sosiaalidemokraattisessa puolueessa. Sen hän oli oppinut vuosinaan Tukholmassa.
Moskova 1940–1941
J. K. Paasikivi olisi pian entistä enemmän tekemisissä Ruotsin kanssa – Moskovassa. Toimiessaan Suomen asianhoitajana Venäjän pääkaupungissa toukokuusta 1940 kesäkuuhun 1941 hän oli paljon tekemissä ruotsalaisen ministerin Vilhelm Assarssonin kanssa. Tämä kertoo muistelmissaan Stalinin varjossa (1963) lukuisista tapaamisistaan Paasikiven kanssa. Syksyllä 1940 miehet tapasivat lähes joka päivä, kertoo Sverker Åström – joka palveli tuohon aikaan Ruotsin suurlähetystössä – muistelmissaan Ögonblick (1992). Paasikivi kävi tiiviitä keskusteluja Molotovin ja tämän lähimpien miehien Vyšinskin ja Dekanozovin kanssa, jotka painostivat kilvan Suomen suurlähettilästä kaikesta mahdollisesta, erityisesti neuvostomielisten voimien väitetystä nujertamisesta Suomessa; tämä vaihe on teille kaikille tuttu. Hän tarvitsi silloin henkireiän, jona keskustelut Åströmin mukaan älykkään, mutta laiskan Assarssonin kanssa toimivat. Syksyllä 1940 heillä oli lisäksi keskeisenä tehtävänä – joka osoittautui tuloksettomaksi – yrittää yhdessä hälventää pelkoja, joita suunnitelmat valtio-oikeudellisen yhteistyön tiivistämisestä Suomen ja Ruotsin välillä herättivät Neuvostoliitossa. Toisin kuin Molotov väitti, tällaiset ajatukset eivät olleet yritys luikerrella irti Suomen ja Neuvostoliiton juuri solmimasta Moskovan rauhasta. Niiden olisi päinvastoin pitänyt olla Neuvostoliiton etujen mukaisia. Molotov ja hänen kumppaninsa olivat kuitenkin taipumattomia, epäilivät vehkeilyä Saksan kanssa ja olivat todennäköisesti laatineet muita suunnitelmia Suomen varalle.
Paasikiven ja Assarssonin väliset keskustelut antavat selvän kuvan ensin mainitun suuntautumisesta Pohjoismaihin sekä sen korostamisesta, kuinka tärkeä Ruotsi oli Suomelle ja toisaalta kuinka tärkeä asiallinen suhde Moskovaan oli. Joitakin kertoja hänen vanha mieltymyksensä Saksaan paistaa läpi, kun hän arvelee, että Saksasta voisi sittenkin tulla Euroopan johtava maa ja että se olisi Suomen etujen mukaista.
Suomen asianhoitaja, joka oli epäröiden ottanut vastaan tehtävän Moskovassa, erosi toimestaan kesäkuussa 1941 tyytymättömänä oman hallituksensa politiikkaan ja siirtyi politiikan reserviin. Hänestä tuli niin sanotun rauhanopposition epävirallinen johtaja. Rauhanopposition 33 jäsentä lähettivät presidentille avoimen kirjelmän, jossa vaadittiin neuvottelujen aloittamista sodasta irrottautumiseksi. Kun muun muassa Neuvostoliiton Tukholman-edustajan Kollontain – joka oli taustansa vuoksi aina kiinnostunut Suomesta – aloitteesta otettiin suoraan yhteyttä mahdollisen erillisrauhan solmimisesta helmikuussa 1944, Paasikivi johti jälleen tunnusteluja ensin Tukholmassa ja sen jälkeen neuvotteluja Moskovassa. Hän ei esitä mielipiteitä Ruotsin kirjeenkantajan roolista näinä kuukausina, vaan pitää sitä nähtävästi luonnollisena. Vuotta aiemmin, jolloin ensimmäiset alustavat tunnustelut tehtiin Belgian Tukholman-lähettilään prinssi de Croyn välityksellä, Helsingissä oli tahoja, jotka olisivat halunneet käyttää Ruotsin sijasta muuta kirjeenkantajaa, lähinnä Yhdysvaltoja; saksalaismielinen ulkoministeri Witting ei ollut Ruotsin ystävä ja tiesi ilmeisesti, ettei ollut kovin suosittu Tukholmassa. Presidentti Kallio valittaa maaliskuussa 1940, että Ruotsi on heikko välittäjä. Tanner puolestaan viittaa talvella 1944 ruotsalaisten holhoavaan asenteeseen.
Kun Helsingin ja Moskovan välille saatiin luotua hyvät yhteydet, Ruotsin rooli pieneni. Suomen puolelta näytettiin kuitenkin haluavan pitää Tukholma ajan tasalla. Ulkoministeri Günther ja hänen lähin miehensä Erik Boheman puuttuivat jopa kesällä 1944 usein melko suorasukaisesti prosessiin. He olivat vakuuttuneita siitä, että jopa alueellisesti erittäin kova rauha olisi Suomelle – ja Ruotsille – parempi kuin sodan jatkuminen, josta saattoi seurata lisää menetyksiä ja Neuvostoliiton läsnäolon voimistuminen Suomessa ja siten lähempänä Ruotsia. Ei ole lainkaan mahdotonta, että Paasikivi näki Ruotsin roolin hyvin aktiivisena ja myös sisällöstä kiinnostuneena kirjeenkantajana tukena linjalle, jolle hän ei ollut pitkään onnistunut saamaan vastakaikua kotimaassaan.
Presidentinlinna Kauppatorin laidalla 1946–1956
J. K. Paasikivi muodosti toisen hallituksensa marraskuussa 1944 ja korvasi Mannerheimin presidenttinä maaliskuussa 1946. Kymmenenä vuotenaan Presidentinlinnassa Helsingissä Paasikivi matkusti hyvin vähän, oikeastaan vain kuningas Kustaa V:n hautajaisiin 1950, kuningas Kustaa VI Aadolfin 70-vuotispäiville 1952 ja Moskovaan. Moskovaan hän matkusti vasta vuonna 1955 muun muassa ottaakseen vastaan Neuvostoliiton myöntämän korkean kunniamerkin, mutta ennen muuta saadakseen tiedon Helsingin länsipuolella sijaitsevan Porkkalan, jota Neuvostoliitto oli käyttänyt sotilastukikohtanaan, takaisin palauttamisesta. Yhteyksiä Ruotsiin ylläpidettiin lukemalla kirjoja ja ruotsalaisia lehtiä. Hän otti myös vastaan kiinnostavia ruotsalaisia vieraita, mutta oikeastaan hyvin vähän. Tage Erlander vieraili muutaman kerran, mikä ilmenee Paasikiven päiväkirjoista, mutta merkillistä kyllä ei lainkaan Erlanderin omista, välillä seikkaperäisistä muistiinpanoista. Syynä voi olla keskustelujen luonne.
Huomionarvoista on, että ulkoasiainministeri Östen Undén, joka toimi virassaan kaikkina Paasikiven valtionpäämiesvuosina, ei näytä tavanneen häntä koskaan lukuun ottamatta kenties presidentin luonteeltaan seremoniallisia vierailuja Tukholmassa 1950 ja 1952. Undén kertoo sitä vastoin tyytyväisenä päiväkirjamerkinnässään vuodelta 1956 (1.2.), että Urho Kekkonen oli Kööpenhaminassa pidetyn pohjoismaisen kokouksen jälkeen kertonut Undénille sellaisia terveisiä Paasikiveltä, että tämä ymmärsi ulkopolitiikkaa toisin kuin useimmat sosiaalidemokraatit. Terveiset ovat kiinnostavat. Oikeastaan Friedrich Meinecken Staatsräsonista vaikutteita saaneella Paasikivellä ei olisi pitänyt olla kovin paljoa yhteistä Uppsalasta valmistuneen lakimiehen ja professorin kanssa, jonka ajatukset näyttivät usein kulkevan reaalipolitiikasta erillään ja joka saattoi pitää opinkappaleista melko tiukasti kiinni. Undénilla oli kuitenkin monessa suhteessa samat näkemykset kuin Suomen presidentillä pienten valtioiden mahdollisuuksista vaikuttaa politiikkaan. Ajatteliko Paasikivi tervehdyksessään ehkä kollegaansa rauhanneuvotteluissa vuonna 1920 ja keskusteluissa Venäjän kanssa syksyllä 1939, eli Väinö Tanneria, joka J. K. Paasikiven mukaan ei ymmärtänyt ulkopolitiikkaa? Osa historiaa on myös se, että Undén kuului ehkä lähinnä sisällissodan vaikutuksesta ruotsalaisten sosiaalidemokraattien siihen siipeen, joka suhtautui varauksella Suomeen.
Voi tuntua merkilliseltä, ettei Östen Undénilla ollut asioita Helsingissä Paasikiven kymmenenä vuotena Presidentinlinnassa – ja se on merkillistä. Merkillistä on myös se, etteivät Carl Enckell tai hänen seuraajansa ilmeisesti kutsuneet häntä koskaan vierailulle. Valvontakomission toiminnan aikana tätä ei ollut vaikea ymmärtää. Selitys voi loppujen lopuksi olla melko yksinkertainen: pääministeri hoiti itse tärkeän yhteyden Suomeen vierailemalla välillä Helsingissä – jolloin hän siis tapasi presidentin – mutta enimmäkseen tapaamalla vierailulle saapuvia johtavassa asemassa olevia suomalaisia sosiaalidemokraatteja. Erlander kertoo useista keskusteluista K.-A. Fagerholmin, Unto Varjosen ja Väinö Leskisen kanssa ja yksittäisistä keskusteluista muiden puolueiden edustajien, kuten Kekkosen, kanssa. Erlander tiesi myös, että Undén oli lähellä Wigforssia, joka toimi finanssiministerinä vuoteen 1950 asti, ja jakoi tämän melko välinpitämättömän näkemyksen Suomesta. Erlanderia itseään, joka oli joutunut sodan aikana muun muassa turvallisuuspolitiikasta vastanneena valtiosihteerinä toimiessaan mukaan kamppailuun reaalipolitiikasta, pidettiin varmasti täysin oikeutetusti Suomen ystävänä.
Paasikivi otti vastaan myös useita johtavia ruotsalaisia lehtimiehiä, kuten Dagens Nyheterin politiikan toimittajan Leif Kihlbergin, K. A. Tunbergerin samasta lehdestä ja Expressenin ulkomaanosaston johtajan Bo Enanderin. Hän varasi heille runsaasti aikaa, mikä oli varmasti viisasta. Näin hän saattoi yrittää kumota ensimmäisinä vuosina aselevon jälkeen välillä melko hälyttävän kuvan, joka levisi ruotsalaisissa lehdissä. Usealla eri taholla oltiin yksinkertaisesti huolissaan tasavallan hitaasta luisumisesta Neuvostoliiton vaikutuspiiriin aselevon ehtojen seurauksena. Erik Boheman esitti Georg Gripenbergin päiväkirjaansa (21.1.1945) kirjoittaman muistiinpanon mukaan useita kertoja itselleen kysymyksen siitä, oliko hän välittäjän roolissaan painostanut Helsinkiä liian ankarasti aselevon suhteen. Gripenberg, joka suhtautui itse usein erittäin pessimistisesti kotimaansa kohtaloon, huomauttaa samassa muistiinpanossa siitä, ettei Venäjän politiikka Suomea kohtaan ollut kuitenkaan muodostunut niin hyökkääväksi kuin pelättiin. Prahan vallankumouksen jälkeen helmikuussa 1948 suomalaiset puoluetoverit näyttävät rauhoittaneen Ruotsin pääministeriä (4.4.) vakuuttamalla, että ammattiyhdistysliike ja puolueen oikeistosiiven valta SDP:ssä suojaisivat mahdollisilta kommunistisilta vallankumousyrityksiltä.
Paasikiven näkemys Ruotsista
Yritän vielä lopuksi kuvata J. K. Paasikiven näkemyksen maastamme ja siitä, miten hänen politiikkaansa, niin sanottuun Paasikiven linjaan, suhtauduttiin Ruotsissa. Hänen perusnäkemyksestään maastamme ja sen poliittisesta johdosta yhteisenä aikanamme on esitetty yhteenveto Johan Nykoppin hauskassa muistiinpanossa teoksessa Med Paasikivi i Moskva (1979). Vilhelm Assarssonin poissa ollessa chargé d´affaires Sten von Euler vieraili eräänä päivänä Paasikiven luona kyselläkseen, oliko levinneessä huolestuttavassa huhussa Venäjän vaatimuksista toden perää. Kun Paasikivi oli toivottanut von Eulerin tervetulleeksi ja kertonut tuntevansa ajaltaan Tukholmassa tämän isän, Nobelin kemian palkinnon saajan, hän aloitti pitkän luennon virheellisestä ulkopolitiikasta, jota Ruotsin hallitukset olivat harjoittaneet yhteisenä aikana käydessään sotaa mantereella itärajasta huolehtimisen sijasta. Paasikiven mukaan Venäjän hetkellistä heikkoutta ennen Pietari Suuren tsaariksi tulemista ei ollut hyödynnetty. Hän ei osoittanut lainkaan ymmärtämystä sille, että Ruotsi olisi pitänyt suurempana uhkaa etelän suunnasta, Puolan ja Brandenburgin suunnasta ja keisarin osalta Wienissä, kuin idästä ennen Pietari Suurta – ja sai ilmeisesti myös von Eulerin hämilleen. Kun audienssi oli ohi, von Euler joutui lähtemään Suomen suurlähetystöstä saamatta asiaansa esitettyä.
Paasikiven esittämä luento ruotsalaisesta diplomatiasta on kiinnostava esimerkki suomalaisen valtiomiehen luonteesta ja kuvastaa lisäksi uhkakuvan muutoksia vuosien saatossa. Kun Suomea osana Ruotsin valtakuntaa tai myöhemmin itsenäisenä valtiona voitiin uhata oikeastaan vain yhdestä suunnasta, Ruotsin uhkakuva on ollut ajoittain monitahoisempi. Suurvalta-aikana uhka tuli ehkä lähinnä etelästä, hyvin järjestäytyneistä valtioista Puolasta, Tanskasta ja Brandenburgista, joita Ruotsin asema mantereella haittasi. Uudenkaupungin rauhan jälkeen vuonna 1721 uhkakuvan painopiste siirtyi kuitenkin itään. Hitlerin aikaa lukuun ottamatta, jolloin uhka tuli etelästä, se on sen jälkeen aina tullut idästä.
Ruotsin nykypolitiikan osalta hän osoittaa keskusteluissa Assarssonin ja myöhemmin muiden ruotsalaisten kanssa ymmärtämystä sille, että Ruotsin on huolehdittava ensi sijassa omasta turvallisuudestaan. Olisi helppo kuvitella, että temperamenttinsa takia Paasikivi olisi voinut joskus moittia meitä Suomen pettämisestä. Assarsson itse asiassa kertoo muistelmissaan tapauksesta Neuvostoliiton paineen alla kesällä 1940, jolloin Paasikivi sanoi, että Ruotsi kaiketi puuttuu Neuvostoliiton uuteen sekaantumiseen ja tuskin voi passiivisena seurata Suomen nujertamista? Muutoin hän kirjoittaa usein päiväkirjoissaan Ruotsista ”parhaana ystävänä” ja käyttämällä vastaavia sanakäänteitä. Samalla tavalla hän toistaa usein päiväkirjoissaan Suomen identiteetin yhtenä Pohjoismaista. Paasikivi korosti usein myös Henrik Meinanderin esittämällä tavalla maanmiehilleen Helsingissä sitä, miten tärkeää on kohdella suomenruotsalaisia reilusti. Se on olennaisen tärkeää Suomen ulkopolitiikalle ja yhteyksille Ruotsiin, hän mainitsee useita kertoja päiväkirjassaan. Hän piti kielitaistelua tuhoisana.
Paasikivi-kuva Ruotsissa
Niin kutsuttu Paasikiven linja noudatteli oikeastaan niitä ajatuskulkuja, joita useimmat Ruotsin valtionjohdon ja ulkopoliittisen johdon edustajat olisivat pitäneet parempana tasavallan perustamisesta alkaen vuonna 1917 verrattuna Suomen harjoittamaan politiikkaan. Kuva toisinaan äreästä vanhasta herrasta Presidentinlinnassa Kauppatorin laidalla on sen vuoksi ollut pääasiassa myönteinen. Paasikiven linjan poliittinen sanoma ymmärrettiin hyvin ja sitä puolustettiin kylmän sodan aikana kritiikiltä, joka oli tavallista kolmansissa maissa. Östen Undén yritti itse eri tavoin harjoittaa tietyissä suhteissa samanlaista politiikkaa ja edistää vuoropuhelua Moskovan kanssa. Häntä auttoi tässä suhteessa monivuotinen (1947–1963) asianhoitajamme Venäjän pääkaupungissa, Rolf Sohlman, joka oli Undénin hyvä ystävä ja lisäksi naimisissa venäläisen kanssa. Östen Undén ei näytä oivaltaneen sitä, että vaikka Paasikiven linja oli oikea politiikka Suomelle, yleinen mielipide Ruotsissa salli harvoin vastaavan linjan Ruotsin osalta. Lukuun ottamatta muutamaa lyhyttä jaksoa Ruotsin historiassa, vuosina 1700–1721 käydyn Suuren Pohjan sodan jälkeen ja Napoleonin sotien jälkeen 1820- ja 1830-luvuilla, Ruotsin suhde Venäjään on usein ollut vaihtelevassa määrin ongelmallinen tai etäinen. Algerian sodan ja sen jälkeen Vietnamin konfliktin aikana 1960-luvulla yleinen mielipide muuttui lisäksi entistä epäluuloisemmaksi suurvaltoja kohtaan, minkä seurauksena Paasikiven linjan reaalipoliittinen lähtökohta oli yleisen mielipiteen mukaan vähemmän suositeltava. Olof Palmen politiikka alkoi muotoutua ja sai vahvaa tukea yleisestä mielipiteestä. Palmen politiikka sai vain vähän ymmärrystä Kekkoselta tai Mauno Koivistolta, puhumattakaan Suomen turvallisuuspolitiikan älyllisestä moottorista, Max Jakobsonista.
Ero on säilynyt suureksi osaksi muuttumattomana siitä lähtien. Ruotsin ulkopoliittisella johdolla ei ole oikeastaan mitään ongelmia Suomen idänpolitiikan suhteen, mutta se on noudattanut itse jo melko pitkään suurelta osin toisenlaista linjaa. Eroa kuvastaa melko havainnollisesti mielipiteiden vaihto vieraaksi kutsutun ruotsalaisen kansanedustajan ja aiemman ministerin ja presidentti Niinistön välillä kesäseminaarissa, jonka tämä järjesti Kultarannassa kesäkuussa 2016. Ensin mainittu kysyi, miksi Suomi ylipäänsä kutsui Putinin vieraaksi, mikä oli ja on edelleen Ruotsille mahdoton ajatus. Voidaan vain pohtia sitä, miksi tämä ero Ruotsin ja Suomen näkemyksissä on niin selvä ja miksi Ruotsi ja Puola ovat Euroopassa ne kaksi maata, joissa yleinen mielipide on tutkimuksen mukaan kaikkein epäluuloisin Venäjää kohtaan. Omalta osaltani olen pitkään ollut sitä mieltä, että tähän on syynä se, että Venäjä on ainoa maatamme historian kuluessa ja pysyvästi vahingoittanut maa. Näin on tapahtunut lisäksi kolme kertaa, minkä lisäksi Venäjä on yrittänyt turhaan nujertaa itäisen naapurimaamme. Tanskalaiset, puolalaiset tai preussilaiset ovat lukuisista yrityksistään huolimatta onnistuneet uhkaamaan vain marginaalisesti Ruotsin alueellista koskemattomuutta. Tätä kukaan ruotsalainen ei tietenkään ajattele erityisen usein, mutta tietoisuus siitä elää käsittääkseni jollakin tavalla alitajunnassa.
Jo Krister Wahlbäck teki puoli vuosisataa sitten eron Suomen ulkopolitiikkaa sodan jälkeen koskevan virallisen näkemyksen ja tiedotusvälineiden näkemyksen välillä. Samoja lehtiä, erityisesti maan silloista ja nykyistä johtavaa lehteä Dagens Nyheteriä, jotka olivat suhtautuneet jatkosodan aikana kriittisesti Suomen politiikkaan ja liittymiseen Saksan puolelle, häiritsi nyt niin sanottu suomettuminen. Sosiaalidemokraattiset hallitukset sitä vastoin tunsivat ymmärtämystä Paasikiven linjaa kohtaan ja ummistivat silmänsä itsesensuuriin viittaavilta piirteiltä ja Kekkosen vallankäytöltä sekä eräiden kriittisten ruotsalaisten käsitysten mukaan aivan liian läheisiltä kahdenvälisiltä suhteilta neuvostojohtajien kanssa. Paasikiven linjan saama tuki ja jatkuminen katsottiin jopa hallituksen sisäpiirissä Ruotsin etujen mukaisiksi. Tämä puolestaan oli perusteena Ruotsin pidättyväisille institutionaalisille yhteyksille länsimaisten rakenteiden kanssa. Suomella on siten ollut pitkään oma roolinsa Ruotsin suhtautumisella länsieurooppalaiseen yhdentymisprosessiin, jota olen käsitellyt teoksessani Sverige och EEC, joka julkaistiin 50 vuotta sitten. Suomen toimiva suhde Moskovaan on ollut ja on edelleen Ruotsin etujen mukaista ja sillä on niiden henkilöiden selvä tuki, joilla on syytä olla kiinnostunut asiasta. Päinvastainen herättäisi levottomuutta Tukholmassa. Samalla meillä itsellämme on niin sanoakseni varaa ongelmalliseen suhteeseen Venäjän kanssa, vaikkei tämä tietenkään ole ihanteellinen asiantila. Ulkoministeri Ann Linden äskettäinen vierailu Moskovaan – toinen tällä tasolla Krimin valtauksen jälkeen vuonna 2014 – ei muuta tätä kuvaa.
Mannerheim kirjoittaa muistelmissaan, että Ruotsin politiikka suhteessa Suomeen oli ennen talvisotaa ja sen aikana epäjohdonmukainen. Toisaalta ennen sotaa kieltäydyttiin antamasta sellaista – sotilaallista – tukea, joka olisi ehkä voinut joidenkin mielipiteiden mukaan estää sodan syttymisen. Toisaalta Ruotsi tuki Suomea taloudellisesti ja materiaalisesti merkittävällä tavalla, miltä olisi vältytty, jos ennen sotaa olisi oltu jämäkämpiä. Ei voida kuitenkaan vaatia, että Mannerheim olisi ymmärtänyt poliittisen dynamiikan Tukholmassa. Per Albin Hansson, ehkä vaikutusvaltaisin 1900-luvun poliitikoista Ruotsissa, tunsi puolueensa. Hän olisi tuskin saanut sosiaalidemokraatteja kannattamaan Mannerheimin ja muiden toivomaa linjaa, vaikka olisi itse uskonut siihen mahdollisuuteen. Se olisi voinut aiheuttaa puolueen hajoamisen tai joka tapauksessa vakavan kriisin ja maan johdon siirtymisen muille voimille. Käytyäni uudelleen läpi Paasikiven päiväkirjat ja muistelmat ja muun asiaan liittyvän kirjallisuuden vaikutelmani on, että J. K. Paasikivi ymmärsi asioiden oikean laidan vuosinaan Tukholmassa.
Krister Wahlbäck kirjoittaa kirjoituksessaan ennen J. K. Paasikiven 100-vuotispäivää, että tämä säilytti uteliaisuutensa ja kuunteli aina mielellään muita. Jälkimmäinen ei ehkä ole se vaikutelma, jonka saa lukiessaan hänestä kirjoitettuja tekstejä tai hänen päiväkirjojaan. Utelias kyllä, mutta hän näyttää puhuneen mielellään itse. J. O. Söderhjelm kirjoittaa muistelmateoksessaan Tre resor i Moskva (1970), että toimiessaan yhtä aikaa Paasikiven kanssa ministerinä talvisodan aikana hän vältti osallistumasta hallituksen yhteisille päivällisille, koska Paasikivi luennoi niillä koko ajan. Max Jakobson kehuu kuitenkin Väkivallan vuodet -teoksessa (2001) Wahlbäckin väitettä, jonka mukaan J. K. Paasikivi ei näyttänyt tuntevan valtiomiehille tyypillistä kyynisyyttä reaalipoliittisissa näkemyksissään. Hän ei iloinnut siitä, että hänen pessimisminsä osoittautui oikeaksi.
Tage Erlander huomauttaa päiväkirjassaan 9.2.1955 Grigori Malenkovin Neuvostoliiton pääministerin tehtävästä erottamisen mahdollisiin seuraamuksiin liittyen, että ”Paasikivi näyttää arvioineen tilanteen jälleen kerran oikein”. Tämä merkintä henkilöltä, joka oli tavallisesti kitsas antamaan kehuja ja herkkä antamaan kritiikkiä, voi toimia Ruotsin muistokirjoituksena juhlinnan kohteena tänä vuonna olevalle sankarille.
Mats Bergquist (s. 1938) on ruotsalainen diplomaatti. Urallaan hän on toiminut mm. Ruotsin Helsingin suurlähettilään vuosina 1992–1997.
Artikkeli on käännös Mats Bergquistin Espoon Hanasaaressa 19.10.2020 ruotsiksi pitämästä esitelmästä. Alkuperäinen artikkeli “J.K. Paasikivi och den svenska Finlandspolitiken” on myös julkaistu tällä sivustolla. Käännöksen on tehnyt AAC Global Oy.
Kirjallisuus
Assarsson, W. (1963), Stalinin varjossa.
Carlgren, W. (1981), Mellan Hitler och Stalin.
Carlgren, W. (1973), Svensk utrikespolitik 1939–1945.
Carlgren, W. (1977) Varken – eller. Reflexioner kring Sveriges Ålandspolitik 1938-1939.
Ehrensvärd, C. A. (2005), Arméchef i orostid. Dagboksanteckningar 1938–1957.
Erlander, T. (2001–2006), Dagboksanteckningar 1946–1956.
Gripenberg, G. A. (2019), Dagbok 1943.
Gripenberg, G. A. (2019), Dagbok 1944.
Gripenberg, G. A. (2019), Dagbok 1945–1946
Hamilton, H. (1956), Dagböcker 1917–1919.
Hägglöf, G. (1971), Möte med Europa.
Jakobson, M. (1978), Paasikivi Tukholmassa.
Jakobson, M. (2001), Väkivallan vuodet.
Jägerskiöld, S. (1972), Mannerheim mellan världskrigen.
Jägerskiöld, S. (1975), Fältmarskalken.
Mannerheim, G. (1952), Minnen II 1931–1946.
Nykopp, J. (1979), Med Paasikivi i Moskva.
Paasikivi, J. K. (1985), Dagböcker 1944–947: Vid katastrofens rand.
Paasikivi, J. K. (1986), Dagböcker 1947–1950: De farliga åren.
Paasikivi, J. K. (1987), Dagböcker 1950–1956: De sista åren.
Paasikivi, J. K. (1958). Minnen I 1939–1940.
Paasikivi, J. K. (1959), Minnen II. Mellankrigstiden – som sändebud i Moskva.
Palmstierna, E. (1953), Orostid II. 1917–1919. Politiska dagboksanteckningar.
Söderhjelm, J. O. (1970) Kolme matkaa Moskovaan.
Tanner, V. (1950), Finlands väg 1939–1940.
Tanner, V. (1952), Vägen mot fred 1943–1944.
Undén, Ö. (2002), Anteckningar 1918–1952.
Undén, Ö. (2002), Anteckningar 1952–1966.
Wahlbäck, K. (1964), Veljeys veitsenterällä: Suomen-kysymys Ruotsin politiikassa 1937–1940.
Wahlbäck, K. (2011), Jättiläisen henkäys: Suomen-kysymys Ruotsin politiikassa 1809–2009.
Wahlbäck, K. (1971), Paasikivi: den svenska synen. Nordisk Tidskrift 1971:1
Westman, K. G. (1987), Politiska anteckningar 1917–1939.
Wigforss, E. (1954), Minnen III 1932–1949.
Åström, S. (1992), Ögonblick.
