POLIITTISIA PUHEITA JA ESITELMIÄ

ERÄITÄ ILMIÖITÄ VALTIOLLISESSA ELÄMÄSSÄMME

Esitelmä Kansallisen kokoomuspuolueen puoluekokouksessa Vaasassa marraskuun 7 päivänä 1925

Luullakseni muidenkin kuin minun huomioni on näinä Suomen itse näisyyden ensi vuosina kääntynyt muutamiin ilmiöihin, jotka osoittavat eräänlaista, eikä niin pientäkään, epävakavuutta valtiollisessa elämässämme.

Sellaisia, lyhyenä itsenäisyytemme aikana riittävällä selvyydellä esiin­ tyneitä ilmiöitä, jotka johtuvat tällaisesta epävakavuudesta, ovat ennen muita maan hallitusten taajat muutokset.

Hallituksen epävakavuus ja ministeristöjen alituiset vaihtelut ovat, samalla kun tämä ilmiö on seuraus toisista, syvemmällä piilevistä syistä, myös itse epävakavuuden lisääjä. Jos korjausta voitaisiin saada tässä kohden aikaan, parantaisi se samalla asioita toisissakin kohdissa, − vähentäisi, ainakin jossakin määrin, epävarmuuden tilaa yleensä. Ja toiselta puolen: ellei saada pysyvämpiä ja lujempia hallituksia, lienee vaikea muillakaan keinoilla tässä tarkoitettuja epäkohtia parantaa. Kun kysymys hallituksesta siten on mielestäni tärkeä, vieläpä ensimmäinen, sekä kun minun muutenkin on pakko supistaa esitystäni, tulen rajoittumaan kysymykseen hallitusten vaihteluista ja koskettelemaan muita ilmiöitä ainoastaan mikäli ne ovat välittömästi tämän kysymyksen yhteydessä.

Hallitusten vaihtelut vv. 1918–1925.

Olen tehnyt tästä asiasta pienen tilaston, joka osoittaa seuraavaa: Keväästä v. 1918 alkaen, jolloin vapaussota loppui, eli siis noin 7 1/2 vuodessa, on meillä ollut kaikkiaan 11 hallitusta. Jos laskemme nykyisen, Tulenheimon, hallituksen ajan tähän asti, tulee siis yhtä hallitusta kohti keskimäärin noin 8 kuukautta. Jos pidämme silmällä aikaa nykyisen hallitusmuotomme voimaanpanemisen jälkeen sekä jätämme laskusta pois molemmat Cajanderin toimitushallitukset, jollaiset luonteensa mukaisesti pyrkivät jäämään lyhytaikaisiksi − edellinen niistä oli 5 kuukautta 12 päivää ja jälkimmäinen 4 kuukautta 13 päivää − kesti Vennolan ensimmäinen hallitus 7 kuukautta 15 päivää, Erichin hallitus 12 kuukautta 25 päivää, Vennolan toinen hallitus 13 kuukautta 23 päivää, Kallion hallitus 14 kuukautta 4 päivää (tähänastinen suurin saavutus), ja Ingmanin toinen hallitus tasan 10 kuukautta. Tulenheimon hallitus on ollut tähän asti vallassa 7 kuukautta. Joskin hallitusten elinaika vuodesta 1920 alkaen on ollut vähän pitempi kuin kriitillisinä vuosina 1918–1919, ei vielä ole havaittavissa mitään taipumusta hallitusten elinajan keskimääräiseen pitenemiseen. Hallituksen »normaali­iäksi» voinee tätä nykyä katsoa noin yhden vuoden.

Kaikkiaan on meillä keväästä v. 1918 alkaen ollut 88 ministeriä, joten jokainen vuosi on tuonut keskimäärin noin 11 1/2 uutta ministeriä näyttämölle. Pääministerejä on ollut 8, ulkoministerejä 7, opetusministerejä vain 5, kulkulaitosministerejä, kauppaministerejä ja sisäministerejä 10. Puolustusministerejä niinikään 10, mutta puolustusministerien vaihdoksia on ollut ei vähemmän kuin 14, vaikka henkilöiden lukumäärä ei nouse kuin 10:een, koska yksi mies on ollut 4 kertaa ja toinen 2 kertaa puolustusministerinä. Raha-asiain ja oikeus- ja sosiaaliministerejä on ollut 9 ja maatalousministerejä 7. Oikeusministeriössä on ollut 13 sekä maatalous- ja sosiaaliministeriössä 12 vaihdosta.

Olen puolestani ollut sangen huolissani näiden alituisten hallitusvaihdoksien johdosta. Olen kysynyt itseltäni, mitähän tulisi esim. suuren liikelaitoksen asioiden hoidosta, jos aina kerran vuodessa koko sen johtokunta pantaisiin viralta ja muutettaisiin? Varmasti sen laitoksen asiat pian menisivät rappiolle. Olen kuitenkin hämmästyksekseni havainnut, että eduskuntapiirit, yleisö, sanomalehdistö ja »yleinen mielipide» eivät ota tätä asiaa niin vakavalta kannalta. Hallitusten vaihdokset ja hallituspulat katsotaan pikemmin mieltäkiinnittäviksi toisinaan ehkä jännittäviksikin toimituksiksi, jotka kerran vuodessa antavat sanomalehdille ja yleisölle keskustelun aihetta, − jonkinlaisiksi julkisiksi näytelmiksi, joissa yleisön edessä sijoitellaan, jaellaan ja sovitellaan paikoilleen ministerisalkkuja, jotka jonkinlaisten kiertomaljojen tavoin kulkevat miehestä mieheen. Mielenkiintoa ja jännitystä lisää se, että hallituksen muodostamispuuhat kestävät pitkähkön ajan, tavallisesti 1–1 1/2 kuukautta. Toisinaan on pakko kääntyä useamman miehen puoleen, jotka toinen toisensa perästä yrittävät hallituksen muodostamista. Vuonna 1921 onnistui vasta neljäs mies yrityksissään.

Hallituksen arvon aleneminen kohdistuu samalla eduskuntaan.

Eräältä vasemmistotaholta (tohtori G. Schauman Nya Tidning’issä) on lausuttu se ajatus, että hallituksen kokoonpano ja pysyväisyys on itse asiassa vähämerkityksellinen. Poliittinen valta ja merkitys on kokonaan kansaneduskunnassa, jossa asiat ratkaistaan. Huolimatta hallitusten vaihteluista asiat ovat muka menneet ja menevät jotenkin hyvin. Ja jonkinmoisella halveksumisella mainitaan, että jotenkin yhdentekevää on, kutka ja minkälaiset henkilöt hallituksessa kulloinkin ovat ja miten usein hallitukset vaihtuvat.

Olisi onnetonta, jos tällainen käsitys pääsisi yleisemmin vallalle.

Ei ole kiellettävissä, että nykyinen meno, jos se kauemmin saa jatkua, viepi siihen, että maan hallitus kadottaa kadottamistaan sekä vaikutusvaltaansa että arvoansa. Mutta huomattava on, että tämä arvon ja kunnioituksen menetys ei kohdistu ainoastaan hallitukseen, vaan se kohdistuu samalla eduskuntaan ja ylipäänsä koko nykyiseen valtiolliseen järjestelmään. Niin on käynyt jo muuallakin. »Kansakunta on kauan ollut väsynyt alituisiin riitoihin (Ranskan) kamarissa − − − sekä usein tapahtuviin hallitusten vaihtoihin», sanoo tunnettu englan­ tilainen demokratian ihailija ja kokenut alahuoneen jäsen Jame s Bryce v. 1921 julkaisemassaan nykyaikaista demokratiaa käsittelevässä teoksessa puhuessaan Ranskan oloista.¹ Epäilemättä hallituksen heikkoudella ja alituisilla vaihdoksilla ja epävakavuudella on huomattava osuutensa siihen parlamentarismin arvosteluun ja parlamentarismiin ennen kohdistuneen luottamuksen vähenemiseen, josta näitä asioita käsitelleet kirjailijat − niiden joukossa suuri demokraatti, Tsekkoslovakian nykyinen presidentti Masaryk äsken ilmestyneessä muistelmateoksessaan ² puhuvat.

Hallitus ei ole demokraattisessa eikä parlamentaarisessakaan koneistossa mikään vähämerkityksellinen ja vähemmän tarpeellinen sivulisäke, vaan se kuuluu siihen oleellisena, yhtä tärkeänä, kuin mikä muu osa tahansa. Hallitus on tosin valtion päämiehen, meillä presidentin, nimitettävä, mutta parlamentarismin periaatteiden mukaan sen tulee nauttia eduskunnan luottamusta ja eduskunnan vallassa on kaataa se milloin tahansa. Oikeastaan siis riippuu eduskunnasta, millainen hallitus maalla on, onko se hyvä vai huono, toimiiko se moitteettomasti vai ei. Siitä riippuu, onko edellytyksiä johdonmukaisen ja tehtäviensä tasalla olevan hallitusvallan toiminnalle. Ja ellei niitä ole, on syy eduskunnan, joka ei ole kyennyt niitä luomaan, ja arvostelu ja moite kohdistuu ja syystä kylläkin − ensi sijassa eduskuntaan itseensä, joka tämän kautta on osoittautunut ei ainoastaan kykenemättömäksi luomaan edellytyksiä kunnolliselle hallitustoiminnalle, vaan vieläpä koitumaan tälle esteeksikin. Tästä edesvastuusta on eduskunnan turhaa koettaa päästä vapaaksi.

Maan asiain hoidossa on toivomisen varaa.

Mitenkä sitten on meillä maan asiain menon ja onnistuneen hoidon laita?

Jos katsomme ympärillemme, havaitsemme eri puolilla koko joukon toivomisen varaa. Se epävakavuus ja epävarmuus, josta itse hallitusten vaihtelut ovat merkkinä, esiintyy monella alalla. Ei ole ollut mieltä ylentävää seurata syrjästä sitä keskustelua ja hälinää, sitä epävarmuutta ja sekavuutta, mikä näinä vuosina on esiintynyt puolustuslaitosta käsiteltäessä, valtion laitosta, joka on maallemme kaikista tärkeimpiä. Samanlaista epävarmuutta tulevaisuudesta ilmenee taIoudellisella alalla. On aivan epätietoista, millaista taloudellista politiikkaa on aikomus maassamme tulevaisuudessa, läheisessäkin, noudattaa. Tullitaksa vahvistetaan vuodeksi kerrallaan ja maan teollisuuden toimintamahdollisuuksiin syvältä vaikuttavia muutoksia siihen tehdään eduskuntaryhmissä ja eduskunnassa tapahtuvien erilaisten äänestysten nojalla. VerotusoIot ovat samoin vuosittain uudistuvan käsittelyn ja muutosten alaisina. Kaikki tämä samoin kuin muut mahdolliset toimenpiteet, joihin nähden ei voida saada minkäänlaista varmuutta edes muutamaksi vuodeksi eteenpäin, ei voi muuta kuin lamauttaa taloudellista toimintaa ja yritteliäisyyttä, koska on mahdotonta tehdä tulevaisuuteen nähden jonkinkaan verran varmoja laskelmia. − Se tapa, jolla suuria ja laajakantoisia valtiotaloudellisia kysymyksiä eduskunnassa käsitellään ja − toisinaan mitättömällä äänten enemmistöllä − ratkaistaan, ei myöskään ole omiaan herättämään luottamusta. VirkamiesoIojenkin alalla on esiintynyt pyrkimyksiä, jotka tuskin soveltuvat järjestettyyn valtionhallintoon ja joita ajatellessa tulee mieleen kuuluisa lausunto Ruotsi-Suomen vapauden ajalta: »Monta lienee, jotka pitävät virkojen jakelua vapauden jaloimpana ja oleellisimpana osana, johon heidän koko käsityksensä va­ paan kansan onnesta näyttää tahtovan rajoittua.»

Ministerien vuosittain vaihtuessa on suunnitelmallinen ja johdonmukainen hallitus mahdoton.

Myönnettävä on, että vasta äsken itsenäisyytensä saavuttaneella kansalla on ollut vaikeuksia voitettavana, erityisesti sotalaitoksen järjestämisen alalla. Mutta toiselta puolen voi syyllä kysyä: mitä perinpohjaisemmin läpiharkittuja suunnitelmia ja mitä johdonmukaista menettelyä ja ylipäänsä mitä tuloksia voi odottaa sotalaitoksessa, kun sen edustajahallituksessa, sotaministeri, jonka tehtävänä tämä suunnittelu on, 7 vuoden aikana on vaihtunut ei vähemmän kuin 14 kertaa ja kun sotaministerinä tänä lyhyenä aikana on ollut ei vähemmän kuin 10 eri henkilöä? Ja miten voi ajatella sellaisen suuren ja tavattoman vaikean asian, kuin on pysyvä tullitariffi, perinpohjaista valmistelua ja harkintaa hallituksessa, jossa raha-asiain ministeri on vaihtunut 7 vuodessa 9 kertaa ja kauppaministeri 10 kertaa? Eikä sellaisissa oloissa voi rahaministeriltä vaatia mitään perinpohjaisempaa harkintaa ja suunnitelmaa valtion raha-asiain järjestämiseksi, − hyvä kun tulo- ja menoarvio ja hallinnon juoksevat työt saadaan aikoinaan valmiiksi. Tilannehan on muodostunut sellaiseksi, että kun hallitus, oli se mikä tahansa, on ollut toimessa noin 6−8 kuukautta, sieltä täältä alkaa kuulua vihjauksia, milloin hallitus tulee kaatumaan, ja vähitellen pääsee siitä, ensin yksityisesti, sitten julkisesti, keskustelu vauhtiin, ja pian on »yleinen mielipide» jotenkin selvillä, että hallitus on »loppuun kulutettu» ja että sen kaatuminen on milloin tahansa odotettavissa. Selvää on, että tällainen tila on omiaan lamauttamaan hallituksen toimintatarmoa.

Onko meillä varaa tällaiseen järjestelmään?

Onko meillä sitten varaa tällaiseen järjestelmään? Jokaisella yksityisellä alalla, jossa tahdotaan saada kunnollisia tuloksia aikaan, on tähän verrattava järjestelmä mahdoton. Entinen pääministeri, prof. Vennola on eduskunnassa viime vuonna käsiteltäessä tämän vuoden tulo­ ja menoarviota vakavasti valittanut suunnitelman puutetta ja vakaantumattomuutta sekä valtion raha-asiain hallinnossa yleensä että myös erityisesti, mikäli on kysymyksessä valtion suhde maanviljelykseen, kauppaan ja muihin elinkeinoihin; samasta epäkohdasta hän huomautti puolustuslaitokseen nähden. Tämä kaikki on oikein. On vain välttämätöntä, että eduskunnan jäsenet tekevät siitä johtopäätökset ja järjestävät olot niin, että maan hallitus kykenee täyttämään tehtävänsä. Ja aika siihen jo onkin. On jo tosiaan aika luoda puolustuslaitoksen alalla mahdollisuudet järjestettyyn, rauhalliseen, johdonmukaiseen ja tuloksia tuottavaan työhön. Ja on myös aika taloudellisella alalla saada varma suunta, jotta kansalaiset voivat luottamuksella tehdä työsuunnitelmiaan tulevaisuutta varten − lähimmät esimerkit mainitakseni. Tämän kaiken edellytyksenä on pysyväisyys ja vakavuus maan hallituksessa. Viime aikain keskustelut ovat jälleen antaneet meille sangen selvän muistutuksen siitä, mitä meidän rauhaamme tulee. Puolustuslaitoksen määrärahoja koskevasta keskustelusta, sekä eduskunnassa että sen ulkopuolella, on käynyt ilmi, mitä vaikeuksia meillä on voitettavana saadaksemme kootuiksi ne varat, joita valtakunnan itsenäisyyden turvaaminen ja sivistyksen, kulttuurin, ylläpitäminen ja kehittäminen meiltä vaatii. Tässä köyhässä maassa ei tulla toimeen leikkimällä eikä millään muilla keinoilla kuin kovalla työllä, jota tehdään ja joka on järjestetty sillä tavalla, kuin tulosten saavuttamiseksi on tarpeen. Valtion toiminta ja valtiontalous, jonka menoihin tarvittavien varojen kokoonsaamiseksi meidän täytyy tehdä työtä lähes 1 1/2 päivää viikossa, eivät suinkaan ole siitä poikkeuksena. Ennen kaikkea on työn järkevä järjestäminen tällä tärkeällä, koko kansan elämään syvälti vaikuttavalla alalla välttämätön.

Hallitusten vaihdokset muissa maissa.

Huomautetaan kenties, etteivät meillä hallitusten vaihteluihin nähden asiat ole sen huonommalla kannalla kuin muissakaan parlamentaarisissa maissa − Englantia lukuunottamatta, jossa ainakin viime aikoihin asti hallitukset ovat olleet jotenkin pitkäaikaisia. Useissa muissa maissa ovat hallitukset vaihdelleet. Erityisesti huomio kääntyy Ranskan oloihin, koska meidän valtiosääntömme määräykset, joilla v. 1917 parlamentaarinen hallitusjärjestelmä pantiin voimaan ja joiden mukaan hallituksen jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta ja olla eduskunnalle vastuunalaisia, kaikkien yhteisesti hallituksen toiminnan yleisestä suunnasta ja kunkin erikseen omista virkatoimistaan, on laadittu tarkoin Ranskan valtiosäännön mukaan. Ranskassa oli vuodesta 1875 vuoteen 1919 eli siis 44 vuoden aikana 59 ministeristöä, joten ministeristön keski-ikä oli noin 9 kuukautta. − Mainittakoon lisäksi, että Skandinavian maista Norjassa oli vuodesta 1884, jolloin parlamentarismi siellä pääsi vallalle, vuoteen 1920 eli siis 36 vuoden kuluessa, kaikkiaan 14 hallitusta ja hallitusten keski-ikä siis noin 2 1/2 vuotta; Ruotsissa on v:sta 1911, josta ajasta nykyaikaisen parlamentarismin voinee katsoa siellä olevan voimassa, eli siis 14 vuodessa, ollut kaikkiaan 10 hallitusta, joten hallitusten keski-ikä on jäänyt niin pieneksi kuin noin 1 1/2 vuodeksi. Ruotsissakin ovat siis olot viime vuosikymmenenä olleet epävakavat, siten suuresti eroten siinä maassa aikaisemmin vallinneista oloista. Sitä vastoin Belgiassa, jossa vanhastaan on ollut vallalla parlamentaarinen järjestelmä, hallitus pysyi paikallaan vuodesta 1921, jolloin yleiset vaalit suoritettiin, aina viime kevääseen asti, jolloin vaalien jälkeen uusi hallitus muodostettiin. Hollannin hallituksen jäsenistä ovat useat, mm. pääministeri, olleet virassa aina vuodesta 1918 alkaen; muutamat ministerit on nimitetty myöhemmin; toisen kamarin vaalit pidettiin siellä v.1922 ja ensimmäisen kamarin v. 1923.³ Näissä kahdessa viimeksimainitussa maassa hallitukset ovat siis pysyneet vallassa vaaleista vaaleihin, vieläpä Hollannissa useat ministerit niiden ylikin.− Maail mansodan jälkeen syntyneistä uusista valtioista minulla ei ole tarkempia tietoja, mutta ne valtiot eivät kelpaakaan esimerkiksi, koska ne ovat samoissa vaikeuksissa kuin mekin.

Hallitusten vaihtelut tunnustetaan kaikkialla vakavaksi epäkohdaksi.

Epäkohta ei kuitenkaan parane siitä, että se esiintyy muuallakin. Yleisesti tämä epäkohta kaikkialla tunnetaan ja sitä haikeasti valitetaan. Eräässä v. 1919 ilmestyneessä kirjassaan Deschanel, vanha demokraatti ja Ranskan tasavallan entinen presidentti, − mainittuaan, mille periaatteille Ranskan hallitusmuoto on näissä kohdin rakennettu − lausuu surumielisesti: »Mutta hän (Ranskan nykyisen hallitusmuodon luoja Gambetta) ei aavistanut, että ne, joiden tehtävänä oli hallitusmuodon käytäntöön soveltaminen, itse turmelisivat sen periaatteet. Vaikeudet, joista Ranska tuli kärsimään neljänkymmenen vuoden aikana (ja ennen muita ministeristöjen vaihtelevaisuudesta: mikä inhimillinen yritys voisikaan onnistua alituisissa muutoksissa?) − nämä pahat seuraukset eivät kaikki luonnostaan kuulu hallitusmuotoon, vaan ne päin­ vastoin usein johtuvat hallitusmuodon kirjaimen ja hengen loukkaamisesta». ⁴ Edellämainittu kuuluisa demokraatti, englantilainen James Bryce, sanoo jo kosketellussa v. 1921 ilmestyneessä teoksessaan, puhuessaan hallitusten vaihteluista Ranskassa: »Tämä on ilmiö, jota ranskalaiset valittavat kansakunnalle vahingollisena, koska se estää ministerejä syventymästä tehtäviinsä, viivyttää lainsäädännön edistymistä ja synnyttää yleisen epävarmuuden tunteen, − kaikki vikoja, jotka ovat tehneet paljon parlamentarismin arvon alentamiseksi kansan silmissä».⁵

−Mainittakoon vielä kolmannen demokraatin, ruotsalaisen Karl Staaffin lausunto: »Mutta joskin uskaltaisi toivoa, että (Ranskan) ministeristöjen keski-iän pituus, joka siten on havaittavissa (Staaff oli laskenut, että vv. 1899–1913 Ranskan hallitusten keski-ikä oli 16 kuukautta 24 päivää, sen sijaan että se vv. 1879−1899 oli ollut 9 kuukautta 10 päivää), voisi jäädä pysyväksi, täytyy kuitenkin yhä valittaen todeta se puute tasavallan valtiollisessa elämässä, mitä taajat ministeripulat merkitsevät .»>6

Ranskassa on muita laitoksia vastapainona hallitusten vaihtelujen aiheuttamalle epävakavuudelle.

Mutta Ranskassa on muita laitoksia, jotka ovat vastapainona sille epävakavuudelle, minkä taajat hallitusten vaihdot tuottavat. Ensiksikin mahtava ja voimakas valtion virkamiehistö. Tästä lausuu usein mainittu Bryce: »Ne (taajat hallitusten vaihdot) eivät saata epäjärjes tykseen hallinnon yleistä kulkua, joskin ne sitä häiritsevät, sillä tuo suuri koneisto kulkee omaa tietänsä vakavasti ja säännöllisesti, sitä kun pitää käynnissä vahva ja pätevä virkamiehistö, johon ylhäällä tapahtuvat muutokset vaikuttavat: yhtä vähän kuin Rooman valtakunnassa häiritsi provinssien niinikään vahvaa ja pätevää virkamiehistöä se, kuka sotilaallinen seikkailija kulloinkin astui ylimpään valtaan. »⁷

Edelleen on Ranskassa, niinkuin kaikissa muissakin maissa, paitsi Suomessa, Virossa, Latviassa, Liettuassa, Kreikassa, Bulgariassa ja Jugoslaviassa, voimassa kaksikamari järjestelmä. Tälle seikalle panevat ainakin eräät nykyajan demokraattiset kirjailijat suurta painoa. Niinpä Deschanel huomauttaa edellämainitussa kirjassaan voimakkaasti Ranskan senaatin merkityksestä vakavuuden ylläpitäjänä Ranskan valtiollisessa elämässä. Meneepä hän niin pitkälle, että hän väittää: >>Ja jos tasavalta on voinut elää, niin kiitos siitä tulee toisen kamarin (senaatin) olemassaololle>>. ⁸

Meillä puuttuvat hallitusten epävakaisuuden luottamia haittoja korjaavat laitokset.

Meiltä puuttuvat ne laitokset, joiden kautta hallituksen heikkoudesta ja vaihtelevaisuudesta syntyvät haitat Ranskassa ainakin jossakin määrin korjautuvat. Meillä Suomessa on tosin ollut suhteellisesti vahva ja pätevä virkamiehistö. Nyttemmin se on kuitenkin heikontunut ja valtiollinen suunta tulee nähtävästi sitä ja sen asemaa yhäti heikontamaan. Pienessä maassa virkakoneisto ei muutenkaan voi saavuttaa samanlaista asemaa kuin suuressa, niinkuin Ranskassa. − Meillä on myöskin yksikamarijärjestelmä, ja eduskunnan kokoonpanossa on ja luonnollisista syistä aina tulee olemaan se yksipuolisuus, että eräät maan ja kansan elämälle tärkeät alat ovat siellä heikosti edustettuina. Hallitusten epävakaisuus on meillä senvuoksi vielä vakavampi asia kuin mitä sama ilmiö on Ranskassa. Huomattava myös on, että suuri maa voi kestää sellaista, mihin pieni voi sortua. Ranska saattoi vv. 1870−71 kärsiä musertavan tappion sodassa, samoin kuin Saksa v. 1918 niiden valtiollisen ja kansallisen olemassaolon sen kautta joutumatta turmioon ja niille itsenäisinä valtakuntina koitumatta sanottavasti muuta seurausta kuin vaikutusvallan väliaikainen väheneminen kansainvälisessä politiikassa. Jos Suomi menettäisi sodan, merkitsisi se sille todennäköisesti itsenäisyyden loppua.

Sanottaneen: tämä arvostelu, kritiikki, on oikea. Mutta onko mahdollista saada aikaan parannusta?

Tämä onkin vakava kysymys. Sillä parlamentaariseen hallitusjärjestelmään liittyy meidän aikanamme sellaisia entisinä aikoina tuntemattomia vaikeuksia, että on pantu kyseenalaiseksi, soveltuuko tämä järjestelmä ylipäänsä enää nykyaikaiseen ja terveeseen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään.

Minkälaisissa oloissa parlamentaarinen järjestelmä Englannissa kehittyi.

Kun kansanvaltainen ja parlamentaarinen hallitusjärjestelmä, »kansan hallitus», viime vuosisadalla Englannissa muodostui, tapahtui se oloissa ja edellytyksillä, jotka olivat monessa suhteessa erilaiset kuin nykyiset. Silloisten uudistusten pohjana ja niitä ajavana voimana olevan kansan­ liikkeen tarkoituksena oli erioikeuksien ja yksityisen vapautta sitovien rajoitusten poistaminen (sellaisten kuin: ylempien luokkien erioikeuksien ja perinnöllisten etuuksien hävittäminen, kansalaisten kohottaminen yhdenvertaisiksi lain edessä, pääsyoikeuden hankkiminen valtion virkoihin, uskonnonvapauden, vapaan kaupan ja elinkeinon säätäminen, valtiollisten oikeuksien hankkiminen keski- ja alemmille kansanluokille, parlamentin valvonnan voimaansaattaminen valtion hallintoon nähden). Kun tämä työ oli suoritettu, kun kansalaisten vapaus ja oikeudet oli saavutettu ja ne parlamentin valvonnan kautta tulevaisuuteen nähden turvattu, katsottiin oikeastaan uudistustyön tulleen tehdyksi. Kukin kansalainen voisi käyttää ja nauttia vapauttaan, miten hän halusi, istua alas ja olla onnellinen, jokainen omalla tavallaan. Valtion asiana ei olisi sekaantua ihmisten asioihin muuta kuin pääasiallisesti mitä hengen, vapauden ja omaisuuden turvaaminen vaati; valtion tehtävät olivat siten harvat ja suhteellisesti yksinkertaiset. Tämä oli ns. »vapaamielisyyden» (liberalismin) ohjelma, tietysti aivan yleisissä piirteissään. Kun uudistusliike tarkoitti sellaisen vanhan hävittämistä, jonka vanhettuneisuudesta maan johtavissa piireissä oli jotenkin suuri yksimielisyys (jotavastoin erimielisyyttä voi olla muutosten toimeenpanon nopeudesta) ja kun positiivisista, rakentavista toimenpiteistä ei ollut kysymystä, se johti itsestään ja ilman vaikeuksia yksinkertaisiin puoluesuhteisiin ja selviin valtiollisiin oloihin. Puolueet, joita oli kaksi, liberaalinen ja konservatiivinen, erosivat toisistaan pääasiallisesti siinä, kuinka nopeasti uudistukset oli suoritettava. Molemmat puolueet olivat samanlaisista yhteiskunta­ ja varallisuusluokista kokoonpannut, molemmat olivat periaatteellisesti samalla kannalla yhteiskunnan peruskysymyksiin nähden. Näissä oloissa parlamentaarinen demokratia toimi hyvin; se kykeni kunnollisesti suorittamaan ne harvat, pääasiassa valvontatehtävät, jotka sille kuuluivat. Kulloinkin enemmistönä olevaan puolueeseen nojautuva hallitus kykeni niinikään hyvin täyttämään oman osansa. Oikeastaan sillä kysymyksellä, kumpi puolue kulloinkin oli vallassa, oli suhteellisesti pieni merkitys.

Nykyiset olot toisenlaiset.

Siitä ajasta ovat olot ja yleinen katsantokanta suuresti muuttuneet. Sen ajan ihannetta, kansalaisten vapauden ja oikeuksien turvaamista, ei enää katsota riittäväksi. Yhä enemmän on päässyt vallalle se vaatimus, että valtion apua ja myötävaikutusta on käytettävä suoranaisiin, positiivisiin, ei ainoastaan kaikkien tunnustamaa yhteistä etua, vaan vieläpä yksityisten kansankerrosten hyötyä tarkoittavien toimenpiteiden suorittamiseen. Samalla on yhä laajemmalle levinnyt ja juurtunut se käsitys, että valtio voi toimenpiteillään suoranaisesti ja suuresti vaikuttaa ihmisten onnen ja menestyksen luomiseen. Tämä kaikki on johtanut siihen, että valtion tehtävät ovat suunnattomasti laajentuneet sekä samalla tulleet monin kerroin vaikeammiksi ja monimutkaisemmiksi.

Hävittäminen on helppoa. Rakentaminen on vaikeata. Kun rakennus työhön ryhdyttiin, alkoivat erimielisyydet. Kullakin kansanryhmällä oli omat vaatimuksensa. Ja kun ne suureksi osaksi koskivat taloudellisia etuja, ovat taloudelliset kysymykset joutuneet etualalle. Hajaannus on yltynyt, puolueiden luku kasvanut. Samalla kun valtion toiminta ja tehtävät ovat siten suunnattomasti laajentuneet ja tulleet yhä moni mutkaisemmiksi ja vaikeammiksi, on erimielisyys, hajaannus ja puolueiden luku sekä kansoissa että eduskunnissa lisääntynyt; siten eduskunnat ovat tulleet yhä vähemmän sopiviksi ja kykeneviksi tätä lisääntynyttä ja vaikeutunutta tehtävää suorittamaan.

Suomen puolueolot. Parlamentarismin vaikeudet.

Samanlainen on kehitys ollut meilläkin. Sosiaalidemokraatit ja niistä eronneet kommunistit ovat aina tunnustaneet itsensä luokkapuolueiksi, jotka katsovat tehtäväkseen taloudellisten olojen uudestaan muodostamisen. Mutta maalaisliittolaisetkin asettavat taloudelliset kysymykset liiaksi paljon puolueensa valtiollisen toiminnan perustaksi. Maalaisliit tolaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Lohi sanoi viime vuonna esiintyessään, nähtävästi ryhmänsä puolesta, valtion tulo- ja menoarvio keskustelussa, suoraan olevansa >>vakuutettu siitä, että talouselämä sittenkin on kaikkein suurin vaikutin myöskin valtiollisessa ja yhteiskun nallisessa elämässä esiintyviin eri maailmankatsomuksiin ja mielipiteisiin». Sitävastoin Kansallisen Kokoomuspuolueen ja Kansallisen Edistyspuolueen perustana eivät ole taloudelliset kysymykset. Samoin on laita Ruotsalaisen Kansanpuolueen, jonka olemassaolo perustuu vanhoihin historiallisiin syihin.

Meillä on siten kuusi eri puoluetta, joista millään ei ole enemmistöä eduskunnassa. Mutta tästä kaikesta nähdään, miten parlamentarismi soveltuu nykyisiin oloihin paljon huonommin kuin ennen. Se oli kehittynyt ja tarkoitettu oloihin, joissa valtion tehtävät, kuten sanottu, olivat yksinkertaiset ja harvalukuiset, sellaiset, joista ei perin suuria erimielisyyksiä synny. Se edellytti ainoastaan kahden puolueen olemassaoloa, ja Englannissa, parlamentarismin kotimaassa, nämä puolueet olivat jäsenten yhteiskunnalliseen asemaan ja varallisuusoloihin nähden samanlaiset, niin ettei ollut pelättävissä mitään suurempia mullistuksia, olipa vallassa kumpi puolue tahansa. Toisinaan konservatiivit Englannissa toimeenpanivat pitemmälle meneviä uudistuksia kuin mitä liberaalit olivat vaatineet. Nyt ovat valtion tehtävät suunnattomasti suuremmat ja vaikeammat ja niitä yhä lisätään. Mielipiteet, mihin suuntaan ne on ratkaistava, eroavat suuresti. Että eduskunnan tapainen suuri kokous, meillä yhtä vähän kuin muualla, on sovelias käsittelemään tällaisia suurelta osalta taloudellisia asioita, se käsitys alkaa yhä enemmän voittaa alaa. Mitä hallituksiin tulee, on meillä tuskin odotettavissa yhden puolueen enemmistöhallitusta, vaan, kuten Ranskassa, hallitusten täytyy meilläkin nojautua useampaan puolueeseen, erilaisiin yhteensovitteluihin. Hallitusten asema on siten heikko ja niiden pysyminen kaikenlaisten sattumien varassa.

Harkittaessa näitä suuria vaikeuksia on ulkomailla lausuttu sellainen ajatus, että parlamentaarinen järjestelmä ei enää sovellu hyvin nykyoloihin, ja erilaisia ehdotuksia on tehty järjestelmän puutteiden parantamiseksi. Tsekkoslovakian nykyinen presidentti Masaryk kertoo ennenmainitussa teoksessaan miettineensä, miten parlamentti ja parlamentarismi olisi uudistettava. Hän viittaa ohimennen sellaisen menette­ lyn tarpeellisuuteen ministerien valinnassa, jonka kautta hallitukseen saataisiin asiantuntemusta. »Sillä parlamentarimin tunnustetut puutteet ovat juuri siinä, että monet kansanedustajat eivät ole asiantuntijoita, vaan puoluemiehiä», sanoo Masaryk. ⁹

Onko mahdollisia saada oloihin korjausta?

Kysymys on, onko meillä mitään mahdollisuutta saada näihin oloihin korjausta, voiko meillä ajatella suurempaa vakavuutta hallitukseen nähden vai pitääkö meidän edellyttää nykyisen tilan jokavuotisinehallitus pulineen jatkuvan epämääräiseen tulevaisuuteen?

Puhuessaan niistä edellytyksistä, joita pitää olla olemassa, jotta valtakunta ja sen laitokset voivat pysyä pystyssä, demokraattiset kirjailijat ja valtiomiehet panevat painoa sille seikalle, että joskin on eri mieliä ja hajaannusta kansalaisten kesken, ainakin eräistä peruskysymyksistä täytyy päästä yksimieliseksi. Masaryk menee vielä pitemmälle. Hän teroittaa viime kirjassaan kahdessakin kohdassa voimakkaasti: »Valtio ja laki saavat arvovaltansa siveellisten periaatteiden yleisestä tunnustamisesta sekä kansalaisten yleisestä yksimielisyydestä tärkeimpiin elämän- ja maailmankatsomuksiin nähden.>>¹⁰

Joskaan emme uskalla panna, ainakaan toistaiseksi, niin suuria vaatimuksia omille kansalaisillemme, että heidän pitäisi tärkeimmissä elämän­ ja maailmankatsomuksissa olla yksimielisiä, niin se on kuitenkin varma, että ellei eräissä tärkeissä Suomen valtakuntaa koskevissa valtiollisissa ja kansallisissa kysymyksissä voida olla yksimielisiä, niin hukka meidät peru.

Yksimielisyys välttämätön tärkeissä Suomen valtakuntaa koskevissa kysymyksissä.

Kaikille yhteisistä valtiollisista elämänkatsomuksista ensimmäisen täytyy olla ehdoton tunnustautuminen siihen, että erikoisuuksistamme huolimatta sittenkin muodostamme kaikista muista erillisen kansakunnan, – emme ole ainoastaan joukko Suomen maassa asuvia »ihmiseläimiä», vaan kansalaisia, joilla on ollut, on ja tulee olemaan yhteinen menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, mikä tosiasia huomioon ottaen meidän itsekunkin on julkinen toimintamme ohjattava.

Tästä tosiasiasta johtuu itsestään kysymys, jonka epäilemättä pitää olla Suomen kansalaisten yhteinen, nimittäin Suomen itsenäisyydenpuolustaminen. Sveitsin kansan mainitaan saavuttaneen nykyisen lujan yhteytensä sen kautta, että se, ollen neljän suuren sotilasvaltakunnan välissä, on alituisesti ollut pakotettu olemaan varuillaan ulkoapäin uhkaavaa vaaraa vastaan. ¹¹ Ja samantapainen tosiasia on, kaikista hajaannuksista huolimatta, voimakkaasti vaikuttanut Ranskan kansan yksimielisyyteen kaikessa, mikä koskee sen ulkopolitiikkaa ja maan puolustusta. Me olemme samanlaisessa asemassa, ja onnellista kyllä, tähän kysymykseen nähden on periaatteellinen yksimielisyys kasvanut. Keskustelu puolustusmenoarvioista viime vuoden valtiopäivillä oli entistä korkeammalla tasolla ja osoitti, että sosiaali demokraatitkin pyrkivät ottamaan tämän asian vakavalta ja yleisisän maalliselta kannalta. Myönnettävä kuitenkin on, että jos ei tahdo hävittää sitä suhteellisen hyvää vaikutusta, minkä eduskunnan silloisten pöytäkirjojen lukeminen tekee, täytyy sivuuttaa se tapa, millä sosiaalidemokraattiset sanomalehdet nyt käydyssä puolustusasiaa koskevassa keskustelussa ovat esiintyneet. Ainoastaan kommunistit ovat asettuneet ulkopuolelle yhteisen isänmaan asian. Maan itsenäisyyden puolustus ja pakko olla varuillaan ulkonaista vihollista vastaan on epäilemättä tehokkaana voimana, jonka pitäisi voida lujittaa yhteyden tunnetta ja sitoa yhteen kansan eri kerrokset yhdeksi kansaksi yhteisine kohtaloineen, joista kukaan ei voi vetäytyä pois.

Paitsi maan itsenäisyyden puolustusta on toinen asia, jossa kaikkien kansalaisten pitäisi voida yhtyä. Se on pyrkimys saada maan ja valtakunnan yhteiset laitokset, vaItiokoneisto, toimimaan menestyksellä. Sitten kun hallitusmuoto v. 1919 on säädetty ja vahvistettu, on se kysymys lopullisesti ratkaistu. Nekin, jotka olivat silloin toista mieltä, kannattaen monarkista valtiomuotoa, alistuvat lojaalisesti ratkaisuun.¹² Mutta erityisesti pitäisi eduskunnan kaikkien puolueiden ja kaikkien jäsenten yhtyä järjestämään valtion koneistoa ylhäältä alas asti niin, että se kykenee mahdollisimman säännöllisesti ja vakavasti toimimaan ja mahdollisimman tehokkaasti, tuloksellisesti ja hyödyllisesti tehtävänsä suorittamaan. Eduskunta on kaiketi, ainakin jonkin verran, samantapaisessa asemassa kuin suuressa taloudellisessa yrityksessä, osakeyhtiössä tai osuuskunnassa, sen hallintoneuvosto tai edustajisto, joka on valittu huolehtimaan laitoksen yhteisten asioiden säännöllisestä kulusta ja jonka kunnia-asia on järjestää laitoksen johto mahdollisimman hyvin ja parhaita tuloksia tuottavaksi. Luulisi senvuoksi, että mitä erimielisyyksiä eduskunnan jäsenten keskuudessa onkin, sen pitäisi olla heillä yhteisenä pyrkimyksenä, että maa on saatava hyvin hallituksi ja että on saavutettava mahdollisimman parhaat tulokset. Ja jos uskaltaisi odottaa näissä asioissa voivan tulla kysymykseen jonkin verran käytännöllistä »talonpojan järkeä», niin ei pitäisi olla mahdotonta päästä pois siitä tilasta, että hallituksen muodostaminen, toiminta ja kaataminen otetaan miltei leikin kannalta – ei pitäisi olla mahdotonta päästä nykyistä suurempaan vakavuuteen tässä tärkeässä asiassa.

Masaryk puhuu mainitussa kirjassaan useammassa paikassa sangen vakavia sanoja muun muassa niistä vaatimuksista, joita parlamentaarisessa demokratiassa on hallitukselle ja hallinnolle asetettava. Hän sanoo mm.: »Miten hallitukseen, hallintoon ja eduskuntaan voidaan saada asiantuntemusta ja erikoistietoja, se pulma tulee jokaisen demokratian ratkaistavaksi niin pian, kuin valtiollisen vallan painopiste on eduskunnassa ja siis enemmistöperiaatteen mukaisesti puolueissa, ennen­ kaikkea suurissa joukkopuolueissa.>> Ja hän lausuu nykyisen ajan »puolisivistyksestä» sanoja, jotka toisen henkilön suusta tulleina voisivat herättää suurta harmistumista.¹³ Hänen ajatuksiensa oikeutta on kuitenkin vaikea kieltää.

Sveitsin eduskunnasta annetaan se mainesana, että se on maailman käytännöllisin lainsäätäjäkunta, tehden työnsä rauhallisesti ja ajatellen vähän mitään muuta. Kaunopuhuminen, retoriikka, on siellä tuntematon ja puoluekiihko vähäinen. Edustajat eivät istu ryhmittäin eikä edes pikakirjoituspöytäkirjoja pidetä; arvellaan kaiketi niiden aiheuttavan paljon turhaa työtä. Ei siellä myöskään nähtävästi ole puhujalavaakaan, koska edustajain mainitaan puhuvan toisessa kamarissa istualtaan ja toisessa paikoillaan seisoen. Kaikki on käytännöllisesti ja järkevästi järjestetty ja edustajat ottavat asiansa vakavalta kannalta. Eduskunta kokoontuu istuntoon kesällä kello 8 ja talvella kello 9 aamulla. Se valitsee hallituksen, joka ei ole parlamentaarinen siinä merkityksessä, että se eroaisi, jos jää vähemmistöön, mutta jolla siitä huolimatta on suuri vai kutus eduskuntaan. Hallituksen jäsenet nimitetään kolmeksi vuodeksi, mutta valitaan aina uudestaan ja istuvat siten hallituksessa vuosikymmeniä. − »Hallituksen jäsenet ovat tosin yleensä olleet toimivia poliitikkoja, mutta hallitukseen heidät valitaan ottaen huomioon heidän kykynsä hallintomiehinä eikä puhujina tai taktikkoina. − Hallinnollinen taito, älykkyys, järkevyys, tahdikkuus ja luonne antavat ehdokkaalle etusijan. >>¹⁴

Sveitsissä voimassaoleva järjestelmä, joskin kauttaaltaan demokraattinen, ei ole parlamentaarinen, kuten meillä. Senvuoksi ei ole syytä ryhtyä harkitsemaan, missä määrässä sen periaatteita voitaisiin meillä so velluttaa, koska se vaatisi muutoksia valtiosääntöömme. Mutta Sveitsistä, joka on pieni maa kuten Suomi, olisi saatavissa yksi tärkeä opetus, joka sopii hyvästi meillekin. Se nimittäin, että asiat olisi otettava käy tännölliseltä, järkevältä kannalta, katsoen miten ne voitaisiin parhaiten järjestää, jotta mahdollisimman suuret työn tulokset saavutettaisiin, sekä lisäksi, että olisi luovuttava turhasta politikoimisesta, josta ei ole hyötyä, tuskin enää suuresti huviakaan, kun se rupeaa olemaan jo niin jokapäiväistä.

Käsitteellisesti parlamentarismi tietää tasapainosuhdetta eduskunnan ja hallituksenvälillä.

Käsitteellisesti parlamentarismi tietää ja edellyttää tasapainosuhdetta ja vuorovaikutusta eduskunnan ja hallituksen välillä. Hallitus ei sen mukaan ole mikään eduskunnan käskyläinen eikä pelkkä sen päätöksiä täytäntöönpaneva elin. Hallituksen pitäisi toimia itsenäisesti, vieläpä sen, parlamentarismin käsitteen mukaan, pitäisi olla valtiollisen toiminnan johdossa. »Parlamentaarisen hallituksen tulee hallita.» − Toiselta puolen hallitus on eduskunnalle vastuunalainen ja sen tulee nauttia eduskunnan luottamusta, minkä johdosta eduskunnan yksinkertaisen enemmistön vallassa on milloin tahansa kaataa hallitus. Tämän vastapainona on käsitteellisesti, teoreettisesti − presidentin hajotusoikeus. Presidentti on meillä kansan valitsema. Tällaisen vaalitavan kautta on tahdottu antaa hänelle eduskunnasta riippumaton asema, jotta hän voisi olla valtioelämässä tasapainon ylläpitäjänä. Rajaton parlamentin, eduskunnan valta, jonka vallitessa hallitus on vain eduskunnan toimeenpaneva toimikunta, ei sovellu oikeaan parlamentarismiin, sellaiseen, jollaiseksi se Englannissa, parlamentarismin kotimaassa, on muodostunut. Se voima, jonka tehtävänä on pitää eduskunta alallaan ja ylläpitää tasapaino hallitusvallan ja eduskunnan välillä, on, oikeiden periaatteiden mukaan, presidentti hajotusoikeutensa nojalla. Jos hallitus ja eduskunnan enemmistö joutuvat erimielisiksi, on ratkaisu joko se, että hallitus eroaa, mutta voi olla sekin, että eduskunta »katoaa näyttämöltä», hajotetaan ja uudet vaalit määrätään. Vasta jos uusien vaalien tulokset menevät hallitusta vastaan, siis jos kansa vaaleissa on asettunut entisen eduskunnan enemmistön puolelle, on hallituksen erottava. ¹⁵

Nämä oikean parlamentarismin periaatteet ovat meidän maassamme tähän asti jääneet kokonaan noudattamatta. Suomessa parlamentarismi on »kömpelön ylimalkainen ja summittainen, sanoo entinen pääministeri, prof. Erich. Jaepäillä täytyy, voiko parlamentarismi meidän maassamme tulevaisuudessakaan kehittyä siksi »hienoksi ja herkäksi koneistoksi», mikä sen oikeata luonnetta vastaa. Presidentin hajotusoikeutta ei ole tähän asti hallituspulien syntyessä käytetty sellaisessakaan tapauksessa, jolloin (kuten keväällä 1921) uuden hallituksen muo dostaminen tuotti kauan erinomaisen suuria vaikeuksia.¹⁶ Tosin eduskunnan hajotuksen uhka, jos se hallituspulan sattuessa todenteolla olisi pelättävissä, saattaisi olla tehokas keino tekemään eduskunnan politikoivat ja taktikoivat ryhmät varovaisemmiksi ja ehkä järkevämmiksikin hallituspulien aiheuttamisiin nähden. Ja ainakin teoreettisesti katsoen sellainen eduskunnan kokoonpano, joka ei anna edellytyksiä pysyvän ja lujan hallituksen muodostamiseen, saattaisi olla riittävänä syynä eduskunnan hajottamiseen ja tilaisuuden antamiseen kansalle − valitsijoille − valitsemaan eduskunnan, joka paremmin ymmärtäisi velvollisuutensa maan etujen valvomiseen ja hallitusvallan säännölliseen hoitamiseen nähden. Mutta todellisuudessa asia ei ole niin helppo ja yksinkertainen. Yleiset vaalit ovat raskas rasitus maalle ja kansalle, mutta ne kysymykset, jotka meillä hallituspulia ovat aiheuttaneet, ovat enimmäkseen olleet jotenkin vähäpätöisiä, vieläpä toisinaan sellaisia, että niistä on ollut vaikea saada oikeata selvyyttä. Hallitusten vaihdokset eivät ole meillä merkinneet mitään valtiollisen suunnan muutosta, vaan ovat, ainakin mikäli sivullinen on voinut havaita, ylipäänsä koskeneet suhteellisesti toisarvoisia asioita; vieläpä, mikäli kerrotaan, voi panna kyseenalaiseksi, ovatko aina eduskuntaryhmien vehkeilytkään olleet niille aivan vieraat. Tällaiset asiat soveltuvat huonosti uusien vaalien pohjaksi. Vaalien tarkoituksena olisi antaa kansan ratkaista edus­ kunnan ja hallituksen välinen riita, ja sen vuoksi on ymmärrettävissä, jos tämä keino katsotaan oikeaksi varata vain sellaisia tapauksia varten, joissa todella suuri ja tärkeä asia on ratkaistavana.¹⁷ Katsoen meidän puolueoloihimme ja suhteelliseen vaalitapaan on sitäpaitsi odotettavissa, että vaalien jälkeinen uusi eduskunta olisi jotenkin samanlainen kuin edellinen, joten mitään korjausta ei saavutettaisi. Eduskunnan hajotus, etenkin jos se tällaisesta syystä tapahtuisi useamman kerran, merkitsisi lisäksi presidentin asemaan nähden voimankoetta, josta voisi hänelle itselleen olla vakavia seurauksia, edellyttäen että vaalit eivät antaisi toivottuja tuloksia. Minä puolestani en senvuoksi uskalla siitä, tosin verraten itsenäisestä asemasta, jonka meidän valtiosääntömme suo valtionpäämiehelle, toivoa paljon parlamentarismille välttämättömän tasapainon saavuttamiseksi valtiollisessa elämässämme.¹⁸ Sitävastoin saattaa presidentti kentiesi mieskohtaisella vaikutuksellaan eduskunnan eri ryhmiin ja puolueisiin aikaansaada järkevämpää ja oikeampaa sekä maan etua vastaavampaa ymmärtämystä näissä asioissa.

Olisi saatava aikaan perintätapa, että hallitus on vallassa vaaleista vaaleihin.

Parannusta nykyisiin oloihin onkin luullakseni odotettavissa ainoastaan sen kautta, että yleisessä mielipiteessä ja erityisesti eduskunnassa pääsee vallalle uusi käsitys näistä asioista, sellainen, että nykyinen olo­ tila on haitallinen eikä vastaa maan etuja. Ensiksikin olisi päästävä yksimielisyyteen siitä yksinkertaisesta säännöstä, että pienet, toisen ja kolmannen luokan asiat ovat erotettavat tärkeistä kysymyksistä. Jos hallitus pääasioissa, tärkeissä kysymyksissä hoitaa tehtävänsä hyvin, niin on puolustamatonta kaataa se jonkin toisarvoisen, vähäpätöisen asian vuoksi. − Mutta tätä paitsi olisi muussakin suhteessa koetettava kehittää oloja toiseen suuntaan kuin mitä tähänastinen käytäntö on osoittanut. Valtiomuotoa koskevissa kysymyksissä voi vakiintunuttapa, perintätapa (traditio) merkitä erinomaisen paljon. Englannissa perustuu valtiosääntö huomattavalta osalta tapaan.¹⁹ Sveitsissä on, kuten edellä mainitsin, määrätty, että hallituksen jäsenet valitaan kerrallaan kolmeksi vuodeksi, mutta vakiintunut tapa on, että entiset valitaan aina uudestaan − siitä on vuosikymmenien kuluessa ainoastaan yksi poikkeus − ja hallitus on siten siellä pysyväinen. Meidän pitäisi täällä Suomessa saada sellainen katsantokanta muodostetuksi, että jokavuotinen hallituspula ja hallituksen vaihdos on eräänlainen onnettomuus, joka on todistuksena siitä, että eduskunta ei ole tehtäviensä tasalla, ja jota me kaikki, mutta erityisesti luonnollisesti eduskunnan jäsenet, koetamme kaikin keinoin välttää. Kun puoluesuhteet eduskunnassa tulevat yleisissä vaaleissa määrätyiksi, näyttää luonnolliselta ja järkevältä järjestää hallituskin samaksi ajaksi ja saada siis sellainen perintätapa muodostumaan, että hallituksen tulee saada olla rauhassa vaaleista vaaleihin ja että uusien vaalienkin jälkeen hallituksen vaihdos tai uudestaan muodostaminen tulee kysymykseen ainoastaan, jos vaalien kautta muuttunut eduskunnan kokoonpano sen vaatii; silloinkin olisi, jatkuvaisuuden säilyttämiseksi, muutokset supistettava mahdollisimman vähiin. Niinkuin edellä olen maininnut, oli Belgiassa nykyistä edellinen hallitus vallassa vaaleista vaaleihin, v:sta 1921 viime kevääseen asti, ja Hollannissa ovat useat ministerit olleet viroissaan v:sta 1918, vaikka uudet vaalit ovat toimitetut vv. 1922 ja 1923. – Itsestään ymmärrettävää on, että kun on kysymys pitkäaikaisista ja jatkuvista hallituksista, olisi hallitusmiesten valinnassa erityisesti koetettava pitää vaatimukset korkealla. Hallitukseen olisi saatava mahdollisimman hyviä ja kykeneviä voimia; eikä vain poliitikkoja, vaan riit tävästi myös asiantuntijoita.

Hallituksen tulee johtaa valtioasioita ja hallita. Eduskunnan on asetettava itselleen järkeviä rajoituksia.

Tämä olisi minun ensimmäinen ehdotukseni. Toinen olisi se, että hallituksen ja eduskunnan välisessä suhteessa olisi saatava aikaan muutos. Hallituksen pitäisi saada se asema, mikä sille valtiosäännön kirjaimen, mutta erittäinkin sen hengen ja parlamentarismin vaatimusten mukaan kuuluu. Sen pitäisi hallita ja saada haltuunsa valtioasiainjohto. Se tietää, että eduskunta alistuu asetta­ maan toiminnassaan itselleen järkeviä rajoituksia ja jättämään hallitsemisen hallituksen asiaksi. Tosiasia onkin, että, kuten edellä olen huomauttanut, 200-jäseninen eduskunta, jossa jo joukkopsykologiset voimat vaikuttavat päätöksiin, ei kykenekään kunnollisesti ratkaisemaan sellaisia monimutkaisia asioita, jollaisia nykyaikana yhä enemmän tulee valtionkin hallinnossa päätettäviksi. Kuta enemmän eduskunta asioihin ja niiden yksityiskohtiin sekaantuu, sitä suuremmaksi tulee vahingonvaara ja epävarmuus, joka ehkäisee edistystä. Esimerkkejä siitä on jo tällä lyhyellä ajalla kertynyt riittävästi. Ajatelkaamme esim. jo ennen koskettelemaani tullimaksujen käsittelyä viime vuoden valtiopäivillä. Sosiaalidemokraattien ehdotuksesta 107 äänellä 66 vastaan eduskunta ilman tämän tärkeän kysymyksen sen enempää valmistelua yhtäkkiä päätti alentaa puuvillakankaiden tullin noin kahdella kolmanneksella. Kun suuri valiokunta oli asiaa vähän harkinnut, eduskunta muutti oleellisesti päätöksensä ja tämä uusi päätös saavutti taas 109 ääntä 5 vastaan! Tällainen asiain käsittely on puolustamatonta; ja jos se tulee yleisemmäksi, se tekee taloudellisen toiminnan ja yritteliäisyyden mahdottomaksi. − Kuulu ja ympäri maata mainittu on rautatieasiain käsittely eduskunnassa, jossa ne, niinkuin eduskunnan puhujalavalta on useammin kuin kerran huomautettu, enimmäkseen tapahtuvat »lehmäkauppojen» pohjalla. − Pöytäkirjat erinomaisen laajasta budjettikeskustelusta, jossa tehdään mitä moninaisimpia ehdotuksia ja esitetään mitä erilaisimpia mielipiteitä kaikenlaisista asioista, antavat lukijalle ensi hetkellä ainakin jonkinlaisen vakavan pyrkimyksen leiman, mutta kun sitten yhtäkkiä kansanedustaja, kouluhallituksen ylijohtaja, keskellä suurta koulukeskustelua saa puheenvuoron ja sanoo aikoneensa laajemmin käsitellä kysymystä yksityiskoulujen ottamisesta valtion haltuun, joka asia juuri on aiheuttanut innokkaan ajatustenvaihdon, mutta ilmoittaa katsovansa sen turhaksi, kun edustajien istuimet ovat miltei tyhjinä, niin saa asiasta toisen käsityksen ja mieleen tulee ajatus, olisiko paras meilläkin, niinkuin Sveitsissä, poistaa pikakirjoittajat salista. Tämä ja monet muut esimerkit osoittavat, että eduskunta on sangen vähän sopiva asioita perinpohjaisemmin harkitsemaan. Tosin valiokunnat, joissa asioiden todellinen valmistelu suoritetaan, antavat joitakin takeita tässä suhteessa, mutta mitä yllätyksiä sielläkin voi tapahtua, sen osoitti viime vuonna valtiovarainvaliokunnan enemmistön päätös kuuluisasta Hämeenlinnan Haapajärven rautatiestä, joka päätös sitten tosin edus kunnassa korjattiin.

Myös valtion raha-asiain hallinnossa tulee johdon olla hallituksella.

Valiokuntien ja erittäinkin tärkeimmän valiokunnan, valtiovarain valiokunnan, käsittelyllä on omat puolensa. Kehitys on kulkenut siihen, että valtiovarainvaliokunta on yhä enemmän alkanut sekaantua hallituksen tehtäviin, varsinaiseen raha-asiain hallintoon, sekä, minun ajatukseni mukaan, käsittänyt tehtävänsä tavalla, joka ei ota riittävästi huomioon hallituksen aseman vaatimuksia. Usein mainitsemani englantilainen demokraatti James Bryce kertoo Ranskan parlamentista seuraavasti: »Kamari käyttää valiokuntiensa kautta ratkaisuvaltaa hallintoon niinkuin lainsäädäntöönkin nähden, sillä valiokunnat voivat tutkia departementin (ministeriön osaston) kaikkea työtä, kutsuen sen virkamiehiä eteensä ja puoltaen tai hyläten toimenpiteitä, joita departementti haluaa. Ministeristön arvovalta vähenee, sillä sen ehdotukset palaavat valiokunnasta muutettuina siitä, mitä ne alkuaan olivat tai mitä ministerit kannattavat. − − − − Epäkohdat, jotka johtuvat tästä ministerien toimialaan kuuluvien toimenpiteiden kaksinaisesta käsittelystä, ovat ilmeisimmät valtion tulo- ja menoarvioon nähden. Hallituksen tekemät finanssiehdotukset tulevat 33-jäseniseen valiokuntaan, joka voi muuttaa niitä mielensä mukaan, hyläten eräitä määrärahoja, lisäten toisia, niin että − − − valiokunta saattaa esittää, pitkien salaisten neuvottelujen jälkeen, tulo- ja menoarvion, joka on aivan erilainen kuin rahaministerin ehdottama. Ja kun sitten ehdotus tulee kamarin käsiteltäväksi, niin valiokunnan esittelijä esiintyy ikäänkuin jonkinlaisena toisena rahaministerinä, jonka ehdotukset saattavat päästä voitolle hallituksen esityksestä. − − − Luonnollinen seuraus on, että lainsäädäntö tulee epäjohdonmukaiseksi, valtion finanssipolitiikka epävarmaksi ja sekanaiseksi; että tuhlausta edistetään, koska ministerit eivät voi estää menoa, jonka he pitävät tarpeettomana tai vahingollisena. Edelleen on seurauksena, että hallitus, joka helposti voi joutua tappiolle, kadottaa arvovaltansa Kun niiden henkilöiden valta, jotka näyttävät vastuunalaisilta, koska he olivat toimenpiteen alkuunpanijat, tai jotka voidaan tehdä vastuunalaisiksi, koska he ovat virassa, on siten niin vähentynyt tai kokonaan hävinnyt, ettei heitä voi kohtuuden mukaan katsoa vastuunalaisiksi, niin on todellinen valta siirtynyt sellaisille kokouksille, joiden jäsenet, käsitellen asioita salaisesti ja ollen ulkopuolella mitään virka-asemaa, eivät ole todellisesti vast uunalaisia. »²⁰

Tämä esitys soveltuu sangen hyvin valtiovarainvaliokuntaan meidän eduskunnassamme. Sekin on jo ottanut sangen pitkälti hallituksen ja erityisesti rahaministerin tehtäviä. Sehän ottaa vastaan lähetystöjäkin, niinkuin hallitus ja ministeriöt ainakin. Ja tällainen menettely katsotaan nähtävästi luonnolliseksi, sillä valiokunnan puheenjohtaja ilmaisi viime vuonna eduskunnassa tyytyväisyytensä siitä, että »niiden lähetystöjen lukumäärä, jotka ovat kääntyneet valiokunnan jäsenten puoleen, on tänä vuonna ollut huomattavasti pienempi kuin ennen, mikä minusta on todistuksena siitä, että vähitellen eri hallinnonhaarat ja kansalaisryhmät ovat jossain määrässä saaneet budjettiin nähden tarpeensa ja toivo muksensa tyydytetyiksi»(!!). − Ja siellä valtiovarainvaliokunnassa vasta tehdään tarkkaa työtä. Viime vuonna esim. hallitus oli ottanut budjetti­ esitykseen 10 000 mk. lisäpalkkioksi yhdelle puhtaaksikirjoittajalle, joka samalla pystyisi toimimaan pikakirjoittajana, mutta valiokunnasta »erityisen pikakirjoittajan palkkaaminen ulkoasiainministeriöön on näyt tänyt tarpeettomalta, kun valtioneuvostoon otetaan pikakirjoittaja» (!), minkä vuoksi valiokunta pyyhki pois nämä 10 000 mk! Eiköhän tämä pyyhkiminen maksa valtiolle monta kymmentä tuhatta? Tällaisista turhanaikaisista pyyhkimisistä ei tietysti ole mitään käytännöllistä tulosta. Ne ovat hallitukseen nähden suorastaan sopimattomia samoin kuin eräät yhtä turhat lisäykset. Sillä valiokunta voi toisissa kohdin olla antelias. Niinpä valiokunta oli viime vuonna huomannut, että metsähallituksen ylijohtajalla, päinvastoin kuin useimpien muiden keskusvirastojen ylijohtajilla, ei ollut käyttövaroja, minkä johdosta valiokunta, vaikkei hallitus sitä ollut esittänyt, merkitsi menoarvioon uudelle momentille 3 000 markkaa! – Valiokunta teki kuitenkin myös suuria poistoja, nimittäin puolustuslaitoksen ylimääräisistä menoista. Ymmärsikö valiokunta arvostella sen asian paremmin kuin vastuunalainen hallitus, se on minulle tuntematonta. Sen sijaan valiokunta lisäsi suuria summia menoihin, niin että sen budjetissa menot olivat kaikkiaan lähes 77 milj. markkaa suuremmat kuin hallituksen ehdotuksessa, mihin eduskunta vielä lisäsi 4,8 milj. markkaa.

Tällainen menettely ei sovellu oikeaan parlamentarismiin. Olisi sen vuoksi raha-asiainkin alalla siirryttävä järkevään menettelyyn, annettava hallituksen siinäkin hallita ja johtaa. Hallitus ei ole, erittäinkään nyt, kun meillä on parlamentaarinen järjestelmä, mikään eduskunnan vihollinen, vaan sen luottamusmies. Pikkumainen menettely voi johtaa siihen, ettei saada hallituksen jäseneksi ketään, joka tietää tuntevansa asiansa.

Epäilijä kenties huomauttaa, että tällaista itsensä hillitsemistä on turhaa odottaa ja liikaa vaatia eduskunnalta. Jotkut, ehkäpä monetkin, katsellessaan ympärillä olevaa pahaa maailmaa pitävät tällaisia ehdotuksia ja toivomuksia toteutumattomina mielikuvina, ja minua, joka sellaisia toiveita esiintuon, yksinkertaisena, naiivina ihmisenä.

Tämän johdosta minun täytyy vielä lopuksi turvautua useinmainitsemani englantilaisen demokraatin Brycen apuun − olen tässä esityksessä, niinkuin nähdään, nojautunut yksinomaan kuuluisien demokratian puolustajien lausuntoihin jättäen kokonaan syrjään toisiin leireihin kuuluvat. Bryce huomauttaa voimakkaasti siitä tosiasiasta, että onnistuakseen kansanvalta, demokratia, asettaa kansalaisille suuria vaatimuksia. »Ei mikään hallitus vaadi niin paljoa kansalaisilta kuin demokratia», sanoo hän. − − − »Sellainen järjestelmä kuin Kansan Hallitus (kansanvaltainen hallitusjärjestelmä) − − − kukoistaa tai rappeutuu yhdenmukaisesti kansakunnan siveellisen ja älyllisen edistyksen kanssa. Demokratia perustuu edellytykseen eräiden hyveiden olemassaolosta kansassa. − − − Se edellyttää ei vain älykkyyttä, vaan sellaista älykkyyttä, jonka kunniantunto on ylentänyt, inhimillisyys (sympatia) puhdistanut ja jonka kiihottimena on velvollisuuden tunto yhteiskuntaa kohtaan.» Ja Bryce sanoo, että »kysymys kansanvallan pysyväisyydestä muodostuu kysymykseksi, kasvaako ihmiskunta viisaudessa ja hyveissä ». ²¹ Kansanvaltainen järjestelmä asettaa siis kansalle ankaria vaatimuksia. Sitä suurempia vaatimuksia on oikeus panna kansan valituille edustajille, sitä suuremmalla syyllä täytyy voida odottaa, että he ottavat tehtävänsä korkeammalta, yleisemmältä kannalta ja osaavat asettua puoluetaktillisten ja muiden samanlaisten vaikutinten yläpuolelle. Sen vuoksi olen uskaltanut esiintuoda nämä mietelmät ja ehdotukset.

Lopputuloksen niistä ajatuksista, joita edellä olen esittänyt, olen koonnut seuraaviin lauselmiin:

Vakavuuden ja johdonmukaisuuden kuin myös riittävän asiantuntemuksen aikaansaamiseksi valtioasioiden hoidossa olisi maan hallitus nostettava siitä heikkouden tilasta, johon se itsenäisyytemme aikana kehittyneen järjestelmän vaikutuksesta laitoksena on joutunut, ja asetettava siihen asemaan, mikä sille valtiosäännön kirjaimen ja hengen mukaan kuuluu.

Sitä varten olisi välttämätöntä päästä jokavuotisista hallitusten vaihdoksista ja siitä epävarmuuden tilasta, mikä on niiden seurauksena. Kun puoluesuhteet eduskunnassa tulevat valtiollisten vaalien kautta määrätyiksi, näyttää luonnolliselta, että hallituksetkin − joitakin erikoisia poikkeustapauksia lukuunottamatta − pysyisivät vallassa ainakin vaaleista vaaleihin, ja hyvä olisi, että vaalien jälkeenkin hallituksia uudestaan muodostettaessa muutokset voisivat rajoittua mahdollisimman vähiin.

Eduskunnan olisi toiminnassaan asetettava itselleen järkeviä rajoituksia ymmärtäen, että valtioasioita voidaan menestyksellisesti hoitaa ainoastaan, kun hallituksen on mahdollista tehokkaasti ja voimakkaasti pitää asioiden johto käsissään.

---

Viitteet:

1 James Bryce, Modern Democracies, II s. 369. Ks. myös I s. 344 ja II s. 367–368, 632.

2 Masaryk, Die Weltrevolution, s. 470.

3 Tiedot Belgiasta ja Hollannista on otettu The Statesman’s Year-Book’ista 1925.

4 Paul Deschanel, Gambetta (Figures du Passe), s. 187.

5 James Bryce, Modern Democracies I, s. 296. Sama ajatus: II, s. 375.- II, s. 381, Bryce kutsuu hallitusten epävakavuutta ryhmäjärjestelmän onnettomaksi seuraukseksi.

6 Paul Deschanel, Gambetta (Figures du Passe), s. 187.

7 James Bryce, m. t., I, s. 296.

8 Paul Deschanel, m. t., s. 188. – Myös James Bryce huomauttaa voimakkaasti kaksikamarijärjestelmän merkityksestä, Modern Democracies, II, s. 437 seur. >Yhden kaikkivaltiaan kokouksen määräysvalta (control) on vaarallinen>, sanoo Bryce, I, s. 360.

9 Masaryk, m. t., s. 510–511.

10 Masaryk, m. t., s. 494–495 ja 490. Vrt. myös Bryce, m. t., I s. 177–178.

11 James Bryce, m. t., I, s. 372.

12 Huvin vuoksi kerrottakoon, että usein mainittu demokratian suuri puolustaja Bryce tuossa v. 1921 ilmestyneessä teoksessaan, esittäessään, että parlamentaarisessa järjestelmässä valtion päämiehen tulee olla ulkopuolella puolueita ja edustaa hallinnon pysyvää koneistoa, joka kulkee säännöllisesti huolimatta puolueiden vaihteluista, lisää, että •valittu presidentti ei voi täyttää tätä tehtävää niin hyvin kuin perinnöllinen kuningas,, vaikkakin hän myöntää, että muutamat Ranskan presidentit ovat täyttäneet tehtävänsä hyvin. II s. 511–512.

13 Masaryk, m. t., s. 480.

14 Bryce, m. t., I ss. 385–389 ynnä seur. – s. 395.

15 Ks. R. Erich, Parlamentarismi (Valtiotieteiden käsikirja, III, ss. 68–81).

16 Vrt. Erich, main. kirj. (Valtiotieteiden käsikirja, III, s. 79, 81.)

17 Ne uudet vaalit, jotka presidentti v. 1924 määräsi toimitettaviksi, johtuivat erikoisista seikoista, joilla ei ollut mitään tekemistä eduskunnan ja hallituksen välisten suhteiden kanssa.

18 Erich näkyy tälie seikalle panevan suuremman merkityksen (main. kirj. s. 81).

19 Siellä valitaan esim. alahuoneen puhemies samalla tavalla kuin meillä eduskunnan puhemies. Mutta siellä on sellainen vakiintunut tapa, että alahuoneen puhemies valitaan omasta vaalipiiristään aina uudelleen parlamenttiin ilman vastaehdokasta ja alahuoneessa valitaan hänet aina uudelleen puhemieheksi, vaikka puoluesuhteet kokonaan muuttuisivat.

20 James Bryce, m. t., I, ss. 276–277.

21 James Bryce, m. t. II s. 666, 669.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5 6 7 8 9