POLITIIKKA JA TALOUDELLINEN ELÄMÄ
Esitelmä Kansallisen kokoomuspuolueen puoluekokouksessa Helsingissä huhtikuun 21 päivänä 1929
Kun 10 vuotta sitten, maamme saavutettua valtiollisen itsenäisyyden aloimme hallituksessa valmistaa itsenäisen Suomen ensimmäistä valtion tulo- ja menoarviota, näyttivät vaikeudet miltei voittamattomilta. Laskelmat, joita teimme vuotta 1918 ja 1919 varten, osoittivat pöyristyttävää vajausta. Näytti miltei ylivoimaiselta tehtävältä saada kokoon ne varat, mitkä olivat tarpeen itsenäisen Suomen valtion ylläpitämiseksi. Yksi tulevaisuuden päävaikeuksista johtui maamme valtiollisen aseman muuttumisesta. Maan taloudellinen elämä oli sovitettava uuden valtiollisen aseman mukaiseksi. Venäjän vallan aikana olimme taloudellisestikin ylen suuressa määrässä riippuvaisia Venäjästä. Viennistämme meni noin 28 % Venäjälle, mutta sen lisäksi virtasi sieltä meille vuosittain eri muodossa varoja niin paljon, että ulkomaisia lainoja lukuunottamatta − kaikesta käytettävissämme olevasta ulkomaisesta valuutasta 40–44 % tuli Venäjältä. Toisin sanoen: ulkomainen maksutaseemme oli lähes puoleksi riippuvainen Venäjästä.
Nyttemmin olemme taloudellisesti Venäjästä riippumattomia. Suomen taloudellisessa historiassa tulee aina merkittäväksi vientiteollisuutemme johtajien pysyväksi ansioksi, että he itsenäisyyden ensi vuosina hankkimalla uudet markkinat Venäjän sijaan ja lisäämällä tuotantoa kykenivät toimeenpanemaan maamme uuden valtiollisen aseman vaatiman suuren uudistuksen. Taloudellisen politiikkamme tärkeänä tehtävänä on katsoa, että säilytämme taloudellisen riippumattomuutemme.
Taloudellinen kehitys itsenäisyyden ensi vuosikymmenellä.
Olemme viimeisten kymmenen vuoden aikana toimeenpanneet huomattavia perusparannuksia taloudellisessa elämässämme ja olemme niihin sijoittaneet melkoisen paljon pääomia Tehtyjen laskelmien mukaan on varoja sijoitettu seuraavasti:
Valtion sijoitukset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 3 400 milj. mk.
Maanviljelijäin pääomasijoitukset (prof. Gebhardin laskelman mukaan) . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 6 700
Kaupunkien asuinrakennuksiin (senaattori Stenrothin laskelman mukaan) . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 4 000
Vientiteollisuuden laajentamiseen (minun tekemäni laskelman mukaan) . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 4 000
Yhteensä 18 100 milj. mk.
eli pyörein luvuin 18 000 miljoonaa markkaa. Lisäksi jonkin verran ns. kotimaisen teollisuuden kehittämiseen, valtion hallinto-, koulu- ja sairaala- yms. sekä kaupunkikuntien rakennusyrityksiin. Edelleen on varoja kiinnitetty kauppavarastoihin, jotka v:n 1919 alussa olivat sangen pienet. Näiden sijoitusten määrästä ei ole tietoja.
Huomattavin erä varoja on siis kiinnitetty maalaisolojen kehittämiseen. − Erityisesti on myös merkillepantava, että kaupunkien asuinrakennuksiin on sijoitettu yhtä paljon kuin vientiteollisuuden laajentamiseen. Tuskin voi kieltää, että viimeksimainitussa kohdassa, so. kaupunkien asuinrakennuksiin ja vientiteollisuuteen sijoitetuissa määrissä, epäsuhde on olemassa.
Mistä on varat saatu näihin suuriin menoihin?
Ensiksi lainaamalla ulkomailta. Ulkomainen velkamme on lisääntynyt luullakseni noin 5 000 miljoonalla markalla. − Toiseksi metsistäon saatu arviolta noin 8000 à 9 000 miljoonaa markkaa itse metsän hintana. Nämä erät tekevät yhteensä 13 à 14 000 miljoonaa. Loppu olisi siis muuta pääoman lisäystä.
Esittämäni numerot ovat tietysti summittaisia arvionumeroita. Ne ovat kuitenkin omiaan kiinnittämään huomiota eräisiin seikkoihin. Ensiksi seuraavaan! Joskin ulkomaisen pääoman hankkiminen lainaamalla tai muulla tavalla on, eräillä edellytyksillä, hyödyllistä, tulee sen edistyvissä maissa kuitenkin olla ainoastaan pieni osa siitä pääoman lisäyksestä, joka on tarpeen. Esim. Ruotsissa oli ennen sotaa suhde sellainen, että ulkomailta maahan vuosittain virrannut pääoma oli vain noin 1/7 kansallisvarallisuuden lisäyksestä. Kun meillä ulkomainen velkaantuminen on kymmenenä viime vuonna lisääntynyt noin 5 miljardilla markalla, tulisi koko kansallispääoman olla samana aikana kasvanut noin 35 miljardilla markalla, jos pitäisimme kiinni tuosta Ruotsin mittakaavasta. Niin paljon se tuskin on lisääntynyt. − Voi tehdä toisenkin laskelman: On katsottu, että nykyaikaisen kansan täytyy, voidakseen mennä kehityksessä eteenpäin, säästää kansallistuloistaan vähintään 1/5. Suomen kansallistulon voi arvioida noin 18 miljardiin markkaan ja vuotuisen säästön, so. pääoman muodostuksen pitäisi siis olla noin 3,6 miljardia markkaa ja kymmenessä vuodessa siis 36 miljardia markkaa. Minusta näyttää, ettei pääomanmuodostus meillä, lukuunottaen koko viimekuluneen vuosikymmenen, ole ollut niin suuri kuin olisi ollut toivottava.
Huomioon on kuitenkin otettava, että sodan jälkeiset ensimmäiset vuodet olivat sekaannuksen aikaa ja painavat koko vuosikymmenen numeroita alas. Jos jaamme tuon 10-vuotisajan kahteen 5-vuotispuoliskoon, edelliseen vv. 1919–23 ja jälkimmäiseen vv. 1924–28, niin tulos jälkimmäiseltä 5-vuotisjaksolta on melkoista edullisempi kuin edelliseltä. Tekemieni laskujen mukaan ulkomainen velkaantumisemme oli vv. 1919–23 lisääntynyt noin 3,5 miljardia, mutta vv. 1924–28 vain n. 1,5 miljardia markkaa. Sitävastoin lienee yllämainituista sijoituksista noin 2/3 ehkä noin 12 à 13 miljardia tehty viimeisinä 5 vuonna.
Kotimainen pääomanmuodostus näyttää siis viimeisinä vuosina olleen melkoista suurempi kuin edellisinä, eikä viime aikoina siten olisi paljon jäänyt jäljelle siitä, mitä ennen sotaa pidettiin normaalina. Sen suhde ulkomaiseen velkaantumiseen olisi myöskin ollut edullinen. Tämä edullisempi tulos perustuu siihen, että viimeisenä 5-vuotiskautena puutavarateollisuus toimi vilkkaasti ja sen johdosta metsien myynti ja hakkaus on ollut runsas. Voi arvioida, että vuosikymmenenä 1919–28 suoritettujen metsänhakkauksien yhteenlasketusta määrästä ainakin 2/3 tuli viimeisen 5-vuotiskauden, vv. 1924–28, ja vain 1/3 edellisen 5-vuotiskauden osalle. Nämä numerot antavat aihetta toiseenkinhuomioon, joka ansaitsee vakavaa harkintaa. Sijoitusten jakaantuminen eri tarkoituksia palvelemaan tuskin on ollut sellainen, kuin maamme nykyinen taloudellinen asema ja järkevä huolenpito tulevaisuudesta vaatisi. Erityisesti on viimeisten 5 vuoden aikana epäsuhde niin sanoakseni »tuottavien» ja »tuottamattomien» sijoitusryhmien kesken suurentunut. On käytetty liian suuri osa syntyneestä pääomasta elämän mukavuuksien lisäämistä välittömästipalveleviin tarkoituksiin (asuntorakennuksiin kaupungeissa ja maaseudulla, autoihin, sähkölaitoksiin yms. samoin kuin yleisiin rakennuksiin) ns. »suoranaisesti tuottavien tarkoitusten» kustannuksella. On pidetty liiallista kiirettä pyrkimyksissä päästä nauttimaan nykyajan mukavuuksista.
Kolmas tosiasia, minkä ylläolevista numeroista voi panna merkille, on metsien tavattoman suuri merkitysmaamme taloudelle. Se rakennustyö, mikä kymmenen vuoden aikana on suoritettu, on pääasiallisesti tapahtunut metsien varassa. Yksityismetsänomistajien metsistään saamien tulojen on laskettu vastanneen niitä menoja, 6700 miljoonaa markkaa, mitkä maanviljelijät ovat − edelläolevan professori Gebhardin laskelman mukaan − sijoittaneet uudistustöihin. Metsistä on kertynyt lisääntyneitä tuloja kasvaneiden menojen suorittamiseksi. Vientimme on suurentunut vuosi vuodelta. Vuodesta 1923 vuoteen 1927, siis neljässä vuodessa, nousi se 1 932 miljoonaa markkaa eli vuotta kohti noin 480 miljoonaa markkaa, ja tämä tulos on jotenkin yksinomaan puun tai puusta jalostettujen tuotteiden viennin lisääntymisen ansiota. Olemme asettaneet elämämme tämän kehityksen mukaiseksi, olemme lisänneet tuontiamme yhtä rintaa sen kanssa. Olemme edellyttäneet, että viennin lisääntyminen edelleen jatkuisi samalla tavalla. Vuonna 1928 vienti ei noussut, mutta tuonti kasvoi, vieläpä suhteettomasti, ja niin jouduimme vaikeuksiin.
Taloudellinen kehity tulevaisuudessa.
Kysymys on, millainen on kehitys oleva tulevaisuudessa?
Ei ole epäilystä siitä, että maamme taloudellinen tulevaisuus sangen painavasti riippuu metsistämme ja siihen perustuvasta teollisuudesta. Metsät ovat meillä tärkeimpiä kansallisrikkauksiamme. Asiantuntijat ovat sitä mieltä, että metsissä meillä on vieläkin suuri reservi, suuri vara, ja että niihin perustuvalla teollisuudella on huomattavia laajentumisen mahdollisuuksia. On laskettu, että metsiemme jälleenkasvu nykyään on noin 44 à 45 milj. m³ , mutta että jos suot kuivataan ja metsiemme hoito saatetaan mahdollisimman voimaperäiseksi ja järkiperäiseksi, jälleenkasvu voisi nousta teoreettisesti laskien noin 80 miljoonaan m3:iin, so. raaka-ainetta olisi niin paljon, että sen nojalla vientimme voisi lisääntyä nykyisestään monenkertaiseksi. − Mutta vaikkemme otakaan lukuun näitä teoreettisiamahdollisuuksia, − joka tapauksessa saatamme asiantuntijain kanssa edellyttää, että metsiemme tuottoa voidaan paljon lisätä. Metsänparannustyöt, jotka ovat tarpeen, vaativat kuitenkin niin paljon aikaa ja rahaa, että tulokset joutuvat vasta tulevien sukupolvien hyväksi. Maan tulevaisuuden kannalta on tämä kuitenkin ylen tärkeä asia. Nykyisen polven on tehtävä kaikki, mitä tehtävissä on, varataksemme tuleville mahdollisimman parhaat elämänehdot ja turvataksemme maan tulevaisuuden, ja erityisesti on eduskunnankin näissä kysymyksissä osoitettava kaukonäköistä menettelyä.
Mutta miten on asia lähimmässä tulevaisuudessa, sanokaamme lähimpien kymmenen vuoden aikana?
Asiantuntijain laskelmien mukaan nousee metsiemme hakkaus nykyään yhtä suureksi, ehkäpä jonkin verran suuremmaksikin kuin niiden jälleenkasvu. Tämä tietää, että metsien hakkausta ei voi lähivuosina lisätä, ellei tahdota kuluttaa metsäpääomaa, mikä tietysti ei saa tapahtua. Metsään perustuva teollisuutemme ja siis vientimme voi siis tuskin lähivuosina suurentua hakkausta lisäämällä. Viennin laajentuminen viime vuosina on suurimmalta osalta perustunut sahatavaran ja pyöreän puun viennin lisääntymiseen, mikä on ollut yksinkertaisin keinoin ja vähällä pääomalla saavutettavissa. Tulevaisuudessa näyttää asianlaita olevan toisin. Vain kotitarvekulutusta vähentämällä ja teknillisiä menettelyjä, kuten jätepuun hyväksi käyttämistä, kehittämällä sekä ennen kaikkea jalostamalla puuta pitemmälle, so. valmistamalla selluloosaa ja paperia sahatavaran asemesta ja vähentämällä pyöreän puun vientiä, voidaan saavuttaa suurempia tuloksia. Mutta tämä kaikki on työläämpää ja paljon pääomia vaativaa. Elämäntasomme kohoaminen tulee senvuoksi tulevaisuudessa riippumaan entistä enemmän myös muun kotimaisen tuotannonlaajenemisesta, mutta tässä ovat vaikeudet epäilemättä suuremmat, kuin mitä metsien hakkauksen miltei vuosittainen lisääminen on ollut omiansa aiheuttamaan.
Tärkeä kysymys on, mitä maanviljelyskykenee aikaansaamaan ja mikä on oleva tulos niistä perusparannuksista, joita maanviljelyksessä kuluneina vuosikymmeninä on tehty. Tullitilastosta ilmenee, että elintarpeiden tuonti on viime vuosina, vuotta 1928 lukuunottamatta, ollut pienempi kuin vuonna 1913. Viljan ja viljatuotteiden tuonti oli v.1927 paljoudeltaan vain 57 % mainittujen tavaroiden tuonnista v. 1913.
Vuonna 1927 käytettiin näiden tavaroiden tuontiin 653 miljoonaa markkaa, mutta jos tuonti, väkilukuun verraten, olisi ollut yhtä suuri kuin vuonna 1913, olisi siihen mennyt rahaa miltei kaksi kertaa enemmän. Toiselta puolen oli siemenien, karjanrehun ja lannoitusaineiden tuonti nykyisessä rahassa laskettuna noin 200 miljoonaa markkaa vuoden 1913 tuontia suurempi, joten todellinen tulos viljatavaroiden tuonnin vähentymisestä vuoteen 1913 verraten oli n. 400 miljoonaa markkaa. Sen ohella on epäilemättä elintarpeiden kotimainen kulutus lisääntynyt. Kaikki tämä on merkittävä maatalouden ansiopuolelle. − Kysymys on, missä määrässä maatalous kykenee tulevaisuudessa vaikuttamaan tuonnin vähenemiseen taikka viennin lisäämiseen.
Taloudelliset kysymykset vaativat tulevaisuudessa yhä suurempaa huolenpitoa, myös valtiovallan puolelta.
Se, mitä tässä olen esittänyt, näyttää, että olemme kulkeneet lyhyen nousukauden ja nyt saapuneet jonkinlaiseen lepokohtaan, jossa on syytä järkevästi katsella, miltä seuraava taival näyttää. Tämä tarkastelu johtaa mielestäni siihen johtopäätökseen, että taloudelliset ja erityisesti tuotantoa koskevat kysymykset vaalivat tulevaisuudessa yhä suurempaa ja tarkempaa huomiota ja huolenpitoa.Myös kansaneduskunnan puolelta tarvitaan järkevää ja ymmärtäväistä menettelyä. Tosin taloudellisessa edistyksessä pääasia aina on yksityisten toiminta. Mutta valtiovallan asiana on luoda edellytyksiä yksityisten taloudelliselle työlle eikä ainakaan heikentää halua siihen. Näiden edellytysten luomisessa on valtiovallalla tärkeä tehtävä. Nykyaikana valtiovallan merkitys taloudellisessa elämässä ei ole pienentynyt, vaan päinvastoin suurentunut. On lausuttu, että jos verrataan parlamenttien päiväjärjestyksiä nykyaikana ja 50–60 vuotta sitten, niin havaitaan, mitenkä taloudelliset asiat ovat saaneet yhä kasvavan merkityksen julkisessa elämässä, jossa ne esiintyvät moninaisissa muodoissa: maan yleistä rahalaitosta koskevat kysymykset, valtion omat raha-asiat, tullit, sosiaaliset kysymykset, rautatiet, satamat, tiet, vesivoimat ynnä monet muut taloudelliset asiat esiintyvät nyt yhä useammin parlamenttien päiväjärjestyksessä. Valtio v. 1850 oli − on sanottu − juridinen ja sotilaallinen kone, valtio v. 1930 on taloudellinen kone. Samalla kun tämä on merkille pantu, on ollut pakko todeta toinen tosiasia: se nimittäin, että nykyaikainen parlamentaarinen järjestelmä jotenkin huonosti soveltuu taloudellisten asioiden käsittelyyn. Eräs kansainvälisessä talouselämässä tunnettu ranskalainen lausui äsken, että samalla kuin taloudellinen elämä nykyään on pysyväisen ja voimaperäisen järjestelyn alaisena, osoittaa valtiollinen järjestelmä silmiinpistävää vanhuuden ja elämään soveltumattomuuden merkkejä, jonkinlaista »parlamenttien iltahämyä». Merkkinä siitä ovat − sanoo hän − puolueiden pirstoutuminen ja sekavuus; poliitikkojen arvonannon väheneminen; puolueyhtymien heikkous ja siitä johtuva hallitusten alituinen vaihtuminen ja epävakaisuus; epävarmuus, joka johtuu siitä, että on mahdotonta vaalien edellä arvostella yleisen mielipiteen heilumisen ja vaihtelujen merkitystä ja laajuutta; vihdoin se jotenkin yleinen tosiasia, että nykyaikaisten lakien muodostelu ja elämään soveltuvaisuus ovat silminnähtävässä rappiotilassa verrattuna parlamentaarisen järjestelmän alkuaikoihin. − Kaikki tämä tekee, että nykyinen järjestelmä, kuten sanottu, ei hyvästi sovellu taloudellisten asioiden käsittelyyn, mikä miltei jokaisessa yllämainituista kohdista vaatisi päinvastaista asiaintilaa.
Valtion menot nielevät yhä suuremman osan kansallistuloa.
Ennen kaikkea koskee valtion toiminta taloudellisia oloja sen kautta, että valtion menot nielevät suuren osan maan kansallistulosta ja tämä osa pyrkii alituisesti kasvamaan. Meidän maassamme esim. kansa saa tehdä työtä 1¼ à l ½ päivää viikossa tuottaaksemme sen, mitä valtio ja kunnat tarvitsevat menoihinsa. Siis 65 jopa 78 »taksvärkkiä» yleisessä työssä. Lohdutuksena on, ettei suuri osa sitä huomaa. Nykyään meillä on päiväjärjestyksessä useampia suuria valtion menoja vaativia kysymyksiä. Taitamattoman valtion raha-asiain hoidon johdosta on valtion virkamiesten palkkaukseen nähden jouduttu kestämättömään tilaan. Sen selvittämiseen tarvitaan huomattavan suuri valtion vakinaisten menojen lisäys. Edelleen on meillä esillä suuria sosiaalisia vakuutuskysymyksiä. Parlamentaarinen järjestelmämme on vienyt siihen, että eduskunnassa on käsiteltävänä kaksi kallista sosiaalivakuutusasiaa. Kun eduskunta katsoo asiakseen vähintäin kerran vuodessa leikitellä hallituksen vaihdolla, on tapahtunut, että yksi hallitus, sosiaalidemokraattinen, antoi esityksen sairausvakuutuksesta, ja joku aika sen jälkeen toinen hallitus, maalaisliittolainen, esityksen vanhuudenvakuutuksesta. Janiin on eduskunnassa yhtaikaa kaksi suurta asiaa, eivätkä edustajat oikein ole tietäneet, minkä hyväksyisivät. Näyttää siltä, että kenties kumpikin tulee yhtaikaa hyväksytyksi. Sairausvakuutuslaki onkin jo hyväksytty, joskin asetettu lepäämään yli uusien vaalien. − Vaikka se kenties on esityksestäni jonkun verran sivulla, haluaisin lausua, että sairaiden huollon alalla meillä ensimmäinen tehtävä nähdäkseni on riittävien parantoloiden rakentaminen ympäri maata, joka lähin tehtävä vielä vaatii suuria varoja. Sen ohella erikoislääkärikunnan kouluttaminen, johon nähden olemme pahasti takapajulla. − Vanhuudenvakuutuslaki ei ehtinyt tulla eduskunnassa loppuunkäsitellyksi. − Virkamiesten palkkausasia vaatii noin 140 miljoonaa, sairausvakuutus ehdotetussa muodossaan maksaa n. 200 miljoonaa ja vanhuusvakuutus n. 460 miljoonaa, josta valtion ja kuntien osuus n. 210 milj., kaikki yhteensä noin 800 miljoonaa. Jos katsomme nämä tulevaisuudessa pysyväisiksi menoiksi, pitäisi kansallistulon, samalla kun näin suuria menoja syntyy, lisääntyä useammalla miljardilla, jotta tasapaino taloudessa säilyisi. Kun tällaisia tavattomia menoja aiotaan yhdellä kertaa säätää, niin täytyy sanoa sitä, lievää sanaa käyttäen, epätarkoituksenmukaiseksi asiain hoidoksi.
Sosiaalinen huolenpito kuuluu epäilemättä nykyaikaisen yhteiskunnan tehtäviin. Tosin Saksassa on johtavalta demokraattiselta taholta viime aikoina esiintynyt jotenkin ankaraa kritiikkiä nykyistä sosiaalivakuutusjärjestelmää vastaan. Minä puolestani olen kuitenkin kasvanut siinä käsityksessä, että sosiaalivakuutus on se muoto, jossa yhteiskunnallinen huolto nykyajan vaatimuksia vastaavalla tavalla parhaiten toimeenpannaan, ja niin ollen sosiaalisen vakuutuksen kehittäminen on luullakseni meilläkin, niinkuin muissakin sivistysmaissa, tulevaisuuden tehtäviä.
Sanotaan: Olemme sosiaalivakuutukseen nähden vielä kovin jäljessä muista sivistysmaista. Meillä ei ole kuin tapaturmavakuutus voimassa, mutta useimmat muut maat ovat jo täytäntöön panneet useampia muita sosiaalivakuutuksen muotoja. Meidän täytyy sentähden kiirehtiä, jotta emme jää järin pahasti jälkeen.-Näin lausujat näkyvät kuitenkin jättäneen huomioonottamatta meidän maamme tärkeimmän sosiaalisen lain, kieltolain. Huomautan heti, etten tule esiintuomaan mitään mielipidettä tai arvostelua siitä, onko kieltolaki hyvä vai huono, vaan koskettelen vain erästä siihen liittyvää taloudellista puolta, jota ei ole huomatakseni julkisuudessa paljoa käsitelty. Kieltolain tarkoituksena on alkoholijuomien väärinkäytön erityisesti vähävaraisten kansankerrosten keskuudessa aikaansaaman köyhyyden ja kurjuuden vähentäminen ja näiden kansankerrosten taloudellisen ja siveellisen tilan parantaminen ja elämäntason kohottaminen. Vain sen kautta, että tämän lain avulla huomattavia tuloksia taloudellisessa ja siveellisessä suhteessa saavutetaan, voidaan puolustaa niitä suuria henkilökohtaisia rajoituksia, mitkä kieltolaki tuo mukanaan. Jos nyt alkoholijuomien kulutus olisi jotenkin kokonaan loppunut, olisi kaikki hyvin. Mutta toistaiseksi näitä juomia maassa käytetään, – miten paljon, sitä on vaikea sanoa. Taloudelliselle neuvottelukunnalle äsken antamassaan lausunnossa tullihallitus arvioi Suomeen nykyään salakuljetettujen väkijuomien määrän muunnettuna 40 %:iseksi paloviinaksi, vastaavan noin 15 000 000 litraa, kun vuosina ennen maailmansotaa paloviinan ja pirtun kulutus nousi vain hiukan yli 6 000 000 litran. Toisten mielestä nämä tullihallituksen numerot ovat liioiteltuja. Mutta joskin oletamme alkoholijuomien kulutuksen melkoista pienemmäksi kuin tullihallitus on laskenut, niin tuon kulutuksen taloudellinen merkitys maalle on luullakseni huomattava. Tähän on tullihallitus, joskin ohimennen, viitannut. »Kehitys on johtanut siihen, että mainittu kysymys on käynyt mitä merkityksellisimmäksi myös yleistalouden ja valtiotalouden kannalta, sillä alkoholiliike sitoo nyttemmin huomattavia voimia ja suuria taloudellisia arvoja, samalla kuin tietenkin tulli jää valtion kassoihin kertymättä» − näin sanoo tullihallitus. Jos pidämme silmällä vain asian yleistaloudellistapuolta, niin on huomattava, että jotenkin kaikki kulutetut alkoholijuomat tuodaan ulkomailta, sensijaan että entisenä aikana kaikkein suurin osa niistä valmistettiin kotimaassa. Toiseksi puheenaolevien juomien maahantuonti ja kuluttajille jakelu tapahtuu nykyään paljon kalliimmalla tavalla kuin entisen järjestelmän aikana. Kansantaloudellisesti puhuen: kyseenalaisen tarpeen tyydyttäminen suoritetaan sangen epätaloudellisesti ja epätarkoituksenmukaisen koneiston avulla, joskin on vaikea numeroilla laskea, millaista rasitusta se maalle kansantaloudellisesti tietää. Ohjeeksi voinee tässäkin ottaa kansantaloudellisen lain so. hinnan muodostuksen niin sanoakseni »vapailla markkinoilla», verrattuna hintaan ennen sotaa. Hankkimieni tietojen mukaan on väkijuomien hinta salakaupassa melkoisesti, ehkäpä noin 3 kertaa korkeampi kuin ennen sotaa. Alkoholijuomien kulutus tietää siten maalle kansantaloudellisesti luultavasti suurempaa rasitusta kuin aikaisemmin, vaikka ennen noin puolet juomien hinnasta meni valtiolle ja joutui tukemaan yhteisiä laitoksia, pääasiassa rautatierakennuksia. Vuonna 1913 valtion tulot näistä juomista tekivät noin 19 miljoonaa kultamarkkaa eli noin 200 miljoonaa nykyistä markkaa. − Luulisin olevan aihetta kääntää asian kansantaloudelliseen puoleen entistä enemmän huomiota. Ja minusta näyttää, että verrattaessa sosiaalista lainsäädäntöä ja sen eri maille tuottamaa rasitusta voinee tuskin jättää huomioonottamatta kieltolakia, jota ei muualla Euroopassa ole toimeenpantu. On ymmärrettävissä, jos maassamme, jossa varallisuus muutenkin on heikko, täytyy ainakin toistaiseksi olla varovaisia pantaessa voimaan muita suuria menoja aiheuttavia sosiaalisia uudistuksia.
Nykyajan ihanne: laajojen kansankerrosten kohottaminen.
Sanoin edellä, että nykyaikana taloudelliset kysymykset saavat yhä enemmän jalansijaa myös julkisessa elämässä. Miltei kaikki asiat pyrkivät lopullisesti nykyaikana muodostumaan taloudellisiksi. Voi kysyä: onko sitten oikein, että taloudellisille kysymyksille annetaan näin suuri paino? On ollut aikoja, jolloin korkea sivistys ja henkinen elämä on virrannut voimakkaana, vaikka taloudellinen varallisuus, nykyajan oloihin verrattuna, on ollut mitättömän pieni. Saksa oli 18:nnen vuosisadan lopussa ja viime vuosisadan alussa köyhä nykyajan silmillä katsoen, mutta silloin elivät suuret runoilijat Goethe, Schiller ja koko sikermä muita, silloin eli filosofi Kant, silloin Beethoven, Mozart, Schubert − kaikki koko ihmiskunnan sivistyksen sankareita, jollaisia Saksa myöhemmin ei ole nähnyt. − Ja meidän oma maamme oli 1840-, 1850- ja 1860-luvuilla, nykyaikaan verrattuna köyhä, mutta silloin oli meillä Snellman, Runeberg, Lönnrot ja Kivi, joiden vertaisia maamme ei ole myöhemmin kyennyt synnyttämään.
Ihmisten ihanteet ja pyrkimykset vaihtelevat ajasta toiseen. Ne voimat, jotka määräävät nämät ihanteet, ovat taloudellisen elämän ulkopuolella. Mutta mitkä nuo pyrkimykset ja tarkoitusperät kulloinkin ovatkaan, kaikilla niillä on taloudellinen puoli, jonka vaikutus ilmenee rajana, mihin asti päämäärien saavuttaminen on mahdollinen ja voi ulottua. Nykyajan ihanne on monessa suhteessa toinen kuin entisten aikojen. Nykyajan pyrkimysten päämäärä on mahdollisimman laajojen kansankerrosten henkinen ja taloudellinen kohottaminen sekä saattaminen osallisiksi hyvinvointiin ja nykyaikaiseen sivistyselämään. Tämä ihanne on seurauksena kansansivistyksen yleistymisestä ja yleisinhimillisten aatteiden vallalle pääsemisestä, ihmisarvontunnustamisesta. Näiden ihanteiden ja tarkoitusperien toteuttaminen vaatii kuitenkin erikoisesti runsaita aineellisia varoja, ja edellyttää varallisuuden yleistä nousua. Nykyajan ihanteiden ja juuri niiden toteuttamiseen liittyy ratkaisevana taloudellinen puoli. Niiden toteuttamisen rajana ovat taloudelliset mahdollisuudet.Tämä helposti unohdetaan. Luullaan, että ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi käytettävissä olevat varat ovat ehtymättömät. Tosiasia kuitenkin on, että varat ovat, tarpeisiin verraten, niukat. Niukkuuden laki vallitsee maailmassa. Se on koko nykyaikaisen kansantaloustieteenkin lähtökohta.
Yksityisyritteliäisyyteen ja yksityisen vapauteen perustuva taloudellinen järjestelmä.
Kaikista taloudellisista järjestelmistä, mitä tunnetaan tai mitä on esitetty, nykyinen yksityisyritteliäisyyteen ja yksityiseen vapauteen perustuva − mitä puutteita sillä muuten onkin − on osoittautunut parhaiten soveltuvan palvelemaan nykyaikaista ihannetta, joka tähtää yleisen hyvinvoinnin lisäämiseen ja elintason kohottamiseen. Sosialismin perustaja Marxopetti että ns. »kapitalistinen» talousjärjestelmä johtaa siihen, että kansan suuri enemmistö yhä enemmän ja enemmän köyhtyy ja kurjistuu, samalla kuin tuotanto muka laajenemistaan laajenee ja varallisuus kerääntyy yhä harvalukuisemman yrittäjäluokan haltuun. Ei tarvitse paljoa katsella ympärilleen ja ajatella asioita huomatakseen, miten väärä ja epäloogillinen tämä väite on. Nykyaikainen taloudellinen järjestelmä ei voisi pysyä pystyssä eikä kehittyä ja laajentua, jos se rajoittuisi valmistamaan vain sellaisia tavaroita, jotka tyydyttäisivät jonkin vähälukuisen ns. »kapitalistiluokan» tarpeita. Puuvillatavaratehtaat, kenkätehtaat, rakennusteollisuus, paperiteollisuus ja toiselta puolen voin ja maidon tuotanto ynnä kaikki muukin taloudellinen toiminta tarkoittaa, välttämättömyyden pakosta, kaikkein suurimmalta osalta suurten joukkojen tarpeiden tyydyttämistä. Se on joukkotavarain tuotantoa, ja tämän toiminnan edellytyksenä on, että tavarain kulutus lisääntyy ja että siis suurten kansankerrosten tarpeiden tyydyttäminen, joka on koko tämän tuotannon perustuksena ja edellytyksenä, tapahtuu yhä paremmin ja paremmin, yhä suuremmassa ja suuremmassa mittakaavassa. Toisin sanoen: se pyrkii toteuttamaan nykyajan ihannetta, että kansan laajojen kerrosten elämäntaso ja hyvinvointi paranee ja kohoaa. Tuo Marxin kurjistumisoppi onkin itsessään väärin ajateltu, sillä tuotannon valtava lisääntyminen ja tuotteiden kuluttajien yhä suurempi ja suurempi köyhtyminen ovat toistensa vastakohtia. Kokemus onkin osoittanut tämän väitteen täydellisen paikkansapitämättömyyden. Kehitys on kulkenut aivan toiseen suuntaan kuin Marx aikoinaan ennusti.
Pääomanmuodostuksen välttämättömyys.
Toiselta puolen täytyy tuotannon kulkea kulutuksen edellä; tuotannonlisääntyminenon kulutuksen kasvamisen välttämätön edellytys.
Tuotannon lisääntymisen ja laajenemisen ja siten yleisen elintason kohoamisen välttämättömänä edellytyksenä taas on, että pääoma maassa lisääntyy.Pääomaa ei synny muulla tavalla kuin yhdellä ainoalla: säästämällä, siten, että kulutus on tuotantoa pienempi. Täytyy aina sijoittaa osa tuotannon tuloksista maan parannuksiin, uusiin laitoksiin, koneisiin, tehtaisiin, kulkuneuvoihin, rakennuksiin yms. Yksityisen maan kannalta on myös olemassa toinen keino: ulkomailta lainaaminen, so. että toinen kansa luovuttaa osan säästöistään toisen kansan käytettäväksi. Tämä viimeksimainittu keino on ja sen tulee olla väliaikainen, ohimenevä, joskin toisinaan tämä väliaika voi kestää kauan, vuosikymmeniä, vieläpä, kun on kysymys luonnontilassa olevista siirtomaista, joiden talous on alusta alkaen rakennettava, ehkäpä vuosisadankin. Mutta ennemmin tai myöhemmin täytyy ulkomaisen velan takaisin maksun alkaa ja maan edistyksen nojautua ainoastaan oman maan pääomaan. Ja silloinkin, kun maan talouden kehittämisessä käytetään ulkomaista pääomaa, täytyy, jotakin lyhyempää poikkeusaikaa lukuunottamatta − ainakin kun on kysymys jo jonkin verran kehittyneestä maasta − taloudellisen edistyksen pääasiallisesti tapahtua maan oman pääomanmuodostuksen nojassa. Ulkomailta lainattu pääoma voi sentähden olla ainoastaan vähäinen osa siitä uudesta pääomasta, mikä on tarpeen, jotta maan taloudellinen kehitys menee eteenpäin. Kuten jo edellä lausuin, laskettiin ennen sotaa, että kansan piti säästää vuotuisista tuloistaan ainakin viidesosa, mikä vastaisi noin 3 % maan kansallispääoman koko määrästä. Nykyään pidetään tätä liian vähäisenä, »etanan kulkuna». Suomen kansallisvarallisuus on arvioitu noin 120 miljardiksi markaksi ja kansallistulon pitäisi nousta n. 18 miljardiin, mihin se aivan viime vuosina nähtävästi onkin noussut, ja vuotuisen kansallisvarallisuuden lisäyksen pitäisi siis olla ainakin noin 3,6 miljardia. Jos väestön vuotuinen lisäys on 1 % − Suomessa se ennen sotaa nousi 1,3 %:iin niin menisi 1/3 eli toista miljardia vuotuisesta pääoman lisäyksestä siihen, jotta kansan elintaso voisi pysyä entisellään, eikä alentua, ja vain 2/3 pääomanmuodostuksesta jäisi käytettäväksi elintason parantamiseen.
Kaikkein tärkeimpiä tehtäviä meillä on juuri pääomanmuodostuksen ylläpitäminen ja lisääminen ja tämä on valtion huomioonotettava, ennen muuta verotuksessa. Pääoman puute on taloudellista elämäämme pahimmin painava este. Miten heikossa tilassa tässä suhteessa olemme, käy ilmi, jos vertaamme olojamme esim. Skandinavian maihin. Suomen kaikkien liikepankkien tasetilit, bilanssit, jota osoittavat, miten paljon varoja pankeilla on hoidettavinaan, nousevat nykyään n. 11 miljardiin Smk:aan, mutta niiden pitäisi nousta 30 a 33 miljardiin, jotta meillä, väkilukuun verraten, olisi yhtä paljon varoja käytettävänä kuin Skandinavian maissa. − Pääomiin ja varallisuuteen nähden olemme kovin jäljessä. Mutta näissä asioissa on yleinen mielipide vielä jotenkin vanhanaikaisella, etten sanoisi sekavalla kannalla. Pääomaa, »kapitaalia», ehkä vielä siedettäisiin, mutta ei pääoman omistajia, »kapitalisteja». Nämä katsotaan jonkinlaisiksi yhteiskunnan vihollisiksi, joita on ahdistettava. Tämä nurjamielinen käsitys, joka kyllä on olemassa muuallakin, perustuu vanhanaikaiseen ja väärään ajatukseen pääoman tehtävästä ja merkityksestä nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Tuo vanha käsitys on peräisin entisiltä ajoilta, jolloin varallisuus, »rikkaus», esiintyi toisessa muodossa kuin nykyään. Silloin ajateltiin kultaa ja kalliita kiviä, suurenmoisia palatseja ja valtavia maatiloja, joiden ainoana tarkoituksena oli hankkia niiden omistajille loistoa ja antaa heille mahdollisuus järjettömään mässäämiseen. Tämä käsitys on painanut leimansa myöhempäänkin ajatustapaan, kun puhutaan pääomasta, »kapitaalista», ja sen hankkimisesta. Ei oteta huomioon perinpohjaista muutosta, mikä pääomaan nähden on tapahtunut nykyaikaisessa yhteiskuntataloudessa. Omaisuus on meidän päivinämme kaikkein suurimmalta osalta sijoitettu ns. reaalipääomaan, maanviljelykseen, teollisuuteen yms. ja se tekee alituisesti työtä yhteiskunnan tuotannossa. Tämä tuotanto on aina jatkuva yhteiskunnallinen toiminta, prosessi, jonka tarkoituksena on koko yhteiskunnan tarpeiden tyydyttäminen. Jotta mikään edistyminen on mahdollinen, jotta voisimme paremmin hankkia itsellemme elintarpeita, teollisuuden tuotteita, asuntoja ym., mikä on tarpeen elämäntasomme parantamiseksi, on välttämätöntä, että tuotantoprosessiin alituisesti virtaa lisää pääomaa. Ellei näin tapahdu, niin tuotanto ei voi laajentua ja ihmisten aineellisten tarpeiden parempi tyydyttäminen on mahdotonta. Sen pääoman, joka täten alituisesti virtaa tuotannon palvelukseen, aikaansaa yksityisten säästäminen. »Ilman sitä voimakasta kannustinta taloudellisiin ponnistuksiin ja säästäväisyyteen, mikä sisältyy yksityisen pyrkimykseen pääoman muodostuksen kautta turvata ja parantaa asemaansa, ei nykyaikainen yhteiskunta mitenkään voisi tyydyttää uuden pääoman tavatonta tarvettaan, ja on todellakin erikoisen onnellinen järjestys, että tämä yhteiskunnan elinehto on saanut palvelukseensa niin erinomaisen voiman, kuin on yksityisen pyrkimys varallisuuden hankkimiseen näin sanoo kuuluisa ruotsalainen kansantalouden tutkija professori Cassel.On katsottu valtion voivan suorittaa tämän pääomanmuodostuksen ja pääoman luomisen, mutta valtion elimien kokoonpano ja niiden toimintaan vaikuttavien voimien laatu kuin myös käytännöstä saatu kokemus osoittavat, ettei valtion toiminta koskaan voi korvata yksityistä pääomanmuodostusta. Ylipäänsä valtion mahdollisuuksia tällä alalla aivan uskomattomasti yliarvioidaan.
Kansallinen Kokoomuspuolue on ohjelmassaan hyväksynyt mm. seuraavat yleiset periaatteet:
»Maan varallisuutta ja taloudellista itsenäisyyttä on kaikin keinoin edistettävä. Yritteliäisyyttä on kannustettava, kaikkea hyödyllistä työtä, niin henkistä kuin ruumiillista, on tuettava.
Tarmokkaasti on tehtävä sellaista uudistustyötä, joka kohottaa vähäväkisiä kansankerroksia.»
Nämä periaatteet antavat selvän ja riittävän ohjeen. Puolueen ohjelman kirjoittajia on johtanut oikea vaisto, kun he ovat liittäneet nämä kaksi pontta yhteen. Sillä ainoastaan maan varallisuutta edistämällä, yritteliäisyyttä kannustamalla ja kaikkea hyödyllistä työtä tukemalla luodaan edellytykset uudistustyölle vähäväkisten kansankerrosten kohottamiseksi.
