VEROTUS, DEMOKRATIA, PARLAMENTARISMI
Esitelmä Suomen V kauppa- ja teollisuuspäivillä Tampereella lokakuun 3 päivänä 1930
»Valtio määrää tulonsa menojen mukaan, mutta yksityinen menonsa tulojen mukaan.»
Siihen aikaan kun minä nuoruudessani opiskelin finanssitiedettä esitettiin kirjoissa tärkeänä oppilauseena seuraava väite: Ero valtion ja yksityisen taloudenhoidon välillä on siinä, että yksityisen pitää asettaa menonsa tulojen mukaan, mutta valtio menettelee päinvastoin, so. määrää ensin menonsa ja asettaa sitten tulonsa niiden mukaan. Itse J. V. Snellmanin Valtio-opissa esiintyy tämä lause, varustettuna kuitenkin lisäyksellä, joka antaa sille järkevän sisällön.
Nähdäkseni, mitä nykyään opetetaan, katsoin uudempiin finanssitieteellisiin teoksiin ja havaitsin tuota vanhaa ajatusta vieläkin niissä esiintyvän. Uusimmassa kirjallisuudessa sanotaan sentään varovammin, että »niin selvä ja ratkaiseva ei erotus kuitenkaan ole». Julkisessa taloudessa määrätään tulot »vain paljon suuremmassa mitassa menojen suuruuden mukaan kuin mitä on laita yksityisessä taloudessa».
Tämä vanha väite sisältääkin korkeintaan puolitotuuden. Kaikkialla, niin meidän maassamme kuin muuallakin, valitetaan valtion budjetin teossa varojen puutetta, joka estää toimeenpanemasta uudistuksia ja ottamasta menoarvioon kylläkin tarpeellisia menoja. Koetetaan teroittaa säästäväisyyttä valtion samoinkuin kuntien ynnä muiden julkisten yhdyskuntien taloudessa. Itse asiassa valtion ja yksityisten talouden välillä on olemassa jotenkin pitkälle menevää yhdenmukaisuutta − puhun tässä samoinkuin tuonnempana vain valtiosta, mutta se mitä sanon, koskee kaikessa pääasiassa myös kuntia ynnä muita ns. julkisia yhdyskuntia. Tosin yksityinen henkilö, jolla on pysyvä palkka- tai muu sellainen tulo, on pakotettu asettamaan menonsa tulojen mukaan. Mutta suuremmassa liikkeessä tehdään budjettilaskelmia, ja jos on välttämättömiä menoja, hankitaan niihin varat joko tuloja lisäämällä tai, ellei se käy päinsä, luottoa käyttämällä, vieläpä omaisuutta myymälläkin. Toiselta puolen valtionkin on menoista päätettäessä otettava huomioon, mitä varoja on käytettävissä. Rajat, joiden sisällä valtion menoista voidaan vapaasti määrätä, ovat olemassa. Olisi hyvä, jos valtiokin, talouttaan järjestäessään, ottaisi enemmän noudattaakseen niitä periaatteita, joita hyvin hoidetussa yksityisessä liikkeessä seurataan.
Valtion ja kuntien menojen lisääntyminen.
Tosiasia on, että valtion samoinkuin kuntien menot ovat, niin meillä kuin muualla, erityisesti viime vuosikymmenen kuluessa pelottavasti lisääntyneet. Vuonna 1913 olivat Suomen valtion menot 185 miljoonaa kultamarkkaa = noin 2 000 miljoonaa nykyistä markkaa; asukasta kohti 57 kultamarkkaa = noin 630 nykyistä markkaa. Vuonna 1930 (menoarvion mukaan) 4 595 miljoonaa markkaa; asukasta kohti 1 378 markkaa. Nousu siis enemmän kuin kaksinkertainen. Kuntien menojen kasvaminen on useimmissa tapauksissa ollut samanlainen.
Millainen on ollut kansallisvarallisuuden lisääntyminen, siitä ei ole olemassa tarkkoja laskelmia. Voimme kuitenkin erinäisten tietojen perusteella jotenkin suurella varmuudella päättää, että valtion ja kuntien menojen lisääntyminen on ollut paljon suurempi kuin kansallisvarallisuuden kasvaminen. Toisin sanoen: julkinen talous viepi nyt huomattavasti suuremman osan kansallistulosta kuin ennen sotaa.
Käytäntö näyttää siten noudattaneen tuota vanhaa finanssitieteen väitettä valtion menojen määräämisen vapaudesta. Samalla on käsitys valtion tehtävistä oleellisesti muuttunut. Aikaisempi katsantokanta, erityisesti Englannissa, pyrki rajoittamaan valtion toiminnan mahdollisimman vähään ja asettamaan yksityisen itsensä vastuunalaiseksi omasta menestyksestään ja toimeentulostaan. Myöhemmin on, aikaisimmin Euroopan mannermaalla, päässyt vallalle käsitys, joka on tahtonut ja tahtoo laajentaa valtion tehtäviä, varsinkin ihmisystävällisistä, humanitäärisistä, syistä eri muodoissa tapahtuvaa valtion avustustoimintaa. Amerikan Yhdysvalloissa pidetään edelleen kiinni vanhasta anglosaksisesta yksilöllisestä katsantokannasta. Voi sanoa nykyään olevan kaksi eri elämänfilosofiaa: toinen eurooppalainen, julkista avustusta korostava, ja toinen amerikkalainen, yksityisen omaa toimintaa ja huolenpitoa tehostava.
Nykyajan Euroopan maiden eduskunnissa näyttää tosiaan se käsitys olevan vallalla, että varat ovat loppumattomat, että voidaan määrätä vapaasti ennakolta menoja, miten paljon tahansa, kaikenlaisiin hyväksi katsottuihin tarkoituksiin, ja että, sittenkun budjetin menopuoli on valmis, yksinkertaisella aritmeettisella laskutoimituksella päätetään tarvittavat tulot otettaviksi veronmaksajainehtymättömästä kukkarosta. Tärkeimmäksi tehtäväksi muodostuu siten oletettujen varojen jakaminen aina sen mukaan, millainen käsitys eduskunnan enemmistössä kulloinkin sattuu olemaan vallalla.
Toiset päättävät menot, toiset maksavat ne.
Uusi aika on tuonut yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja progressiivisen tulo- ja omaisuusverotuksen, jonka oleellisena osana on verovapaa ns. toimeentulominimi. Meidän maassamme toistaiseksi tulli- ym. välillisen verotuksen johdosta myös vähempivaraiset ottavat suhteellisen tehokkaasti osaa valtion menoihin. Mutta pyrkimyksenä on »välillisten» verojen vähentäminen ja mahdollisesti poistaminen ja »välittömän» verotuksen lisääminen. Lopputarkoitus on,ainakin eräillä tahoilla, nähtävästi se, että asettamalla verovapaa tulominimi riittävän korkealle ja jyrkentämällä tulo- ja omaisuusveroasteikkoa julkiset menot siirretään yhä enemmän ja enemmän suhteellisesti pienen piirin kannettavaksi, jolla vähälukuisuutensa vuoksi, yleisen äänioikeuden vallitessa, ei ole vaikutusta valtion asioihin. Siis: Toiset päättävät menot ja toiset maksavat ne. Tunnettu sosialistinen kansantalouden tutkija, ruotsalainen professori Wicksell-vainaja lausui aikoinaan suoraan, että noudattamalla säännöllisiä veroperiaatteita tuskin voidaan tulla muuhun kuin suhteelliseen, proportionaaliseen tai heikosti nousevaan, progressiiviseen verotukseen. Jyrkkäasteinen progressiivinen tulo-, omaisuus- ja perintövero ei ole − hän sanoi − verotusta varsinaisessa merkityksessä, vaan omaisuuden pakkoluovutusta, konfiskaatiota, jonka tarkoituksena on edistää vissiä sosiaalipoliittista tarkoitusperää, nimittäin vähentää taloudellisia eroavaisuuksia ihmisten välillä. Tämä Wicksellin perustelu on kylläkin loogillinen, siihen katsomatta, hyväksyykö viimeksimainitun tarkoitusperän vai ei, ja jättämällä syrjään sen tosiasian, että verotus on osoittautunut soveltumattomaksi keinoksi varallisuuden yhtäläisyyden tai jonkinlaisen »keskinkertaisuuden» toteuttamiseen.
Englantilaisen parlamentarismin ja John Stuart Millin periaate.
Yllämainittuun seikkaan, että nykyisen demokraattisen järjestelmän vallitessa toiset päättävät menot ja toiset ne maksavat, on jo kauan kiinnitetty huomiota erityisesti juuri demokratian ja parlamentarismin kannattajien piirissä. Vanha englantilainen parlamentarismi lähti siitä edellytyksestä, että ne piirit, joilla oli suoranaista vaikutusta valtion asioihin, ja ne, jotka ottivat välittömästi osaa valtion talouden ylläpitämiseen, olivat samat. Yksilön vapauden ja kansanvallan, demokratian, sekä parlamentaarisen hallitusjärjestelmän kuuluisa esitaistelija, englantilainen John Stuart Mill lausui tästä asiasta seuraavat nykyajan demokraatin korvissa kummalta kuuluvat sanat: »On myös tärkeätä, että kokouksen, joka päättää verot, joko yleiset tai paikalliset, valitsevat yksinomaan ne, jotka suorittavat jotakin maksettavaksi määrätyistä veroista. Niillä, jotka eivät maksa mitään veroja, on, päättäessään äänillään toisten ihmisten varoista, kaikki syy olla tuhlaavaisia eikä säästäväisiä. Mikäli koskee raha-asioita, loukkaa näiden henkilöiden äänioikeus vapaan hallituksen pääperiaatteita … Tällainen oikeus tietää, että heidän sallitaan pistää kätensä toisten ihmisten taskuun tyydyttääkseen jokaisen tarkoituksen, minkä he pitävät sopivana kutsua yleiseksi . . . Että edustus menee yhtä pitkälle kuin verotus . . . se on sopusoinnussa Brittiläisten julkisten laitosten teorian kanssa. Mutta jotta tämä edustuksen ehto voitaisiin sovittaa yhteen äänioikeuden yleisyyden kanssa, on välttämätöntä, niinkuin on monesta muusta syystä suotavaa, että verotus näkyvässä muodossa, ulottuu vähävaraisimpaan kansanluokkaan asti.» Mill lisää, ettei välillisten verojen suorittaminen tässä suhteessa ole riittävä, vaan »olisi parempi, että välitön vero, pääveron yksinkertaisessa muodossa, kannettaisiin jokaiselta täysi-ikäiseltä henkilöltä; tai että jokainen henkilö saisi käyttää äänioikeutta, jos hän antaa verottaa itseänsä extra ordinem (ylimääräisesti) määrätystä summasta; tai että pieni vuotuinen maksu, jonka suuruus nousisi ja laskisi valtion menojen mukaan, vaadittaisiin jokaiselta luetteloon merkityltä valitsijalta; jotta jokainen tuntee, että raha, jonka päättämiseen hän äänellään vaikuttaa, on osaltaan hänen omaansa ja että hänellä on etua sen määrän pitämisestä alhaisena». ( J. S. Mill, Considerations on Representative Government, Peoples edit. 1926 sivu 69.)
Tämä kysymys on jälleen aivan viime aikoina joutunut sekä Englannissa että Saksassa laajan huomion esineeksi. Saksassa on nykyinen hallitus, jonka pääkannattaja on katolilaista talonpoikaisväestöä ja keskiluokkaa käsittävä Sentrum-puolue, ehdottanut eräänlaisen pääveron, »kansalaismaksun», säätämistä. Eräs Sentrumin johtomies perusteli ehdotusta vaalikokouksessa, jossa olin saapuvilla, mm. sillä, »että Saksassa on kuntia, joissa menoista päättävistä henkilöistä suurin osa ei maksa penniäkään kunnan menoihin».
Verotuksen ja kansanedustuksen toisistaan erilleen joutuminen.
Erityisesti on kuitenkin Englannissa alettu uudelleen kääntää huomiota edellämainittuun parlamentarismin perustana olevaan vanhaan periaatteeseen. On alettu käsitellä kysymystä »verotuksen ja kansanedustuksen toisistaan erilleen joutumisesta» (»divorce of representation from taxation»), so. sitä tosiasiaa, että toisten kansankerrosten edustajat parlamentissa ratkaisevat valtion menot ja verot, jotka joutuvat toisten kansankerrosten maksettaviksi. Johtava englantilainen lehti The Times, joka on viime aikoina tavan takaa asiaa kosketellut, nimitti joku aika sitten tätä ilmiötä »yhdeksi sodan jälkeisen demokratian eniten huolestuttavaksi kehityksen suunnaksi, tendenssiksi» ja katsoi sen olevan pääasiallisena syynä julkisten menojen pelottavaan lisääntymiseen. Viime kuukausien aikana Times on kirjoittanut mm. seuraavat lauseet: »Ellei äänestäjiä saada ainakin jossakin määrässä omassa taskussaan ja omakohtaisesti tuntemaan äänellään kannattamansa politiikan vaikutuksia, niin hänen tuskin voi odottaa vastustavan puolueiden vaalipuhujalavalta tarjoamia houkutteluja.» − »Ei voi olla puhetta mistään periaatteesta valtion finanssiemme hoidossa, siksi kunnes pääoma on lujasti suojeltu joutumasta tuhlatuksi ja kunnes jonkinlainen välitön suhde palautetaan veronmaksajain suuren joukon ja heidän kontrolloimiensa julkisten menojen välille . . . Ei ole olemassa mitään turvaa liioiteltuja toimenpiteitä vastaan, ellei kaikilla kansalaisilla, jokaisella varojensa mukaan, ole mieskohtaista etua, intressiä, valvottavana yhteiskunnan kustannuksia laskettaessa.» Tunnettu liberaalinen taloudellinen aikakauslehti The Economist kirjoitti joku aika sitten seuraavat sanat: »Me emme kuulu niihin, jotka katsovat, että kansan vähempivaraisen osan tulisi saada nauttia etuja lisätystä yhteiskunnallisesta huolenpidosta ottamatta osaa verotuksen tuottamaan rasitukseen.»
− Toistaiseksi ei Englannissa ole näissä asioissa päästy tehtävän määrittelyä pitemmälle. Kysymys on, millä tavalla demokraattinen yleinen äänioikeus ja järkevä sekä yhteiskunnan etujen mukainen valtiotalouden hoito ja verotuspolitiikka saadaan yhteen sovitetuiksi. Miten tämä vaikea kysymys on ratkaistava, siitä ei vielä ole selvyyttä.
Valtiollisessa elämässä esitetään nykyään ei ainoastaan tosiasiana, vaan vieläpä hyväksyttävänä periaatteena, että eri kansankerrosten ja puolueiden päämääränä on ja tulee olla taistelu omien ja oman ryhmän etujen, ennen kaikkea taloudellistenetujen puolesta. Kun vallalla oleva finanssiteoria on opettanut, että progressiivisen tulo- ja omaisuusveron avulla voidaan mielin määrin panna päätetyt menot pienen ryhmän kannettavaksi, niin ei ole ihmeteltävää, jos tuollaisesta etufilosofiasta lähtien joudutaan verotuksen asemesta omaisuuden konfiskaatioon, jolle tällaisen periaatteen kannalta ei voida asettaa mitään rajoja.
Taloudelliset lait ovat yläpuolella lainsäätäjän voiman myös verotuksen vaikutuksiin nähden.
Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Lainsäätäjä ei ole kaikkivaltias. Elämässä ovat vallalla omat sisäiset lakinsa, niin taloudelliset kuin henkiset, psykologiset, jotka ovat yläpuolella lainsäätäjän voiman.Se luulo, että yhteiskunnalle kokonaisuudessaan ja vähävaraisille kansankerroksille erityisesti olisi yhdentekevää, ovatko suurempituloisten maksettavaksi pannut verot raskaammat vai lievemmät, ei ole oikea. Elämä itse tässäkin tapauksessa, kuten muissa, milloin liian paljon poiketaan keskilinjalta, saa aikaan vastavaikutuksen, jos sen terveydelle välttämättömiä lakeja liiaksi loukataan.
Ensimmäinen tällainen elävän elämän vastavaikutus, reaktio, on ns. »veronsiirto», jonka kautta lainsäätäjän määräämä verotus lopullisesti sovellutetaan todellisen elämän vaatimuksiin. Aikaisemmin katsottiin teoriassa, että progressiivista tulo- ja omaisuusveroa sen maksaja ei voinut siirtää toisten kannettavaksi, vaan jäi se maksajan itsensä rasitukseksi. Tästä edellytyksestä lähtee nykyaikainen tulo- ja omaisuusverolainsäädäntö. Viime aikoina on kuitenkin alettu myöntää, että tämä vanha mielipide ei ole sellaisenaan oikea. Myös progressiivinen tulo- ja omaisuusvero on siirron alainen. Missä määrässä − se riippuu vallitsevista oloista ja tilanteesta. Vero siirtyy, joko kokonaan tai osittain milloin eteenpäin, so. lisätään tuotteen hintaan, milloin taaksepäin, so. joutuu raaka-aineen hinnan tai työpaikan kannettavaksi, milloin taas se jää joko kokonaan tai osittain veronmaksajan lopulliseksi rasitukseksi − niin kuin asianlaita on muihinkin veroihin nähden. Meillä on siitä kouraantuntuva kokemus. Pankkien verotus, joka on kokonaan tulo- ja omaisuusverotusta, on, verrattuna aikaan ennen sotaa, pöyristyttävässä määrässä lisääntynyt. Seuraus on ollut korkokannan kohoaminen, koska pankeilla ei ole ollut muuta mahdollisuutta kuin siirtää se pääasiallisesti luotonottajain kannettavaksi. Puutavarateollisuuden verotus, mikäli sitä ei voida lisätä valmiin tavaran hintaan, painaa metsän hintoja. Jos keskusosuusliike Valion kannettavaksi pantaisiin suuria veroja, alentaisi se vastaavasti liikkeen maksamia maidon hintoja jne. Mitä korkeampi ja raskaampi vero on, sitä suuremmalla voimalla vaikuttaa veron siirtämiseen suuntautuva puristus. »Demokraattinen verotuspolitiikka ei ole niin yksinkertainen asia kuin miltä se kentiesi näyttää», sanoi tunnettu kansantalouden tutkija, professori B. Ohlin vastatessaan tanskalaisen sosiaalidemokraattisen finanssiministerin väitteisiin Pohjoismaisessa Kansantaloudellisessa Kongressissa Kööpenhaminassa v. 1926 tästä asiasta keskusteltaessa. − Näyttää siltä, että meidän muutenkin täytyy pian tarkistaa useita aikaisemman finanssitieteen opinkappaleita, jotka ennen sotaa suurella vaivalla saimme päntätä päähämme. Erityisesti juuri verotusopissa. Eräs Saksan nykyään huomatuimmista kansantaloudellisista kirjailijoista lausui äsken, puhuessaan verotusrasituksesta Saksassa: »On tarpeen heittää mereen mieletön käsitys, että välittömät verot ovat parempia kuin välilliset ja että progressiivinen tulovero edustaa oikeudenmukaisinta verotusmuotoa.»Kysymys progressiivisen tulo- ja omaisuusveron siirtyväisyydestä on nykyään vilkkaan harkinnan alaisena, mutta toistaiseksi kysymystä ei vielä ole lopullisesti selvitetty. Erityisesti Englannissa sosialistisella taholla, vieläpä osassa liberaalejakin, pidetään edelleen kiinni vanhasta teoreettisesta katsantokannasta, joskin viime aikoina on epäilyksiä sen oikeudesta yhä enemmän alkanut esiintyä.
Erimielisyyttä ei sitä vastoin ole ilmaantunut erääseen toiseen korkean verotuksen seuraukseen nähden. Ei ole kiellettävissä, että korkea verotus on omiaan ehkäisemään pääoman muodostusta. Ja sitä se tekee siinäkin tapauksessa, että veronmaksaja siirtää veron toisten kannettavaksi. Kun esim. pankki siirtää tulo- ja omaisuusveron lainanottajan niskoille ja puuteollisuuslaitos metsänomistajan kannettavaksi, niin on sillä pääomanmuodostuksen ehkäisemiseen nähden pääasiallisesti samanlainen vaikutus kuin jos vero jäisi maksajan rasitukseksi. Tapahtuipa nyt pääoman muodostumisen hidastuminen missä kohdassa ja millä paikalla tahansa, on sen vahingollinen vaikutus arveluttava.
»Kapitalistinen» järjestelmä ja yleinen hyvinvointi.
Eräillä tahoilla sanotaan: Mitä siitä on väliä, vaikkei pääomaa kokoonnu »kapitalisteille» ja »yrittäjille»? Parempi on ottaa pääoma mahdollisimman suuressa määrässä valtiolle ja kunnalle ja käyttää se ns. »sosiaalisiin tarkoituksiin» ja parannuksiin. Silloin se tulee kaikkien hyväksi, eikä »kapitalistien», joiden tarkoitus on oman voiton pyynti eikä kansan laajojen kerrosten hyvinvointi ja menestys.
Jokainen, joka katselee ympärilleen ja kykenee tekemään näkemistään johtopäätöksiä, havaitsee, miten perätön on tämä vanha iänikuinen väite, jota yhä uudestaan toistetaan. Ne ajat, jolloin voi sanoa yhteiskunnassa suurten joukkojen tehneen työtä harvalukuisen ylimystön hyväksi, ovat olleet ja menneet. Verrattakoon, millaisissa oloissa työväestö eli, niin meillä kuin muualla, entisinä aikoina, sanokaamme 100 tai 50 vuotta sitten, ja millaisissa oloissa se nyt elää. Ei ole epäilystä, että jos kehitys saa rauhassa mennä omalla voimallaan ja ilman valtiovallan liiallista sekaantumista eteenpäin, puolen vuosisadan perästä kansan yleinen elintaso jälleen on nykyisestä melkoisesti noussut. − Mikään ei olisi ns. »kapitalistisen», so. yksityiseen yritteliäisyyteen perustuvan järjestelmän kannalta tärkeämpää ja toivottavampaa kuin yleinen hyvinvointi ja mahdollisimman korkea elintaso. Että jokaisella kansalaisella olisi oma pankkitili, riittävä henkivakuutus ja elinkorko, hyvät asunnot nykyaikaisine mukavuuksineen, vieläpä oma auto, kuten Amerikassa − sanalla sanoen, kaikin puolin mahdollisimman hyvä ja turvattu olo, niin hyvä, ettei mikään »sosiaalinen huolenpito» olisi tarpeen. Tämä olisi toivottavaa, ei ainoastaan nykyään vallitsevan yleisen ihmisystävällisen katsantokannan vuoksi, joka ajanhengen vaikutuksesta on levinnyt, vaan se olisi tärkein ja parhain edellytys ennen kaikkea nykyaikaisen »kapitalistisen» talousjärjestelmän menestymiseksi, laajenemiseksi ja kehittymiseksi. Sillä nykyaikainen kapitalistinen talousjärjestelmä ei yksinkertaisesti voi muulla edellytyksellä laajentua ja kehittyä − se voi kehittyä vain yhtä rintaa »laajojen kansankerrosten» hyvinvoinnin kanssa. Tehtailija ja maanviljelijä ei voi lisätä ja parantaa valmisteitaan, ellei hänen tavaroittensa ostaja- ja kuluttajapiiri laajenemistaan laajene ja taloudellisesti vaurastu. Nykyaikaisesta tuotannosta vain mitättömän pieni osa on tarkoitettu ahtaan ylimmän luokan, »rikkaiden» kulutettavaksi. Näitä itsessään kylläkin selviä asioita sotkee ja niiden ymmärtämistä vaikeuttaa se seikka, että kansainvälisen työnjaon johdosta eräillä aloilla tuotteiden valmistus tapahtuu vieraiden kansojen kulutusta varten ja riippuu siten muiden maiden laajojen kansankerrosten elämäntason kohoamisesta. Mutta yksityiseen yritteliäisyyteen perustuvan, »kapitalistisen» talousjärjestelmän perusluonnetta ja vaikutusta tämä seikka ei muuta. Voi huoleti sanoa, että kaikista nykyään tunnetuista talousjärjestelmistä tämä järjestelmä − mitä puutteita sillä muuten onkaan – sisäisen rakenteensa ja kehitysedellytystensä vuoksi paraiten vastaa nykyajan ihannetta: mahdollisimman suuren hyvinvoinnin hankkimista mahdollisimman suurelle kansan osalle. Tällainen kehitys on täysin meidän, »kapitalistien», ohjelman mukainen. Tunnustan, että minä puolestani aina tunnen mielihyvää nähdessäni Suomen Sosialidemokraatissa asiantuntemuksella laadittuja kirjoituksia naisten muotiuutuuksista ynnä muista sellaisista asioista sekä katsellessani lehdessä olevia, nykyajan ihmisen mukavuuteen kuuluvien monenlaisten tavaroiden ilmoituksia. Se osoittaa, että välimatka eri kansankerrosten välillä pienenee siten, että alhaalta noustaan ylöspäin, mikä on ainoa oikea tapa.
Tarpeiden tyydyttäminen valtion toimenpiteillä.
Sosialistit ja heitä lähellä olevat sanovat: Aivan oikein, meidän tarkoituksemme juuri on tässä hahmoteltu. Me tahdomme tyydyttää laajojen kansankerrosten tarpeita, jotka ovat miltei rajattomat, valtion ja kunnan toimenpiteiden kautta. Tarpeelliset varat kerätään verotuksella, so. ottamalla tuotannon tuloksesta yhä suurempi osa. On yhdentekevää, tyydytetäänkö tarpeita täten valtion toimesta vai yksityisen yritteliäisyyden puitteissa. Samaan päämäärään päästään parhaiten edellistä tietä.
Aina on tyydytetty osa ihmisten tarpeista valtion tai muiden yhteisöjen kautta. Aikaisemmin rajoittui valtion tehtävä ylipäänsä oikeusjärjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseen. Viimeisten miespolvien aikana on valtion tehtävien piiri laajentunut ja pyrkimys kulkee sen edelleen suurentamiseen. Valtion tehtävien piiriin tahdotaan vetää huolenpito kansalaisten yhä useammista tarpeista ja aina vähemmän tehostetaan yksityisen kansalaisen omien ponnistusten merkitystä hänen hyvinvointinsa perustana.
Mikä on ero, kun ihmisten tarpeita tyydytetään yhdeltä puolen valtion ja toiselta puolen yksityisten oman toiminnan kautta?
Ihmisten tarpeet ovat, voipi sanoa, rajattomat. Ne lisääntyvät alati »edistyksen» mukana. Valtion ja kunnan yksityisille hankkimien »hyödykkeiden» »kysynnästä» ei ole puutetta. Parempia ja helpompia asuntoja, halvempaa valaistusta ja lämpöä, laajempia ja kauniimpia puistoja, katuja, toreja, ilmaisia ja parempia kouluja, sairaaloita, mahdollisimman suuria vanhuuden eläkkeitä, sairaus- ja työttömyysavustuksia ym. mitä siihen kuuluu, parempia teitä ja muita kulkuneuvoja − kaikkea tätä ja paljon muuta voidaan käyttää melkein miten paljon tahansa. Ns. »kollektiivitarpeita» ei puutu ja »kysyntää» siis on riittävästi vastaamaan miltei rajatonta »tarjontaa».
Tuotantotoimessa onkin kyllä tarjontaa vastaavan riittävän kysynnän markkinoilla esiintyminen välttämätön. Mutta ei kysynnän yleensä, vaan ns. »ostokykyisen kysynnän». Kun tarjontaa vastaava kysyntä on ostokykyinen, tietää se, että vastaava ostovoima on olemassa, so. että tavarain ostaja on kykenevä maksamaan tavaran hinnan, että ostajalla on käytettävissä vastaava »ostovoima». Toisin sanoen: että on olemassa vastaava määrä muita tavaroita, jotka joutuvat tavaran myyjälle ja lopuksi tavaran tuottajalle, mitkä hän voi käyttää uusien tavarain valmistamiseen. Tällä tavalla tasapaino säilyy tuotantotoiminnassa ja tuotanto voi häiriintymättä jatkua ja laajentua. Suurin piirtein katsoen taloudelliset lait hinnan muodostuksen kautta automaattisesti järjestävät taloudellisen toiminnan kulun.
Toisin on asianlaita »kollektiivitarpeiden» tyydyttämisessä valtion ja muiden julkisten yhdyskuntain kautta. Valtion toiminta näiden tarpeiden tyydyttäjänä on hinnan muodostuksen taloudellisen lain ulkopuolella. Tiedämme hyvin, millä tavalla nämä asiat ratkaistaan. Valtion puolesta päätetään asiat eduskunnassa, ja siinä vaikuttavat monenlaiset pyyteet, tarkoitukset ja näkökohdat kuin myös puolueiden väliset sopimukset, »lehmäkaupat», päätöksiin. »Taloudellinen periaate», mikä vaikuttaa hinnanmuodostuksessa, tulee syrjäytetyksi ja sen kautta luonnollinen tasapainotila taloudellisissa oloissa järkytetyksi. Valtion toiminta voi tulla ja tavallisesti tulee kalliimmin maksetuksi tai epätarkoituksenmukaisemmin suoritetuksi sekä pitemmälle laajennetuksi, kuin mitä taloudelliseen tilaan nähden olisi paikallaan ja hyödyllistä. Samalla estyy tai vaikeutuu sellainen muu taloudellinen toiminta, mikä yhteiskunnalle ja sen menestykselle sillä hetkellä olisi tärkeämpi. Taloudellinen elämä joutuu vinoon. Ei ole epäilystä, että meidänkin maassamme viime vuosikymmenenä on valtion ja kuntien talouden kautta rikottu taloudellisen tasapainotilan vaatimuksia. − Silloinkin kun valtio ja kunnat käyttävät verotuksella hankkimiaan varoja julkisen pääoman lisäämiseen, erityisesti ns. tuottaviin yrityksiin, on pidettävä silmällä, mikä vaikutus sillä on taloudelliseen tuotantoon ja tehokkuuteen tulevaisuudessa. Ottaen huomioon valtion elimien, eduskunnan ja siitä riippuvan hallituksen, kokoonpanon ja niiden toimintaan vaikuttavien voimien laadun kuin myös käytännöstä saadun kokemuksen, ei voi tulla muuhun päätökseen, kuin että taloudellisessa suhteessa valtion ja kunnan toiminta ei voi tuotannollisessa tehokkuudessa saada aikaan sitä kuin yksityinen yritteliäisyys. Sen vuoksi pääoman siirtyminen yksityisestä yrityksestä valtion kiinteisiin sijoituksiin tietää kansallisen pääoman tuoton ja siis lopulta tuottavan kansallispääoman vähenemistä. − Eri asia on, että erinäisissä tapauksissa muista syistä on aihetta jättää taloudellisia yrityksiä valtion ja kunnan haltuun.
Yleisen elintason kohottaminen mahdollinen vain yksityisen yritteliäisyyden laajenemisen pohjalla.
Laajojen kansankerrosten taloudellisen hyvinvoinnin pysyvä parantaminen ja elintason korottaminen valtion toimesta ottamalla verotuksella yhä suurempi osa kansallistulosta valtion haltuun, ei ole mahdollinen. Kansan valtiollisen elämän ylläpitämiseksi kuin myös sen henkistä ja taloudellista menestymistä varten tarpeelliset yhteiset laitokset on pidettävä voimassa. Sen ohella on nykyaikaisen eurooppalaisen käsityksen mukaan siitä huolehdittava, ettei kenenkään kunnollisen kansalaisen tarvitse ilman omaa syytään kärsiä nälkää tai varsinaista puutetta. Mutta todellinen ja pysyvä kansan elintason paraneminen voi tapahtua, mikäli tähänastinen kokemus osoittaa, ainoastaan yksityiseen yritteliäisyyteen perustuvan taloudellisen toiminnan kehityksen jalaajenemisen kautta. Sen edellytyksenä on ennen kaikkea pääoman kasvaminen. Vain pääoman runsauden vaikutuksesta voi korkokanta alentua ja yritteliäisyys lisääntyä sekä työpaikat samoinkuin raaka-aineiden hinnat kohota. Työväestön palkkojen ja yleisen elämän tason nouseminen sekä työttömyyden alimpaan rajaan supistaminen on sosiaalipoliittisesti tärkein päämäärä, mutta tämä riippuu tuotannon ja yritteliäisyyden laajenemisesta, ja sen edellytyksenä taas on tuotannossa toimivan pääoman lisääntyminen. On turha yritys koettaa saada alempien kansankerrosten elämäntasoa nousemaan ja palkkoja kohoamaan pääomasta köyhissä oloissa ja tuotannon ollessa lamassa. − Mikään ei olisi meille Suomessa niin hyödyllistä kuin jos maahamme jollakin merkillisellä tavalla yht’äkkiä ilmestyisi, sanokaamme, 100 »kapitalistia» länsimaisessa merkityksessä, jotka sijoittaisivat pääomansa täällä tuotannon palvelukseen. Jos sen lisäksi vielä jonkin ihmeen kautta valtion ja kuntien vuotuiset menot yht’äkkiä vähenisivät, sanokaamme 1 000 miljoonalla markalla, niin maamme menisi uutta taloudellista ajanjaksoa kohti. Valitettavasti tällaisia ihmeitä ei tapahdu.
Demokratia ja taloudelliset kysymykset.
Onko ajateltavissa, että tällaiset monimutkaiset taloudelliset seikat ja yhteyssuhteet voisivat saada ymmärrystä nykyaikaisessa demokratiassa ja sitä edustavissa elimissä siinä määrässä, että ne otettaisiin huomioon päätösten teossa? Toiveet siihen eivät tosiaankaan näytä suurilta. Kaikkialla puhutaan demokratian ja parlamentarismin kriisistä. Valitetaan, ettei nykyinen parlamentaarinen järjestelmä kykene suorittamaan siltä odotettuja tehtäviä. Miltei kaikkialla näistä asioista keskustellaan, mutta keinoja olojen parantamiseksi ei ole vielä löydetty.
Mikäli olen voinut havaita, on syitä näihin vaikeuksiin kaksi. Ensimmäinen on seuraava: Parlamentaarinen järjestelmä on kehittynyt ylimystövaltaisissa, aristokraattisissa oloissa, joiden vallitessa se Englannissa toimi hyvin, mutta tämä järjestelmä näyttää soveltuvan huonommin demokraattiseen yhteiskuntaan. Kokemus itse Englannistakin osoittaa sen. Parlamentaarinen järjestelmä panee sekä edustajille että valitsijoille tavattoman suuria − kenties liian suuria − vaatimuksia sekä kykyyn että luonteeseen nähden.
Tärkeämpi ja pääasiallisin syy demokraattisen parlamentarismin vaikeuksiin on nähdäkseni kuitenkin toinen: se nimittäin, että nykyään valtion ja siis parlamentin ja muiden valtion laitosten suoritettavaksi asetetaan aivan toisenlaisia ja vaikeampia tehtäviä kuin ennen, vieläpä tehtäviä, joita se tuskin kykenee täyttämään. Nämä laajenemistaan laajenevat tehtävät tarvitsevat yhä suurempia varoja ja siten aiheuttavat aina uusia vaatimuksia verotuksen alalla. Entiseen aikaan olivat valtion tehtävät rajoitetut ja liikkuivat suurimmalta osalta ns. poliittisilla ja kulttuurialoilla. Nyt ovat taloudelliset kysymykset tulleet etualalle, ja näistä kysymyksistä ovat monet, ehkäpä suurin osa, sellaisia, joiden ratkaiseminen parlamenttien kautta on vaikea, ellei mahdoton.
Liioiiellu käsitys valtion mahdollisuuksista.
Nykyään kuitenkin on vallalla laajoissa piireissä aivan liioiteltu käsitys valtion ja parlamenttien mahdollisuuksista taloudellisten olojen korjaamiseen ja parantamiseen. Kuuluisa ruotsalainen kansantalouden tutkija, professori Cassel sanoo, että poliitikko pitää aivan luonnollisena ajatusta, että kaikki voidaan saavuttaa taloudellisella alalla, jos hänellä vaan on riittävä poliittinen valta käytettävänään. Tämä valtion toimintamahdollisuuksien arvioiminen on − hän lausuu − aivan epätieteellinen, ja taloudellisen tieteen tärkeimpiä tehtäviä on selvittää raja, minkä taloudelliset tosiasiat ja välttämättömät yhteydet asettavat sille, mitä voidaan saavuttaa.
Meidän maassamme käsitys taloudellisten olojen parantamisen mahdollisuudesta valtion ja eduskunnan toimenpiteiden kautta ei suinkaan ole vähimmin vallitseva. Äskeisessä vaalitaistelussakin tämä asianlaita taas kävi riittävän selvästi ilmi. Ei ole epäilystä, että tuloksena on oleva pettymys. Meidän maassamme valtion väliintulo on ensimmäinen keino, johon tartutaan todellisten tai luuloteltujen epäkohtien poistamiseksi. Mainitsen pari esimerkkiä minua lähellä olevalta alalta. Suomen pankkilaitos on maailmansodan jälkeen kehittynyt valitettavan heikosti. Pankkien bilanssien yhteissumma oli v. 1913 898,3 miljoonaa = 10 141 milj. nykyistä markkaa. Viime vuoden lopussa oli vastaava summa 10 898 milj. mk. Talletukset ovat, nykyisessä rahassa laskettuina, noin 1 000 milj. mk. pienemmät kuin v. 1913. Kun ottaa huomioon, että väkiluku on tänä aikana noussut 13 %, havaitsee, että Suomen pankkilaitos ei ole näiden 16 vuoden aikana ollenkaan kehittynyt, vaan todellisuudessa mennyt taaksepäin. Yhtä pitkänä aikana, so.> 16 vuotena ennen maailmansotaa, lisääntyivät pankkien bilanssit lähes 3-kertaisiksi, absoluuttisissa luvuissa ja nykyisessä rahassa laskettuina noin 6 500 milj. markalla. Jos pankkien bilanssit olisivat kasvaneet edes absoluuttisesti yhtä paljon kuin ennen maailmansotaa, pitäisi niiden nykyään olla noin 17,5 miljardia markkaa 11 miljardin asemesta. Vastatakseen, väkiluvun mukaan laskettuna, sitä asemaa, jossa Ruotsin, Norjan ja Tanskan pankit ovat, pitäisi Suomen pankkien bilanssien yhteisen loppusumman olla yli 30 miljardia markkaa eli siis 3-kertainen. Suomen pankkilaitos on siten jäänyt pieneksi ja heikoksi, eikä sillä nykyään olekaan käytettävissään niitä varoja, joita nykyaikainen talouselämä tarvitsee. Luulisi jokaisen helposti ymmärtävän, mitä olisi tarpeen tästä tilasta pääsemiseksi: se, että pankkien käytettävissä olevat varat lisääntyisivät, sanokaamme nykyisistä 11miljardista esim. 20 miljardiin. Sitä ei kuitenkaan eduskunnan päätöksellä eikä lainsäädännöllä saada aikaan. Tähän pankkilaitoksen todelliseen puutteeseen ei kuitenkaan ole käännetty huomiota, mutta siinä on katsottu olevan muita vikoja, ja tietysti on asetettu komitea tekemään uutta lakia pankkiliikkeestä. Komitea on käyttänyt paljon kallista aikaa puuhaansa, ja tuonnempana tietysti saamme taas yhden hyödyttömän lain. Tämän lain seurauksena tulee todennäköisesti olemaan pankkitoiminnan jäykistyminen ja virkavaltaistuminen, byrokratisoiminen, mikä muutenkin on pankkiliikkeen pahimpia vaaroja, ja lisäksi se, että pankit yhä vaikeammin ja epäilevämmin voivat antautua niiden suurten riskien alaisiksi, mitkä meidän maassamme liittyvät luovan taloudellisen yritteliäisyyden tukemiseen. Mutta siten on jälleen yksi ala »järjestetty». − Toinen esimerkki. Korkokanta on Suomessa korkea, mikä saa luonnollisen selityksensä ylläolevista pankkeja koskevista numeroista, jotka osoittavat, miten vähän meillä on pääomaa käytettävänä. Helposti on ymmärrettävissä, ettei mikään olisi pankeille mieluisampaa ja edullisempaa kuin työskennellä alhaisilla koroilla − niin alhaisilla kuin tallettajat suinkin sietävät. Mutta eräillä tahoilla katsotaan tämän asian järjestämisen käyvän mukavasti uuden lain kautta. Tällainen toimenpide ei tietysti auttaisi asiaa, mutta olisi ankara isku maan muutenkin vaikealle taloudelliselle elämälle.
Parlamentit eivät sovellu taloudellisten kysymysten käsittelyyn.
Joku aika sitten piti tunnettu englantilainen poliitikko Winston Churchill esitelmän parlamentaarisesta hallituksesta ja taloudellisista tehtävistä. Siinä tämä kuuluisa parlamentaarikko lausui mm., ettei milloinkaan ole ollut olemassa järjestöä, joka paremmin kuin Englannin alahuone voisi käsitellä poliittisia kysymyksiä, mutta taloudellisten asioiden käsittelemiseen se ei sovellu. Liberaalinen aikakauskirja »The Economist» yhtyi tähän Churchillin mielipiteeseen. Työttömyyskysymyksen monituisia kertoja tapahtunut tulokseton käsittely parlamentissa osoittaa, miten oikea Churchillin mielipide on. Churchill ehdotti taloudellisten asiain käsittelemistä varten taloudellisen neuvottelukunnan asettamista Saksan mallin mukaan. Konservatiivisen puolueen johtaja Baldwin on siihen huomauttanut, ettei ole varmaa, voisiko tällainen uusi järjestö paremmin kuin alahuone päästä yksimielisyyteen ja oikeisiin tuloksiin vaikeissa taloudellisissa asioissa.
Mitä tällaisella pienemmällä koneiston uudistuksella voisi saada aikaan, on vaikea sanoa. Yleisesti näyttää nykyään jonkinlainen pessimismi olevan pääsemässä vallalle Englannissakin, tuossa parlamentarismin emämaassa. Vaatimukset ja toiveet ovat kaikkialla suuret. »Leipää ja huvituksia» on yleinen huuto. Huolimatta alempien kansankerrosten lisääntyneestä hyvinvoinnista, erityisesti verrattuna muiden kansanluokkien asemaan, on sekä yleinen tyytymättömyys kasvanut että kateus parempiosaisia kohtaan tullut entistä huomattavammaksi. Samalla »vahvistuu käsitys, että nykyaikaiset valtiolaitokset ovat aivan kykenemättömät niihin tehtäviin, joita niiden pitäisi suorittaa» − näin kuvaa asemaa eräs englantilainen valtiollinen kirjailija.
Optimistin täytyy kuitenkin tarttua siihen toivoon, että jonkinlaista oikeampaa tietoa ja ymmärrystä taloudellisista asioista vähitellen voidaan saada leviämään myös ns. »laajoihin kerroksiin». Eräitä järkevyyden välähdyksiä on viime aikoina esiintynyt Englannin työväen keskuudessa. Niinpä ammattiyhdistysten liiton asettama komitea, joka tosin edusti liiton oikeata siipeä, viime kesänä antamassaan mietinnössä lausui verotuksen vaikutuksesta maan taloudelliseen elämään ja työväen oloihin sangen järkeviä mielipiteitä. Komitea huomautti korkean, myös välittömän verotuksen epäedullisesta vaikutuksesta ja lausui muun muassa: »Kun sanotaan työmiehelle, että kaikki hänen vakuutuksensa, eläkkeensä, asunto- ja kasvatuskustannuksensa voidaan ottaa pääomasta, saattamatta hänen toimeentuloansa vaaraan, niin häntä johdetaan pahasti harhaan.» Samanhenkisiä lausuntoja ovat eräät muutkin Englannin ammattiyhdistysten johtomiehet esittäneet, mutta toistaiseksi on niillä vähäinen merkitys. Eivätkä nämä mielipiteet päässeet vallalle Englannin ammattiyhdistysten äsken pidetyssä kongressissa. − Syytä on myös mainita, että finanssitiedekin alkaa vähän pelästyä. Siinäkin on ruvettu puhumaan verojen »kohtuullisuudesta». Onpa asetettu oikein »kohtuullisen verotuksen postulaatti». Tämän tieteen tuloksen voimme mielihyvällä omaksua ja toivoa, että se pääsisi vaikuttamaan, ei ainoastaan yliopistojen oppisaleissa, vaan myös eduskunnissa.
Minun tietysti pitäisi lopettaa tämä esitykseni johonkin ponteen. Mutta kun olen esittänyt vähän pessimistisiä mietteitä, niin on vaikeanpuoleista saada kokoon kelvollisia ponsia. Rajoitun senvuoksi lausumaan sen toivomuksen, että jälleen pääsisi vallalle oikeampi käsitys valtion mahdollisuuksista ja että valtion ja sen elinten tehtävät supistettaisiin jonkinlaisiin kohtuullisiin rajoihin, jolloin myös verotuskysymys selviäisi itsestään, sekä että vähemmin luotettaisiin valtion apuun, pitäen mielessä, että kansan sekä henkinen että taloudellinen edistys riippuu ensi sijassa yksityisten kansalaisten kyvystä ja neroudesta.
