ENSIMMÄINEN OSA 28.6.1944-24.4.1949

Toimittaneet

YRJÖ BLOMSTEDT MATTI KLINGE

J. K. Paasikiven

alkuperäisistä pikakirjoituslehtiöistä puhtaaksi kirjoittanut:

MARJA MAUNU

Venäjänkielisten tekstien tarkistus:

EINO KOPONEN

Muunkielisten tekstien suomennokset:

KARI VÄHÄPASSI

Tekninen toimitus ja oikoluku:

SAULI JÄRVINEN ja RITVA KOIVUKOSKI

Typografia:

HEIKKI KALLIOMAA

Sidosasu ja päällys:

PEKKA LOIRI

© JUHANI PAASIKIVI ja SINIKKA COUCHMAN 1985 ISBN 951-0-13291-8 (1 osa)

ISBN 951-0-13350-7 (koko teos)

WSOY:n graafiset laitokset

Juva 1985

Saatesanat

Juho Kusti Paasikivi oli nuoruudestaan saakka innokas historian harrastaja ja varttuneessa iässä myös historian tutkija. Historia oli hänelle erittäin selvästi ihmiskunnan ja kansakuntien järjestynyt muisti, josta oli löydettävissä selkeitä osviittoja toimintaa ja päätöksentekoa varten. Kun hän vuosisadanvaiheesta lukien joutui asteittain yhä vastuullisempiin tehtäviin, muodostui hänelle tavaksi käymiensä valtiollisten, poliittisten ja taloudellisten kokousten ja neuvonpitojen jälkeen heti kohta merkitä muistiin niiden olennaisin sisältö. Hänen yksityiskokoelmassaan Valtionarkistossa on loputon määrä muistiinpanolappusia, -lehtiöitä ja -vihkoja lähes kuudelta vuosikymmeneltä. Kansallis-Osake-Pankin arkistossa on parikymmentä mustaa vahakansivihkoa pankkitoimintaan liittyviä muistiinpanoja, myös päiväkirjanluonteisia merkintöjä, vuodesta 1914 vuoteen 1934. Vapauduttuaan juuri jatkosodan alla yli 70-vuotiaana eläkeiän jo oikeastaan sivuuttaneena diplomaattisesta tehtävästään Moskovassa Paasikivi vetäytyi sota­ politiikan epäonnistumisesta yhä varmempana »sisäiseen maanpakoon» askaroimaan yksityisarkistonsa järjestämisen ja muistelmiensa laatimisen parissa.

Hän piti velvollisuutenaan antaa omakohtaiseen kokemukseensa ja alkuperäiseen asiakirja-aineistoon pohjaavan kuvan Suomen kohtalokkaista vaiheista 1939-40. Historia oli oleva Suomen kansan oppikirja vastaista ulkopolitiikkaa ja asioiden muutakin hoitoa silmällä pitäen, Paasikivi itse oli ankara oppimestari. Hänen mielessään hahmoutui myös routavuosia koskevan muistelmateoksen rakenne. Toisen maailmansodan monipolviset vaiheet ja Suomen tulevaisuutta koskevat huolet ja suunnitelmat eivät sallineet hänen kuitenkaan täysin paneutua muistelijan rooliin. Pääministeri- ja presidenttikautensa ajan hänellä oli aluksi kädet niin täynnä erilaisia vastuullisia tehtäviä, että muistiinpanot routavuosien sekä talvisodan ja välirauhan ajan tapahtumista olivat vain harvoin hänen työpöydällään. 1950-luvun puoliväliä lähestyttäessä Paasikivi kuitenkin otti itselleen aikaa muistelmien kirjoittamiseen, sillä hän tunsi yhä selvemmin ajan uhkaavan loppua käsistä. Muistelmia kirjoitettaessa käytettiin ulkopuolisia avustajia, sekä Ulkoasiainministeriön arkiston että Valtionarkiston virkamiehiä, jotka etsivät asiakirjoja ja monasti kommentoivatkin niitä muistelija-tutkijan muistin virkistämiseksi. J. K. Paasikiven luopuessa presidentin tehtävistä olivat routavuosien ja vuosien 1939–41 muistelmat jokseenkin viimeistellyssä asussa painatusta odottamassa. Näitä Paasikiven teoksia on kyllä oikeutettua nimittää muistelmiksi, mutta kun ne sisältävät paitsi runsaita alkuperäislähteisiin nojaavia tietoja myös laajan lukeneisuuden ja ennen kaikkea syvästi pohtivan ajattelun merkittävän pääoman, ne ovat olennaisesti historian­ kirjoitusta sanan klassisessa mielessä. Paasikivi liittyy näin routavuosien ja talvisodan ja välirauhan vaiheiden kuvaajana – samaten kuin näissä nyt julkaistavissa päiväkirjamerkinnöissäkin – siihen suurten myötäeläjä-tutkijoiden perinteeseen, johon suuri osa historiankirjoituksen varsinaisia klassikkoja aina Caesarista alkaen kuuluu. Miehensä tahdon toteuttamiseksi rouva Alli Paasikivi luovutti muistelmateosten käsikirjoitukset kustantajalle; ne ilmestyivät neljänä niteenä 1957 ja 1958. Alli Paasikivi toimitutti painosta myös kokoelman miesvainajansa Puheita 1957. Teosten kustantajana oli Werner Söderström Osakeyhtiö.

Paasikiven tarkoituksena oli saattaa julkisuuteen aikanaan myös muistelmateos, jonka työnimenä oli »Valtiolliset muistelmani». Niissä oli tarkoitus käsitellä etenkin hänen molempia pääministerikausiaan (1918 ja 1944–46) sekä hänen presidenttikauttaan (1946–56). Hänen kuollessaan 86-vuotiaana 14.12.1956 oli näistä muistelmista jokseenkin valmiina osa vuosia 1917–20 koskevia lukuja painokelpoisessa kunnossa. Ne julkaistiin Paasikiven yksityisarkiston avauduttua tutkijain käyttöön Helsingin Sanomissa 27.5., 3.6., 9.6. ja 17.6.1984.

Toisen pääministerikauden ja presidenttikauden kuluessa Paasikivi teki jokseenkin päivittäin muistiinpanoja kaikista tärkeimmistä tapahtumista, neuvotteluista, mielialoista ja keskusteluista. Nämä merkinnät hän teki yleensä irrallisille paperilappusille tai papereille, jotka nyttemmin ovat Valtionarkistossa hänen yksityiskokoelmassaan. Näistä hajallisista muistiinmerkinnöistä hän sitten 1950-luvun alkuvuosista lähtien iltaöisin kirjoitti osittain pikakirjoituksella, paljolti kuitenkin myös tavallisella käsialallaan, suuriin pikakirjoituslehtiöihin yhtenäisen jatkuvan päiväkirjakokonaisuuden. Tämä päiväkirja vuosilta 1944-1956 oli ilmeisesti tarkoitettu esiasteeksi varsinaista muistelmateosta varten, mutta tietoisuus siitä, ettei hänellä ehkä enää olisi riittävästi aikaa jäljellä muistelmien muokkaamiseen, antoi hänelle syyn ja aiheen kirjoittaa päiväkirjatekstiäkin julkaisemista varten.

Näissä päiväkirjoissaan Paasikivi useassa kohdassa tuntuu osoittavan sanansa suoraan jälkimaailmalle. Arvioidessaan sellaisia kansallisia suurmiehiä kuin Ståhlbergia tai Mannerheimia hän esittää selvästi julkisuuteen tarkoitettuja analyyseja samalla kun hän asettaa näiden henkilöiden ja toiminnan selvästi ikään kuin taustaksi antaakseen sitä vasten profiilia omalle merkitykselleen. Hän on päiväkirjaansa liittänyt eräitä lähettämiään tai lähettämättömiä kirjeitä (esimerkiksi Eero A. Wuorelle, Väinö Pesolalle tai Mauno Pekkalalle), jotka selvästikin on tarkoitettu laajemmalle vastaanottajakunnalle kuin vain saajalleen. Tämänlaisissa kohdissa on kysymys Paasikiven oman linjan – käsitettynä hänen koko elämän halki jatkuvaksi maailmankatsomukselliseksi ja poliittiseksi kehityksekseen – puolustamisesta ja selittämisestä. Tästä on toisinaan seurauksena se, että toisista valtiomiehistä tai toimivista henkilöistä annettu kuva aika ajoin voi värittyä yksipuolisesti ja jopa epäoikeudenmukaisesti.

Ajatus päiväkirjatekstin julkaisemisesta muistelmamuodossa tulee näkyviin toisinaan aivan eksplisiittisestikin. Paasikivi toteaa luettuaan Paul Reynaudin muistelmia, että sen rakenne, yksityiskohtaisia »miksi»?-kysymyksiä, joihin annetaan laajat vastaukset, voisi soveltua hänenkin muistelmiinsa. Toisaalla on päiväkirjatekstin sivussa toteamus, että nämä ajatukset olisi pantava muistelmien I osaan. Mitään epäilystä siitä, että Paasikivi oli tarkoittanut päiväkirjansa joko sellaisenaan tai – mikäli hän ehtisi tehtävän suorittaa – muokattuina muistelmiksi julkisuutta varten.

Testamentissaan J. K. Paasikivi määräsi päiväkirjakäsikirjoituksen tekijänoikeudet hänen kuoltuaan siirtyvän rouva Alli Paasikivelle. Kun perunkirjoitusta presidenttivainajan jälkeen toimitettiin, toimitus oli uskottu Kansallis-Osake-Pankin notariaattiosastolle. Sen silloista päällikköä lakit. tohtori Reino Ermaa avusti hänen sihteerinsä, neiti Marja Mauj}u. Kun hän teki merkintöjänsä pikakirjoituksella, sai rouva Alli Paasikivi tästä aiheen kysäistä, pystyisikö neiti Maunu ehkä lukemaan hänen miesvainajansa hieman omintakeista pikakirjoitettua tekstiä. Kysymykseen tuli myönteinen vastaus ja näin J. K. Paasikiven päiväkirjamuistiinpanot tulkitsi ja kirjoitti puhtaaksi neiti Maunu vuoden 1958 mittaan. Kun tehtävä oli suoritettu, oli konekirjoitettua päiväkirjatekstiä kaikkiaan runsaat 3 000 liuskaa. Nyt julkaistava päiväkirja perustuu tähän puhtaaksikirjoitettuun tekstiin; sitä on tarkistettu ja verrattu alkuperäisiin muistiinpanoihin.

Vuonna 1959 rouva Alli Paasikivi pyysi miesvainajansa ystävää, Helsingin yliopiston yleisen historian professoria Arvi Korhosta katsomaan, olisiko päiväkirja kenties julkaistavissa. Professori Korhonen näyttää pitäneen sitä aivan liian laajana, ja »sakset ja liima» -metodilla hän valikoi päiväkirjatekstistä katkelmia – kaikkiaan vain noin 250 konekirjoitusliuskan verran – julkaistavaksi. Rouva Alli Paasikivi lähetti tämän supistelman silloiselle Tasavallan Presidentille katsottavaksi erityisesti sen seikan toteamiseksi, olisiko tekstin julkaiseminen paitsi aiheellista myös soveliasta. Presidentti Urho Kekkonen ilmoitti, ettei hän pitänyt julkaisemista suotavana. Osittain tämä johtui ilmeisestikin senhetkisten idänsuhteiden epävarmuudesta, mutta arvatenkin myös siitä syystä, että valikoima oli Arvi Korhosen eikä Paasikiven itsensä kokoama. Paasikivelle ominaiset loogisesti etenevät, toistuvat pohdinnat olivat mukana vain typistelminä, eikä taustoja liioin ollut riittävästi lukijaa valistamassa.

Päiväkirjojen lyhennelmä jäi 1959 julkaisematta ja kun presidentinrouva Alli Paasikivi vuonna 1960 kuoli, kävi ilmi, että hän oli testamentissaan määrännyt päiväkirjat pidettäviksi salassa, kunnes kaksikymmentäviisi vuotta olisi kulunut hänen kuolemastaan. Tämä aika kului umpeen 13.7.1985, jolloin J. K. Paasikiven molemmat lapsenlapset, lääketieteen tohtori Juhani Paasikivi Tukholmasta ja rouva Sinikka Couchman (o.s. Paasikivi) Lenham, Kent, Englannista ottivat laillisesti oikeutettuina perillisinä päiväkirjat haltuunsa Kansallis-Osake-Pankin Aleksanterinkadun konttorin holvin tallelokeroista 17.7.1985. Perilliset olivat sopineet J. K. Paasikiven teosten kustantajan, WSOY:n kanssa siitä, että päiväkirjat saatettaisiin julkaistavaan kuntoon. Tähän tehtävään he olivat pyytäneet allekirjoittaneita, professoreita Matti Klinge ja Yrjö Blomstedt, molemmat muuten sattumoisin Paasikivi-Seuran perustajia 1958. Holviin oli tallennettu sekä alkuperäiset päiväkirjalehtiöt että neiti Marja Maunun laatima konekirjoitettu versio kolmena kappaleena. Näistä kuitenkin yksi oli leikelty professori Korhosen lyhennelmää laadittaessa.

Aineistoon perehdyttyään perilliset ja kustantaja totesivat yksimielisesti, että päiväkirjat oli julkaistava kokonaisuudessaan ja sellaisinaan, ilman lyhentämisiä tai poistoja, mutta myös ilman kommentteja tai täydentäviä taustatietoja. Päiväkirjoissa tuli näkyä Paasikiven kynänjälki ja hänen omat ajatusmallinsa ja painotuksensa aitoina. Teksti puhuu itse puolestaan. Päiväkirjoissa olevat lukuisat ruotsin-, venäjän-, latinan- ja muunkieliset sanat ja lauseet oli käännettävä mahdollisimman sanatarkasti suomeksi, pyrkihän J. K. Paasikivi itsekin ehdottomaan eksaktisuuteen kirjatessaan asioita ja keskusteluja. Nämä suomennokset on sijoitettu kunkin päivämerkinnän loppuun aliviittoina.                                                                                                                                  .

Muistiinpanolehtiöihin sisältyvät monet toistot ja ehkä vähäpätöisetkin maininnat ovat mukana, koska Paasikivi itse on pitänyt muistiinmerkitsemistä tähdellisenä. Samojen asioiden toistuva argumentoiva käsittely osoittaa Paasikiven jatkuvaa painiskelua ajan vaikeiden ja raskaiden kysymysten parissa. Kaikki karsinta ja valikointi toisi väistämättä mukaan jonkun muun kuin Paasikiven itsensä arvostuksia ja painotuksia. Jonkin yksityisen merkinnän poisjättäminen saattaisi myös herättää väärää uteliaisuutta ja sen seurauksena olisi vain tuollaisen kohdan sensaatiohakuinen julkistaminen.

Monet päiväkirjoissa käsitellyistä aiheista ovat ajanjakson keskeisimpiä, joten niitä on jo sekä muistelmissa että tutkimuskirjallisuudessa käsitelty. Paasikiven sihteerinä toiminut lähetystöneuvos Toivo Heikkilä on kuvannut Paasikiven aikaa pääministerin sihteerin näkökulmasta, Stig Jägerskiöld on laajassa Mannerheim-elämäkerrassaan jo kuvannut vuonna 1945 herännyttä sotilassopimusajatusta, sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä koskevassa tutkimuksessa on esitetty useidenkin tutkijoiden puheenvuoroja, Karjalan siirtoväen toiveista ja ongelmista on antanut arvionsa Johannes Virolainen ja niin edelleen. Aikajakson alkupuolta ovat kokonaisnäkemyksen puitteissa hahmotelleet Lauri Hyvämäki ja Tuomo Polvinen, muita tutkimuksia tässä enemmälti luettelematta. Paasikiven päiväkirjoissa tulee kuitenkin esille muista muistiinpanoista tai muistelmista poiketen pääministerin ja presidentin näkökulma, ylimmän valtiojohdon pitkäjänteinen johdonmukaisuus ja kansakunnan olemassaolon peruskysymysten jatkuva ja syvälle porautuva pohdinta. Paasikiven linja nousee näistä päiväkirjamerkinnöistä näkyviin olennaisesti sellaisena, kuin minä se tunnetaan, mutta monin verroin aikaisempaa vivahteikkaampana ja monimuotoisempana. Johdonmukaista, mutta ehkä silti monille yllättävää on Paasikiven pohdintojen ja hänen Suomen asemaa koskevien arvioin­ tien kiinteä yhteys maailmanpolitiikkaan: vaikeuksista huolimatta on sodanjälkeisen vaiheen alkuaika poliittisesti helpompaa, mutta taloudellisesti kylläkin vaikeampaa, kuin kylmän sodan ja Tsekkoslovakian vallanvaihdoksen kireät vuodet. Stalinin kuoleman jälkeen tapahtunut maailmanpolitiikan lientymisvaihe osoitti Paasikiven linjan pääperiaatteiden kestäneen ja johtavan Suomen aseman hyvin perustettuun vakaantumiseen.

Paasikivellä oli, kuten on jo mainittu, jo varhain tapana joko jo keskustelujen kestäessä tai tuoreeltaan niiden päätyttyä merkitä muistiin niiden olennaisimmat seikat, useimmiten suorina sitaatteina tai ainakin omat ja keskustelukumppanien sananvalinnat tarkasti rekisteröiden. Keskusteluissa käytetyt tärkeät sanat oli kirjattava juuri sel­ laisina, kuin niitä oli käytetty: sananvalinnoiden takaa avautuivat laajat näköalat toisten tapaan ajatella ja joko ilmaista taikka peittää todelliset ajatuksensa. Paasikivi pyrki luomaan itselleen selkeän kuvan siitä, mitä todella oli puhuttu tai sovittu. Vaikka hänellä olikin loppuun saakka ilmiömäinen muisti, olivat muistiinpanot silti tuiki välttämättömät mm. selostettaessa asiaa edelleen tai jatkettaessa keskusteluja myöhemmin. Monasti Paasikivi antoi hallitukselle tai yksittäiselle ministerille taustainformaatiota käsiteltävästä kysymyksestä lukemalla muistiinmerkitsemiään varhempia tosiasioita.

Paasikivi käytti itse muistiinpanoja apuneuvonaan jopa päivittäin. Niistä hän etsi muistinsa tueksi tietoja siitä, mitä vastapuoli oli todella sanonut ja mitä nimenomaisia sanoja ja sanontoja käyttänyt. Sitä kautta hän pyrki muodostamaan itselleen kuvan laajan poliittisen näyttämön eri esiintyjäin perimmäisistä tarkoituksista ja päämääristä. Hänen työskentelytapansa oli lähdekritiikkiä harjoittavan historiantutkijan. Hänen kykynsä vastaanottaa uutta tietoa ja hänen kykynsä niveltää ne yhteen aikaisemman tietoaineksen kanssa oli uskomattoman suuri. Monin paikoin hän tuo julki närkästyksensä siitä, että suomalaisilla diplomaateilla oli varsin vajavaiset kyvyt hankkia tosiasiatietoa asemamaittensa asioista, oloista ja näkökannoista ja niin ikään heikko taito levittää oikeaa tietoa Suomesta ja sen asemasta. Kotimainen ja ulkomainen sanomalehdistö on yhtenään hänen kritiikkinsä kohteena: mielipiteet ovat harkitsemattomat, tiedot vääristellyt tai jopa valheelliset, sanakäänteet onnettomasti valitut. Kerta toisensa jälkeen hän palaa siihen, että ulkopoliittinen ymmärrys on Suomessa täysin kehittymätöntä. Hän siteeraa kernaasti nuoruutensa valtiollisen esikuvan sanoja vuodelta 1898, että »Suomen kansa ei ole mikään valtiollisesti lahjakas kansa».

Paasikiven päiväkirjan käsittelemästä aikajaksosta on kulunut neljäkymmentä, lyhimmilläänkin kohta kolmekymmentä vuotta. Suomen ulkopoliittinen ja sisäpoliittinen asema on entisestään vakiintunut. Se on myös onnellisesti kestänyt läpi maailmanpolitiikan vaihtelevien, milloin kiristyvien, milloin lientyvien suurvaltasuhteiden kaudet. Paasikiven poliittisen perinnön tärkeimpänä kulmakivenä on syystäkin pidetty sitä, että varsinkaan Suomen ulkopolitiikka ja kansalaisten yleinen suhtautuminen valtiollisiin asioihin ei saisi perustua muuhun kuin perusteelliselle tosiasia- ja vertailuainekselle rakentuvaan ajatteluun. Paasikiveä on valtiomiehenä ja presidenttinä useasti verrattu kansalaisia kovistelevaan koulumestariin. Päiväkirjojen julkaisemisen kautta hän edelleen jatkaa kansakunnan opettajana, ja niiden julkisuuteen saattaminen on hänen oman maailmankäsityksensä mukaista tosiasioiden tunnustamista, joka hänen monasti siteeraamansa Thomas Carlylen mukaan on kaiken viisauden alku.

On täysin luonnollista, että Paasikivenkin näkökulma asioihin on ainakin hetkittäin varsin altis perustellullekin kritiikille. Hänen saamansa tiedot, hänen johtopäätöksensä ja hänen tilannearvionsa eivät väistämättä aina olleet oikeita tai täysin oikeita. Päivä­ kirjan maininnat antavat kuitenkin mahdollisuuden seurata yksityiskohtaisesti, usein päivä päivältä tai jopa tunti tunnilta asioiden kehittymistä ja Paasikiven huolestuneiden pohdintojen muotoutumista ratkaisua kohti. Päiväkirjat ovat jo tästä syystä ensi luokan historiallinen lähde.

Kuvaa Paasikivestä ja hänen linjastaan ei ole syytä eikä tarvitse rakentaa valikoidun materiaalin tai yhteyksistään irrotettujen merkintöjen varaan. Paasikivi itse puhuu päiväkirjojensa kokonaisuuden kautta.

Yrjö Blomstedt Matti Klinge

1

1