Välirauhan aattona, heinäkuussa 1944 Paasikivi seurasi maailman menoa Naantalin idyllisestä kylpyläkaupungista käsin. Päiväkirjaansa hän purki ahdistustaan:
»Meillä on luotettu oikeuden ja oikeudenmukaisuuden voimaan. Historia ei näy antavan siihen perustetta. Historiaa lukiessaan tulee pessimistiseksi. – Valtiot toimivat Staatsräsonin (valtionedun -T. P.) mukaan. Se on hirveää – blutrotig (veripunaista – T. P.). Se on ulkopuolella hyvän tai pahan… Toistaiseksi ei ole onnistuttu löytämään mitään järjestelmää, joka rajoittaisi Staatsräsonia ja suojelisi toisia valtioita sitä vastaan… Staatsräsonin rajoitus, sen suhde moraaliin, on kysymys, minkä ratkaisemisesta erityisesti riippuu ensi kädessä pienten valtioiden tulevaisuus, mutta loppujen lopuksi myös suurten ja koko ihmiskunnan menestys».1
Edellä luonnehtimaansa ongelmaan Paasikivi palasi kerran toisensa jälkeen. Voimapolitiikan sanelemassa maailmassa, jossa kansainvälinen oikeus tuntui rajoittuvan »lähinnä etikettikysymyksiin», hänen ajatuksensa kiersivät levottomina noiduttua kehää löytääkseen jonkin pelastavan ulospääsytien. Pienelle maalle ei näyttänyt jäävän jäljelle muuta vaihtoehtoa kuin mukautuminen »viidakon lain» vallitseman suurpolitiikan kulloinkin asettamiin vaatimuksiin. Suurvaltojen imperialismi merkitsi tosiasiaa, johon moraaliset tekijät eivät vaikuttaneet.
Lähtiessään kolmannen kerran Moskovaan syksyllä 1939 Paasikivi sai Erkolta matkaevääkseen ohjeen unohtaa, että Venäjä oli suurvalta. Valtioneuvoksen mielestä kehotuksen olisi pitänyt olla täsmälleen päinvastainen. Tässä todellakin – kuten Arvi Korhonen on kirjoittanut – törmäsi yhteen kaksi aivan eri maailmaa.2 Huomattakoon silti eron perustuneen ajankohtaisen tilanteen arviointiin, kun taas Paasikivenkin pitkän tähtäyksen tavoitteeksi tunnustama moraaliin perustuva kansainvälinen järjestelmä oli ideaalina molemmille yhteinen. Syksyllä 1939 Paasikiven asennoituminen ei ollut ohimenevää hetken tuotetta. Koko 1920- ja 1930-lukujen ajan hänen ulkopoliittine najattelunsa oli perustunut käsitykseen Suomen itsenäistymisestä Venäjän tilapäisen heikkoudentilan seurauksena. Onnistunut lopputulos oli saavutettu vain toisen suurvallan, Saksan, tuella, mistä kannasta Paasikivi ei koskaan luopunut. Näin hän samalla puolusti silloisen linjauksensa realistisuutta, vaikka Saksan romahdus tekikin siitä kestoltaan lyhytaikaisen.
Korostaessaan ulkoisten kansainvälisten tekijäin ensisijaista merkitystä suomalaisten omiin ponnisteluihin verrattuna Paasikivi ei rajoittunut yksinomaan itsenäisyyden syntyvaiheisiin. Riippumatta siitä, nousisiko Venäjä väliaikaisesta heikkoudentilastaan »punaisena» tai »valkoisena», se Paasikiven käsityksen mukaan ennemmin tai myöhemmin pyrkisi valtaamaan takaisin menettämänsä rajamaat. Välttäen suurvaltanaapurin tahallista ärsyttämistä Suomen tuli näissä oloissa varautua pahimpaan tekemällä kaikki voitavansa maanpuolustuksen hyväksi.
Yksinään pikkuvaltion voimat eivät silti riittäisi. Aivan samalla tavoin kuin itsenäisyyden saavuttaminen, myös sen säilyttäminen edellytti siten ulkopuolista tukea, ja tämän löytämisen mahdollisuudet hallitsivat Paasikiven ulkopoliittista ajattelua maailmansotien välisenä kautena. Muiden vaihtoehtojen karsiuduttua ratkaisuksi tuli pohjoismainen suuntaus, jonka avulla toivottiin voitavan pysytellä suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella. Viime kädessä tavoitteeksi asetettiin pohjoismainen, tai ainakin Ruotsin kanssa solmittava puolustusliitto3.
Maailmansodan puhjettua kävi ilmi, että Skandinaviasta turvaa etsivän Suomen aika oli loppunut kesken ilman, että sotilaallisesti sitovia tuloksia olisi ehditty tai pystytty saavuttamaan. Neuvostoliiton ryhtyessä Hitler-Stalin paktin tarjoamalla pohjalla parantamaan asemiaan luoteisella suunnalla Suomi oli yhä yksin.
Moskovaan lähetettynä neuvottelijana Paasikivi alun pitäen hyväksyi mukaansa saamat tiukat ohjeet, joiden laadintaan hän itsekin oli osallistunut. Samoin valtioneuvos antoi kannatuksensa ulkomaisen avun hakemiselle sen tulosuunnasta riippumatta. Varmistuttuaan vähitellen Stalinin päättäväisyydestä perusvaatimustensa läpiajamisessa ja Suomen jäämisestä ulkopoliittisesti yksin Paasikivi piti täydellistä tuhoa merkitsevän sodan estämiseksi välttämättömänä kompromissin etsimistä riittävän pitkälle menevin myönnytyksin. Näin siitäkin huolimatta, että hän ymmärsi linjansa merkitsevän irtautumista pohjoismaisesta puolueettomuudesta ja siirtymistä Neuvostoliiton vaikutuspiiriin. Samalle kannalle asettui valtioneuvoksen ulkopoliittinen aisapari, sotamarsalkka Mannerheim katsoessaan, ettei Suomen armeija yksinään pystynyt käymään sotaa suurvaltaa vastaan. Siksi oli ainakin voitettava aikaa.
Ulkoministeri Erkon näissä asioissa johtama hallitus, jota presidentti Kallio seuraili, asettui päinvastaiselle kannalle. Pohjoismaisesta puolueettomuudesta luopuminen, jota läntisellä Suomenlahdella sijaitsevan tukikohdan antaminen olisi merkinnyt, ei kerta kaikkiaan saanut tulla kysymykseen. Yliarvioiden sopimukseen pääsyä selvästi tavoitelleen Neuvostoliiton diktaattorin tinkimisvalmiuden Erkko uskoi Stalinin lopulta kokonaan luopuvan Suomenlahden läntistä osaa koskevasta tukikohtavaatimuksestaan. Näin pystyttäisiin kaikista vaikeuksista huolimatta yhdistämään Suomen skandinaavinen puolueettomuus ja Neuvostoliiton turvallisuusedut. Antaen suuren merkityksen oikeusnäkökohdille ja »sivistyneen maailman» myötätunnonosoituksille Erkko ei uskonut Stalinin ryhtyvän uhmaamaan niitä turvautumalla avoimeen aggressioon puolustuskykyistä pikkukansaa vastaan epäedullisena vuodenaikana. Suomalaisten oli nyt vain pidettävä »päänsä kylmänä».
Neuvostoliiton hyökkäyksen alkamisesta ei toki Paasikivi itsekään voinut etukäteen olla sataprosenttisen varma. Riski oli kuitenkin valtioneuvoksen silmissä niin suuri, että hän teki parhaansa suostutellakseen hallituksen kompromissiin, joka pakostakin pohjautuisi tukikohdan luovuttamiseen. Julkiseen »nyrkin pöytään lyömiseen» kantansa läpiajamiseksi Paasikivi ei useastakaan syystä silti halunnut mennä.
Ensinnäkin vastuu päätöksestä ja sen tekemisestä kuului tietenkin hallitukselle. Toiseksi, kuten jo todettiin, ehdotonta varmuutta Stalinin hyökkäysaikeista ei Paasikivellä itselläänkään ollut. Kolmanneksi, äärimmäisen vaarallisessa tilanteessa ja lukuisten vastikään riippumattomuutensa menettäneiden pikkuvaltojen kohtalot silmiensä edessä kansa oli koonnut rivinsä yksimielisyydellä, jonka rikkominen saattoi johtaa maan kestokyvyn kannalta kohtalokkaisiin seurauksiin. Neljänneksi, persoonallisella tasolla, »Tarton häpeärauhan» solmijaksi moititun neuvottelijan julkinen irtautuminen kansallisesta yhteisrintamasta ei olisi vaarantanut vain hänen henkilökohtaista asemaansa vaan myös sen kautta heikentänyt mahdollisuuksia tavoitellun kompromissin aikaansaamiseen.
Samalla tavoin ajattelevan Mannerheimin käsiä taas sitoi hänen asemansa armeijan johdossa, jossa julkiset, pessimismin sävyttämät kannanotot eivät tulleet kysymykseen. Ainoan tien tarjosivat suorat vaikutusyritykset hallitukseen ja presidenttiin, joille päätöksenteko kuului.
Neuvostoliiton diktaattori oli kuitenkin päättänyt pitää kiinni Hitler-Stalin paktin tarjoaman etupiirin varmistamisesta käytännössä. Kuinka pitkäksi sitten Paasikiven ja Mannerheimin tavoittelema hengähdystauko olisi muodostunut, jos suomalais-venäläinen sopimus olisi syksyllä 1939 syntynyt, jää avoimeksi kysymykseksi. Baltian tukikohtavaihe päättyi tunnetulla tavalla seuraavana kesänä. Samanlainen kohtalo oli Molotovin marraskuussa 1940 Hitlerille esittämän lausunnon mukaan varattuna myös Suomelle. Olisiko Baltian tavoin kerran alistumisen tielle lähtenyt pohjoinen naapurimaa tuolloin pystynyt yhtenäisyytensä ja moraalisen selkärankansa säilyttäen nousemaan vielä aseelliseen vastarintaan?
Neuvostoliiton hyökkäyksen jälkeen muodostettuun Risto Rytin hallitukseen Paasikivi nimitettiin salkuttomaksi jäseneksi varsinaisen ulkoministerin salkun joutuessa Tannerille ensi sijassa työväestön solidariteetin varmistamiseksi. Paasikivi haluttiin mukaan lähinnä Rytin ja Tannerin ulkopoliittiseksi neuvonantajaksi. Moskovan kanssa uudelleen viritettäviä keskusteluja ajatellen hän tunsi parhaiten niiden aihepiirin ja näytti nauttivan myös vastapuolen luottamusta. Kuusisen hallituksen muodostaminen sulki kuitenkin neuvottelutien.
Näin syntyneen asetelman on Paasikivi itse osaltaan tiivistänyt seuraavasti:
»Kun olimme joutuneet sotaan, oli siinä tietenkin ponnistettava voimamme äärimmilleen. Mutta ellemme saisi ulkomailta tehokasta ja riittävää apua, ei vain aseita ja muita sotatarvikkeita vaan myös riittävää miesvoimaa, emme kestäisi. Jos jäisimme yksin, tulisimme ennemmin tai myöhemmin – arveluni mukaan verraten lyhyen ajan kuluttua – häviämään sodan. Oli koetettava saada apua. Mutta en uskonut, että saisimme sitä riittävästi».4
Laajasanaisilla, pessimistisillä puheenvuoroillaan ja aikaisemmasta politiikasta vastanneihin »syntipukkeihin» kohdistuneilla tiradeillaan valtioneuvos herätti ajoittain tuskastuneisuutta hallituskumppaneissa, jotka salkuttomaan ministeriin verrattuna joutuivat muutenkin kantamaan raskaampaa työtaakkaa. Julkisuuteen hän ei kannanottojaan tietenkään päästänyt.
Lännen materiaaliavun hankinnasta ja siihen liittyneistä järjestelyistä huolehtivat hallituksessa ennen muuta Ryti ja Kotilainen Paasikiven pysytellessä taustalla. Pohjoismaisen linjan vaarantumista peläten hän varoitti yrityksistä painostaa länsivaltojen avulla Ruotsia, jonka antamaa tukea valtioneuvos piti ensisijaisen tärkeänä. Ruotsin vetämiseksi »vapaaehtoisesti» mukaan täysimittaiseen sotaan hän oli valmis jopa suosittelemaan hallituskumppaneilleen Ahvenanmaan luovuttamista läntiselle naapurimaalle saamatta kuitenkaan ajatukselleen kannatusta.
Peruskonseptionsa mukaisesti Paasikivi pyrki silti ensisijaisesti avaamaan tietä rauhalle. Suorien kontaktiyritysten epäonnistuttua ja Kansainliiton pudottua pois välittäjäforumina hän hallituksen tukemana suunnitteli tehtävään USA:n johtamaa läntisten ja puolueettomien maiden ryhmää, jonka voimapotentiaali kenties riittäisi taivuttamaan Kremlin rauhaan.
Vaihtoehtoisesti saattoi välittäjänä tulla kysymykseen Neuvostoliiton liittokumppani Saksa, jonka puoleen Suomi kääntyi sekä virallista tietä että Paasikiven vanhalle ystävälleen von der Goltzille lähettämän kirjeen muodossa. Yritykset jäivät tuloksettomiksi asianomaisten suurvaltojen katsoessa etujensa vastaiseksi puuttua selkkaukseen, jonka lopettamiselle Kuusisen hallituksen olemassaolo ei muutenkaan näyttänyt tarjoavan edellytyksiä.
Hella Wuolijoen ja Aleksandra Kollontain välityksellä vihdoin tammikuussa 1940 avautuneeseen Moskovan-kontaktiin Paasikivi tarttui halukkaasti. Tarton rauhanneuvottelujen aikaisen »saladiplomatian» asetelma uusiutui nyt sillä erolla, että Paasikiven-Tannerin parivaljakon sijasta asialla oli tällä kertaa troikka Ryti-Tanner-Paasikivi. Vastoin kolmikon muiden jäsenten kantaa valtioneuvos katsoi jo tammikuussa, ettei rauhaan päästäisi ilman tukikohdan luovuttamista läntiseltä Suomenlahdelta.
Ylipäällikkö Mannerheimin osoittaman optimismin rohkaisemina ja maan yleisen mielipiteen reaktiota varoen pääministeri ja ulkoministeri halusivat jatkaa rauhantunnusteluja hyväksymättä vielä tässä vaiheessa Paasikiven tukikohtasuositusta. Asetelman erikoislaatuisuutta osoitti, että sodasta irtautumista jouduttiin aluksi valmistelemaan – eduskunnasta puhumattakaan – jopa tasavallan presidentin ja hallituksen ulkoasiainvaliokunnan selän takana. Ilman pienen ryhmän valmiutta määrätietoiseen toimintaan ja riskinottoon ei tuloksiin olisi päästy. Tämä tietenkin vahvisti johtotroikan ja sen mukana Paasikiven »elitististä» käsitystä ulkopolitiikan hoidosta. Saatujen kokemusten jälkeen vastaavaa menettelyä oltiin valmiita soveltamaan myös jatkossa.
Neuvostoliiton ehtojen ankaruus ja länsivaltojen voimistunut aktiviteetti »avun» tarjoamisessa mutkistivat tilannetta helmi-maaliskuussa 1940. Alunpitäen rauhan ensisijaiseksi tavoitteeksi asettaneen sisärenkaan politiikka alkoi näissä oloissa horjua. Ohimenevänä innostuksen hetkenä jopa Paasikivikin oli valmis kaavailemaan Itä-Karjalan valtausta yhteistoiminnassa länsiliittoutuneiden kanssa. Toisaalta hänelle tuotti vaikeuksia uskoa Saksan todella katsoneen etujensa mukaiseksi jättää Suomi oman onnensa nojaan.
Paluu »normaalille» pessimistiselle linjalle oli kuitenkin useiden tilapäisten poikkeamien jälkeen väistämättä edessä. Saksa pysytteli passiivisena. Ruotsi ei katsonut etujensa mukaiseksi asettua Suomen rinnalle tai edes myöntää länsivaltojen joukoille läpikulkuoikeutta. Parhaassakin tapauksessa liittoutuneet suhteellisen pienine voimineen jäisivät todennäköisesti Pohjois-Suomeen, mikä silti saattoi aiheuttaa Saksan kostoiskun ja Suomen joutumisen suurvaltojen taistelutantereeksi Serbian v. 1915 kokeman kohtalon tavoin. Puolan äskettäinen esimerkki ei liioin houkutellut.
Rintamatilanteen heikkenemisen myötä rauhanajatus saavutti vihdoin hallituksen enemmistön ja tasavallan presidentin kannatuksen. Taistelun jatkaminen merkitsisi ehtojen kovenemista entisestäänkin ja maan altistamista täydelliselle tuholle. Silti päätös lännen avuntarjouksen hylkäämisestä tuntui äärimmäisen vaikealta. Vielä maaliskuun rauhanneuvottelujen aikana Moskovassa Suomen valtuuskunnan jäsen Paasikivi kollegoineen pohti vakavasti tätä vaihtoehtoa päätyen kuitenkin lopulta sanelurauhan hyväksymisen kannalle. – Liittoutuneiden huhti-toukokuussa 1940 toimeenpanemien Norjan avustusyritysten kohtaloa ajatellen ratkaisun tarkoituksenmukaisuutta on vaikea kiistää.
Talvisodan päätyttyä Suomen ulkopolitiikan vaihtoehdot näyttivät supistuvan vähiin. Liittoutuneiden tehokkaaseen apuun kohdistuneet toiveet olivat osoittautuneet pettäviksi. Saksa taas noudatti johdonmukaisesti elokuun 1939 sopimukseen pemstuvaa neuvostoystävällistä linjaa, johon Suomen tukeminen ei sopinut. Helsingin kannalta taas ratkaisevaksi kysymykseksi muodostui se, katsoiko Kreml Moskovan rauhan riittävän Suomen suunnalla täyttämään Saksan kanssa solmitun sopimuksen mahdollistamat tavoitteet. Varmaa vastausta ei toistaiseksi kukaan pystynyt antamaan.
Huonoa ennettä merkitsi Pohjoismaisen puolustusliiton kaatuminen Neuvostoliiton protesteihin maaliskuussa 1940. Hallituskumppaniensa tavoin Paasikivi näki tämän selvänä osoituksena Moskovan pyrkimyksestä säilyttää Suomi otteessaan »yksinäisenä, heikkona ja muista Pohjoismaista irrallisena». Maan eristyneisyyttä lisäsi Saksan hyökkäys Tanskaan ja Norjaan, minkä jälkeen ainoaksi henkireiäksi länteen jäi Petsamon väylä.
Epäilyksistään ja kärsitystä karvaasta tappiosta huolimatta Suomen hallitus näki ainoana mahdollisuutenaan hyvien suhteiden rakentamisen sekä Neuvostoliittoon että Saksaan olettaen niiden voimatasapainon säilyvän Itämerellä ainakin niin kauan kuin sota lännessä jatkui. Näin menetellen voisi raskaiden iskujen heikentämä pikkuvaltio pelastua käyttämällä hyväksi syrjäistä asemaansa ja odottamalla tulevaisuudessa kenties tavalla tai toisella tapahtuvaa kärsittyjen epäoikeudenmukaisuuksien oikaisua.
Täytettäessä uudessa tilanteessa ratkaisevan tärkeätä Moskovan-lähettilään paikkaa hallituksen oli vaikea ajatella siihen ketään muuta kuin valtioneuvos J. K. Paasikiveä. Kysymys ei tällöin ollut pelkästäänehdokkaan kiistattomasta asiantuntemuksesta, kielitaidosta ja asemasta persona gratana naapurimaan päättäjien keskuudessa vaan myös siitä, ettei kyseessä olleeseen todella vaikeaan ja epäkiitolliseen tehtävään voittajasuurvallan pääkaupungissa juuri löytynyt halukkaita kandidaatteja kotimaan poliittisten päättäjien ja ammattidiplomaattien piiristä. Näin saatiin samalla monologeillaan valtioneuvoston aikaa suhteettomaksi katsotulla tavalla kuluttanut salkuton ministeri sijoitetuksi kunniallisella tavalla virkaan, johon hän myös omasta mielestään oli ehdottomasti pätevin.
Ryhtyessään Moskovassa hoitamaan talvisodan jättämiä ongelmia Paasikivi lähti siitä, että rauhansopimukseen välittömästi liittyvät kysymykset piti mahdollisimman pian saada pois päiväjärjestyksestä vastapuolen usein kohtuuttomilta tuntuneista tulkinnoista huolimatta. Yleispoliittinen tilanne pysyi huonona ja täysin eristetyn Suomen kustannuksella tapahtuvan saksalais-neuvostoliittolaisen kaupankäynnin mahdollisuus täytyi yhä edelleen ottaa huomioon. Suomelle oli siten elintärkeätä pystyä osoittamaan, että rauhansopimuksen määräykset oli olennaisilta osin pantu täytäntöön niin pian kuin se käytännössä suinkin osoittautui mahdolliseksi.
Kysymys oli silti enemmästä kuin pelkistä ajankohtaisen tilanteen vaatimuksista. Paasikivi ei väsynyt korostamasta, että itsenäisyytensä ja vapautensa säilyttääkseen Suomen oli äärimmäistä harkintaa ja varovaisuutta noudattaen opittava tulemaan toimeen suurvaltanaapurinsa kanssa. Pelkkä modus vivendin rakentaminen ei tällöin riittänyt, vaan maiden välille tuli saada aikaan mahdollisimman hyvät ja ystävälliset suhteet, joita kumpikin osapuoli voisi pitää, ei ainoastaan siedettävinä, vaan myös hyödyllisinä. Samalla kuitenkin pienemmän osapuolen oli oman tulevaisuutensa vuoksi huolellisesti vältettävä kaikkea nöyristelyä. Tilannetta vaikeutti se, että tavanomaisen suurvaltaimperialismin lisäksi voittajasuurvalta edusti vielä laajentumishakuista ideologiaa.
Suomen pyrkiessä Paasikiven sanoin »suomettarelaisen hengen mukaisesti» elämään tarkoin Moskovan rauhan pohjalla luodakseen toimivat suhteet maantieteellisesti lähimpään suurvaltaan, Neuvostoliittoon, valtioneuvos »vanhana saksalaisystävänä» asetti tärkeysjärjestyksessä seuraavaksi Saksan »riippumatta siitä, vallitsiko siellä keisarikunta, Weimarin tasavalta vaiko Hitlerin diktatuuri». Näihin verrattuina maantieteellisesti etäiset Ranska, Englanti ja vielä suuremmassa määrin Pohjois-Amerikan Yhdysvallat jäivät toissijaiseen asemaan. Paasikiven väheksyvään kantaan ei juurikaan vaikuttanut se, että kaikesta huolimatta länsivaltojen väliintulon vaara oli viime kädessä saanut Stalinin taipumaan Moskovan rauhaan.
Voisiko sitten periaate kunkin tulemisesta omalla uskollaan autuaaksi toteutua stalinistisen suurvaltaimperialismin dominoimissa oloissa, oli kysymys, johon Paasikivi ei pystynyt vastaamaan. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta mahdollisuutta kuin ottaa lähtökohdaksi positiivinen hypoteesi ja ryhtyä sen pohjalta rakentamaan suhteita. Uuden hyökkäyksen mahdollisuus täytyi silti aina ottaa huomioon, eikä Suomella missään tapauksessa ollut varaa heittäytyä edellisen syksyn tavoin luottamaan oikeuteen ja tehtyihin sopimuksiin.
Lähettiläskauden ensi viikkoina Paasikiven Molotovin kanssa käymät keskustelut keskittyivät ensi sijassa Moskovan rauhansopimuksen tulkintoihin, joiden yhteydessä ulkoasiainkansankomissaari ei ollut kaihtanut uhkaaviakaan äänenpainoja. Toisaalta Moskova oli pidättynyt esittämästä uusia, tilannetta kärjistäviä poliittisia vaatimuksia.
Ratkaiseva käänne tapahtui kesällä 1940 Saksan lännessä saavuttamien suurten voittojen horjutettua myös sen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden tasapainoa. Baltian ja Bessarabian kaappaukset näyttivät viittaavan Moskovan pyrkimykseen vallata takaisin alueet, jotka kerran olivat kuuluneet Venäjän keisarikuntaan. »Tulivuoren partaalla eläväksi» itsensä tunteva Paasikivi epäili niinikään entisen suurimhtinaskunnan sisältyvän Neuvostoliiton laajentumispyrkimysten aikatauluun.
Vaikka Molotov oli useasti vakuuttanut Moskovan rauhansopimuksen ratkaisseen kaikki keskinäiset poliittiset kysymykset, tämä ei pitänytkään paikkaansa. Baltian »hirmuisten» tapahtumien jälkeen Kreml ehti esittää Suomelle kymmenen päivän kuluessa kolme hankalaa poliittista vaatimusta, jotka koskivat Petsamoa, Ahvenanmaata ja Hangon kauttakulkua. Pahimmalta ei tuntunut tavallaan tilanteen logiikkaan liittynyt painostus sellaisenaan. Vielä voimakkaammaksi kasvoi pelko jatkuvasta kiristyksestä ja tulevaisuudessa esitettävistä yhä uusista vaatimuksista. Käsitys Suomea odottavasta »vuorosta» olikin Moskovan diplomaattikunnan keskuudessa yleinen.
Maataan vastaan kohdistuvan organisoidun lehdistö- ja radiopropagandan kiihtyessä kesän viikkoina oli pahinta pelkäävä Paasikivi kypsynyt suosittelemaan hallitukselleen kääntymistä avunpyynnöin Tukholman ja Berliinin puoleen. Lähettiläs ei voinut tietää tämänsuuntaisten tiedustelujen jo saaneen kummaltakin suunnalta johdonmukaisen kielteiset vastaukset.
Neuvostoliiton odotettiin yleisesti »ratkaisevan Suomen kysymyk-sen» Saksan sidottua voimansa maihinnousuun Englantiin. Sillä välin Molotovin vaatimuslista kasvoi. Heinä-elokuun vaihteessa tuli kaksi uutta kohtaa: vapaiden käsien antaminen Suomen hallitusta huolestuttaneen »Ystävyyden seuran» toiminnalle sekä Tannerin erottaminen hallituksesta. Kun nämä olivat asioita, joita ei voitu panna paperille, Paasikiveä kehotettiin käymään Helsingissä järjestämässä asia epävirallisesti.
Lähettilään mielestä ei yksin jääneellä Suomella ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää voittaa aikaa myönnytyksiä tekemällä. Hänen saapuessaan kotimaahan elokuussa 1940 Tanner oli jo tehnyt johtopäätöksensä pyytämällä eroa. Baltian kaltaista kehitystä enteileväksi katsotun SNS:n kohdalla sen sijaan ei annettu periksi. Paasikiven lähtiessä 19.8.1940 takaisin Moskovaan hän ehti jo tulla informoiduksi everstiluutnantti Veltjensin matkan aiheuttamasta käänteestä Suomen asemassa.
Kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä Saksan aloitteesta Suomen poliittinen ja sotilaallinen johto varoi toistaiseksi tekemästä, sillä mitään konkreettisia lupauksia tuesta Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan ei Hitler antanut. Turvallisuuskysymys pysyi näin yhä edelleen avoimena.
Yhtä varovaista linjaa noudatti Paasikivi, joka käytännössä ei antanut Veltjensin viestin millään tavalla vaikuttaa toimintaansa Moskovassa. Suomen elinehtona pysyi edelleenkin sovinnon säilyminen itäisen naapurin kanssa. »Näyttää siltä, että Molotov ja muut Neuvostoliiton johtomiehet toivovat, että Suomessa saataisiin aikaan samanlainen liike kuin Baltian maissa ja että Suomi sen avulla voitaisiin liittää Neuvostoliittoon». Äärimmäinen varovaisuus oli siksi tarpeen. Tämä koski myös julkista sanaa, kuten Paasikivi myöhemmin joutui konkreettisesti huomaamaan.
Kuitenkin täytyi ottaa huomioon mahdollisuus, että kaikista Neuvostoliittoon kohdistuvista myönnytyksistä huolimatta hyökkäys sittenkin tulisi. Selvästikään luottamatta Veltjens-hankkeeseen turvallisuustakuuna Paasikivi käänsi nyt jälleen katseensa läntiseen naapuriin. »Eikö Ruotsia voisi saada mukaan? Jos Neuvostoliitolle olisi selvää, että Ruotsi tulee aktiivisesti mukaan, katson, että Neuvostoliitto jättää meidät rauhaan… Muu kuin aseellisen väliintulon uhka ei täällä (Moskovassa – T. P.) tepsi». Monivaiheiset yritykset Helsingin ja Tukholman yhteistyön aikaansaamiseksi syksyllä 1940 raukesivat kuitenkin viime kädessä Berliinin ja Moskovan vastarintaan.
Suomalaisten viranomaisten käydessä loppukesällä 1940 kiinni »Ystävyyden seuraan» Paasikiven suosituksiin verrattuna huomattavasti lujemmin ottein tilanteesta tehtiin Moskovassa omat johtopäätökset.
Miten Helsinki uskalsi mennä näin pitkälle? Uskomatta pikkuvaltion tahtoon puolustautua toivottomassakin tilanteessa Kreml ei voinut nähdä »järjenvastaisen» vastarinta-asenteen takana muuta kuin »kolmannen osapuolen» yllytyksen. Kun talvisodan edellä Suomea olivat »yllyttäneet» Englanti ja Ranska, nyt oli vuorossa Saksa. Hitlerin päävoimien ollessa toistaiseksi vapaina Stalin ei kuitenkaan halunnut ottaa riskiä, mitä turvautuminen avoimiin voimakeinoihin luoteisen etupiirirajan saavuttamiseksi olisi merkinnyt.
Kuva Saksan intressien voimakkuudesta vahvistui Moskovassa kauttakulkuliikenteen alkaessa käytännössä syyskuun loppupuolella 1940. Vaatimuksistaan Kreml ei silti luopunut. Marraskuussa Hitlerin kanssa Berliinissä käymissään neuvotteluissa Molotov katsoi vuoden 1939 salaisen lisäpöytäkirjan olevan Suomenkin osalta edelleen voimassa, mikä merkitsi Neuvostoliitolle vapaita käsiä tällä alueella Baltiaan ja Bessarabiaan verrattavalla tavalla. Hitlerin kiellettyä suostumuksensa Suomen asema oli ratkaisevasti muuttunut maan siirryttyä käytännössä – joskaan ei muodollisesti – Moskovalta Berliinin etupiiriin.
Lähempiä tietoja Führerin »sateenvarjosta» Paasikivi sai presidentti Rytiltä vasta myöhäiskeväällä 1941, kun taas seikkaperäinen dokumentaatio Berliinin neuvotteluista tuli hänen käsiinsä amerikkalaisen asiakirjajulkaisun »Nazi-Soviet Relations» ilmestyttyä v. 1948. Teosta lukiessaan tasavallan presidentin oli vaikeata löytää riittävän voimakkaita sanoja kommentoidessaan muistiinpanoihinsa hänelle aikanaan yksityiskohdiltaan tuntemattomaksi jääneen natsien ja kommunistien yhteispelin »hirmuista», »likaista» ja »rietasta» luonnetta. 5
Pantakoon kuitenkin merkille, että huolimatta näin paljastuneesta, Molotovin Suomelle varaamasta kohtalosta Paasikivi ei vastaavasti korjannut muistelmakäsikirjoitustaan, jossa hän syyttäen Suomen päättäjiä virheellisestä politiikasta päätyi jälkikäteen suosittelemaan puolueettomuuspolitiikkaa oikeana ratkaisuna vuosien 1940-1941 kriisissä.6
Ristiriitaan on vaikea nähdä muuta syytä kuin Paasikiven muistelmien loppuosan kirjoittamisajankohta v. 1944 ja siihen liittyneet poliittiset tarkoituksenmu aisuusnäkökohdat. Myöhemminkään, viimeistellessään muistelmatekstiä presidentinlinnassa hän ei julkisuuteen tarkoitetussa käsikirjoituksessa halunnut tuoda esiin tosiasioita, jotka asettaisivat kyseenalaiseksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin syyttäjän keskeisen argumentin Suomesta ainoana »syyllisenä». Molotovin vaatimuksen lähempi dokumentoiva tarkastelu, vaikka se olisikin ollut teknisesti ja asiallisesti täysin mahdollinen, sai siksi jäädä tekemättä.
Itse tapahtuma-aikaisen käsityksensä puolueettomuudesta Paasikivi muotoili kirjeessään Tannerille 26.12.1940:
»Vanha neutraliteettipolitiikka ei ole valitettavasti ollenkaan riittänyt. Me noudatimme sitä tarkasti ja se päättyi sotaan. Tanska, Norja, Belgia ja Hollanti noudattivat sitä myös ja niiden on käynyt, kuten on käynyt. Samoin tekivät Baltian valtiot, Wiro, Latvia ja Liettua. Samoin Rumania ja Kreikka. Siis 10 valtakuntaa. Näin ollen on todettava, että se tie ei ole enää niin varma kuin ennen luultiin. Tietenkin me olemme puolueettomia siinä mielessä, että emme tahdo sekaantua sotaan. Mutta politiikallemme Nliittoon nähden se ei anna mitään ohjetta,.7
Kursivoidun kohdan on Paasikivi jättänyt omasta teoksestaan pois. Ainoa keino idänsuhteissa olisi kirjeen mukaan edelleenkin »väistävä ja konflikteja välttävä politiikka», vaikka näin jouduttaisiinkin kokemaan perinteiseen kansainoikeuteen soveltumattomia nöyryytyksiä. Kremlissä voitiin esiintyä lujasti ja tiukasti vasta kun oli »varma tieto riittävästä ulkomaisesta avusta».
Muistelmistaan Paasikivi jätti pois kirjeensä jatkon, jossa hän totesi suunnanneensa katseensa tässä mielessä Saksaan. Kysymys oli vain siitä, voiko Saksa suursodan Englantia vastaan jatkuessa rikkoa välejään Neuvostoliiton kanssa. Tähänkin ongelmaan valtioneuvoksella oli silti ratkaisuehdotus:
»Mutta, jos Ruotsi päättäisi tulla meitä tarpeen vaatiessa auttamaan sotilaallisilla voimillaan ja Saksa olisi asialle myötämielinen, ja jos se olisi Kremlin tiedossa, vahvistaisi se asemaamme ja kenties panisi sordinon Kremlin herroille».8
Kokonaistilanne kuitenkin helpottuisi vasta Saksan murskattua Englannin, minkä Paasikivi toivoi tapahtuvan mahdollisimman pian. »Tämä on minun mielipiteeni, oli sitten asiasta muuten mitä mieltä tahansa». Suomen turvallisuutta ajatellen valtioneuvos oli jo syksyllä 1939 asettanut päiväkirjassaan tavoitteeksi Saksan voiton suursodassa.
Aivan samalla tavoin kuin Tukholman-lähettiläskautena 1930-luvun lopulla ulkopolitiikka kulki nytkin Paasikiven ajattelussa ratkaisevasti sisäpolitiikan edellä. Kansainvälinen tilanne oli siinä määrin vaikea ja uhkaava, että kotimaan »pienet» ongelmat täytyi aina nähdä alisteisina »suurelle» tavoitteelle, itsenäisyyden ja turvallisuuden varmistamiselle. Tämä oli tullut esiin jo hänen suhtautumisessaan SNS:n ongelmaan, joka vaati, paitsi henkisten voimavarojen mobilisointia, myös hyväosaisten tinkimistä eduistaan yhteiskunnan vähäväkisten hyväksi. Vastaavasti karjalaisten pika-asutuskysymyksestä ei saanut antaa kasvaa yhteiskunnan pemsteita horjuttavaa kiistaa, ja kieliriidan lietsominen, jolla saattoi olla Ruotsiin päin myös vakavia ulkopoliittisia seurauksia, tuli ehdottomasti estää. Tässä mielessä valtioneuvos oli selvästi pysynyt jo ennen sotaa omaksumallaan linjalla.
Tietyllä tavoin perinteinen oli Paasikiven suhtautuminen myös joulukuun 1940 presidentinvaaleihin. Olosuhteiden vakavuudesta huolimatta kampanjassa »riideltiin ja intrigoitiin» aivan kuin elettäisiin 1920- luvun idyllisiä aikoja. Vanhan monarkistin halveksunta »pelaamista» kohtaan tuli jälleen kerran näkyviin. Omalta kohdaltaan hän kieltäytyi lähtemästä mukaan leikkiin. Taustalla oli yhtäältä haluttomuus joutua »KOP:n piirin» välikappaleeksi Rytin torjunnassa ja toisaalta tietoisuus asetelman epäedullisuudesta hänen jouduttuaan toimittamaan Moskovasta kotimaahan tiettyihin kilpailijoihin kohdistuvan Molotovin varoituksen ja NL:n Helsingin-lähetystön annettua propagandassaan kannatuksensa valtioneuvoksen ehdokkuudelle. Risto Ryti valittiin lopulta murskaavalla enemmistöllä.
Syksyn 1940 kuluessa Paasikiven poliittinen »ohjelma», jota hän Moskovasta käsin kerran toisensa jälkeen suositteli hallitukselleen, oli saavuttanut vakiintuneen muotonsa. Ensinnäkin siihen kuului vannottaminen äärimmäisen varovaisuuden merkityksestä suhteissa Neuvostoliittoon. Toiseksi »pohjoismaiseen blokkiin» liittymistä tuli edelleenkin pitää tavoitteena, vaikka suoranaisen sotilaallisen avun saantiin Ruotsista Paasikivi ei tammikuun 1941 jälkeen enää uskonut. Jäljelle jäi siten kolmas kohta, josta hän 1.3.1941 kirjoitti Rytille:
»Meidän tärkein (kurs. -T. P.) poliittinen tehtävämme on koettaa päästä Saksan siipien suojaan – Saksan »elintilaan» yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa. Oli mitä mieltä tahansa Saksan nykyisestä järjestelmästä, on se tuhat (kurs. – JKP) kertaa parempi kuin kuulua Nliiton alle, mikä olisi meille kuolema».9
Huomattakoon Paasikiven puhuneen nimenomaan koettamisesta päästä Hitlerin kotkan suojelukseen. Siellä ei siis vielä oltu. Tämän tosiasian tunnustamisen täytyi loogisesti johtaa jälleen varovaisuuden korostamiseen. Ennen kaikkea von der Schulenburgilta saamaansa informaatioon luottaen Paasikivi ei uskonut Hitlerin valmiuteen ottaa niin suurta riskiä, mitä hyökkäys Neuvostoliittoon merkitsi Yhdysvaltojen yhä avoimemmin tukeman Englannin jatkaessa vielä taistelua ja laajojen miehitystehtävien muutenkin sitoessa Saksan voimia eri puolilla Eurooppaa.
Vaikka Paasikivi todistettavasti olikin 1930-luvulla perehtynyt Hitlerin »Mein Kampfin» tiettyihin osiin10 hän silti selvästikään ei pystynyt mieltämään järjestelmän olemusta ja siihen perustavana osana kuulunutta pseudo-daiwinilaista rotuoppia, jota tosin suoranaisiin massamurhiin ulottuvalla tavalla ryhdyttiin soveltamaan vasta vuoden 1941 idän sotaretken alkamisen jälkeen.11
Ulospäin näkyneistä »epämiellyttävän» radikaaleista ja demokratianvastaisista piirteistään huolimatta Hitlerin Saksa merkitsi Paasikivelle sittenkin perimmältään länsieurooppalaista kulttuurivaltiota, joka käyttäytyisi vakiintuneiden rationaalisten normien mukaisesti ja – tietenkin omia etujaan silmällä pitäen – suojelisi sotilaallisella voimallaan Eurooppaa natsismiin verrattuna vielä »tuhat kertaa pahempaa» bolsevismia vastaan. Viimeksi mainitun voitto merkitsisi täydellistä katastrofia, jota Englanti Saksan-vastaisella taistelullaan oli osaltaan edesauttamassa.
Tämän suuren kokonaisuuden osana ratkeaisi Paasikiven mielestä Suomenkin kohtalo. Kuilun reunalle joutunut kotimaa oli hänelle »puolivapaa valtakunta», mitä tilannetta Molotovin uhkaukset 6.12. 1940 selvästi kuvastelivat:
»Nyt on tehtävänä koettaa säilyttää se jäännös vapautta, mikä meillä vielä on, ja jos maailman konstellaatio tulevaisuudessa sen sallii, koettaa saada takaisin se osa vapauttamme, mikä nyt on menetetty. Tämä on minun oh jelmani». 12
Päädyttyään rationaalisen johtopäättelynsä nojalla kieltämään Saksan lähitulevaisuudessa tapahtuvan idänoffensiivin todennäköisyyden Paasikivi sitä suuremmalla syyllä piti mahdottomana Hitlerin valmiutta rikkoa välejään Neuvostoliittoon Suomen takia. Akuutiksi muodostuneessa Petsamon kriisissä lähettiläs oli siksi valmis ylittämään valtuutensa estääkseen pelkäämänsä avoimen konfliktin, jossa Suomi syksyn 1939 tavoin jäisi yksin Neuvostoliittoa vastaan. Tämän omavaltaisen menettelyn Helsingissä herättämä tyytymättömyys johti viime kädessä valtioneuvoksen eroon virastaan.
Miksi sitten hallitus, jolla lähinnä sotilastietä saadun informaation ansiosta oli paremmat tiedot Saksan aikeista, ei tarkemmin informoinut lähettilästään? Tähän kysymykseen ei tutkimus toistaiseksi ole antanut yksiselitteistä vastausta. Mauno Jokipii on huomauttanut, ettei Paasikivi ollut yksin Tukholman Wasastjernan ja Lontoon Gripenbergin valitettua myös useaan otteeseen informaation puutetta.13
Ilmeistä onkin, että talvisodan kokemusten nojalla rohkeasti vastuuta ottamaan tottunut sisärengas halusi asian äärimmäisen arkaluontoisuuden vuoksi pitää siitä tietävien piirin mahdollisimman suppeana. Vuoto olisi helposti – Hitlerin laskemattomuuden tuntien – saattanut johtaa katastrofaalisiin seurauksiin. Sataprosenttista varmuutta hänen aikeistaan ei muutenkaan ollut. Myös Stalin saattoi reagoida jyrkästi. Suomen poliittisen johdon kannalta ei siten ollut pahitteeksi, että maan tärkeimmät lähettiläät asemapaikoillaan »tosissaan» edustivat puolueettomuuslinjaa, joka muutenkin – Hitlerin ratkaisuista riippuen – säilyi yhtenä vaihtoehtona.
Paasikiveltä, jota kohtaan luottamuspula Petsamon kriisin käsittelyn vuoksi oli ilmeisen selvä, hallituksen taktiikka salattiin vielä maaliskuussa 1941 hänen tultuaan Helsinkiin. Valtioneuvoksen palveluksia Moskovassa ei enää katsottu tarvittavan, minkä vuoksi hänen erohakemuksensa hyväksyttiin periaatteessa. Asian muodollinen ratkaisu lykättiin toistaiseksi Petsamon kysymyksessä sovelletun viivytystaktiikan takia. Samalla tarjoutui tilaisuus voittaa aikaa seuraamalla suurpoliittista kehitystä Hitlerin lopullista ratkaisua odottaen. Huhti-toukokuun viikkoina valtioneuvosta katsottiin vihdoin voitavan informoida niin paljon, että hän asettui lojaalisti kannattamaan hallituksen politiikkaa.
Palattuaan Moskovaan jäähyväismuodollisuuksia varten Paasikivi Wittingiltä saamiensa ohjeiden mukaisesti ilmoitti maansa noudattavan edelleenkin puolueettomuuspolitiikkaa. Menettelyyn oli muodollisia perusteita sikäli, että lopulliset päätökset vielä puuttuivat suomalais-saksalaisen yhteistyön suuntaviivojen tullessa lyödyiksi lukkoon vasta myöhemmin (toukokuun lopussa – kesäkuun alussa) käydyissä sotilasneuvotteluissa. Silti Assarsson havaitsi kollegansa kuuluvan »niihin, jotka näkevät Suomen pelastuksen vain läheisessä yhteistyössä Saksan kanssa».
Punaisena lankana eroavan lähettilään diplomaattikollegojensa kanssa käymissä jäähyväiskeskusteluissa oli tietenkin kysymys siitä, puhkeaisiko Saksan ja Neuvostoliiton välillä sota vaiko ei. Useimmat vastasivat kysymykseen kielteisesti, koska hyökkäys todennäköisesti merkitsisi Hitlerin perikatoa. Moskovan diplomaattipiireissä vallinneen käsityksen Stalinin resurssien aliarvioinnin vaaroista Paasikivi toi mukanaan Helsinkiin jätettyään lopullisesti virkapaikkansa 4.6.1941.
Saksan kanssa käytyjä neuvotteluja koskevat tiedot Paasikivi sai heti kotiin palattuaan suoraan sisärenkaan jäseniltä, ennen muuta presidentti Rytiltä. Informaation sisällön hyväksynyt valtioneuvos piti »yhteistoimintaa Saksan kanssa hyvänä ja ystävyyden ylläpitämistä sinne päin oikeana politiikkana». Samaa mieltä herrat olivat myös siitä, että Hitlerin hyökkäyksen epäonnistuessa Suomen asema muodostuisi »pahaksi».
Jos taas Saksa, kuten toivottiin, selviäisi voittajana koko sodasta, eikä vain Neuvostoliitosta, Suomi tulisi kuulumaan sen etupiiriin, mikä pakostakin toisi mukanaan muutoksia myös maan sisäisissä oloissa. Niistä uskottiin kuitenkin selviydyttävän. Snellmania kritikoivan Paasikiven voimakkaasti korostaman yleisnäkemyksen mukaisesti Suomen kohtalon määräisi suurvaltojen välienselvittelyn tulos. Pikkuvaltion voimat eivät sellaisenaan riittäisi pitkälle, vaikka ne luonnollisesti tulikin ponnistaa äärimmilleen.
Hitlerin offensiivin alettua Paasikivi tulevaisuutta ajatellen piti tärkeänä Saksan jatkuvaa »intressoitumista» Suomeen Venäjän aikanaan käynnistämien revanssipyrkimysten torjumiseksi. Siinä yhteydessä hän oli tyytyväinen Rytiltä saamiinsa tietoihin Saksan aikeista pitää hallussaan Pietari »kansainvälisenä kauppakaupunkina».
Tällöin Suomi voisi Paasikiven mukaan turvallisin mielin ottaa strategisesti ja taloudellisesti tärkeän Itä-Karjalan, jonka hallussapitoon sen omat voimat eivät rajan lyhenemisestä huolimatta yksinään riittäisi. Alueen lopullinen kohtalo ratkeaisi suursodan päättymisen yhteydessä. Ryti oli samaa mieltä.
Aivan kuten vuosina 1918-1920 ja ohimenevästi 1940 Paasikivi nytkin rakensi ltä-Karjalaa koskevat laskelmansa suurpoliittisen kehityksen avaamien mahdollisuuksien varaan. Kun nämä edellytykset sitten pettivät, hän oli valmis, ei ainoastaan lopullisesti hautaamaan hankkeen, vaan myös julistamaan sen kokonaisuudessaan maalle vaaralliseksi ja turmiolliseksi.
Presidentti Rytin kanssa säännöllisesti muutaman viikon väliajoin käymiensä keskustelujen avulla Paasikivi – Max Jakobsonin sanontaa käyttäen – »eräänlaisena sisärenkaan ulkojäsenenä» pysyi hyvin selvillä valtakunnan johdon tilanteenarvioista, jotka hän hyväksyi.
Loppukesän viikkoina Saksan eteneminen oli tosin selvästi hidastunut, mutta Hitlerin joukkojen uskottiin yhä pystyvän lyömään ainakin Neuvostoliiton. Lohdullisena seikkana Paasikivi pani merkille Britannian osoittaman »uskomattoman» heikkouden. Syyksi hän jo 1930- luvulla omaksumansa käsityksen mukaisesti arvioi läntisten suurvaltojen yhteiskuntajätjestelmän. Demokraattis-parlamentaarinen systeemi kelpasi liberalismin soveltamiseen sekä rauhanomaiseen taloudelliseen toimintaan. »Mutta suuriin sotilaallisiin ratkaisuihin se ei pysty». – Tässäkin kohdin valtioneuvos joutui myöhemmin perusteellisesti korjaamaan käsityksiään.
Vaikka Paasikivi olikin Moskovassa leikkisästi puhunut keskittymisestään vastaisuudessa pasianssin pelaamiseen, eläkeläisen hiljainen elämä ei silti tyydyttänyt toimintatarmoista valtioneuvosta. Muistelmia kirjoittavan »menneisyyden miehen» rooli tuntui sellaisenaan riittämättömältä. Niinpä hän hyväksyi tarjotut julkiset tehtävät mm. verokomitean puheenjohtajana, ulkopoliittisen klubin vetäjänä, (aiottuna) esitelmöitsijänä Yleisradiossa ja juhlapuhujana Messuhallissa 13.3.1942. Kysymys oli tällöin yhtäältä »asevelvollisuuden täyttämisestä» sotaa käyvän maan palveluksessa ja toisaalta todennäköisesti samalla vanhan miehen halusta muistuttaa julkisuudessa olemassaolostaan ja kyvystään vaikuttaa myös uusissa, muuttuneissa oloissa.
Käytännön politiikassa ei virallisia vaikutusmahdollisuuksia ennen suursodan käännettä kuitenkaan tarjoutunut. Valtioneuvoksen korviin hänen. Tukholman-vierailunsa yhteydessä vuodenvaihteessa 1941-1942 kantautunut rouva Kollontain rauhantunnustelu jäi vaille vastausta sisärenkaan (ja Paasikiven itsensä) katsoessa riskin liian suureksi Saksan mahtiasemaa ajatellen. Ensin oli syytä nähdä Hitlerin kevääksi 1942 kaavaileman uuden suuroffensiivin tulokset.
Syksy 1942 merkitsi selvää käännettä Paasikiven arvioinneissa toisen maailmansodan lopputuloksesta. Tanskan-matkallaan elo-syyskuussa käymissään lukuisissa keskusteluissa hän näyttää vakuuttuneen liittoutuneiden varustelupotentiaalin ylivoimaisuudesta akselivaltoihin nähden. Ennen pitkää tämä tulisi näkymään myös operatiivisessa sodankäynnissä, mikä pakotti Paasikiven tarkistamaan siihenastisia käsityksiään länsivaltojen »heikkoudesta».
Joka taholta ahdistettu Saksa oli vähitellen joutumassa alakynteen, vaikka Hitler ulkoministeri Scaveniuksen viittauksen mukaisesti saattoikin vielä pelastautua solmimalla uuden sopimuksen Stalinin kanssa. Myöhäissyksyn sotilaalliset tapahtumat vahvistivat Paasikiven Tanskassa kuulemia ennusteita – Scaveniuksen prognoosia lukuunottamatta – Saksan hyökkäyksen kulminoituessa itärintamalla ja länsivaltojen joukkojen noustua maihin Pohjois-Afrikkaan.
Marraskuun lopussa 1942 käymässään keskustelussa Ryti ja Paasikivi olivat jo yhtä mieltä siitä, ettei Saksa pystyisi enää voittamaan sotaa. Enintään voitiin toivoa Berliinin saavuttavan kompromissirauhan. Suomen oli syytä pyrkiä vahvistamaan edellytyksiä taistelusta irtautumiselle parantamalla suhteitaan Ruotsiin ja länsivaltoihin. Avoimet tämänsuuntaiset toimenpiteet esti kuitenkin Saksan mahtiasema Pohjois-Euroopassa ja sen aiheuttama mahdottomuus varmistaa Suomen elintärkeätä huoltoa lännestä käsin.
Ruotsi piti ensisijaisena tavoitteenaan pysymistä irti sodasta, minkä Tukholmassa katsottiin edellyttävän Saksan ärsyttämisen välttämistä. Suomalaisten kaavailuilla Lapin saksalaisjoukkojen korvaamisesta ruotsalaisilla »puolueettomuusvartijoilla» ei siksi ollut menestystä. Länsivallat taas tunnustivat maantieteellisten syiden aiheuttaman mahdottomuuden Suomen huoltamiseen, mikä toistaiseksi sulki tien rauhaan. Sitäpaitsi oli syytä varoa herättämästä elintärkeän liittolaisen, Neuvostoliiton, epäluuloja lännen »flirtistä» Helsingin kanssa Moskovan kustannuksella. Toisaalta Washingtonissa jouduttiin ottamaan huomioon USA:n yleistä mielipidettä vallitseva usko Atlantin julistuksen fraaseihin tulevan rauhan perustana, mikä puolsi toimenpiteitä Suomen »pelastamiseksi».
Vuoden 1943 presidentinvaaleissa orastava rauhanoppositio nosti esille kysymyksen marsalkka Mannerheimin ehdokkuudesta. Kun varmaa enemmistöä ei näyttänyt olevan saavutettavissa, viimeksimainittu lopulta kieltäytyi. Mauno Pekkalan ja Reinhold Sventon taivutteluyrityksistä huolimatta Paasikivi asettui johdonmukaisesti Rytin kannalle. Erillisrauhan pysyessä toistaiseksi tavoittamattomissa ei ylimenokauden aikana ollut syytä vaihtaa valtionpäämiestä.
Presidentinvaalien ja uuden, Linkomiehen johtaman hallituksen muodostamisen jälkeen USA käynnisti maaliskuussa 1943 välitysyrityksen. Se kaatui kuitenkin Moskovan jyrkkiin ehtoihin, joita maansa yleisen mielipiteen huomioon ottava Washington piti mahdottomina edes toimittaa Helsinkiin. Kokemuksesta osattiin silti ottaa oppia. Helsinki ja Moskova oli syytä jättää Britannian jo kauan noudattaman linjan mukaisesti kahden kesken selvittämään välinsä.
Hallituksen tuloksettomiksi jääneet yritykset etsiä tukea Ruotsista ja länsivalloista Neuvostoliiton ehtojen selvittämiseksi Paasikivi hyväksyi. Tavoitteena olisi suurvaltojen takaaman rauhansopimuksen aikaansaaminen. Varmuuden vuoksi olisi myös Saksalle ilmoitettava, ettei Suomi jaksanut enää taistella. Viimeksi mainitusta ajatuksestaan Paasikivi kuitenkin luopui Saksan odotetun negatiivisen reaktion vuoksi. Sen sijaan hän hyväksyi hallituksen kielteisen kannan Berlii nin vaatimukseen virallisesta julkilausumasta, jolla Suomi sitoutuisi jatkamaan taistelua.
Saadessaan vappuna 1943 Tamminiemessä Rytiltä yksityiskohtaisen selonteon USA:n myttyyn menneestä tarjouksesta Paasikivi yhtyi presidentin käsitykseen, että mikäli USA olisi taannut hyväksyttävät rauhanehdot, riski välien katkaisemisesta Saksaan olisi kannattanut ottaa. Nyt sen sijaan sodasta irtautuminen jäi toistaiseksi mahdollisuuksien ulkopuolelle, koska Neuvostoliiton armoille heittäytyminen ei käynyt päinsä. Seuraavana kesänä punotuista luottamuksellisista rauhankontakteista USA:n Lissabonin-edustuston ja Belgian sekä Neuvostoliiton Tukholman-lähetystön välityksellä Paasikivi oli niinikään tietoinen, joskin muutaman viikon viiveellä.
Hermostuneena hallituksen »toimettomuudesta» ja tietämättömänä Lissabonin ja Tukholman kautta vireillä olleista luottamuksellisista neuvottelukontakteista rauhanoppositio organisoi ns. 33:n adressin, joka 20.8.1943 luovutettiin Paasikiven asiasta etukäteen informoimalle Rytille. Omasta puolestaan valtioneuvos kieltäytyi allekirjoittamasta adressia, jota hän piti tarpeettomana, koska Ryti ja hallitus epäilemättä olivat muutenkin rauhan toivottavuudesta samaa mieltä. Sitäpaitsi hanke ei pysyisi salassa vaan vuotaisi Suomen neuvotteluasemia heikentävällä tavalla julkisuuteen.
Kokeneen valtiomiehen arvio osoittautuikin pian oikeaksi adressin ilmaantuessa – vastoin Rytille annettua lupausta – lähes saman tien Tukholman lehtien palstoille.
Yleisestikin ottaen voidaan todeta »sisärenkaan ulkojäsenen» huolellisesti väittäneen jatkosodan aikana julkisia esiintymisiä rauhanopposition aktivistien seurassa.
Uutena toimintamuotona rauhanoppositio kehitti kesällä 1943 ajatuksen työryhmästä, joka ryhtyisi valmistelemaan Suomen osanottoa tulevaan rauhankonferenssiin laatimalla siihen tarvittavia asiakirjoja. Aloitteen hyödyllisyyttä epäilleeltä Paasikiveltä hankkeen puuhamies Väinö Voionmaa sai silti lupauksen mukaantulosta.
Syyssesongin alkaessa asia kuitenkin kääntyi uusille urille. Voionmaan ehdotettua yhteistyötä hallitus katsoi parhaaksi ottaa tulevaisuuden suunnittelun ohjakset omiin käsiinsä. Samalla, mitä ei tietenkään ilmaistu vanhalle professorille, tarjottaisiin rauhanopposition lojaalin siiven toimintatarmoisille edustajille tilaisuus purkaa energiaansa riittävän valvonnan alaisina.
Talvikauden 1943-44 aikana ulkoministeri Henrik Ramsayn johtama »Ulkoasiain valmistelukunta» työskenteli tiiviisti dokumenttejaan valmistaen. Paasikivi osallistui aktiivisesti toimintaan ilmaisten kuitenkin useasti epäilyksensä työn tarkoituksenmukaisuudesta. Rauhanneuvottelut jouduttaisiin todennäköisesti käymään yksin Neuvostoliiton kanssa, ja tällöin niiden olennaisen sisällön määräisi Moskova. Aikanaan valtioneuvoksen ennakko-odotus osoittautuikin paikkansapitäväksi.
Vuoden 1943 lopussa Paasikivi oli ajattelutyössään päätynyt vakaumukseen Saksan häviön väistämättömyydestä, jollei Hitler tekisi Neuvostoliiton kanssa erillisrauhaa esimerkiksi Suomen kustannuksella. Länsivaltojen Suomelle antamaa turvallisuutta taas täytyi pitää »illusorisena». Mitään takeita sieltä päin ei enää kannattanut etsiä. Lopullinen määräysvalta jäisi siis Stalinille, joka Saksasta saamiensa suurten voittojen jälkeen todennäköisesti lähtisi liikkeelle Moskovan rauhan rajoista. Kun Suomen armeija seisoi vielä kaukana Itä-Karjalassa, tilanne oli todella problemaattinen. Huoltokysymys pysyi ratkaisemattomana, mutta ehkä Ruotsista saataisiin apua. Lapin saksalaisjoukkojen ongelmasta Paasikivi ei liioin nähnyt ulospääsytietä.
Rytin vielä vuoden 1943 lopussa edustamaa optimistista kantaa vuoden 1939 rajoista (tietyin korjauksin NL:n hyväksi) sopimuksen pohjana Paasikivi ei näin ollen hyväksynyt. Todellisen ongelman muodosti kysymys siitä, miten saada yleinen mielipide ja erityisesti upseeristo oivaltamaan muuttuneen tilanteen vaatimukset. Laajoissa piireissä uskottiin yhä armeijan kyllä pystyvän pitämään puolensa Neuvostoliittoa vastaan ja varmistamaan siten ulkomaiden tuella maalle hyvän rauhan.
Näissä oloissa ei Paasikivikään uskaltanut suositella välitöntä yritystä neuvottelujen aikaansaamiseksi. Kenties voitiin odottaa vielä muutama viikko ehtojen sanottavasti huonontumatta. Viimeistään suurhyökkäyksen alettua ne kuitenkin kiristyisivät.
Kevään 1944 monivaiheisessa neuvotteluprosessissa, johon Paasikivi keskeisellä tavalla osallistui niin Tukholmassa, Moskovassa kuin kotimaassakin, hän edellisenä syksynä kaavaileminsa perustein oli nyt valmis jo avoimesti suosittelemaan hallitukselleen rauhan tielle lähtemistä. Talvisodan ajalle ominainen viivyttely vain huonontaisi tilannetta.
Moskovaan matkaavaa valtuuskuntaa valittaessa Paasikiven »myönnytysvalmius» herätti hallituksen taholla epäilyksiä, mutta toisaalta ei katsottu voitavan tulla toimeen ilman hänen tietojaan ja asiantuntemustaan. Matkakumppani Carl Enckell saikin siksi ohjeet tehdä voitavansa lujittaakseen valtioneuvoksen otetta käytäviin keskusteluihin.
Ryhdyttäessä sitten tekemään johtopäätöksiä Moskovasta saaduista ehdoista suursodan lopputulos oli Paasikivelle ominaisesta laajakulmasta tarkastellen ilmeisen selvä, minkä vuoksi oleellisesti parempia ehtoja ei hänen mukaansa enää kannattanut toivoa. Hallitus puolestaan konkretisoi lyhyellä tähtäyksellä lukuisia vakavia esteitä, joiden katsottiin – ei vähiten sisäpoliittisella tasolla – ratkaisevalla tavalla nousevan Paasikiven suositteleman menettelyn tielle. Tälle kannalle asettui myös eduskunta hyväksyessään Neuvostoliitolle lähetettävän vastauksen.
Hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa 2.4.1944 tapahtunut yhteenotto rikkoi sittemmin pysyväksi osoittautuneella tavalla Paasikiven ja Rytin henkilökohtaiset välit. »Sisärenkaan ulkojäsenen» rooli ei silti muilta osin muuttunut Paasikiven säilyttäessä edelleenkin läheiset suhteet keskeisiin ulkopoliittisiin päättäjiin, kuten ulkoministeri Ramsayhin ja puolustusministeri Waldeniin. Huhti-toukokuun aikana valtioneuvos erityisesti korosti näille yleisen mielipiteen muokkaamisen tärkeyttä pohjan luomiseksi erillisrauhalle.
Ruotsin lähettilään Hans Beck-Friisin kanssa 20.4.1944 käymässään keskustelussa Paasikivi myönsi rauhankosketuksen uusimisen edellyttävän tietynsuuntaista kehitystä »Suomen ulkopuolisissa sotatapahtumissa», ts. Saksan aseman radikaalia huononemista, joka tekisi riittävän syvän vaikutuksen yleiseen mielipiteeseen. Muuten valtioneuvos entiseen tapaan tähdensi Mannerheimin »esiinastumisen» merkitystä. Marsalkan liittäessä mukaan arvovaltansa ja Neuvostoliiton luvatessa palauttaa esimerkiksi Viipurin, Saimaan kanavan ja Enson saataisiin aikaan riittävä sisäinen yhtenäisyys saksalaisten poistamiseksi tarvittaessa vaikkapa voimakeinoin. Ajatuskulkua Beck-Friis piti yhä varsin optirnistisena.
Odotuksen aika päättyi vihdoin 10.6.1944 Stalinin aloitettua suurhyökkäyksensä Karjalan kannaksella. Paasikiven kaipaama yleisen mielipiteen muutos alkoikin nyt pohjautua »Suomen sisäpuolisiin sotatapahtumiin». Tien avaamiseksi rauhanneuvotteluille ryhdyttiin puuhaamaan hallituksenvaihdosta, josta »pessimismiinsä hukkuvaksi» katsottu Paasikivi pidettiin kokonaan syrjässä. Hänen rauhanopposition edustajien pyynnöstä 17.6.1944 presidentille kirjoittamansa kirje suositteluineen Mannerheimin »lähtemisestä liikkeelle» jäi sinänsä jälkeen tilanteenkehityksestä Rytin jo tuloksetta yritettyä samaa.
Hallituksenvaihdos viivästyi Mannerheimin vaadittua ensin Saksan sotilaallisen avun varmistamista vastustajan offensiivin pysäyttämiseksi ja Moskovan vastattua neuvottelutarjoukseen antautumisvaatimuksella, johon ei katsottu voitavan mennä. Ns. Ribbentrop-sopimukseen johtaneista keskusteluista Paasikivi pysyi luonnollisesti täysin syrjässä.
Yritettyään turhaan saada eduskunnassa aikaan hallituksen vastaista välikysymystä rauhanoppositio päätyi kaavailemaan maan poliittisen johdon tieten Tukholmaan perustettavaa komiteaa, eräänlaista pakolaishallitusta, joka osoittaisi maailmalle, etteivät kaikki suomalaiset hyväksyneet Ribbentrop-sopimusta. Urho Kekkosen tarjottua komitean puheenjohtajuutta Paasikivelle tämä ikäänsä vedoten torjui muutenkin epäilyttävänä pitämänsä tehtävän. Vanhan valtioneuvoksen vainu osui jälleen oikeaan hankkeesta perille päässeen rouva Kollontain lopettaessa sen alkuunsa. Rauhaan johtavat ratkaisut oli tehtävä Helsingissä eikä Tukholmassa.
Suomalaisten torjuntavoiton varmistuttua Stalin teki 12.7.1944 päätöksen Karjalan kannaksen offensiivin keskeyttämisestä, vaikka asetettuja tavoitteita ei ollutkaan saavutettu, mistä hyvästä paikalliseen sotilasjohtoon kohdistettiin moitteita ja rangaistustoime npiteitä. 14 Strategisesti johdonmukaista oli, että hyökkäyksen lopettamisesta tehtiin myös poliittiset johtopäätökset; antautumista ei enää vaadittu.
Rouva Kollontain välitettyä suomalaisten tietoon Moskovan ehdollisen halukkuuden neuvottelujen avaamiseen sisärengas päätyi tämän nojalla 28.7.1944 kauaskantoisiin ratkaisuihin. Ryti eroaisi ja Mannerheim valittaisiin hänen tilalleen presidentiksi. Uutta hallitusta kokoonpantaessa elokuun alussa Paasikivi jätettiin syrjään, vaikka hän oli nimenomaisesti ilmaissut kiinnostuksensa.
Poliittisena syynä sivuuttamiseen oli se, ettei vastavalittu presidentti halunnut liian jyrkkää ja äkillistä käännettä rauhanopposition suuntaan, kun taas henkilökohtaisella tasolla Mannerheim oli loukkaantunut tukholmalaisessa Morgontidningenissä julkaistusta Paasikiven haastattelusta, jossa marsalkka aiheetta näki Neuvostoliiton myötäilyn ohella myös omaan persoonaansa kohdistuvaa arvostelua. Presidentin närkästys pudotti niinikään Paasikiven pois syyskuun alussa Moskovaan matkanneesta rauhanvaltuuskunnasta. Mannerheimin ja Paasikiven välit korjaantuivat vasta myöhäissyksyllä 1944 kokemuksen osoitettua, ettei ilman valtioneuvoksen palveluksia tultu muuttuneissa oloissa toimeen.
Syksyllä 1918 Paasikivi oli todennut luonaan käyneelle merentutkimuslaitoksen silloiselle johtajalle, professori Rolf Wittingille, että Suomen asemassa olevalla maalla pitäisi oikeastaan aina olla kaksi sarjaa hallitusmiehiä: toiset olisivat virassa ja toiset »jäissä» (»på is» – keskustelu käytiin ruotsiksi) odottamassa vuoroaan. Palatessaan Moskovasta kesällä 1941 Paasikivi ei jäänyt, kuten kaikki luulivat, lopullisesti eläkkeelle, vaan siirtyi tosiasiassa vain »jäihin» odottamaan elämänsä suurimpia tehtäviä.
Muistelmien kirjoittamiselle omistetut vuodet merkitsivät silti kaikkea muuta kuin eristäytymistä valtioneuvoksen pitäessä »sisärenkaan ulkojäsenenä» yllä läheisiä suhteita hallituksen lisäksi myös oppositioon. Kaksoispelistä ei tässä yhteydessä kuitenkaan voida puhua Paasikiven ilmaistessa poikkeavat käsityksensä yhtä karskisti ja itsenäisesti kumpaankin suuntaan. Useimmiten kysymys oli suurvaltojen politiikan seurausvaikutusten arvioinnista, joka pienelle maalle oli erityisen tärkeätä.
Paasikiven asennoitumista toisen maailmansodan aikana on joskus arvosteltu ajankohtaisten suhdanteiden mukaan muuttuvaksi. Voidaan kuitenkin kysyä, mitä muuta olisi kohtuullista odottaa. Omia vaihtelevia etujaan tavoittelevien suurvaltojen toimia eivät tietenkään säädelleet Suomi tai sen johtohenkilöt, vaan päinvastoin viimeksi mainittujen oli Paasikiven mukaan äärimmäistä tarkkuutta ja varovaisuutta noudattaen otettava huomioon ulkoiset olosuhteet ja niissä tapahtuvat muutokset välttääkseen tekemästä kohtalokkaita virheitä. Kustaa IV:n Aadolfin vuosina 1807-1809 soveltamaan maailman menosta piittaamattomaan, härkäpäiseen »periaatepolitiikkaan» ei kerta kaikkiaan ollut varaa. Kysymys oli hengissä pysymisestä.
Viimeistään syksystä 1943 alkaen Paasikivi lähti siitä, että Neuvostoliitosta kehittyisi todennäköisesti pitkäksi ajaksi eteenpäin Manner-Euroopan voimakkain sotilasmahti.15 »Haihattelut» unohtaen Suomen oli pelastuakseen tunnustettava tämä tosiasia ja opittava elämään rinnakkain suurvaltanaapurinsa kanssa niin, että sekin pitäisi luoteisen pikkuvaltion itsenäisyyttä etujensa kannalta parhaana ratkaisuna. Tässä oli asian ydin.
»Poliitikko» Paasikivi nousee »historiantutkija» Paasikiven edelle siinä, että hän osaksi inhimillisistä turhamaisuussyistä, mutta ennen kaikkea vakuuttaakseen itäistä naapuria ja opettaakseen kovakalloista kansaansa pyrki yksinkertaistamaan ja sovittamaan myös aikaisemmat kannanottonsa näin hahmottuvaan linjaan. Menestys ei aina ollut kehuttava, kuten päiväkirjojen ja muistelmatekstin siivousyritykset osoittavat.
Vaikeissa, joskus ylivoimaisilta tuntuneissa oloissa vastuuta kantamaan joutuneen vanhan miehen yritystä »parhain päin» puolustaa isänmaansa asiaa ei silti pidä tässä yhteydessä koskaan unohtaa. Maailma oli sellainen kuin oli suurvaltapolitiikan perustuessa yhä edelleen voiman oikeuteen. Millä tavoin sitten tämä valitettava ja erityisesti pienille kansoille vaarallinen »viidakon laki» saataisiin muutetuksi, merkitsi Paasikivelle ongelmaa, jonka ympärillä hänen ajatuksensa askartelivat loppuun saakka.
