TALVISODAN PAASIKIVI

Salkuton ministeri

Neuvosto joukkojen hyökkäys Suomeen käynnistyi 30.11.1939 varhaisina aamutunteina Suomenlahden ja Jäämeren välisen rajan koko leveydeltä. Samoihin aikoihin alkoivat suurempien asutuskeskusten pommitukset. Ensimmäinen ilmahälytys Viipurissa annettiin klo 9.00 ja vain parikymmentä minuuttia myöhemmin soivat sireenit Helsingissä.

Hallitus kokoontui aamupäivällä epäviralliseen istuntoon pohtimaan tilannetta. Olisiko maa julistettava sotatilaan, vai pitäisikö vielä koettaa luoda neuvottelukosketus Moskovaan joko suoraan tai jonkin kolmannen valtion välityksellä? Useat hallituksen jäsenet, heidän joukossaan mm. Cajander, Erkko, Voionmaa ja Kekkonen, kannattivat jälkimmäistä vaihtoehtoa. Ulkoministeri huomautti, ettei suoraa tietä voitu enää käyttää suhteiden Neuvostoliittoon katkettua. Hän oli kuitenkin valmis lähtemään heti tapaamaan lähettiläs Schoenfeldiä pyytääkseen Yhdysvaltain välitystä. Näin myös meneteltiin.

Kokoukseen myöhästyneenä saapunut Niukkanen katsoi puolestaan taistelun alkaneen, minkä vuoksi maa oli julistettava sotatilaan ja ylipäällikkö valittava. Eronpyyntönsä näissä oloissa pemuttanut Mannerheim suostuisi tehtävään. »Ukko on hyvässä kunnossa». Tannerin vastustuksesta huolimatta valtioneuvosto nyt viimein antoi Niukkaselle tämän pyytämät valtuudet sotatarvikkeiden hankkimiseen. lt-tykkien jyrinän kiihtyessä istunto keskeytyi ministerien juostessa ikkunaan katsomaan Senaatintorin yllä matalalla lentäviä punatähtisiä pommituskoneita. Kun talossa ei ollut minkäänlaista pommisuojaa, puolustusministeri Niukkanen kehotti arvoisia kollegoja siirtymään turvaan pihalle varastoitujen halkopinojen väliin. Kaikki eivät kuitenkaan noudattaneet kehotusta. Valtiovarainministeri Väinö Tanner vetäytyi kaikessa rauhassa työhuoneeseensa ottaen mukaansa kansanhuoltoministeri Rainer von Fieandtin. Neuvonpidossaan herrat päätyivät käsitykseen hallituksen eron välttämättömyydestä. Tuntui selvältä, että pyrittäessä uudelleen neuvotteluihin tuli ainakin Moskovan jyrkimmin arvostelemat Cajander ja Erkko korvata toisilla henkilöillä. Olihan Pravda 26.11.1939 verrannut Suomen pääministeriä »kiekuvaan kukkoon ja kiemurtelevaan käärmeeseen sekä pikkupetoon, jolta puuttuvat terävät hampaat, mutta joka on viekkaasti ahne». Myös Erkosta oli käytetty solvaavaa kieltä.

Ilmahälytyksen päätyttyä valtioneuvoston jäsenet kokoontuivat jatkamaan keskenjäänyttä istuntoa. Haparoivaan keskusteluun kyllästyneenä von Fieandt poistui pian istuntosalista siirtyen läheiseen Suomen Pankkiin neuvottelemaan ystävänsä pääjohtaja Risto Rytin kanssa syntyneen ahdinkotilan vaatimuksista. Ryti lupasikin myös omasta puolestaan taivutella presidentti Kalliota hallituksen vaihtamiseen. Pääministeriehdokkaasta ei vielä ollut puhetta. Yllätyksenä Rytin ehdotus ei silti valtakunnan päämiehelle tullut. Ennen pääjohtajaa presidentin puheilla kävi Mannerheim ottamassa vastaan Kallion hänelle virallisesti tarjoaman ylipäällikön tehtävän. Syntyneessä keskustelussa marsalkka oma-aloitteisesti viittasi hallituksenvaihdoksen välttämättömyyteen. Ainakin Cajander ja Erkko oli saatava pois. Työväen sitomiseksi entistä lujemmin hallituksen taakse tuli ulkoministeriksi nimittää Tanner.

Kolmannen kerran Kallio kuuli hallituksen vaihtamisesta – tällä kertaa Väinö Tannerilta – valtioneuvoston linnassa iltapäivällä pidetyn presidentinesittelyn jälkeen. Valtakunnan päämies ei vielä ottanut aloitteeseen kantaa. Esittelyssä vahvistettiin virallisesti sotatilajulistus ja Mannerheimin nimittäminen ylipäälliköksi. Vielä nytkin Tanner murisi Mannerheimin »pessimistisyydestä», minkä vuoksi hänen tilalleen tarvittaisiin nuorempi mies. Kallio ja Cajander taas korostivat Mannerheimin auktoriteettiin nojautumisen tärkeyttä, koska kansa luotti häneen. Erityisen turvalliselta marsalkan selän taakse vetäytyminen tuntui Kallion mielestä siinä tapauksessa, että Neuvostoliitolle jouduttaisiin tekemään uusia myönnytyksiä.

Linnaan palattuaan Kallio vastasi Paasikiven jättämään soittopyyntöön kysyen neuvoa. Vaikka valtioneuvos luonnollisesti tarjouuli tulemaan presidentin luo, tämä kiimhti mieluummin itse Espoonkadulle. Paasikiven kotona Kallio sai kärsivällisesti kuunnella pitkän saarnan ulkoministerin tekemistä virheistä:

»Kritiseerasin kovasti… sanoin, että Erkko ei kykene selvittämään tätä vyyhteä. Hän on koko ajan väärin arvioinut ja arvostellut asemaa. Tehnyt erehdyksen toisensa jälkeen… Hän on kokematon, hänellä ei ole riittävästi tietoja, eikä hänellä oie riittävästi intelligenssiä, ja hän on kovin ‘itteänsä täynnä’. Ei neuvottele muiden kanssa vaan luulee itse ymmärtävänsä kaiken paraiten. Ei neuvottele paraimpien lähettiläiden kanssa (esim. Gripenbergin), ja nyt on hän (Erkko) johtanut maan tähän haaksirikkoon. Hän on kevytmielisen optimistinen. Puhuu aina, että on pidettävä pää kylmänä. Kyllä, mutta se kylmä pää ei saa olla tyhjä, siinä pitää olla ajatuksia».

Ulkoministeriä ryöpyttäessään valtioneuvos ei ollut turhantarkka Erkon saadessa niskoilleen sellaisiakin syntejä, joiden kohdalla Paasikivi itse oli aikanaan ollut samaa mieltä. Tämä päti esimerkiksi Suomenlahden ulkosaarten vaihtoon keväällä 1939.

Kallio koetti maltillisesti puolustaa Erkkoa toivoen tämän Yhdysvalloille osoittaman välityspyynnön johtavan tuloksiin. Vauhtiin päässeeseen valtioneuvokseen argumentti ei tehonnut. Tältä suunnalta tuskin voitiin odottaa apua. Italiankin välitystä (Paasikiven suostumuksella – T. P.) puuhatessaan Erkko oli valtioneuvoksen mielestä arvioinut aseman aivan väärin kuten myös väittäessään venäläisten bluffaavan, luopuvan kyllä Hangosta jne. Nyt ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin koettaa lisämyönnytysten hinnallakin saada neuvottelut Moskovan kanssa uudelleen käyntiin. Cajander ja Erkko eivät siihen kyenneet. Ainoa kysymykseen tuleva ulkoministeri olisi Tanner. Työväelle hän merkitsisi parasta taetta sodan lopettamisesta niin pian kuin mahdollista.

Presidentti oli samaa mieltä Tannerista mutta katsoi, ettei hän voinut ryhtyä vaihtamaan hallitusta niin kauan kun edellinen ministeristö istui paikallaan. Tämä olisi eduskunnan asia. Kallion Paasikivelle esittämät kiitokset keskustelutilaisuudesta eivät riittäneet lauhduttamaan valtioneuvosta. Hallitusmuoto määräsi ulkopolitiikan johdon presidentin tehtäväksi, minkä vuoksi hänen tulisi nyt ryhtyä toimenpiteisiin ulkoministeriin nähden.

Kallion jättäytyessä passiiviseksi Tanner otti ohjakset käsiinsä järjestäen sosiaalidemokraattisen puolueen irtisanoutumisen Cajanderin hallituksesta. Eduskunnan kokoontuessa ensimmäisen sotapäivän iltana (pommitusvaaran vuoksi Vallilan työväentalossa) Cajanderin kabinetti sai tosin yksimielisen luottamuslauseen, mutta pääministerin kuultua tämän jälkeen Tannerilta sosiaalidemokraattien vedosta hänelle ei hallituksineen jäänyt muuta mahdollisuutta kuin jättää paikkansa käytettäväksi. Kallion tietoon ratkaisu saatettiin myöhään samana iltana.

Tasavallan presidentti ei suinkaan ollut ainoa johtoportaan jäsen, jota katkeroitunut valtioneuvos »opasti» mielipiteillään, vaikka kaikis­ ta puhelinkeskusteluista tuskin jäi lähteitä. Kauppa- ja teollisuusmi­ nisteri Voionmaa sai kuulla, ettei Suomessa ollut tahdottu tietää, mitä sota suurvaltaa vastaan merkitsi. Iltapäivällä puhelin pirisi myös UM:n poliittisen osaston päällikön Aaro Pakaslahden työpöydällä: »Haluan vaan sanoa sinullekin, että tähän te nyt sitten olette johtaneet maan, sotaan, jota ei kestetä».

Mannerheimin luottamusmiehen, kenraali Waldenin kanssa myöhään illalla käydyssä puhelinkeskustelussa sävy luonnollisesti oli toinen. Vaikka Kallio ei vielä (ennen Cajanderin eronpyynnön saapumista) halunnutkaan tehdä mitään, Walden korosti Paasikivelle, ettei tämä saanut kieltäytyä hallituksen jäsenyydestä. Hänen olisi ryhdyttävä ulkoministeriksi ja lähdettävä Moskovaan neuvottelemaan. Pitäen kiinni Tannerin ehdokkuutta koskevasta mielipiteestään valtioneuvos ilmoitti omalta kohdaltaan suostuvansa vain salkuttomaksi ministeriksi. Sama ajatus tuli nähtävästi esille vielä myöhemmin illalla Paasikiven »puhuessa telefonissa» Rytin kanssa, jolloin pääjohtaja kiisti tiedon, että presidentti olisi tarjonnut hänelle hallituksen muodostajan tehtävää. Ratkaisut jäivät seuraavaan aamuun. ¹

Marraskuun 30. päivän tapahtumat osoittivat kaikille toden olevan kysymyksessä, minkä vuoksi myönnytyksiin oli suostuttava. Hallituksen vaihdosta voitiin perustella myös sillä, että sodan puhjettua kaikki eduskuntaryhmät IKL:ttä lukuunottamatta oli saatava vastuuseen.

Käytännöllisesti katsoen ainoana pääministeriehdokkaana nousi heti esille Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti. J. 0. Söderhjelmin mukaan häneen päädyttiin jo 30.11. Vallilan työväentalolla käydyissä epävirallisissa keskusteluissa. 1930-luvulla Ryti oli kerran toisensa jälkeen torjunut pyynnöt asettua hallituksen johtoon. Nyt kriisin puhjetessa pääjohtaja merkitsi »uutta» ja »leimautumatonta» henkilöä, joka virkatyössään oli luonut tärkeitä kansainvälisiä yhteyksiä. Vaikka ne eivät suuntautuneetkaan itään päin, Rytiltä puuttui toisaalta »neuvostovastaisuuden» painolasti, joten hänellä katsottiin olevan edellytyksiä käynnistää uudelleen neuvottelut. Jos taas tuloksiin ei päästäisi, »anglofiili» Rytin länsimaissa nauttima arvonanto saattoi koitua Suomen puolustustaistelun hyväksi. Armeijan puutteista ja tarpeista hän oli hyvin selvillä pemshankintakomitean puheenjohtajan ominaisuudessa. Ensi sijassa Tanner kuitenkin halusi »rauhanhallitukseen» pääministeriä, joka kykenisi tekemään »kylmäverisiä» ratkaisuja. Presidentin Rytiä kohtaan tuntema kunnioitus taas pohjautui monivuotiseen yhteistyöhön Suomen Pankissa, jossa Kallio oli toiminut johtokunnan jäsenenä.²

Ryti oli kuitenkin täysin haluton ryhtymään pääministeriksi pitäen politiikkaan palaamista vastenmielisenä. Heti Suomen Pankin avattua ovensa aamulla 1.12.1939 Tanner saapui ylipuhumaan pääjohtajaa. Pian taivutteluun yhtyi myös paikalle ilmaantunut presidentti Kallio. Suostuttelun näyttäessä tuloksettomalta Tanner antoi kertomansa mukaan »elämänsä varomattomimman lupauksen» ilmoittaen olevansa valmis toimimaan väliaikaisena ulkoministerinä, jos Ryti tulisi pääministeriksi. Vetoomus ei kuitenkaan auttanut ja keskustelun pitkittyessä Kallion ja Tannerin oli vihdoin poistuttava tyhjin toimin. Vasta presidentin saavuttua myöhemmin päivällä varta vasten pääjohtajan kotiin löytyi tehokas argumentti: »Se, joka isänmaan vaarallisessa tilanteessa ei suorita velvollisuuttaan sillä paikalla, johon hänet katsotaan sopivaksi, on moraalisesti rintamakarkuri». Nyt ei Ryti enää vastustellut. Periksi antaminen johti hänet – kuten myös Tannerin – tielle, jonka päässä kuusi vuotta myöhemmin avautuivat sotasyyllisyysvankilan portit.

Kesken kiireitään presidentti iltapäivällä pitkän harhailun jälkeen löysi pommitusvaaran vuoksi Salmisaareen Alkon pääkonttoriin viimeiseen istuntoonsa kokoontuneen Cajanderin hallituksen. Joukosta puuttuivat Yhdysvaltain lähettilästä tapaamaan lähtenyt ulkoministeri Erkko sekä – kollegojen närkästykseksi syytä ilmoittamatta – sisäasiainministeri Kekkonen. Juhani Suomen »valtioneuvoston istunnon irvikuvaksi» luonnehtima tilaisuus keskeytyi heti alkuunsa ilmahälytykseen. Jäämättä odottamaan vaara ohi -merkkiä kiireinen presidentti poistui. Ministerit siirtyivät talon sortumisvaaraa peläten ulkosalle lähtien kiertämään Alkon päärakennusta. Käyskelyn aikana kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Pietari Salmenoja sai Tannerilta kuulla, ettei hänelle löytyisi paikkaa uudesta hallituksesta, koska Mauno Pekkala pitäisi saada mukaan. Jatkotilanne kehittyi Voionmaan päiväkirjan mukaan seuraavasti:

»Niinpä oltiinkin taas Alkoholiliikkeen pihalla ja sovittauduttiin autoihin. Koko sakkimme (sosiaalidemokraattiset ministerit paitsi Fagerholm – T. P.) joutui pääministerin vaunuun, jonne Cajanderkin pian saapui. Niin lähdettiin ajamaan ilman päämäärää. Keskeytyneen istunnon jatkamisesta ei ollut tullut mitään päätöstä. Kysymykseen, milloin tulee valtioneuvoston istunto (valtioneuvoston vaihtoa varten), vastasi Cajander: En minä tiedä, ei se minun asiani ole (jälkeenpäin huomasin, että uuden hallituksen nimittämisen hommaaminen ei tosiaankaan ole lähtevän pääministerin asia).

Mihinkä ajetaan? Kukin rupesi mainitsemaan paikkoja: minä aseman, koska arvelin joutomiehenä voivani lähteä perheeni luo, Tanner Kluuvikadun Elannon, jossa voisi hiukan ruokailla, Cajander arveli ajavansa eteenpäin. Oltiin näin Etelä-Esplanaadilla Runebergin patsaan kohdalla, auto pysähtyi ja Tanner ja Salovaara ja Salmenoja astuivat alas ja minä niinikään, sillä minusta tuntui sittenkin siltä, että se hallituksen vaihdos olisi ollut saatava viipymättä aikaan. Olimme jo menossa Fazerin kohdalla, kun äkkiä kuului sireenien ulvonta ja ihmiset alkoivat juosta hätäsuojiin. Me pyörsimme takaisin mennäksemme Esplanaadin sirpalesuojiin, joiden ohi juuri oli tultu. Sinne mentiin ja siellä hetki istuttiin katetun juoksuhaudan penkillä, kuunnellen pommien jysäyksiä ja konekiväärien papatusta. Hetken päästä, kun ei mitään enempää kuulunut, alkoi Tanner arvella, että täällä kuluu päivä hukkaan ja nousi ja läksi mainiten että olisi kokoonnuttava kello 3 Suomen Pankkiin. Mentiin vielä kuitenkin Elannon kellaria katsomaan ja sieltä Tanner lähti Pankkiin ja me muut Metsätieteelliseen tutkimuslaitokseen, Salovaaran ministeriön väliaikaiseen olinpaikkaan, jossa oli mainiot väestösuojat, mutta muuten aika ikävät oltavat…

Jo ennen kolmea löydytimme itsemme Suomen Pankissa, missä meidät vietiin kultavarastokellariin, joka kuului kestävän 500 kgn pommeja. Siellä yllättävästi näimme suuren pylvään viereisen pienen pöydän ääressä hetken suuret tekijät: presidentin, Rytin ja Tannerin lopettamassa maukasta tilapäisateriaa, joka kovasti kutkutti meidänkin paastonneita vatsojamme sillä menestyksellä, että vähän ajan päästä meillekin kävi yhtä hyvin. Ilmoitettiin pommituksen jatkuvan. Tanner kuiskasi, että uuden hallituksen on neuvoteltava ennen vanhan valtioneuvoston istuntoa ja yritimmekin Salmenojan kanssa pysyä tieltä pois hetkisen ajan, mutta kun ruokaa tuotiin, palasimme sitä syömään. Presidentti istui koko pitkään varastokellarin eteiskellarissa kirjoittamassa nähtävästi hyvästijättöpuhetta Cajanderin hallitukselle.»³

Cajanderin hallituksen harhaillessa kaupungilla Ryti ryhtyi ripeästi kokoamaan kabinettiaan. Jokainen hänen pyytämistään henkilöistä antoi vastustelematta suostumuksensa – näiden joukossa Espoonkadun kodissaan Rytin puhelinsoittoa odottanut Paasikivi, jota Walden vielä klo 14.15 varoitti hylkäämästä tulossa olevaa tarjousta. Kutsun saatuaan Paasikivi lähti Suomen Pankkiin, jonne vähitellen kerääntyneiltä Cajanderin hallituksen tehtävissään jatkavilta jäseniltä suostumukset saatiin henkilökohtaisesti. Ennätysvauhtia yhden iltapäivän kuluessa laadittu Rytin ministerilista hahmoutui seuraavaan asuun:

Pääministeri Risto Ryti

Ulkoasiainministeri Väinö Tanner

Oikeusministeri J. 0. Söderhjelm

Sisäasiainministeri Ernst von Born

Puolustusministeri Juho Niukkanen

Valtiovarainministeri Mauno Pekkala

Opetusministeri Uuno Hannula

Maatalousministeri P. V. Heikkinen

Apulaismaatalousministeri Juho Koivisto

Kulkulaitosministeri Väinö Salovaara

Kauppa- ja teollisuusministeri V. A. Kotilainen

Sosiaaliministeri K. A. Fagerholm

Kansanhuoltoministeri Rainer von Fieandt

Salkuton ministeri J. K. Paasikivi

Edellisestä hallituksesta jäivät pois pääministerin ja ulkoministerin lisäksi jo kauan eroaikeistaan puhunut kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Voionmaa, kulkulaitosministeri Pietari Salmenoja sekä IKL-prosessissa pahoin leimautunut sisäministeri Urho Kekkonen.

Paasikivi taas haluttiin mukaan lähinnä Rytin ja Tannerin ulkopoliittiseksi neuvonantajaksi. Moskovan kanssa alettavia uusia keskusteluja ajatellen hän tunsi parhaiten niiden aihepiirin ja näytti nauttivan myös vastapuolen luottamusta. Vaikka Paasikiveä sekä kauppa- ja teollisuusministerin salkun ottanutta vuorineuvos Kotilaista voidaankin luonnehtia lähinnä ammattiministereiksi, he toisaalta näyttivät varmistavan Rytin hallitukselle vanhan puolueensa, kokoomuksen, tuen. Hallituksen ulkoasiainvaliokuntaan tulivat Rytin ja Tannerin lisäksi Paasikivi, Hannula, Niukkanen ja Söderhjelm.

Voionmaan päiväkirjassaan kuvaamaan viivytykseen Suomen Pankissa oli osittain syypää Paasikivi, joka uuden hallituksen järjestäytyessä ryhtyi laajasti esitelmöimään Cajanderin kabinetin virheellisestä politiikasta ja Neuvostoliitolle välttämättä tehtävistä uusista myönnytyksistä. Ilman niitä ei sovintoon päästäisi. Viimeksi mainitusta edellytyksestä ministerikollegat olivat samaa mieltä, vaikka kaikki eivät tässä vaiheessa halunneetkaan puuttua yksityiskohtiin.

Kesken kaiken saatiin Pakaslahden välityksellä tietoja venäläisten sotilaallisesta aktiviteetista Ahvenanmaan suunnalla. Vaikka hallitus ei vielä ollut virallisesti astunut virkaansa, päätettiin Niukkasen ehdotuksesta pyytää Ruotsia miehittämään saaret, jonne myös Suomi lähettäisi »pienen jo ukon».⁴ – Pantakoon merkille, että pääministeri Hansson oli tosin lokakuussa kieltänyt suomalaisia laskemasta Ruotsin sotilaallisen avun varaan mutta kuitenkin lisännyt tilanteen saattavan sodan puhjettua muuttua. Nyt oli hyökkäys tapahtunut. Illan pimetessä oltiin vihdoin niin pitkällä, että edellisen hallituksen jäsenet voivat Cajanderin johdolla järjestäytyä kuulemaan presidentin kaunista ja auliisti tunnustusta jakavaa kiitospuhetta. Pyydetty ero myönnettiin ja uusi hallitus nimitettiin.

Jäähyväiset jätettyään ja ilmahälytyksen päätyttyä entiset ministerit poistuivat talosta kohdaten yllätyksekseen käytävässä ylipäällikkö Mannerheimin, joka oli tuonut mukanaan nimellään vamstettuja tavaralaatikoita pankin holviin. Eronnut pääministeri käveli yksinään pilkkopimeän kaupungin halki yksityisasuntoonsa Voionmaan taas suunnistaessa kohti Rautatientoria. »Asemalla havaitsin, että juosten ehtisin Grankullan junaan. Ja ehdin».⁵

Hallituksenvaihtoseremonioiden päätyttyä Ryti esitti uuden kabinetin tehtävät. Ensi sijalle asettui valtakunnan ja sen riippumattomuuden turvaaminen. Sitä silmällä pitäen olisi koetettava jatkaa neuvotteluja Moskovan kanssa. Jos sopimukseen ei päästäisi, sotaa tuli käydä »niin voimakkaasti kuin suinkin». Sotilaallisen ja materiaaliavun saamiseksi käännyttäisiin ulkovaltojen puoleen.

Välittömästi hallituksen ensimmäisen istunnon jälkeen pidettiin presidentin johdolla ulkoasiainvaliokunnan kokous, johon kutsuttiin myös ylipäällikkö Mannerheim. (Tämä osaltaan selittää Voionmaata ihmetyttäneen marsalkan ilmaantumisen Suomen Pankkiin.) Päätökseksi tuli Ahvenanmaata koskeneen aloitteen lisäksi pyytää Ruotsia valvomaan Suomen etuja Moskovassa.

Ahvenanmaata koskenut Suomen hallituksen pyyntö saattoi 2.12.1939 Hanssonin kabinetin totuuden hetken eteen. Vain ulkoministeri Sandler puolsi myönteisen vastauksen lähettämistä kaikkien muiden asettuessa kielteiselle kannalle. Puolueettomuusjulistusta ei kuitenkaan ainakaan toistaiseksi annettaisi. Sandler ilmoitti pyytävänsä eroa mutta suostui pysymään paikallaan aiheuttamansa hallituskriisin ratkaisuun saakka.

Kesken kabinetin istuntoa tultiin ilmoittamaan ulkoministeri Tannerin soittavan Helsingistä ja kiirehtivän vastausta Ahvenanmaata koskeneeseen tiedusteluun. Sandler totesi nyt lyhyesti kollegoilleen, ettei hän ulkoministerinä halunnut välittää Helsinkiin hallituksen kielteistä päätöstä. Tehtävän otti näissä oloissa hoitaakseen pääministeri Hansson henkilökohtaisesti tehden puhelinkeskustelussa tilanteen Tannerille täysin selväksi.⁶

Rytin hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokoontuessa 2.12.1939 toiseen istuntoonsa Tanner saattoi jo raportoida Tukholmasta saamistaan tiedoista. Kun toivo Ruotsin antamasta aseellisesta avusta näin oli rauennut, tulisi kaiketi kääntyä Moskovan puoleen neuvottelujen aloittamiseksi. Paasikivi »kannatti lujasti» Tannerin ehdotusta. Juho Niukkasen mielestä – kun kerran Ruotsi ei halunnut tulla Ahvenanmaalle – saariryhmää voitaisiin tarjota Saksalle vastikkeeksi aseellisesta avusta. Uuno Hannula taas katsoi puoluetoverinsa Niukkasen ehdotuksen »kovin fantastiseksi», minkä lisäksi se pilaisi Suomen suhteet Englantiin ja Ranskaan. Sopua rakentaen Ryti huomautti Saksassa toki tunnettavan sympatioita Suomea kohtaan, minkä pohjalta tuli koettaa saada Berliini tukemaan Moskovalle tehtäviä ehdotuksia. Valaen öljyä laineille Paasikivi ehdotti samana päivänä pidettävää uutta ulkoasiainvaliokunnan kokousta, jonne myös Mannerheim kutsuttaisiin lausumaan mielipiteensä. Tämän kaikki hyväksyivät.⁷

Presidentin ja sotamarsalkan saavuttua kokousta jatkettiin klo 17 iltapäivällä. Tannerin kerrottua Tukholmassa tehdystä päätöksestä »Kallio lysähti aivan kokoon» moittien katkerasti Ruotsia Suomen pettämisestä. Mannerheim kohautti olkapäitään. Hän ei ollut muuta odottanutkaan. Täytyi vain toivoa Ruotsin sallivan puolueettomuutensa puitteissa edes sotatarvikkeiden kauttakuljetuksen. Asia oli oleellisen tärkeä varsinkin tykistön ammuspulan kannalta, mitä Niukkanenkaan ei enää väheksynyt.

Tanner puolsi näissä oloissa neuvottelujen viipymätöntä käynnistämistä Moskovan kanssa. Paasikivi »perusteli vakavasti» samaa kantaa asettaen kuitenkin kysymyksen, tulisiko aloite tehdä heti vaiko odottaa ensin sotatilanteen paranemista. Mannerheimin mielestä tätä oli vaikea sanoa. Suomalaisilla saattoi olla menestystä, mutta se vaatisi lähes kaikki käytettävissä olevat tykistön ampumatarvikkeet. Niinpä hän suositteli hallitukselle kääntymistä ilman viivytystä Moskovan puoleen. Näin päätettiinkin menetellä. Välittäjäksi pyydettäisiin Ruotsia, mutta aloitteesta ilmoitettaisiin lisäksi muille Pohjoismaille sekä suurvalloille (Niukkasen tyydytykseksi myös Saksalle). Itsekritiikkiä soveltaen puolustusministeri luki Cajanderin hallituksen viaksi liian »poistyöntävän» suhtautumisen Hitlerin valtakuntaan.

Heti kokouksen jälkeen lähetettiin Ruotsille kohdistettu pyyntö tiedottaa Moskovaan Suomen valmiudesta käynnistää keskustelut tekemällä »uusia positiivisia ehdotuksia». Pohdintaan siitä, mitä nämä myönnytykset käytännössä merkitsisivät, siirryttiin ulkoasiainvaliokunnassa seuraavana päivänä (3.12.1939). Mannerheim viittasi tällöin jo syksyllä mainitsemaansa mahdollisuuteen Örön tarjoamisesta. Venäläisille se saattaisi sopia Jussarötä paremmin. Niukkasen ehdotus kaupankäynnin aloittamisesta Hankoon verrattuna vähemmän vaarallisesta Ahvenanmaasta ei saavuttanut kannatusta. Sotamarsalkka korosti Ahvenanmaan merkitystä Pohjanlahden sulkemisen kannalta, mikä argumentti näyttää lopettaneen keskustelun. Myönnytysten varsinainen sisältö jäi toistaiseksi täsmentämättä.⁸

Todellisuudessa yksityiskohdilla ei ollut enää merkitystä. Päästyään – ei tietenkään sattumalta – vasta illalla 4.12.1939 Molotovin puheille Ruotsin Moskovan-lähettiläs Winther sai kuulla Neuvostoliitolla olevan erinomaiset suhteet Otto Ville Kuusisen johtamaan Suomen kansanvaltaiseen hallitukseen, jonka kanssa se oli 2.12.1939 solminut sopimuksen. Mitään mtuta Suomen hallitusta Neuvostoliitto ei tunnustanut, mikä tosiasia esti Wintherin välittämän ehdotuksen ottamisen käsittelyyn. Samalla perusteella Molotov torjui tarjouksen Ruotsin esiintymisestä Suomen etujen valvojana Neuvostoliitossa. Muuten ulkoasiainkansankomissaari katsoi maansa suhteiden Ruotsiin säilyvän ennallaan. ⁹

Tukholmassa rouva Kollontai oli kuitenkin huolissaan. Joulukuun päivänä 1939 hän saapui kabinettisihteeri Bohemanin puheille »erittäin hermostuneessa mielentilassa». Neuvostoliitolla ei ollut, »sikäli kuin hän tiesi», mitään Skandinavian maihin kohdistuvia aikeita. Ruotsissa ymmärrettävästi vallitseva voimakas suomalaisystävällinen mieliala saattoi kuitenkin antaa aihetta epäluuloihin ja väärinkäsityksiin Moskovassa. »Täytyi ottaa huomioon, että Moskovassa ei oltu erityisen hyvin informoituja siitä, mitä maailmassa todella tapahtui. Asianomaiset venäläiset eivät esimerkiksi kyenneet saamaan päähänsä, että Suomen kaltainen pieni maa ryhtyisi puolustautumaan Venäjän kaltaista suurvaltaa vastaan laskematta toiselta suurvallalta, nimittäin Englannilta, saatavan tuen varaan». Ruotsalaisten mielenilmaisut voitiin Moskovassa helposti tulkita Englannin yritykseksi pakottaa heidät sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Bohemanin mielestä taas paras keino Moskovalle rauhoittaa Ruotsin yleistä mielipidettä olisi neuvottelujen aloittaminen siihen halukkuutensa ilmoittaneen Suomen kanssa. Kollontai vastasi hyvin ymmärtävänsä tämän, mutta ei uskonut mahdollisuuksia siihen voivan toistaiseksi avautua. Erityisesti hän korosti syvään henkilökohtaiseen levottomuuteen perustuvan käyntinsä ehdottoman yksityistä luonnetta.¹⁰

Vaikeaan välikäteen joutunut lähettiläs katsoi luottamuksellisuuteen olevan todella riittävästi aihetta. Olihan Molotov nimenomaisesti antanut hänen tehtäväkseen estää Ruotsin liittyminen mukaan sotaan. Epäonnistumista peläten Kollontai oli Tukholmassa joulukuun alussa 1939 Suomen vuoksi vallinneen yleisen mieltenkuohun keskellä nyt valmis motsalaisia vakuuttaakseen salaa arvostelemaan omaa hallitustaan. Menettelyyn liittyneistä riskeistä lähettiläällä ei ollut vähintäkään epäilystä.

Muutamia kuukausia aikaisemmin hän oli vangitsemista ja likvidointia peläten kaksi eri kertaa »onnettomuustapauksen varalta» lähettänyt jäähyväiskirjeen ja sen myötä henkilökohtaiset paperinsa motsalaiselle ystävälleen ja henkilääkärilleen tri Ada Nilssonille säilytettäviksi.¹¹ Kummassakin tapauksessa pelko tosin osoittautui aiheettomaksi. Vaikka koskaan ei voitu tietää, mitä NKVD oli hänestä raportoinut, Kollontai kaikesta huolimatta uskollisena aatteelleen vakuutti ystävättärelleen iloaan siitä, että oli saanut palvella maailman ensimmäistä sosialistista valtiota.

Kuusisen hallituksen perustamisen jälkeen ja Ruotsin välitystarjouksen tultua torjutuksi tilanne oli myös muiden Suomen informoimien valtojen kannalta selvinnyt. Yhdysvallat ehti tosin jo 29.11.1939 (Mainilan laukausten jälkeen) tarjota »hyviä palveluksiaan», mihin Erkko heti tarttui, kun taas Molotov kielsi Suomen ja Neuvostoliiton välillä esiintyneen välitystä kaipaavaa kiistaa. Sodan puhjettua suurlähettiläs Steinhardt sai Rooseveltilta vielä tehtäväkseen kiinnittää Molotovin huomiota siviiliväestön pommituksiin sekä Suomessa tapahtuneeseen hallituksenvaihdokseen.

Tulokset jäivät tietenkin saavuttamatta. Molotov kiisti siviilikohteiden pommituksia tapahtuneen, kun taas hallituksenvaihdos ja siihen liittynyt Tannerin tulo ulkoministeriksi eivät lainkaan parantaneet asiaa:

»Herra Tanner oli ja epäilemättä on edelleenkin neuvostoliittolais-suomalaisten neuvottelujen paha henki. Jos herra Paasikivi olisi hoitanut neuvotteluja ilman Tanneria, kuten tapahtui niiden ensi vaiheen aikana, ne olisivat todennäköisesti johtaneet tyydyttävään sopimukseen. Mutta herra Tannerin osallistuminen pilasi koko asian ja ilmeisesti sitoi herra Paasikiven kädet. Tämän johdosta Neuvostoliitto ei odota mitään hyvää Tannerin hallitukselta. Sitäpaitsi Suomen uuden hallituksen – herra Kuusisen johtaman kansanhallituksen – muodostaminen luo tilanteeseen uuden tärkeän piirteen herättäen neuvostohallituksessa toivon syntyneen kriisin rauhanomaisesta ja tyydyttävästä ratkaisusta ». ¹²

Steinhardtin tiedusteluun, solmisiko Neuvostoliitto mieluummin sopimuksen herra Paasikiven johtaman Suomen hallituksen kanssa, ulkoasiainkansankomissaari vastasi viittaamalla Kuusiseen.

Molotovin viestin ydinkohta löytyy sen viimeisestä virkkeestä. Ratkaisun katsottiin tapahtuneen Kuusisen hallituksen muodostamisen myötä. Todellisuudessa Moskovan neuvottelujen aikana Paasikiven ja Tannerin välillä ei ollut esiintynyt mitään oleellisia mielipide-eroja. Paasikiven muistelmissaan esittämä versio »ystävänsä» Tannerin yleensäkin lyhyestä esiintymistavasta, jota puutteellinen kielitaito vielä korosti, venäläisten tyytymättömyyden syynä tuntuu myös riittämättömältä. Kokonaisasetelman kannalta olennaista on, kuten Max Jakobson on huomauttanut, että talvisodan Tanneria Molotov ei ajatellut enää ensisijaisesti ulkoministerinä vaan työväenjohtajana. Moskovan köydenveto Tannerin kanssa Suomen työväenluokan sielusta oli alkanut.¹³

Tieto Kremlin torjuvasta kannasta neuvottelujen aloittamiseen kantautui Helsinkiin nopeasti. Jo 4.12.1939 ulkoministeri Tanner saattoi ilmoittaa hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle Molotovin lähettiläs Wintherille antamasta kielteisestä vastauksesta. Tie rauhaan oli siis ainakin toistaiseksi sulkeutunut. Armeijan oli taisteltava sekä hallituksen hankittava rahoja ja aseita. Paasikivi asettui samalle kannalle. Neuvotteluihin päästäisiin vasta kun venäläisille olisi tuotettu tuntuvia tappioita. Nyt piti kääntyä Yhdysvaltain ja Englannin puoleen aseiden pikaiseksi saamiseksi. Huomiota tuli kiinnittää myös ulkomaanpropagandaan, johon tarkoitukseen voitaisiin sijoittaa Suomen Pankin käyttöön luovutettuja valtion ulkomaisia saatavia. Sen sijaan Paasikivi ei pitänyt tarkoituksenmukaisena jatkaa välitystunnusteluja Saksan suunna lla. ¹⁴ Kuten Soikkanen toteaa, Rytin hallituksesta oli näin 4.12.1939 alkaen tullut maata viimeiseen saakka puolustava taisteluhallitus.¹⁵

Molotovin ja Kuusisen allekirjoittamaan sopimukseen nähden Paasikivi jakoi maanmiestensä yleisen käsityksen. Muistelmissaan hän totesi tuon asiakirjan tehneen »kaikessa juhlallisuudessaan humoristisen vaikutuksen… Tämä oli jotenkin karkeata komediaa». [Ennen kirjansa painattamista Paasikivi korjasi sanan humoristinen »merkilliseksi» ja jotenkin karkean komedian »omituiseksi menettelyksi».] Jonkinlaisen, »vaikka miten heikon» perustelun etsiminen näytti silti kuuluvan suurvaltapolitiikan teknisiin menetelmiin. »Tämän (Kuusisen hallituksen) varjolla Neuvosto-Venäjä aikoo valloittaa Suomen ja saada sen valtansa alaiseksi. Perfidi menettely, ja kuvaava Kuusiselle ja muille maanpettureille». ¹⁶

Eduskunnan lähdettyä jo ensimmäisen sotapäivän iltana »evakkoon» Kauhajoelle Rytin hallitus jäi pääkaupunkiin. Sisäasiainministeri Ernst von Bornin esitellessä 7.12.1939 varmuuden vuoksi laadittuja suunnitelmia hallituksen väliaikaiseksi siirtämiseksi muualle Paasikivi ei tosin halunnut kieltää varatoimenpiteiden valmistelua, mutta piti Helsingissä pysyttelyä yleisen mielialan kannalta tärkeänä. Julkisuudessa ei siksi saanut puhua mistään evakuointisuunnitelmista. ¹⁷ Liian haavoittuvana kohteena pidetystä valtioneuvoston linnasta hallitus katsoi kuitenkin parhaaksi luopua. Kokouspaikaksi vakiintui Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten huone, josta ilmahälytyksen sattuessa voitiin vaivattomasti siirtyä kultaholviin istuntoa jatkamaan. Pankin rakennukseen sijoittuivat lisäksi (silloisten henkilöresurssien vaatimattomuutta todistavalla tavalla) valtiovarainministeriö ja valtioneuvoston kanslia. Ryti saattoi siten johtaa sotaa vanhalta tutulta pääjohtajantuoliltaan. Muut ministeriöt »hajasijoitettiin» eri puolille kaupunkia, kun taas salkuton ministeri Paasikivi oleskeli enimmäkseen kotonaan Espoonkadulla. Ministeriöiden keskinäiset yhteydet osoittautuivat näissä oloissa ongelmallisiksi hallituksen jäsenten tavatessa toisiaan lähinnä vain virallisissa istunnoissa. Tilannetta paransivat Suomen Pankin keittiön tarjoamat yhteiset ateriat, jolloin ministerit saattoivat vapaamuotoisesti vaihtaa ajatuksia mieltään askarruttaneista kysymyksistä.¹⁸

Salkuttomana ministerinä rutiinitehtäviä vaille jäänyt Paasikivi piti eristyksiin joutumista välttääkseen lähes päivittäin yhteyttä pääministeri Rytiin ja ulkoministeri Tanneriin. Yhteisten, lähinnä ulkopolitiikkaan liittyvien asioiden koordinoimiseksi herrat kokoontuivat usein myös »kolmen miehen neuvotteluihin». Tiivis kontakti Paasikivellä oli niinikään hallituksen luona ylipäällikön edustajana toimivaan kenraali Waldeniin, jonka ansiosta hän pysyi ajan tasalla sotatapahtumien kehitykseen nähden.

Presidentti Kallio sensijaan jäi heti alun alkaen toissijaiseen asemaan. Paasikiven päiväkirjamerkinnän mukaan »Kallio on kyllä hyväntahtoinen mies, mutta ulkopoliittisissa asioissa hän tekee aivan avuttoman vaikutuksen. Niitä hän ei ymmärrä, vaikka hänen hallitusmuodon mukaan pitäisi erityisesti niitä asioita hoitaa».¹⁹

Kolmikon (Ryti, Tanner ja Paasikivi) istuessa 7.12.1939 valtioneuvoksen kotona pohtimassa maan ulkopoliittisen eristyneisyyden murtamista tasavallan presidentti soitti pyytäen päästä mukaan. Lupa myönnettiinkin. Kallion ongelmiksi kuitenkin osoittautuivat tiettyjen sotilasylennysten soveltuminen lakipykäliin sekä hautausavun myöntäminen eräiden pommitusuhrien omaisille.

»Tannerkin ihmetteli, että Kallio vain turhia pieniä asioita ajattelee eikä nähtävästi ymmärrä, mistä on kysymys. En voinut olla sanomatta, että mitenkä voidaan valita tällainen mies presidentiksi, joka ei siihen ollenkaan sovellu eikä siihen kykene. Ryti vastasi, että se kuuluu systeemiin».²⁰

Arvostellessaan sinänsä perustellusti presidentin ulkopoliittista rajoittuneisuutta kolmikko ei kuitenkaan ottanut huomioon Kalliolla olleen sellaista, mikä heiltä kaikilta tuolloin vielä puuttui, koettelemuksen keskellä tärkeätä kansallisen sovinnon ja yhtenäisyyden symboliarvoa, jolla alalla hänen kanssaan pystyi kilpailemaan vain Mannerheim..

Kokonaisuutena katsoen Paasikiven ulkopoliittinen tilanteenarviointi rakentui sille pohjalle, että kun maa kerran oli joutunut sotaan, voimat tuli tietenkin ponnistaa äärimmilleen. Ilman riittävää apua ulkomailta – aseita, muita sotatarvikkeita ja miesvoimaa – Suomi ei kuitenkaan kestäisi. Yksin jäädessään se ennemmin tai myöhemmin – todennäköisesti verrattain lyhyen ajan kuluessa – häviäisi sodan. Mistä sitten apua olisi saatavissa? Noudattaen Kansainliiton sihtee­ ristön taholta tullutta aloitetta Suomen hallitus kääntyi maailmanjär­jestön puoleen esittäen, että se toteaisi hyökkääjän, vaatisi joukkoja vedettäväksi takaisin ja kehottaisi ryhdyttäväksi uusiin neuvotteluihin. Kansainliitossa mentiin kuitenkin pitemmälle. Huolestuneena Tanner selosti valtioneuvostossa 9.12.1939 Argentiinan vaatineen Neuvosto­ liiton erottamista maailmanjärjestöstä, mikä vain ajaisi Moskovan ja Berliinin entistä kiinteämpään yhteistoimintaan. Yleensäkin Kansain­ liitossa Stalinin menettely tuomittiin sitä jyrkemmin, mitä kauempana asianomainen maa sijaitsi Neuvostoliitosta.

Paasikivi kannatti Tanneria. Erottaminen vain ärsyttäisi ja yllyttäisi Stalinia vaikeuttaen siten tilanteen selvittämistä. Valtioneuvos ei myöskään ollut vakuuttunut siitä, oliko Suomen etujen mukaista tulla nyt vuorollaan valituksi Kansainliiton neuvoston jäseneksi. Kun kuitenkin apua oli pyydetty, kieltäytyminen vaalista tulkittaisiin arkuudeksi, minkä vuoksi vastauksen tuli olla myönteinen. Pääministeri Ryti oli samaa mieltä.

Suomen varovaisesta kannasta huolimatta Kansainliiton neuvosto viimeiseksi jääneenä toimenpiteenään yksimielisesti erotti Neuvostoliiton maailmanjärjestön jäsenyydestä. Tosin 14-miehisen neuvoston jäsenistä kolme oli poissa ja neljä, niiden joukossa asianosaisena jäävi Suomi, pidättyi äänestyksestä. Yleiskokouksessa Suomi valittiin Kansainliiton neuvostoon ja hyökkäyksen kohteeksi joutuneena maana sille kehotettiin antamaan aineellista sekä humanitaarista apua. ²¹

Hallituksen piirissä vallinneen mielipiteen ²² mukaisesti Paasikivi katsoi päätöksen sikäli hyödylliseksi, että siihen voitiin vedota sekä Suomen että suurvaltojen puolelta. Tukiessaan kansallisten etujensa mukaiseksi katsomallaan tavalla Suomea länsivallat saattoivat muodollisesti nojautua Kansainliiton suositukseen. Suomalaisten alkuperäinen päätavoite, Moskovan taivuttaminen Kansainliiton välityksellä neuvottelupöydän ääreen, oli kuitenkin jäänyt saavuttamatta.

Käydessään 7.12.1939 Tannerin luona Paasikivi korosti, että venäläiset oli saatava ymmärtämään arvioineensa »aseman Suomessa» kokonaan väärin luullessaan Terijoen hallituksen saavan täällä kannatusta. Kuusinen pysyisi vallassa vain venäläisten miehitysjoukkojen pistimien turvin.

»Venäläisille olisi myös sanottava, että Suomen valloittaminen ei ole helppo, kuten jo sodan ensi viikko on osoittanut. Suomi tulee vastustamaan ja taistelemaan loppuun saakka ja sen jälkeenkin. Suomen kansan kokonaisuus (!) ei tahdo mitään muuta kuin saada rauhan ja hyvät suhteet Neuvosto-Venäjän kanssa palautetuksi ja tulevaisuudessa yllä pitämään ja lujittamaan(!). Suomen hallitus on jo tehnyt suuria myönnytyksiä ja tehnyt tarjouksen neuvotteluihin ryhtymisestä… Eikö ole sentähden aika ja parasta lopettaa verenvuodatus?».²³

Hallituksen istunnossa samana iltana Paasikivi ehdotti, että Ryti ja Tanner puhuisivat radiossa edellä luonnehdittujen suuntaviivojen mukaisesti. Näin myös päätettiin Niukkasen tosin varoittaessa toivottomuusmielialan levittämisestä. Jo aikaisemmin päivällä presidentti Kallio oli antanut siunauksensa hankkeelle sillä edellytyksellä, ettei venäläisille luvattaisi »liian paljon».²⁴

Paasikiven suuntaviivoja noudattelevan radiopuheensa, jonka sanamuotoja hallituksen ulkoasiainvaliokunta tosin tiukensi, Ryti piti illalla 8.12.1939. Pääministeri totesi tällöin venäläisten käyttäneen Leningradin turvallisuutta välikappaleena halutessaan sotaa imperialististen tarkoitusperiensä toteuttamiseksi.²⁵

Kovaa tekstiä oli myös Tannerin 15.12.1939 suomeksi, motsiksi ja venäjäksi pitämä radiopuhe, johon Paasikivi tosin onnistui saamaan eräitä muodollisia lievennyksiä. Niinpä esimerkiksi Tannerin kirjoitettua Terijoen hallituksen herättäneen Suomessa »yksinomaan makeaa nauma» Paasikivi muutti tämän kohdan muotoon: »Kuusisen hallituksen muodostaminen ei tällä puolen rajaa ole herättänyt minkäänlaista vastakaikua».

Vaikka Tanner muiden teiden sulkeuduttua »vapaan ilman kautta» Molotoville osoittamassaan puheessa uudistikin Ruotsin välityksellä tehdyn ilmoituksen Suomen halusta jatkaa neuvotteluja ja tehdä uusia ehdotuksia, teksti jäi Paasikiven korjauksista huolimatta siinä määrin teräväsävyiseksi ja syyttäväksi, ettei sitä kaikkien Suomenkaan johtavien poliitikkojen – mm. Urho Kekkosen – taholla tulkittu todelliseksi sovinnon etsimiseksi vaan pikemminkin sinänsä taitavaksi poliittiseksi propagandaksi. Eri asia sitten on, että tuossa vaiheessa tuskin mikään vastaava yritys olisi vielä saavuttanut Kuusisen merkeissä elävässä Kremlissä vastakaikua.²⁶

Ruotsin lähettiläälle Sahlinille Ryti mainitsi 16.12.1939, ettei hänen hallituksensa halunnut laiminlyödä mitään aloitetta, joka voisi säästää Suomen vertavuotavaa nuorisoa. Ulkoministerin radiopuhe oli nähtävä tätä taustaa vasten, koska oli tärkeätä osoittaa Suomen kansalta vaadittavat raskaat uhrit välttämättömiksi ja että sotaa ei jatkettaisi päivääkään kauemmin kuin mitä maan rajojen suojelemiseen tarvittiin.

Rytin mukaan Tannerin radiopuhetta tuli siksi pitää vain uutena deklaraationa Suomen hallituksen halukkuudesta saada aikaan sovinto luopumatta maan itsenäisyydestä ja elintärkeistä intresseistä. Rajakysymyksestä Ryti totesi Sahlinille, ettei sitä ollut vielä tarkemmin harkittu, mutta Hangosta ei tultaisi luopumaan. Hänenkään mielestään venäläiset tuskin vastaisivat Tannerille, koska se merkitsisi Terijoen hallituksen hylkäämistä. Toistaiseksi kaikki riippui sotatapahtumien kehityksestä.²⁷

Jo 7.12.1939 Mannerheimin raportti neuvostojoukkojen etenemisen pysäyttämisestä Kannaksella rohkaisi mielialaa hallituksessa. Ainakaan välitöntä katastrofia ei ollut näköpiirissä. Kaksi vuorokautta myöhemmin, Neuvostoliiton erottamisen Kansainliitosta alkaessa varmistua, hallituksen ulkoasiainvaliokunta kävi laajan keskustelun avunsaantimahdollisuuksista.

Tannerin selonteon mukaan presidentti Kallio halusi kirjoittaa »kaikille valtionpäämiehille» selittäen Suomen kantaa ja pyytäen välitystä. Paasikiven aloitteesta hallitus torjui ehdotuksen epärealistisena. Korkeintaan voitaisiin pyytää Ruotsin kuningasta kirjoittamaan Hitlerille rauhanvälityksen käynnistämiseksi. Hanke olisi kuitenkin vielä ennenaikainen. Paasikiven mielestä tuli siksi harkita muita keinoja. »Pitäisi koota sympatiat niin kauan kuin rajoilla seisotaan ja saada aikaan suuria järjestettyjä mielenosoituksia, hallitukset niissä mukana. Tuloksesta ei ole tietoa, mutta pitäisi yrittää ja osoittaa maailmalle hyvää tahtoamme ja samalla sodittava koko voimallamme».

Samassa kokouksessa Niukkanen, Hannula ja Söderhjelm ehdottivat – ensimmäistä kertaa – yritystä saada Englanti painostamaan Ruotsia ja Norjaa auttamaan Suomea. Tanner puolestaan vastusti »pelaamista Ruotsin selän takana» Skandinavian vetämiseksi mukaan suursotaan. Paasikivi oli samaa mieltä. Saksassa kävisi päinsä koettaa mitä voitiin ja aseita tuli hankkia Englannista, mutta tuota maata ei pitäisi kehottaa painostamaan Ruotsia sotaan. Suomen paljastuminen moisen hankkeen taustalta aiheuttaisi epäedullisia seuraamuksia.

Niukkasen mielestä taas Paasikiven viittaamiin »hienouksiin» ei ollut varaa. Vaikka asia jäikin valiokunnassa toistaiseksi avoimeksi, on syytä panna merkille läntisten suurvaltojen apuun nojautuvan ryhmän (Niukkanen, Hannula, Söderhjelm) hahmoutuneen jo tässä kokouksessa. ²⁸

Rintamatilanteen selvittämiseksi Ryti kävi 10.12.1939 Mikkelissä saaden Mannerheimilta lohdullisia tietoja. Päämajassa vieraillut kenraali Ernst Linder oli ilmoittanut pystyvänsä kokoamaan Ruotsista vapaaehtoisia kahden divisioonan verran. Jos läntisestä naapurimaasta saataisiin viisi divisioonaa, rauha ei olisi Suomelle enää ainoa vaihtoehto, arvioi Mannerheim. ²⁹

Paasikivi kieltäytyi uskomasta näihin tietoihin. Viittä divisioonaa ei kyllä mistään saataisi, ja vapaaehtoistenkin osalta Linder oli luvannut liikoja. Hyvä jos saataisiin 8 000 miestä. Ennemmin tai myöhemmin jouduttaisiin esittämään Ruotsille virallinen avunpyyntö. Tilanne oli kehittynyt sellaiseksi, että Stalin joutui ponnistamaan kaikkensa osoittaakseen maailmalle pystyvänsä lyömään pienen Suomen. Muussa tapauksessa bolsevismin arvovalta luhistuisi. »Asema ei ole ilahuttava, se on hallituksen tunnustettava, mutta pessimismiä ei saa levittää».³⁰

Valtioneuvoston omassa piirissä sen sijaan Paasikivellä ei ollut estoja tuoda esiin pessimismiään, jota vahvisti vakavasti huolestuneen kenraali Waldenin kanssa 12.12.1939 Seurahuoneella nautittu »suums». Samana päivänä pidetyssä ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa valtioneuvos antoikin taas vapaasti kuulua:

»Minä puhuin jotenkin selviä sanoja… Minä sanoin myös suoraan, että 1918 vuoden sodan miehet, erityisesti H. Ignatius, ovat syynä, kun ne ovat tuosta pienestä leikkisodasta kääntäneet muka suuren voiton Venäjää vastaan ja siitä on tullut meidän kansamme aivan hulluksi eikä jätjelliselle mielipiteelle ole voinut saada sanansijaa. Tämän johdosta minä sanoin Kallion läsnäollessa, että me häviämme sodan, kun emme voi saada 5 divisioonaa apua ulkomaalta, ja että meidän pitää sentähden koettaa kaikki saadaksemme neuvottelut venäläisten kanssa käyntiin. Kallio samoin kuin useat hallituksen jäsenet, niiden joukossa erityisesti Söderhjelm (puolimotsinmielinen), ei näy ymmärtävän aseman vakavuutta». ³¹

Toisaalta hallituksen nuoreen polveen kuulunutta J. O. Söderhjelmiä vanhan valtioneuvoksen saarnat alkoivat selvästi kyllästyttää. Eduskunnassa (Kauhajoella) käydessään hän luonnehti Voionmaalle Rytin erinomaisuutta sekä Tannerin jykevää rauhallisuutta. »Mutta Paasikiven mukaantulo oli onnettomuus, sillä se mies puhuu enemmän kuin kaikki muut yhteensä ja olisi valmis tekemään rauhan melkein millä ehdoin tahansa». Samansuuntainen käsitys valtioneuvoksen monisanaisuuden ärsyttävyydestä oli myös Rytillä ja Fagerholm illa. ³²

Osan katkemudestaan Paasikivi tyytyi purkamaan vain yksityiseen päiväkirjaansa liittämiinsä »refleksioihin». Erkkoon ja Cajanderiin kohdistuneiden tavanomaisten täyslaidallisten jälkeen maalitåuluksi joutui myös maalaisliitto kokonaisuudessaan. »Meidän kansamme ja maamme kehityksessä on ollut suuri puute siinä, että maalaisliitto on kasvanut suureksi puolueeksi ja senkautta saanut vaikutusta meidän valtiollisessa elämässämme. Mutta maalaisliitolla ei ole niitä henkisiä voimia, jotka vastaisivat tätä vaikutusvaltaa. Maalaisliiton johtomiehet ovat liian heikkoja. Esimerkiksi heidän edustajansa hallituksessa: Hannula, kykenemätön, vähätietoinen ja itserakas, luulee tietävänsä asiat, kopea. Heikkinen ja Koivisto heikkoja. Niukkanen tarmokas, mutta ei vastaa tehtäväänsä. Hän on suureksi osaksi syypää nykyiseen onnettomuuteen, kun hän on tietämättömyydessään uskotellut muille hallituksen jäsenille väitteitä meidän maamme puolustuslaitoksesta. Kekkonen – kiipijä. Ja sitten presidentti Kallio, joka ei ollenkaan vastaa tehtäväänsä. Hän on myös vastuunalainen nykyisestä tilasta, sillä hänen olisi pitänyt juuri ulkopolitiikasta pitää huolta, mutta siitä hän ei mitään ymmärrä».

Mannerheim presidenttinä, T. M. Kivimäki pääministerinä ja Carl Enckell ulkoministerinä olisivat valtioneuvoksen mielestä estäneet sodan.³³ Erityisesti Paasikiveä harmitti Rytin ja Tannerin jo heti hallituksen muodostamisvaiheessa tekemä päätös lähettää Erkko va. asiainhoitajaksi Tukholmaan, ts. hoitamaan virkaa, josta Paasikivelle ei vielä ollut virallisesti myönnetty eroa. Presidentti vahvisti viranhoitomääräyksen 13.12.1939.³⁴

Pääministerin ja ulkoministerin näkökulmasta oli luonnollista lähettää Suomen avunsaannin kannalta avainkohteeseen, Tukholmaan, tarmokas, Skandinaviaan ja yleensä länsimaihin hyvät suhteet rakentanut sekä entisen ulkoministerin arvovaltaa nauttiva Eljas Erkko. Taitavana organisaattorina hän ryhtyi heti lujin ottein ja tuloksellisesti johtamaan Suomeen suuntautuvaa avustustoimintaa, Ruotsissa harjoitettavaa propagandaa jne. Hyvät suhteet lehdistöön olivat tällöin luonnollisesti avuksi. Yötä päivää, osittain vapaaehtoisin voimin työskentelevän lähetystön henkilövahvuus nousikin pian neljä – viisi kertaa entistä suuremmaksi.³⁵

Paasikivi ei kuitenkaan antanut anteeksi, mikä kävi ilmi va. asiainhoitajan koetellessa kepillä jäätä ehdottamalla asemansa vakinaistamista lähettiläsnimityksen muodossa. Asiallisessa ja ystävällissävyisessä kirjeessään Erkko vakuutti, ettei hän halunnut mitään edustustitteliä, vaan kyseessa oli pelkästään työhön liittyvien muodollisuuksien helpottaminen. Hän eroaisi virastaan heti katsoessaan tehtävänsä suoritetuksi. Kiihtynyt valtioneuvos vastasi kirjoittamisajankohdan – joulupäivän – henkeen varsin huonosti soveltuvalla purkauksella: »Kirjeesi 17.12.1939 olen saanut. Wastaan siihen, mikä nähtävästi on varsinainen asiasi, nimittäin että vaikuttaisin ja järjestäisin, jotta tulisit nimitetyksi vakinaiseksi lähettilääksi Tukholmaan. Walitettavasti olen pakotettu ilmoittamaan, etten voi noudattaa pyyntöäsi. Omatuntoni sen kieltää. Minun vakaumukseni mukaan olet Sinä entisenä ulkoministerinä ensi sijassa edesvastuussa siitä hirvittävästä onnettomuudesta, jossa isänmaamme ja valtakuntamme nyt on. Poliittisen arvostelukyvyn, riittävän kokemuksen sekä perusteellisempien tietojen puute ovat suuria vikojasi ja se on maamme tähän vienyt huolimatta toimeliaisuudestasi, joka on hyvä puolesi, kunhan se ei mene fjäskaukseksi. Arvostelit aina asemaa väärin (‘bluffia’, ‘hermosotaa’, ‘venäläiset kyllä suostuvat ehdotuksiin, kun vain olemme lujia’ y.m.s. lorua jankutit yhtä mittaa, kuten muistat). Muuten ei mielestäni ole tarpeellista muuttaa asemaasi. Asiainhoitajana voit aivan hyvin päästä kaikkiin paikkoihin, joihin on tarve. Jos siis asia tulee esille, esitän sekä valtioneuvoston että presidentin istunnossa motiveeratun eriävän mielipiteeni, joka menee edellä mainittuun suuntaan.»

Puhtaasti yksityiselle tasolle siirtyen valtioneuvos kiukutteli lisäksi Erkon päätöksestä ottaa lähettilään tyhjilleen jäänyt residenssi edustuston laajentuneen toiminnan vaatimiksi virkahuoneiksi siirtämällä Paasikivien huonekalut varastoon. Todellisuudessa Erkko oli pyytänyt menettelyynsä Tannerin luvan, mutta – nähtävästi odotettua räjähdystä peläten – asiasta ei ollut ilmoitettu Paasikivelle.

Moiteryöppynsä valtioneuvos päätti:

»Walitan, että kirjeeni on saanut tämän sisällön, koska välimme on kauvan ja myös isävainajasi kanssa olleet hyvät. Eikä minulla ole Sinuun nähden personallisesti mitään valitettavaa. Mahdollista on, ettemme tässä elämässä enää kohtaa toisiamme – Pelkään, että meihin – kuten Puolaan nähden – voi toteutua, mitä sveitsiläinen poliittisen historian tutkija Rossier 10 vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan sanoo vuoden 1864 Tanskasta ‘joka maksoi erittäin kalliisti luottamuksestaan sopimuksiin ja kyvyttömyydestään tehdä ajoissa välttämättömät myönnytykset’ ja hän lisää, että Tanskan – Saksan sota osotti ‘länsivaltojen ja Euroopan diplomatian kyvyttömyyden yhteistoimintaan’. Toivokaamme, että asiat menevät toisin – ihmeen kautta.»³⁶

J. 0. Söderhjelmille Erkko myöhemmin kertoi saaneensa Paasikiveltä »sikamaisen» (svinaktigt) kirjeen. Vastauksessa herrojen aikaisempi tuttavallinen sinuttelu muuttui muodolliseksi teitittelyksi.

»Herra Ministeri

Olen vastaanottanut t.k. 25 p:nä päivätyn kirjeen joka oli laadultaan sellainen, että en aikonut siihen ensiksi ollenkaan vastata.

Mutta ehkä nykyoloissa on parempi selvittää asiat heti. Ilmoitan vaan, että lähdin ulkoministerin paikalta nauttien Tasavallan Presidentin, hallituksen ja eduskunnan yksimielistä luottamusta. Sain vielä vastaanottaa uuden hallituksen erikoiset kiitokset siitä tavasta, jolla olin hoitanut virkaani ja kaiken lisäksi tarjottiin minulle paikka nykyisessä hallituksessa, jota en kuitenkaan ottanut vastaan, koska katsoin että uudella hallituksella täytyy olla vapaat kädet. Siitä ei kuitenkaan kaikesta päättäen ollut mitään apua, koska Venäjän omaksuma tie oli viitoitettu kerta kaikkiaan. Mitä tulee edesvastuuseen, kannan sen nyt niinkuin olen sen aikaisemminkin kantanut. Sitä en ole koskaan väistänyt enkä tule väistämään. Tukholmassa olen etupäässä sotamarsalkan pyynnöstä ja niin kauan kuin hän katsoo sen tarpeelliseksi.

Mitä tulee letkauksiin poliittisesta arvostelukyvyn puutteestani, riittämättömästä kokemuksesta, perusteellisempien tietojen puutteesta, ovat ne senlaatuisia, etteivät ne ole kirjoittajalleen kunniaksi. Luulen ominaisuuksieni puolesta pystyväni kilpailemaan muiden maailman ulkoministerien ja hallituksen jäsenien kanssa. Tapanani ei ole ollut niillä pröystäillä. Tapaani on myöskin kuulunut sanoa asianomaisille suoraan mitä heistä ajattelen, jollen katso suorastaan tarpeelliseksi vaieta. Koska minun korviini oli tullut yhtä ja toista, katsoin myöskin velvollisuudekseni kirjoittaa kirjeen, josta sain vahvistuksen kuulemilleni. Entisten alaisteni ja heidän kykynsä ja ominaisuutensa arvostelun olen tavallisesti jättänyt. Itse kannan edesvastuun siitä, keitä olen käyttänyt ja millä menestyksellä.

Jos valtioneuvoston pöytäkirjaan on pakko lausua minusta loukkaava arvostelu, merkitsee se julkista häpäisyä, jollei se vastaa totuutta ja on minulla mahdollisuus siihen vastata. En pelkää sitä…

Lopuksi haluaisin vielä toistaa, että kantani on edelleen se, että Hankoa ei kukaan olisi voinut luovuttaa yhtä vähän kuin mitään saarta sen edustalta, ilman että meidän tulevaisuutemme olisi tuhottu, kuitenkin ehkä hitaammin ja kiduttavammin kuin Viron ja Latvian. Suomen nykyinen puolustus ei myöskään olisi ollut mahdollinen. Nyt jos koskaan on käynyt ilmi Hangon merkitys.

Periaatteellinen kantani oli selvä. Useampaan otteeseen tarjosin hallitukselle mahdollisuuden päästä minusta ja luovuttaa Hanko. Kukaan ei sitä halunnut, eivät edes neuvottelijat. Olin koko ajan vakuutettu siitä, että Venäjä omaksuttuaan imperialistisen valtapolitiikan ja nähdessään Saksan kautta saavansa vapaat kädet tulisi meidät nujertamaan. Pääasia oli voittaa aikaa. Tämän vuoksi tuin myöskin varustushommia ja niiden kiirehtimistä. Suomi taistelee niinkuin monta kertaa ennen oikean asian puolesta. Tällä kertaa koskee taistelu myös Europan vapautta ja toivottavasti suoritetaan myös loppuottelu bolshevismista. Tämän vuoksi me saamme apua, me saamme myöskin apua sen vuoksi, että Suomen ulkopolitiikka koko vuoden on nauttinut koko valistuneen maailman arvonantoa ja tukea, minkälaista se ei koskaan aikaisemmin ole saanut osakseen. Kansa, joka taistelee oikean asian puolesta, ei kaadu, mutta kyllä kansa, joka vaaran uhatessa strutsin tavoin peittää päänsä.

Valitan suuresti, että se luottamuksellinen suhde, jolle olen pannut niin suurta arvoa kuluneina vuosina, on rikkoutunut. Olen pienestä lapsesta saakka elänyt olosuhteissa, joissa kaikki on uhrattu maan hyväksi. Omalta pieneltä osaltani olen tehnyt samoin. Olen myöskin ollut täysin tietoinen tavattoman raskaasta edesvastuustani ja myöskin kivitysvaarasta. Mutta raskaalta tuntuu, että ne jotka läheltä seurasivat mukana, ovat ensimmäisiä kivenheittäjiä…»

Paasikivi reagoi välittömästi käyttäen sapekkaasti hyväkseen Erkon taktista varomattomuutta tämän ryhdyttyä arvioimaan itse itseään:

»Herra Ministeri E. Erkko

Luin tänään kirjeenne 29.12. Siihen ei kannata vastata, koska se osottaa poliittiseen arvostelukykyynne ym. nähden edellisen kirjeeni olevan täysin oikea. Alleviivaan ainoastaan lauseenne: ‘Luulen ominaisuuksieni puolesta pystyväni kilpailemaan muiden maailman ulkoministerien… kanssa’. Tämä kuvaa erinomaisesti sitä, joskin huonoja ulkoministerejä on ollut muuallakin. Sotamarsalkan mielipiteeseen Teistä ja politiikastanne en halua nyt kajota.»³⁷

Selvittämättä on toistaiseksi, mihin Erkon vetoaminen Mannerheimiin perustui. Päiväkirjaansa Paasikivi on 18.12.1939 merkinnyt sotamarsalkan moittineen häntä siitä, että Erkko ylipäänsä oli lähetetty edustamaan Suomea Tukholmaan: »Huru har Du kunnat vara med om sådant»? (Kuinka Sinä olet voinut olla mukana sellaisessa?).³⁸ Erkon yritykset asemansa vakinaistamiseksi olivat näissä oloissa tuomittuja epäonnistumaan, ja hän joutui jatkamaan vaativaa työtään entiselle ulkoasiainministerille vähemmän maidttelevassa va. asiainhoitajan asemassa.

Paasikiven ja Erkon henkilökohtaiset välit edellä siteerattu kirjeenvaihto katkaisi vuosikausiksi, kunnes sovinto tehtiin 1950-luvulla. Iäkkään presidentin lähettämistä syntymäpäiväonnitteluista Erkko kiitti 30.6.1955 henkilökohtaisella kirjeellä: »Ne (onnittelut – T. P.) olivat erittäin tervetulleet ja merkitsivät minulle paljon ».³⁹

Neuvostoliiton pitäessä kiinni Kuusisesta Suomen hallituksen ja ennen muuta Paasikiven ajatukset liikkuivat kuin noidutussa kehässä ulospääsytietä etsien. Olisiko ratkaisu sittenkin löydettävissä Saksan välityksestä? Joulukuun 15. päivänä 1939 entinen pääministeri M. Kivimäki sai Rytiltä tehtäväkseen matkustaa Berliiniin ottamaan selvää Saksan suhtautumisesta Suomessa käytävään sotaan. Matka jäi tuloksettomaksi Kivimäen onnistumatta pääsemään Neuvostoliiton reaktiota varovien Kolmannen valtakunnan johtohenkilöiden puheille. Suomalaisystä vällisyydestään tunnettu valtakunnanmarsalkka Hermann Göringkään ei ottanut matkalaista vastaan. ⁴⁰

Vielä marraskuussa Göring oli varoittanut Erkkoa taipumattomuudesta. Suomen tulisi luovuttaa Neuvostoliitolle laivastotukikohta Suomenlahden länsipäästä (Hangosta tai jostakin saaresta). Muussa tapauksessa Stalin aloittaisi sodan. Saksa ei nyt kykenisi antamaan apua, mutta asia voitaisiin korjata myöhemmin. Myös v. Ribbentrop varoitti päästämästä tilannetta sotaan. Harmikseen Paasikivi kuuli Göringin viestistä vasta sodan puhkeamisen jälkeen. Muussa tapauksessa hän olisi tuolloin (marraskuussa 1939) asettunut jyrkemmälle kannalle. Epäluuloinen Erkko oli puolestaan torjunut saksalaisten ehdotukset katsoen heidän »kulkevan Moskovan asialla». ⁴¹

Joulukuun puoliväliin tultaessa Suomi oli saanut Ruotsista pikkuvaltion voimavaroihin nähden huomattavia asetoimituksia ja vapaaehtoisliike oli lähtenyt käyntiin. Läntisiltä suurvalloilta irronnut ase- ja materiaaliapu sen sijaan osoittautui toistaiseksi lähinnä symboliseksi. Hankintoihin Paasikivi ei hallituksessa suoranaisesti puuttunut niiden kuuluessa ensi sijassa pääministeri Rytin sekä kauppa- ja teollisuusministeri Kotilaisen toimialaan. Niukkuuden keskellä Suomea rohkaisi tieto Italiassa ostetuista 50 Fiat-hävittäjäkoneesta. Rytin mielestä Rooman hallitukselle voitaisiin hyvin vihjaista täällä nähtävän mielellään myös italialaisia lentojoukkoja, mitä ajatusta Paasikivi tuki. Käytännön tulokset jäivät kuitenkin saavuttamatta, vaikka ulkoministeri Galeazzo Ciano olikin harkinnut Espanjan sisällissodassa taistelleiden italialaislentäjien lähettämistä Suomeen.⁴² Koneetkaan eivät valtaosaltaan päässeet perille ennen talvisodan loppumista Neuvostoliittoa varovan Saksan kiellettyä niiden läpikulun. Paasikivi merkitsi 12.12. 1939 päiväkirjaansa: »Yleinen myötätunto on osanamme koko maailmassa, mutta se on vain sanoja, sanoja!»⁴³

Pari päivää myöhemmin Ryti mainitsi valtioneuvostossa ehdotuksesta kutsua Kuusisen vastapainoksi Suomeen Lev Trotski muodostamaan Venäjälle »vastahallitus». Hannulan mukaan ajatus oli ilmassa, ja hän oli kuullut siitä jo aikaisemmin. Neuvostohallintoa vihaavista emigranteista koostuva elin saattoi hyvinkin vaikuttaa jotakin Venäjän kansaan ja Suomea vastaan lähetettyihin joukkoihin. Paasikivestä ajatus oli kuitenkin »hyvin epäilyttävä», eikä se johtanutkaan tuloksiin. Hallitus kokonaisuudessaan suhtautui varsin varovaisesti emigranttiryhmiin.⁴⁴

Skandinaavisten (ennen muuta motsalaisten) vapaaehtoisten saapumista maahan Paasikivi seurasi hellittämättömällä kiinnostuksella. Optimistisista odotuksista huolimatta värväys osoittautui verrattain hitaaksi kokonaislukumäärän jäädessä vielä tammikuun lopussa alle 4 000:n. Erittäin tervetulleisiin skandinaaveihin verrattuna muista kansallisuuksista koostuvaksi suunnitellun »muukalaislegioonan» käyttöarvo asetettiin hallituksessa etukäteen kyseenalaiseksi. Paasikivi kuitenkin katsoi, että taistelun käydessä epätoivoiseksi »otamme vastaan apua vaikka pimlta». Hänen mielestään »sotamarsalkka kyllä osaa arvostella asian poliittista puolta yhtä hyvin kuin mekin, kenties paremmin, ja ymmärtää hyvin asioiden konsekvenssit. Meidän täytyy ottaa huomioon hänen mielipiteensä. Muistettava on, että vaikka meillä onkin korkea asema tässä valtiossa, niin Mannerheim on tärkein henkilö tässä maassa». Vapaaehtoisasia jätettiin sotamarsalkan harkintaan.⁴⁵

Ensi sijassa jouduttiin kuitenkin toistaiseksi nojautumaan omiin voimiin. Hallituksen istunnossa 16.12.1939 pääministeri Ryti ilmoitti puolustusministeriön pyytäneen valtuuksia sotatarviketehtaiden työskentelyyn myös jouluna. Sosiaaliministeri Fagerholm totesi asian periaatteessa selväksi, mutta ylityöstä tuli maksaa. Kenties kuitenkin tarvittaisiin ilmoitus julkisuuteen puheena olevan työn sallittavuudesta. »Eräillä tahoilla» oli ajateltu 24 tunnin joululomaa. Paasikiven mielestä tämäkin oli liikaa. Pääministerin kannattamana hän toivoi työväen suostuvan pysymään sorvin ääressä myös jouluna, koska ammustilanne oli huolestuttava. Joka hetki täytyi nyt käyttää hyväksi. Fagerholm suostuikin esittämään tämänsuuntaisen vetoomuksen työväelle.⁴⁶

Poliittisella tasolla ulkomaisen avun toivossa petyttiin myös läntiseen naapuriin nähden. Rickard Sandlerin eron aiheuttama Ruotsin hallituskriisi päättyi Per Albin Hanssonin 13.12.1939 muodostamaan entistä laajapohjaisempaan hallitukseen, jonka ulkoministeriksi tuli ammattidiplomaatti, Oslon-lähettiläs Christian Gunther. Ensisijaiseksi tavoitteeksi asetettiin kuningaskunnan pitäminen sodan ulkopuolella. Näin ollen Suomea voitiin tukea vapaaehtoisin, ase- ja tavaratoimituksin sekä humanitaarista apua antaen. Sen sijaan avoin asettuminen Pohjanlahden takaisen naapurimaan rinnalle ei tullut kysymykseen.⁴⁷

Tukholman kannan muuttamiseksi Paasikivi kaavaili Ahvenanmaan palauttamista entiselle emämaalle edellyttäen, että Ruotsi tulisi Suomen avuksi ja solmisi sen kanssa pitkäaikaisen puolustusliiton· tai »entente cordialen». Saadessaan näin naapurista ja sen välityksellä länsivalloista riittävästi apua Suomi pystyisi tehokkaammin pitämään puoliaan ja saisi aikaan myös paremman sopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Ahvenanmaalla ei ollut merkitystä muuten kuin Pohjanlahdelle johtavan väylän sulkijana, ja tämän tehtävänsä se täyttäisi myös Ruotsin hallussa. ⁴⁸ Tanner ei kuitenkaan tarttunut ehdotukseen.

Väsymättä vaihtoehtoisia pelastuskeinoja etsivä valtioneuvos löysi lähes samanaikaisesti edellisen kanssa jälleen uuden idean. USA:n johdolla olisi tehtävä Moskovassa välitysesitys, jota yhtyisivät kannattamaan Ruotsi, Norja, Tanska, Englanti, Ranska ja Italia. Sen pohjalta tulisi jälleen aloittaa neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Jos Moskova ei suostuisi kohtuullisiin ehtoihin, em. vallat ryhtyisivät sopivaksi katsomallaan tavalla tehokkaasti auttamaan Suomea sen taistelussa.

Keskustelussaan Mannerheimin kanssa 26.12. Ryti havaitsi marsalkan hyväksyvän ajatuksen USA:n välityksestä. Sen sijaan Ruotsi yksinään olisi tehtävään liian heikko. Muuten Mannerheim suhtautui tulevaisuuteen optimistisesti uskoen Suomen pystyvän pitämään puoliaan kesään saakka. Paasikiveä tämä ihmetytti. Valtioneuvoksen mielestä suomalaisten sinänsä kauniit voitot mm. Tolvajärvellä ja Suomussalmella olivat suurvallan kannalta toistaiseksi vain »entscheidungsloser Kleinkrieg» (ratkaisematonta pikkusotaa). Venäjän menetettyä ensimmäisessä maailmansodassa kolmatta miljoonaa miestä nyt oli kysymys vain muutamista tuhansista, jotka eivät merkinneet mitään. Neuvostoliiton sotilasmahdin murtamiseksi tarvittaisiin aivan toisen mittaluokan voittoja. Ennemmin tai myöhemmin Suomi häviäisi sodan. Rauhaan tuli siksi pyrkiä.⁴⁹

Paasikiven käsitystä rauhasta tai täydellisestä häviöstä Suomen ainoina vaihtoehtoina vahvisti hänen Päämajan tiedusteluosastossa toimistoupseerina palvelevalta ystävältään tohtori Arvi Korhoselta 23.12.1939 tullut kirje. Viitattuaan hyvin harjoitettujen ja vamstettujen venäläisten loppumattomiin reserveihin, omien joukkojen vähälukuisuuteen sekä erityisesti ammusvarastojen riittämättömyyteen Korhonen katsoi Suomen sodanjohdon erehtyneen laskemaan, etteivät venäläiset pystyisi käymään talvisotaa moottoroitujen joukkojen toimintakyvyttömyyden vuoksi täkäläisessä maastossa. Heikko varustelutilanne, joka maksettiin verellä, antoi aiheen myös siviilipoliitikkoihin kohdistuvaan Korhosen täyslaidalliseen: »Mitä erehdyksiä eri hallituksemme ja eduskuntamme ovat tehneet, sitä ei kukaan jaksa luetteloida eikä katkeruudelta kykene sitä tekemään. Kaikki kansanedustajat ja ministerit olisi nyt pantava edes yhden viikon ajaksi makaamaan keskeneräisissä ampumahaudoissa Summassa, Kiviniemessä ja Koukunniemessä».⁵⁰ Paasikivi ei vastustanut.

Rytin, Tannerin ja Paasikiven kolmikko omaksui Mannerheimin hyväksymän käsityksen siitä, ettei rauhanvälitys onnistuisi ilman »vahvaa pontta», ts. uhkausta. USA tietenkin välttäisi lähettämästä Suomeen joukkoja, mutta se saattaisi toimittaa aseita Englannin ja Ranskan vastatessa miesvoimasta. Skandinavia yksinään kykenisi vain »platoniseen» välitykseen, minkä vuoksi siltä sellaisenaan puuttuisivat onnistumisen edellytykset. Mahdollisesti voitiin myös ajatella USA:n yhteydenottoa toiseen puolueettomaan suurvaltaan, Italiaan, Moskovan taivuttamiseksi rauhaan. Mussolini puolestaan pystyisi ehkä vaikuttamaan Hitleriin, koska Suomen bolsevisoiminen tuskin olisi Saksankaan etujen mukaista.⁵¹

Joulunpyhien jälkeen lähettiläs Kollontai kävi 27.12.1939 Tukholman UD:ssa keskustelemassa tilanteesta kabinettisihteeri Bohemanin kanssa. Korostaen esiintyvänsä henkilökohtaisesti ja vailla toimeksiantoa hallitukseltaan hän ilmaisi hartaasti (livligt) toivovansa sodan loppumista. Valitettavasti ei kuitenkaan ollut nähtävissä »loogista perustetta» neuvotteluja koskevalle aloitteelle Moskovan hallituksen arvovallan jouduttua kyseenalaiseksi huonon sotamenestyksen vuoksi. Boheman puolestaan koetti vakuuttaa lähettiläälle maiden välisen valtavan kokoeron tuovan mukanaan sen, että mitkään arvovaltanäkökohdat tuskin voisivat estää rauhankontakteja. Ei kukaan uskonut Neuvostoliiton keskittäneen kaikkia voimiaan Suomea vastaan konfliktissa, jota se itsekään ei pitänyt sotana. Mahdollisesti Neuvostoliitto oli laskenut väärin, mutta ei niinkään sotilaalliseen voimaansa kuin Suomen kansan bolsevisminvastaisuuteen nähden. Jos suomalaiset kommunistit olivat antaneet vääriä tietoja kotimaansa työläisten mielialoista, tämä ei vaikuttaisi neuvostohallituksen arvovaltaan. Bohemanin ja Kollontain keskustelusta rohkaistuneena Ruotsin hallitus valtuutti Helsingin-lähettiläänsä Sahlinin tiedustelemaan Tannerin mielipidettä mahdollisesta välitystarjouksesta Moskovalle. Suomen ulkoministeri teki tällöin selkoa Yhdysvaltoja koskevasta aloitteesta, johon Ruotsin toivottiin myös osallistuvan. Erillinen yritys Moskovassa tuli siksi tuskin ainakaan vielä kysymykseen, mistä Tanner ja Sahlin olivat samaa mieltä.⁵²

Kremlistä neuvotteluvalmiutta ei kuitenkaan toistaiseksi löytynyt. Lontoon-lähettiläälleen I. M. Maiskille 25.12.1939 sähköttämissään ohjeissa Molotov korosti hallituksensa päättäneen tuhota Mannerheimin-Tannerin koplan (saiku) sen avustajista ja suosijoista piittaamatta sekä antamatta minkään estää itseään. Jos Neuvostoliitto vedettäisiin mukaan suursotaan, Moskova olisi valmis käymään myös sitä loppuun saakka kaikella asiaankuuluvalla päättäväisyydellä. ⁵³

Paasikiven ajatus USA:n johtamasta kollektiivisesta välitystarjouksesta, jonka Ryti, Tanner ja Mannerheim olivat hyväksyneet, otettiin esille Suomen hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa sekä valtioneuvostossa 2.1. ja 8.1.1940. Hankkeen alkuperää ei kuitenkaan paljastettu vaan annettiin pikemminkin ymmärtää sen lähteneen liikkeelle ministeri Schoenfeldistä. Paasikivi korosti edelleen ulkoasiainvaliokunnalle uhkausten merkitystä kollektiivisen välitystarjouksen pontimena. Ruotsin tulisi myös ilmoittaa voivansa sotilaallisesti sekaantua asiaan. »Englanti ja Ranska kenties samoin. Se kyllä tepsisi, vaikka Saksa ei tietenkään esittäisi uhkauksia». Berliinissä olisi kuitenkin koetettava vaikuttaa Italian, Ruotsin ja Suomen taholta siihen suuntaan, että Saksa, vaikka tarvittaessa erillään muista, tukisi kollektiivista välitysyritystä.⁵⁴

Ministerit Hannula, Niukkanen ja Söderhjelm tähdensivät taistelun jatkamista ja Englannin sekä Ranskan asetoimitusten tärkeyttä Suomen ensisijaisena avunlähteenä. Tannerin viittausta Karjalan kannaksella ja Suomenlahden suulla (tukikohta-asiassa) tehtävien myönnytysten välttämättömyyteen he eivät hyväksyneet haluamatta silti ryhtyä suoranaisesti vastustamaan USA:n johtamaa välitystä. Ehdotus hyväksyttiinkin lopulta yksimielisesti valtioneuvoston epävirallisessa kokouksessa 8.1.1940. Ehdoista ei toistaiseksi puhuttu mitään.⁵⁵

Jo ennen valtioneuvoston virallista hyväksyntää Ryti oli – tosin mainitsematta mitään »uhkauksista» – ottanut välitysasian puheeksi Yhdysvaltain Helsingin-lähettilään kanssa. Ministeri Schoenfeld lupasikin ilmoittaa sen Washingtoniin sikäläisen reaktion tunnustelemiseksi. Ulkoministeri Cordell Hullilla oli kuitenkin hyvin muistissa Yhdysvaltain vetoomusten edellisenä syksynä Molotovilta saama nöyryyttävä vastaanotto. Pyydetyssä lausunnossaan USA:n Moskovan­ suurlähettiläs Steinhardt katsoi Neuvostoliiton sitoneen itsensä niin tiukasti ja julkisesti Suomen valloittamista edellyttävälle linjalleen, ettei Stalin voisi hyväksyä arvovaltatappiota, joka seuraisi neuvotteluihin ryhtymisestä Helsingin hallituksen kanssa. Yhdysvaltain ei siis kannattanut – ainakaan toistaiseksi – puuttua asiaan. Tällaiseksi muodostui myös Washingtonin päätös, jota vahvisti halu olla ajamatta Neuvostoliittoa entistä enemmän Saksan syliin. Perusteluja tietenkään mainitsematta kielteinen kanta toimitettiin myös Rytin tietoon. Suomen hallituksen Paasikiven aloitteeseen perustunut ehdotus pysähtyi näin alkuunsa.⁵⁶

Tammikuun alussa 1940 Mannerheim tiedusteli hallituksen mielipidettä liittoutuneiden sotilasedustajilta kuulemastaan suunnitelmasta organisoida laivasto-operaatio Murmanskia vastaan. Rauhaa ensisijaisena vaihtoehtona pitävän Tannerin kanta ehdotukseen oli epäilevä. Englantilaiset tuskin olisivat valmiita avoimeen taisteluun Neuvostoliiton kanssa; eiväthän he olleet vielä katkaisseet edes diplomaattisuhteitaan Moskovaan.

Varauksellisesti asennoitui myös Paasikivi mutta kokonaan toisin perustein. Hänen mielestään liittoutuneet pyrkivät vain pitkittämään sotaa ja siirtämään sen painopisteen Skandinaviaan. Länsivaltojen joukkojen tullessa Pohjois-Eurooppaan Suomi joutuisi sotaan Saksaa vastaan. Saksa ja Neuvostoliitto olivat kuitenkin ne suurvallat, jotka lähinnä vaikuttivat Suomen kohtaloihin. Molempien kanssa piti Paasikiven käsityksen mukaan päästä hyviin väleihin. Saksan intresseihin täytyi kuulua estää Neuvostoliiton nousu liian hallitsevaksi Itämeren piirissä. Vain siinä tapauksessa, ettei Saksa puuttuisi länsivaltojen suunnitelmiin, Murmanskin operaatiota voitaisiin pitää hyvänä Neuvostoliiton painostamiseksi.

Kolmatta suhtautumistapaa edustivat ulkoasiainvaliokunnan jäsenistä Hannula ja Niukkanen, joiden mukaan länsivaltojen etuihin kuului, että edes yksi maa taisteli Saksan liittolaista vastaan. Niiden tarjoama apu oli tervetullutta, ja se piti hyväksyä Venäjän painostamiseksi rauhaan. Sota oli taistelua demokratioiden sekä diktatuurien välillä, ja Suomen tuli ottaa siinä paikkansa. Söderhjelmin mielestä taas rauhan mahdollisuutta piti jatkuvasti tunnustella, mutta samanaikaisesti oli otettava apua sieltä, mistä sitä saatiin.

Mannerheimille annetussa vastauksessa ulkoasiainvaliokunta Paasikiven näkemyksen mukaisesti totesi Murmanskin operaation »mielenkiintoiseksi ja hyväksi», mikäli se ei johtaisi sotaan Saksaa vastaan.⁵⁷ Hanke ei koskaan kehittynyt tämän pitemmälle. Hitler-Stalin paktin solmimisen ja Puolan luhistumisen jälkeen Saksan valtakunnanjohto pyrki pitämään selustansa idässä vapaana länteen kohdistuvaa offensiivia varten. Tämä määräsi myös Berliinin suhtautumisen Suomen talvisotaan. Kaikkia sellaisia toimenpiteitä, jotka epäluuloinen Kreml saattoi tulkita vihamielisiksi tai merkiksi puuttuvasta lojaalisuudesta, tuli huolellisesti välttää. Epäluuloisuus vallitsi silti myös Berliinissä. Miten Stalin menettelisi, jos Saksa joutuisi vaikeuksiin lännessä? Käyttäisikö hän silloin mahdollisesti hyväkseen tilaisuutta puukottaa sopimuskumppaniaan selkään?

Neuvostoliiton heikko menestys talvisodassa osoittautui siten Hitlerin silmissä tervetulleeksi kahdessakin mielessä. Yhtäältä se näytti todistavan idän jättiläisvaltakunnan sotilaallisen suorituskyvyn odotettua pienemmäksi. Toisaalta Stalinin »takertuminen» vastoin kaikkia odotuksia viikkokausiksi »Suomen hankiin» esti tehokkaasti häntä keskittämästä voimiaan muualle. Tällaisen tilanteen jatkuminen sopi hyvin Hitlerin piirustuksiin. Suomen erillisrauhalla ei siksi ollut mitään kiirettä.⁵⁸

Näissä oloissa Tannerin 4.1.1940 lähettiläs von Blücherille esittämällä vihjeellä rauhanvälityksen suotavuudesta ei ollut edistymisen mahdollisuuksia. Auswärtiges Amt tosin lähetti v. Blucherin informaatiosähkeen hänen Moskovassa toimivalle kollegalleen von der Schulenburgille lausuntoa varten. Neuvostohallitukselle ei asiasta saanut puhua. Tammikuun 8. päivänä 1940 käydyssä keskustelussa von der Schulenburg epävirallisesti tunnusteli Molotovin mielialoja huomauttamalla, etteivät suomalaiset voineet toivoa lopullista voittoa, minkä vuoksi he luultavasti taipuisivat neuvottelemaan. Ulkoasiainkansankomissaarin vastauksessa kiinnittää huomiota hänen toteamuksensa keskustelujen käynnistämisen olevan »myöhäistä, kovin myöhäistä».

Schulenburg näki tähän sisältyvän silti joitakin mahdollisuuksia, minkä vuoksi Saksan kannattaisi tarttua asiaan. Neuvostoliitolle erillisrauha merkitsisi helpotusta ja Englannille vastaavasti tappiota. Saksa hyötyisi onnistuneeseen välitystehtävään liittyvän arvovaltavoiton lisäksi varmistamalla samalla häiriintymättömän malmintuonnin Ruotsista.

Lähettilään mietteiden tultua »korkeimman tahon», ts. Hitlerin tietoon ne kokivat täydellisen tyrmäyksen. Saksalla ei ollut mitään syytä puuttua asiaan. Ilmoittaessaan ratkaisusta von der Schulenburgille ja von Blucherille ulkoministeri von Ribbentrop tosin 17.1.1940 lievensi ohjeen sisältöä huomauttaen sen pätevän vain toistaiseksi (augenblicklich). Tilanne saattoi siis tulevaisuudessa muuttua.⁵⁹

Vanhana saksalaisystävänä J. K. Paasikivi teki myös parhaansa välitysasian edistämiseksi kääntymällä 5.1.1940 Rytin ja Tannerin suostumuksella kirjeenvaihtokumppaninsa von der Goltzin puoleen:

»5.1.1940

Kenraali, kreivi Rtidiger von der Goltz

Kurländer Allee 38

Berlin-Charlottenburg 9

Hyvä ystävä!

Minulla on kolme Teidän kirjettänne vastaamatta ja joudun pahoittelemaan tätä laiminlyöntiäni vetoamalla ajan olosuhteisiin. Uuden vuoden johdosta pyydän nyt saada toivottaa Teille, hyvä ystävä, kuten myös rouva kreivittärelle ja muulle perheellenne niin hyvää uutta vuotta kuin nykyoloissa on mahdollista. Vaimoni liittyy toivotuksiini.

On siis jouduttu sotaan Suomen ja Venäjän välillä. Tähän saakka sota on sujunut erinomaisesti. Venäläiset eivät ole menestyneet ja heille tulee olemaan hyvin vaikeata valloittaa Suomi. Se tulee maksamaan venäläisille erittäin paljon verta siinäkin tapauksessa että se koskaan onnistuu. Ja mitään iloa venäläisillä ei siitä tule olemaan. Me emme taistele vain loppuun saakka vaan vielä lopun jälkeenkin. Kansan mieliala on erinomainen. Kansa on täysin yhtenäinen; sosialistit ovat yhtä taistelunhaluisia ja innostuneita kuin muutkin. Mitään eroa ei ole.

Ja miksi tämä sota? Se on selvästi väärään laskelmaan perustuva Stalinin ja Molotovin virhe. Kun me neuvottelijat lähdimme Moskovasta 11.11., me kirjoitimme herra Molotoville toivovamme neuvottelujen uudistamista sopivana ajankohtana tulevaisuudessa. Olin kolme kertaa Moskovassa ja joka kerta teimme venäläisille uusia myönnytyksiä. Kuten sellaisissa tapauksissa on tavallista, esiintyi yksittäisissä kysymyksissä tällöin eriäviä mielipiteitä.

Joulukuun alussa hallitus uusittiin – olen nyt jälleen hallituksen jäsen – ja pääministerin sekä ulkoministerin virkoihin nimitettiin uudet henkilöt. Ensimmäisessä istunnossaan hallitus päätti kääntyä Ruotsin hallituksen välityksellä neuvostohallituksen puoleen ehdottaen neuvottelujen aloittamista uudelleen; samalla ilmoitimme olevamme valmiita tekemään uusia positiivisia ehdotuksia. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että Neuvostoliiton kohtuulliset toivomukset voitaisiin tyydyttää ehdotustemme pohjalla käytävissä neuvotteluissa. Mutta Neuvostoliitto ei ole suostunut silloiseen aloitteeseemme. Ulkoministerimme on myöhemmin kääntynyt radion välityksellä Molotovin puoleen, mutta tämäkin oli tuloksetonta.

Minusta, vanhasta Saksan ystävästä, on tuntunut hieman omituiselta, että Saksa on tälle meidän elinkysymyksellemme osoittanut niin vähän huomiota. Saksan eduillehan ei voi olla yhdentekevää, leviääkö sota täällä Pohjolassa ja alistaako Neuvostoliitto suurimman osan Itämeren alueesta valtaansa. Päinvastoin meidän käsityksemme mukaan Saksan intressissä on Suomen ja Venäjän välisen sodan loppuminen. Tietenkin Saksa on solminut Venäjän kanssa paktin ja sitonut sillä jossakin määrin kätensä. Mutta jos neuvottelujen avulla tultaisiin myös Venäjän kannalta hyväksyttävään tulokseen, ja sota näin päättyisi, sellaisen tavoitteen saavuttamiseen pitäisi toki Saksankin voida myötävaikuttaa. Näin Saksa tekisi palveluksen myös liittolaiselleen Neuvosto-Venäjälle. Ja jos Saksa tekisi tässä asiassa jotakin positiivista, sitä arvostettaisiin täällä Suomessa suuresti ja Saksa tulisi vastaisuudessa sen avulla huomattavasti hyötymään sekä taloudellisesti että muuten – sympatiasta puhumattakaan.

Vanha, hyvä ystäväni! Te olette nyt yksityishenkilö, sen tiedän. Mutta ettekö voi joitakin kanavia pitkin tiedottaa eteenpäin näitä näkökohtiani? Kysymys on vain siitä, haluaako Saksa tehdä jotakin sen hyväksi, että Neuvosto-Venäjä asettuisi jälleen neuvottelupöydän ääreen meidän kanssamme. Maanmieheni, professori Kivimäki, entinen pääministeri, tulee ehkä pian Berliiniin. On myös mahdollista, että hän tulee tervehtimään Teitä.

Suokaa anteeksi, hyvä ystävä, että häiritsen Teitä näillä suurilla ja tärkeillä kysymyksillä. Teen sen tietäen Teidän suuren rakkautenne maatamme ja kansaamme kohtaan. Ja minä kirjoitan kaiken tämän vanhassa uskollisuudessa (in alter Treue).

Teidän J. K. Paasikivi

P.S. Lähetän tämän kirjeen kuriiripostissa lähetystömme kautta. Voitte vastata minulle samaa tietä.

Kenraali teki parhaansa Paasikiven pyynnön mennessä lopulta Hitlerille saakka. Der Fuhrerin käskystä Auswärtiges Amtin valtiosihteeri Ernst von Weizsäcker luonnehti iäkkäälle kenraalille Saksan virallisen politiikan argumentteja käytettäviksi »Teiltä itseltänne tulevina ajatuksina» vastauskirjeessä Paasikivelle. Samalla valtiosihteeri suositteli seikkaperäistä vastausta, koska Paasikivi oli »taattu Saksan ystävä» ja hänen asemansa Suomessa tärkeä.

Kenraali noudatti ohjeita. Saksa ei voinut sillä hetkellä auttaa, mikä lähinnä johtui kahdesta syystä. Yhtäältä venäläiset pitivät edelleenkin kiinni bulvaaninsa (Strohmann) Kuusisen hallituksesta, jolla ei ollut sen enempää maata, kansaa kuin sotavoimaakaan. Niin kauan kuin Moskova ei tunnustanut Helsinkiä vaan halusi korvata sen »bolsevistisella nukella» välitys osoittautuisi mahdottomaksi.

Toisaalta Saksa kävi puolustussotaa (!) taistellen olemassaolostaan. Voitokkaaseen loppuun pääseminen edellytti kahden rintaman sodan välttämistä. »Nämä seikat ovat ymmärrettävästi etusijalla saksalaisten harkinnassa ja ovat tehneet Saksalle itsesäilytyksen sanelemaksi velvollisuudeksi asettua tarkan puolueettomuuden kannalle SuomenVenäjän sodassa, kuten äsken virallisesti korostettiin».

Viitattuaan Paasikiven saksalaisystävänä nauttimaan arvostukseen von der Goltz katsoi vielä aiheelliseksi valittaa Cajanderin-Halstin hallituksen politiikkaa erilaisine lehdistöhyökkäyksineen, jotka olivat osittain saaneet uuteen Saksaan kohdistuneiden pahojen solvausten muodon. Kaikki tämä oli aiheuttanut katkemutta ja heikentänyt Suomeen kohdistuvia sympatioita, ei vähiten vanhojen Finnlandkämpferien piirissä. von der Goltz päätti kirjeensä toivomalla suomalaisten sotilaallisten menestysten lopulta kypsyttävän Moskovan neuvottelupöydän ääreen ja luopumaan »herra» Kuusise sta.⁶⁰

Eräänä mahdollisuutena Helsingissä harkittiin myös Tallinnan toimimista välittäjänä Moskovaan päin. Ajatuksen käyttökelpoisuutta vä­ hensi kuitenkin Viron heikko asema itäiseen naapuriinsa nähden. Tallinnan suhteet pohjoiseen veljeskansaankaan eivät talvisodan aikana olleet ongelmattomat. Suomalaisia ärsytti Viron satamien ja lentokenttien käyttö Neuvostoliiton meri- ja ilmavoimien tukikohtina Suomeen kohdistuneita hyökkäyksiä varten, mikä tieto aiheutti Paasikiven tuiskahduksen päiväkirjaansa: »Kauniita heimoveljiä!»⁶¹

Joulukuun 25. päivänä 1939 Suomi esitti Virolle vastalauseen Neuvostoliiton sotalaivojen sijoittumisesta Tallinnaan pitäen sitä puolueettomuuden loukkauksena. Presidentti Päts torjui protestin sillä perusteella, ettei Venäjä ollut virallisesti sodassa Suomen kanssa. Asian tullessa esille hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa Paasikivi – kiinnittämättä lainkaan huomiota pienen naapurimaan vaikeaan asemaan – ilmoitti pitävänsä virolaisten menettelyä »kerrassaan tärkeänä». Heihin nähden suomalaisilla ei ollut syytä minkäänlaiseen »hänsyniin». Tanner rauhoitti tilanteen huomauttamalla Viron tekevän »hädissään» kaikenlaisia väitteitä, joihin ei kannattanut kiinnittää liikaa huomiota.

Kun sitten suomalaiset pommittivat Tallinnasta Leningradiin johtavan laivareitin varrella sijaitsevaa, sotilaallisesti tärkeätä Vaindlon majakkaa, protestointivuoro oli Virolla. Paasikivi ehdotti pidättymistä vastauksesta; valtioneuvoston päätökseksi tuli kuitenkin ilmoitus asiaa koskevien tutkimusten jatkumisesta.⁶²

Ajoittain Virolla näytti olevan Suomelle positiivistakin merkitystä. Käydessään virallisella vierailulla Moskovassa joulukuussa 1939 kenraali Laidoner sai sen käsityksen, ettei Kuusisen varaan laskeva Stalin ainakaan vielä ollut valmis rauhaan Helsingin hallituksen kanssa. Erityisesti Laidoner viestitti Suomen Tallinnan-lähettiläälle P. J. Hynniselle Paasikiven olevan Moskovassa edelleen persona grata.⁶³

Tammikuussa 1940 Viron Moskovan-lähettiläs August Rei sai von der Schulenburgin kanssa 12.1. ja 14.1. käymistään keskusteluista sen käsityksen, ettei kompromissirauha olisi täysin poissuljettu vaihtoehto, jos suomalaiset tekisivät lisää myönnytyksiä. Heidän pitäisi myös asettaa Tannerin tilalle ulkoministeriksi Paasikivi tai joku muu henkilö. Kuusisen hallitus ei siis olisi rauhan esteenä.

Viestin kantauduttua Viron ulkoministeriön ja Suomen Tallinnanlähetystön välityksellä Helsingin tietoon Tanner antoi 24.1.1940 Hynniselle ohjeet: »Ilmoittakaa (ulkoministeri) Piipille. Suomi moneen kertaan ehdottanut rauhantekoa. Edelleen valmis. Lisämyönnytys mahdollinen Kannaksella. Hankoa ei voida luovuttaa. Neuvostoliitolle sopimatonta määrätä Suomen hallituksen kokoonpanosta». Tannerin mielessä tieto hänen syrjäyttämisestään rauhanteon edellytyksenä näyttää nostaneen Tallinnan tien pystyyn.⁶⁴ Korostettakoon kuitenkin kysymyksen olleen koko ajan vain virolaisten Schulenburgilta kuulemista olettamuksista, ei suoranaisista yhteyksistä Kremliin.

Tarkempia tietoja ei tuonut myöskään Tannerin Viroon tiedustelumatkalle lähettämä professori Lauri Kettunen, joka keskusteltuaan useiden eteläisen naapurimaan poliittisten johtohenkilöiden kanssa palasi Suomeen tammikuun puolivälissä 1940. Tentattuaan tiukasti Kettusta hänen matkahavainnoistaan Tanner lähetti vieraansa edelleen Paasikiven puheille. Evästykseksi tuli varoitus: »Paasikivi on pitkäpuheinen herra, professori lähtee vain, jos puheesta ei mpea tulemaan loppua».

Salkuton ministeri osoittautui erityisen kiinnostuneeksi kaikesta, mikä koski rauhan mahdollisuutta. Laidonerin Kettuselle esittämää otaksumaa Neuvostoliiton halukkuudesta sodan lopettamiseen hän kuitenkin epäili, eikä professori pystynyt antamaan asiasta uutta tietoa. Paasikivi kertoi silti keskustelukumppanilleen yrittävänsä Tallinnan tietä, »jos eräs toinen parhaillaan puuhattava välitysyritys ei onnistu».⁶⁵ »Toinen välitysyritys» tarkoitti Tukholmassa rouva Kollontaihin solmittua kontaktia. Tallinnan ovelle ei tarvinnut enää kolkuttaa.

Kappaleen sivut: 1 2 3