Moskovaan
Illalla 5.10.1939 ulkoministeri Eljas Erkko esiintyi valtioneuvoston juhlahuoneustossa, Smolnassa, lehtimiehille järjestetyssä tiedotustilaisuudessa. Rauhoittaakseen Viron tapahtumien johdosta jännittyneitä mieliä hän kumosi kaupungilla liikkuvat huhut Suomenkin ulkoministerin muka saamasta kutsusta Moskovaan, jonne tämä kaikessa hiljaisuudessa olisi peräti jo matkustanut. »Tässä kuitenkin olen», Erkko totesi.
Hetkistä myöhemmin pyydettiin läsnä ollutta UM:n poliittisen osaston päällikköä Aaro Pakaslahtea puhelimeen. Soittaja oli ministeriön virkamiespäivystäjä, ja ostosihteeri Jorma Vanamo, joka luki Moskovan lähetystöltä juuri saapuneen salasähkeen. Se sisälsi neuvottelukutsun.1 Erkon välittömänä reaktiona oli Paasikiven »tilaaminen» edellä luonnehditulla tavalla Helsinkiin.
Iltapäivällä puheilleen kutsumalleen Yrjö-Koskiselle Molotov oli huomauttanut lähettilään itsensä puhuneen aikaisemmissa keskusteluissa Suomen halusta parantaa suhteitaan Neuvostoliittoon. Tätä silmällä pitäen ja ottaen huomioon sodan aiheuttaman kansainvälisen tilanteen muuttumisen neuvostohallitus kutsui nyt Suomen ulkoministerin tai jonkun muun hänen hallituksensa valtuuttaman henkilön Moskovaan vaihtamaan ajatuksia »konkreettisista poliittisista kysymyksistä». Lähemmin ei ulkoasiainkansankomissaari halunnut asiaa täsmentää. Viitattuaan Viron ja Latvian sopimuksiin sekä parhaillaan Liettuan kanssa käytäviin neuvotteluihin Molotov piti suursodan luomissa oloissa suomalaisten saapumista erittäin kiireellisenä. Vastausta odotettiin vielä samana iltana tai seuraavana aamuna.
Yrjö-Koskinen huomautti aikaisempien keskustelujen koskeneen lähinnä taloudellisia asioita, joskaan hän ei voinut kieltää hallituksensa pyrkivän myös poliittisten suhteiden parantamiseen. Kansankomissaarin tiedusteltua lähettilään mielipidettä tehdystä ehdotuksesta tämä vastasi maansa tahtovan ennen muuta pysytellä sodan ulkopuolella. Sama tavoite oli Molotovin mukaan myös Neuvostoliitolla.
Sähköttäessään aloitteesta Helsinkiin Yrjö-Koskinen hankki lisäaikaa ymmärtäen joko tahallaan tai tahattomasti väärin Molotovin vaatimuksen pikaisesta vastauksesta. Lähettilään mukaan sitä odotettiin vasta 7.10.1939. Esitykseen sisältyi hänen mielestään myös bluffia. »Kuinka paljon, en uskalla sanoa ». 2
Ajan voittamiseen pyrkivä Suomen hallitus ei aikonut antaa komentaa itseään. Valtioneuvosto pidättyi 6.10. vielä varsinaisesta päätöksenteosta mutta katsoi kuitenkin suotavaksi, ettei vastauksen jättämisessä kiirehditty Baltian maiden tavoin. Asiaa oli harkittava rauhassa ja samalla käynnistettäisiin varotoimenpiteenä armeijan liikekannallepanovalmistelut.3
Varmistauduttuaan myöhemmin esitettävällä tavalla Paasikiven suostumuksesta neuvottelijaksi Erkko otti samana päivänä yhteyttä Saksan, Englannin, Ruotsin ja Yhdysvaltain Helsingissä toimiviin lähettiläisiin ilmaisten huolestumisensa Moskovasta tulleesta kutsusta ja pyytäen diplomaattista tukea alkavia neuvotteluja varten. Vastaavansisältöiset ohjeet toimitettiin myös Suomen edustustoille ao. maiden pääkaupunkeihin.
Hitler-Stalin paktiin sisältyvän etupiirisopimuksen mukaisesti Saksa kieltäytyi sekaantumasta asiaan kehottaen suomalaisia sopimaan siitä Neuvostoliiton kanssa. Yhtä vähän löytyi tukea Lontoosta tai Pariisista, missä ei nähty reaalista aihetta puuttua tilanteeseen. Todellista apua tuntui ilmaantuvan vain lähimmästä naapurista ulkoministeri Sandlerin ryhtyessä Erkon pyynnöstä toimenpiteisiin Pohjoismaiden hallitusten Suomea tukevien demarshien aikaansaamiseksi Molotoville jättämistä varten. Hän lupasi myös avustaa suomalaisten yritystä saada Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt toimittamaan Moskovaan Suomea puoltava kannanotto.
Ensi sijassa Yhdysvaltain sisäpoliittisia näkökohtia huomioon ottava vetoomus saatiinkin aikaan, ja USA:n Moskovan-suurlähettiläs Laurence Steinhardt pääsi 12.10.1939 maailmanvallan edustajana jopa luovuttamaan sen Molotoville, kun taas Pohjoismaiden lähettiläät saivat tyytyä jättämään omat noottinsa ulkoasiainkansankomissaarin sihteerille.4 Demarshien mahdollinen vaikutus Staliniin ja Molotoviin on – ilmiselvän ärsytystekijän lisäksi – jätettävä toistaiseksi avoimeksi. Lokakuun lopussa pitämässään julkisessa puheessa Molotov kehoitti Yhdysvaltain presidenttiä huolehtimaan mieluumin Kuuban tai Filippiinien itsenäisyydestä.
Lennettyään 6.10.1939 Helsinkiin Paasikivi kutsuttiin viipymättä samana iltapäivänä Erkon puheille. Ulkoministeri luki ääneen Yrjö-Koskisen sähkeet ja tarjosi virallisesti neuvottelijantehtävää Paasikivelle. Kun kysymys näytti olevan varsinaisista neuvotteluista eikä vain ultimaatumin vastaanottamisesta, asianomainen antoi nyt suostumuksensa.5 Maalle vaaranalaisessa tilanteessa henkilökohtaiset näkökohdat oli pakko työntää syrjään.
Erkon ja Tannerin Paasikiveen kohdistunutta valintaa, joka sai presidentti Kallion tuen, ei silti kaikilla tahoilla ilman muuta hyväksytty. Murinaa esiintyi paradoksaalisesti lähinnä asianomaisen oman viiteryhmän, oikeiston, taholla.6 Suomen lähettiläs Budapestissa, entinen itsenäisyyssenaattori Onni Talas, jota myös oli ajateltu neuvottelijaksi, myönsi motsalaiselle kollegalleen Paasikiven iskuvalmiuden, mnsaat tiedot ja kielitaidon. Kuitenkin hän oli kiivasluontoinen sekä kenties jo liian vanha. Paremmin olisi tehtävään sopinut entinen Moskovan-lähettiläs Antti Hackzell.7
Helsingissä taas mm. Rafael Erich ja Paavo Virkkunen pitivät henkilövalintaa epäonnistuneena. »Onko diplomaattista kokemusta, onko kärsivällisyyttä»?8 Valmistautuessaan matkaan Paasikivi kuuli Kämpissä tapaamaltaan Kivimäeltä tämän ehdottaneen jo kaksi viikkoa sitten Rytille Mannerheimin valitsemista neuvottelijaksi Moskovaan. Suutahtanut valtioneuvos moitti keskustelukumppaniaan siitä, ettei tämä ollut saattanut mielipidettään hallituksen tietoon.9 Todellisuudessa kuitenkin Cajanderin kabinetin piirissä oli kielitaidoltaan puutteelliseksi todetun Talaan lisäksi keskusteltu tästäkin vaihtoehdosta. Jutun kantautuminen myöhemmin Mannerheimin korviin aiheutti sitten sotamarsalkan jyrkän irtisanoutumisen hankkeesta. Hän olisi ehdottomasti torjunut itselleen kuulumattomaksi katsomansa tehtävän, jos sitä olisi tarjottu.10
Edistyspuolueen cajanderilaisen siiven taholla hallituksen henkilövalinta ei liioin saavuttanut jakamatonta kannatusta. Ensio Hiitosen mielestä »Paasikivi on siksi jääräpäinen ja tuittupäinen, ettei hän osaa ollenkaan lirkutella venäläisten kanssa… Käsitykseni mukaan juuri hänen etäisyytensä venäläisestä mentaliteetista ja sen ymmärtämisestä oli aikoinaan syynä siihen, että saimme niin suhteellisen huonon rauhan Tartossa».11
Erkon luona käytyään Paasikivi suunnisti 7.10.1939 yleisesikuntaan saamaan evästystä Mannerheimilta. Pessimistiseltä vaikuttanut marsalkka kehotti valtioneuvosta viivyttämään matkaansa parilla päivällä ajan voittamiseksi liikekannallepanoa varten. Vaikka Molotov olikin puhunut neuvotteluista, hän saattoi sittenkin antaa uhkavaatimuksen. Suomenlahden saaret (Suursaarta ainakin toistaiseksi lukuunottamatta) voitaisiin luovuttaa korvausta vastaan.
Keskustelua jatkettiin Mannerheimin seuraavana päivänä Savoyssa tarjoamilla päivällisillä, joihin Paasikiven lisäksi osallistui myös kenraali Rudolf Walden. Venäläisten alettua keskittää joukkojaan Suomen rajalle sotamarsalkka aikaisempaa kantaansa muuttaen suositteli nyt Paasikivelle lähtöä mahdollisimman pian. Walden osoitti silti optimismia, jos vain armeijan materiaalitilanne saataisiin korjatuksi. »Antaa venäläisten sitten koettaa. Meidän asemamme ei olisi niin huono». Puhjennut kriisi oli onneksi nopeuttanut toimituksia Ruotsista.
Mannerheimin mielestä aselähetyksiä ei kuitenkaan pitänyt yliarvioida. Voimien epäsuhde pysyi kovin suurena. Siksi hän useaan otteeseen korosti Paasikivelle, että Venäjän legitiimit intressit oli tunnustettava ja pyrittävä niiden pohjalla saamaan aikaan sovintoratkaisu. Paasikivi tarvitsi matkalle mukaansa sotilasasiantuntijan, ja tehtävään sopisi Moskovassa aikaisemmin sotilasasiamiehenä palvellut eversti Aladär Paasonen. Näin myös päätettiin ja Paasikivi oli jälkikäteen ratkaisuun tyytyväinen. »Paasonen on tosiaan ollut hyväksi avuksi. Tämä Mannerheimin ehdotus oli hyvä».12
Mannerheim ei kuitenkaan ollut ainoa kiirehtijä. Jo 7.10.1939 Molotov oli kutsunut puheilleen lähettiläs Yrjö-Koskisen ihmetellen tiukkaan sävyyn vastauksen viipymistä. Kysymys oli Neuvostoliiton ja Suomen välisten poliittisten sekä taloudellisten suhteiden parantamisesta, minkä vuoksi Suomen hallituksen menettely oli »erittäin hämmästyttävää». Kenties Helsingissä ei ylipäänsä haluttukaan reagoida ehdotukseen? Molotov muistutti Latvian tehneen neuvottelupäätöksensä yhden illan kuluessa. Hän oli nimenomaan pyytänyt 5.10. YrjöKoskiselta vastausta samaksi illaksi tai seuraavaksi aamuksi. Lähettilään selityksen, että hän oli ymmärtänyt kysymyksen olleen lokakuun seitsemännestä, siis kuluvasta päivästä, Molotov »kategorisesti kiisti». Viivyttely pakotti Neuvostoliiton »erityiseen suhtautumiseen Suomen hallituksen asenteeseen nähden». Lähettiläs koetti nyt selittää vastaussähkeen todennäköisesti jo olevan tulossa, mutta sen avaaminen ja kääntäminen ranskaksi veisi aikaa.13
Herrojen keskustellessa Molotovin työhuoneessa ratkaisu Helsingissä oli jo tapahtunut 7.10. pidetyssä presidentin esittelyssä, jossa Paasikivi määrättiin Suomen neuvottelijaksi.14 Kaivattu tieto tuli vielä samana iltana Moskovaan Yrjö-Koskisen viedessä sen klo 1 yöllä Molotovin työhuoneeseen. Tyytymätön ulkoasiainkansan- komissaari tiedusteli, mikä mies Paasikivi oikein oli, ja sai kuulla tämän »tärkeän henkilön» johtaneen Suomen valtuuskuntaa Tarton rauhanneuvotteluissa ja toimivan parhaillaan lähettiläänä Tukholmassa. Paasikivi tulisi Moskovaan heti ehdittyään perehtyä dokumentteihin. »Kuinka kauan hän niitä tutkii? Hän saattaa myöhästyä», varoitti Molotov ihmetellen suomalaisten verkkaisuutta. Vastauksen antamiseen oli tarvittu kolme (todellisuudessa kaksi – T. P.) päivää, eikä asianomaisen saapumisajankohtaa vieläkään tiedetty. Kiinnittikö Suomen hallitus ylipäänsä vakavaa huomiota Neuvostoliiton ehdotukseen? Jos neuvotteluja ei haluttu, se pitäisi suoraan sanoa.
Molotov oli selvästikin odottanut ulkoministerin saapumista itse Moskovaan, minkä vuoksi Yrjö-Koskinen joutui erityisesti vakuuttamaan Suomessa kyllä osattavan antaa neuvottelutarjoukselle sille kuuluva tärkeä merkitys. Valtuutettu oli venäjänkielentaitoinen, mikä näytti herättävän Molotovissa tyydytystä. 15
Varmuuden vuoksi Helsingin-lähettiläs Vladimir Derevjanski kävi vielä seuraavana päivänä Erkon puheilla ilmoittamassa Moskovassa oltavan »kuohuksissa» vastauksen viipymisestä. Tämä osoitti Suomen suhtautuvan kutsuun toisella tavoin kuin Baltian maat, mikä saattoi vaikuttaa haitallisesti asioiden kulkuun. Kansainvälinen tilanne vaati nopeita järjestelyjä Itämeren piirissä myös sotilaallisella alalla. Minkä vuoksi ulkoministeri ei itse saapunut? Oliko Paasikivellä riittävät valtuudet? Eikö valtuuskuntaa voitaisi vielä muuttaa?
Viivytyssyytökseen Erkko vastasi hallituksensa käsitelleen asiaa normaalissa järjestyksessä. Suomi olisi valmis suhtautumaan ymmärtävästi Neuvostoliiton tarpeisiin. Pohjoismaisena puolueettomana valtiona, joka piti kiinni itsenäisyydestään, se ei kuitenkaan voinut liittyä mihinkään suurvaltaryhmittymään tai suurvaltaan. Baltian tapaiset järjestelyt jäivät siksi mahdollisuuksien ulkopuolelle. Arvovaltaiseksi henkilöksi tunnetulla Paasikivellä, Tarton rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajalla ja entisellä pääministerillä, oli sellaiset valtuudet kuin neuvottelijalla tällaisessa tapauksessa saattoi olla. Eihän Neuvostoliiton ehdotusten sisältöä toistaiseksi edes tiedetty. Päätösten tekoon tarvittiin hallituksen tai eduskunnan hyväksyminen asian luonteesta riippuen. Paasikivi lähtisi matkalle todennäköisesti 9.10.1939.16
Mihin sitten perustui Neuvostoliiton kiire? Kysymys ei tällöin ollut pelkästään arvovaltasyistä. Hitler-Stalin paktissa tunnustettu etupiiri tuli varmistaa niin kauan kuin olosuhteet sitä varten pysyivät suotuisina. Neuvostoliitto oli vapaa mutta Saksan voimat kiinnittyneet sotaan länsirintamalla. Rauhanhuhuja liikkui kuitenkin maailmalla. Jos länsivallat ja Saksa pääsisivät keskenään sovintoon, miten tämä heijastuisi tilanteeseen Itä-Euroopassa? Siksi oli syytä pitää kiirettä. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun Neuvostoliittoa erityisesti kiinnostanut Bessarabian kysymys Balkanin suunnalla odotti vielä vuoroaan. Siihen voitaisiin puuttua vasta luoteisen suunnan varmistamisen jälkeen.
Eljas Erkko puolestaan pyrki käyttämään kansainvälistä tilannetta hyväkseen päinvastaisesta näkökulmasta. Suurpoliittinen asetelma oli tosin Suomelle epäedullinen, mutta se saattoi muuttua – lähinnä juuri Saksan ja länsivaltojen rauhansopimuksen myötä, jota pienet Oslovaltiot tavoittelivat – ja tätä silmälläpitäen oli voitettava aikaa. Samalla piti läntisen maailman diplomaattista tukea hankkimalla koettaa vaikuttaa hillitsevästi Stalinin vaatimuksiin. »Ylimääräisten kertausharjoitusten» nimikkeellä toteutetun puolustusvoimain liikekannallepanon avulla taas pyrittiin osoittamaan, ettei Suomi ollut Baltian esimerkkiä seuraten ilman muuta valmis taipumaan. Mobilisaatioon ja joukkojen kuljettamiseen rajalle tarvittiin aikaa, minkä vuoksi niinikään neuvottelujen kiirehtimistä tuli välttää. Puolustusministeri Niukkanen korosti hallituksessa jokaisen vuorokauden ja tunnin olevan tärkeän. Sotilaallisen yllätyksen vaara muodostui sitä pienemmäksi, mitä myöhemmin Moskova sai tilaisuuden esittää vaatimuksensa.
Paasikivi tarvitsi luonnollisesti mukaansa myös ohjeet. Ne laati osastopäällikkö Pakaslahti yhteistyössä Erkon ja Paasikiven itsensä kanssa. Dokumentissa viitattiin Suomen vuosisatoja vanhoihin rajoihin, joiden puitteissa kansakunta oli muodostunut ja työllään luonut omintakeisen kulttuurin. Näin haluttiin edelleenkin rauhassa elää ja rakentaa tahtomatta häiritä tai vahingoittaa ketään. Paasikivi kommentoi muistelmissaan: »Kaikki tämä oli tietenkin aivan oikein, mutta neuvotteluissa suurvallan kanssa eivät tällaiset moraaliset perustelut vaa’assa paina».
Ohjeissa huomautettiin edelleen Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden tulleen ratkaistuiksi ja määritellyiksi vuoden 1920 Tarton rauhansopimuksessa. Lisäksi oli voimassa v. 1932 solmittu hyökkäämättömyyssopimus sitä täydentävine yksityiskohtaisine määräyksineen riitojen ratkaisussa noudatettavasta sovittelumenettelystä. Muistettava oli myös 3.7.1933 hyväksytty sopimus hyökkäyskäsitteen määrittelystä. – Valtioneuvos joutui aikanaan muistelmissaan myöntämään: »Suomen ja Neuvostoliiton väliset asiapaperit olivat siis täysin selvät. Niissä ei ollut minkäänlaista aukkoa. Oikeudellisesti ja moraalisesti oli Suomen kanta ehdottoman luja».
Suomen ulkopolitiikan tavoitteiksi määriteltiin ohjeissa rauhan turvaaminen ja puolueettomuuden säilyttäminen. Viimeksi mainittu varmistettaisiin tarvittaessa asevoimin, joten Suomi »ei salli itseään käytettävän ketään vastaan». Kaikki maan valtiollista ja alueellista koskemattomuutta sekä puolueettomuuspolitiikkaa järkyttävät Neuvostoliiton esitykset oli siksi torjuttava. Korkeintaan voitiin »äärimmäisenä myönnytyksenä» suostua vastavuoroisuuden pohjalla keskustelemaan kolmesta pienestä ulkosaaresta Seiskarista, Lavansaaresta ja Tytärsaaresta. Suomelle annettavan vastikkeen tuli tällöin olla sellainen, että se maailman silmissä osoitti järkevän järjestelyn olleen kysymyksessä. »Tämä järjestely, jota mahdollisesti voidaan ajatella, jos eduskunta siihen suostuu, olkoon todistuksena siitä, että Suomi on tahtonut ottaa huomioon Neuvostoliiton turvallisuusnäkökohdat». Kaupallisista kysymyksistä oltiin edelleen valmiita keskustelemaan.17
Jos Neuvostoliitto ehdottaisi keskinäistä avunantosopimusta, siihen oli vastattava Suomen kieltäytyvän solmimasta mitään liittoja, koska tämä ei sopinut maan noudattamaan puolueettomuuspolitiikkaan. Paasikiven osallistuminen ohjeiden laadintaan osoittaa hänen ainakin pääpiirteittäin hyväksyneen myös niiden sisällön. Ensisijaisesti suomalaiset tässä vaiheessa pyrkivätkin pääsemään selville Neuvostoliiton esityksistä. Suullisesti neuvottelija velvoitettiin huolehtimaan siitä, ettei keskusteluja missään tapauksessa saanut päästää katkeamaan.
Ohjeet hyväksyttiin 9.10.1939 hallituksen istunnossa ja sitä seuranneessa presidentin esittelyssä, joissa myös Paasikivi oli läsnä. Alakuloiselta ja huolestuneelta vaikuttanut Kallio vetosi tällöin Mannerheimin kantaan, jonka mukaan pienillä ulkosaarilla ei ollut merkitystä Suomelle, kun taas Venäjälle niillä sitä oli. Myöhemmin käydyssä kahdenkeskisessä keskustelussa Paasikivi vielä huononsi presidentin mielialaa sarkastisilla aprikoinneillaan. Suomelta puuttui nyt sekin pienten valtioiden turva, että suuret olisivat siitä toisilleen kateellisia. Ruotsista voitaisiin saada symbolista ja diplomaattista tukea, joka sekin tietysti oli parempi kuin ei mitään. Ohjeiden sisältöä kerraten Kallio korosti kansan yhtenäisyyden merkitystä. Pemstuslain vastaisiin alueluovutuksiin tai valtiosopimuksiin ei voitaisi mennä. Paasikiven huomautus, ettei nyt ollut kysymys oikeusseikkojen arvioinnista vaan sovittautumisesta suurvallan valtionetuun, sai idealismissaan loukatun presidentin närkästymään. ,Jos ei voi uskoa lakiin ja oikeuteen, mitä pemstetta pienen valtion olemassaololla silloin on».18
Kallio ei aiheetta puhunut kansan yhtenäisyydestä, jota noina viikkoina pidettiin ratkaisevan tärkeänä saavutuksena. Sen haluttiin ilmenevän myös Cajanderin kabinetin kokoonpanossa vetämällä kokoomus ja motsalainen kansanpuolue julkista keskustelua välttäen mukaan hallitusvastuuseen. Jälkimmäisen osalta suunnitelma onnistui Ernst von Bornin (salkuton) ja J. O. Söderhjelmin (oikeusministeri) saadessa nimityksensä 13.10.1939. Kokoomus puolestaan ei halunnut tyytyä vähempään kuin hallituksen kokonaisuudistukseen, johon se tuloksetta koetti painostaa presidentti Kalliota. Silmätikkuina puolueelle näyttävät olleen ennen muuta sosiaalidemokraattien saavuttama vahva asema kabinetissa sekä eräät henkilökysymykset – lähinnä Cajander ja Kekkonen.
Cajanderin tilalle olisi saatava Kivimäki, jonka hallituspohjasta tosin kokoomuksenkaan piirissä ei päästy yksimielisyyteen. Helsinkiin Luumäeltä saapunut Svinhufvud nosti 5.10.1939 esiin – vielä viimei sen kerran – perinteisen mieliajatuksensa Paasikiven johdolla muo dostettavasta hallituksesta saamatta kuitenkaan kannatusta edes läheisimmiltä ystäviltään. Hugo Suolahti tyrmäsi idean suoralta kädeltä: JKP:n hermot eivät sovi tällaisiin oloihin». Kämpissä iltaa viettävät vanhat kokoomuspoliitikot eivät voineet tietää ulkoministeri Erkon juuri samoina hetkinä kutsuneen heidän »hermostuneen» ystävänsä Helsinkiin Moskovaan lähtemistä varten.19
Vaikka hallitusneuvottelut kokoomuksen osalta raukesivatkin, Svinhufvud uskoi voivansa palvella maataan lähtemällä Berliiniin puhumaan Suomen puolesta. Suunnitelmastaan hän puhui 7.10. myös Paasikivelle, joka ei näytä asettuneen vastahankaan. Kaikkia keinoja avun hankkimiseksi oli nyt käytettävä. Saksan asenteesta paremmin informoitu Erkko asettui ensin epäröityään kuitenkin kielteiselle kannalle. Hankkeen tultua Auswärtiges Amtin tietoon ulkoministeri von Ribbentrop antoi sille vielä korkean omakohtaisesti kuoliniskun. Lähettiläs v. Bhicherin piti sopivaksi katsomallaan tavalla estää matka, koska Saksalla ei ollut osuutta suomalais-venäläiseen ongelmaan, joka jäi näiden maiden kahdenkeskiseksi asiaksi. Svinhufvudin matka suuntautui nyt Berliinin sijasta Luumäelle.20
Moskovaan lähtevän suomalaisen neuvottelijan persoonasta Auswärtiges Amt sai silti tietoa hänen virkaveljeltään, Saksan Tukholman-lähettiläältä Wiedin prinssiltä: »Murteellisen saksan, ranskan ja englannin lisäksi Paasikivi puhuu myös venäjää… Keskustelussa vaikeaselkoiselta ja tottumattomalta vaikuttavalla herra Paasikivellä lienee kuitenkin luontaista talonpoikaisoveluutta, jonka hän kätkee joviaalisen ystävällisyyden maskiin».21
Tavatessaan Moskovan-matkan aattona tilapäisessä majapaikassaan Kämpissä T. M. Kivimäen Paasikivi sai ensimmäistä kertaa yksityiskohtaiset tiedot Jartsevin v. 1938 Helsingissä käymistä neuvotteluista. Kivimäki katsoi seuraajansa Cajanderin hallituksineen hoitaneen asian »puolustamattoman kehnosti». Samaa linjaa oli Erkko jatkanut. »Sinä lähdet nyt elämäsi vaikeimmalle matkalle». 22 Valtioneuvokselle ei tuottanut vaikeuksia asettua samalle kannalle. Ennen Moskovan matkaa hän jätti 9.10. Erkolle aikaisemmin mainitun, 2.10.1939 päivätyn eronpyyntönsä Tukholman-lähettilään virasta.23
J. K. Paasikiven, Aladar Paasosen ja Johan Nykoppin noustessa illalla 9.10. junaan Helsingin asemalla sinne oli kokoontunut monituhantinen kansanjoukko saattamaan matkalaisia isänmaallisin lauluin ja virsin. Muistelmiinsa valtioneuvos kirjoitti »Kuullos pyhä vala» – laulun kaikuneen noina päivinä »vakaasti ja varmasti kansalaisten sydämistä. Se oli puhdasta ja harrasta isänmaallisuutta, (tosin kaukana kovasta todellisuudesta. Mutta kenellä olisi ollut sydäntä sumentaa tätä kirkasta innostusta puhumalla pahasta maailmasta? Eikä se silloin olisi vaikuttanutkaan)». Ennen kirjansa painattamista Paasikivi kuitenkin pyyhki yli sulkuihin sijoitetun kohdan korvaten sen sanoilla »kovasta todellisuudesta puhjennutta».24
