Ratkaisua kohti
Läntisissä suurvalloissa, Ranskassa ja Englannissa, Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen tarkasteltiin luonnollisesti Saksaa vastaan käytävän »olemassaolontaistelun» näkökulmasta. Kuinka Pohjois-Euroopan tapahtumat vaikuttaisivat maailmansodan kehitykseen, ja millä tavalla niitä voitaisiin hyödyntää Saksan heikentämiseksi?
Yleisen mielipiteen tunteenomainen reagointi Suomen puolesta lisäsi läntisten demokratioiden poliittisen johdon periaatteellista kiinnostusta avustustoimenpiteisiin, joille Kansainliiton päätös tarjosi käyttökelpoisen kulissin. Ranskassa Edouard Daladierin hallitus näki talvisodassa tilaisuuden aktiivisuuden osoittamiseen ja puolsi liittoutuneiden suoranaista interventiota. Painetta Ranskan itärajalla kevennettäisiin avaamalla Skandinaviassa uusi rintama Saksaa vastaan. Heikentämällä Neuvostoliittoa häirittäisiin samalla vakavasti Saksan sotataloutta, joka oli pitkälti riippuvainen idästä käsin tapahtuvasta tuonnista. Stalinin voimien sitominen Suomeen estäisi myös tehokkaasti häntä keskittämästä niitä Ranskan kannalta tärkeämmälle Balkanin suunnalle.
Englannin Pohjois-Euroopan politiikassa Suomen rooli osoittautui vielä suuremmassa määrin välilliseksi. Lontoon ensisijaisen mielenkiinnon kohteena olivat Norrbottenin rautamalmikentät, joilta tapahtuva raaka-ainevienti Saksaan (sekä Narvikin että Pohjanlahden satamien kautta) tuli saada katkaistuksi. Suomen auttamisen varjolla Ruotsi ja Norja oli koetettava saada vedetyksi mukaan Saksan-vastaiseen rintamaan.
Liittoutuneiden ylimmän sotaneuvoston kokouksessa Pariisissa 19.12.1939 Daladier oli valmis ehdottamaan avustusretkikunnan lähettämistä Suomeen. Näin pitkälle eivät britit vielä tahtoneet mennä tyytyen kiimhtamaan hitaammin. Ratkaisuksi tuli: ,Jos Norja ja Ruotsi päättävät tukea Suomea sotilaallisin toimenpitein, Englanti ja Ranska tukevat Norjaa, Ruotsia ja Suomea kaikin käytettävissään olevin voimin». Siihen mennessä Helsinkiä autettaisiin sotatarvikkein. Liittoutuneet olisivat myös valmiita takaamaan Ruotsin ja Norjan niin hyvin Saksan kuin Neuvostoliitonkin intervention varalta. Tämänsisältöiset nootit lähetettiin heti joulun jälkeen molemmille Skandinavian maille. Vastauksissaan tammikuun alussa 1940 Tukholma ja Oslo luonnehtivat Helsingille antamaansa apua, joka tulisi edelleenkin jatkumaan sekä Suomen että Euroopan yleisten etujen mukaisen puolueettomuuden asettamissa puitteissa. Länsivaltojen takuusta Ruotsi ja Norja kieltäytyivät ryhtymästä edes keskustelemaan. 1
Suomen avustaminen ja malmiliikenteen katkaiseminen Saksaan skandinaavien passiivisella myötävaikutuksella ei siten vaikuttanut toteuttamiskelpoiselta vaihtoehdolta. Samaan aikaan Helsingin hallitukselle näytti viimeinkin avautuvan käyttökelpoinen tie rauhaan pääsemiseksi.
Jouluyönä 1939 päiväämässään kirjeessä Väinö Tannerille kirjailija Hella Wuolijoki tarjoutui ottamaan yhteyden vanhaan ystäväänsä Aleksandra Kollontaihin rauhanmahdollisuuksien tunnustelemiseksi. »Minä olettaisin, että ne (venäläiset – T. P.) suostuisivat keskustelemaan yksityisesti kanssani, ja jos Te katsoisitte sitä tarpeelliseksi lähtisin Tukholmaan tahi minne vaan». Tuntien kirjailijarouvan »lennokkaan mielikuvituksen» ja hänen »vaikeutensa pysyä jalat maassa» Tanner aluksi epäröi. Erityisesti häntä näyttää pelottaneen Wuolijoen mahdollinen yritys päästä saman tien Moskovaan saakka. Ulkoministerin mielestä ei kuitenkaan maan silloisessa tilanteessa voitu olla kovin arkoja keinojen valinnassa.2
Paasikiven reaktio aloitteeseen oli positiivisempi. Kuultuaan asiasta Tannerilta hän merkitsi 28.12.1939 päiväkirjaansa: »Minä sanoin, että tämä on hyvä ajatus, ja että minä olen aikonut ehdottaa Tannerille, että hän käyttäisi rouva Wuolijokea välittäjänä. Tämä on tosiaan hyvä ajatus.» Ryti asettui samalle kannalle.3
Tultuaan ulkoministerin kutsusta Helsinkiin Marlebäckistä, Kauslassa sijaitsevalta maatilaltaan, Wuolijoki sai 8.1.1940 Tannerilta tehtäväkseen matkustaa Tukholmaan tapaamaan rouva Kollontaita selvittääkseen tämän välityksellä, mihin Neuvostoliitto sodankäynnillään pyrki, ja oliko mahdollisuuksia kompromissirauhaan olemassa. Siinä mielessä suomalaiset olisivat nyt valmiita menemään pitemmälle ulottuviin myönnytyksiin kuin edellisen syksyn neuvotteluissa Moskovassa. Samalla venäläisille tuli vakuuttaa Kuusisen jääneen Suomessa täysin ilman kannatusta, minkä vuoksi hänestä pitäisi päästä eroon. Wuolijoki lähti matkalleen 10.1.1940.4
Vuoden vaihtuessa Paasikivi muistiinpanoissaan pohti kokonaistilannetta: »Sumllinen vuosi meille», vaikka sota »on mennyt paremmin kuin odotettu». Suomen jäädessä yksin lopputulos olisi kuitenkin vapaaehtoisista ja materiaaliavusta huolimatta selvä. Ruotsin virallisen mukaantulon varaan ei nähtävästi voitu laskea. Liittyminen länsivaltojen rintamaan Saksaa ja Neuvostoliittoa vastaan taas tietäisi sekaantumista suursotaan ja Suomen joutumista sen osapuolten taistelutantereeksi. Venäläisten kieltäytyessä rauhasta tälle tielle olisi kuitenkin pakko lähteä. Maa joutuisi silloin kokemaan samanlaisen kohtalon kuin Serbia ensimmäisessä maailmansodassa eikä Puolan äskettäinen esimerkki liioin houkutellut.
Niinpä Paasikivi asetti etusijalle rauhaan pääsemisen sen odotettavasti vaatimista uhrauksista huolimatta. Suomussalmella ja muilla rintamilla saavutettujen voittojen rohkaisema yleinen mielipide ei ollut vielä valmis myönnytyksiin. Tannerille Paasikivi korosti, että mikäli venäläiset yleensä suostuivat neuvotteluun, »meidän (Tannerin ja minun) täytyy olla lujia ajaaksemme läpi täällä kotimaassa kohtuullisen sopimuksen kaikkea vastustusta vastaan, joka sitä voi kohdata». Tanner oli samaa mieltä luottaen »meidän» – s.o. JKP:n ja Tannerin – kyllä tarvittaessa pystyvän taivuttamaan kotirintaman hyväksymään »kohtuulliset» ehdot.
Tarton rauhanneuvottelujen aikaisen »saladiplomatian» asetelma oli näin palaamassa takaisin. Silloisen Paasikiven -Tannerin parivaljakon sijasta oli nyt asialla troikka Ryti – Tanner- Paasikivi. Hyväksyessään Wuolijoen tarjouksen ryhmä lähti kaikessa hiljaisuudessa kehittelemään rauhan asiaa ohi muun hallituksen ja presidentti Kallion.
Paasikivi oli tyytyväinen myös sisäistä rintamaa ajatellen:
»Nyt käy ilmi, miten hyvä on, että sosialidemokraatit ovat hallituksessa mukana, ja että sosialidemokraatti Tanner on ulkoministeri. Omassa maassa on täysi yksimielisyys, ja Ruotsin ja ulkomaan sosialistit kannattavat meitä täydellisesti. Tämä osoittaa, miten tyhmä kokoomuspuolueen politiikka on ollut. Samoin on yksimielisyys ruotsinkielisten kanssa. Tämä myös osoittaa, miten tyhmä kokoomuspuolueen kieliohjelma tai AKS:n ym. aitosuomalaisten kanta on ollut. Mutta nyt ne kaiketi ovat siitä parantuneet».5
Hella Wuolijoen 14.1.1940 »kyynelsilmin ja ystävällisemmin kuin ikinä olisin odottanut» vastaanottanut Aleksandra Kollontai korosti voivansa tietenkin puhua vain omissa nimissään. Suomen kansaa ja sen työväenluokkaa ei pistimillä tai pommeilla kyettäisi lannistamaan, millä Kollontai tavallaan myönsi Kuusisen epäonnistumisen. Neuvostoliiton tavoitteena ei kuitenkaan ollut »imperialistinen valloitus» vaan rajojensa turvaaminen. Moskovassa oli vakiintunut käsitys Suomen »itsepäisyyden» pohjautumisesta läntisten valtojen yllytykseen, koska muuten Helsinki ei olisi uskaltanut »näyttää hampaitaan». Erityistä »raivoa» Kremlissä oli Kollontain mukaan herättänyt ulkopuolisten sekaantuminen syksyllä käytyihin neuvotteluihin.
Va. asiainhoitaja Erkon kehotuksesta Wuolijoki korosti Suomen valmiutta neuvotella ilman ulkopuolisten sekaantumista, jolloin kukaan ei voinut käyttää sitä hyväkseen omien tarkoitusperiensä ajamiseksi. Kollontaikin piti onnistuneena aloittaa juuri tästä, ja hän tulisi tekemään voitavansa neuvottelujen käyntiinsaattamiseksi. Kaikki riippui tietenkin Moskovasta, eikä hän halunnut herättää Wuolijoessa liian suuria toiveita.6
Pari päivää myöhemmin Kollontai saattoi silti ilmoittaa Moskovasta tulevan kaksi emissaaria keskustelemaan Wuolijoen kanssa. Ovi oli siten ainakin raottumassa. Saatuaan tietää asiasta Tannerilta varovainen Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa: »Tämä on siis pieni valopilkku. Saa nähdä johtaako se mihinkään».7
Kollontain luona 21.-22.1. käydyissä keskusteluissa Moskovasta saapuneet NKVD:n emissaarit A. G. Grauer ja suomalaisten vanha tuttu -Boris Jartsev tyytyivät tenttaamaan Wuolijokea hänen kotimaassaan vallitsevista olosuhteista, matkan tarkoituksesta, sen taustavoimista jne. Tähdentäen haluavansa vain kuulla, mitä suomalaisrouvalla oli sanottavaa, he antoivat selvästi ymmärtää, ettei varsinaisista neuvotteluista ollut vielä kysymys. Suurvallan arvovalta säilyi siten tulemasta sidotuksi asiaan.
Ilmaisten – Wuolijoen raportin mukaan – »hirveän ja järjettömän» epäluulonsa Grauer Jartsevin säestämänä väitti Englannin olevan kaiken takana. Joka tapauksessa Suomi merkitsi vain nappulaa suurvaltojen pelissä. »Hyvä», laukaisi suomalaisedustaja, »ja nyt se nappula haluaa irtaantua suurvalloista ja sopia kaikessa hiljaisuudessa. Entäs sitten!» Kiukustuneena Wuolijoki teki laajasti selkoa Suomessa vallit- sevasta ajattelutavasta, johon nähden Moskovasta saapuneilla vierailla tuntui olevan runsaasti väärinkäsityksiä. Suomen työväkeä ei Wuolijoen mukaan saataisi syyttämään omaa hallitusta sodasta, vaan vikapäänä pidettiin yksinomaan Neuvostoliittoa ja Kuusista. Pommit kylvivät vain lisää vihaa. »Sain kerrankin käyttää draamallisia ammattilahjojani», kirjailija raportoi.
Kollontai myötäili voimakkaasti mutta samalla diskreetisti ystävänsä argumentteja ja puristi joskus salaa hänen kättään. Lähettiläs korosti Suomen taistelun Pohjoismaissa saavuttamaa tavatonta vastaka kua ja Skandinavian sotaanliittymisen vaaraa. Kaikkiin neuvotteluihin Kollontaita ei silti otettu mukaan Grauerin ja Jartsevin pyrkiessä pitämään kontaktin NKVD:n »sisäisenä asiana». Wuolijoen NKVD:n miesten kanssa kolmistaan käymät laajat keskustelut, joista lähettilästä ei informoitu, herättivät Kollontaissa ymmärrettävää tyytymättömyyttä, joka ajoittain ilmeni tietynlaisena jännitteenä rouvien välisissä suhteissa. Kaksi päivää kestäneen »kuuntelun» päätyttyä Jartsev matkusti 23.1.1940 takaisin Moskovaan mukanaan Wuolijoen laatima muistio Suomen hallituksen valmiudesta rauhanneuvotteluihin. Grauer pysyi edelleen Tukholmassa. Rouvat jäivät jännittyneinä odottamaan keskustelujen tuloksia.8
Wuolijoen kanssa solmittu kontakti ei sellaisenaan riittänyt Moskovalle. Tammikuun 20. päivänä Kollontai oli käynyt Molotovin määräyksestä ulkoministeri Gi.intherin puheilla ilmoittamassa, ettei Neuvostoliitolla ollut mitään suunnitelmia Pohjois-Ruotsiin ja Norjaan nähden. Tarkoituksena oli ilmeisesti »rauhoittaa» Ruotsia ja koettaa estää sen liittyminen sotaan Suomen puolella. Mainittuaan tunnustelevaan sävyyn rauhan mahdollisuuksista Kollontai kuitenkin korosti entiseen tapaan suurvallan arvovaltanäkökohtien jarruttavaa vaikutusta.9
Viisi päivää myöhemmin (25.1.1940) toistuneessa keskustelussa Kollontain kanssa Günther asetti kysymyksen, eikö Neuvostoliitto voisi luopua Hangosta, jonka vuoksi suomalaiset olivat lähteneet sotaan. Eteenpäin pääsyn varmistamiseksi voitaisiin rajoittua esimerkiksi sopimukseen Suomenlahden yhteisestä puolustamisesta. Neuvostoliitto oli nyt Hankoa lukuunottamatta valloittanut kaikki syksyllä vaatimansa alueet, ja parempaa »loogista perustetta», josta Kollontai oli joulukuussa puhunut, voitiin sopimukselle tuskin löytää. Sodan jatkuessa ja neuvostoarmeijan tunkeutuessa yhä syvemmälle Suomeen kasvoi riski, että Englanti ja Ranska onnistuisivat sulattamaan Suomessa käydyn taistelun maailmansotaan. Toistaiseksi Pohjoismaat olivat pystyneet torjumaan länsivaltojen painostuksen, mutta neuvostojoukkojen tunkeutuminen kohti Ruotsin ja Norjan rajoja kasvatti Pohjoismaiden opinion valmiutta lännen avun vastaanottamiseen.
Tämän »johdannon» jälkeen Günther varovasti viittasi Ruotsin välityksen mahdollisuuteen. Hänen hallituksensa olisi luonnollisesti »halukas tekemään kaiken, mikä voisi edistää rauhanomaista ratkaisua, ja olisin käytettävissä, mikäli hän uskoi minun voivan tehdä jotakin asian hyväksi».
Kollontai esiintyi yhtä varovaisesti, vaikka hän – kuten Wuolijoen kanssa käydyt keskustelut osoittivat – oli länsivaltojen intervention vaarasta Güntherin kanssa täysin samaa mieltä. Viitaten jälleen kerran Neuvostoliiton arvovaltaan hän korosti erityisesti kaiken sellaisen välttämistä, mikä Moskovassa voitaisiin tulkita painostukseksi. Siksi tuli odottaa Neuvostoliiton aloitetta.10
Vaikka Kollontai Güntherille puhuessaan varoikin sanojaan, hän silti melko rohkeasti vakuutti Moskovalle Ruotsin ilman muuta suostuvan ryhtymään viralliseksi rauhanvälittäjäksi. Gi.inther olisi vieläpä maininnut – keskusteltuaan puhelimessa suomalaisen virkaveljensä kanssa – Helsingin jo hyväksyneen hankkeen.11 Tieto saattaa pitää paikkansa, vaikka suomalaisissa ja motsalaisissa arkistoissa ei asiasta näykään jälkiä. Olihan kontakti Wuolijoen välityksellä tavallaan jo solmittu.
Joka tapauksessa kiihkeästi rauhaan pyrkivä neuvostolähettiläs oli nähtävästi myös Wuolijoen kanssa käytyjen keskustelujen rohkaisemana – ottanut riskin tulkitsemalla omalla vastuullaan »yläkanttiin» Tukholman ja Helsingin valmiusastetta. Painetta lisäsi mahdottomuus salaisuuden ylläpitämisen vuoksi – neuvotella edustuston muiden jäsenten kanssa. Lähettilään lisäksi vain sifferivirkailija tiesi asiasta. 12
Mitä Molotov vastaisi? Ymmärrettävästi hermostunut Kollontai sai odottaa Moskovan kannanottoa useita vuorokausia. Unettamina öinä hänen ajatuksensa palasivat lapsuuteen Karjalan kannakselle isoisän (suomalaisen liikemiehen Aleksander Masalinin) aikanaan omistamaan Muolaan Kuusan hoviin, jonka kohtalosta ei rintamatiedonannoissa puhuttu. »Onko hovi säilynyt, valkea talo pylväineen, puisto lehmuskujineen, koivulehto, jonka isä (kenraali Mihail Domontovits T. P.) syntymävuotenani omin käsin istutti»?13
Hermojännityksestä sydänoireita saaneen Kollontain pelosta huolimatta tilanne Moskovassa alkoi kypsyä. Englannin ja Ranskan Pohjoismaihin kohdistuvaa painostusta, johon Güntherkin 25.1.1940 viittasi, on Kremlissä varmasti pidetty huolestuttavana asiana. Oslon ja Tukholman tukema länsivaltojen interventio Suomeen vetäisi Neuvostoliiton mukaan Saksan sotaan liittoutuneita vastaan. Moskovan resurssien ja arvovallan kannalta kalliiksi käynyt taistelu Suomessa jatkuisi ja aiheuttaisi ennemmin tai myöhemmin Saksan vastaintervention. Hitlerille tarjoutuisi siten tilaisuus laajentaa asemiaan pohjoiseen. Näin jouduttaisiin juuri siihen tilanteeseen, jonka välttämiseksi Neuvostoliitto oli lähtenyt sotaan Suomea vastaan, Saksan tunkeutumiseen entistä lähemmäksi Leningradia.
Suunnanmuutos tapahtuisi luontevimmin hyväksymällä rauhanvälittäjäksi Ruotsi, jonka hallitus Kollontain vakuutuksen mukaan oli siihen valmis. Kun Tukholman otaksuttiin ennen muuta pyrkivän säilyttämään puolueettomuutensa, näin vahvistettaisiin samalla sen selkärankaa länsivaltojen ehdotuksien torjumiseksi. Päinvastoin Ruotsi tulisi oman etunsa vuoksi painokkaasti suosittelemaan Suomelle rauhan solmimista.14 Siksi se myös sopisi välittäjäksi paremmin kuin esimerkiksi Saksa tai Yhdysvallat. Wuolijoen – Kollontain keskustelut taas osoittivat Kremlille Helsingissäkin esiintyvän tiettyä valmiutta neuvotteluihin. Moskovan kannatti siis ehdottoman salaisesti ottaa selvää, miten pitkälle tällä tiellä päästäisiin.
Kollontain 29.1.1940 Molotovilta saaman salasähkeen mukaan »Neuvostoliiton hallitus ei periaatteessa vastusta sopimuksen tekoa Rytin – Tannerin hallituksen kanssa». Ratkaiseva läpimurto oli näin tapahtunut ja Kuusisen muodostama este kaatunut. Ennen neuvottelujen käynnistämistä Moskovan tuli kuitenkin saada tietää, mitä Rytin – Tannerin hallitus olisi valmis luovuttamaan.
Helsingin piti myös ottaa huomioon Neuvostoliiton vaatimusten menevän pitemmälle kuin edellisenä syksynä, koska sen jälkeen oli vuodatettu verta »vastoin meidän toivomustamme eikä meidän syystämme». Liioin ei Kuusisen hallitukselle annettuja lupauksia voitu ulottaa Rytin – Tannerin hallitukseen.15
Kollontain jättäessä vielä samana päivänä Molotovin viestin Güntherille edelleen suomalaisille toimitettavaksi Ruotsin ulkoministeri kysyi heti, sisältyikö vaatimuksiin Hanko. Lähettilään vastattua myönteisesti Günther totesi Suomen hallituksen varmasti hylkäävän moisen ehdon. Pahalta kuulosti jo sellaisenaan maininta vaatimusten kasvamisesta. Kollontain vastaukseksi esittämään pyyntöön suomalaisten painostamisesta ei Ruotsin hallitus Güntherin mukaan suostuisi, koska Tukholma oli Hankoon nähden Helsingin kanssa täysin samaa mieltä. Aluksi toivorikas neuvostolähettiläs muuttui tämän jälkeen päiväkirjamerkintänsä mukaan huomattavasti pessimistisemmäksi.16
Estääkseen hankkeen ajautumisen heti alkuun karille Kollontai koetti Tukholmassa vielä oleskelevan Wuolijoen välityksellä rohkaista suomalaisia. Tärkeintä olisi saada neuvottelut käyntiin. Niiden aikana voitaisiin sitten pyrkiä lieventämään ehtoja, mm. pitämään Koivisto Suomen hallussa. Tekemällä nyt Moskovan kasvojen pelastamiseksi myönnytyksiä · ne voitaisiin myöhemmin saada »hiljaisesti» takaisin mm. edullisen kauppavaihdon muodossa. Hangon vastikkeeksi Neuvostoliitto saattoi antaa jopa koko Itä-Karjalan, lähettiläs vihjaili, vaikka Molotov oli nimenomaan huomauttanut, etteivät Kuusiselle annetut lupaukset enää olleet voimassa. Wuolijoen mielessä taas olivat jo neuvottelijatkin valmiina: Paasikivi ja Kivimäki.17
Odottaessaan Moskovan reaktiota Wuolijoen yhteydenottoon Paasikivi pyrki osaltaan pitämään sovintomahdollisuuksia avoimina. Rauhantunnusteluista täysin tietämättömän presidentti Kallion lukiessa ääneen hallituksen istunnossa 26.1.1940 puheet, jotka hän aikoi pitää valtiopäivien päättäjäisissä ja avajaissa, Paasikivellä oli huomautettavaa. Kallion maininta Neuvostoliiton pyrkimyksestä Suomen bolsevisoimiseen edellisen syksyn neuvotteluissa ei valtioneuvoksen mielestä sellaisenaan pitänyt paikkaansa. Muotoilua tuli siksi lieventää. Paasikiven taka-ajatuksena luonnollisesti oli välttää siltojen polttamista Kremliin tulevia rauhankontakteja ajatellen. Ehdotus ei saanut sen enempää ministerikollegojen kuin presidentinkään kannatusta. Paremmin Paasikivi menestyi suositellessaan Ruotsin antaman avun voimakkaampaa korostamista, minkä lisäyksen Kallio hyväksyi puheeseensa.18
Palattuaan 29.1.1940 päämajasta Ryti kertoi Paasikivelle ja Tannerille Mannerheimin suhtautuvan edelleen optimistisesti tilanteeseen. Rauhaan tosin tuli pyrkiä, mutta mihinkään paniikkimielialaan ei ollut aihetta. Neuvostoliitolle voitaisiin tarjota Kannaksella Lipolan – Seivästön linjaa, mutta tukikohdasta Suomenlahden suulla marsalkka keskustelisi »hyvin vastenmielisesti». Ennen muuta hän tarvitsi miesvoimaa (vähintään 25 000-30 000 miestä) sekä raskasta tykistöä, joita pitäisi saada Ruotsista. Lentokonetilanne tulisi muodostumaan tyydyttäväksi, kun luvassa olleet 400 konetta saataisiin perille. Näillä edellytyksin Suomen armeija kestäisi ainakin kesään saakka.19
Erkon lähetettyä Guntheriltä saamansa Molotovin viestin erikoiskuriirin mukana Helsinkiin Ryti, Tanner ja Paasikivi kokoontuivat 30.1.1940 harkitsemaan asiaa. Puolitoista tuntia kestäneessä neuvonpidossa pessimistinen Paasikivi arvioi koko hankkeen ajautuvan karille, jollei tukikohtaa Suomenlahden suulta heti myönnetty. Ottaen huomioon rintamalla saavutettujen menestysten merkeissä elävän kotimaisen mielipiteen Ryti ja Tanner halusivat antaa Kremlille vain ylimalkaisen vastauksen, koska Neuvostoliittokaan ei ollut tehnyt mitään yksityiskohtaisia ehdotuksia. Suostuisiko eduskunta tai edes hallitus luopumaan siitä, minkä puolesta oli niin menestyksellisesti taisteltu? – Muistettava on tässä yhteydessä myös Mannerheimin edellisenä päivänä Rytille ilmaisema optimismi. Paasikivi antoi nyt periksi. Kolmikon seuraavana aamuna (31.1.1940) lopullisesti hyväksymäsä vastauksessa huomautettiin, ettei Suomi ollut katkaissut neuvotteluja, halunnut sotaa eikä myöskään sitä aloittanut. Päinvastoin se oli vihollisuuksien puhjettuakin useaan otteeseen ilmaissut tahtonsa selkkauksen sovinnolliseen ratkaisuun, mihin edelleenkin määrätietoisesti pyrittiin. Lähtökohtana voitaisiin pitää edellisen syksyn neuvottelujen tuloksia. Kun yhteinen pohja saattoi löytyä vain kompromissin avulla, Suomi olisi Leningradin turvallisuusnäkökohtia ajatellen omasta puolestaan valmis lisämyönnytyksiin lähinnä Karjalan kannaksella.
Edelleen voitiin ajatella Suomenlahden neutralointia kansainvälisellä sopimuksella. Maa-alueiden luovutus kävisi tietenkin päinsä vain aluevaihdon muodossa. »Tässä yhteydessä Suomen hallitus panee mielihyvin merkille ulkoasiainkomissaari Molotovin pariin radiopuheeseen sisältyvän vakuutuksen Neuvostoliiton hallituksen halusta täyttää Suomen kansan vuosisataiset toiveet Karjalan kansan jälleen yhdistämisestä sille sukua olevan Suomen kansan kanssa». Ilman muuta selvänä hallitus piti luovutettaville alueille jäävän yksityisten kansalaisten omaisuuden korvaamista.20
Suomenlahden neutralointia koskenut aloite perustui Norjan ulkoministerin Halvdan Kohtin 16.1.1940 Tannerille lähettämään ehdotukseen. Asianomaiset rannikkovaltiot Suomi, Viro ja Neuvostoliitto voisivat solmia keskenään sopimuksen, jolla ne sitoutuisivat pysyvästi sulkemaan Suomenlahden kaikilta vierailta sota-aluksilta niin hyvin sodan kuin rauhankin aikana. Luomalla tällainen tavallaan neutraloitu vyöhyke voitaisiin ehkä selviytyä Hankoa koskeneesta kiistasta, johon syksyn neuvottelut olivat kaatuneet. Kenties kävisi päinsä ajatella myös samantapaista suomalais-ruotsalaista sopimusta Pohjanlahden sulkemiseksi.21
Haluamatta ryhtyä vastustamaan Kohtin ajatusta Tanner huomautti kuitenkin norjalaiselle kollegalleen Suomen vuosina 1938-1939 useaan otteeseen vakuuttaneen Moskovalle haluaan ja kykyään estää alueensa hyväksikäyttö ulkopuolisen suurvallan yrittäessä hyökätä tätä kautta Neuvostoliittoa vastaan. Kaikki oli kuitenkin rauennut omia tukikohtia edellyttäneen Kremlin jyrkkyyteen. Toistaiseksi ei voitu havaita mitään merkkejä Stalinin kannan muuttumisesta. 22
Katsoen Tannerin reaktion riittävän positiiviseksi Koht lähetti ehdotuksensa 1.2.1940 rouva Kollontaille, joka käännettyään norjankielisen kirjeen venäjäksi sähkötti sen sisällön Molotovin tietoon. Uskomatta Kohtin vakuutukseen hankkeen henkilökohtaisesta lähtökohdasta lähettiläs ounasteli sen taakse kätkeytyvän Suomen hallituksen, joka näin halusi naamioida Hangon menetyksen ulkonaisesti siedettävään muotoon. Olihan Helsinki lähtenyt taisteluun viime kädessä juuri tämän asian vuoksi. Nyt keksityn muotoilun avulla verhottaisiin Neuvostoliitolle tosiasiassa myönnettävä oikeus !innoittaa Hanko. Tätä täysin perusteetonta käsitystä olivat vahvistaneet pääministeri Hanssonin ja ulkoministeri Gtintherin yleisluontoiset maininnat Kollontaille välttämättömyydestä löytää jokin muu Hangon kysymyksen ydintä vastaava ratkaisu. 23
Tammikuun 31. päivänä 1940 pääministeri Risto Ryti matkusti Tukholmaan keskustelemaan ruotsalaisen kollegansa ja sikäläisen armeijan johdon kanssa päämajan pyytämistä 20 000 vapaaehtoisesta valmiina joukko-osastoina sekä raskaasta tykistöstä ja kivääreistä. Sotilaiden osoittamasta myötämielisyydestä huolimatta pääministeri Hansson ei salannut kielteistä kantaansa vaikka lupasikin esitellä asian hallitukselleen. Vieraalle ei tietenkään suoraan sanottu, että neuvottelutien avauduttua Moskovaan Suomi taisteli nyt rajoistaan eikä enää olemassaolostaan, mikä luonnollisesti vähensi Ruotsin halukkuutta sen rauhanvälitysmahdollisuuksiakin heikentävään riskinottoon. Ryti, joka oli tuonut mukanaan Tukholmaan Tannerin ja Paasikiven kanssa laatimansa vastauksen Molotovin viestiin, esiintyi »hyvin varautuneesti» korostaen nähtävästi Kollontain lupausten vahvistamaa käsitystään »venäläisten epäluotettavuudesta». Hanssonin kantaa tämä ei kuitenkaan muuttanut.24
Jo ennen suomalaisten vastauksen jättämistä Güntherin välityksellä Kollontaille viimeksi mainittu saapui Ruotsin ulkoministerin puheille ilmoittamaan Moskovasta saapuneista lisäohjeista. Niiden mukaan Neuvostoliitto ei voinut luopua Hankoniemestä. Erkko asetti näissä oloissa kysymyksen, kannattiko vastausta nyt enää lainkaan antaa. Günther kuitenkin puolsi »kauttaaltaan positiiviseksi» luonnehtimansa vastauksen lähettämistä. Hänen suosituksestaan Erkko silti Rytin ja Tannerin luvalla poisti tekstistä maininnan Molotovin Itä-Karjalaa koskevista puheista, koska niihin vetoaminen saatettiin Moskovassa tulkita tahalliseksi ärsyttämiseksi. Kollontai nouti asiakirjan Güntheriltä 2.2.1940.
Moskova ei kuitenkaan ollut halukas keskustelemaan suomalaisten ehdottamalta pohjalta, mikä vaikeutti auliita lupauksia antaneen rouva Kollontain asemaa. Estääkseen tilanteen ajautumisen umpikujaan Erkko, Ryti, Wuolijoki ja Kollontai päätyivät Tukholmassa ehdottamaan Tannerin saapumista Ruotsin pääkaupunkiin keskustelemaan ilman välikäsiä neuvostolähettilään kanssa. Salaiset tapaamiset 5.2. ja Wuolijoen huoneessa Grand Hotellissa jäivät kuitenkin tuloksettomiksi, vaikka Suomen ulkoministeri henkilökohtaisesti ja ilman hallituksen valtuuksia olikin valmis tarjoamaan (Jussarön nimeä mainitsematta) jotakin Hangon ulkopuolella sijaitsevaa saarta Repolaa ja Porajärveä vastaan. Kreml piti tätä riittämättömänä lähtökohtana neuvotteluille, jotka siten näyttivät ajautuneen kuolleeseen pisteeseen.25
Tammikuun puolivälissä 1940 Ranskassa oli alettu suunnitella Petsamon alueelle tehtävää maihinnousua liittoutuneiden yhteisoperaationa. Yhdessä etelästä hyökkäävien suomalaisten kanssa nämä joukot löisivät Petsamossa taistelevat venäläiset ja avaisivat Jäämereltä huoltotien Suomen tehokkaaksi avustamiseksi. Myöhemmin operaatio voisi suuntautua itään Muurmannin radan katkaisemiseksi, minkä jälkeen offensiivia jatkettaisiin radan suunnassa etelään. Kun Lähiitään keskitetyt liittoutuneiden joukot aloittaisivat samanaikaisesti sotatoimet omalta taholtaan kohti pohjoista, sisäisesti heikkona pidetyn Neuvostoliiton koko olemassaolo saattoi joutua uhanalaiseksi.
Lontoossa Petsamon suunnitelma kuitenkin torjuttiin haihattelevana, hajoittavana ja päätavoitetta, Ruotsin malminviennin katkaisemista, huonosti edistävänä. Liittoutuneiden korkeimman sotaneuvoston (Conseil Supremen) 5.2.1940 pitämässä kokouksessa britit ajoivat tah tonsa lävitse, ja Petsamon hanke syrjäytettiin. Sen sijaan hyväksyttiin Norjaan kohdistuva kaksiosainen interventiosuunnitelma. Maan eteläosan tietyt strategiset kohteet varmistettaisiin saksalaisten vastaiskun varalta. Päämaihinnousu kohdistuisi kuitenkin Narvikiin, mistä edettäisiin Pohjois-Ruotsin malmikaivoksille. Pieni osa joukoista jatkaisi edelleen Suomeen. Suunnitelman toteuttaminen edellytti Suomen hallituksen muodollista pyyntöä ja lisäksi skandinaavien suostumusta.26
Helsinkiin kantautuneet tiedot korkeimman sotaneuvoston päätöksestä olivat aluksi epämääräisiä ja ristiriitaisia antamatta selvää kuvaa painopisteen siirtymisestä pois Petsamon operaatiosta. Niinpä myös Tanner informoidessaan 8.2.1940 Paasikiveä liittoutuneiden aikeista luonnehti niitä todellisuuteen verrattuna huomattavasti laajaulotteisemmiksi saaden valtioneuvoksen selvästi innostumaan. Neuvostoliiton heikentäminen merkitsi Paasikiven mielestä »suurta historiallista tekoa». Voisiko pienen Suomen osalle langeta näin mittava asia? Siinä tapauksessa uusi raja Venäjää vastaan voitaisiin ehkä saada kulkemaan Laatokalta Äänisjärven kautta Vienanmereen. Mutta tulisiko sellainen raja kestämään? Voisiko Venäjä koskaan jättää tavoittelematta itselleen tietä Atlantille? Näin – Tannerin mukaan – »ailahtelivat tämän varovaisen miehen ajatukset innostuksen ensi hetkinä». 27
Tannerin selostettua v. 1950 muistelmissaan edellä mainittua keskustelua Paasikivi raivostui. Ainahan voitiin »kahden kesken puhua ja fantiseerata… En voinut ottaa lukuun sitä, että Tanner tarkasti panisi muistiin kaikki tupakkapuheet ja julkaisisi ne kirjassaan». Toisaalta Paasikivi myönsi yliarvioineensa tuohon aikaan Englannin ja Ranskan sotilaallisen voiman sekä niiden johtomiesten poliittisen arvostelukyvyn.
»Minulla on kuitenkin sen jälkeen ollut aihetta justerata mielipiteeni molemmissa kohdin. Kun Englannin ja Ranskan korkein sotilaallinen neuvosto 5.2.1940 päätti harkittuaan kaikki asiaan vaikuttavat puolet – kuten luulin – ryhtyä sangen suureen sotilaalliseen yritykseen, niin – minun täytyy tunnustaa – se teki minuun vaikutuksen. Ryhdyttyämme asiaa sitten tarkemmin harkitsemaan havaitsimme pian tällaisen yrityksen vaikeudet ja vaarat samoinkuin sen meille riittämättömyyden.(!) Mutta luultavaa oli, että tällainen länsivaltojen todellinen avustamispäätös kuitenkin voi vaikuttaa jotain Kremlissä siihen, että rauhanneuvottelut saataisiin aikaan. Enkä ole vieläkään varma, eikö ne Kremlin äkilliseen päätökseen ryhtyä neuvottelemaan Rytin – Tannerin hallituksen kanssa vaikuttaneet.(!) Toivoimme myös sen vaikuttavan rauhanehtojen sisältöön, mikä oli erehdys.28
Keväällä 1922 Paasikivi oli Itä-Karjalan kansannousun luomassa tilanteessa hetkeksi »horjahtanut» kannattamaan viime kädessä länsivaltojen tukeen nojautuvaa balttilaista suuntausta. Aivan samalla tavoin hänen joustava, kaikkien vaihtoehtojen punnintaan pyrkivä ajattelunsa kallistui helmikuussa 1940 tilapäisesti länsivaltojen »avun» kannalle palatakseen välittömästi jälleen tavanomaiseen »pessimismiin». Ajoittain sietämättömältä tuntunut paine ei sittenkään ollut karistettavissa hartioilta näin helposti. Sen sijaan Paasikivi osui oikeaan katsoessaan Lontoossa tapahtuneen ratkaisun vaikuttaneen Neuvostoliiton rauhanhaluun. Vaikka ulkoasiainkansankomissariaatin arkisto ei näytäkään tarjoavan asiaan valaistusta, tieto Conseil Supremen päätöksestä on lähes varmasti kulkenut Kremlin päättäjille Britannian hallintokoneiston avainasemissa toimineiden NKVD:n agenttien välityksellä. 29
Paasikiven käsitystä vahvisti 8.2.1940 Erkolta tullut sähke, jonka mukaan Molotov oli Kollontain välityksellä tiedustellut, mitä saarta Tanner ajatteli tarjota Neuvostoliitolle. Venäläiset olivat siis edelleenkin valmiita jatkamaan keskusteluja, joiden ehdottomana edellytyksenä näytti kuitenkin olevan tukikohta Suomenlahden suulla. Samaa kanavaa käyttäen Tanner ilmoitti voivansa antaa vastauksen 12.2. 1940 keskusteltuaan kollegojensa kanssa.30
Suomen poliittisen johdon käsiinsä ottanut troikka Ryti – Tanner Paasikivi oli näin joutunut kolmen vaihtoehdon eteen: 1) Rauhanneuvottelujen aikaansaaminen, 2) Ruotsista pyydettävä sotilaallinen apu, jolloin sodan rajoittaminen kävisi mahdolliseksi tai 3) Länsivaltojen tarjoaman avun vastaanottaminen, mikä ratkaisu kietoisi Pohjoismaat mukaan suursotaan.
Tässä vaiheessa salaisuuteen vihittiin myös Mannerheimin edustaja Helsingissä, kenraali Walden. Neuvottelussaan 8.2.1940 Ryti, Tanner ja Walden sopivat vaihtoehtojen asettamisesta edellä mainittuun tärkeysjärjestykseen. Rytin mielestä suomalaisille tarjoutui nyt lukuisia valtteja, kunhan he vain osaisivat niitä käyttää. Länsivaltojen avuntarjouksella voitaisiin painostaa sekä Neuvostoliittoa että Ruotsia. Illalla Tanner kävi vielä selostamassa tilannetta Kalliolle, joka ei ollut »lainkaan innostunut» kuulemistaan uutisista. Paasikiven neuvosta ulkoministeri oli siihen saakka pitänyt presidentin kokonaan syrjässä rauhanpyrkimyksestä, koska valtakunnan päämiehen epäiltiin tahtovan katkaista kontaktin alkuunsa.
Talvisodan loppuvaiheen asetelma tietenkin vahvisti johtotroikan ja sen mukana Paasikiven – »elitististä» käsitystä ulkopolitiikan hoidosta. Olihan maata jouduttu luotsaamaan kohti rauhaa jopa tasavallan presidentin ja hallituksen ulkoasiainvaliokunnan selän takana eduskunnasta puhumattakaan. Ilman pienen ryhmän valmiutta määrätietoiseen toimintaan ja riskinottoon ei tuloksiin olisi päästy. Näiden kokemusten jälkeen vastaavaa menettelyä oltiin valmiita soveltamaan myös jatkossa.
Tärkeänä rauhanhankkeen edistymisen kannalta pidettiin ylipäälliköltä saatavaa tukea, jota Paasikivi piti merkitykseltään ratkaisevana. Päämajassa 10.2.1940 Rytin ja Tannerin kanssa käymässään neuvottelussa Mannerheim esitti näkemyksensä eri vaihtoehdoista, jotka hän oli antanut tutkia puolustusneuvostossa. Tilanteen kiristyessä Karjalan kannaksella oli ensi sijalle asetettava rauhan aikaansaaminen. Hän piti nyt mahdollisena Suomenlahden suulta annettavaa tukikohtaa, joksi soveltuisi]ussarö. Kannaksella raja voisi kulkea lnon ja Seivästön puolivälistä Lipolaan. Suomenlahden ulkosaaret (Suursaari mukaanluettuna) luovutettaisiin. Korvaukseksi edellytettiin Repolan ja Porajärven liittämistä Suomeen.
Toiselle sijalle Mannerheim asetti Ruotsilta saatavan sotilaallisen tuen. Sillä oli kuitenkin jo hyvin kiire, minkä vuoksi avun oli tultava valmiina joukko-osastoina. Viimeisiksi marsalkan asteikossa jäivät länsiliittoutuneet, joiden apu vaati vielä pitkiä lisävalmisteluja. – Mikkelistä (Otavasta) palattuaan Ryti ja Tanner 11.2.1940 taivuttelivat aluksi kaikkia myönnytyksiä vastustaneen presidentti Kallion suostumaan Jussarön luovuttamiseen sekä »muutenkin» päämajan ehdottamaan linjaan.31
Päämajan ja presidentin tuen tultua varmistetuksi tilanne oli kypsynyt hallituksen ulkoasiainvaliokunnan informoimiseen. Kokous pidettiin 12.2.1940 Kannaksen pääasemaan kohdistunutta sisäänmurtoa seuranneena päivänä. Keskustelun pohjaksi Tanner selosti tapahtumia rintamalla sekä ulkoapäin saadun avun laajuutta. Kertomatta Tukholmassa tapahtuneista tunnusteluista hän luonnehti valittavina olevia kolmea alternatiivia asettuen selkeästi rauhan kannalle päämajassa kaavailluin ehdoin. Samaa mieltä oli saadun avun riittämättömyyttä korostanut Ryti.
Molemmat maalaisliittolaiset, Niukkanen ja Hannula, vastustivat jyrkästi rauhan solmimista Tannerin ehdoin motsalaisen Söderhjelmin pitäessä erityisesti Jussarön luovuttamista mahdottomana; kaikki kolme katsoivat, ettei eduskunta voisi tuollaisia myönnytyksiä hyväksyä. Heidän mielestään hallituksen tuli keskittyä joukkojen ja aseiden hankkimiseen. Jos Ruotsi kieltäisi tukensa, apua olisi pyydettävä liittoutuneilta.
Lyhyeltä »harharetkeltään» palannut Paasikivi asettui nyt vakaasti Rytin ja Tannerin kannalle. Rauhaan tuli pyrkiä »kaikin keinoin». Länsivallat ajattelivat vain omaa suursotaansa, eikä Neuvostoliitto taas arvovaltasyistä voinut tehdä rauhaa ilman »suuria saavutuksia». Yksin jääneenä Suomi ehdottomasti sortuisi, ja viikkokausia vitkastelleet liittoutuneet tuskin pystyisivät apua antamaan, vaikka tuota mahdollisuutta edelleenkin täytyi pitää avoimena. Taistelua ei silti suinkaan ollut käyty turhaan, kuten Hannula oli väittänyt, vaan sota osoitti Suomen pystyvän puolustautumaan, mikä vaikuttaisi ennaltaehkäisevästi Neuvostoliiton myöhempiin pyrkimyksiin.
Nojautuen jälleen Mannerheimin auktoriteettiin Paasikivi korosti puolustusneuvoston suositelleen sodan lopettamista. Kuinka valiokunta voisi ottaa vastuun asettumalla eri kannalle? Hyvä, jos rauhaan päästäisiin Tannerin mainitsemin ehdoin. Venäläisten menestyksen jatkuessa Kannaksella vaatimukset tulisivat yhä kasvamaan.
Vaikka kokouksessa läsnä ollut presidentti Kallio asettuikin ulkoministerinsä puolelle, repeämä osoittautui sovittamattomaksi Rytin, Tannerin ja Paasikiven saadessa vastaansa Niukkasen, Hannulan ja Söderhjelmin. Ulkoministerin tammi- ja helmikuussa 1940 noudattama pidättyvyys valiokunnan informoinnissa – koko hallituksesta puhumattakaan – oli siten osoittautunut pemstelluksi. Rauhaa voitiin edistää vain pienen johtoryhmän (Ryti, Tanner, Paasikivi) voimin ja presidentin passiivisella tuella.
Julkisuuteen ei ristiriitaa tietenkään käynyt päästäminen. Luottamuksellisen valiokuntakeskustelun ainoaksi tulokseksi tuli takertuminen kaikkein epätodennäköisimpään vaihtoehtoon, päätös lähettää ulkoministeri Tanner Tukholmaan pyytämään vielä kerran Ruotsin apua. Kuten Max Jakobson on huomauttanut: »Jotta vältettäisiin yhtäältä avuntarjouksen Scylla ja toisaalta rauhanehtojen Charybdis, päätettiin pyrkiä Utopiaan».32
Ryti, Tanner ja Paasikivi eivät kuitenkaan tyytyneet hallituksen ulkoasiainvaliokunnan päätökseen – tai päättämättömyyteen. Heti istunnon jälkeen he pitivät yhdessä presidentin kanssa oman erillisen neuvottelunsa, jossa päätettiin omalla vastuulla jatkaa rauhanpyrkimyksiä ja kaikesta huolimatta tarjota Molotoville Jussarön saarta. Tanner lähti Tukholmaan vielä samana iltana.
Liittoutuneiden korkeimman sotaneuvoston päätöksen luomassa ,tilanteessa Kreml piti entistä tärkeämpänä, ettei Tukholma antaisi periksi lännen painostukselle. Ruotsin Moskovan-lähettilään Wilhelm Wintherin siirtyessä muihin tehtäviin Molotov otti jäähyväisvastaanotolla 11.2.1940 puheeksi Ahvenanmaan kysymyksen, jossa Neuvostoliitolla ei ollut Ruotsia vastaan suuntautuvia intressejä. Jos Ruotsi halusi esittää asiaan liittyvät toivomuksensa, yhteisen linjan löytäminen ei varmaankaan tuottaisi vaikeuksia. Winther puolestaan totesi pitävänsä asiaa siinä määrin tärkeänä, ettei sen kommentointi suoralta kädeltä käynyt päinsä. Palattuaan muutaman päivän kuluttua Tukholmaan hän raportoisi keskustelusta ulkoministeri Gtintherille, joka antaisi tarvittavat ohjeet Moskovaan saapuvalle uudelle lähettiläälle. – Jo tammikuussa Molotov oli luvannut ruotsalaisille, ettei Ahvenanmaata enää pommitettaisi.33
Tavatessaan myöhemmin Tukholmassa Eljas Erkon Winther -puhumatta mitään Ahvenanmaasta – luonnehti Moskovan lämmennyttä ilmapiiriä ja osakseen tulleita poikkeuksellisen huomaavaisia jäähyväistilaisuuksia. Erkko raportoi Helsinkiin: »Jos yleensä voidaan ajatella ystävällistä Molotovia, niin oli hän sitä Wintheriä kohtaan viimeisen kohtauksen(!) aikana». 34
Moskovasta saamiensa ohjeiden nojalla myös Kollontai otti 13.2.1940 Ahvenanmaan asian puheeksi Güntherin kanssa ehdottaen neuvottelujen aloittamista. Taka-ajatuksena selvästikin oli Ruotsin tyydyttäminen sekä samalla Tukholman ja Helsingin pelaaminen vastakkain heikentämällä edelleen Suomen asemaa. Günther kuitenkin väisti koukun. Hänen mukaansa Ruotsin intressit Ahvenanmaalla tosin säilyivät ennallaan, koska ne pohjautuivat lähinnä maantieteellisiin olosuhteisiin. Kuitenkaan ei Ruotsin taholta haluttu vallitsevassa tilanteessa nostaa näitä etuja esiin tavalla, joka herättäisi kysymyksen niiden tyydyttämisestä Suomen kustannuksella.35
Sotilaalliset menestykset Karjalan kannaksella tarjosivat Moskovalle samaan aikaan tilaisuuden ilmaista suomalaisille vaatimustensa pääsisältö. Matkatessaan illalla 12.2.1940 hallituksen ulkoasiainvaliokunnan lähettämänä Tukholmaan pyytämään Ruotsin aseellista apua Tanner sai Turussa Kollontain – Güntherin – Erkon väylää pitkin saapuneet Molotovin ehdot. Niiden mukaan Suomen tuli luovuttaa Hanko, koko Kannas ja alue Laatokan pohjoispuolelta. Petsamosta sen sijaan ei vaadittu mitään. Näin selvästikin rauhoitettaisiin Norjaa samalla tavoin kuin Ahvenanmaata koskeneella neuvottelutarjouksella pyrittiin tyydyttämään Ruotsia. Suomalaisten tunteista taas ei Kremlissä piitattu. Pettyneen Tannerin toteamuksen mukaan »sensijaan, että me vielä keskustelimme pienten saarien luovuttamista, vaati Neuvostoliitto kokonaisten maakuntien siirtymistä heidän rajojensa sisäpuolelle».
Vain vuorokauden kestänyt Tannerin Tukholman-matka jäi täysin tuloksettomaksi Hanssonin ja Güntherin kieltäytyessä ehdottomasti vakinaisten ruotsalaisten joukko-osastojen lähettämisestä Suomeen. Heidän kantaansa ei muuttanut Tannerin uhkaus kääntymisestä länsivaltojen puoleen. Liittoutuneiden läpikulun Ruotsi tulisi torjumaan. Tehdäkseen tilanteen Helsingille kertakaikkisen selväksi Hansson muutamaa päivää myöhemmin julkisti Tannerin avunpyyntöön antamansa kielteisen vastauksen. Ruotsin puolueettomuuslinja tuli siten selkeästi manifestoiduksi, ja suomalaiset piti saada vihdoinkin uskomaan – päinvastoin kuin edellisenä syksynä – ettei Ruotsin liittymistä sotaan kannattanut toivoa.36
Hanssonin kannanoton jälkeen Paasikivi Espoonkadun työhuoneensa yksinäisyydessä kokosi päiväkirjaansa ulkopoliittisesti kokemattomien suomalaisten syntiluetteloa.
»Olemme eläneet jo kauan mielikuvitelmien vallassa.
1. Ensimmäinen kuvitelma oli, että koska meillä on oikeus puolellamme ja meillä on selvät sopimukset Venäjän kanssa ja niitä tarkasti noudatamme, ei ole mitään hätää, sillä oikeus voittaa.
2. Toinen kuvitelma oli, ettei Venäjä aloita sotaa meitä vastaan, koska Stalin ei tahdo sotaa. Tähän vielä lisättiin, että ainakaan talvisotaa Venäjä ei aloita.
3. Kolmas kuvitelma: Me kykenemme puolustamaan itseämme, jos sota syttyy. Meillä on varustukset ja meillä on puolustustahto, mutta Venäjä on heikko. Tämä riittää, me kyllä pidämme puolemme.
4. Neljäs kuvitelma: Meillä on puolellamme maailman sympatiat, myötätunto. Me taistelemme demokraattisten, kansanvaltaisten ihanteiden puolesta ja sen tähden saamme apua ja saamme sitä riittävästi. Meillä on mm. suuren Amerikan Yhdysvaltojen sympatia puolellamme, ja se kyllä meitä auttaa.
5. Mutta ensi sijassa – tämä on viides mielikuvitelma – Ruotsi tulee auttamaan meitä sotavoimilla. Se kuvitelma on romahtanut.
6. Nyt meillä on kuudes mielikuvitelma: Englanti ja Ranska tulevat meitä auttamaan ja ne voivat meitä auttaa riittävässä määrin. Se tuskin on mahdollista.
7. Seitsemäs ja lopullinen mielikuvitelma on, että kun länsivallat voittavat sodan Saksaa vastaan, niin silloin suuressa rauhanteossa meidän itsenäisyytemme ja asemamme järjestetään ja kaikki asetetaan paikalleen. – Mutta jos Venäjä on valloittanut Suomen, niin luullaanko, että länsivallat, Englanti ja Ranska, jatkaisivat sotaa ajaakseen venäläiset pois Suomesta?
Ja entä, elleivät Englanti ja Ranska voita sotaa?»37
Hanssonin kommunikea luonnollisesti heikensi suomalaisten neuvotteluasemaa. Odotetusti tuloksettomaksi jäi Güntherin yritys neutraloida kannanoton vaikutusta huomauttamalla Kollontaille hallituksensa joutuvan yleisen mielipiteen painostuksesta harkitsemaan tilannetta uudelleen, jolleivat Neuvostoliiton ja Suomen väliset rauhanneuvottelut pian alkaisi. Lähettiläs tyytyi väittämään nopean ratkaisun esteiden löytyvän Helsingistä, ja Güntherin pitäisi puolestaan taivuttaa suomalaisia myönnytyksiin. Ulkoministeri kuitenkin tyytyi vain informoimaan Erkkoa saamastaan kehotuksesta.38
Helsingissä ei Kollontain suosituksia sinällään enää kaivattu. Pääpuolustusaseman murtuminen Kannaksella, reservien, raskaan aseistuksen ja ampumatarvikkeiden puute sekä joukkojen väsymys tarjosivat enemmän kuin riittävästi vakavaa huolenaihetta. Ruotsin avun jäätyä pois laskuista Paasikivi piti entistä toivottomampana luottaa länsivaltojen riittävän vahvan ja nopean tuen saamiseen. Ainoaksi pelastuskeinoksi jäisi pyrkiminen mahdollisimman pikaiseen rauhaan. Tavatessaan 17.2.1940 Tannerin hän suositteli Güntherin pyytämistä »meidän jonkinlaiseksi edustajaksemme» avaamaan neuvottelut joko Kollontain tai Ruotsin Moskovan-lähettilään kautta. »Erkko on vähemmän sopiva tässä asiassa, kun hän on ollut aina jyrkällä kannalla».
Tanner hyväksyi ajatuksen ilmoittaen aikovansa kirjoittaa Güntherille rauhanvälityksen käynnistämiseksi. Tosin Saksan lähettiläs von Blücher oli juuri käynyt hänen puheillaan ehdottamassa Berliinissä aloitettavia suomalais-venäläisiä keskusteluja sovinnon edellyttämän pohjan löytämiseksi. Suomen edustajaksi sopisi v. Blücherin mielestä Paasikivi.
Tannerin ja Paasikiven edellä mainitussa neuvonpidossa herrat päätyivät kuitenkin asettamaan etusijalle puolueettoman Tukholman väylän, jota siihenkin saakka oli käytetty. Länsivallat eivät varmaankaan pitäisi Berliinissä tapahtuvista neuvotteluista. Toisaalta Paasikivi huomautti Saksan »pahastumisen» vaarasta, etenkin kun Hitler kenties pystyisi tukemaan Helsinkiä Moskovaa vastaan. Valtioneuvos sai tukea epäilyksilleen vuorokautta myöhemmin Waldenin kanssa käymästään keskustelusta. Kenraalin mielestä Tukholma oli »juorupesä», minkä vuoksi luottamukselliset neuvottelut voitaisiin parhaiten hoitaa Berliinissä. »Jyrkästi» rauhaa kannattava Walden kertoi myös Mannerheimin kehottaneen kiirehtimään. Päivääkään ei pitäisi enää hukata.39
v.Blücherin tarjous kiinnosti Paasikiveä siinä määrin, että »salaliittolaiskolmikon» kokoontuessa hänen aloitteestaan 19.2.1940 Suomen Pankissa paikalle kutsuttiin valtioneuvoksen pyynnöstä myös Walden. Mielipiteet jakautuivat tällöin Saksan voimaa korostavien Paasikiven ja Waldenin kannattaessa Berliiniä sekä länsivaltojen loukkaamista varovien Rytin ja Tannerin vastaavasti Tukholmaa. Ulkoministeri tähdensi kysymyksen olevan v. Blücherin henkilökohtaisesta aloitteesta, mihin pettynyt Paasikivi huomautti edellyttäneensä Saksan hallituksen jo tunnustelleen asiaa Moskovassa. » Jos asia ei ole niin, ei meidän ole syytä tarttua tähän, vaan silloin on Tukholman tietä käytettävä ».40
Berliinin kieltäydyttyä hyväksymästä v. Blucherin ehdotusta Tanner teki lähettilään kanssa 20.2.1940 käymästään keskustelusta lopulliset johtopäätöksensä. Hyväksymättä Paasikiven vaatimusta Erkon sivuuttamisesta hän vielä samana päivänä lähetti tämän kautta Güntherille välityspyynnön. Antaen ymmärtää Suomen olevan nyt valmis luopumaan Hangosta Erkko kuitenkin ohjeitaan noudattaen pyysi, ettei tätä suoraan ilmaistaisi Neuvostoliitolle. Sen sijaan Ruotsin hallituksen tulisi omissa nimissään saattaa Moskovan tietoon katsovansa »Tukholmassa annettujen tietojen pohjalla» rauhan olevan solmittavissa neuvostohallitusta tyydyttävin ehdoin. Viesti olisi toimitettava perille Ruotsin vastanimitetyn Moskovan-lähettilään Vilhelm Assarssonin välityksellä. Nähtävästi Kollontain luotettavuutta epäilleen Tannerin toimeksiannosta Erkko pyysi Güntheriä informoimaan madamea vasta kun tieto olisi edellä mainittua reittiä pitkin saavuttanut Kremlin.41
Pantakoon merkille, että hankkeen torpedoimishalusta epäilty Suomen hallitus kokonaisuudessaan ei tuolloin tiennyt vielä mitään »salaliittolaisten» puuhasta. Välityspyynnön lähdettyä Tukholmaan Tanner seuraavana päivänä (21.2.1940) kutsui koolle eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan tilanneselostusta varten. Puhumatta mitään jo tapahtuneesta ratkaisusta ja menemättä yksityiskohtiin hän totesi Hangon luovutuksen ilmeiseksi välttämättömyydeksi rauhaan pääsyä ajatellen, minkä lisäksi muutkin ehdot tulisivat olemaan raskaampia kuin syksyllä.
Keskusteluun osallistui vain seitsemän valiokunnan jäsentä. Heistä kaksi (Urho Kekkonen ja kokoomuksen J. 0. Ikola) oli ehdottomasti vastaan muiden asettuessa joko epämääräiselle tai ulkoministeriä myötäilevälle kannalle. »Salaliittolaisten» välttyminen täydelliseltä tyrmäykseltä merkitsi heille tulevaisuutta ajatellen rohkaisevaa viitettä, kun valiokunnan vaikeneminen katsottiin voitavan tulkita myöntymisen merkiksi.42
Ensimmäisessä tapaamisessaan Molotovin kanssa 20.2.1940 Ruotsin juuri Moskovaan saapunut uusi lähettiläs Vilhelm Assarsson ei vielä tiennyt Tannerin Giintherille esittämästä välityspyynnöstä. Käydyssä keskustelussa ulkoasiainkomissaari kuitenkin ilmaisi kiinnostuksensa sodan lopettamiseen. Ehdot olivat tosin »verenvuodatuksen jälkeen» kiristyneet. Niihin kuuluivat nyt Hanko lähisaarineen, koko Karjalan kannas (Viipuri mukaanluettuna) ja Laatokan pohjoispuolinen vyöhyke (Sortavala mukaanluettuna). Eräät Laatokan ja Jäämeren välillä valtaamansa alueet Neuvostoliitto suostuisi vaihtamaan toisiin Suomen territorion osiin. Esimerkiksi Petsamo voitaisiin palauttaa. Hangon lisäksi Suomenlahden turvaaminen kävisi päinsä Neuvostoliiton, Suomen ja Viron solmiman sopimuksen avulla.43
Helsingin välityspyynnön tultua perille Assarsson ilmaantui 22.2. 1940 uudelleen Molotovin työhuoneeseen saaden nyt valtuudet ilmoittaa kaksi päivää aikaisemmin kuulemansa Neuvostoliiton ehdot suomalaisille. Ulkoasiainkansankomissaari korosti samalla kysymyksen olevan minimivaatimuksista. Ellei Ruotsin hallitus ollut vakuuttunut niiden tulemisesta hyväksytyiksi Helsingissä, viestiä olisi turha edes lähettää sinne. Sekä Neuvostoliiton hallitus että sotilasjohto katsoivat Suomen alueluovutukset täysin välttämättömiksi Leningradin turvallisuudelle. Vastaukseksi Assarssonin väitteeseen vaatimusten ankaruudesta tuli uhkaus niiden kiristymisestä, jollei ehdotettua neuvottelupohjaa viipymättä hyväksytty.
Ottaen esille vanhan kartan Molotov näytti Pietari Suuren aikaista rajaa, joka nyt tultaisiin palauttamaan. Suomalaiset saivat syyttää itseään aiheuttamastaan sodasta. Neuvostoliiton täytyi huolehtia siitä, ettei verenvuodatus pääsisi enää toistumaan. »Tunnemme hyvin herra Tannerin, joka on vain englantilaisten agentti». Länsivaltojen painostuksesta Neuvostoliitto ei piittaisi. »Haluamme välttyä tulemasta vedetyiksi mukaan suursotaan, mutta emme pelkää ketään». Pohjoisista alueista luopuminen osoitti Molotovin mielestä Neuvostoliiton suhtautuvan ystävällisesti Ruotsiin ja Norjaan, joille sillä ei ollut esitettävänä mitään vaatimuksia.44
Suomen ulkoministeri joutui arvostelun kohteeksi myös 25.2.1940 Assarssonin jättäessä valtuuskirjeensä korkeimman neuvoston presidiumin puheenjohtajalle Mihail Kalininille. Neuvostoliiton muodollinen valtionpäämies ei tällöin voinut uskoa Tannerin edustavan Suomen kansan tahtoa yhtä vähän kuin »kenraali» Mannerheimkaan, joka vain uneksi tsaristisen Venäjän palauttamisesta. Sen sijaan »herra» Kuusinen Suomen hallituksen jäsenenä ei Kalininin mielestä ollut mikään kommunisti vaan »hyvä demokraatti». Tämän perusteella tuntui vaikealta ymmärtää, miksi Helsinki hänet torjui. »Ehkäpä siksi», kuului lähettilään kehäpäätelmävastaus, »ettei hän ollut erityisen tervetullut sinne». Ilmaistuaan ihmetyksensä jo sivuun joutuneen Kuusisen vetämisestä näin esiin Assarsson katsoi tarpeettomaksi jatkaa keskustelua, jota ulkoasiainkansankomissariaatin edustaja Potjomkin oli seurannut »vaivautuneena».45
Pelkästään Kalininin tilille aloitetta tuskin voidaan kuitenkaan sijoittaa. Todennäköisesti Kuusisella oli politbyroossa kannattajia, jotka olivat tuoneet esiin tämän – realistisilta toteutumismahdollisuuksiltaan täysin mielettömän – vaihtoehdon. Kaikesta huolimatta sekä Saksan että Yhdysvaltain Moskovan-suurlähettiläät suosittelivat Assarssonille Kuusisen hyväksymistä Helsingin hallitukseen Stalinin kasvojen pelastamiseksi. Steinhardt ei pitänyt tätä minkäänlaisena vaarana Suomelle. »If he only gets some minor post, for instance minister of labor» (Jos hän saisi vain jonkin vähäpätöisen paikan, esimerkiksi työministerinä), amerikkalaisdiplomaatti pohdiskeli. Kenties presidentti Roosevelt voisi taivuttaa suomalaiset tällaiseen ratkaisuun. Assarsson varoitti vakavasti saksalaista ja amerikkalaista kollegaansa kehittelemästä eteenpäin Kuusista koskevia ajatuksiaan. Helsinki ei niihin ikinä suostuisi.46
Steinhardt puolestaan kohdisti voimakkaan henkilökohtaisen hyökkäyksen myös Erkkoon, joka vastustaessaan »kaikkia järkeviä järjestelyjä» oli hänen mielestään Suomelle todellinen onnettomuus (calamity).47 Ruotsalaiskollegan varoitukset näyttävät tehonneen amerikkalaisdiplomaattiin sikäli, että tavatessaan 8.3.1940 Molotovin hän korosti USA:n yleisen mielipiteen pitävän tärkeänä, ettei Neuvostoliitto ryhtyisi sanelemaan Suomen hallituksen kokoonpanoa. Aluksi epäröityään kansankomissaari ilmoitti olevansa samaa mieltä. Muuten Steinhardt Washingtonin ohjeita noudattaen vältti puuttumasta Suomen rauhanehtoihin.48
Molotovin ehtojen tultua Assarssonin, Guntherin ja Erkon välityksellä Helsinkiin 23.2.1940 Tanner kutsui vielä samaksi illaksi koolle valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan tilanteen harkitsemista varten. Moskovasta kantautunut viesti osoittautui ankaruudessaan tyrmistyttäväksi. Maan pinta-alasta oli luovutettava kymmenesosa. Taloudellisesti arvokkaalla alueella, joka käsitti Viipurin, Sortavalan ja Käkisalmen kaupungit, asui yli 400 000 henkilöä. Sitäpaitsi valtakunnan strateginen asema heikentyisi romahdusmaisesti Hangon ja Karjalan kannaksen joutuessa venäläisten käsiin.
Valiokunnassa asetelma säilyi silti ennallaan. Ryti, Tanner ja Paasikivi puolsivat kaikesta huolimatta rauhantekoa Niukkasen, Hannulan ja Söderhjelmin taas vastustaessa sitä. Paasikivi kyllä myönsi ehtojen olevan »hirmuiset». Maa tulisi paloitelluksi. Venäjä tahtoi nyt saattaa Suomen asemaan, jossa se tulevaisuudessa ei enää kykenisi tehokkaaseen vastarintaan. – Selostaessaan muistelmissaan valiokuntakeskustelua Paasikivi katsoi parhaaksi jättää viimeksi mainitun lauseen pois.
Vaikka Paasikivi leimasi viivyttelyn yleensä vahingolliseksi, hän silti tahtoi ainakin pari päivää armonaikaa »hirmuisen päätöksen» tekemiseksi. Optimismin vallassa elävää ja sotilaallisen tilanteen vakavuudesta tietämätöntä yleistä mielipidettä oli ehdittävä valmistella. Mitä jos eduskunnassa ei saataisi aikaan laillista päätöstä 2/3 enemmistöllä? Oliko sittenkään varmaa, että Saksa ei auttaisi? Alistuisivatko länsivallat Norjan ja Ruotsin antamaan läpikulkukieltoon? Liittymällä Englannin ja Ranskan rintamaan Suomi sitoutuisi taistelemaan niiden mukana sodan loppuun saakka. »Maailmansodan päätyttyä syntyy uusi rauha, jossa meidänkin asioita järjestetään. Toivon, että he (länsivallat – T. P.) ainakin silloin ajavat ryssät maasta pois». – Edellä siteerattu lause puuttuu Paasikiven muistelmien painetusta versiosta.
Yksimielisyyden jäätyä keskustelussa saavuttamatta kysyttiin taas: Eikö Ruotsista sittenkin voitaisi saada apua? Tai, päästäisikö se ainakin länsivaltojen joukot alueensa läpi? Milloin lännen apu voisi olla perillä? Entä Saksa? Kenties T. M. Kivimäki, joka juuri oli palaamassa Berliinistä, toisi mukanaan jonkin oljenkorren?49
Heti istunnon päätyttyä Tanner lähetti Güntherille tutut kysymykset ja sai seuraavana päivänä yhtä tutut vastaukset. »Miehistöstä muussa kuin vapaaehtoisten muodossa tai sotaakäyvien maiden joukkomuodostelmien kauttakulkuluvasta ei tällä hetkellä voida antaa toiveita». Vastauksen oli myös Ruotsin valtiopäivien ulkoasiainvaliokunta hyväksynyt. Vain vapaaehtoisia luvattiin lisää.50 – Ensi kerran Suomi oli nyt saanut Ruotsin virallisen kannanoton avunpyyntöön »mustana valkoisella». Se palveli osaltaan hyödyllisenä todistuskappaleena rauhan vastustajien taivuttamisessa.
Pyytämänsä »armonajan» Paasikivi käytti tehokkaasti hyväksi. Ulkoasiainvaliokunnan kokouksen jälkeisenä päivänä hän ilmaantui Tannerin virkahuoneeseen raportoimaan mietiskelynsä tuloksista.
1.) Jouduttaessa sotaan länsivaltojen rinnalla niiltä olisi saatava hyvin lujat paperit. Avunannon tarkan määrittelyn ja aikataulun lisäksi Englannin ja Ranskan tuli luvata taistella loppuun saakka Suomen rinnalla ja tukea sitä myös sotaa seuraavissa rauhanneuvotteluissa.
2.) Neuvotteluissa Moskovan kanssa pitäisi asettua Stalinin syksyllä 1939 mainitsemalle kannalle, jonka mukaan luovutettaisiin Hankoniemi sekä Kannakselta linjan Suvanto-Seivästö eteläpuolinen alue.
3.) Kotimaista sanomalehdistöä, joka luonnollisesti pyrki ylläpitämään mielialaa, olisi hillittävä mm. puhumalla päätoimittajien kanssa. Lehdet esiintyivät liian voitonvarmoina tuomatta julki täysin rehellisiä tietoja tapahtumien kulusta.
Tavatessaan samana päivänä (24.2.1940) kenraali Waldenin Paasikivi myönsi Päämajan tilannetiedotusten olevan kyllä tosia, »mutta ne eivät sisällä koko totuutta». Tästä hän syytti myös Mannerheimia, joka joulu – tammikuun sotilaallisten menestysten myötä oli erehtynyt lii alliseen optimismiin palaten vasta aivan äskettäin entiselle »järkevän pessimistiselle» linjalleen. Kiistämättä tätä Walden huomautti kuitenkin ihmisten pystyvän kyllä kartalta näkemään omien joukkojen vetäytymisen.51
Pantakoon merkille, ettei Paasikivi edelleenkään pitänyt itsestään selvänä rauhan linjalle lähtemistä. Sitäpaitsi hänen »tarjouksensa» Karjalan kannaksella jäi vielä perin kauaksi Molotovin »ehdottomista minimivaatimuksista».
Kaikesta huolimatta Tanner katsoi nyt (25.2.1940) tilanteen kypsyneen riittävän pitkälle koko valtioneuvoston informoimiseksi. Kannustimena toimi vielä Erkolta samana aamuna saapunut sähke, jossa tiedotettiin rouva Kollontain kehottaneen Suomea viipymättä hyväksymään Neuvostoliiton vaatimukset. Ne olivat luonteeltaan kiinteitä, eivätkä suinkaan vain keskustelujen pohjaksi tarkoitettuja.52
Ennen valtioneuvoston kokoontumista Rytiä ja Tanneria informoitiin myös länsivaltojen taholta tulossa olleesta avusta. Suomeen saapuisi tulivoimaltaan korkeatasoisine aseineen noin 20 000-24 000 miestä, jotka tosin olisivat käytettävissä vain Pohjois-Suomessa. Operaatio edellytti Skandinavian maiden suostumusta. Pääministeri tuli nyt vakuuttuneeksi siitä, ettei länsivaltoihin turvautuminen tarjonnut todellista vaihtoehtoa. Samalla kävi selväksi Suomen auttamisen merkitsevän vain sivutarkoitusta Ruotsin malmikaivosten miehittämisen rinnalla.
Valtioneuvoston istunnossa 25.2.1940 Ryti ja Tanner tekivät selkoa rauhantunnusteluista, Ruotsin kanssa käydyistä neuvotteluista, länsivaltojen tarjouksesta ja Skandinavian siihen omaksumasta kielteisestä kannasta. Ulkoasiainvaliokuntaan kuulumattomat hallituksen jäsenet kuulivat nyt ensi kerran Neuvostoliiton ilmaisseen jo 29.1. periaatteellisen valmiutensa sopimukseen »Rytin – Tannerin hallituksen» kanssa. Nyt tarjolla olleita ehtoja pidettiin silti liian raskaina. Pää- ja ulkoministerin rinnalla rauhanpyrkimyksiä kannattivat vain Paasikivi, Pekkala, Koivisto ja von Fieandt sekä istuntoon kutsuttu Walden, joka arvioi länsivaltojen tarjoaman avun riittämättömäksi sekä liian myöhään saapuvaksi.
Paasikivi piti ehtoja »hirvittävän raskaina» mutta otaksui niihin voitavan saada vielä helpotusta Stalinilta, joka Kollontain tavoin suhtautui Suomeen Molotovia ja sotilaspiirejä suopeammin. Viivyttely vain pahentaisi tilannetta. Pelkkä uhkaus Ruotsin liittymisestä sotaan vaikuttaisi hillitsevästi Neuvostoliittoon. Kenties saataisiin myös Saksalta diplomaattista tukea Moskovassa.
»Parin divisioonan» vapautuminen Lapista etelään ei riittäisi tasapainottamaan venäläisten ylivoimaa. Toistaen edellisenä päivänä Tannerille esittämiään näkökohtia mm. Suvannon-Seivästön rajasta Paasikivi vakiintuneen »elitistisen» kantansa mukaisesti korosti, ettei hallitus saanut tyytyä huonosti informoidun kansan mielialojen seurailuun, »vaan meidän täytyy johtaa sitä».
Ehdottoman kielteiselle kannalle rauhantekoon nähden asettuivat ministerit von Born, Söderhjelm, Hannula, Heikkinen ja Salovaara, jotka katsoivat ehtojen hyväksymisen merkitsevän Suomen itsenäisyyden loppua. Samaan ryhmään voidaan lukea istunnosta poissa ollut Juho Niukkanen. Presidentti Kallio taipui nyt niinikään länsivaltoihin turvaamisen puolelle.
Sinänsä mielenkiintoisella tavalla Ryti, joka muuten kannatti rauhanlinjaa, piti ehtojen vaarallisimpana kohtana avunantosopimusta, koska se uhkasi sitoa Suomen Neuvostoliiton rinnalle myös tulevissa ratkaisuissa. »Se johtaisi meidät sotaan Saksaa vastaan, sillä sen ja Neuvostoliiton ystävyys ei ole kestävä». Samaa mieltä olivat Paasikivi ja Tanner.
Mielipiteiden jakautuessa hallituksessa suhteellisen tasaisesti rauhan tekemisen ja sodan jatkamisen välille tulokseksi tuli jälleen päätöksen lykkääminen. Tannerin oli vielä kerran lähdettävä Tukholmaan selvittämään Ruotsille nopean ja tehokkaan avun välttämättömyyttä. Jollei sitä saataisi, Suomi kääntyisi länsivaltojen puoleen. Stalinille taas Tannerin tuli Kollontain välityksellä korostaa väkivaltarauhan epäedullisuutta myös Neuvostoliitolle, koska pelättävissä oli, että Venäjän joutuessa joskus vaikeuksiin Suomi käyttäisi silloin hyväkseen tarjoutuvaa tilaisuutta tilanteen korjaamiseen.53
Tannerin kiirehdittyä seuraavana päivänä Tukholmaan pääministeri Hansson pysyi horjumatta entisellä kannallaan. Taloudellista tukea Suomen sodanjälkeiseen rakennustyöhön hän kuitenkin lupasi, minkä lisäksi Pohjoismainen puolustusliitto voitaisiin ottaa rauhanteon jälkeen harkittavaksi.
Tavatessaan salaa Suomen ulkoministerin rouva Stael von Holsteinin huoneistossa Valhallavägenillä lähettiläs Kollontai oli rauhanehdoista keskusteltaessa Tannerin kertoman mukaan »kovin järkyttynyt. Hän melkein itki». Ehtojen lieventämiseen Kollontailla ei tietenkään ollut valtuuksia. Rytin viestin hän kuitenkin lupasi toimittaa Stalinille. Kaikesta huolimatta hän uskoi suomalaisten suostuvan ehtoihin ja lähtevän Moskovaan.
Seuraavana päivänä (28.2.) Kremlistä tuli ilmoitus, jonka mukaan Neuvostoliitto vaati Suomen vastausta rauhanehtoihin kahden vuorokauden kuluessa 1.3.1940 klo 11 mennessä. Uhkavaatimukseksi tulkitun viestin kantauduttua Helsinkiin iltapäivällä 28.2. hallitus kokoontui heti (klo 15) tasavallan presidentin johdolla Suomen Pankkiin käsittelemään sitä.54
Ratkaisun tarve alkoi kasvaa todella akuutiksi. Kysymys ei ollut ainoastaan Molotovin uhkavaatimuksen tikittävästä aikapommista vaan myös yhä heikkenevästä rintamatilanteesta. Uupuneet ja raskaita tappioita kärsineet joukot olivat edellisenä yönä vetäytyneet Länsi-Kannaksella ns. taka-asemaan Viipuri-Tali-Kuparsaari, joka tällä suunnalla merkitsi viimeistä edes jossakin määrin vamstettua puolustuslinjaa. Berliinistä palannut professori Kivimäki kumosi Saksaan kohdistuvat avuntoiveet ja suositteli rauhantekoa lähes millä ehdoin tahansa luottaen suursodan päätyttyä tapahtuvaan hyvitykseen. Liittoutuneiltakin saatiin tietoja. Sieltä voitiin huhtikuun loppupuolella odottaa 12 000-13 000 miestä. Lukumäärä oli siis jälleen pienentynyt kulkureittiongelman pysyessä edelleen ratkaisemattomana.
Kerrottuaan hallitukselle Tukholman-matkansa tulokset Tanner teki niiden pohjalta johtopäätöksensä. Viimeinen hetki, jolloin suomalaiset vielä olivat neuvottelukelpoisia, lähestyi nopeasti. Ehdot piti hyväksyä niin raskailta kuin ne tuntuivatkin. »Leikkaamalla yhden jäsenen voimme pelastaa maan». Ryti totesi niinikään toiveet käänteentekevästä ulkomaisesta avusta turhiksi. Suomi oli jätetty yksin. Kovista ehdoista huolimatta armeija säilyisi rauhan avulla tulevaisuutta varten taistelukelpoisena, ja tilaisuuden tullen maan takaisinvaltaus oli parempi aloittaa Viipurista kuin Torniosta.
Paasikivi luonnollisesti pysyi kolmikon modussa. Illuusiot ulkomaisesta avusta olivat särkyneet. Parhaassakin tapauksessa liittoutuneet jäisivät pienine joukkoineen Pohjois-Suomeen ja häipyisivät sieltä vaikeuksien tullessa samalla tavoin kuin Muurmannin retkikunta pari vuosikymmentä aikaisemmin. Lisäksi saataisiin ehkä vielä Saksan ilmavoimien isku. Viivyttelyyn ei suomalaisille jäänyt enää aikaa. »Sillä on luultavaa, että ellemme hyväksy näitä ehtoja, meiltä vaaditaan alue aina Kymijokea myöten, ellei enemmän… Olemme muutaman viikon päästä siinä tilassa, että meidän on pakko hyväksyä vielä raskaammat ehdot».
Hannula ja Niukkanen pitivät sitkeästi kiinni taistelun jatkamisesta voimatta tosin esittää kannalleen muita perusteluja kuin vaatimusten »mahdottomuuden». Tasavallan presidentti puolestaan totesi hallitukselta ja häneltä itseltään puuttuvan auktoriteettia sekä voimaa saada kansa hyväksymään esitetyt ehdot. Siksi oli kuultava ylipäällikön mielipide. Vaikka Mannerheimin kanta oli sodan aikana vaihdellut, ehdotus saavutti nyt hallituksen yksimielisen kannatuksen. Näin oli vielä kerran keksitty kipeäksi koettua ratkaisua lykkäävä kiertotie. Kun ei Tanneria voitu enää neljättä kertaa lähettää Tukholmaan, tarjottiin ministereille von Born, Fagerholm, Heikkinen ja Söderhjelm tilaisuus matkustaa pääministerin johdolla yön selkään junalla Mikkeliin neuvottelemaan marsalkan kanssa.
Paasikivi kannatti yhteisesti tehtyä päätöstä protestoiden kuitenkin Niukkasen uhmaavaa vaatimusta »taistelusta viimeiseen mieheen».
»Se on kyllä kaunis. Mutta se on vain sana. Täällä kaatuu tai täältä muuttaa pois enintään 1 / 2 miljoonaa asukasta, yli 3 miljoonaa jää bolshevisoitavaksi, kenties Siperiaan vietäväksi. Jos valloittavat maan, sijoittavat sotaväkeä ja tukikohtia tänne. Niiden karkoittaminen vaatii uuden sotaretken. En usko, että Englannilla ja Ranskalla on mahdollisuutta siihen, kun ei meillä itsellämme enää ole voimaa. Pelkään, että jos tämä hetki jää käyttämättä ehdot tulevat vielä vaikeammat(!). Toivon, että neuvotteluissa saamme ehtoja parannetuiksi. Kuka ottaa edesvastuulleen, jos tapahtuu suuri läpimurto. Mutta Pietari Suuren raja on hirmuinen».
Presidentin luonnehdittua Skandinavian maiden asennetta »kamalaksi» Paasikivi tiedusteli, ilmoitettiinko asiasta valtionpäämieskokouksessa syksyllä. Kallio: »Ei sitä virallisesti kysytty. Vältettiin asia, koska pelättiin siitä kylmää iskua kaikille». 55
Seuraava vuorokausi, karkauspäivä 29.2, toi mukanaan päätöksen. Aamulla pidetyssä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa ainoastaan maalaisliiton Urho Kekkonen vastusti rauhaa.56 Mikkelistä palanneet matkalaiset saattoivat klo 16 alkaneessa hallituksen istunnossa kuvata vaikutelmiaan päämajasta. Kohteliaana isäntänä sitkeästi suomea puhunut marsalkka oli luonnehtinut sotilaallista tapahtumakehitystä »hyvin huolehduttavaksi». Vaikka ylipäällikkö edellisen syksyn tavoin kieltäytyikin vapauttamasta poliitikkoja heille kuuluvasta päätösvastuusta, hänen raporttinsa rintamatilanteesta puhui omaa karua kieltään. Kaikki Mikkelissä käyneet ministerit olivat nyt valmiita kannattamaan myönteisen vastauksen antamista Neuvostoliitolle. Hallituksen jäsenistä ainoastaan Hannula pysyi jyrkästi torjuvalla kannalla. Halstin läheisenä ystävänä ja ihailijana hän luotti ehdottomasti länsivaltoihin. Ollakseen sodan lopussa voittavalla puolella Suomen tuli nyt horjumatta jatkaa taistelua.
Niukkanen puolestaan hyväksyi rauhan edellyttäen, että raja kulkisi Viipurin ja Jänisjärven eteläpuolitse. Lisäksi ystävyyssopimus ei missään tapauksessa tullut kysymykseen. »Ei koskaan ryssän kanssa! Viha pitää yllä meidät». Hän kieltäytyi niinikään hyväksymästä Rytin ja Tannerin vastausluonnosta, jossa Neuvostoliiton ehdot »hyväksyttiin periaatteessa».
Puolustusministeri sai vastaansa Paasikiven, joka korosti vaikeutta arvioida toisen kansan mentaliteettia. Tämä päti erityisesti »venäläisiin ja bolshevikkeihin» nähden. Nyt oli oltava erityisen varovaisia, ettei koko hanketta kaadettaisi antamalla tilaisuus tulkita vastaus kielteiseksi. Sanamuotoihin takertumista tuli välttää. »Miksi ei sanoa asia heti, kun se kuitenkin on sanottava».
Pääministeri ja ulkoministeri valtuutettiin muotoilemaan vastaus lopulliseen asuunsa, ja Niukkasen vastaanharaamisesta huolimatta se hyväksyttiin hieman ennen puoltayötä pidetyssä uudessa hallituksen kokouksessa seuraavansisältöisenä:
»Suomen hallitus, joka puolestaan myös toivoo vihollisuuksien lopettamista ja rauhan aikaansaamista, katsoo tässä tarkoituksessa voivansa pitää ehtoja lähtökohtana neuvotteluille ja hyväksyy ne periaatteessa. Ehdotuksen laajakantoisuus ja sen eräiden yksityiskohtien epämääräisyys vaatii selvittämistä ja täsmentämistä, mutta nämä seikat voidaan selvittää suullisissa neuvotteluissa. Suomen hallitus odottaa ilmoitusta, koska ja missä Neuvostoliiton hallitus ehdottaa neuvottelujen alkavan. Suomen hallitus pitää Moskovaa sopivana kokoontumispaikkana ».57
Teksti sähkötettiin saman tien Erkolle Tukholmaan, mutta siihen liitettiin ohje pidättyä vastauksen toimittamisesta perille ennen asiaa koskevan erillisohjeen saapumista Helsingistä. Varsinainen ratkaisu näytti kuitenkin tulleen tehdyksi.
