Rauhanneuvottelija
Karkauspäivän tapahtumat käynnistivät kiihkeän diplomaattisen toimintavaiheen länsivaltojen havaittua Suomen pyrkivän todella vakavasti rauhaan. Jo muutaman tunnin kuluttua lähettiläs Holma soitti maaliskuun 1. päivän vastaisena yönä Pariisista Rytille pääministeri Daladierin ilmoittaneen ensimmäiseen apujoukkoon kuuluvan n. 50 000 miestä, jotka tulisivat perille maaliskuun lopussa. Länsivallat huolehtisivat kauttakulun järjestämisestä Ruotsin ja Norjan halki.
Gripenberg taas viestitti Lontoosta rauhantunnustelujen jatkumisen merkitsevän sitä, että liittoutuneet keskeyttäisivät sotilaallista väliintuloa koskevat valmistelunsa ja lopettaisivat niin hyvin asetoimitukset kuin taloudellisenkin tuen Suomelle. Avunlupaukset olivat näin kehittymässä suoranaisiksi uhkauksiksi.
Varhain aamulla Rytin kanssa käymässään puhelinkeskustelussa Mannerheim totesi tilanteen oleellisesti muuttuneen. Hän uskoi Neuvostoliiton intressin välttyä joutumasta suursotaan niin huomattavaksi, että sille voitaisiin Rytin samassa keskustelussa mainitseman ajatuksen mukaisesti esittää lisäkysymyksiä ja pyytää kompensaatiota. Näin voitettaisiin aikaa, jonka kuluessa ehdittäisiin saada selvyyttä länsivaltojen todellisista aikomuksista. Avautuvaa mahdollisuutta ei ainakaan voitu jättää tutkimatta.
Rauhanlinjaa tarmokkaasti ajanut Tannerkin asettui nyt viivytyksen kannalle. Hallituksen aamupäivällä 1.3.1940 pitämässä lyhyessä istunnossa ei kukaan ryhtynyt vastustamaan ulkoministeriä. Paasikivi vaikeni, mikä on tulkittava myöntymyksen merkiksi. Erkon piti UM:stä saamiensa ohjeiden mukaan työntää pöytälaatikkoonsa edellisenä iltana saapunut sähke. Sen sijaan hänen oli toimitettava Neuvostoliitolle seuraava viesti:
»Suomen hallitus harrastaa vihollisuuksien lopettamista ja rauhan aikaansaamista, mutta kun (Neuvostoliiton -T. P.) ehdotuksessa ajateltu uusien rajojen suunta on epämääräinen, pyydetään niiden täsmällisempää määrittelyä. Samalla pyydetään tietoa, minkä vastikkeen Suomi tulisi saamaan».
Lisäksi Erkon tuli ilmoittaa Giintherille Helsingin hallituksen vakavasti harkitsevan – raskaiden rauhanehtojen vuoksi – liittoutuneiden puoleen kääntymistä.
Hallituskumppaniensa mukana Paasikivi oli näin jälleen kallistumassa avun pyytämisen linjalle. Vielä muistelmateostaan laatiessaan hän tunsi tarvetta »selittää» kantaansa. »Länsivaltojen tarmokas ja aktiivinen ryhtyminen asiaan oli omiaan herättämään meissä toiveita… Oli ymmärrettävissä, ettemme Kremlin meille asettamien kovien ehtojen edessä voineet olla perusteellisesti harkitsematta viimeistä mahdollisuutta».1
Erkolta 1.3.1940 saamaansa Suomen tiedustelua Günther ei kuitenkaan halunnut toimittaa Moskovaan. Rouva Kollontai, jolle hän »epävirallisesti» näytti tekstin, arvioi Kremlin tulkitsevan sen kielteiseksi vastaukseksi, mistä seuraisi Ruotsinkin kannalta tärkeän neuvotteluyhteyden katkeaminen. Sen sijaan huhut, joiden mukaan Kuusista vaadittaisiin jäseneksi Suomen hallitukseen, eivät Kollontain mukaan pitäneet paikkaansa, ja Moskova suostuisi odottamaan Helsingin vastausta vielä kaksi päivää – 3.3.1940 saakka.
Güntherin antamien tietojen pohjalla Tanner pyysi ruotsalaista kollegaansa suosittamaan neuvostohallitukselle, että se tarjoaisi lievempiä ehtoja, jotka avaisivat tien rauhaan. Kun Suomi tällöin menettäisi mahdollisuutensa saada apua muualta, Ruotsin olisi korvaukseksi sitouduttava solmimaan puolustusliitto. Pyynnön jälkimmäisen osan täyttäminen ei Güntherin mielestä käynyt suoralta kädeltä päinsä hankkeen vaatiessa laajoja valmisteluja. Sen sijaan hän voisi korostaa Neuvostoliiton lähettiläälle länsivaltojen intervention uhkaa ja ehdottaa sen torjumiseksi rauhanehtojen lieventämistä antamalla suomalaisten pitää Viipuri. Pantakoon merkille, ettei Karjalan pääkaupunkia koskenut täsmennys sisältynyt Tannerin Güntherille lähettämään kirjalliseen pyyntöön, vaan suunnitelma tuli esille Suomen ja Ruotsin ulkoministerien keskenään lähes päivittäin käymissä puhelinkeskusteluissa. – Güntherin vetoomukseen Kollontai suhtautui pessimistisesti – hän oli itse jo aikaisemmin tuloksetta ehdottanut samaa – mutta lupasi kuitenkin viestittää aloitteen Moskovaan.2
Vastausta odottavassa Helsingissä tieto Neuvostoliiton suostumisesta lykkäykseen vaikutti rohkaisevasti, vaikka toisaalta Günther olikin toistanut Ruotsin ehdottoman kielteisen kannan Englannin ja Ranskan joukkojen läpikulkuun nähden. Ryti piti silti tärkeänä voida säilyttää länsivaltojen avun mahdollisuus niin kauan kun sopimukseen pääsy Neuvostoliiton kanssa pysyi avoimena.
Rytin ja Tannerin lisäksi »maaliskuun 1. päivän toiveunesta» heräsivät ensimmäisinä Mauno Pekkala, Väinö Kotilainen ja J. K. Paasikivi. Hallituksen istunnossa 2.3.1940 Pekkala arvioi länsivaltojen avun »bluffiksi». Eiväthän ne lupauksistaan huolimatta olleet pystyneet pelastamaan sen enempää Puolaa kuin Tsekkoslovakiaakaan. Läpikulkukysymys pysyi edelleen epäselvänä. Samaa mieltä oli Kotilainen epäillen erityisesti rautateiden kuljetuskapasiteetin riittävyyttä.
Paasikivi puolestaan asetti tavoitteeksi »mahdollisimman kunniallisen rauhan aikaansaamisen». Englanti ja Ranska pyrkivät vain sodan jatkamiseen, eikä niiden avun tehokkuuteen ollut muutenkaan luottamista. Joskus länsivallat näyttivät tekevän suomalaisista suorastaan pilkkaa. »Heidän olisi pitänyt arvostella mahdollisuuksia alusta alkaen eikä esittää kuvitteluja meille». Muistelmiinsa Paasikivi lisäsi: »Asemamme ei ollut vain vaikea ja mutkallinen; se oli suorastaan traagillinen».
Välittäjänä tuli Paasikiven mielestä käyttää Ruotsia pilaamatta silti suhteita länsivaltoihin. Samalla oli koetettava taivutella Saksaa hankkimaan Suomelle Moskovasta siedettävät ehdot. Paasikivi uskoi siis yhä vieläkin Berliinin saattavan pitää etujensa mukaisena Helsingin tukemista. Aloitteentekijänä oli hänen luonaan käynyt entinen ulkoministeri Antti Hackzell, joka Paasikiven rohkaisemana toteutti 2.3.1940 aikeensa käydä v. Blücherin puheilla ehdottamassa Saksan puuttumista Suomen rauhanasiaan. Lähettilään puollosta huolimatta Berliini ei reagoinut aloitteeseen.3
Maaliskuun 3. päivänä pidetyssä valtioneuvoston aamuistunnossa (keskusteluun palattiin uudelleen vielä illalla) ulkoministeri ilmoitti länsivaltojen odottavan Suomen avunpyyntöä viimeistään 5.3. voidakseen sitten virallisesti vaatia Ruotsin ja Norjan suostumusta joukkojen kauttakulkuun. Lontoo ja Pariisi eivät kuitenkaan pystyneet osoittamaan, miten läpimarssi kyettäisiin toteuttamaan vastoin Tukholman ja Oslon jo selvästi ilmaisemaa kielteistä kantaa. Uusimpien tietojen mukaan Suomeen saapuvien joukkojen kokonaisvahvuus supistuisi 6 000 mieheen, ja nekin ehtisivät perille vasta huhtikuun alkupuolella.
Vaikka lukumäärä myöhemmin jälleen nostettiin 12 000-13 000 mieheen, sisäpoliittisen asemansa horjumista pelkäävän Daladierin lupaus 50 000 sotilaasta oli joka tapauksessa osoittautunut katteettomaksi vekseliksi. Muuten lukujen horjuvuus pohjautui paljolti epäselvyyteen siitä, kuinka suuri osa Skandinaviaan lähetettävistä joukoista katsottaisiin aiheelliseksi irrottaa Suomeen.
Rintaman horjuessa ja venäläisjoukkojen tunkeutuessa jo Viipurinlahden ylitse uhaten Kannaksen Armeijan selustaa Tanner oli valmis tekemään johtopäätöksensä:
»Olemme ymmärtääkseni kulkeneet nuoran loppuun saakka. Voimme antaa länsivaltojen yrittää painostusta, mutta en usko niiden ryhtyvän pakkokeinoihin. Emme voi jatkaa tällä linjalla. Meille jää palaaminen Moskovan linjalle… Katson kaikki sivuhyppäykset tarpeettomiksi ja ehdotan, että nielemme kalkin».
Hallitus ei kuitenkaan tahtonut ilman muuta nostaa maljaa huulilleen. Ehtoihin haluttiin lievennyksiä. Mannerheimin Rytille esittämän ajatuksen mukaan omaan pussiinsa pelaavaa Ruotsia voitaisiin painostaa tarjoamalla Neuvostoliitolle alueluovutuksia Ahvenanmaalta ja Pohjois-Suomesta. Kenties pitäisi yrittää välitystehtävän siirtämistä puolueettomuusedellytyksiltään voimakkaammalle Yhdysvaltain hallitukselle.
Paasikivi asettui puolestaan selkeästi Mannerheimia vastaan. Ahvenanmaata ja Pohjois-Suomea koskeva ajatus tuntui »fantastiselta». Kuten kokemus osoitti, Yhdysvaltain välitystä ei liioin kannattanut pyytää. »Eihän sieltä mitään valmista tule. Yhdysvaltain lähettiläs Moskovassa on poliittinen analfabeetti. Hän on eräänä syynä siihen, ettemme uskoneet Venäjän aikovan hyökätä». Joka tapauksessa välittäjän vaihto veisi nyt liian paljon aikaa. Korkeintaan voitaisiin pyytää amerikkalaisia tukemaan Suomea Moskovassa. Muuten tuli antaa Ruotsin edelleenkin huolehtia välityksestä.
Samalla Paasikivi puolusti sitkeästi mieliajatustaan tuen – ei enää välityksen – pyytämisestä Saksasta. Vain Berliini, jonka edut vaativat rauhan solmimista, kykenisi vaikuttamaan Moskovaan.
»Saksalla on siis yhteiset intressit meidän kanssamme. Se on sitäpaitsi suurvalloista lähinnä meitä. Maantieteelle ei voi mitään. Jos päätämme lähteä rauhanlinjalle, on meidän koetettava saada Saksan kannatus. Mutta muutkin on saatava meitä tukemaan».
Näin Paasikivi ei ainoastaan uskonut erheellisesti Suomen ja Saksan yhteisiin rauhanintresseihin, vaan hän käytti myös erilaista mittapuuta Washingtonin ja Berliinin aikaisempiin saavutuksiin nähden. Jos tahdottiin arvostella amerikkalaisten rauhanvälityksen tuloksettomuutta, sama päti aivan yhtä lailla saksalaisiin. Ratkaisevana tekijänä oli tietenkin se, että Kreml Kuusisesta luovuttuaan valitsi omien etujensa kannalta sopivimmaksi välittäjäksi Ruotsin, jonka ensisijaisena intressinä oli sodan mahdollisimman nopea päättäminen länsivaltojen intervention välttämiseksi.
Vierastaen »kaksoispeliä» ja haluten varoa toistaiseksi ainoiden avunlähteiden, Ruotsin ja länsivaltojen, loukkaamista Paasikiven hallituskumppanit – Pekkalaa ja von Bornia lukuunottamatta – kieltäytyivät hyväksymästä hänen ehdotustaan kääntymisestä Saksan puoleen. »Emme voi yhtäaikaa kosia kaikkia linjoja», Ryti huomautti. Mahdollisesti asiaan voitaisiin palata myöhemmin, jos rauhanneuvottelut saataisiin käyntiin. Omaan arvoonsa jäi Juho Niukkasen ehdotus »kostaa» riittävän avunannon laiminlyöneille Ruotsille ja länsivalloille sopimalla Berliinin kanssa Ahvenanmaan luovuttamisesta Saksalta saatavan tuen korvaukseksi.
Tannerin pettymykseksi ei hallituksen istunnoissa 3.3.1940 saatu aikaan selkeätä ratkaisua paluusta karkauspäivänä hyväksytylle rauhanlinjalle:
»Täytyisi toimia nopeasti, mutta täältä ei saa irti päätöstä… jankkaamme ja jauhamme aina samoja asioita ja uusia kysymyksiä esitetään… Kaikki kauhistuvat ehtoja eivätkä uskalla katsoa niitä silmiin».
Jollei keskustelun varrella esiin tullut ajatus Viipurin ja Sortavalan tinkimisestä pois vaatimuksista onnistuisi, Neuvostoliiton ehdot olisi pakko hyväksyä.4
Istuntojen väliaikana kokoontuneet »rauhan salaliittolaiset» Ryti, Tanner, Paasikivi ja Walden päättivät ottaa vastuun ja ilmoittaa epäröivän hallituksen sivuuttaen Güntherille Suomen ryhtyvän neuvotteluihin heti, jos Moskova poistaisi vaatimuksistaan Viipurin ja Sortavalan. Tämä olisi saatettava Neuvostoliiton tietoon. Tanner viestitti ehdotuksen saman tien puhelimitse Ruotsin ulkoministerille.5
Günther ei hukannut aikaa kabinettisihteeri Bohemanin informoidessa jo puoli tuntia myöhemmin rouva Kollontaita Tannerin. puhelinsoitosta. Neuvostolähettiläs ei kuitenkaan osoittanut innostusta. Tahtoen selvästi jakaa vastuuta hän halusi suomalaisten tarjouksen perillesaattamista myös ministeri Assarssonin välityksellä. Lisäksi Ruotsin tulisi voimakkaasti vaatia (insistera) rauhanneuvottelujen käynnistämistä. Näin myös päätettiin menetellä Assarssonin saadessa Moskovaan vastaavat ohjeet.
Pian kävi selville Kollontain varovaisuuden olleen paikallaan. Pari tuntia myöhemmin hän ilmaantui uudelleen Ruotsin ulkoministeriöön ilmoittaen saaneensa Moskovasta sähkevastauksen Güntherin vetoomukseen maaliskuun 1. päivältä rauhanehtojen lieventämisestä ja Viipurin jättämisestä suomalaisille. Molotovin mukaan Neuvostoliiton ehdoista tinkiminen ei Suomenlahden pohjoisrannikolla tullut kysymykseen.
Kollontai lisäsi – ilmeisesti ohjeitaan noudattaen – Stalinin kyllä haluavan rauhaa, mutta Neuvostoliitto oli suurvalta eikä voinut alistua suomalaisten itsepäiseen myönnytyshaluttomuuteen. Viikkokausia jatkuneet keskustelut olivat osoittautuneet täysin tuloksettomiksi. 6 Tämän jälkeen ei Assarssonille menneen Tannerin tarjouksen hyväksymisen varaan voitu paljon rakentaa.
Päästyään myöhään illalla 4.3.1940 Molotovin puheille Assarsson sai kuulla ulkoasiainkansankomissaarin olevan Kollontain välityksellä jo selvillä tilanteesta. Viipurista ja Sortavalasta luopuminen ei kerta kaikkiaan tullut kysymykseen. Ulkomaisen lehdistön pilkkaama neuvostoarmeija vaati tiukasti lupaa saada marssia eteenpäin. Vain kunnioitus välittäjänä toimivaa Ruotsin hallitusta ja sen rauhantahtoa kohtaan sai Neuvostoliiton vielä »muutamia päiviä» odottamaan ehtojensa täydellistä hyväksymistä. Sodan jatkuessa vaatimukset kasvaisivat, ja tilanne saattoi johtaa »lopullisen sopimuksen» solmimiseen Kuusisen hallituksen kanssa. Assarssonin viittaukset Englannin ja Ranskan intervention vaaraan Molotov torjui suoralta kädeltä. Länsivallat eivät tällaiseen yritykseen uskaltautuisi.7
Suomen hallituksen kokoontuessa aamulla 5.3.1940 tietoa Assarssonin – Molotovin keskustelusta ei Tukholman kautta vielä ollut ehditty saada. Silti tilanne oli kypsymässä ratkaisuun, vaikka länsivaltojen »numeropörssissä» avuntarjous nousikin taas 33 000 mieheen ja 62 pommikoneeseen. Ruotsi kielsi edelleen jyrkästi läpikulun. Sotamarsalkka Mannerheimilta Mikkelistä tulleen ilmoituksen mukaan »apujoukot eivät riitä, eikä aika liioin». Yritykset venäläisten karkottamiseksi Viipurinlahden länsipuolelta olivat epäonnistuneet.
Tanner vaati nyt hallitusta ratkaisemaan kantansa. »Toivon, ettei asiasta enää keskustella, vaan lopultakin tehdään päätös. Olemme jo menettäneet paljon aikaa». Erkko piti valtuuttaa toimittamaan perille karkauspäivänä pöytälaatikkoon jäänyt ilmoitus Suomen »periaatteellisesta suostumuksesta» Neuvostoliiton ehtoihin. Hannulaa lukuunottamatta yksikään ministeri ei enää vastustanut. Paasikivi luonnollisesti kannatti Tanneria. Jopa Niukkanen antoi »yksimielisyyden säilyttämiseksi» suostumuksensa Moskovan vaatimusten selvittämiseen vaikka ilmoittikin yhä edelleen puoltavansa länsivaltojen avun pyytämistä.
Rytin aloitteesta hallitus verenvuodatuksen lopettamiseksi määräsi Erkon samalla ehdottamaan aselevon solmimista. Jos Neuvostoliitto kieltäytyisi hyväksymästä Suomen myöhästynyttä rauhantarjousta, avunpyyntö esitettäisiin länsivalloille. Tätä silmällä pitäen niitä pyydettäisiin jatkamaan valmistelujaan. Suomi pelasi siten avoimin kortein myös Englantiin ja Ranskaan päin.8
Güntherin toimittaessa Kollontaille Helsingin hallituksen ilmoituksen lähettiläs tiukkasi useaan otteeseen, olivatko suomalaiset tosissaan. Erityisesti häntä epäilytti ranskankielisen vastauksen termi suostumuksesta »en principe» -periaatteessa.9
Sama epäluulo tuli näkyviin Moskovassa Assarssonin tavatessa Molotovin illalla 5.3.1940. Ruotsin lähettiläs teki tällöin parhaansa vakuuttaakseen hallituksensa nimissä keskustelukumppanilleen – kuten jo Günther oli Tukholmassa korostanut Kollontaille – Suomen todella hyväksyneen ehdot. Neuvoteltuaan »hallituksensa», ts. Stalinin, kanssa Molotov pari tuntia myöhemmin kutsui Assarssonin uudelleen puheilleen ja ojensi hänelle Neuvostoliiton virallisen vastauksen:
»Ottaen huomioon, että Suomen hallitus Ruotsin hallituksen ilmoituksen mukaan on hyväksynyt kaikki SNTL:n hallituksen ehdotukset, mm. koko Karjalan kannaksen (Viipurin kaupunki, Viipurinlahti sekä Laatokan pohjoisrannikko ja Sortavalan kaupunki mukaanluettuina) korvauksettoman luovuttamisen Neuvostoliitolle ynnä Hankoniemeä ja sen läheisiä saaria koskevan ehdotuksen, on SNTL:n hallitus suostuvainen aloittamaan Suomen hallituksen kanssa neuvottelut rauhansopimuksen solmimiseksi ja vihollisuuksien lopettamiseksi.
Neuvottelupaikaksi SNTL:n hallitus ehdottaa Moskovaa, jonne Suomen hallituksen valtuuskunnan tulee saapua. Pantakoon merkille Stalinin ja Molotovin vastauksessaan varmuuden vuoksi vielä luetteloineen vaatimuksensa asettaakseen suomalaiset mahdollisimman selvästi tapahtuneen tosiasian eteen. Kysymys Leningradin turvallisuudesta oli keskustelun ulkopuolella, ja Neuvostoliiton ehdot tuli käsittää minimivaatimuksiksi.
Välittömään aselepoon Kreml sen sijaan ei ollut valmis, koska »tilanne rintamalla oli kovin epämääräinen». Lisäksi Molotov mainitsi Assarssonille sotilasjohdon tahtovan jatkaa marssia Viipuriin, Viipurinlahdelle sekä yleensä luovutettavan alueen rajalle, vuoden 1721 »Pietarin linjalle» saakka. Aselepoon suostuminen olisi merkinnyt, mitä Molotov ei tietenkään myöntänyt Assarssonille, tilaisuuden tarjoamista suomalaisille todellisiin neuvotteluihin rauhanehdoista. Hyökkäyksen jatkaminen sen sijaan loi tehokkaan painostuskeinon, jonka avulla Helsinki asetettiin pakkotilanteeseen.
Lähettilään voimakkaat vastaväitteet ja viittaukset kansainvälisen tavan sekä humanitaaristen näkökohtien mukaiseen sotatoimien keskeyttämiseen neuvottelujen ajaksi ja taistelujen jatkumiseen liittyvään ulkopuolisten mukaantulon vaaraan jäivät tuloksettomiksi. Molotov totesi päättäväisesti intervention mahdollisuudet olemattomiksi, elleivät suomalaiset itse sitä halunneet. Heidän valtuuskuntansa voisi saapua Moskovaan vaikka heti. Aselepokysymyksen ratkaisu kävisi näin päinsä lyhyen ajan kuluessa rauhanneuvottelujen yhteydessä.10 Suomalaisille oli turha tarjota hengähdystaukoa, jos he kukaties vielä päättäisivät jatkaa taistelua.
Ruotsalaiset panivat nyt toimeksi. Oltuaan jo yöllä yhteydessä Tukholmaan Tanner sai varhain aamulla -Assarssonin salasähkeen tultua avatuksi UD:ssa – lähettiläs Sahlinin välityksellä tiedon Molotovin vastauksesta. Valtioneuvoston kokoontuessa 6.3. klo 11 ulkoministeri ehdotti valtuuskunnan lähettämistä heti Moskovaan, mikäli mahdollista vielä samana päivänä. Jos neuvottelut siellä veisivät umpikujaan, pyydettäisiin apua Englannilta ja Ranskalta, joiden diplomaattiedustajat Helsingissä olivat luvanneet odottaa vielä muutamia päiviä. Suomi ei siis menettäisi mitään lähtemällä Moskovaan. Länsivaltojen tie oli yhtä vaarallinen kuin ennenkin, ja sitä kulkien Suomi saattoi joutua jakamaan Puolan kohtalon.
Hannulaa lukuunottamatta hallituksen jäsenet hyväksyivät Tannerin ehdotuksen Niukkasen tosin huomauttaessa pitävänsä edelleen kiinni rajan kulkemisesta Viipurin ja Sortavalan eteläpuolitse. Paasikivi kuitenkin muistutti suomalaisten jo suostuneen Viipurin luovutusta merkitseviin ehtoihin. Tietysti voitaisiin neuvotteluissa yrittää kaupungin pelastamista. »Mutta elleivät venäläiset anna perään, olemme siinä suhteessa sitoneet kätemme… Vaikeata sanoa, mitä neuvotteluissa voimme saavuttaa. Stalinhan voi tehdä kauniin shestin (eleen T. P.). Sehän olisi hyvä. – Emme nyt voi tehdä muuta kuin hyväksyä ministeri Tannerin ehdotuksen». Keskustelun jatkaminen todettiinkin tarpeettomaksi presidentti Kallion päättäessä sen tavanomaiseen tunteenpurkaukseensa: »Minusta on siivotonta, että suurvalta pieneltä valtiolta vaatii alueita, joita se vielä ei ole pystynyt valloittamaan».
Ryhdyttäessä valitsemaan Moskovaan lähtevää valtuuskuntaa Paasikiven ehdokkuutta pidettiin itsestään selvänä. Muista Tarton rauhandelegaation jäsenistä nostettiin esille Väinö Voionmaa ja sotilasasiantuntijaksi sopiva Rudolf Walden. Iäkkään professorin ehdokkuus herätti tosin myös kritiikkiä. Voionmaan tilalle ehdotetuista sosiaalidemokraateista Reinhold Sventosta ja Väinö Salovaarasta Tanner torjui edellisen jälkimmäisen taas itse ilmaistessa haluttomuutensa lähtöön.
Eniten keskustelua aiheutti Väinö Kotilaisen aloite Risto Rytin lähettämisestä Moskovaaan. Tätä ei J. 0. Söderhjelm voinut hyväksyä. »Minusta olisi tavaton riski päästää pääministeri sinne; ei tiedä, mitä ryssät tekevät. Eivät kenties päästä häntä takaisin, kun hän haluaapalata. Täällä voi tulla vaikeita asioita». Päiväkirjaansa Söderhjelm merkitsi: »Ilman Rytiä me (hallitus -T. P.) olemme lammaslauma». Niukkasen mielestä taas pääministeriä tarvittiin kotimaassa länsivaltojen kanssa käytäviä neuvotteluja varten.
Toisaalta Pekkala ja von Fieandt korostivat Rytin panoksen merkitystä Moskovassa etenkin maan taloudellisten etujen selvittämisessä venäläisille. Myös arvovaltanäkökohdat tuli ottaa huomioon, koska pääministerin saapuminen tekisi varmaan vastapuoleen suotuisan vaikutuksen. Presidentti Kallio yhtyi tähän todeten Rytin tietenkin joutuvan asemansa vuoksi toimimaan valtuuskunnan puheenjohtajana. »Ei suinkaan ministeri Paasikivi siitä loukkaannu»? Vaikka viimeksi mainittu varauksitta asettuikin kannattamaan Rytiä, tämä ei ilman muuta antanut suostumustaan ja henkilöratkaisut päätettiin kokonaisuudessaan siirtää vielä iltapäivään. Ainoastaan Paasikiven jäsenyys oli toistaiseksi ehdottoman selvä.
Tannerin informoitua samana päivänä eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa hän varmisti sen kannatuksen hallituksen linjalle. Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Urho Kekkonen katsoi tapahtuneen ratkaisun merkitsevän osoitusta »surkuteltavasta paniikista». Sen aiheuttajiakaan ei tarvinnut etsiä kaukaa. Puhumalla nimenomaan»Paasikiven mielialasta» Kekkonen piti vanhaa valtioneuvosta ensi sijassa syyllisenä »antautumishengen» leviämiseen ja kasvamiseen niin voimakkaaksi, ettei taistelun jatkaminen parhaassakaan tapauksessa voinut enää onnistua. Kielteisellä kannallaan Kekkonen pysyi rauhantekoprosessin loppuun saakka yrittäen menestyksettä taivuttaa puolelleen myös presidentti Kallion.11
Valtioneuvoston kokoontuessa uudelleen klo 15 (6.3.1940) Paasikivi käytti laajahkon, ilmeisesti ennakolta sovitun avauspuheenvuoron:
»Olen tällä välin tuuminut asiaa, ja ehdottaisin ja pyytäisin, että pääministeri Ryti lähtisi mukaan Moskovaan. Siellä on hoidettava raskas asia, joka vaikuttaa pitkiksi ajoiksi kansamme kohtaloihin. Hänen läsnäolonsa olisi myös sisäpoliittisesti tärkeä. Monet tulevat pettymään, jos rauha tehdään. Olisi tärkeätä, että hän olisi mukana, enkä vain minä, jonka tiedetään harrastavan rauhan aikaansaantia vaikka uhrauksin. Pääministeri nauttii täällä luottamusta, ja hänen mukanaolonsa tekisi ryssiin vaikutusta, kun he näkisivät että asia otetaan vakavasti meidänkin puolellamme. Valitan, ettei kenraali Walden voi tulla mukaan, hän olisi monessa suhteessa hyvä voima. Mutta jos sotamarsalkka panee jyrkästi vastaan, ei sille voi mitään».
Paasikivi perusteli siis Rytin osallistumista pitkälti samoin näkökohdin, joihin nojautuen hän edellisenä syksynä oli halunnut Tannerin mukaansa Moskovaan. Hallituksessa ei 6.3. iltapäiväkokouksessa enää kukaan vastustanut Rytin lähtöä, joten aluksi epäröinyt pääministeri antoi myös omalta kohdaltaan suostumuksensa.
Waldeniin nähden Mannerheimin vastarinta osoittautui todellisuudessa lievemmäksi kuin mitä Paasikivi oli otaksunut, joten kenraalinkin jäsenyys ratkesi myönteisesti. Voionmaasta Paasikivi sen sijaan totesi olevan vain vähän apua. Kun valtioneuvoksen suosittelemat Svento ja Pekkala jäivät vaille mainittavaa kannatusta, sosiaalidemokraattien edustajaksi tuli lopulta kuitenkin Voionmaa. Keskustelussa, jossa mainittiin myös Kivimäen ja Hannulan nimet, päädyttiin siten valitsemaan rauhanvaltuuskunnan puheenjohtajaksi Risto Ryti, varapuheenjohtajaksi J. K. Paasikivi sekä jäseniksi Rudolf Walden ja Väinö Voionmaa. Matkaan lähdettäisiin vielä samana iltana Tukholman kautta. Sitä ennen pyydettiin länsivaltoja odottamaan Suomen virallista avunpyyntöä 12.3.1940 saakka.
Paasikiven penätessä tulevien neuvottelujen proseduuria hän sai Tannerilta vain yleisen ohjeen: »Te kuuntelette ensin, teette vastaväitteitä ja sähkötätte sitten tänne ». 12
Iltapäivällä Tanner kutsui virkahuoneeseensa jo edellisenä syksynä Moskovan neuvotteluihin tulkkina osallistuneen valtioneuvos Rafael Hakkaraisen, valtuuskunnan sihteeriksi tulevan jaostopäällikkö Johan Nykoppin sekä konekirjoittajaksi määrätyn UM:n kanslisti Helmi Polvisen. Asianomaiset saivat nyt yllätyksekseen tietää lähtevänsä vielä samana iltana ehdottoman salaisena pidettävälle matkalle vihollismaan pääkaupunkiin, Moskovaan.
Muutaman tunnin kuluttua kolmikko kokoontui määrättyyn tapaamispaikkaan, Töölön tulliin, silloisen Turuntien (myöhemmän Mannerheimintien) varrelle pysäköityyn autoon. Myöhemmin paikalle saapui kaksi muuta autoa, joissa istuivat kotoaan noudetut valtuuskunnan varsinaiset jäsenet. Matkaa jatkettiin välittömästi Turkuun. Kuultuaan iltapäivällä Tannerilta tehtävästä ja delegaation kokoonpanosta Voionmaa oli vastannut lähtevänsä siinä seurassa »vaikka maailman ääriin».13
Heti valtioneuvoston aamupäiväistunnon päätyttyä 6.3.1940 Tanner soitti Güntherille ilmoittaen Tukholmaan illalla saapuvasta, Moskovaan matkaavasta delegaatiosta. Sen henkilökokoonpano tiedotettiin ruotsalaisille myöhemmin erikseen asian selvittyä iltapäivällä. Ruotsin hallitusta pyydettiin puolestaan informoimaan Kremliä sekä järjestämään lentoyhteys Tukholmasta Moskovaan.
Ilmoittaessaan viipymättä hankkeesta rouva Kollontaille Günther pyysi häntä samalla välittämään hallitukselleen ehdotuksen aselevon astumisesta voimaan heti valtuuskunnan lähdettyä Tukholmasta. Sama aloite toimitettiin Molotoville myös Assarssonin välityksellä illalla 6.3.1940. Vakuuttaen kysymyksen olevan Ruotsin hallituksen tämän asian yhteydessä esittämästä ainoasta toivomuksesta lähettiläs tähdensi mahdollisimman pikaisen aselevon merkitystä sodan kiistattoman voittajan »hyvän tahdon eleenä» neuvotteluilmapiirin parantamiseksi. Ruotsin ja koko maailman yleiseen mielipiteeseen tällä humanitaarisia tavoitteita ilmentävällä menettelyllä olisi myös hyvin tehokas vaikutus.
Korostaen arvostavansa Ruotsin hallituksen ja lähettiläs Assarssonin rauhantahtoa Molotov piti silti kiinni kannastaan. Ennenaikaisen aselevon solmiminen ei ollut tarkoituksenmukaista, koska neuvottelujen epäonnistuessa sotatoimet jouduttaisiin aloittamaan uudestaan. Sopimukseen päästäisiin nopeasti ja helposti, jos suomalaiset vain hyväksyivät Neuvostoliiton ehdot. Tällöin päättyisivät myös sotatoimet, ja Ruotsin hallituksen toive toteutuisi.14 Kieltäytyessään aselevosta Moskovan ei tarvinnut enää pelätä jyrkkiä toimenpiteitä Tukholman taholta Suomen auttamiseksi. Hanssonin julkilausuma helmikuun puolivälissä oli tehnyt tilanteen tältä osin täysin selväksi.
Neljättä tuntia kestäneen automatkan jälkeen Rytin delegaatio ajoi Turussa suoraan lentokentälle siirtyen väkeä täynnä olleeseen odotuspaviljonkiin, jossa tulijoita tarkasteltiin peittelemättömän uteliaasti.Hetken kuluttua (noin klo 23) noustiin ilmaan. »Kun kone oli lentänyt Ruotsin aluerajan yli, tuli matkustamoon täysi valaistus. Pian kimmelsivät meitä kohti rauhanomaisesti valaistun Tukholman valot – unohtumaton elämys sille, joka oli ehtinyt tottua täydelliseen pimennykseen».15 Bromman lentokentältä siirryttiin suoraan yöpymispaikkaan, Hotelli Plazaan Birger Jarlsgatanille.
Rytille ei jäänyt juuri aikaa lepoon hänen jouduttuaan lähtemään välittömästi Brommasta yölliseen neuvotteluun ulkoministeri Güntherin luo tämän residenssiin. Lausuen tunnustuksensa Ruotsin noudattamalle politiikalle Suomen pääministeri myönsi Moskovan-matkan tosin katkeraksi tosiasiaksi, mutta vallitsevassa epäedullisessa suurvaltapoliittisessa tilanteessa oli pakko antaa periksi parempia aikoja toivoen. Länsivaltojen avusta ja sen tehosta Rytillä ei ollut illuusioita. Suurimpana ongelmana hän näki kysymyksen siitä, miten venäläiset tulisivat täsmentämään rauhanehtonsa.16
Kello seitsemältä aamulla delegaatio noudettiin hotellista takaisin Brommaan, josta lentokapteeni Sixten Barentheinin ohjaama ABA:n (SAS:n edeltäjän) Junkers-merkkinen erikoiskone tuntia myöhemmin starttasi kohti Moskovaa. Matkalaisia varten oli koneen mokakomeroon varattu mnsaasti kylmää kananpoikaa, viinaa ja punaviiniä. Muodollisuuksista Ruotsin UD oli edellisenä päivänä huolehtinut yhdessä rouva Kollontain kanssa järjestämällä valtuuskunnalle »seuruematkaa» varten motsalaisen yhteispassin fiktiivisillä nimillä: Arngren (Ryti), Bronander (Paasikivi), Eskilsson (Walden), Bergkvist (Voionmaa), Blomgren (Hakkarainen), Karlkvist (Nykopp) ja Sundström (Polvinen). Asianomaisille oli hankittu myös Latvian ja Neuvostoliiton viisumit.
Välilasku Riikaan aiheutti matkaa siihen saakka verhonneen salaisuuden murtumisen. Vaikka valtuuskunta pysytteli koko ajan koneessa, eräiden tarmokkaiden journalistien oli onnistunut päästä kentällä riittävän lähelle havaitakseen ikkunamudun lävitse Paasikiven helposti tunnistettavan profiilin. Se riitti saamaan kansainvälisen huhumyllyn liikkeelle.
Iltapäiväauringon vielä loistaessa ehdittiin Moskovaan, jonka lentokentällä olivat vastassa ulkoasiainkansankomissariaatin protokollapäällikkö V. N. Barkov ja Ruotsin lähetystön sotilasasiamies Anders Flodström. Autoilla siirryttiin lujaa vauhtia ajaen ja liikennevalojen väreistä piittaamatta neuvostohallituksen upeaan vierastaloon, jossa edellisenä kesänä olivat vuoron perään asuneet Englannin ja Ranskan neuvottelijat sekä ulkoministeri von Ribbentrop seumeineen. Palatsissa »vilisi» avuliasta palveluskuntaa opastamassa matkalaisia heille varattuihin tilaviin huoneisiin. Ylellinen, herkullinen ateria odotti valmiiksi katettuna. Jatkossakin vieraista pidettiin hyvää huolta.17 »Toimitusjohtaja Arngrenin» seulille oli päässyt onnellisesti perille.
Valtuuskuntien kokoontuessa Kremlissä 8.3.194018 suomalaiset havaitsivat pettymyksekseen Stalinin puuttuvan joukosta. Tästä voitiin päätellä ehtojen tulleen ainakin pääkohdiltaan jo lyödyksi lukkoon. Isäntämaan puolesta neuvottelupöydän ääreen asettuivat Molotovin lisäksi politbyroon jäsen ja Leningradin puoluejohtaja A. A. Zdanov sekä yleisesikunnan päällikön sijainen, prikaatinkomentaja A. M. Vasiljevski, joka Stalinilta saamiensa yleisohjeiden pohjalla oli Molotovin ja yleisesikunnan päällikön B. M. Saposnikovin johdolla valmistanut rajansiirtoja koskevat vaatimukset. Vaikka korkeimman sotilasjohdon edustaja pysyttelikin neuvotteluissa vaiteliaana, jo hänen pelkkä läsnäolonsa viestitti vastapuolelle strategisten näkökohtien painokkuudesta.
Ensi kertaa mukana ollut Ryti sai Neuvostoliiton edustajista voittopuolisesti negatiivisen kuvan. Kaikessa »vastenmielisyydessään» Molotov vaikutti kuitenkin »jonkin verran herrasmieheltä». Zdanovia Ryti luonnehti myöhemmin »lihavaksi elostelijaksi», jonka vaatetus ja ulkoasu »eivät suinkaan vastanneet tilaisuuden vakavuuden ja tärkeyden edellyttämää tasoa». Eniten Suomen valtuuskuntaa näyttävät kuitenkin harmittaneen Leningradin puoluejohtajan ensimmäisenä neuvottelupäivänä harrastamat »tyhmät ja pahansisuiset» hyökkäykset Suomea ja sen politiikkaa vastaan. Tyydytyksekseen Ryti seuraavassa istunnossa havaitsi Molotovin »vaientaneen» Zdanovin.
Prikaatinkomentaja Vasiljevskissa Suomen pääministeri näki »uuden sotilas-Venäjän» tyypillisen, kylmän ja kovan edustajan, »joka lähettää divisioonia silmää räpäyttämättä kuolemaan. Julma ihminen». Uraansa edistääkseen Vasiljevski oli katkaissut suhteensa iäkkääseen teologi-isäänsä ja äitiinsä, mistä seikasta entiset pappisseminaarilaiset Stalin ja Mikojan tekivät usein pilaa. 19
Muistelmissaan Paasikivi niinikään luonnehti nyt ensi kerran tapaamansa Leningradin »kenraalikuvernöörin» Zdanovin esiintymistä »vihamieliseksi». Ennen kirjansa painattamista hän tosin alensi »kenraalikuvernöörin» »johtajaksi» ja laimensi »vihamielisen» »epäystävälliseksi». Sellaisenaan Neuvostoliiton valtuuskunnan kokoonpano ei luvannut suomalaisille hyvää.20
Ždanovin tunteita eivät sittemmin lieventäneet NKVD:n häntä varten laatimat katsaukset Leningradin alueen väestön mielialoihin. Erityistä ihmetystä herätti Kuusisen hallituksen äkillinen katoaminen näyttämöltä. Agitaattoreille saatettiin todeta: »Aikaisemmin sanottiin, että Suomen kanssa emme käy sotaa, ja sitten odottamatta solmimmekin rauhan».21
Ensimmäiseen yhteiskokoukseen valmistautuessaan Rytin delegaatio asetti keskeiseksi tavoitteekseen Viipurin »pelastamisen». Kun periaatteessa oli jo etukäteen jouduttu suostumaan »Pietari Suuren rajaan», jäi jäljelle turvautuminen Stalinin »suurpiirteiseen eleeseen», jollaiseen Kollontai oli Tukholmassa viittaillut. Valtuuskunnan yhteisesti laatimassa, Rytin venäjäksi esittämässä avauspuheenvuorossa tuotiin julki harras toivomus, että Venäjä osoittaisi rauhanneuvotteluissa kohtuutta ja oikeudenmukaisuutta. »Olisi koetettava hyvän tahdon ja sovinnollisuuden ilmapiirissä löytää sellainen ratkaisu, joka kohtuullisesti täyttäisi Neuvostoliiton sotilaalliset tarpeet mutta samalla olisi omiaan viemään tulokseen, joka Suomen kansan ja valtakunnan elinehtojen kannalta olisi tyydyttävä ja loisi edellytykset pysyväisten hyvien suhteiden aikaansaamiselle Suomen ja Neuvostoliiton välille jättämättä tarpeettomasti meidän kansamme mieleen syvää katkeruutta».
Muistelmissaan Paasikivi toteaa Molotovin vastanneen näihin »järkeviin ja oikeisiin sanoihin ja ajatuksiin» tavalla, »joka ei osoittanut toisenkin puolen kannan ymmärtämystä (eikä myöskään mielestäni riittävää poliittista kaukonäköisyyttä ja malttia). Hänen puolustuksekseen voi sanoa (- joskaan se ei asiaa paranna-), että historian todistuksen mukaan samalla tavalla suurvaltavoittaja on miltei aina sodan jälkeen ajatellut ja menetellyt». – Suluissa olevat kohdat Paasikivi katsoi aiheelliseksi jättää pois kirjansa painetusta versiosta.
Molotovin vastaus osoittautui armottomaksi Suomeen kohdistuvaksi syytösryöpyksi, joka ei jättänyt sijaa »suurpiirteiselle eleelle». Edellisen syksyn neuvottelujen epäonnistuminen johtui yksinomaan suomalaisten vihamielisestä asenteesta. Helsingin hallitus ryhtyi sotilaallisiin valmisteluihin juonitellen yhdessä Englannin ja Ranskan kanssa alueensa luovuttamisesta tukikohdaksi hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan ja Leningradin valtaamiseksi.
Sanamuodoltaan vielä kitkerämmissä lausunnoissaan Zdanov ihmetteli, minkä vuoksi Suomi ei ollut esittänyt vastalausettaan The Times ja Le Temps -lehtien Neuvostoliittoon kohdistuvien »aggressiivisten» kirjoitusten johdosta. Erityisesti Suomen sotilaspiirit vihasivat Neuvostoliittoa ja maan yleinen mielipide oli kiihotettu sotaan.
Molotovinkin mielestä sota osoitti suomalaisten vihamielisyyden »suuremmaksi kuin mitä olimme luulleetkaan». Niinpä Leningradin turvallisuuskysymys oli vastaavasti kasvanut entistä tärkeämmäksi, eivätkä aikaisemmat ehdotukset Karjalan kannaksella enää riittäneet sen ratkaisemiseen. Myös Murmansk ja sinne johtava rata piti turvata. Pöydälleen varaamastaan paperista lukien ulkoasiainkansankomissaari saneli sitten Neuvostoliiton vaatimukset: 1) Hankoniemi ynnä Lappohjan satama sekä ympärillä olevat saaret. 2) Virolahden kirkon ja Paation välistä lähtevän ja edelleen suuntaa Vainikkala-Nuijamaa-Enso-Koitsanlahti-Uukuniemi-Värtsilä-Korpiselkä-Lahnajärvi noudattavan linjan eteläpuolinen alue. Kartalla jotakuinkin suora viiva vastasi Molotovin mielestä Pietari Suuren rajaa. 3) Muurmannin radan läheisyyden vuoksi Kuusamon ja Sallan pitäjien itäosat liitettäisiin Neuvostoliittoon. Ruotsiin suuntautuvan kauttakulkuliikenteen helpottamiseksi suomalaisten oli rakennettava rautatie Sallasta Kemijärvelle. 4) Kalastajasaarennon molemmat niemet tuli luovuttaa Neuvostoliitolle. 5) Petsamo palautettaisiin Suomelle. – Aikaisemmin esillä olleesta keskinäisestä avunantosopimuksesta Molotov ei puhunut mitään. Naapurimaansa sisä- ja ulkopolitiikkaan Neuvostoliitto ei hänen mukaansa sekaantuisi.
Voionmaa kuvasi tunnelmiaan myöhemmin päiväkirjassaan: »Siinä olivat nyt Viipurinlahti, Saimaan kanava ja muut kaikki niinkuin partaveitsellä poikkiviillettyinä. Sitten oli itärajan pohjoisosassa lohkottu koko itäosa Kuusamoa Paanajärven länsipuolelta ja suuri osa Kuolajärveä Sallan kirkon länsipuolelta alkaen. Ei olisi uskonut tätä kaikkea, ellei olisi nähnyt noita mustia viivoja viheriäisellä kartalla».
Molotovin ja Ždanovin syytöksiä kuunnellessaan Rytin valtuuskunnan jäsenet kysyivät hämmästyneinä itseltään, uskoivatko asianomaiset itse mitä sanoivat. Eiväthän suomalaiset olleet aloittaneet sotaa vaan Neuvostoliitto, kuten Kansainliittokin oli todennut. Ajatus Suomesta sodan provosoijana oli liian mielikuvituksellinen voidakseen tulla vakavasti otetuksi. Torjuttuaan jyrkästi syytökset vihamielisyydestä, Leningradiin kohdistuneista valtausaikeista sekä ulkomaiden vaikutuksesta Suomen asevoimiin ja sodan puhkeamiseen ylipäänsä Ryti ja Paasikivi korostivat maansa noudattamaa itsenäistä puolueettomuuspolitiikkaa. Linnoituslaitteensa Suomi oli rakentanut suojakseen pelkästään omin varoin ja omalla työvoimalla. Ulkomainen joukkoapu sodan aikana supistui kahteen vahvistettuun ruotsalaiseen pataljoonaan.
Vastapuolen asenteen havaittuaan Rytin delegaatio päätteli väittelyn jatkamisen vain pahentavan tilannetta. Myöhemmin muistelmissaan Paasikivi näki taustalla bolsevikkien piintyneen epäluulon, jonka mukaan porvarilliset länsimaat alituisesti vaanivat tilaisuutta sosialistisen Neuvostoliiton tuhoamiseen. Tälle pakkomielteelle olivat talvisodan aikaiset interventiohankkeet antaneet lisävirikettä, joskaan ne eivät oikeuttaneet suomalaisiin kohdistuneita syytöksiä sodan. alkamisesta. »Venäläisten epäselvät väitteet tuntuivat tavallisilta suurvaltojen etsityiltä verukkeilta. Neuvostoliitto oli aloittanut sodan Suomea vastaan, ja nykyaikaisen kansainvälisen moraalikirjan mukaan siihen ei ollut kenelläkään muistuttamista. Se oli sodan voittanut ja tahtoi käyttää voittoaan hyväkseen. Mutta suurvalloilla on tarve jollakin tavalla puolustaa väkivallantekojaan», Paasikivi päätteli.
Pitäessään kiinni Viipurista suomalaiset saivat tietenkin Molotovin suusta kuulla hyväksyneensä jo ennakkoehtojen yhteydessä Pietari Suuren rajan. Voimatta kiistää tätä Ryti ja Paasikivi turvautuivat selitykseen, jonka Voionmaa muistiinpanoissaan myönsi osittain »advokatyyriksi». Ennakkoehdoissa oli kylläkin puhuttu »suurin piirtein Pietari Suuren rajasta» mutta toisaalta erikseen Karjalan kannaksesta Viipuriin saakka ja Sortavalasta sekä Laatokan pohjoispuolesta. »Minkä tähden ette sanoneet vain Pietari Suuren linja?», tiukkasi Paasikivi. Sailaa koskeva vaatimus taas oli täysin uusi, eikä siitä ollut puhuttu aikaisemmin mitään.
Paasikivi luonnehti ehdotettua rajaa kokonaisuudessaan keinotekoiseksi sen leikatessa toisistaan alueita, jotka sekä taloudelliselta että henkiseltä kulttuuriltaan kuuluivat elimellisesti yhteen. Tällaisten vaikeuksien luominen oli täysin turhaa. Eikö voitaisi rajoittua keskustelemaan Leningradin turvallisuudesta Stalinin edellisenä syksynä mainitseman Suvannon-Seivästön linjan pohjalta?
Molotov muistutti herra Paasikiveä siitä, etteivät syksyn ehdot myöhempien kokemusten valossa enää riittäneet. »Sodalla on oma logiikkansa». Pietari Suuren rajaa koskevan vaatimuksen hän oli kahteen otteeseen täysin selvästi ilmoittanut lähettiläs Assarssonille. Miksi Suomen edustajat halusivat tunnustaa Uudenkaupungin rauhan rajasta vain sen itäisen mutta ei läntistä osaa? – Paasikiven »laajanpuoleiseksi ja ikävänsävyiseksi» luonnehtima keskustelu päättyi sopimukseen kokoontua uudelleen suomalaisten ehdittyä lähemmin perehtyä Neuvostoliiton ehtoihin.22
Samana päivänä (8.3.1940) Rytin delegaatio sai Helsingistä kuulla länsivaltojen suostuneen odottamaan Suomen avunpyyntöä 12.3.1940 saakka. Vielä voimakkaammin rauhanneuvottelijoihin vaikutti tieto Pariisista kotimaahan palanneen eversti Paasosen mukanaan tuomista terveisistä. Englannin ja Ranskan lupaukset olivat nyt kiinteytyneet pitemmälle kuin koskaan aikaisemmin. Apu käsittäisi 57 000 miestä taistelujoukkoja, joista 15 000 olisi perillä kolmen viikon kuluessa, loput rautatiekuljetuksista riippuen. Kokonaisvahvuutta voitaisiin tarvittaessa lisätä. Ruotsin ja Norjan kantaa ei vielä tiedetty.
Tannerin sähkeen mukaan »Mannerheimia interventio alkaa suoranaisesti houkutella kun rauhanehdot raskaat. Hän ajattelee appeal olisi heti tehtävä, ellei vaatimuksia nopeasti helpoteta. Tällä rinnakkaistoiminnalla voisi mielestään taivuttaa Sovjetia helpotuksiin». Tanner itse suhtautui »tämmöiseen kaksoispeliin» epäilevästi, vaikka Daladier olikin ilmoittanut länsivaltojen kieltäytyvän lopullisissa rauhanjärjestelyissä kaikesta vastuusta Suomeen nähden, mikäli se nyt suostuisi maan itsenäisyyden myöhempään tuhoamiseen tähtäävän, »viekastelevan» vastustajan sanelemiin ehtoihin.23
Moskovassa kovan paineen alla työskentelevään valtuuskuntaan Helsingistä kantautuneilla uutisilla oli tehokas vaikutus. Nykopp raportoi myöhemmin Pakaslahdelle delegaation valmistautuneen jo luopumaan neuvottelujen jatkamisesta ja jättämään Moskovan; jopa lentokoneen lähtöaikaa oli harkittu. 24
Rytin muistelmien mukaan erityisesti Paasikivi ja Voionmaa halusivat rauhansopimuksen alistamista ennen allekirjoitusta eduskunnan harkintaan. Sitä varten neuvottelut tuli keskeyttää ja valtuuskunnan matkustaa Helsinkiin. Vasta eduskunnan hyväksyttyä sopimuksen delegaatio palaisi Moskovaan allekirjoittamaan sen. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun aikaisemmat mielipiteet »joissakin piireissä» olivat alkaneet horjua. Paasikivi piti ilmeisesti tässä yhteydessä ensi sijassa silmällä Mannerheimin kannanottoja.
Tällä kertaa heräsivät »toiveunesta» ensimmäisinä Ryti ja Walden epäillen länsivaltojen avun tehokkuutta. Rauhan viivästyminen saattoi johtaa sotilaalliseen luhistumiseen. Suomen vastarinnan heiketessä venäläiset eivät kukaties enää suostuisikaan rauhaan vaan jatkaisivat sotaa koko maan valtaukseen saakka. Päivittäin raskaita uhreja vaativat taistelut oli siksi saatava pikaisesti päättymään allekirjoittamalla hallitukselta saatavin valtuuksin rauha. Sitä ennen ei vastapuoli suostuisi aselepoon. Eduskuntahan saisi asian joka tapauksessa käsiteltäväkseen ratifioinnin yhteydessä. Jos se tällöin vastoin odotuksia tahtoisi hylätä sopimuksen ja jatkaa sotaa, joukot olisivat ainakin saaneet levätä kymmenkunta päivää ja päästä pahimmasta väsymyksestään.
Ryti ilmoitti vievänsä asian valtuuskunnassa tarvittaessa äänestykseen, jolloin tasatulos merkitsisi puheenjohtajan kannattaman vaihtoehdon voittoa. Kenraali Waldenin kanssa hän olisi valmis ottamaan täyden vastuun päätöksestä. Paasikivi ilmoitti tällöin heti, ettei hän suinkaan halunnut vetäytyä vastuusta, mihin kannanottoon Voionmaa yhtyi. Neuvottelujen keskeyttämistä koskeneesta ajatuksesta oli näin luovuttu. Varmuuden vuoksi asia alistettiin sähkeitse Helsingin hallituksen harkittavaksi.25
Valtuuskunnan omaksumaa linjaa vahvistivat Yhdysvaltain ja Ruotsin diplomaattiedustajien Laurence Steinhardtin ja Vilhelm Assarssonin vierailut suomalaisten majapaikassa. Muut halukkaat kävijät, mm. Tanskan ja Norjan ministerit, NKVD:n vartiosto käännytti rakennuksen ulko-ovelta takaisin. Sodan jatkamiseen pyrkivien länsivaltojen edustajia ei delegaation puheille liioin tietenkään laskettu. Steinhardt suositteli suomalaisille Pietari Suuren rajaan pernstuvien rauhanehtojen hyväksymistä, mikäli he eivät yksinään jaksaisi pitää puoliaan kuutta kuukautta. Assarsson oli samaa mieltä lohduttaen Rytin valtuuskuntaa yleisellä huomiolla siitä, etteivät valtakuntien rajat »nykyisin» olleet kovinkaan pysyviä.26
Suomalaiset saivat jäädä jatkamaan yksinäistä taisteluaan. Yrittäen vaikuttaa poissa pysyttelevään Staliniin he laativat muistion, jonka Paasikivi luki valtuuskuntien toisen kokouksen alussa 10.3.1940. Kun Voionmaan päiväkirjassa »Ipsissimuksen» nimellä kulkeva diktaattori ei nytkään saapunut paikalle, jouduttiin tyytymään luetun paperin jättämiseen Molotoville. Se muodosti samalla suomalaisten vastauksen kaksi päivää aikaisemmin saatuihin Neuvostoliiton ehtoihin, joiden katsottiin entisestään kiristyneen.
Valtuuskunta totesi helmikuussa puhutun »Hangon vuokraamisesta». Vasta nyt saatiin tietää kysymyksen olevan myös ympärillä olevista saarista. Niinikään oli vaadittu Karjalan kannasta ynnä Viipurin kaupunkia sekä Laatokan pohjoisrantaa ynnä Sortavalaa, minkä yhteydessä viitattiin Pietari Suuren rajaan. Kun Kannas ja Viipuri olivat tarkoin rajattuja maantieteellisiä käsitteitä, mitä ei voitu sanoa Laatokan pohjoispuolisesta vyöhykkeestä, suomalaiset väittivät tämän perusteella ymmärtäneensä Pietari Suuren linjalla tarkoitetun viimeksi mainitun alueen pohjoisrajaa. Yrittäen loppuun saakka pitää kiinni Viipurista Rytin valtuuskunta koetti todistaa, ettei itse kaupungilla ollut Neuvostoliitolle mitään strategista merkitystä. Arvovaltakysymystä taas oli turha asettaa, koska yleisesti tunnustettiin puna-armeijan taistelleen urhoollisesti.
Suomelle sen sijaan Viipurilla oli »suunnaton» historiallinen, sivistyksellinen ja taloudellinen arvo. Siksi esitettiin kaupungin jättämistä pois luovutettavasta alueesta. Näin vältettäisiin myös koko Itä-Suomen talouselämälle keskeisen Saimaan kanavan katkaiseminen. Laatokan pohjoispuolellakin haluttiin eräitä pienempiä rajanmuutoksia.Molotovin kartalle vetämä suora linja ei muutenkaan vastannut alkuperäistä Pietari Suuren rajaa. Edelleen Neuvostoliitto oli aikanaan luvannut vetää joukkonsa pois muilta miehittämiltään alueilta. Nyt kuitenkin vaadittiin Kuusamon ja Sallan itäosia sekä Kalastajasaarennon niemiä, joista ei aikaisemmin ollut puhuttu mitään. Tässäkin suhteessa vaatimukset olivat siis kasvaneet.
Molotov korosti vastauksessaan vaatimusten strategista luonnetta, johon sodan kokemukset osaltaan vaikuttivat. Useaan otteeseen hän varoitti rauhanneuvottelujen katkeavan, ellei ehtoja hyväksytty. Syksyllä 1939 esillä olleita korvauksia yhteisöjen ja yksityisten menettämästä omaisuudesta Neuvostoliitto ei enää suostuisi maksamaan. Paasikiven viittaukseen Pietari Suuren Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 Ruotsille maksamasta korvauksesta tuli vastaus: »Kirjoittakaa kirje Pietari Suurelle. Jos hän käskee, niin maksamme korvauksen».
Sallan-Kemijärven radan rakennustyötä voitaisiin sen sijaan avustaa, kun taas suomalaisten tulisi välttää liioiteltuja tulkintoja Kuusamon ja Sallan itäosien luovutusvaatimuksen esittämisestä· vasta nyt. Joukot oli kylläkin luvattu poistaa Pietari Suuren rajan takaisilta alueilta, mutta tämä ei välttämättä koskenut kaikkia em. alueita. Petsamon palauttamisesta tuli saada korvaus.
Yleensä Molotov korosti viivyttelyn kohtalokkuutta suomalaisille. Jollei ratkaisuun päästy pian, Neuvostoliitto palaisi Kuusisen kansanhallituksen linjalle. Kaksi tuntia kestäneen väittelyn jälkeen suomalaiset lupasivat antaa lopullisen vastauksensa saatuaan ohjeet Helsingistä.27
Suomen hallituksessa Neuvostoliiton ehdot herättivät kauhistusta. Maaliskuun 9. päivänä pidetyssä epävirallisessa istunnossa Hannula ja Niukkanen suosittelivat entiseen tapaan länsivaltoihin turvautumista. Vaatimusten ankaruudesta tyrmistynyt presidentti Kalliokin ehdotti »miesten kutsumista kotiin» Moskovasta, jotta voitaisiin yhdessä tehdä päätös ennen länsivaltojen asettaman määräajan (12.3.1940) umpeutumista. Näin pitkälle ei enemmistö vielä ollut valmis menemään. Nyt päädyttiin yhtäältä odottamaan Mannerheimilta luvassa ollutta kannanottoa sekä toisaalta tiedustelemaan, eikö välittäjämaa Ruotsi voisi tehdä mitään Neuvostoliiton ehtojen lieventämiseksi.28
Soittaessaan illalla 9.3.1940 Güntherille, joka oli saanut tietoonsa ehdot jo aikaisemmin, Tanner ilmaisi olevansa »epätoivon partaalla». Tilanne alkoi näin vaikuttaa myös Tukholman kannalta huolestuttavalta. Länsivaltojen intervention torjumiseksi Ruotsin hallituksen ensisijaisena intressinä oli saada suomalaiset lopettamaan epäröintinsä ja solmimaan rauha mahdollisimman pian. Esteeksi tämän pyrkimyksen tielle näyttivät nousevan Stalinin kiristyneet vaatimukset, jotka saattoivat ajaa Helsingin lännen syliin. Niinpä Günther katsoikin aiheelliseksi Tannerin pyyntöä noudattaen kääntyä vielä kerran Kollontain puoleen.
Neuvostolähettiläs sai nyt kuulla Suomen hallituksen, joka joutui ottamaan huomioon maansa yleisen mielipiteen, tuskin pystyvän solmimaan rauhaa, ellei ehtoja palautettaisi sen aikaisemmin hyväksymälle pohjalle. Erityisen tärkeätä olisi rajan vetäminen Virolahdelta lähemmäksi Viipuria. Suomen kieltäytyminen rauhasta taas vaikuttaisi skandinaaviseen opinioon ja länsivaltojen asenteeseen. Ehtojen lieventämistä edellyttävän ratkaisun lykkäytyminen 11.3.1940 jälkeiseen aikaan toisi mukanaan »suuria riskejä». Varmuuden vuoksi UD lähetti saman viestin myös Assarssonin välityksellä Molotoville.29
Kremliin motsalaisten vetoomukset eivät alkuunkaan tehonneet. Molotov ilmoitti Assarssonille hallituksensa pitävän jyrkästi kiinni asettamistaan ehdoista, joista Uudenkaupungin rauhan rajaa suurin piirtein vastaava linja oli ajat sitten ilmoitettu. Pohjoisessa taas kysymys keskittyi Muurmannin radan turvallisuuteen, eikä Ruotsilla ollut tältä osin eikä muutenkaan mitään pelättävää. Päinvastoin Moskova halusi ystävällisiä suhteita Tukholman kanssa ja oli edelleen valmis antamaan sille »kaikkea apua Ahvenanmaan kysymyksessä», jossa edellisenä kesänä ja syksynä noudatettu linja oli siis muuttunut. Ulkopuolisten sekaantumista Neuvostoliitto ei pelkäisi. Suomalaisiin nähden kanta pysyi kuitenkin tinkimättömänä. Kukaan ei pakottanut heitä allekirjoittamaan sopimusta, mutta seuraavalla kerralla ehdot tulisivat olemaan vielä kovemmat. Aikansa intettyään Assarsson lopulta havaitsi turhaksi jatkaa keskustelua. 30
Jo ennen motsalaisten yrityksen epäonnistumista ratkaisu Helsingissä oli tapahtunut. Kuultuaan johtavien kenraaliensa mielipiteen Mannerheim vakuuttui illalla 9.3.1940 pikaisen rauhanteon välttämättömyydestä. Sotilaallinen tilanne ei kerta kaikkiaan sallinut enää taistelun pitkittämistä. Tämän mukaisesti hallitus päätyi ohjimaan valtuuskuntaa: »Kun vaikea jatkaa sotaa edes luvatun avun turvin ja kun yhteys hidas, valtuutamme teidät päättämään asian täydellä vallalla, jos olette yksimieliset. Aselepo myös heti saatava». Päivitellen marsalkan ja hänen kenraaliensa lausunnon »kamaluutta» presidentti Kalliokin oli nyt valmis taipumaan Hannulan ja Niukkasen vastarinnasta huolimatta. Samalla hallitus joutui toteamaan, etteivät Ruotsin ponnistelut Kremlin vaatimusten lieventämiseksi merkinneet sitä, että se olisi muuttanut kielteistä kantaansa länsivaltojen interventioon nähden.
Ohjeet Moskovaan pysyivät ennallaan, vaikka presidentti – tällä kertaa Söderhjelmin tukemana – vielä hallituksen aamuistunnossa 11.3.1940 toisti epäröivän kantansa. Varmuuden vuoksi esittämäänsä kysymykseen Rytin valtuuskunta sai samana päivänä hallitukselta yksiselitteisen vastauksen: »Tilanne pakottaa hallituksen hyväksymään ehdot. Edellytys aselepo status quo, että ennätämme tyhjentää alueet». Vaara »häpeärauhan» myöhemmästä vyöryttämisestä Moskovassa neuvotelleen delegaation vastuulle katsottiin nyt riittävän selvästi torjutuksi.31
Kahdessa ensimmäisessä yleiskokouksessa Suomen valtuuskunta oli yleiskeskustelun lisäksi keskittynyt taistelemaan Viipurin puolesta. Törmättyään Molotovin järkähtämättömyyteeen Ryti, Paasikivi ja Walden (Voionmaa ei puheenvuoroja juuri käyttänyt) yrittivät illalla 11.3.1940 pidetyssä kolmannessa yhteiskokouksessa tinkiä edes pieniä, paikallisia myönnytyksiä vaaditusta rajalinjasta. Se oli vedetty sotilaallisia näkökohtia silmällä pitäen ja tuotti Suomelle tarpeettomia taloudellisia vaikeuksia erottamalla elimellisesti yhteenkuuluvia alueita toisistaan.
Erityisesti tämän katsottiin koskevan Enson, Jääsken ja Värtsilän asutuskeskuksia sekä niiden lähiympäristöä. Ehdotus ylitti muutenkin paikoin Pietari Suuren rajan. Kuusamosta ja Sallasta vaadittua aluetta tahdottiin myös pienentää. Saimaan kanavasta rantavyöhykkeineen tuli muodostaa suomalainen »käytävä». Lisäksi tarvittiin lastauspaikka Uuraassa Viipurinlahdella.
Syntyneessä laajassa keskustelussa Molotov Zdanovin myötäilemänä korosti sotilaallisten tekijöiden merkitystä. Niiden rinnalla pienet taloudelliset näkökohdat saivat väistyä. Suomalaisten aluetarkistuspyyntöihin hän kieltäytyi suostumasta vedoten yhtäältä Viipurin – Elisenvaaran ja toisaalta Muurmannin radan läheisyyteen. Poikkeuksen muodosti Värtsilä, jonka kohdalle ulkoasiainkansankomissaari piirsi karttaan pienen puoliympyrän. Sen lisäksi Enson ja Jääsken kohtalo jäisi neuvostohallituksen harkintaan.
Molotovin mukaan kansainväliset kokemukset »käytävistä» olivat kauttaaltaan osoittautuneet negatiivisiksi. Useimmiten tällaisista »koridooreista» oli tullut vain riitakapuloita. Rytin laajat selostukset kanavan merkityksestä koko Itä-Suomen talouselämälle kaikuivat kuuroille korville. Molotovin mielestä kuljetukset voitiin yhtä hyvin suunnata Kotkan sataman kautta.
Kuusamosta ja Sallasta keskusteltaessa Ryti huomautti niiden olevan pääosin vielä suomalaisten hallussa, mihin Molotov latasi: »Haluatteko, että ensin otamme nuo alueet, ja sitten vasta neuvottelemme niistä?» Sodan jatkuessa Neuvostoliitto epäilemättä voittaisi. Kansojen itsemääräämisoikeuteen viittaavaan Rytin vetoomukseen Molotov hymähtäen vastasi kysymyksen olevan minimivaatimuksista. Muut suurvallat eivät vastaavalla tavalla tyytyisi neuvottelemaan Suomen kokoisen maan kanssa. Lukuunottamatta Ensoa, Jääskeä ja Värtsilää koskenutta harkintalupausta Rytin valtuuskunta ei onnistunut tinkimään mitään myönnytyksiä. Keskeisiltä ääriviivoiltaan rauhansopimus alkoi valmistua Molotovin sanelun mukaisesti.32
Suomalaisten turhautuneisuus purkautui majapaikkaan palattua myöhään yöhön jatkuneissa keskusteluissa, joita Voionmaa on päiväkirjassaan kuvannut:
»Valvoimme viime yönä yhdessä järjestellen maamme tulevia oloja ja arvostellen ihmisiä jokseenkin suorasukaisesti. Kyllä saivat Waldenin suusta kunniansa Cajanderit, Niukkaset ym. Ryti kuvasi iskevästi Hannulan tyhmyyttä. Yliveto kuitenkin oli Paasikiven (!), joka taas ‘räjähytti ilmaan’ ulkoministeriön ja useimmat lähettiläät ties kuinka monennen kerran, julisti raivokkain elein Ruotsin paskamaaksi, ei kuitenkaan kulttuurisuhteessa, ja motsalaiset paskakansaksi… Enkä tainnut minäkään olla sutiani käyttämättä tässä plankkumaalauksessa. Walden ja Paasikivi olivat käydä käsikähmään Ruotsin vuoksi, jota Pkivi niin armottomasti ahdisti ja Walden ritarillisesti puolusti. Mutta puhuttiin vielä enemmän maamme tulevaisuudesta, kolonisoitiin Uusimaa ja Etelä-Suomi evakuoidulla väestöllä (minun ohjelmani), rakennettiin Saimaan kanavan sijaan uudet paremmat kanavat Kymen suusta Päijänteeseen ja siitä Saimaalle, lisättiin kansan työvoimaa ja säästäväisyyttä, kehuttiin nuorisoa (Ryti ja Walden ilmeisesti ajatellen insinööripoikiaan)».33
Kun suomalaisten majapaikkaan luonnollisesti oli asennettu kuuntelulaitteet, niiden välittämät keskustelut tarjosivat kaiketi isännille hyödyllisen informaation ohella myös joitakin hauskoja hetkiä.
Maaliskuun 11. päivänä Tanner selosti tilanteen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle todeten hallituksen suostuneen rauhanehtoihin. Vain puolisen tuntia keskusteltuaan valiokunta äänin 13–4 hyväksyi hallituksen toimenpiteet. Vastaan äänestivät IKL:n K. R. Kares, maalaisliiton Urho Kekkonen ja Kalle Kämäräinen sekä sosiaalidemokraattien Ville Komu. Kun tieto tästä vielä samana päivänä vuoti STT:n välityksellä Ruotsin lehtiin ja sitä tietä luonnollisesti myös Moskovaan, Tanner ilmoitti asian poliisille. STT:n johtaja Eero A. Berg tuomittiinkin muutaman kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Hallituksen piirissä vuoto vahvisti käsitystä, jonka mukaan todella tärkeitä asioita ei voitu uskoa eduskunnalle.34
Valtuuskuntien kokoontuessa Moskovassa 12.3.1940 klo 17 Molotov ilmoitti suorasukaisesti hallituksensa kieltäytyneen hyväksymästä mitään niistä myönnytyksistä, jotka hän edellisenä päivänä oli luvannut ottaa harkittavaksi. Kysymys siitä, oliko Suomessa tapahtuneella vuodolla vaikutusta Kremlin päätökseen, jää toistaiseksi avoimeksi. Selvänä voidaan pitää, ettei Helsingissä tapahtunut »moka» ainakaan vahvistanut Neuvostoliiton johdon halukkuutta myönnytyksiin. Stalinin pysyttely poissa neuvottelupöydästä osoitti tosin jo sellaisenaan oleellisten ratkaisujen tulleen tehdyksi etukäteen.
Suomalaisten vielä maaliskuun 12. päivän kokouksessa tekemä yritys Enson, Jääsken ja Värtsilän säilyttämiseksi tuli siten torjutuksi. Joistakin aivan pienistä paikallisista yksityiskohdista voisi myöhemmin pemstettava yhteinen rajankäyntikomissio sopia. Muuten Molotov varoitti: »Olemme jo helmikuun 23. päivänä ilmoittaneet minimiehtomme, emmekä nyt voi niitä lieventää. Neuvottelut ovat kestäneet kauan. Ei ole hyvä ottaa esille uusia kysymyksiä eikä tehdä uusia ehdotuksia».
Esitettyään kaikesta huolimatta erinäisiä sopimusluonnoksen yksityiskohtiin liittyviä huomautuksia suomalaiset viittasivat siihen, että heillä ennen kokousta oli ollut vain tunti aikaa Neuvostoliiton jättämän luonnoksen tarkasteluun. Tämän vuoksi sovittiin uuden kokouksen järjestämisestä vielä samana iltana klo 22.
Käytettyään väliajan sopimusluonnoksen tutkimiseen delegaatio palasi Kremliin. Valittaen kovien rauhanehtojen aiheuttamaa päänsärkyä ja huonovointisuutta (Todellisuudessa pääministeri kärsi jo ennen matkaa alkaneesta influenssasta.) Ryti luovutti puheenvuoron Waldenille, joka ehdotti joukkojen siirtämiseen varatun ajan pidentämistä sekä sotavankien vaihtoa koskevan kysymyksen järjestämistä. Edelliseen Molotov suostui mutta huomautti jälkimmäisen osalta sotavankien joukkoon kuuluvan Neuvostoliitossa myös sellaisia, jotka eivät olleet Suomen kansalaisia. Lisäksi oli otettava esille eräiden Suomessa vangittujen henkilöiden (mm. Toivo Antikaisen »ja muiden Kuusisen ystävien») vapauttaminen ja päästäminen Neuvostoliittoon. Paasikiven saaman käsityksen mukaan Molotov selvästi tähtäsi »Kuusisen ystävien» vaihtamiseen ulkomaisiin (ruotsalaisiin) sotavankeihin. Ryti huomautti tähän armahdusasioita käsiteltävän Suomessa lain määräämässä järjestyksessä, eivätkä ne olleet yhteydessä sotavankien vaihtoon. »On katsottava, mitä voidaan tehdä».
Ryhdyttäessä käsittelemään sopimusluonnosta artikla artiklalta Paasikivi viittasi Tarton rauhansopimukseen sisältyvään määräykseen, jonka mukaan toiselle valtiolle siirtyvillä alueilla asuvilla oli oikeus yhden vuoden kuluessa siirtyä irtaimistoineen rajan yli sekä säilyttää oikeutensa luovutetulle alueelle jättämäänsä kiinteään omaisuuteen. Tällainen pykälä tulisi liittää myös nyt solmittavaan sopimukseen. Molotovin mielestä näin voitaisiin periaatteessa menetellä muistaen kuitenkin, etteivät yksityiset sen enempää kuin yhdistyksetkään voineet Neuvostoliitossa omistaa kiinteistöjä. Sinänsä Tarton sopimus oli – ulkoasiainkansankomissaari korosti – kokonaisuudessaan lakannut olemasta voimassa, ja se korvautuisi nyt solmittavalla uudella rauhansopimuksella.
Paasikiven ehdottaessa luovutettavien alueiden arkistojen palauttamista sekä kotiseuduilleen mahdollisesti jäävien asukkaiden uskonnonvapauden ja heidän kielellisten oikeuksiensa turvaamista Molotov kieltäytyi ryhtymästä keskusteluun huomauttaen asiassa voitavan noudattaa vain Neuvostoliiton perustuslain säännöksiä.
Sopimuksen kolmanteen artiklaan, jossa kiellettiin liittyminen toista osapuolta vastaan tähtääviin sopimuksiin, suomalaiset halusivat lisämääräystä sopimuspuolten pidättymisestä »kaikesta hyökkäyksestä toistansa vastaan». Tämän Molotov hyväksyi.
Hangon vuotuisen vuokran (viisi miljoonaa markkaa) Paasikivi onnistui tinkimään (sinänsä tietysti edelleenkin pitkälti muodolliseen summaan) kahdeksaan miljoonaan. Hänen alkuperäinen ehdotuksensa 250 000 kultadollarin vuosivuokrasta, jota voitiin perustella Suomelle välttämättömäksi tulevan uuden talvisataman varustelukustannuksilla, jäi tuloksettomaksi. Hankoon jäävän siviiliväestön oikeuksista Molotov ei ryhtynyt keskustelemaan viitaten tukikohta-alueen kuuluvan yksinomaan Neuvostoliiton sotilasviranomaisten määräysvaltaan. Alueen luovutuksen määräaika pidennettiin suomalaisten pyynnöstä kolmesta kymmeneen päivään.
Venäläisten vaatimuksen Sallan – Kemijärven rautatien rakentamisesta vuoden 1940 aikana suomalaiset katsoivat mahdottomaksi täyttää. Laajan keskustelun jälkeen sovittiin urakan valmistumisesta »mikäli mahdollista v.1940». Saimaan kanavaa ja Uuraan lastauspaikkaa koskeneet uusitut pyynnöt torjuttiin.
Tarton rauhaan liittyneiden taloudellisten yksityiskohtien, kuten esimerkiksi kalastusvesien, uudelleenmäärittely jätettiin myöhempien erillisneuvottelujen varaan. Sama koski menettelyä mahdollisten rajaselkkausten selvittämiseksi. Suomalaisten ehdotuksesta sopimuksen ratifiointiasiakirjain vaihdon ajankohta pidennettiin kolmesta kymmeneen vuorokauteen. Sotatoimet päättyisivät 13.3.1940 klo 12 (klo 11 Suomen aikaa).
Kokous saatiin viedyksi loppuun klo 24, minkä jälkeen sopimus lähetettiin puhtaaksikirjoitettavaksi valtuuskuntien jäädessä odottamaan epävirallisen keskustelun merkeissä teelasien ääressä. Rytin mieleen jäi tällöin prikaatinkomentaja Vasiljevskin huomautus siitä, että Suomi oli nyt päässyt rauhaan, kun taas Neuvostoliitolla oli suuri taistelu vasta edessä. Tulevan vihollisen puhuja jätti tietenkin nimeämättä. Tekstin valmistuttua sopimus allekirjoitettiin klo 1.30 maaliskuun 13. päivän vastaisena yönä, vaikka päiväykseksi sovittiinkin 12.3.1940. Tukholmassa sähkeitse informoitu Kollontai saattoi vihdoinkin – otettuaan jännityksen lieventämiseksi bromia – mennä nukkumaan.
Rytin rinnalla Paasikivi oli pääasiallisesti vastannut suomalaisten osuudesta keskusteluun Waldenin panoksen jäädessä vähäiseksi ja Voionmaan pysytellessä lähes täysin syrjässä. Tulokset osoittautuivat silti Paasikiven oman arvion mukaan vaatimattomiksi. Stalinin »suuri ele» oli jäänyt toteutumatta:
»Ponnistuksemme Moskovassa olivat olleet turhat. Keskustelut olivat, kuten edellä on nähty, jotenkin hedelmättömiä. Ne eivät olleetkaan todellisia neuvotteluja, joissa kummankin puolen näkökohdat ja esittämät syyt otetaan huomioon ja joissa sovittelemalla koetetaan saada erimielisyyttä herättävät kysymykset mahdollisuuden mukaan selvitetyiksi ja asettaa ‘kirkko keskelle kylää’. Neuvostoliiton puolelta ei vaatimuksista luovuttu. Allekirjoitettu rauhansopimus sisälsi sen, mitä Kreml oli meille kaksi viikkoa aikaisemmin ilmoittanut. Sanelurauha. Vain molemminpuolinen avunantosopimus oli jätetty pois. Siitä Kreml oli omasta aloitteestaan luopunut ja se oli meille tärkeä asia. Meillä rauhanneuvottelijoilla ei ollut siinä ansiota. Rajoihin emme saaneet mitään muutoksia. Kolmannen artiklan hyökkäämättömyysmääräys oli ainoa, mikä meidän ehdotuksestamme lisättiin, mutta sen merkitys tuskin oli suurempi kuin aikaisemman hyökkäämättömyyssopimuksen, joka ei ollut estänyt Neuvostoliittoa aloittamasta sotaa meitä vastaan. Muut saavutuksemme olivat vähäpätöisiä: Hangon vuokramaksun korottaminen viidestä miljoonasta kahdeksaan sekä käytännöllisesti mahdottomien aikamääräysten pidentäminen muutamalla päivällä. Siinä kaikki. Matkamme tulos supistui siihen, että allekirjoitimme meille sanellun rauhankirjan. Se oli raskas velvollisuus. Mutta toivottoman ja verisen sodan lopettaminen sekä väistämättömän tilanteen selvittäminen ja tulevien, vielä kauheampien onnettomuuksien estäminen antoi kuitenkin helpotuksen tunteen. ‘Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen’».
Rytin valtuuskunnan työpäivä ei vielä päättynyt pikkutunneilla tapahtuneeseen paluuseen Kremlistä. Majapaikkaan tultua Paasikivi ja Voionmaa ryhtyivät muotoilemaan sopimuksen suomenkielistä tekstiä saattaen urakkansa päätökseen aamuun mennessä. Heidän työstään ulkoasiainkansankomissariaatin kieliekspertit tosin löysivät vielä kaksi virhettä, jotka Voionmaan tyydytykseksi liittyivät Paasikiven eikä hänen itsensä käännösosuuteen. Suomenkielinen versio allekirjoitettiin Kremlissä 13.3. klo 12 päivällä.
Pikaisen aterian jälkeen siirryttiin lentokentälle, jossa kapteeni Barentheinin kone oli koko ajan odottanut. Lähtö tapahtui enemmittä viivytyksittä klo 14. Mieliala oli ymmärrettävästi synkkä. Muiden istuessa vaiteliaina Paasikivi purki Suomen politiikkaan kohdistuvaa kiukkuaan äänellä, joka volyymiltaan ylitti Junkers-koneen kolmen moottorin jylinän. Ruotsalainen stuertti katseli hämmästyneenä, mutta yksinpuhelun tapahtuessa suomeksi ei ollut vaaraa sen ilmaantumisesta seuraavan aamun Dagens Nyheterin palstoille. Riiassa tapahtuneen välilaskun jälkeen lennettiin Tukholmaan, josta jatkettiin illalla Turkuun sekä valtioneuvoston autoilla myöhään yöllä Helsinkiin.35 Vastoin Molotovin Assarssonille ja Rytin valtuuskunnalle esittämiä ulkonaisesti itsevarmoja lausuntoja Neuvostoliitto varoi huolellisesti kietoutumasta mukaan suursotaan, mitä konflikti länsivaltojen kanssa olisi merkinnyt. Ennen muuta juuri tästä syystä Stalin oli arvovaltatappiosta huolimatta valmis luopumaan harha-askeleeksi osoittautuneesta Kuusisen hallituksesta ja solmimaan rauhan Helsingin kanssa.36 Näin torjuttaisiin myös stalinistisen ulkopolitiikan pysyvä kauhukuva – mahdollisuus länsivaltojen ja Saksan sovinnosta »kapitalistisen yhteisrintaman» muodostamiseksi Neuvostoliittoa vastaan.
Tavatessaan ensi kerran sodan päättymisen jälkeen (17.3.1940) Molotovin Saksan suurlähettiläs von der Schulenburg onnitteli ulkoasiainkansankomissaaria voitosta. Rauhanteko merkitsi myös Helsingin kannalta »viisasta ratkaisua». Saksalaisdiplomaatin mielestä kysymys ei silti ollut vain sodan lopettamisesta. Ruotsalaiselle kollegalleen Assarssonille hän seuraavana päivänä mainitsi katsoneensa edellisenä syksynä suomalaisten menetelleen epäviisaasti torjuessaan venäläisten vaatimukset. Nyt Schulenburg sen sijaan arvioi Helsingin loppujen lopuksi kuitenkin valinneen oikein. Suunnattomista uhreista huolimatta suomalaiset olivat onnistuneet säilyttämään riippumattomuutensa päinvastoin kuin vasalleiksi joutuneet Baltian maat. Taistelullaan he olivat herättäneet »sata kertaa voimakkaamman» vastustajansa kunnioituksen. Hän (Schulenburg) ei olisi ikinä uskonut Stalinin taipuvan Kuusisen hallituksesta luopumisen aiheuttamaan arvovaltatappioon. Juuri tämä osoitti suurlähettilään mielestä Neuvostoliiton diktaattorin suuruuden valtiomiehenä hänen selkkauksen käynnistämisessä tekemästään virheestä huolimatta. Uusiin sotilaallisiin seikkailuihin ei Kremlissä varmaankaan enää tunnettu halua. »He ovat oppineet Suomessa läksyn, joka ei pian unohdu».37
Rytin valtuuskunnan palattua kotiin rauhan hyväksyminen nähtiin myös Helsingissä tilanteen vaatimana välttämättömyytenä. Valtioneuvoston epävirallisessa istunnossa 14.3.1940, jossa Ryti ja Paasikivi selostivat Moskovan neuvotteluja, kukaan ei asettunut vastustamaan rauhaa. Jo 12.3.1940 (valtioneuvoston myönnettyä sopimuksen allekirjoitusvaltuudet) eronpyyntönsä jättäneistä kahdesta ministeristä Hannula vaikeni ja evakuointia järjestämään lähtenyt Niukkanen oli poissa istunnosta. Kumpikin tosin sai vapautuksen valtioneuvoston jäsenyydestä vasta 27.3., jolloin Rytin ensimmäinen hallitus kokonaisuudessaan jätti paikkansa käytettäväksi. Maaliskuun 14. päivän istunnossa päätettiin laatia nopeasti eduskunnalle esitys rauhansopimuksen ratifioimiseksi. Jo seuraavana aamuna (15.3.1940 klo 10) hallitus saattoi hyväksyä tämän asiakirjan, jonka valmisteluun viran puolesta osallistunut ja esittelijänä toiminut osastopäällikkö Pakaslahti saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä. Myös Hannula ilmaisi vastustavan kantansa Niukkasen ollessa jälleen poissa istunnosta.38
Vaikka Paasikivi ei kuulunut eduskuntaan, hän antoi panoksensa ratifiointikysymyksen ratkaisuun vierailemalla 14.3.1940 kokoomuksen eduskuntaryhmässä selostamassa Moskovan neuvotteluja. Kaikissa olennaisissa kohdin kysymys oli ollut sanelusta delegaation joutuessa valitsemaan vain ehtojen hyväksymisen tai hylkäämisen välillä. Selustaansa varmistaen Paasikivi korosti erityisesti Mannerheimin käsitystä taistelun jatkamisen mukanaan tuomista vaaroista. Muuten valtioneuvos viittasi Tanskan esimerkkiin 1860-luvulta. Hylättyään v. Bismarckin vaatimukset Tanska ajautui sotaan kahta suurvaltaa (Saksaa ja Itävaltaa) vastaan, hävisi ja joutui hyväksymään vielä paljon kovemmat ehdot. Versaillesin rauhan seurauksena Slesvig palautui kuitenkin v.1920 jälleen Tanskalle. Niinpä tästä voitiin päätellä, että suomalaisetkin saattoivat toivoa voivansa myöhemmin maailmanpoliittisen tilanteen muuttuessa saada menetyksensä takaisin. Nyt oli kuitenkin tunnustettava realiteetit ja toimittava niiden mukaisesti.
Kokoomuksen kansanedustajan J. 0. Ikolan (Vaasan Jaakkoon) muistiinpanojen mukaan Paasikiven esitys oli »vakuuttava ja tehosi kaikkiin. Virkkunen myönsi, että kyllä nyt täytyy uskoa ja hyväksyä. Kyllikki (Pohjala) ei puhunut mitään. Lehtonen uskoi nyt. Korvenoja hyväksyi hartaana. Teki vaikutuksen minuunkin». 39 Seuraavana päivänä eduskunta hyväksyi rauhansopimuksen äänin 145-3. Tyhjää äänesti 9. Vastustajien joukossa ei Ikolan mukaan ollut kokoomuslaisia. Poissaolijoiden suuri määrä (42) näyttää kuitenkin huomattavilta osin todistaneen haluttomuudesta olla vastaamassa raskaan pakkorauhan hyväksymisestä.40 Vuorokautta myöhemmin tasavallan presidentti vahvisti eduskunnan päätöksen ja ratifioi sopimuksen. Kun Paasikivi aikanaan oli pauhannut »Erkon sodasta», taistelun jatkamista kannattanut Kekkonen puhui nyt yhtä purevassa sävyssä kunniattomasta »Paasikiven rauhasta ».41
