PAASIKIVI JA HISTORIA

Kirjoittanut Hannu Immonen

Paasikivi oli ennen kuolemaansa ehtinyt saada lähes valmiiksi kaksi muistelmakäsikirjoitusta. Vain viimeiset tarkastukset olivat jääneet puuttumaan. Ensimmäisen, vuonna 1958 nimellä »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» julkaistun teoksen Paasikivi oli pääasiallisesti laatinut jatkosodan kuluessa. Se oli sen jälkeen jäänyt odottamaan sopivaa julkaisuajankohtaa. Jälkimmäinen, vuonna 1957 nimellä »Paasikiven muistelmia sortovuosilta» ilmestynyt kirja oli puolestaan syntynyt toisen presidenttikauden aikana 1950-luvun alussa. Sen ensimmäisiä versioita Paasikivi oli kuitenkin ryhtynyt merkitsemään muistiin jo 1920-luvulla. Tuon vuosikymmenen loppupuolelta lähtien hänen päiväkirjoistaan löytyy merkintöjä mieleen johtuneista muistoista erityisesti vuosien 1904-1917 vaiheilta, joita hän halusi tallettaa myöhempiä muistelmia varten. Eräät näistä merkinnöistä toimivat sittemmin pohjateksteinä osuuksille, jotka ilmestyivät Paasikiven sortovuosia käsitelleissä muistelmissa.1

Ensimmäinen mahdollisuus muistelmien kirjoittamiseen oli näyttänyt avautuvan Paasikivelle Kansallis-Osake-Pankin pääjohtajan toimesta vuonna 1934 tapahtuneen eläkkeelle siirtymisen jälkeen.2 Tuolloin kuitenkin uudet tehtävät, Suomen lähettiläänä toimiminen Ruotsissa, Moskovan neuvottelujen käyminen syksyllä 1939, toimiminen ministerinä hallituksessa 1939-1940 sekä Suomen lähettiläänä Moskovassa 1940-1941 veivät niin täysin Paasikiven ajan, että vasta hänen erottuaan Moskovan-lähettilään virasta keväällä 1941 aikaa muistelmien kirjoittamiseen näytti löytyvän. Palatessaan kesäkuun alussa 1941 Moskovasta Tukholman kautta Helsinkiin Paasikivi kertoi häntä haastatelleelle ruotsalaiselle lehtimiehelle: »Niin muistelmat. Lupasin kyllä ne kirjoittaa hyvässä mielessä mutta ei minua ihmetyttäisi vaikka omistautuisinkin syksyllä pelaamaan pasianssia. Ei aina ole muuten niin soveliasta muistelmien julkaiseminen, ja ollakseni rehellinen – minä olen tullut niin laiskaksi viime aikoina.»3

Tarkkaa tietoa siitä, milloin Paasikivi varsinaisesti ryhtyi kirjoittamaan muistelmiaan ja päätti aloittaa ne tuoreimmista kokemuksistaan, jotka koskivat aikaa talvisotaa edeltäneistä neuvotteluista jatkosodan puhkeamiseen, ei ole. Ensimmäinen versio tähän aihepiiriin liittyvistä muistoista sisältyi kirjoitukseen, jonka hän laati joulukuussa 1939 aiemmin samana syksynä Moskovassa käymistään neuvotteluista amerikkalaista »Life»-aikakauslehteä varten.4 Helmi-maaliskuun vaihteessa 1942 Paasikivi kirjasi päiväkirjaansa tulevien muistelmiensa nimen: »Suomi ja Wenäjä 1939-1941». Jo sitä ennen käsikirjoituksen luvusta III »Neuvostoliitto 1939» löytyy maininta, jonka mukaan Saksan ja Neuvostoliiton sota oli luvun kirjoittamishetkeen mennessä kestänyt yli viisi kuukautta.5

Kerran alettuaan käsikirjoituksen valmistuminen eteni nopeasti. Paasikivi laati ensiksi pikakirjoituksella kunkin luvun rungon ja saneli sen jälkeenpäin palveluksessaan olleelle pikakirjoittajalle, joka kirjoitti tekstin puhtaaksi.6 Tämän jälkeen tulivat vielä mahdolliset korjaukset ja täydennykset. Helmikuussa 1943 Paasikivi merkitsi jo muistiin »loppuresonemangin», joka tosin esiintyi vielä lähinnä kysymysten muodossa.7 Käsikirjoituksen viimeistä lukua »Uusien maailmantapausten edessä» Paasikivi viimeisteli heinäkuussa 1944, jolloin »kahden, vieläpä kolmen rintaman sota on muuttunut todellisuudeksi». Vaikka käsikirjoituksessa oli edelleenkin useita Paasikiven tarkistettavaksi merkitsemiä kohtia, varsinkin toisen osan luvussa V. »Suhteiden kärjistyminen kesällä 1940, – Baltian maiden kohtalo – ‘Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura’», käsikirjoitus oli – sen taustoista hyvin perillä olleen – professori Arvi Korhosen mukaan sodan loppuun mennessä »ainakin osapuilleen valmis».8

Syyskuussa 1944 Paasikivi kävi käsikirjoitustaan läpi myöhemmän ulkoministerin Reinhold Sventon kanssa.9 Lähes valmiin tekstin Paasikivi esitteli kokonaisuudessaan Arvi Korhoselle. Ensimmäisen osan hän luovutti Korhoselle lokakuun lopussa 1946 ja toisen osan kahta vuotta myöhemmin. Korhonen palautti molemmilla kerroilla käsikirjoituksen laatimiensa monisivuisten muistutusten kanssa. Tällöin käytiin myös ainakin jonkinlaista keskustelua muistelmien mahdollisesta julkaisemisesta joskus tulevaisuudessa, joskaan Korhonen ei kerro tästä asiasta tarkemmin.10 Tämän lisäksi Paasikivi lukiotteita muistelmistaan ainakin vuoden 1950 alussa lähettiläs Eero A. Wuorelle ja maaliskuussa 1954 ministeri Teuvo Auralle.11

»Toimintani Moskovassa ja Suomessa» -kirjan saatesanoissa rouva Alli Paasikivi kertoi miehensä presidentinlinnassa useasti viimeistelleen ja täydentäneen käsikirjoitusta. Myös Paasikiven päiväkirjoissa on muutamia mainintoja, joista käy ilmi presidentin tutustuneen ainakin eräisiin sodan jälkeen julkaistuihin kansainvälisiin dokumenttikokoelmiin, jotka alkuperäislähteistä käsin valottivat toisen maailmansodan poliittista ja sotilaallista historiaa ja että hän suunnitteli muistelmiensa täydentämistä eräillä uusilla tiedoilla.12 Tällöin olisi tullut kysymykseen erityisesti vuonna 1948 julkaistu »Nazi-Soviet Relations» -dokumenttikokoelma. Siihen liittyi kuitenkin Paasikiven kannalta eräitä ongelmia. Ensinnäkin pian sen ilmestymisen jälkeen Neuvostoliitossa ilmestyi »vastajulkaisu» »Falsifikatory istorii» (Historian väärentäjät), jonka keskeisen argumentin mukaan Englanti ja Ranska olivat uhranneet Tsekkoslovakian Hitlerille ja siten panneet alulle toiseen maailmansotaan johtaneen prosessin. Paasikiven mielestä tässä syytöksessä oli »paljon perää». Hänen olisi siis oikeastaan tasapuolisuuden vuoksi pitänyt yrittää käyttää molempia – ja toistensa kanssa ristiriidassa olevia – dokumenttikokoelmia. Lisäksi »Nazi-Soviet Relations» -dokumenttikokoelman asiakirjat olivat Paasikivelle kiusallisia siinäkin mielessä, että ne kumosivat hänen sodan aikana esittämänsä spekulaatiot Stalinin erilaisista tavoitteista Suomessa ja Baltian maissa. Lopuksi voidaan vielä mainita – kuten Polvinen on todennut – että Paasikivi ei julkisuuteen tarkoitetussa käsikirjoituksessa halunnut tuoda esiin tosiasioita, jotka olisivat asettaneet kyseenalaisiksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin syyttäjän keskeisen argumentin Suomesta ainoana »syyllisenä».13 Paasikivi luopui siten käsikirjoituksensa tarkistamisesta dokumenttikokoelmista saatavilla olleiden uudempien tietojen pohjalla. Vuonna 1958 ilmestyneestä kirjasta tuoreeltaan arvion esittänyt Arvi Korhonen nimenomaan totesikin, ettei kirjassa ollut lainkaan käytetty sodan päättymisen jälkeen ilmestynyttä kirjallisuutta. Se kuvasti näin ollen kirjoittamisajankohdan mielialoja.14

Paasikiven sodanjälkeisinä vuosina toteuttamalla tekstin viimeistelyllä olikin toinen tarkoitus. Hän halusi, että julkaistava kirja esittäisi niitä ajatuksia, jotka olivat olleet hänen sodanjälkeisen politiikkansa perustana. Lukiessaan otteita käsikirjoituksesta Eero A. Wuorelle tammikuussa 1950 Paasikivi nimenomaan totesi, että niissä esiintyi »sama kanta, jota viimeisten viiden vuoden aikana olen esittänyt».15 Paasikivi oli kuitenkin laatinut käsikirjoituksen aikana, jolloin Suomi ja Neuvostoliitto olivat sodassa keskenään ja Neuvostoliitto siten Suomen vihollismaa. Tämä näkökanta tuli myös esille käsikirjoituksen monissa eri kohdissa, joissa puhuttiin Neuvostoliiton »hyökkäystoimista» Suomea vastaan, Neuvostoliiton Helsingin-lähetystön »rettelöinnistä Suomen viranomaisten kanssa» ja siteerattiin virolaisen folkloristin August Annistin salanimellä Jaan Siiras Suomessa 1942 julkaisemasta kirjasta »Viro neuvostokurimuksessa» kohtaa, jossa kerrottiin kuinka Virossa »ei osattu läheskään arvata Venäjän petollisuuden ja tyhmyyden koko suuruutta ja viimeiseen mahdollisuuteen asti toivottiin edes pientäkin autonomiaa – vaikka sellaista, kuin Ulko-Mongolialla on».16 Paasikiven teksti vaati siten runsaasti »päivittämistä», jotta se olisi edes likimain vastannut uutta poliittista todellisuutta.17

Vielä syyskuun lopulla 1944 Paasikivi oli suunnitellut jatkavansa »Suomi ja Wenäjä» -kirjan kirjoittamista jatkosodan loppuun saakka. Päivänpolitiikka veti hänet kuitenkin jo tässä vaiheessa niin tiiviisti mukaansa, että muistelmien kirjoittaminen jäi.18 Vasta ensimmäisen presidenttikauden lähestyessä loppuaan Paasikivi ryhtyi vuonna 1949 työhön uudestaan. Tällöin hän käynnisti jo pari vuosikymmentä suunnitteilla olleen omaelämäkerran laatimisen poliittisen toimintansa alkuvaiheista. Sitä kirjoittaessaan Paasikivi noudatti samaa menetelmää kuin vuosikymmenen alussa laatiessaan »Suomi ja Wenäjä» -muistelmateoksen tekstiä. Hän käytti jälleen avustajanaan pikakirjoittajaa, jona toimi vuoden 1949 lopusta lähtien eduskunnan pikakirjoitustoimiston apulaispäällikkö Leo Valkonen.19 Paasikivi laati jälleen pikakirjoituksella kunkin luvun rungon. Sen jälkeen hän näyttää toisinaan toimittaneen näitä tekstejä suoraan Valkoselle, toisinaan hän taas saneli ne ensiksi, jonka jälkeen Valkonen kirjoitti tekstin puhtaaksi. Tekstiliuskojen marginaaleissa olevien päiväysmerkintöjen mukaan käsikirjoituksen ensimmäisen version tuottaminen kesti vajaat puolitoista vuotta, vuoden 1950 alusta vuoden 1951 toukokuun loppuun, jolloin viimeisen luvun »Eroni eduskunnasta ja valtiokonttorin pääjohtajan virasta» ensimmäinen versio oli valmis.20 Tämän jälkeen seurasivat tarkistukset ja uudelleenkirjoittamiset. Kesällä 1956 Paasikivi kertoi piispa E. G. Gulinille kirjoittavansa kaiken viiteen kertaan ja vielä senkin jälkeen korjaavansa tekstiä.21

Paasikivi ei muistelmia kirjoittaessaan halunnut tyytyä pelkästään oman elämänsä ja omien kokemustensa kuvailemiseen, vaan hän pyrki käyttämään laajaa tausta-aineistoa ja luomaan kokonaiskuvan käsittelemästään ajasta.22 Tämän vuoksi hän kävi läpi joukon alkuperäislähteitä. Niihin kuului eduskunnan pöytäkirjoja sekä muuta asiaan liittynyttä materiaalia, samoin valtiosihteerinviraston ja kenraalikuvernöörinkanslian asiakirjoja sekä vanhasuomalaisen puolueen puoluevaltuuskunnan pöytäkirjoja. Edelleen Paasikivi kävi läpi eduskumakomitean ensimmäisen istunnon (8. joulukuuta 1905) pöytäkirjan puheenjohtaja Hermansonin tekemine merkintöineen ym. asiakirjoineen. Samoin hän perehtyi Suomen asiain neuvottelukunnan kokousta 28. toukokuuta 1911 koskeviin dokumentteihin ja selvitti vielä senaatin eroon vuonna 1909 liittyneitä kysymyksiä.23 Aineiston keruusta ja arkistotyöstään selvitäkseen Paasikivi palkkasi avustajakseen lokakuussa 1949 prof. Arvi Korhosen esityksestä maisteri O. Seitkarin.24 Hänen tehtävänään oli sen jälkeen käydä läpi, valikoida ja toimittaa Paasikivelle arkistomateriaalia, laatia erilaisia osaselvityksiä sekä tehdä Paasikiven esittämiä tarkistuksia arkistoaineistossa, jolloin kyseessä oli usein se, ettei iäkäs presidentti enää muistanut asioiden kulkua yksityiskohdittain, vaan halusi tarkistaa muistissaan olleet aukot.25

Muistelmia kirjoittaessaan Paasikivi pyrki arkistoaineiston lisäksi hankkimaan tietoja niiltä henkilöiltä, jotka olivat olleet mukana silloin kun hänen kuvaamansa asiat tapahtuivat. Eduskuntauudistuksen osalta se ei enää ollut mahdollista, sillä kuten Paasikivi 1954 totesi, hän oli ainoa vuoden 1906 eduskuntakomitean elossa oleva jäsen.26 Sen sijaan »maalaiskysymyksen» osalta Paasikiven kanssa yhteistyötä tehnyt professori Kyösti Haataja oli edelleenkin elossa. Haataja toimitti jo toukokuussa 1949 Paasikivelle maanvuokrakomitean toimintaa käsitelleen muistion. Siitä Paasikivi viivasi punakynällä alle loppuosan, jonka mukaan maanvuokrakomitean ehdotus »oli vakavasti ja asiantuntemuksella valmistettu ja jonka pohjalla voi pienempiä parannuksia rakentaa. Millään muulla myöhemmällä asutuslailla ei ole ollut sellaista vakavaa pohjaa. Tulokset niistä ovatkin olleet sen mukaiset. Torppariasia taas kulki loistavasti ja rauhallisesti.»27 Tämän jälkeen Haataja kävi useamman kerran Paasikiven luona, luki valmistunutta muistelmakäsikirjoituksen tekstiä siltä osin kuin se koski hänen aihepiiriään, toimitti Paasikivelle siihen liittyneitä julkaisuja ja keskusteli presidentin kanssa asiaan kytkeytyvistä kysymyksistä.28

Vuoden 1954 lopussa työ oli jo niin pitkällä, että Paasikivi saattoi ryhtyä ajattelemaan sen lopputarkastusta ja julkaisemista. Tuolloin hän antoi käsikirjoituksen alun prof. Arvi Korhosen tarkastettavaksi.29 Kyseessä olivat seitsemän ensimmäistä lukua. Korhonen palautti ne muistutustensa kanssa takaisin vuoden 1955 alussa. Sen jälkeen P. J. Hynninen kävi saman materiaalin läpi.30 Suunnilleen näihin aikoihin Paasikivi jätti koko käsikirjoituksen WSOY:n pääjohtajan Yrjö Jäntin ja kirjallisen johtajan Eino E. Suolahden luettavaksi. Itse asiassa kysymys Paasikiven muistelmien julkaisemisesta oli noussut esiin jo ennen kuin hän oli ehtinyt kirjoittaa ensimmäistäkään riviä. Jo marraskuusta 1939 lähtien Paasikivi oli saanut koti- ja ulkomaisilta kustannusyhtiöiltä pyyntöjä saada julkaista hänen toimintaansa 1939-40 käsittelevät muistelmat heti käsikirjoituksen valmistuttua.31 Paasikivi oli sittemmin vuoden 1940 lopussa ja vuoden 1941 aikana käynyt alustavia neuvotteluja Holger Schildts Förlag- ja Albert Bonnier -kustannusyhtiöiden kanssa. Keskeistä osaa Paasikiven näiden yhtiöiden kanssa käymässä kirjeenvaihdossa oli näytellyt kysymys tekijänpalkkiosta. Bonnier oli tehnyt tarjouksen, jonka mukaan se olisi ensin julkaissut sopivia osia muistelmista »Vecko-Journalen» -lehdessään ja sen jälkeen vielä muistelmat kokonaisuudessaan kirjamuodossa. Tämä järjestely olisi taannut Paasikivelle suuremman tekijäpalkkion kuin muistelmien julkaiseminen pelkästään kirjamuodossa, mitä taas Holger Schildts Förlag ehdotti.32 WSOY tuli keväällä 1955 presidenttiä vastaan tarjoamalla 20 %:n suuruista tekijänpalkkiota, minkä Paasikivi puolestaan katsoi voivansa hyväksyä.33

Maaliskuussa 1955 Paasikivi sopi WSOY:n edustajien kanssa alustavasti siitä, että muistelmien kaksi ensimmäistä osaa julkaistaisiin yhdessä keväällä 1956 Paasikiven päästyä »vapaaksi» presidentin virasta. Kolmas osa »Valtiolliset muistelmat» oli tarkoitus julkaista keväällä 1957.34 Paasikivi jatkoi kuitenkin muistelmakäsikirjoituksen tarkistamista ja täydentämistä niin, että ensimmäiseksi ehti julkaistavaksi hänen puhekokoelmansa, joka »Paasikiven linja» -nimisenä kaksiosaisena kirjana ilmestyi pian presidenttikauden päättymisen jälkeen. Teoksen ensimmäinen osa käsitti Paasikiven merkittävimmät puheet hänen sodanjälkeisiltä pääministeri- ja presidenttikausiltaan. On kuitenkin huomattava, että Paasikivi halusi samassa yhteydessä – ja »Paasikiven linja» -otsikon alla æ julkaista myös puheitaan 1920- ja 1930-luvulta. Kuten teoksen julkaisusuunnitelmassa todettiin »näissä esityksissä käsitellään talouspoliittisia kysymyksiä vapaan talouselämän periaatteen pohjalla sekä sisäpoliittisia kysymyksiä, varsinkin 1930-luvun totalitaarisia virtauksia ja perinnäisen suomalaisen demokratian puolustamista».35 Elokuussa 1950 Paasikivi oli merkinnyt päiväkirjaansa »meillä pitäisi kansan ymmärtää asiat ilman että niistä selvästi puhutaan. Sillä meillä on sellaisia asioita, jotka koskevat suhdettamme kommunisteihin ja Venäjään, joista ei voi julkisesti ja selvästi puhua, vaan jotka tulee ymmärtää ilman puhettakin.»36 Tässä nimenomaisessa tapauksessa kirjan lukijoiden tehtäväksi jäi siten esimerkiksi muuttaa Paasikiven 1930-luvun puheissa usein esiintynyt kirjainyhdistelmä »IKL» sodan jälkeistä poliittista todellisuutta paremmin vastaavaksi koti- tai ulkomaiseksi kirjainyhdistelmäks.

Syksyllä 1956 Paasikivi oli jo aloittanut muistelmien käsikirjoituksen lopullisen tarkastamisen. Vielä tällöinkin hän teki lisäyksiä, kuten marraskuussa 1956, jolloin hän keskellä lukua »Yrjö-Koskisen ajatuksia tulevaisuudesta» lisäsi siihen Unkarin kansannousun vaikutusta Suomeen kuvaavan kommentin lauseeseen, joka alkoi: »Pienen kansan pienissä oloissa elämä ja näköalat helpommin muodostuvat ahtaammiksi, pikkumaisemmiksi, ‘provinsialistisiksi’» ja liitti sen perään lauseen: »Poliittisen toiminnan korvikkeena pääsevät helposti esille voimattomat mielenosoitukset, jotka voivat vahingoittaa maata.»37 Lisäksi keväällä 1956 Paasikiven sihteeriksi tullut maisteri Heikki Impola teki syksyllä 1956 suomalaisen arkistovaltuuskunnan mukana matkan Neuvostoliittoon. Tällä matkalla Impola tutki Moskovassa keskusarkistossa Stolypinin papereita sekä löysi jäljennöksen Mechelinin kirjeestä kenraalikuvernööri Gerardille, jossa Mechelin Gerardin pyynnöstä teki selkoa, miksi senaatti 1906 ryhtyi laatimaan ehdotusta uudesta hallitusmuodosta. Ne hän lähetti diplomaattisessa kuriiripostissa Paasikivelle, joka ehti tutkia ne vielä ennen kuolemaansa. Sen sijaan muu osa Impolan keräämästä materiaalista, jonka hän toi mukanaan palatessaan Suomeen, ei enää presidenttiä tavoittanut.38 Kynä kirposi muistelijan kädestä hänen tarkastaessaan muistelmien ensimmäisen osan lukua »Vanhasuomalaisten kanta» kohdassa, joka julkaistuissa muistelmissa on sivulla 43.39

Paasikiven kuoltua rouva Alli Paasikivi, professori Arvi Korhonen ja maisteri Heikki Impola päättivät julkaista sortovuosien muistelmat siinä muodossa, johon ne olivat jääneet Paasikiven kuollessa. Kirja ilmestyi vuoden 1957 alkupuolella. Sen jatko-osa, jota Paasikivi oli kutsunut nimellä »Valtiolliset muistelmat» oli vielä siinä määrin luonnosmainen, ettei sen julkaisemista voinut ajatella, vaan se jäi Paasikiven arkistoon.40 Paasikiven »Wenäjä ja Suomi» -käsikirjoitus päätettiin toimittaa ensiksi presidentti Kekkosen luettavaksi.41 Vielä eläessään Paasikivi oli itsekin toivonut, että Kekkonen olisi ehtinyt käydä käsikirjoituksen läpi. Kekkosen tehtävänä olisi Paasikiven kesällä 1956 laatiman muistiinpanon mukaan ollut tarkistaa kolme seikkaa: »a) ettei Neu­vostoliitto pahastu b) ettei kirja olisi pelkästään omaa kehua ja c) ettei kirja olisi liian laaja, pitäisi päättää, mitä kohtia siitä poistetaan».42 Näyttää siltä, ettei Kekkonen kuitenkaan lukenut käsikirjoitusta Paasikiven elinaikana, vaan hän sai sen luettavakseen vasta tämän kuoltua. Palauttaessaan tekstin takaisin Alli Paasikivelle maaliskuussa 1957 presidentti Kekkonen kirjoitti: »Aiheen puolesta kirja on mielestäni julkaistavissa, mutta kirja vaatii täydennyksiä ja tarkistuksia, joihin Juho itse on monessa kohdin viitannut. Tärkeää tietenkin on, että Paasikiven kirjan henki säilyy kautta kirjan.»43

Kekkonen teki varsinaiset korjauksensa tekstin oikolukuvaiheessa talvella 1958. Tuolloin hän poisti yhden kokonaisen kappaleen, jätti eräitä lauseita tai lauseen osia pois, korjaili eräitä lauseita sekä yksityisiä sanoja ja sanontoja. Kekkosen poistot ja korjaukset liittyivät kohtiin, joissa Paasikivi arvosteli Neuvostoliittoa. Kekkosen mukaan hänen poistettavaksi ehdottamansa kohdat olisivat voineet närkästyttää tai loukata neuvostoliittolaisia sekä lisäksi »antaa täällä kotimaassa tietyille piireille kirjoittelun aihetta».44 Verrattuna Paasikiven itsensä tekemiin poistoihin ja muutoksiin Kekkosen poistot ja muutokset olivat varsin vähäisiä. Jälkeenpäin esitetty mielipide, jonka mukaan Kekkonen olisi huomattavalla tavalla vaikuttanut kirjan sisältöön ei siten pidä paikkaansa.45 Sitä paitsi kirjaan jäi Paasikiven ja Kekkosen poistojen ja muutosten jälkeen edelleen runsaasti Neuvostoliittoa koskenutta kritiikkiä. Vaikka Kekkonen poistikin käsikirjoituksesta lauseen »Neuvostoliitto otti omakseen Tsaari-Venäjän vanhat periaatteet ja pyrkimykset», kirjaan jäi vielä Kekkosen kahteen kertaan tapahtuneen tarkastuslukemisen jälkeenkin kohtia, joissa Paasikivi rinnasti Neuvostoliiton vanhaan tsaarin-Venäjään. Paasikivi totesi siten, että »Neuvostoliitto huolimatta sisäisistä muutoksistaan itse asiassa oli sama vanha Venäjä»; että »Neuvostoliitto oli muuttunut vanhan kansallisen Venäjän imperiumin perintöjen jatkajaksi» sekä vielä kutsui Molotovia »hartaaksi venäläiseksi patriootiksi».46 Nämä kohdat jäivät tekstiin, vaikka – kuten Kekkonen rouva Alli Paasikivelle totesi – »Neuvostoliiton vertaaminen Tsaari-Venäjään on nykyiselle johtoportaalle kai pahin loukkaus, mikä voi olla».47

Muistelmiaan laatimaan ryhtyessään Paasikivi oli suunnitellut optimaalisesti yhdeksästä osasta koostuvaa muistelmasarjaa. Se olisi alkanut vuodesta 1901 ja ensimmäinen osa olisi käsittänyt sortovuodet. Toinen osa olisi käsitellyt vuodet 1917-1918. Kolmas osa olisi ollut omistettu Tarton rauhalle. Neljäsosa olisi kattanut Paasikiven pankkimiesajan 1914-1934. Viides osa olisi käsitellyt poliittisen historian Tarton rauhasta talvisotaan. Kuudes osa olisi käsitellyt saman, jonka »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» käsitteli, eli ajan syksyn 1939 neuvotteluista jatkosodan syttymiseen 1941. Seitsemäs osa olisi käsitellyt vuotta 1944, kahdeksas osa Paasikiven pääministerikautta (1944-1946) sekäyhdeksäs osapresidenttikauden maaliskuusta 1946 lähtien.48 Syksyllä 1954 Paasikivi arvioi saksalais-amerikkalaiselle lehtimiehelle Alfred Joachim Fischerille tarvitsevansa ainakin 10-20 vuotta muistelmiensa loppuun saattamiseen.49 Kesällä 1956 Paasikiven arvioima aika, jonka hän katsoi tarvitsevansa tuolloin muistelmien loppuun saattamiseen, oli pidentynyt jo 50 vuoteen. Itse asiassa hän katsoi tarvitsevansa yhden vuoden valmisteluaikaa kutakin käsittelemäänsä vuotta varten.50 Paasikivi oli luonnollisesti hyvin tietoinen, ettei hänellä enää ollut aikaa koko muistelmaprojektin toteuttamiseen. Marraskuussa 1955 hän kertoi Hufvudstadsbladetin haastattelussa asettaneensa päämääräksi ehtiä ajassa ensimmäiseen maailmansotaan saakka ja mielellään aina Tarton rauhaan asti.51

Jäljellä olevan ajan niukkuuden aavistaen Paasikivi oli 1950-luvulla ryhtynyt toimiin, jotta hänen päiväkirjansa täyttäisivät mahdollisesti jäävän aukon. Vuonna 1954 presidentti kertoi Alfred Joachim Fischerille pitäneensä pikakirjoituspäiväkirjaa viimeisten 35 vuoden aikana ja merkinneensä muistiin kaiken, mikä hänestä oli ollut poliittisesti tai henkilökohtaisesti kiinnostavaa. Edelleen Paasikivi mainitsi, että hänellä oli nyt pikakirjoitusasiantuntija, joka kirjoitti parhaillaan näitä muistiinpanoja puhtaaksi, jotta koko materiaali voitaisiin tallettaa Valtionarkistoon.52 Samasta asiasta Paasikivi kertoi myös professori Arvi Korhoselle joulukuun lopussa 1954. Korhonen merkitsi tuolloin päiväkirjaansa: »On saanut konekirjoittajan, joka osaa lukea hänen pikakirjoitustaan. Muistelmansa alkupuolen ehkä antaa painattaa jo eläessään, laajat muistiinpanonsa sodan jälkeiseltä ajalta kai tallettaa valtionarkistoon.»53 Se, mitä näille Paasikiven toimesta puhtaaksikirjoitetuille päiväkirjamuistiinpanoille sittemmin tapahtui ei ole tiedossa.

Asia tuli uudelleen esille keväällä 1957, jolloin rouva Alli Paasikivi palkkasi Kansallis-Osake-Pankin notariaattiosaston päällikön Reino Erman sihteerin Marja Maunun kirjoittamaan puhtaaksi Paasikiven päiväkirjamerkinnät. Kyseessä oli siis jo toinen kerta kun niitä ruvettiin kirjoittamaan puhtaaksi. Marja Maunulta työhön kului pari vuotta ja työn tuloksena syntyi tekstiä 3 000 liuskaa, josta valmistuttuaan otettiin kolmet kopiot. Maunun mukaan rouva Paasikivi toimitti välittömästi yhden kopioista Arvi Korhoselle. Hän laati siitä lyhennelmän mahdollista julkaisemista varten. Versio toimitettiin presidentti Urho Kekkoselle.54

Presidentti Kekkonen sai Korhosen laatiman lyhennelmän luettavakseen 31.7.1959.55 Hän tutki sitä kahden kuukauden ajan. Jo ennen Kekkosen lopullista lausuntoa rouva Alli Paasikivi oli kuitenkin päätynyt siihen, ettei Korhosen laatimaa lyhennelmää julkaistaisi.56 Tästä huolimatta Kekkonen esitti kuitenkin kirjeessään rouva Paasikivelle ne perustelut, joiden mukaan lyhennelmää ei hänenkään mielestään pitänyt julkaista. Tosin Kekkosen mielestä lyhennelmällä oli tiettyjä hyviä puolia. Sotasyyllisyysasian osalta siinä esitettiin hänen mielestään »koko totuus», jonka vuoksi »Soinin ruma hyökkäys erityisesti Juhoa vastaan olisi joutunut omaan kurjaan valoonsa». Myös Paasikiven esittämät karakterisoinnit Mannerheimista ja Tannerista miellyttivät Kekkosta. Ongelmallisempaa Kekkosen mielestä oli se, etteivät muistiinpanot ollenkaan sopineet siihen kuvaan, jonka Paasikivi oli puheissaan ja kirjoituksissaan johdonmukaisesti esittänyt. Jos lyhennelmää verrattaisiin Paasikiven muihin teksteihin, olisi Kekkosen mukaan päästy sanomaan, ettei Paasikivi ollut sellainen määrätietoinen valtiomies, minä hänet tunnetaan. Edelleen Kekkonen totesi, että »Juho esitti vuosien 1947-49 ajalla mielipiteensä muistiinpanoissaan joskus varsin terävästi, eikä missään nimessä ollut niitä tarkoittanut julkisuuteen. Voidaan sanoa, että nuo mielipiteet silloin olivat oikein, mutta niiden julkisuuteen tulo toisissa olosuhteissa ei vastaisi Juhon tahtoa.» Johtopäätöksenään Kekkonen kirjoitti: »Reaktio tulisi Neuvostoliitossa olemaan – niin päättelen – erittäin jyrkkä. Se olisi vahingollista sen politiikan toteuttamiselle, joka kantaa täydellä syyllä Juhon nimeä ja jonka puolesta Juho joutui niin raskaan ja uhrautuvan päivätyön tekemään. Olen erittäin mielissäni rouva Paasikiven ratkaisusta. Maan etua ei saa vahingoittaa.»57 Siten Kekkosen palautettua lyhennelmän takaisin Alli Paasikivelle se ja Marja Maunun puhtaaksikirjoittamat päiväkirjamuistiinpanot talletettiin Alli Paasikiven määräyksellä 25 vuoden ajaksi KOP:n tallelokeroon. Talletusaika päättyi heinäkuun puolivälissä 1985.58

Keskeisin syy, jonka vuoksi Paasikivi ylipäänsä ryhtyi 1920-luvulla suunnittelemaan muistelmiensa laatimista, oli hänen mielestään Suomessa tuolloin sortovuosista vallinnut yksipuolinen kuva, joka korosti oikeustaistelun ja passiivisen vastarinnan merkitystä sekä Paasikiven mielestä aliarvioi myöntyvyyssuunnan itsenäisyystahtoa. Hänestä sellaiset kirjat kuin esimerkiksi J. Reuterin Kagalen, rehtori Bernhard Esdanderin kirja Elva årtionden ur Finlands historia sekä Topeliuksen Maamme kirjasta v. 1924 otettu uusi ja täydennetty laitos toivat esille »epähistoriallisen käsityksen» sortovuosista, jonka tuloksena »legenda voitti jalansijaa».59 Lisäksi yleinen mielenkiinto oli keskittynyt ensimmäiseen sortokauteen kiinnittämättä ollenkaan huomiota vuosiin 1909-1914, jolloin Paasikiven mielestä oli kuitenkin vallinnut vaikeampi ja vaarallisempi ajanjakso kuin sitä edeltänyt aika oli.60 Paasikiven erityisenä maalitauluna oli nimenomaan tuolloin vallinnut passiivisen vastarinnan ihailu. Hän toisti useammankin kerran päiväkirjoissaan, ettei Virossa, Latviassa ja Liettuassa ollut esiintynyt mitään oikeustaistelua tai passiivista vastarintaa ja siitä huolimatta maat olivat itsenäistyneet. Paasikivi päätteli tästä, että myös Suomi olisi saavuttanut itsenäisyyden, vaikka minkäänlaista oikeustaistelua ei koskaan olisi käytykään. Toisen maailmansodan jälkeen hän vielä lisäsi, että huolimatta siitä minkälaista oikeustaistelua ja passiivista vastarintaa Baltian maat olisivat tsaarinaikaisella Venäjällä mahdollisesti toteuttaneet, se ei olisi niitä auttanut vuosina 1940-1944.61 Bobrikovin ja Seynin sortopolitiikkaa Suomessa vastustanut oikeustaistelu vaikutti Paasikiven mielestä kylläkin siten, että se synnytti maan kansalaisissa ajatuksen, jonka mukaan suomalaisten kansallinen elämä Venäjän yhteydessä oli käymässä mahdottomaksi. Se edisti siten itsenäisyysliikkeen syntymistä ja maailmansodan alussa jääkäriliikettä. »Mutta muuta se ei vaikuttanut.»62

Ennen kuin Paasikivi ennätti omissa muistelmissaan ryhtyä tarkastelemaan sortokausien historiaa myöntyvyyssuunnan kannalta, tai kuten Paasikivi itse ajatteli, näkökulmasta, joka olisi ollut »objektiivinen» ja aikakauden kokonaiskuvan paremmin huomioon ottava kuin passiivisen vastarinnan merkitystä korostavat »epähistorialliset» esitykset, kysymys passiivisen vastarinnan ja myöntyvyyssuunnan välisestä ristiriidasta aktivoitui uudelleen syksyllä 1939. Paasikivi itse mielsi tuolloin edelleenkin edustavansa vanhasuomalaista traditiota, jolle jo ennen Suomen itsenäistymistä oli ollut keskeistä pyrkimys ristiriidan välttämiseen Venäjän kanssa. Paasikiven mielestä »tämä katsantotapa soveltui pääperiaatteiltaan lähtökohdaksi senkin jälkeen kun Suomi oli saavuttanut valtiollisen itsenäisyyden».63 Paasikiven vastavoimana taas oli ulkoministeri Eljas Erkko, joka oli Paasikiven mukaan kasvanut passiivisen vastarinnan hengessä, »jossa muodollisen, laillisen oikeuden merkitys myös kansainvälisissä suhteissa oli arvioitu suuremmaksi kuin se valitettavasti vielä on».64 Näin ollen kirjoittaessaan jatkosodan aikana muistelmiaan ristiriidoista, joita Suomen poliittisten päätöksentekijöiden välillä oli ollut ennen talvisotaa, sodan aikana ja sodan jälkeen, Paasikivi suhteutti niitä osaltaan Suomen itsenäisyyttä edeltäneeseen passiivisen vastarinnan ja myöntyvyyssuuntauksen konfliktiin. Siten nämä kysymykset saivat käsikirjoituksessa jo oman osuutensa, siitäkin huolimatta, että sen varsinainen kohteen muodostivat tapahtumat vuosina 1939-1941. Laajemmin Paasikivi palasi samaan aihepiiriin vuosikymmentä myöhemmin, jolloin hän ryhtyi laatimaan muistelmiaan alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti poliittisen toimintansa alkuvaiheista, ja se taas oli tapahtunut juuri keskellä passiivisen vastarinnan ja myöntyvyyssuunnan poliittista ja aatteellista konfliktia. Kun Paasikiven käsikirjoituksia sekä niiden pohjalla syntyneitä valmiita kirjoja tältä osin verrataan toisiinsa, käy kuitenkin ilmeiseksi, että vaikka molempien kirjojen kirjoittaja on sama henkilö, minkä lisäksi Paasikivi vielä lainasi sanatarkasti eräitä osuuksia jatkosodan aikana syntyneestä käsikirjoituksestaan sortovuosia käsitelleisiin muistelmiinsa, näiden kahden kirjan lähestymistapa myöntyvyyssuunnan ja passiivisen vastarinnan väliseen ristiriitaan on olennaisesti erilainen.

Kirjeessään Väinö Tannerille 26.12.1940, jota Paasikivi osittain siteerasi »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» -kirjassaan, hän korosti perustuslaillisen ja vanhasuomalaisen suunnan vastakkaisuutta. Perustuslaillinen suuntaus oli tarkastellut Suomen ja Venäjän keisarikunnan välistä ongelmaa valtio-oikeudellisesta näkökulmasta ja tiivistänyt käsityksensä siihen, että ristiriita vallitsi pelkästään autonomisen Suomen ja sen hallitsijan välillä. Hallitsija antoi laittomia lakeja ja vaati niihin alistumista. Suomettarelaiselle näkökannalle taas oli keskeistä, että Venäjän keisarin takana oli »Venäjän keisarikunnan organisoitu sotilaallinen voima». Tästä seuraten myöntyvyyssuuntaan perustuva analyysi oli Paasikiven mukaan päätellyt, että voimien epäsuhde oli Suomen ja Venäjän välillä niin suuri, että konfliktia oli kaikin keinoin vältettävä, sillä siinä Suomi sortuisi. Paasikivi viittasi esittämänsä näkemyksen tueksi niihin sanoihin, jotka Yrjö-Koskinen oli lausunut hänelle .kahdenkeskisessä keskustelussa syksyllä 1903 »kaksi päivää ennen kuin hän sai halvauksen, joka hänet vei hautaan». Sortovuosina Paasikivi oli ollut perustuslaillisen suunnan ja myöntyvyyssuunnan välimaastossa.65 Nyt hän tarkasteli tilannetta – toisin kuin hän aikoinaan oli tehnyt – puhtaasti Yrjö-Koskisen myöntyvyyskonseption näkökulmasta, josta katsottuna suomettarelaisuus ja perustuslaillisuus olivat kaksi täysin vastakkaista suuntausta.

Ryhtyessään vuosikymmentä myöhemmin valmistelemaan muistelmiaan sortovuosilta Suomen yleispoliittinen tilanne oli kuitenkin toisenlainen, ja Paasikivi koki voimakkaita deja-vu elämyksiä. Käydessään sotien jälkeen pääministerinä ollessaan Helsingin hautausmaalla hän ajatteli J. R. Danielson-Kalmarin haudan ääressä itsekseen: »Jos sinä Richard tietäisit, millaisessa patasuomettarelaisuudessa minä nyt saan olla mukana, niin kääntyisit haudassasi.»66 Edelleen Paasikivi merkitsi vuoden 1948 alussa päiväkirjaansa kuinka »Bobrikovin aika oli idylli verrattuna nykyiseen aikaan ja nykyisiin oloihin».67 Vielä muistelmissaankin Paasikivi kirjoitti: »Jos ajatellaan myöhemmän ajan diktatuureja ja niiden menettelytapoja, tuntuu vuosien 1903 ja 1904 terrori tosiaan jotenkin ‘hölläkätiseltä’, niin hirveätä kuin kenraalikuvernööri Bobrikovin menettely meidän pohjoismaisessa oikeusvaltiossa (kurs. H.I.) kasvaneiden käsityksen mukaan olikin.»68

Näin ollen sortokausiproblematiikka oli sotavuosiin verrattuna kokonaan toinen, kun Paasikivi tarkasteli aihettaan sodanjälkeisen »kolmannen sortokauden» näkökulmasta.69 Se tuli näkyviin jo eräässä keskeisessä periodisointikysymyksessä. Vuonna 1930 kirjoittamassaan artikkelissa Paasikivi oli tavanomaiseen tapaan vielä katsonut toisen sortokauden alkaneen vuonna 1908. Vaikka Paasikivi muistelmissaan suoraan siteerasi kyseistä artikkelia, hän kuitenkin myöhensi toisen sortokauden alkua vuodella. Se siis oli tapahtunut Paasikiven sortokausia käsitelleiden muistelmien mukaan vasta 1909. Taustalla oli tärkeä ero. Sortokauden aloittaminen vuonna 1908 merkitsisi sitä, että lähtökohtana pidettiin Stolypinin uutta esittelyjärjestystä ja sen aikaansaamaa Suomen autonomisen aseman kaventumista. Sen sijaan alun siirtäminen vuoteen 1909 merkitsi, että sortokauden alkukohtana pidettiin vasta sitä hetkeä, jolloin hallitusvalta oli kokonaisuudessaan siirtynyt pois suomalaisilta, niin kuin se vuonna 1909 oli siirtynyt nk. »amiraalisenaatille».70 Tästä puolestaan seurasi, ettei senaattorina 1908-1909 toiminnut Paasikivi itse tullut millään tavalla kytketyksi »sortopolitiikkaan».

Kirjaan jäi myös selviä anakronismeja: Paasikivi puhui keisarillisesta Venäjästä, mutta tarkoitti itse asiassa Neuvostoliittoa. Esimerkinomaisesti voidaan erästä kohtaa tarkastella rinnastamalla se puheeseen, jonka Paasikivi piti Porissa marraskuussa 1910. Puheessaan hän oli korostanut, ettei »kukaan järkevä ihminen Suomessa voi ajatella Suomen kansan tulevaisuutta muuten kuin Venäjän valtakunnan yhteydessä».71 Sortovuosia käsitelleissä muistelmissaan hän referoi kuitenkin myöntyvyyssuunnan tuonaikaista näkökantaa seuraavasti: »Meidän kantamme oli, kuten se oli koko sortovuosien ajan ollut, että, kun Suomi on maantieteellisesti Venäjän naapuri on meidän, siitä huolimatta mikä järjestelmä Venäjällä on vallalla, koetettava sovittelujen ja, jos on pakko, myönnytystenkin avulla saada suhteemme Venäjään järjestetyksi, yritettävä löytää modus vivendi suuren naapurimme kanssa.»72 (kurs. H.I)

Myös muissa suhteissa Paasikiven tarkastelukulma muuttui. Hän kertoi lukeneensa »koko joukon routavuosien riitakirjoituksia,» jonka seurauksena hän oli »pitkän välimatkan päästä uudestaan miettinyt asioita».73 Paasikivi antoi nyt synninpäästön passiiviselle vastarinnalle. Hän ei enää esittänyt sitä kohtaan minkäänlaista kritiikkiä, vaan sen sijaan kirjoitti, että »passiivisen vastarinnan kannattajilla oli lain ja oikeuden ihanteellinen, ylevä ja yksinkertainen, suoraviivainen ohjelma. Vaatimus, että meidän oikeutemme kaikissa kohdissa oli palautettava, vastasi jokaisen suomalaisen tunteita ja toiveita.» Samanlainen näkökanta leimasi häntä myös suhteessa sosiaalidemokraatteihin. Paasikivi selvitti muistelmissaan laajasti talvella 1908 eduskunnassa käytyä välikysymyskeskustelua, jonka tuloksena sosiaalidemokraattien tekemästä jyrkkäsanaisesta vastalauseesta tuli puoluepoliittisten taktikointien jälkeen lopulta koko eduskunnan päätös. Paasikivi totesi, että vastalause oli ensisijassa tähdätty suomettarelaista myöntyvyyspolitiikkaa vastaan. Todettuaan tämän hän kommentoi vastalausetta edelleen: »Mutta se sisälsi sen yleispätevän ja oikean ajatuksen, että kansan on valtiollisia oikeuksiaan ja kansallista etuaan ja olemustaan kaikilla mahdollisilla keinoilla viimeiseen asti puolustettava. Mieli tulee hyväksi lukiessa näitä Sirolan ja Nuortevan sanoja laillisten oikeuksiemme ja kansan henkisen voiman ylläpitämisen puolesta.»74

Paasikivi pyrkikin sortovuosia käsitelleissä muistelmissaan eroon »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» -kirjassa esittämästään Yrjö-Koskisen hänen seuraajiensa puhtaasta myöntyvyyskonseptiosta takaisin alkuperäiseen Danielsonin hahmottelemaan, passiivisen vastarinnan ja myöntyväisyyssuuntauksen välimaastossa olevaan asemaan. Sortokautta käsitelleissä muistelmissaan Paasikivi siten tavoitteli jonkinlaista synteesiä vanhasuomalaisen ja perustuslaillisen suunnan poliittisten näkemysten välillä. Hänen mukaansa molemmille suunnille oli ollut yhteistä pyrkimys lakiin perustuvaan ja oikeudenmukaisuutta noudattavaan yhteiskuntaan. Jo muistelmien alkulehdillä Paasikivi totesi, että molemmilla suunnilla oli ollut sortokausien aikana – niiden keskinäisistä poliittista ristiriidoista huolimatta – »sama päämäärä», joka Paasikiven mukaan oli »laillisten olojen jälleen voimaansaattaminen».75 Varsinkin eduskuntauudistuksen jälkeen uuden eduskunnan tärkeimpiä tehtäviä oli Paasikiven mukaan ollut »perustuslaillisen asemamme puolustamistaistelu».76 Vanhasuomalaisen suunnan periaatteisiin kuului tosin yritys sovinnon saavuttamiseksi Venäjän kanssa, mutta Paasikiven sortokausia käsitelleissä muistelmissaan esittämän näkemyksen mukaan siinä oli perustuslailliseen suuntaan nähden erona vain taktisesti erilainen näkemys sopivasta menettelytavasta. Vaikka myöntyvyyssuuntaan nimenomaisesti kuuluikin pyrkimys sovinnon etsimiseen Venäjän kanssa tarpeen tullen myönnytyksiä tekemällä, Paasikivi korosti muistelmissaan voimakkaasti, että oli olemassa raja, jonka yli ei voinut mennä. Silloin pienikin kansa saattoi joutua tilanteeseen, jossa se saattoi vain Lutherin tavoin todeta: »Tässä seison, enkä voi muuta. Jumala minua auttakoon.» Muistelmissaan Paasikivi siteerasi Lutherin lausetta kahteen otteeseen.77 Edelleen Paasikivi siteerasi muistelmissaan lähes sanasta sanaan professori Arvi Korhosen »Suomen historian käsikirjan» julkistamisen yhteydessä lokakuussa 1949 antamaa haastattelua. Korhosen mukaan teoksessa ei ollut otettu mitään kantaa perustuslaillisten ja vanhasuomalaisten välillä. Sen sijaan oli tultu siihen tulokseen, että »niin myöntyväisyyspolitiikka kuin vastarintakin olivat tarpeellisia. Kumpikin ajatussuunta olisi yksinään johtanut asiat kestämättömään tilaan.»78 Paasikivi puolestaan totesi muistelmissaan, että jokaisella puolueella täytyy olla »toimintalinja, työhypoteesi», jonka edellytetään voivan viedä päämäärään. Hänen mielestään ei ollut vaikea todeta, että »kummankin puolueen», sekä vanhasuomalaisen että perustuslaillisen, työhypoteesilla oli ollut omat heikkoutensa.79

Muistelmissaan Paasikivi ruotikin erityisesti vanhasuomalaisen puolueen työhypoteesin heikkouksia. Retrospektiivisessa tarkastelussaan hän näki myöntyvyyspolitiikassa kaksi ongelmakohtaa. Ensinnäkin se oli ollut omiaan heikentämään kansan moraalista selkärankaa. Paasikivi siteerasi muistelmissaan 1930 kirjoittamaansa artikkelia, jossa hän oli todennut: »Ikävämpiä seurauksia noiden vuosien tapauksista oli se hämmennys, minkä ne olivat omiaan tuomaan kansan käsitykseen laillisuudesta ja laittomuudesta. Passiivinen vastarinta aktiivisine seurauksineen ei voinut pysyä siitä vapaana. Toiselta puolen oli myös ‘alistumisen’ vaikutus epäilyttävä niihin, jotka menettelyssään noudattivat ulkonaisia vaikuttimia, omaamatta sitä syvää siveellistä käsitystä, johon Snellman ja Yrjö-Koskinen kantansa pohjasivat.»80 Muistelmissaan Paasikivi varusti tämän sitaatin jälkikirjoituksella, jossa hän totesi: »Olisin voinut lisätä, että – – alistumisen tuoma vaara kansan moraalille ja henkisille voimille, joista varsinkin pienen kansan tulevaisuus riippuu, oli sen arveluttavimpia puolia.»81 Myöntyvyyspolitiikan toinen ongelmakohta puolestaan liittyi siihen, että sitä voi harjoittaa ainoastaan lyhyen aikaa, eikä siitä näin ollen ollut pysyväksi poliittiseksi menetelmäksi. Myöntyvyyspolitiikan luonteeseen päinvastoin kuului se, että sen piti johtaa tuloksiin mahdollisimman pian. Aivan sortokausia käsittelevien muistelmiensa alkusivuilla Paasikivi siteerasi Yrjö-Koskisen viimeisiä sanoja. Yrjö-Koskinen oli tällöin todennut, että »meidän on tavalla tai toisella päästävä tämän ajan läpi, siksi kunnes systeemi Venäjällä muuttuu».82 Paasikiven mukaan vanhasuomalaisen puolueen myöntyvyyspoliittinen ohjelma edellyttikin juuri sitä, että yritysten sovinnon rakentamiseksi Venäjän kanssa olisi pitänyt johtaa »suhteellisen pian tulokseen tai ainakin antaa perusteltuja toiveita onnistumisesta».83

Vanhasuomalaisten kantaa hahmotellessaan Paasikivi viittasi sortokausia käsitelleissä muistelmissaan jo jatkosodan aikana esiin tuomaansa valtapoliittisen aspektiin ja esitti jälleen, että Suomen naapurina oli suurvalta Venäjä, jonka ylivoima oli tavaton, minkä takia sen kanssa piti välttää ristiriitoja.84 Tämä näkemys jäi kuitenkin nyt sivuosaan. Keskeisemmässä osassa oli Paasikiven mielipide, jonka mukaan vanhasuomalaisen näkökannan hahmottaminen oli tapahtunut nimenomaan historiallisen analyysin perusteella. Se tuli esille jo siinä, että vanhasuomalaisen puolueen johdossa oli historiantutkijoita, kun taas perustuslaillisen puolueen johdossa juristit olivat vahvasti edustettuina. Lisäksi Paasikivi siteerasi muistelmissaan laajasti perustuslaillisen suunnan kirjoituksissaan esittämiä näkökohtia ja totesi sitten: »Mutta me vanhasuomalaiset emme valitettavasti löytäneet historian tosiasioista ja kulusta tukea näille suoraviivaisille ja valoisille käsityksille ja väitteille.»85

Yhteisenä nimittäjänä molempien muistelmien – sekä jatkosodan aikana että siitä vuosikymmen jälkeenpäin kirjoitettujen – kesken oli Paasikiven ajatus, jonka mukaan vanhasuomalaisen politiikan perustana oli viimekädessä ollut järki. Tästä näkökulmasta syntyi myös hänen lyhyt määritelmänsä suomettarelaisuuden perusolemuksesta: se tarkoitti, että »ihmisen oli käytettävä sitä pientä järkeä, minkä Jumala on ihmiselle antanut».86 Siten Paasikiven mielestä vanhasuomalaisen myöntyvyyspolitiikan »järkevyys perustui oloihin ja tosiasioihin, jotka olivat jokaisen nähtävissä».87 Muistelmiaan sortovuosilta kirjoittaessaan Paasikivi silti pohti pitkään, oliko Danielson-Kalmari itse asiassa »ajatellut liiaksikin järjellä» korostaessaan selvää ja objektiivisesti ymmärrettävää Venäjän valtakunnan etua. Vastaavasti hän pohti sitä, oliko Danielsonia lentokirjassaan »Vielä muutamia sanoja» arvostellut senaattori Lennart Gripenberg (nimimerkki Nemo) ollut sittenkin oikeassa korostaessaan »valtakunnanedun riippuvaisuutta vallanpitäjien subjektiivisista, usein erheellisistä mielipiteistä».88 Lopullisessa käsikirjoituksessa Paasikivi päätyi kuitenkin näkemykseen, jonka mukaan Danielson ja muut vanhasuomalaiset olivat käyttäneet järkeä juuri sopivasti ja kommentoi Gripenbergin kritiikkiä vain sanomalla hänen todenneen, että »Danielsonin esitys oli ristiriitainen».89

Paasikiven muistelmissaan esittämän kannan mukaan Suomen suhteet Venäjään ja Neuvostoliittoon perustuivat pysyviin tekijöihin, »asioiden ja olojen ‘järkeen’, maantieteeseen ja historian tapahtumiin». Hänen mielestään pohja Suomen ja Venäjän suhteille laskettiin Pultavassa v. 1709.90 Hänestä »järkevä politiikka» tarkoitti juuri »pyrkimystä kärsivällisillä ja ennen kaikkea ennakkoluulottomilla neuvotteluilla ja sovitteluilla» päästä tulokseen.91 Paasikivi myös uskoi, että intohimojen tyynnyttyä ideologiset näkökohdat painuisivat taka-alalle ja esiin tulisivat »todelliset ja pysyvät edut, ‘reaaliset’ tekijät». Helpommin tämä toteutui voimiltaan suhteellisen tasavertaisten valtioiden kesken. Pieni valtio oli vaikeammassa asemassa ollessaan tekemisissä suuren kanssa, varsinkin jos asiaan liittyy irrationaalinen ideologinen tekijä.92 Mutta tässäkin tapauksessa Paasikivi – viitaten Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin – saattoi todeta, että »pysyvät ja todelliset edut» olivat vähitellen päässeet niissäkin vaikuttamaan. Erityisesti tätä todisti se, että maiden välillä oli »voitu käydä järkeviä neuvotteluja etujen yhteensovittamiseksi». Tosin ennen muistelmiensa julkaisemista Paasikivi poisti edellisestä lauseesta sanan »järkeviä».93

Kun historian irrationaaliset voimat, joiksi Paasikivi tulkitsi pääministeri P. A. Stolypinin Suomen-politiikan, pääsivät Venäjän Suomen-politiikassa määrääviksi, vanhasuomalainen järkeen perustuva myöntyvyyssuunta ei enää kyennyt vastaamaan niiden haasteeseen. On kuitenkin huomattava, että muistelmia kirjoittaessaan Paasikivi ei tuntenut Stolypinin Suomen-politiikan »rationaalista» taustaa. Hänelle, kuten muillekin aikalaisilleen, oli jäänyt epäselväksi se, kuinka Suomi oli vuosina 1906-1908 toiminut venäläisten terroristien keskeisenä tukikohta-alueena ja se, miten tämä oli vaikuttanut Stolypinin Suomeen kohdistamaan yhtenäistämispolitiikkaan. Samoin epäselväksi oli jäänyt se, kuinka poliittisten kriisien heikentämä Stolypin oli sittemmin pyrkinyt Suomen kysymyksen avulla varmistamaan Venäjän nationalistien tuen politiikalleen.94 Näistä seikoista tietämättömän Paasikiven mielestä Stolypinilla oli ollut »ahdas ja kansalliskiihkoinen» poliittinen näkemys. Hänen tultuaan johtoon Venäjällä oli alkanut »ankara hyökkäys Suomea vastaan». Paasikiven mukaan Stolypin oli ajanut »raivokkaasti» Suomea vastaan suunnatut lakinsa ja muut toimenpiteensä. Suomen kysymys oli muodostunut Venäjän pääministerille »jonkunlaiseksi sairaalloiseksi kiihkoajatukseksi, joka ei antanut hänelle rauhaa». Paasikiven mielestä »Stolypin näytti ottaneen Suomen asian yhdeksi päätehtävistään ja puhui siitä, ikään kuin se olisi ollut Venäjän valtakunnan elinkysymys».95 Yleisemmin ottaen Stolypinin suhtautuminen Suomeen »oli samalla tasolla kuin Bobrikovin politiikka». Molemmille oli tyypillistä »sama suomalaisten käsitysten huomioon ottamattomuus ja niistä välinpitämättömyys, sama yksipuolinen jyrkkyys ja sovittelemattomuus sekä sama suomalaisten yli olkain katsominen ja Suomen kansan tunteiden loukkaaminen».96

Paasikivi korosti, että uuden sortokauden alettua oli koko tilanne muuttunut Suomelle vahingolliseksi. Venäjällä hallitus oli yhtenäistetty ja ennen kaikkea oli perustettu valtakunnanduuma, jonka kautta Suomea vastaan kohdistetut lait ajettiin läpi ja joka antoi niille uudenlaisen painon. Paasikivestä »mikään ei näyttänyt olevan Suomea vastaan suunnitellun hävitystyön esteenä».97 Sortokauden lopputulosta hän kuvasi muistelmiensa käsikirjoituksessa seuraavalla tavalla. Kursivoidun osuuden hän poisti tekstistä ennen sen julkaisemista: »Stolypin oli Venäjän hallituksen silloisena johtajana ottanut Suomen asiat käsiinsä ja hän ajoi ne suunnitelmansa mukaisesti päätökseen: Suomen asiain esittely-järjestys muutettiin samana keväänä 1908 ja maamme asiat joutuivat Venäjän ministerineuvoston vaikutuksen alaiseksi. Kaksi vuotta myöhemmin, 1910, annettiin venäläinen laki valtakunnanlainsäädännöstä, joka meni äärimmäisen pitkälle ja tuhosi meidän laillisen järjestyksemme.»98 Vuonna 1911 surmansa saanutta Stolypiniä pääministeriksi seuranneen kreivi Kokovtsovin jatkettua Suomeen nähden Stolypinin politiikkaa Paasikiven kommentoi sitä tekstistään poistamansa lauseen mukaan: »Kokovtsov oli siis hyväksynyt tuon Suomen kannalta hirvittävän 30. päivänä kesäkuuta 1910 annetun venäläisen lain, joka, jos se olisi vaikuttanut pitemmän aikaa, olisi tuhonnut meidät.»99

Vanhasuomalainen myöntyvyyspolitiikka, jonka perustana oli rationalismi, oli Paasikiven mielestä törmännyt Stolypinin aikaansaamiin irrationaalisiin voimiin. Voidaankin sanoa, että Paasikiven näkökulmasta passiivinen vastarinta ja myöntyvyyspolitiikka olivat hieman samantapaisessa asemassa vastustajaan nähden, vaikka Paasikivi itse ei nimenomaisesti tällaista vertailua tehnytkään. Passiivinen vastarinta tarvitsi onnistuakseen vastapuolelta edes jonkinlaista herrasmieskäytöstä. Se oli Paasikiven huhtikuussa 1944 tekemän päiväkirjamerkinnän mukaan ollut helpompaa tsaarin aikana kuin myöhemmin, koska »silloin ei noudatettu sitä brutaalisuutta kuin nyt».100 Mutta myös myöntyvyyspolitiikka, joka korosti yhteistyön merkitystä, edellytti vastapuolelta rationaalisuutta ja edes jonkinasteista yhteistyöhalukkuutta.

Paasikivi oli jo 1930-luvulta lähtien katsonut, että sortokauden aikaisilla suuntataisteluilla erityisesti perustuslaillisten ja vanhasuomalaisten välillä ei sittenkään ollut ratkaisevaa merkitystä, vaan Suomen kohtalot määräytyivät ensisijassa ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta. Ennen kaikkea kysymykseen tuli Japanin sota 1904 sekä ensimmäinen maailmansota. Venäjän sota Japania vastaan 1904-1905 ja sitä seurannut vuoden 1905 vallankumous olivat lopettaneet ensimmäisen sortokauden. Se oli kestänyt niin lyhyen aikaa, että Paasikiven mielestä jälkeenpäin katsottuna oli jokseenkin samantekevää, minkälaista vastustuspolitiikkaa Suomessa oli tuona aikana noudatettu.101 Hän teki tosin sen varauksen, että jos venäläinen aines olisi päässyt syöpymään syvälle Suomen valtiolaitoksiin jo vuosina 1899-1905, niin laillisten olojen palauttaminen syksyllä 1905 olisi tuskin tapahtunut niin helposti kuin se tapahtui.102 Sen jälkeen kun uusi sortokausi oli alkanut, se olisi Paasikiven mielestä ilmeisesti jatkunut ja vienyt Suomen täyteen tuhoon. Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen ja siitä seurannut Venäjän vallankumous olivat lopettaneet sortokauden ja luoneet Suomelle mahdollisuuden itsenäistyä.103

Edellä esitetyn mukaisesti Paasikivi teki sortovuosia käsitelleiden muistelmiensa käsikirjoituksessa seuraavan johtopäätöksen:

»Tietysti voi nyt sanoa, että kun vuonna 1914 alkoi maailmansota ja tsaarin Venäjä perinpohjaisesti lyötiin ja asiat menivät niin kuin menivät, oli yhdentekevää miten 1905 ja 1906 meneteltiin. Vieläpä saattaa jälkeenpäin arvella, että jos silloin olisi saatu aikaan sovinto ja meillä siitä lähtien olisi ollut hyvät välit Venäjän kanssa ja maassa säännöllinen elämä, ei kenties Suomessa olisi syntynyt sitä lujaa vakaumusta, että täydellinen ero Venäjästä oli kansallemme hengen asia, mikä ensimmäisen maailmansodan alettua synnytti päättävän itsenäisyystahdon rohkeine jääkäriliikkeineen ja muine ilmiöineen. Sattuma, että ensimmäinen maailmansota alkoi niin pian ja että Venäjä siinä perinpohjin lyötiin, antaa aihetta sanoa: kenties asioiden kulku loppujen lopuksi oli paras niin kuin se oli. Näin voi jälkeenpäin ajatella ja päätellä.»104

Paasikivi siis korosti retrospektiivisesti voimakkaasti sattuman merkitystä Suomen kohtaloiden ratkaisemisessa ja väheksyi sisäpoliittisten suuntien toimenpiteiden ja niiden ristiriitojen vaikutusta kysymykseen. Näin voimakas sattuman merkityksen korostaminen oli kuitenkin liikaa Paasikiven käsikirjoituksen tarkastaneelle professori Arvi Korhoselle. Käsikirjoituksesta laatimissaan huomautuksissa hän siteerasi Paasikiven johtopäätösten viimeistä lausetta ja kirjoitti kommenttinaan: »Eikö kuitenkin vanhasuomalaisen politiikan oikeutuksen puolesta ja sen ymmärtämiseksi olisi sanottava tämän jatkoksi jotakin seuraavan tapaista: ‘Edesvastuutonta kuitenkin olisi politiikka, joka kokonaan rakentuisi sattumien varaan. Se olisi uhkapeliä, jossa voidaan menettää sekä rahat että kukkaro. Siihen ylellisyyteen ei ainakaan pienillä kansoilla ole varaa.’» 105 Paasikivi täydensi käsikirjoitustaan Korhosen esittämällä tavalla.106

Vaikka Paasikivi korostikin voimakkaasti sattumanvaraisuutta Suomen historian keskeisissä kohdissa, historia ei hänestä silti ollut pelkästään sattuman leikkiä. Kaiken pohjalla vaikutti »Jumalan johto». Kuoleman lähestyessä Paasikivi kertoi piispa Eelis Gulinille pohtineensa Jumalan johdon näkymistä historiassa todeten: »Minä olen paljon enemmän kuin te teologit voitte arvatakaan tätä kysymystä mietiskellyt. Jumalan johto näkyy selvästi historiassa, mutta minä en tiedä, kuinka te teologit sen näette yksityiskohdissa tapahtuvaksi.»107 Sodanjälkeisissä puheissaan Paasikivi palasi toistuvasti Yrjö-Koskisen aikoinaan esittämään ajatukseen, jonka mukaan »Jumala on nähnyt niin paljon vaivaa Suomen kansan vuoksi, että Hän ei voi tätä kansaa tulevaisuudessa hyljätä».108 Lisäksi Paasikiven sodanjälkeisissä puheissa toistuivat säännöllisesti ajatukset Jumalan tai Kaitselmuksen apuun luottamisesta, Jumalan huolenpidosta ja Jumalan varjeluksesta.109 Paasikivi siteerasi myös muistelmissaan Yrjö-Koskisen ajatusta, jonka mukaan historian vaiheet syvinnä todistavat »kaitselmuksen viisasta johtoa». Lopullisena tukena Yrjö-Koskisella oli Paasikiven mielestä ollut »luottamus Jumalan johdatukseen, joka, – – hänen vakaumuksensa mukaan loppujen lopuksi määräsi tapausten kulun. Luottamus tähän korkeampaan maailmanjärjestykseen antoi vaikeissakin vaiheissa tulevaisuuden toivoa.»110

Paasikivi ei kuitenkaan tyytynyt tuomaan esiin Kaitselmuksen/Sallimuksen/ Jumalan vaikutusta Suomen historiaan ainoastaan yleisessä muodossa, vaan hän näki Jumalan vaikutuksen myös kahdessa keskeisessä Suomen historian käännekohdassa. Ensimmäisen kerran, Paasikivien mukaan »suopean kohtalon ohjauksesta Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan tapahtui onnellisella hetkellä, aikana, jolloin Aleksanteri I erikoisesti harrasti vapaamielisiä valtiollisia aatteita, vieläpä sinä lyhyenä ajankohtana, jolloin M. Speranski oli hänen lähimpiä neuvonantajiaan». Tuloksena oli ollut se »merkillinen – miltei käsittämätön – tosiasia, että suuren Venäjän itsevaltias hyväksyi ja vahvisti omaa valtaansa rajoittavan perustuslaillisen valtiosäännön pienelle Suomelle, jonka hänen armeijansa olivat valloittaneet ja pitivät miehitettynä».111 Toisen kerran »Jumalan johto» tuli näkyviin Suomen itsenäistymisen yhteydessä. Paasikivi perusteli näkemystään ensinnäkin siten, että Venäjä oli romahtanut kesken ensimmäisen maailmansodan. Aikaisemmissa sodissa se oli aina kestänyt loppuun saakka ja siten hyötynyt voittajien puolella olemisesta. Näin olisi käynyt nytkin, jos se olisi kyennyt pysymään sodassa mukana loppuun asti. Tällöin voittoisa Venäjä olisi voinut kohdistaa uudet painostustoimet Suomea vastaan. Lukiessaan venäläisten emigranttien muistelmia 1920- ja 1930-luvulla Paasikivi tuli edelleen vakuuttuneeksi siitä, että bolsevikkien kapina olisi ollut aikoinaan varsin helppo tukahduttaa. Jos näin olisi käynyt, se olisi merkinnyt valkoisten kenraalien voittoa, mikä olisi jälleen ollut kohtalokasta Suomelle. Sallimus oli kuitenkin päättänyt toisin.112

Jumalan tai Sallimuksen vaikutus historiaan näkyi Paasikiven mielestä silti vain suurissa käännekohdissa ja niissäkin varsin verhotusti. Historia oli sittenkin ensisijassa ihmisten työtä. Puhuessaan Tukholmassa huhtikuussa 1942 Paasikivi nimenomaan korosti kuuluvansa liberalistisessa ajassa kasvaneeseen sukupolveen, minkä vuoksi hän ei voinut tulla vakuuttuneeksi siitä, että ihmisellä ei ole mitään osuutta asioiden kulkuun. Tällä perusteella Paasikivi vastusti Oswald Spenglerin esittämää näkemystä, jonka mukaan länsimainen kulttuuri oli jo toista sataa vuotta elänyt rappeutumisen aikaa, sivilisaation aikaa, ja että rakentava kulttuurikausi on takanamme. Se oli »fatalistinen kanta», jonka mukaan historia kulkee määrättyjä teitään ja että siihen ei voi ihminen mitään vaikuttaa.113

Paasikivi korosti myös muistelmissaan useammassakin kohdassa kuuluneensa »sukupolveen, joka uskoi järjen loppujen lopuksi pääsevän voitolle historiassa». Sen taustana oli 1800-luvun loppupuolella optimistinen usko edistykseen, joka perustui käsitykseen, että edistys menisi rajattomasti eteenpäin teknillisillä ja luonnontieteellisillä aloilla, minkä lisäksi myös itse ihminen rinnan tämän kanssa kehittyisi siveellisessä ja moraalisessa katsannossa. Se heijasti vakaumusta, että ihmisten ja kansojen välillä tulisi vallitsemaan yhä suurempi onnellisuus, rauha, oikeus ja oikeudenmukaisuus. Yrjö-Koskinen lausui tulleensa historian kulusta käsitykseen, että oikeustila vahvistui heikompien kansojen turvaksi. Leo Mechelin oli lujasti vakuuttunut, että hyvä ja oikea oli juurtunut ihmiskunnan elämään syvemmälle kuin paha. Vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeen luultiin humaanisuuden ja kansojen oikeuden aatteen pääsevän voittoon. Sortovuosia käsittelevässä muistelmateoksessaan Paasikivi kirjoittaakin, että hänellä oli vuonna 1905 ja 1918 »vielä idealistinen – joku kaiketi sanoisi: naiivi – käsitys Euroopan suurten sivistyskansain vapaudentahdosta ja moraalisesta voimasta». Muistelmiaan kirjoittava Paasikivi joutui kuitenkin toteamaan, että toisin oli käynyt. Sotien välisenä aikana maailmanhistoriaa tarkastelevalle Paasikivelle historia oli »murheellinen, vieläpä hirvittävä näytelmä». Siinä ei ollut moraalia eikä järjellisyyttä; sattumalla ja onnella näytti sen sijaan olevan suuri merkitys. Vaikka historian kulkua ajatellessa pessimismi sai Paasikivessä hänen oman tunnustuksensa mukaan vallan, on kuitenkin huomattava, että se ei tehnyt häntä kehityspessimistiksi, josta historia yksiselitteisesti näyttäisi kulkevan paremmasta huonompaan suuntaan. Paasikivi tuo kylläkin esille muistelmissaan, että juuri historian kulun tarkastaminen oli osoittanut Yrjö-Koskiselle ja Danielson-Kalmarille sen, että yleensä historia ei ollut sellainen kuin sen oikeuden ja moraalin mukaan olisi pitänyt olla, eikä se liioin todistanut oikeaksi luottamusta oikeuden ja oikeudenmukaisuuden voittoon. Paasikivi ei silti kieltänyt muutoksen mahdollisuutta. Hänestä historiassa ei ollut mitään ehdottoman välttämättömyyden lakia, joka johtaisi sitä johonkin tiettyyn suuntaan. Lisäksi hän ei edes toisen maailmansodan ja sen jälkeisenä aikana, jonka hän koki voimakkaana poliittisen moraalin rappeutumisen kautena, pitänyt sitä esimerkkinä yleisestä rappeutumisilmiöstä, jota mikään ei enää voisi pysäyttää. Päinvastoin, uuden vuoden puheessaan 1952 Paasikivi totesi: »Minä, joka olen pitkän elämäni aikana joutunut paljon kokemaan ja näkemään, teen mielelläni vertailuja menneisiin aikoihin. Tahtoisin sanoa, että elämämme on nykyään rikkaampaa ja täyteläisempää, tehtävät ja mahdollisuudet ovat laajemmat ja monipuolisemmat kuin ne olivat minun nuoruudessani.»114

Keskeistä historian ymmärtämisessä oli Paasikiven kannalta »epookki». Kyseessä oli useita sukupolvia tai useita satoja vuosia kestänyt ajanjakso, joka oli saanut alkunsa tiettyjen edellytysten täytyttyä ja joka jatkui omalla painollaan aina siihen saakka, kunnes edellytykset taas muuttuivat. Tästä taas seurasi, että menneisyys tuntui monesti määräävän nykyisyyden ja vieläpä tulevaisuuden. Tarkastellessaan tilannetta 1930-luvun alussa Paasikivi viittasi esimerkinomaisesti siihen, kuinka Napoleon määräsi Ranskan politiikan koko 1800-luvun ajaksi. Suomessa taas Snellmanin ja Yrjö-Koskisenkin vaikutus tuntui vielä selvänä 1930-luvun sisäpolitiikassa. Vuoden 1918 tapaukset puolestaan olivat määränneet koko sen jälkeisen elämän kulun. Tämän mukaisesti Paasikivi katsoi 1950-luvun alussa, että Neuvostoliitossa vallinnut järjestelmä ja sen instituutiot olivat jo niin stabilisoituneita, että järjestelmän muuttuminen veisi aikaa ainakin 100-200 vuotta.115

Erillisten historiallisten aikakausien ja ilmiöiden välillä oli Paasikiven mielestä lisäksi nähtävissä tiettyjä samankaltaisuuksia, kuten rakenneyhtäläisyyksiä ja historiallisia analogioita. Rakenneyhtäläisyyksinä Paasikiveä kiinnostivat erityisesti Ranskan ja Venäjän vallankumouksien keskinäiset suhteet. Laatiessaan helmikuussa 1943 »loppuresonemangia» käsikirjoitukseensa »Suomi ja Wenäjä» Paasikivi vielä katsoi, ettei lokakuun bolsevikkivallankumous ollut ainakaan sanottavasti verisempi tai raaempi kuin Ranskan vallankumous. »Tosin Venäjällä ihmisiä tapettiin enemmän, mutta tämä taas johtui siitä, että siellä oli väkeä enemmän.» Tämän lisäksi bolsevikkivallankumous oli koskenut paljon syvemmälle taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin kuin Ranskan. Sen ideologia on mullistavampi. Siten se oli myös tuhoavampi ja raskaampi ja tuloksiin nähden mullistavampi kuin Ranskan vallankumous.116 Sen sijaan myöhemmissä käsikirjoitusversioissa, joista hän tosin poisti ennen julkaisua kursivoidun tekstin, Paasikivi päätteli, että »Venäjän vallankumous oli verinen ja raaka verisempi ja väkivaltaisempi kuin missään maassa aikaisemmin».117

Kirjassaan »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» Paasikivi otti käsittelynsä pohjaksi Jacob Burckhardtin vuosina 1868 ja 1870-71 pitämät luennot, jotka hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin kirjana nimeltä »Weltgeschichtliche Betrachtungen».118 Luennoissaan Burckhardt kuvasi yleisesti ottaen vallankumouksen kulkua tavalla, josta Paasikivi totesi, että siinä esitetty kaava »näyttää soveltuvan Venäjän vallankumoukseen, niin kuin se soveltuu myös Ranskan vallankumoukseen». Tämän mukaisesti Paasikivi luonnehti molempia vallankumouksia siten, että niiden toteuttajille oli ollut keskeistä pyrkimys saavuttaa menestys millä hinnalla hyvänsä, mikä oli vienyt täydelliseen välinpitämättömyyteen käytetyistä keinoista ja siten saattanut kokonaan unohtamaan alkuaan julistetut periaatteet. Tämä oli johtanut terrorismiin, jota perusteltiin ulkoisella uhalla ja jonka tarkoituksena oli vastustajan täydellinen tuhoaminen. Se vei lopulta »joukkoteurastuksiin» ja loppumattomiin teloituksiin.119

Jatkosodan aikana muistelmia kirjoittaessaan Paasikivi jäikin pohtimaan sitä, mikä oli pysyvä tulos Venäjän vallankumouksesta, eikä kyennyt sellaista havaitsemaan. Neuvosto-Venäjä oli Paasikiven mielestä »nykyään samanlainen imperialistinen ja sotilaallinen suurvalta kuin muutkin. Siinä suhteessa ei ole tapahtunut muutosta.» Vallankumous oli kylläkin myllertänyt »Venäjän ummehtuneen ja homehtuneen yhteiskunnan». Kansan elintaso ja muut olot eivät kuitenkaan olleet kehittyneet länsimaiden veroisiksi. Ennen kaikkea Paasikivi korosti sitä, että »länsimainen vapaus (Paasikiven kursivointi) on Neuvosto-Venäjällä ainakin toistaiseksi tuntematonta».120

Paasikiven päiväkirjoissa ja muistelmissa esiintyi runsaasti erilaisia historiallisia analogioita.121 Kuten edellä on jo todettu, hän koki toisen maailmansodan jälkeisen tilanteen Suomessa paljolti analogisena sortovuosien kanssa. Eräänä tähän liittyvänä analogiana sodan jälkeiseltä ajalta oli kommunistien tulo eduskuntaan suurena ryhmänä, joka vastasi sosiaalidemokraattien esiinmarssia ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan aikaan.122 Kaikkein laajasuuntaisimpia Paasikiven analogioista olivat viittaukset, joissa hän rinnasti Tanskan kohtalon 1860-luvulla (sota Preussia ja Itävaltaa vastaan) sekä Suomen talvisodan ajan.123 Paasikivi korosti myös sitä, että poliittis-psykologisilla tekijöillä oli suuri mahdollisuus kumota tai korvata teknillis-taloudelliset tekijät. Vertaus 1800-luvun ensi puoliskon ja nykyisen ajan välillä oli Paasikivestä »hyvin opettavainen».124 Samoin Ranskan historiassa 1870-71 Paasikivi näki tiettyjä yhtymäkohtia Suomen historiaan toisen maailmansodan jälkeen.125

Myös sellaiset henkiset ilmiöt kuin kosto ja kauna tulivat Paasikiven mielestä toistuvasti esille historian kulussa. Siten hänestä näytti toisinaan siltä »ikään kuin tarttuisi historian kostotar – tai kentiesi se asioiden oma logiikka – tapausten kulkuun ja rankaisisi vääryyttä sekä auttaisi oikeuden voitolle».126 Historian Kostottaren toiminta tuli näkyviin esimerkiksi Suomen historiassa, jolloin se oli kohdistanut voimansa juuri niihin Venäjän johtajiin, jotka olivat Suomea eniten sortaneet. Sortovuosia käsittelevistä muistelmistaan ennen niiden julkaisemista poistamansa lauseen mukaan Paasikivi totesi: »Bobrikovin murha oli seuraus Venäjän ja Bobrikovin kansaamme kohdistuneesta menettelystä.»127 Lisäksi toisessa kohdassa muistelmiaan, josta Paasikivi ei pyyhkinyt mitään pois, hän totesi, että Bobrikovilla oli ollut samanlainen kanta kuin myöhemmin Stolypinillä ja että juuri siihen perustuva politiikka »vei Bobrikovin politiikan Suomessa epäonnistumiseen ja hänen murhaansa. Stolypinin politiikka Venäjällä johti niinikään hänen omaan ruhoonsa.»128 Lopuksi Paasikivi totesi vielä yhteenvedonomaisesti: »Kohtalo kosti hirvittävällä tavalla keisari Nikolaille ja hänen apureilleen, mitä he olivat tehneet – myös Suomelle.»129 Kaunan tunteet olivat Paasikivestä voimakkaimpia tekijöitä myös kansojen elämässä. Ranskalaiset eivät unohtaneet sodan 1870-71 aikaa. »Punaiset» eivät Suomessa olleet unohtaneet vuoden 1918 tapauksia 130 Maailmansotien välisenä aikana asiaa tarkastelleesta Paasikivisestä olikin onnettomuus, että ensimmäinen maailmansota päättyi siten, että toinen puoli voitti ja toinen hävisi. Juuri se synnytti pyrkimyksen kostoon hävinneessä ja voitetun sortamiseen voittajan puolelta. Paasikiven mielestä olisi ollut paras jos maailmansota olisiloppunut »ei voittajia, eikä voitettuja».131

Irrationaalisuuden vastapainoksi Paasikivi pyrki hakemaan menneisyydestä »tosiseikkoja». Kaikkein perustavimmanlaatuiset tosiasiat liittyivät luonnon asettamiin ehtoihin historialliselle kehitykselle. Maantiede oli erityisesti sellainen tekijä, jolla oli pysyvä vaikutus, mikä tuli näkyviin myös Suomen historiassa.132 Stalinin sanat syksyn 1939 neuvottelujen aikana siitä, että maantieteelle Suomi ja Neuvostoliitto eivät voineet mitään näyttävät jääneen aivan erityisen pysyvästi Paasikiven mieleen. »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» -kirjassaan hän toisti ne kahteen otteeseen.133 Maantieteen merkitykseen verrattavissa ollut keskeinen »tosiseikka» oli Paasikiven mielestä myös suurvallan kunnia. Se oli hänestä »painava realiteetti», paljon vakavampi kuin »me pienten valtioiden ihmiset arvaammekaan». Hän otti sen esille molemmissa muistelmateoksissaan ja korosti, että »suurvallan kunnia» oli keskeinen tekijä »sellaistenkin suurvaltojen taholla, joilta edellyttäisi järkevämpää asioihin suhtautumista (Englanti)».134

Seuraavan tosiseikan mukaan Venäjällä ja sittemmin Neuvostoliitolla oli sotilaalliselta kannalta Suomeen nähden ainoastaan puolustuksellinen intressi. Sortokausia käsitelleissä muistelmissaan Paasikivi siteerasi Danielson-Kalmarin kirjaa »Mihin suuntaan» (1901), jossa kirjoittaja todisteli sitä, kuinka Suomi, toisin kuin Itämeren maakunnat ja Mustanmeren pohjoisrannikko, ei kuulunut Venäjän »luonnolliseen alueeseen», joka esti sitä pääsemästä yhteyteen meren kanssa. Paasikiven muistelmissaan siteeraamassa kohdassa Danielson-Kalmari totesi: »Tyyni historiallinen tarkastus johtaa ehdottomasti siihen käsitykseen, että ainoastaan sotilaallinen näkökohta, huolenpito valtakunnan pääkaupungin ja pohjoisten rajojen turvallisuudesta yksinänsä on Venäjälle tärkeä.» Danielson-Kalmari ei ollut venäläisiä asiakirjalähteitä Pietari Suuren ajoilta Aleksanteri I:n aikaan tarkastellessaan löytänyt mitään jälkiä muista vaikuttimista ja tarkoitusperistä Suomeen nähden kuin sotilaallisista. Paasikivi kommentoi Danielson-Kalmariin mielipidettä 1950-luvun alussa kirjoittamissaan muistelmissa: »Kaikki tämä pitää paikkansa, sillä se perustuu pysyväisiin tosiasioihin.» 135

Neljäntenä keskeisenä »tosiseikkana» Paasikivelle olikin jo sitten oma kansa. Tunnetussa itsenäisyyspäivänpuheessaan 1944 tosiasioiden tunnustamista koskeneiden ja paljon siteerattujen ajatustensa jälkeen Paasikivi lausui huomattavasti vähemmän tunnetut ja vähemmän siteeratut sanansa, joiden mukaan: »Kullakin kansalla on omat tosiasiansa ja omat valtiolliset ongelmansa ja elämänkysymyksensä.» Siten, puhuessaan valtiopäivien avajaisissa helmikuussa 1947 Paasikivi totesi: »Sillä tosiasia, joka meidän on aina muistettava, on, että tulevaisuutemme riippuu loppujen lopuksi meistä itsestämme, meidän omasta tarmostamme, kansamme henkisestä sitkeydestä ja siveellisestä kunnosta. Tästä kaikesta, meihin itseemme keskittyvästä, riippuu taloudellinen menestyksemme. Meistä itsestämme riippuu myös valtiollinen tulevaisuutemme – siitä nimittäin, miten voimakas on kansassamme valtiotietoisuus ja miten elävä on tahtomme ylläpitää, kehittää ja kohottaa asemaamme sivistyskansana ja riippumattomana, suvereenisena valtiona.»136

Suunnitellessaan muistelmiensa kirjoittamista 1920-luvulta lähtien Paasikivi oli myös toistuvasti miettinyt sitä, minkälaista »metodia» hänen pitäisi käyttää. Paasikiven julkaistuista teoksista, varsinkin »Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-1941» -kirjasta käy ilmi, että sen tekijä pohti paljon historiankirjoittamisessa käytettävää metodia. Muistelmista käy myös ilmi, että Paasikivi oli tyytymätön modernin historiantutkimuksen käyttämään tutkimusmenetelmään, joka keskittyi vain historiallisten tapausten kuvaamiseen, niiden syiden selvittämiseen ja käytettyjen keinojen tuloksellisuuden arviointiin eikä juurikaan kiinnittänyt huomiota siihen, millä tavalla tulos oli saavutettu. Siten Paasikivelle historian tutkiminen, kuten hän puheessaan Messuhallissa 1942 totesi, »monesti on omiaan loukkaamaan moraalisia tunteita».137

Modernilla historiantutkimuksella oli tästä seuraten Paasikiven mielestä ongelma. Koska se ei varsinaisesti periaatteidensa mukaisesti asettanut moraalisesti kyseenalaiseksi mitään kuvaamaansa ilmiötä, siihen sisältyi ikään kuin sisäänrakennettuna ajatus kaiken tapahtuneen hyväksymisestä ja legitimoinnista. Aikakirjoihin merkittiin vain kylmästi »wie es gewesen und wie es geworden ist» – miten asiat olivat ja miten ne ovat kehittyneet. Paasikiven johtopäätös oli: »Ja vaikka kansoja tuhotaan, todetaan kuivasti, että maailma jonkin selittämättömän salaperäisen, mystillisen voiman vaikutuksesta on mennyt eteenpäin tai ainakin: että tapaukset ovat kulkeneet juuri niin kuin ne ovat saattaneet kulkea.»138 Sortovuosia käsitelleissä muistelmissaan Paasikivi rinnasti historiantutkijan ja juristin maailmankäsityksen toisiinsa ja asetti juristit historiantutkijoiden edelle sillä perusteella, että »historioitsijat näkevät ilmiöt ja tapahtumat vähemmän – kenties liiankin vähän – oikeuden ja oikeudenmukaisuuden kannalta».139

Modernin historiantutkimuksen moraalinen nihilismi vei sen Paasikiven mielestä suoraan deterministiseen ja vaihtoehdottomaan historian tarkastelutapaan. Tosin Paasikivenkin mielestä tapaukset historiassa johtuivat kyllä toisista, jotka ovat niiden syynä ja selityksenä. Lähtien kuitenkin käsityksestään, jonka mukaan historiassa ei vallinnut mitään välttämättömyyden lakeja Paasikivi katsoi, että Neuvostoliiton Suomen-politiikan vuodesta 1939 alkaen saattoi kyllä selittää, mutta hän torjui ajatuksen, että se olisi toteutuneessa muodossa ollut ehdottoman välttämättömyyden vaatima ja sen vuoksi ainoa mahdollinen. Sama oli Paasikiven mielestä sanottava myös Suomen Neuvostoliiton-politiikasta. Ei liioin voitu myöntää, että Hitlerin mielikuvitukselliset suunnitelmat koko Euroopan hallitsemisesta olisivat olleet jonkinlaisen historiallisen lain vaatimia ja välttämättömiä. Päinvastoin, ne olivat sekä Saksalle että koko maailmalle kohtalokkaita erehdyksiä.140 Paasikivi halusikin säilyttää itsellään muistelijana ja historiankirjoittajana täyden arvostelunvapauden. Hän totesi, että politiikan suurista linjoista oli mahdotonta muodostaa mielipidettä, jos jo etukäteen kieltäytyi ajattelemasta, että toinenkin politiikka olisi ollut mahdollinen.141 Tähän perustuvan näkökantansa Paasikivi esitti selvimmin puheenvuorossaan, jonka hän piti sanomalehdistön edustajille järjestetyssä tiedotustilaisuudessa helmikuussa 1946. Siellä Paasikivi selvitti näkemyksiään historian tutkimuksen tehtävistä seuraavasti:

»Minä olen historicus oikeastaan ja paljon lukenut historiaa. Sanotaan kyllä, että ollaan liian lähellä tapauksia ja että täytyy saada perspektiiviä jne. Onhan kyllä niinkin, että kun on sata tai kaksisataa vuotta kulunut, niin sitten voidaan katsoa oikealla tavalla. Olen nyt hankkinut itselleni uuden ruotsinnoksen Thukydideen tunnetusta teoksesta, jossa hän kirjoittaa peloponnesolaissodan historiaa ja hyvin paljon refleksionia siitä. Se oli juuri sota, jonka aikana hän eli, ja hän ei ehtinyt sitä loppuun kirjoittaa, koska hän kuoli, ennen kuin sota loppui. Kuitenkin Thukydidestä minun tietääkseni pidetään yhtenä maailman suurimmista historioitsijoista, niin että kyllä voi kirjoittaa historiaa myös aikaisemmin kuin sadan, kahdensadan ja kolmensadan vuoden kuluttua. Historian tuomio on kyllä tietysti myöhempikin historiankirjoitus, mutta ei siitä paljon hyötyä enää sitten ole, mutta hyötyä on siitä, että tarkastelemme juuri äskeisiä asioita, viime vuosien asioita ja viime vuosikymmenen asioita, tuumimme ja mietimme niitä ja otamme niistä oppia.»142

Paasikiven mielestä historiantutkimuksen keskeinen tehtävä oli siten tarjota opetuksia. Paasikivi tosin myönsi, että moderni historiantutkimus oli historian opetuksiin nähden skeptillinen ja hän hyväksyi sen oikeaksi siinä mielessä, että tapaukset eivät Paasikivenkään mielestä uudistuneet – eräitä säännönmukaisuuksia lukuun ottamatta – sellaisinaan. Kun Paasikivi puhui historian opetuksista, hän ei tarkoittanutkaan niillä historiassa vallinneiden mahdollisten säännönmukaisuuksien opettelua, jotta niitä voitaisiin soveltaa tulevaisuudessa uusiin tilanteisiin. Hän oli tältä osin modernin historiantutkimuksen kanssa samaa mieltä siitä, että oli vältettävä »lainmukaisuuksien etsimistä sieltä, missä niitä ei ollut» (Gesetze suchen wo es keine gibt).143 Itse asiassa historian opetukset tulivat Paasikiven varsin omaperäisen näkemyksen mukaan täysin päinvastaisesta suunasta. Historian opetuksia saatiin hänen mielestään juuri silloin kun tutkittiin sitä, mitä ei ollut tapahtunut, ts. tapahtuneen mahdollisia tapahtumatta jääneitä vaihtoehtoja, noudatetun politiikan alternatiiveja – modernimmalla historian metodologian kielellä: kontrafaktuaalisia hypoteeseja – tai, jos näin halutaan: kun »jossiteltiin».144

Yksityiskohtaisemmin Paasikivi laati muistelmissaan spekulaatioita ja kontrafaktuaalisia hypoteeseja kolmesta aihepiiristä: 1) Stalinin tavoitteet syksyllä 1939, 2) Suomen liittyminen jatkosotaan 1941, 3) rauhansopimuksen solmimatta jättäminen keväällä 1944. Syksyn 1939 osalta Paasikivi ei muistelmissaan esittänyt varsinaista kontrafaktuaalista hypoteesia, mutta toi esiin sen tapahtumien merkityksestä runsaasti spekulaatioita, jotka toimivat pohjana hänen myöhemmistä tapauksista laatimilleen kontrafaktuaalisille hypoteeseille. Syksyn 1939 osalta Paasikivi perusti spekulaationsa käsitykseen, jonka hän oli saanut neuvotteluistaan Stalinin kanssa – kuten hän asian määritteli. Siten Stalin ei alkuaan ollut päättänyt ryhtyä Suomen valloittamiseen, eikä Suomen valloittaminen kuulunut Stalinin silloisiin tarkoituksiin. Neuvotteluissa Stalinilla näytti Paasikiven mielestä olleen halu päästä tulokseen. Omasta puolestaan Paasikivi uskoi, ettei Stalin halunnut Suomen lopullista tuhoa. Paasikiven mielestä vuosina 1940-41 Neuvosto-Venäjän politiikan tarkoituksena tuskin oli muu kuin oman valtakunnan turvallisuuden vahvistaminen. Edelleen Paasikivi uskoi, että Suomi olisi saanut Neuvostoliiton kanssa aikaan sopimuksen, joka ei olisi johtanut Suomen bolsevisoimiseen. Siten syksyllä 1939 Suomella olisi ollut mahdollisuus tehdä sopimus Neuvostoliiton kanssa ehdoilla, jotka eivät olisi olleet kunniattomat ja jotka olisivat materiaalisesti olleet paljon edullisemmat kuin ne, joihin Moskovan kovassa rauhassa Suomi oli pakotetuttu suostumaan.145

Näin hahmottelemastaan näkökannasta Paasikivi eteni pidemmälle. Jos Suomi olisi syksyllä 1939 päässyt sopimukseen Kremlin kanssa, niin hänen mielestään Suomi olisi todennäköisesti jäänyt sodan ulkopuolelle, aivan kuten Ruotsi. Tämän lisäksi Paasikivi uskoi, että Suomi olisi diplomaattisilla keinoilla saanut Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1939 tehdyn »sopimuksen korjatuksi tukikohtaan nähden». Sen sijaan Paasikivi ei halunnut jatkosodan aikana kirjoittamissaan muistelmissa jatkaa spekulaatioitaan enää pidemmälle pohtimalla sitä, mitä vaikeuksia Suomella sitten olisi ollut puolueettomuutensa ylläpitämisessä kun Saksa miehitti Suomenlahden eteläpuolella olevat maat ja Norjan. Hän kuitenkin huomautti, että mikäli Neuvostoliitto myöhemmin olisi hyökännyt Suomen kimppuun, Suomi olisi syksyllä 1939 tehdyn sopimuksen avulla voittanut aikaa ja ehtinyt täydentää puutteellisia varustuksiaan sekä kestänyt sodan paremmin kuin talvella 1939-40.146

Jos siis Suomi olisi yrittänyt pysyä toisen maailmansodan ulkopuolella solmimalla syksyllä 1939 Neuvostoliiton kanssa sopimuksen rajan siirtämisestä ja tukikohdan luovuttamisesta Neuvostoliiton edellyttämällä tavalla ja Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon käynnistänyt neuvottelut Neuvostoliiton kanssa syksyn 1939 rajamuutoksen korjaamisesta, niin mikä olisi ollut tulos? Paasikivi esitti tämän kysymyksen ja selvitti näkökantaansa sanomalehdistön edustajille järjestetyssä tiedotustilaisuudessa helmikuun 11. päivänä 1946.

»Minä otan pahimman mahdollisuuden. Sodan päätyttyä, siis nyt ja edellisenä vuonna, olisivat ensiksikin kaupunkimme ehkä suuresti hävitetyt, toiseksi tehtaamme olisivat myöskin hävitetyt ja kolmanneksi ihmisiä olisi surmattu ja tuhoutunut ehkä enemmän kuin sodassa. Maa ehkä olisi tullut saksalaisten miehittämäksi, niin kuin oli Norjassa, Belgiassa, Hollannissa ja Ranskassa asianlaita, olisi kärsitty elintarvikkeiden pulaa, ehkäpä suurtakin, koska silloin nähtävästi ainoastaan Muurmannin rata olisi ollut meillä käytettävissämme. Tämä on minun nähdäkseni jotenkin mustasti katsottu siihen nähden, mitä huonoja puolia siitä olisi meille tullut. Mutta toiselta puolen meillä nähtävästi nyt olisi suuri osa Suomen Karjalaa ehkä juuri Suvannon ja Summan linjaa myöten hallussamme, ja ehkä vielä olisi saatu korvausta Itä-Karjalasta, Repolasta ja Porajärveltä. Toiseksi meillä olisi paitsi Hankoa myöskin Porkkala, joka olisi erinomaisen tärkeä, niin kuin jokainen ymmärtää. Kolmanneksi meillä olisi kallisarvoinen Petsamo hallussamme. Neljänneksi meillä ei olisi sotakorvausta maksettavana, joka sotakorvaus on niin suuri, että suuri osa hävityksiä olisi sillä rakennettu. Ja viidenneksi me olisimme ensimmäisiä niiden joukossa, jotka Yhdysvalloista ja muualta länsimaista saavat apua. Me olisimme avunsaajien ensi rivissä. Ja kuudenneksi, mikä on tärkeintä, meidän suhteemme Neuvostoliittoon olisi aivan toinen kuin se on nyt ja meidän asemamme maailman kansojen joukossa olisi aivan toinen, se olisi erinomainen. Huolimatta ohimenevistä kärsimyksistä asemamme olisi parempi kuin nyt, ja kansa ei saa panna ohimeneville kärsimyksille pääpainoa, vaan tulevaisuuden perustusten luomiselle ja lujittamiselle. Meidän tulevaisuutemme edellytykset olisivat aivan toiset kuin ne ovat nyt.» 147

Paasikiven mielestä siis puolueettomuuttansa kaikin keinon varjelemaan pyrkinyt ja lopulta saksalaisten joukkojen miehittämäksi joutunut Suomi olisi ollut suurin piirtein samanlaisessa tilanteessa kuin Norja, Belgia, Hollanti ja Ranska, eikä siis sellaisessa kuin esimerkiksi Puola ja Tsekkoslovakia. Siten sodan lopussa, Saksan romahdettua, sen joukot olisivat poistuneet Suomesta ja maa olisi päässyt rauhaan. Vaikka Paasikivi hypoteesissaan sanoi ottavansa esille »pahimman mahdollisuuden» ja katsovansa »jotenkin mustasti» asiaa, siitä ei löydy pienintäkään viittausta sellaiseen mahdollisuuteen, että Suomi olisi saattanut joutua keskelle kahden rintaman sotaa Saksan ja Neuvostoliiton sotavoimien väliin. Tältä osin Paasikiven hypoteesi on suhteutettava jo aikaisemmin todettuun, hänen ja laajemminkin vanhasuomalaisen suunnan perusajatukseen – itse asiassa dogmiin –, jonka mukaan Venäjällä ja sittemmin Neuvostoliitolla oli sotilaallisesti Suomeen nähden ainoastaan puolustuksellinen intressi. Jos siis syksyllä 1939 Karjalan kannaksella olisi toteutettu Neuvostoliiton esittämä rajantarkistus, se olisi Paasikiven mielestä tyydyttänyt täysin Neuvostoliiton sotilaalliset intressit Suomen suunnalla. Siten Neuvostoliitolla ei – paasikiveläisittäin ajatellen – olisi enää ollut mitään »rationaalista» syytä ylittää rajaa. Neuvostojoukot olisivat siis joko pysyneet Suomen osuudella koko sodan ajan omalla puolellaan rajaa ja jättäneet suomalaiset ja saksalaiset taistelemaan keskenään. Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että ne olisivat ylittäneet rajan ja liittyneet suomalaisten ja saksalaisten käymään taisteluun. Tällöinkin niiden olisi tullut vanhasuomalaisen ja Paasikiven perusdogmin mukaan palata sodan päätyttyä omalle puolelleen rajaa. Sellainen mahdollisuus, että Neuvostoliitto olisi käyttäytynyt »irrationaalisesti» ja miehittänyt koko Suomen, ei tule millään tavalla esille Paasikiven hypoteesissa.

Paasikivi päätti esityksensä toteamalla: »Minä sanon, että tietysti tällaisista ajatteluista ei ole mitään käytännöllistä hyötyä, mutta toiselta puolen on sekä lehdissä että aikakauskirjoissa juuri tuotu esille, kuinka paljon me olemme saavuttaneet ja säilyttäneet sillä, että noudatimme sellaista politiikkaa kuin mitä noudatimme. Sen vuoksi olen nyt katsonut tämän yhden kerran syytä sanoa tämä asia julkisesti.»148 Paasikivi kuitenkin liitti vuosikymmentä myöhemmin kyseisen, sanomalehdistön edustajille pidetystä tiedotustilaisuudesta laaditun selvityksen vuonna 1956 julkaistuun puhekokoelmaansa »Paasikiven Linja». Toisaalta, jo elokuun 14. 1946 hän merkitsi päiväkirjaansa ajatuksen, jonka mukaan talvisota määräsi Suomen kohdalta tapausten kulun. Jos talvisotaa ei olisi ollut, niin koko tilanne olisi todennäköisesti Suomen kohdalta ollut toinen. Tästä näkökannasta tuli sittemmin hänen päiväkirjamerkintöjensä ja ajattelunsa tulkinta jatkosodan synnystä. 149

Paasikiven toinen varsinainen kontrafaktuaalinen hypoteesi koski vuoden 1944 kevään rauhantunnusteluja. Asia tuli ensimmäisen kerran esille syksyllä 1945, jolloin Paasikivi kävi asian johdosta lehtipolemiikkia sodanaikaisen pääministerin, professori Edwin Linkomiehen kanssa. Tämän polemiikin yhteydessä Paasikivi esitti myös ajatuksen, jonka mukaan oli »enemmän kuin todennäköistä, että silloin (keväällä 1944 – H.I.) olisi saatu edullisempi rauha kuin syyskuussa 1944. Porkkala olisi säilynyt – siitä ei ollut sanallakaan puhetta koko talven aikana – ja Kannaksen taistelun uhrit olisivat elossa.»150 Samoja näkökohtia Paasikivi esitti kirjeessään E. Hornborgille syyskuussa 1947, jolloin hän ei ollenkaan epäillyt sitä, etteikö sotakorvausta olisi saatu alenemaan, huomioon ottaen mm. Vyšinskin lausunnon sanomalehtikonferenssissa 24.4.44. Paasikivi katsoi myös »varmuuteen rajoittuvalla todennäköisyydellä» voivansa sanoa, että yhden kuukauden aika saksalaisten poisajamiseksi olisi saatu pidennetyksi. Vuoden 1944 lopulla aikaa oli 2 1/2 -3 kk. »Stalin ei olisi tällaisen asian vuoksi antanut sopimuksen raueta.» 151 Paasikivi otti vielä kerran asian esille – hieman yllättävästi 0 keskellä sortovuosia käsitelleitä muistelmiaan. Siinä hän jälleen tähdensi keväällä 1944 mahdollisesti tehdyn rauhanteon edullisuutta verrattuna saman vuoden syksyllä todella solmittuun välirauhaan. »Venäläisten suuren kesäkuun hyökkäyksen jälkeen, jonka kautta rintama työnnettiin kauas taaksepäin ja sotilaallinen asema täydellisesti muuttui meidän vahingoksemme, ja joka maksoi meille 10.000 kaatunutta, oli rauhanneuvotteluihin elokuun alussa ryhdyttävä ja rauha syyskuussa 1944 tehtävä meille oleellisesti epäedullisemmissa oloissa ja huonommilla ehdoilla. Keväällä 1944 olisi ollut mahdollista päästä paitsi – Hangon, myös –Porkkalan vuokrauksesta, johon syksyllä oli suostuttava. Porkkalan vuokraus, siihen liittyvine määräyksineen, oli välirauhan raskaimpia kohtia.»152

Jo käsikirjoituksen alkuosan tarkastanut professori Arvi Korhonen olisi halunnut Paasikiven siirtävän spekulaationsa vuoden 1944 kevään rauhantunnusteluista toiseen kohtaan todetessaan: »sillä väite, että rauha Neuvostoliiton kanssa talvella 1944 olisi ollut mahdollinen, vaatisi mahdollisten vastaväitteiden torjumiseksi niin laajoja perusteluja, että se on paras tehdä v:n 1944 tapahtumia käsiteltäessä, eikä siirryttäessä v:n 1902 tapahtumiin».153 Paasikivi ei kuitenkaan noudattanut neuvoa. Kyseessä oli eräs niistä muistelmien kohdista, joita hän käytti esimerkkinä todistellessaan sitä, että hän oli Suomen ja Venäjä-Neuvostoliiton suhteissa »noudattanut varovaista sovitteluperiaatetta» ja siksi »useamman kerran jäänyt erimieliseksi muiden kanssa».154 Sittemmin Paasikiven spekulatiivinen näkemys on joutunut entistä voimakkaampaan ristiriitaan historiallisten lähteiden kanssa. Kuten Kimmo Rentola on nyttemmin osoittanut, Molotovin maaliskuun lopussa 1944 Paasikivelle esittämiin täsmennettyihin rauhaehtoihin liittyi salaisia lisäkohtia, joista Molotov ei informoinut sen paremmin sotilaallista vastustajaansa Suomea kuin sotilaallista liittolaistaankaan Isoa-Britanniaa. Näissä, Paasikivelle tuntemattomiksi jääneissä lisäehdoissa esitetiin mm. vuoden 1940 rajan siirtämistä eteenpäin Suomen alueelle siten, että »Saimaan kanava, Vuoksi-joen niska ja Saimaan ranta-alue (ilmeisesti mainittujen vesireittien välimaasto, Lappeenrannan-Imatran seutu) olisi siirtynyt Neuvostoliitolle». Voidaankin yhtyä Rentolaan siinä, että jos Suomi olisi Paasikiven neuvoa noudattaen jatkanut rauhanneuvotteluja Neuvostoliiton kanssa keväällä 1944, Stalin olisi tuolloin mitä todennäköisimmin esittänyt vielä maaliskuun lopussa reserviin jätetyt lisäehtonsa.155

Yleisesti voidaan todeta, että kontrafaktuaalisen metodin soveltaminen poliittiseen historiaan johtaa helposti käsiteltävänä aikakautena politiikassa mukana olleiden henkilöiden toiminnanvapauden yliarvioimiseen sekä heidän poliittisessa toiminnassaan tekemiensä »virheiden» metsästykseen. Paasikiven muistelmissa ja päiväkirjoissa tämä tuli korostetusti esille. Kirjeessään professori Vilho A. Pesolalle syyskuussa 1950 Paasikivi totesi, kuinka viime vuosikymmenien historia oli tulos ja samalla kouluesimerkki »jatkuvasta sarjasta suurvaltojen johtomiesten tekemiä poliittisia erehdyksiä».156 Arkistossa säilytettävän »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» -kirjan käsikirjoituksen lopussa on Paasikiven täytekynällä kirjoittama muistilappu, jossa lukee: »Syksyn 1939 neuvottelut. Nyttemmin, onnettomuuksien valossa voidaan toisella tavalla arvioida ja ymmärtää menneet tapaukset ja tehdyt erheet.»157 Kokoavasti voidaankin todeta, että Paasikiven muistelmissaan ja päiväkirjoissaan esittämän mielipiteen mukaisesti Suomen ulkopolitiikka sotavuosina oli ollut »huonoa, epäonnistunutta, virheellistä, erheellistä ja väärää».158

Muistelmissaan Paasikivi kuitenkin rajasi Suomen ulkopolitiikan kritiikkinsä kohteeksi vain ajanjakson vuoden 1939 syksystä eteenpäin. Hän kirjoitti: »Oli tehty virheitä jo ennenkin, myös v. 1938 ja aikaisemmin v. 1939, ja niitä on sittemmin tehty toinen toisensa jälkeen aina tähän, v:een 1944, asti. Mutta syksy 1939 on myöhempien tapausten lähtökohta.»159 Siten Paasikivi rajasi jo lähtökohtaisesti kritiikkinsä ulkopuolelle talvisodan diplomaattisen esihistorian Jartsev-neuvotteluista vuoden 1939 syksyyn asti. Paasikivi toisin sanoen kohdisti voimakkaimman kritiikkinsä vain niihin Suomen ulkopolitiikan ajanjaksoihin ja kohtiin, joissa hän itsekin oli ollut mukana myötävaikuttamassa. Tällöin tuli kysymykseen erityisesti vuoden 1939 syksy sekä kevään 1944 rauhantunnustelut, jossakin määrin myös Suomen liittyminen jatkosotaan 1941. Suuntaamalla kritiikkinsä näihin kohtiin Paasikiven tarkoituksena ei tosin ollut itsekritiikin harjoittaminen, vaan pyrkimys muiden toimintaa arvostelemalla sivuuttaa esimerkiksi se, että hän oli itsekin kannattanut liittymistä Saksan puolelle 1941. Sivumennen voidaan todeta, että ainoa orastava itsekritiikin kohta Paasikiven muistelmissa syntyi hänen alettuaan pohtia sitä, olisiko hänen pitänyt syksyllä 1939 ryhtyä erouhkauksellaan painostamaan Suomen hallitusta myöntyväisemmän kannan ottamiseen neuvotteluissa. »Riippumattomana miehenä olisin sen voinut tehdä.» Paasikivi oli kuitenkin jättänyt sen tekemättä ottaen huomioon hallituksessa, eduskunnassa ja Suomen kansassa vallinneen »suomalaisen itsepäisen ja omahyväisen luonteen», minkä vuoksi erouhkauksen esittäminen olisi vain vahingoittanut asiaa.160

Paasikiven muistelmissaan esittämän näkemyksen mukaan Suomen menettely syksyllä 1939, jolloin se päästi neuvottelut katkeamaan sen sijaan, että se olisi tehnyt positiivisen välitysehdotuksen »oli tärkeimpiä ja painavimpia Suomen ulkopoliittisten virheiden sarjassa viime vuosien aikana».161 Hänen mielestään Suomelta puuttui johto. »Luisuimme neuvottomina sotaan ja onnettomuuteen. Pelasimme pienelle kansalle vaarallista uhkapeliä.»162 Toinen kohtalokas virhe koski sitä, ettei rauhaa tehty keväällä 1944 ja kolmas virhe koski Suomen liittymistä jatkosotaan 1941. Paasikivi huipensi kritiikkiinsä, joka kohdistui Suomen hallituksen toimintaan syksyllä 1939 joulukuussa 1940 kirjeessään Väinö Tannerille, jonka hän osittain sisällytti »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» -kirjaansa. Siinä hän kirjoitti: »Epäilet kantaani, että menettelymme syksyllä 1939 oli erehdys. Viittaat Baltian maiden kohtaloon. Tähän suuntaan näkyvät lehdet siellä silloin tällöin kirjoittelevan. Olen puolestani tässä kohden toista mieltä ja niissä ajatuksissa tulen kuolemaan.»163 Paasikivi ei kuitenkaan kuollut näissä ajatuksissa. Kirjoittaessaan vuosikymmentä myöhemmin muistelmiaan sortovuosilta hänen ajatuksensa hyppäsivät keskellä lukua »Vanhasuomalaisten kanta» syksyn 1939 neuvotteluihin. Hän siteerasi tuolloin Erik Hornborgin kirjasta (»Finlands historia från äldsta tider till våra dagar») kohtaa, jossa Hornborg mainittuaan miten Viro, Latvia ja Liettua katsoivat välttämättömäksi taipua Neuvostoliiton vaatimuksiin totesi: »Mutta Suomi uskalsi kieltäytyä. Siinä ilmeni uhmaava kiinnipitäminen oikeusnäkökannasta – perustuslaillinen henki oikeustaisteluajalta.» Paasikivi kirjoitti ensiksi kommenttinaan käsikirjoitukseensa »Tämä on oikein sanottu». Hän muutti sittemmin tekstin muotoon »ehkä näinkin voi sanoa», mutta jatkoi sitten: »Minä puolustin varovaisempaa menettelyä. Olisiko sillä ja routavuosina huonossa kurssissa olleella ‘valtioviisaudella’ päästy helpommalla, vai olisiko se tie muodostunut vielä tuhoisammaksi (kurs. H.I.), sitä on nyttemmin vaikea todistaa.»164

Paasikivi tarkasteli muistelmissaan sotavuosia paljolti spekulatiivisesta näkökulmasta tavallisia ja kontrafaktuaalisia hypoteeseja laatien ja politiikan virheitä etsien. Taustana oli tällöin pitkälti hänen tuntemansa harmi ja katkeruus siitä, että hän oli saanut Moskovassa vaikeissa oloissa »korjata jälkiä» ulkoministeri Erkon ja muiden politiikasta. On kuitenkin huomattava, että talvisodan syttymisessä, sodan kulussa ja rauhanteossa ei Paasikivenkään mielestä ollut mitään hypoteettista. Suomella ei Paasikiven mukaan ollut mitään »muuta tavoitetta kuin saada elää rauhassa ja pysyä erillämme suurten riidoista». Suomi ei ollut aloittanut sotaa, vaan sen oli tehnyt Neuvostoliitto siitäkin huolimatta, että oli olemassa Suomea suojelevia laillisia sopimuksia. Suomen kohtalo oli Paasikivestä syvästi traagillinen.165 »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» -kirjan käsikirjoituksesta poistamassaan kohdassa Paasikivi kirjoitti: »Talvisodassa me kyllä taistelimme vertaansa vailla olevalla urhoollisuudella ja taidolla ja saavutimme menesrystä.»166

Paasikiven mielestä »Moskovan rauha oli pakkorauha sanan kirjaimellisessa merkityksessä ja – – Suomelle kohtuuton poliittinen väkivallanteko».167 Se oli hänestä kaikkein ankarin isku, mikä Suomea oli koko sen kirjoitetun historian aikana kohdannut. Edes isonvihan aiheuttamaa hävitystä ei Paasikiven mielestä voitu verrata Moskovan rauhan aiheuttamaan tuhoon. Vaikka Uudenkaupungin rauhassa Suomesta »reväistiin yhtä suuri kappale Karjalaa kuin Moskovan rauhassa», Hanko oli kuitenkin jäänyt Suomelle, minkä lisäksi Suomella oli silloin »selkänoja yhteisessä Ruotsin valtakunnassa». Moskovan rauhan aiheuttamat menetykset kohdistuivat »itsenäiseen ja yksinäiseen Suomeen». Se vei Suomelta Paasikiven arvion mukaan vanhastaan kuuluneen Viipurin ympäristön ja Kannaksen länsiosan. Entinen Käkisalmen lääni oli tullut Ruotsi-Suomen hallintaan vasta Stolbovan rauhassa 1617 ja joutunut Uudenkaupungin rauhassa 1721 jälleen Venäjälle, mutta sekin oli liitetty Suomeen 1811. Luovutetuilla alueilla oli asunut 450 000 henkeä eli lähes 12% maan väkiluvusta. Se oli ollut pientilavaltaista »terveen talonpoikaisväestön asumaa ja omistamaa» maata. Paasikiven laskelmien mukaan metsien puumäärästä oli menetetty 11 %, puunjalostusteollisuuden tuotannosta 15 %. Koko maan sähkövoimasta menetettiin 17 %. Uittoväylät katkesivat, Saimaan kanava katkaistiin. Uusi raja »ruhjoi pahasti maan rautatieverkoston: 17 % siitä menetettiin». Lisäksi tulivat kirkon, koulun ja sivistyslaitosten menetykset.168

Kirjoittaessaan jatkosodan aikana teostaan »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» ja tietämättä vielä, miten toinen maailmansota tulisi päättymään, Paasikivi kysyi: oliko talvisotamme, joka päättyi meille niin onnettomasti ja raskaasti, siis kokonaan turha ja merkityksetön? Hän listasi myönteisiä ja kielteisiä puolia ja vastasi: »Ei ole mielestäni epäilystä, että talvisodan tappiopuoli oli sen voittopuolta verrattomasti painavampi.»169 Tässä, kuten monissa muissakin kysymyksissä Paasikiven mieli muuttui sodan jälkeisissä oloissa. Sotasyyllisyyskysymyksen esilletulo kirvoitti jo päiväkirjaan merkinnän »Suomen kansa ei koskaan tule tunnustamaan, että Suomi on yksin syyllinen ja että Suomen täytyy heittäytyä tuhkaan ja että Neuvostoliitto on puhdas kuin kyyhkynen. Karjala on ollut 1000 vuotta suomalainen maa, ja Neuvostoliitto on sen nyt väkivallalla ottanut meiltä. 9:nnellä vuosisadalla suuri osa nykyistä Venäjää oli myös suomalaisten heimojen asumaa. Se on myös ollut ‘suomalaista maata’.»170

Paasikivi sai maaliskuussa 1950 Suomen Moskovan-lähettiläs Sundströmin välittämänä N. Kalininin talvisotaa käsitelleen artikkelin »Neuvostoliittolais-suomalainen sota ja englantilaisten leiboristien petollinen politiikka».171 Artikkelin kärki ei siten suoraan kohdistunut Suomeen vaan Englantiin. Lisäksi artikkelissa Paasikivi jätettiin kokonaan rauhaan. Vieläpä syksyn 1939 neuvotteluista Moskovassa todettiin vain, että »Suomen porvaristo oli lähettänyt sosiaalidemokraattisen puolueen johtajan Tannerin Moskovaan tarkoituksenaan romuttaa neuvottelut». Paasikivestä ei mainittu mitään.172 Paasikiven mielestä artikkeli oli »aivan hirmuinen valheellisuudessaan ja vääristelyssään». Sitä oli »murheellista lukea», varsinkin kun se oli otettu sellaiseen julkaisuun, »jonka tarkoituksena muualla on palvella historiallista totuutta».173 Samoihin aikoihin ilmestyi myös neuvostoliittolaisessa »Trud»-lehdessä kirjoitus Suomen talvisotaan osallistuneiden ruotsalaisten vapaaehtoisten kokouksesta. Siinä taas Paasikiven mukaan väitettiin, että »talvisota, Suomen sotilaspiirien kunniaton seikkailu (minun alleviivaama) 1939-40, joka päättyi ikävästi Suomelle. Suomalaisten sotaurhojen takana olivat kansainvälinen taantumus ja fascistit.» Artikkeli sai jälleen Paasikiven kuohuksiin. »Että venäläiset kehtaavatkin tällaista puhua! ‘Kunniatonta ja häpeällistä’ oli Neuvostoliiton menettely kokonaisuudessaan ja sen sodankäynti oli kehnoa.»174 Paasikivi puhui asiasta sekä pääministeri Kekkoselle että ulkoministeri Gartzille. Hän pohti edelleen sitä, olisiko jonkun Suomen historiantutkijan tullut vastata näihin artikkeleihin esim. Historiallisessa Aikakauskirjassa. Kekkoselle Paasikivi totesi: »meidän talvisotamme oli aivan kuin ‘helleenien taistelu persialaisia vastaan’. Siihen ei saa koskea.»175

Vaikka Paasikiven muistelmissa varsin keskeisessä asemassa oli Suomen ulkopolitiikan ja suomalaisten poliitikkojen kritisointi, Paasikiven kritiikki oli joko täysin yleisluonteista (»virheellistä», »erheellistä») tai kohdistui sittenkin lähes pelkästään eräisiin yksityiskohtiin. Käydessään analysoimaan keisarillisen Venäjän ja kommunistisen Neuvostoliiton tekemiä virheitä niiden Suomen politiikassa Paasikivi ei enää tyytynyt pelkkiin yleistyksiin tai rajoittunut vain yksityiskohtiin, vaan hänen mielestään Venäjä-Neuvostoliiton Suomen politiikan perusta oli ollut kokonaisuudessaan väärä. Oli sitten kysymys Nikolai II:n ja Stolypinin Venäjästä tai Stalinin ja Molotovin Neuvostoliitosta, niin kummallakin oli Paasikivestä ollut perustaltaan samanlainen asenne Suomeen. Kumpikin oli pitänyt Suomea »merkityksettömänä (Paasikiven käännöksen mukaan »halveksittavana») suureena» – quantité négligeable, jota ei tarvinnut ottaa huomioon ja johon saattoi suhtautua yliolkaisesti.176

Paasikiven mielestä 1890-luvulta lähtien »todellinen syy Venäjän Suomen politiikkaan ei ollut käytännöllinen ja todellinen tarve, vaan venäläinen kansalliskiihko ja ylpeys – epäjärkevyys, irrationaalinen elementti», joka saattoi venäläiset liioittelemaan ja estivät [po. esti] järkevän ajattelun». Kursivoidun tekstin Paasikivi lisäsi koneella kirjoitetun käsikirjoituksen marginaaliin.177 Paasikiven mukaan keisarillisen »Venäjän johtajat ajoivat Suomen valtiollisen järjestyksen tuhoamista» –, jota Paasikivi ei ymmärtänyt tuolloin, eikä liioin muistelmaan kirjoittaessakaan, kuten hän totesi. Erityisesti vuoden 1908 esittelyjärjestyksen osalta Paasikiven mielestä venäläisten valitukset ja vaatimukset olivat »suurvallan ylivoiman tunnosta johtuneita, suurvallan kunnianarkuuden aiheuttamia», mutta Venäjän valtakunnan todellisen edun kannalta vähämerkityksellisiä. Asialliset asiat olisi neuvotteluilla voitu järjestää. Keisarillisen Venäjän Suomen politiikan epäjärkevyyden todisti Paasikiven mielestä juuri se, että – nyt kun tulokset oli nähty – ettei edes »Venäjänkään kannalta arvostellen Suomen-politiikka ollut onnistunutta».178

Kuten edellä on jo todettu Paasikiven kaikkein keskeisin argumentti, jonka hän esitti »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» -kirjassa Suomen ulkopolitiikan arvostelemiseksi koski sitä, että Suomi päästi vuoden 1939 syksyllä neuvottelut keskeytymään. Kirjansa käsikirjoituksessa Paasikivi kuitenkin vieritti osasyyn myös Neuvostoliitolle. Hän kirjoitti muistelmiensa toisen osan viimeisellä sivulla seuraavalla tavalla poistaen kuitenkin kursivoidun tekstin ennen julkaisemista: »Varsinkaan pienen valtion ei pitäisi unohtaa, että ensin on diplomaattiset keinot käytettävä, ennen kuin asioiden annetaan mennä sotilaalliseen ratkaisuun. Tämän säännön noudattamatta jättämisestä syksyllä 1939 me suomalaiset – mielestäni syyllä – voimme neuvostohallituksen menettelyä arvostella.»179 Paasikiven mielestä »Neuvostoliitto meni vaatimuksissaan tarpeettoman pitkälle» Moskovan rauhan suhteen. Hänen mukaansa Neuvostoliiton vaatimukset syksyllä 1939 verrattuina rauhanehtoihin osoittavat niissä olleen »liikkumistilaa» – ja jos neuvostohallitus olisi rauhanneuvotteluissa osoittanut vielä »suurpiirteistä jalomielisyyttä» sekä rauhan jälkeen menetellyt siten, että Suomessa luottamus olisi herännyt, olisi asema ollut toinen ja Paasikiven mielestä se olisi ollut Neuvostoliitonkin kannalta arvostellen edullisempi. Näin ollen, paitsi, että Moskovan rauha oli Paasikiven mielestä Suomea kohtaan »kohtuuton», se oli Neuvostoliitonkin kannalta »epätarkoituksenmukainen».180

Muistelmissaan Paasikivi torjui käsityksen, jonka mukaan Neuvostoliiton turvallisuusedut olisivat vaatineet rajan siirtämistä Karjalan Kannaksella. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon 1941 osoitti ensinnäkin – kuten Paasikivi kirjoitti – mistä Saksan armeijan tie Venäjälle kulkee ja missä niiden väliset taistelut käydään. Edelleen Neuvostoliitolla ei ollut hyötyä Hangon tukikohdasta eikä uudesta »keinotekoisesta ja mielivaltaisesti» vedetystä maarajasta. Suomi valloitti »Moskovan rauhassa irti reväistyt alueet» lyhyessä ajassa takaisin ja rintama siirrettiin Kannaksella entiselle rajalle eikä Leningrad joutunut sen jälkeen Suomen taholta hyökkäyksen alaiseksi. – Hanko kukistui muutaman kuukauden perästä 1941. Sekään ei lainkaan vastannut venäläisten tarkoituksia.181

Moskovan rauhan jälkeen Paasikiven mielestä se, että Kreml torpedoi suunnitelman Suomen ja Ruotsin puolustusliitosta, oli jälleen esimerkki toimenpiteestä, jota hän ei voinut pitää »muuna kuin virheenä». Se oli eräs osoitus siitä, että Neuvostoliiton Suomen-politiikka vv. 1939-1940 ei Paasikiven mielestä ollut sen oman turvallisuuden ja sotilaallisten päämäärienkään kannalta johtanut tarkoitettuun tulokseen. Paasikivi totesi kirjassaan pariinkin otteeseen, että puolueeton Suomi, joka olisi pyrkinyt pysyttelemään suurvaltasodan ulkopuolella, vaikka aseillakin puolueettomuuttaan puolustaen, olisi ollut Neuvostoliiton etujenkin kannalta parempi vaihtoehto kuin toteutunut oli. Kokoavasti Paasikivi totesi, että Venäjän Suomen-politiikan, enempää tsaari Nikolai 11:n aikana kuin bolsevikkien valtakaudella vuodesta 1939 lähtien, tuskin voi sanoa tuottaneen Venäjän valtakunnalle etuja ja hyviä tuloksia.182

Muistelmissaan Paasikivi ei pelkästään rajoittunut Venäjän ja Neuvostoliiton Suomen-politiikan virheisiin, vaan laajensi käsittelynsä varsinaisiin Venäjän ja Neuvostoliiton poliittisten järjestelmien virheisiin. Silloin kun keisarillisen Venäjän hallituksen olisi pitänyt keskittyä suuriin valtakunnan kysymyksiin se käytti loputtomasti työtä ja aikaa täysin turhanpäiväistenkin Suomen-asioiden käsittelyyn. Kun kerran maailmanvallan hallituksen politiikka pientä Suomea kohtaan oli taitamatonta, Paasikivi katsoi, ettei Venäjän valtakunnan omia asioitakaan hoidettu suuremmalla taidolla. Ainakin tulos hänen mielestään viittasi siihen. Paasikiven mukaan keisarillisen Venäjän »johtavat piirit elivät täysin epätodellisuuden maailmassa, ymmärtämättöminä reaalisista oloista ja ilman aavistusta tulevaisuudesta».183

Venäjän hallituksen lisäksi myös valtakunnan oppositiovoimat saivat Paasikiveltä täyslaidallisen. Liberaalia suuntaa edustaneet kadetit olivat saanet mahdollisuutensa kahdesti, ensimmäisen kerran vallankumouksen yhteydessä vuosina 1905-1906 ja toisen kerran 1917. He olivat Paasikiven mielestä pilanneet ne molemmilla kerroilla. Se osoitti, että kadeteilla oli kauniit ja ylevät valtiolliset periaatteet ja pyrkimykset, mutta Paasikiven tylyn tuomion mukaan »heillä ei ollut aatteidensa toimeenpanemiseen välttämätöntä valtiomiehen kykyä».184

Leninin osalta Paasikivi otti maalitaulukseen sen, kuinka Lenin tammikuussa 1918 oli kohta kokoontumisen jälkeen hajottanut Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen. Se oli ollut ensimmäinen vapailla vaaleilla valittu kansanedustuslaitos Venäjällä, mutta sen vaaleissa bolsevikit olivat jääneet vähemmistöön. Vaaleissa valituiksi tuli runsaat 700 edustajaa (tarkkaa määrä ei ole pystytty selvittämään), joista bolsevikit saivat vain 175 (Paasikivi käytti lukuja 703 edustajaa, joista bolsevikkeja 168). Paasikivi kuvasi muistelmissaan sitä, kuinka Lenin valtaannoustuaan oli ensiksi vaatinut kansalliskokouksen vaalien lykkäämistä juuri peläten bolsevikkien jäävän niissä vähemmistöön. Kun hänelle oli sitten huomautettu bolsevikkien itsensä syyttäneen väliaikaista hallitusta vaalien lykkäämisestä, Lenin oli vastannut: »Loma. Tärkeitä ovat tosiasiat eivätkä sanat.» Muistelmiensa puhtaaksikirjoitettuun konekirjoitusversioon Paasikivi lisäsi erikseen vielä seuraavan tekstin: »Kansalliskokouksen kokoonnuttua hän sanoi: Tietysti kansalliskokous on hajotettava.»185 Paasikiven mielestä Lenin oli »todellinen diktaattoriluonne». Tämän todettuaan hän vielä sinkosi Leniniä kohtaan kaikkein pahimman luonnehdinnan, minkä hän poliitikosta saattoi esittää. Lenin oli Paasikiven mielestä — kyynikko.186 Muistelmissaan Paasikivi pohti sitä, miten Lenin olisi suhtautunut »Neuvostoliiton suurvaltapyyteisiin ja venäläiseen imperialismiin» sen jälkeen kun oli käynyt selväksi, ettei hänen odottamastaan maailmanvallankumouksesta tullut mitään. Paasikivi esitti kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen niistä oli Stalinin jälkien seuraamista, toinen taas kansojen itsemääräämisoikeuden kunnioittamista. Muistelmissaan Paasikivi erityisesti kysyi, olisiko Lenin ajan mittaan ryhtynyt noudattaman periaatetta, jonka mukaan kukin saa tulla autuaaksi omalla tavallaan ja vastasi esittämäänsä kysymykseen: »jääköön sanomatta.»187

Paasikiven mielestä bolsevikkien asenteessa ulkomaailmaan tuntui olevan jotakin piintyneisyyttä ja epäluuloa. Hän lisäsi myöhemmin käsikirjoitukseen sanat »ainakin vielä silloin».188 Samoin bolsevikeilta puuttui venäläiseen luonteeseen aikaisemmin niin olennaisesti kuulunut »laveus» (širokaja natura).189 Paasikivi ei kuitenkaan tyystin torjunut neuvostoliittolaiseen talousmalliin perustuvaa yhteiskuntaa, vaan hän halusi katsella sitä avoimin silmin. Tämä oli mahdollista siksi, että Paasikivi kirjoitti käsikirjoituksensa kyseistä kohtaa jatkosodan alkuvaiheiden aikana, jolloin hän vielä uskoi bolsevikkien vallan olevan lähestymässä loppuaan. Siten muistelmistaan pois jättämässään osuudessa hän kirjoitti muistokirjoituksen luonteisesti: Saattaa kuitenkin kysyä, minkä vuoksi vain yksityiskapitalistinen järjestelmä on kykenevä suorittamaan sen taloudellisen esityön, teollistaminen, mikä kirjojen mukaan on välttämätön sosialismin toimeenpanemiselle? Miksi tämä valmistustyö ei voisi tapahtua sosialistisessa (tai ainakin enemmän tai vähemmän sosialistisessa) muodossa, jos siihen »suotuisien olojen» johdosta on mahdollisuus? Voisi sanoa, että (ankaran) sosialistisen suunnitelmatalouden tiellä päin vastoin vältettäisiin ne sosialistiselta kannalta suuret epäkohdat, jotka (sosialistien mukaan) liittyvät »liberaalis-kapitalistisen tuotannon anarkiaan» Ajateltavissa on, että bolševikit olisivat kyenneet luomaan teollisuuden ja kehittämään taloutta niin pitkälle kuin marxilaisen järjestelmän pohjalla yleensä on mahdollista.190

Puhuessaan 1920-luvun lopussa historiallisen ajatustavan merkityksestä Suomessa Paasikivi oli korostanut voimakkaasti suomalaisen yhteiskunnan historiallista jatkuvuutta Ruotsin ja Venäjän vallan kautta hänen omaan aikaansa. Siten Suomen siviili-, kriminaali- ja vieläpä hallinnollisetkin lait periytyivät jo Venäjän, osin myös Ruotsin ajalta; sama koski paljolti myös kulttuuria.191 Runsaan vuosikymmenen kuluessa Paasikiven näkemys historiallisen jatkuvuuden merkityksestä muuttui radikaalisti. Ruotsin ja Venäjän vallan ajat olivat hänen uuden näkemyksensä mukaan kaksi täysin eri asiaa, joilla oli myös ollut erilainen vaikutus Suomeen. Kirjoittaessaan jatkosodan aikana muistelmateostaan Paasikivi lainasi siinä lokakuun alussa 1940 ulkoministeri Wittingille lähettämäänsä raporttia. Siinä hän totesi, että Suomen 100-vuotisesta yhteydestä Venäjään »ei jäänyt meille muuta vaikutusta kuin eräitä jälkiä kulinaarisella alalla: blini, kaviaari, borssi-soppa ja joku muu harva ruokalaji».192

Tästä näkökulmasta Paasikivi esitti sortovuosia käsitelleiden muistelmiensa käsikirjoituksessa lyhyen luonnehdinnan Suomen kehityksestä autonomian aikana. Julkaisua silmällä pitäen hän poisti tekstistä suurimman osan. Seuraavassa on koko teksti, jossa poistettu osa on kursivoitu: »Suomi ja sen kansa oli historian vaiheiden johdosta olemukseltaan toinen kuin Venäjä. jouduttuaan v. 1809 Venäjän yhteyteen ja saavutettuaan silloin, historian merkillisen käänteen johdosta, sisäisen itsenäisyyden, autonomian, Suomi ensi sijassa pyrki säilyttämään Ruotsin aikaisen valtiollisen järjestelmänsä ja sitten, tilaisuuden avautuessa, kehittämään varovaisesti olojaan länsimaiden aatteiden ja hengen mukaisesti Kustaa lll:n aikaisten perustuslakien pohjalla. (Se oli) silloin paremmin, milloin huonommin voinut tapahtua. Tuloksena oli, että Suomen kansa, joka jo 1809 oli ollut perusolemukseltaan toinen kuin venäläiset, vuosisadan kuluessa oli sisäisesti yhä enemmän itsenäistynyt ja henkisesti loitontunut Venäjästä.»193

Juuri Suomen ja Venäjän kansojen erilaisesta perusolemuksesta ja niiden toisistaan erkanemisesta ja vieraantumisesta tuli Paasikiven sodanaikaisten ja sodanjälkeisten aikojen päiväkirjamerkintöjen ja muistelmakäsikirjoitusten keskeinen aihe. Hän muistutti siitä, kuinka erilaisia venäläiset olivat länsimaiden ihmisiin verrattuna, heidän »katsantotapansa ja mentaliteettinsa oli toinen kuin meidän».194 Venäjän kansojen luomasta sivistyksestä hän totesi muistelmiensa käsikirjoituksessa, josta hän poisti kursivoidun osuuden seuraavasti: »Venäjän kansat ovat luoneet sivistyksen, joka vaikkei vielä verrattavissa suurten länsimaiden kansojen sivistykseen eräillä aloilla on saavuttanut huomattavia tuloksia.»195 Sodanaikaisissa päiväkirjamerkinnöissään Paasikivi pohti sitä, kuinka kehittyneissä oloissa marxilaisuus ei ylipäänsä olisi ollut mahdollista. Venäjällä se oli ollut mahdollista vain siksi, että maa oli kuin oli tabula rasa, aivan neitseellisessä tilassa, jossa kaikenlaiset yhteiskunnalliset ko­ keilut olivat ajateltavissa. Lisäksi maalla oli äärettömät luonnonrikkaudet. Ne puolestaan tekivät marxilaisen kokeilun mahdolliseksi. Paasikivi päättelikin, että »venäläisten pitää vielä kauan sivistyä ja kehittyä».196

Paasikiven muistelmissa ja niiden käsikirjoituksissa toistuvat kielikuvat »uppoaminen slaavilaiseen mereen» ja »henkinen kuolema», jotka olivat uhanneet suomalaisia niin keisarillisen Venäjän kuin kommunistisen Neuvostoliitonkin puolelta. Ne uhkasivat tuhota Suomen »länsimaisen elämänmuodon» (Paasikivi muutti käsikirjoituksessa »länsimaisen elämänmuodon» »pohjoismaiseksi elämänmuodoksi»).197 Kuten edellä on jo todettu, Paasikivelle keskeinen »tosiasia» oli se, että Venäjällä ja sittemmin Neuvostoliitolla oli Suomeen nähden ainoastaan sotilaallinen intressi, joka oli luonteeltaan pelkästään puolustuksellista laatua. Asian toinen puoli, jota Paasikivi korosti molemmissa muistelmakirjoissaan oli se, että kun Venäjällä kerran ei Suomessa ollut muita kuin sotilaallisia intressejä, niin kauppapoliittiset ja kulttuurinäkökohdat eivät olleet koskaan näytelleet sanottavaa osaa Venäjän Suomen intresseissä. Tästä puolestaan Paasikivi meni vielä pidemmälle ja korosti, että Suomessa »Venäjä ei harjoittanut eikä kyennyt harjoittamaan mitään sivistyksellistä, kulttuurista toimintaa». Stolypinin ym. politiikka merkitsi hänen mielestään Suomeen nähden »kulttuurityön vastakohtaa vapaiden olojemme ja vanhan sivistyksemme hävittämistä ja turmelemista».198

Maaliskuussa 1947 Paasikivi korosti luonaan käyneelle Kekkoselle ja Max Sergeliukselle, että Suomi ei saanut henkisesti lähestyä venäläisiä ja venäläisyyttä.199 Syyskuussa 1948 hän merkitsi päiväkirjaansa ilon aiheensa siitä, että »Venäjän kieli on – onneksi – meille tuntematon».200 Kirjoittaessaan sortovuosia käsitelleissä muistelmissaan Yrjö-Koskisen suhteesta venäjän kieleen Paasikivi lisäsi tekstin päiväysmerkinnästä päätellen heinäkuussa 1956 lyijykynällä valmiiksi puhtaaksi kirjoitettuun tekstiin kursivoidun osuuden ja kirjoitti seuraavalla tavalla: »Arvostellessaan v. 1878 koulukomitean töitä hän puhui venäjän kielen opetuksen supistamisen puolesta, koska venäjän kielellä ei ollut merkitystä meidän kulttuurissamme. Tämänkin tähden hän varoi venäjänkielisen aineksen leviämistä valtionlaitoksiimme ja sitä turmiota, koululaitosten ym. valtion koneiston kautta voitaisiin levittää, jos ne joutuisivat pääasiallisesti venäläisten käsiin.»201

Paasikiven mielestä siis Venäjä-Neuvostoliitolla oli Suomeen nähden ainoastaan ja vain sotilaallinen intressi ja Suomella puolestaan Venäjään nähden vain »kulinaarinen intressi». Jatkosodan aikana kirjoittamissaan muistelmissa hän kuitenkin korosti, että kohtalo oli asettanut Suomen Venäjän naapuriksi. Tästä puolestaan seurasi, että oli pyrittävä siihen, että »Suomi ei saisi Venäjän (Neuvostoliiton, H.I.) kanssa vain modus vivendiä vaan vieläpä mahdollisimman hyvät ja ystävälliset suhteet».202 Kymmenen vuotta myöhemmin Paasikivi tyytyi jo pelkkään modus vivendiin sekä ystävällisiin ja rauhallisiin naapuruussuhteisiin, jotka saattoivat molempien maiden eduksi yhä kehittyä. Lisäksi tuli vielä rehellinen kaupankäynti ja muu rauhallinen yhteys, joka oli aina ollut Suomen etujen mukaista ja Suomen tavoitteena.203

Suomen ja Venäjän runsaat 100-vuotta kestänyttä »kulinaarista yhteyttä» vastasi Paasikiven mielessä toisaalla vuosisatainen suhde Ruotsiin. Lokakuussa 1944 haastattelua varten laatimassaan konseptissa Paasikivi korosti, että Suomella oli »yli 600-vuotta kestänyt» yhteys Ruotsiin. Suomen kansan mentaliteetti ja ideologia oli ensisijassa suomalainen, mutta juuri pitkästä yhteydestä Ruotsiin se oli myöskin pohjoismainen.204 Runsaan kuukauden kuluttua »yli 600-vuotta» kestänyt Suomen yhteys Ruotsiin oli Paasikiven mielessä kasvanut jo »lähes 700-vuotta» kestäneeksi yhteydeksi. Itsenäisyyspäivän puheessaan 6.12.1944 hän totesi, että »lähes 700-vuotisesta yhteydestä» Ruotsin valtakunnan kanssa oli periytynyt Suomen yhteiskuntarakenne ja elämänkatsomus.205 Tämän jälkeen Paasikivi puhuikin toistuvasti Suomen »lähes 700-vuotta» kestäneestä yhteydestä Ruotsiin. Sen seurauksena Suomi oli historiansa alusta alkaen kuulunut länsimaiden sivistyspiiriin ja ollut länsimaisesta sivistyksestä osallisena. Siten Suomen valtiolliset ja yhteiskunnalliset laitokset periytyivät pitkästä yhteydestä Ruotsin kanssa. Suomi oli kehittynyt pohjoismaiseksi kansaksi. Suomalaisten elämänkatsomus oli pohjoismainen. Näin ollen taloudellisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti, kielellisesti ja historiallisesti Suomi kuului pohjoismaihin ja länteen. Pohjolan kansojen keskeiset arvot olivat oikeus, itsenäisyys ja vapaus.206 Hufvudstadsbladetin haastattelussa 14.11.1955 Paasikivi huipensi tämän näkemyksen korostaen, että »ainoa seikka, joka oikeastaan erottaa meidät tuntuvammin muista pohjoismaista, on se, että enemmistö puhuu täällä suomea».207

Toukokuussa 1942 laatimassaan alustuksessa nimeltään »Nykyisen kriisin aiheuttamia ajatuksia pienten valtioiden asemasta»208 Paasikivi jakoi valtioopilliset käsitykset valtiosta ja sen tehtävistä kahteen pääsuuntaan, liberalismiin ja realismiin. Edelliselle keskeistä oli vapaus, jälkimmäiselle taas valta.209 Paasikivi itse samaistui liberaaliin traditioon. Sortovuosia käsitelleiden muistelmiensa käsikirjoituksesta poistamassaan kohdassa hän kirjoitti: »Siitä huolimatta, että olen kuulunut puolueisiin, joita on totuttu pitämään vanhoillisina, en luule erityisesti kallistuneeni konservatismiin. Tahtoisin kutsua itseäni ‘Liberaaliksi konservatiiviksi’ tai ‘konservatiiviseksi liberaaliksi’.»210 Alustuksessaan Paasikivi totesi, että 1800-luvun valtaideologia liberalismi oli joutunut huonoon huutoon, koska siitä oli tullut liian dogmaattista. Elämä ei hänestä näkynyt sietävän mitään yksipuolisia, huippuunsa vietyjä teorioita. Paasikivestä liberalismin periaatteissa oli silti »paljon sellaista, jota ihmiskunta voi tuskin heittää pois». Vaikka nimenomaan liberalismin taloudelliset periaatteet olivat kohdanneet vastustusta, niissäkin oli hänestä sellaisia kohtia, joiden hän uskoi pysyvän. Mutta alustuksessaan Paasikivi korosti ennen kaikkea liberalismin poliittisten periaatteiden merkitystä. Niiden eräs keskeinen kohta oli kansojen itsemääräämisoikeus. Paasikivi totesi, että se oli puhtaasti liberaalisen valistusajan aatteisiin perustuva periaate, joka johtui aikaisemmasta luontaisoikeudesta. Se pohjautui liberalismin teroittamaan vapauden ihanteeseen. Sisäpolitiikassa sen noudattaminen johti itsehallintoon, perustuslailliseen valtiojärjestykseen ja kansan osanottoon valtion hallintoon demokraattisissa muodoissa. Nämä valistusajan ja vapauden aatteet olivat juuri perustuksena Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa ja valtiojärjestyksessä.211

Valtapolitiikan merkitystä korostanut realistinen poliittinen traditio, oli sellaisenaan yhtä vanha kuin ihmiskunnan historia. Modernin valtapolitiikan perustajaksi Paasikivi jäljitti Yrjö-Koskista seuraten Bismarckin. Yrjö-Koskinen oli pitänyt Bismarckia lähestulkoon ilmestyskirjan petona.212 Paasikivi ei enää Yrjö-Koskisen tavoin demonisoinut Bismarckia, mutta muuten hän jakoi täysin oppi-isänsä »rautakanslerin» poliittiseen toimintaan kohdistaman kritiikin. Vuonna 1942 kirjoittamassaan alustuksessa Paasikivi veti lähes suoran linjan Bismarckista Hitleriin. Molemmille oli yhteistä se, että he eivät olleet pelkästään toimineet realistisen valtapoliittisen tradition oppien mukaisesti, vaan kumpikin oli myös julkisesti julistanut tekevänsä niin.213 Samaan aikaan työn alla olleissa muistelmissa Paasikivi siteerasi laajasti Yrjö-Koskisen Bismarckin politiikkaa kritisoivia mielipiteitä. Siten Yrjö-Koskisen mukaan ihmiskunta näytti hukanneen kaikki korkeammat ideaalit, mistä oli seurauksena hurja, säälimätön realismi, jonka ruhtinas Bismarck oli perustanut Euroopan politiikkaan, ja joka julkeasti julisti väkevämmän oikeutta. Paasikivi jatkoi Yrjö-Koskista toistaen, että ihmiskunnan pelastus löytyisi silloin, jos Bismarckin maailmanpolitiikassa kukkuroilleen ajama »kyynillisyys eli rietas itsekkäisyys» saataisiin väistymään ja tie aukenisi aatteellisemmille pyrinnöille kansainvälisissä oloissa.214 Kirjoittaessaan vuosikymmentä myöhemmin muistelmiaan sortokaudelta Paasikivi toisti niissä uudestaan saman kritiikin.215

Paasikiven kritisoi erityisesti erästä Bismarckin lausuntoa, jonka tämä oli antanut Preussin valtiopäivillä 3.12.1850. Bismarck oli tällöin todennut: »Suurvallan ainoa terve perusta – ja siinä se eroaa pienestä valtiosta – on valtiollinen itsekkyys eikä romantiikka.»216 Ensimmäisen kerran Paasikivi kritisoi Bismarckin lausuntoa – puhujaa tosin nimeltä mainitsematta – joulukuussa 1939 amerikkalaiselle »Life»-aikakauslehdelle Moskovan neuvotteluja syksyllä 1939 käsittelevässä kirjoituksessaan. Siinä Paasikivi totesi, että jos Bismarckin esittämä ajatus olisi oikein »niin olisi todella onni olla pienen valtakunnan jäsen. Mutta se ei ole eikä voi olla oikein. Se on väärin.»217 Pari päivää käsikirjoituksen lähettämisen jälkeen hän kutsui päiväkirjassaan Bismarckin sanoja »hirmuisiksi».218 Jatkosodan aikana kirjoittamissaan muistelmissa Paasikivi kommentoi lausuntoa toteamalla, että »suurvaltain politiikassa ei ole kohottu korkeammalle tasolle, jossa ylevämpien aatteiden noudattamisen havaittaisiin edistävän myös omia ahtaampia etuja».219 Sortovuosia käsittelevissä muistelmissaan Paasikivi jatkoi edelleen Bismarckin lausunnon riepottelemista kirjoittaen: »Sellaista se suurvaltojen politiikka oli, vaikka tällainen moraalittomuus on meidän pienten kansojen jäsenten vaikea ymmärtää.»220 Samoihin muistelmiin Paasikivi lisäsi vielä huomautuksen, kuinka Yrjö-Koskisen esittämä »katkera arvostelu Bismarckin politiikasta ja sen vaikutuksesta Euroopassa esiintyy nykyaikaistenkin historioitsijain käsityksissä».221

Bismarckin politiikan ideologiseksi vastineeksi oli Paasikiven mielestä muodostunut »suurvaltojen rietas valtiofilosofia». Saksalainen filosofia ja historiantutkimus, joka Saksan yhdistymisen jälkeen oli laajalti muuttunut Preussin ja Bismarckin politiikan varauksettomaksi kannattamiseksi, oli tähän Paasikivestä paljolti syynä.222 Tämän »realistisen» valtiokäsityksen olemusta kuvasi Paasikiven mielestä sen näkemys, että »voimalla voitiin asioita järjestää». Hän siteerasi saksalaisen historiantutkijan ja poliitikon Heinrich von Treitschken ajatusta, jonka mukaan valta oli yhtä kiinteästi valtion periaate, kuin usko oli kirkon. Treitschke katsoi valtiojärjestelmän kehityksen kulkevan siihen, että toisen luokan valtiot sysättiin syrjään. Kun valtio kerran oli valtaa ja voimaa, niin siitä johtui Treitschken mukaan pienvaltion olemuksessa niiden »naurettavuus ja narrimaisuus. Heikkous ei tosin itsessään ollut mitään naurettavaa, mutta kylläkin heikkous, joka tahtoi esiintyä valtana, voimana», totesi Treitschke kirjoitustensa kohdassa, jota Paasikivi siteerasi useampaankin otteeseen.223

Realistisen valtapolitiikan uusin ilmaus oli Paasikiven mielestä imperialismi. Se oli vasta »viime miespolven ilmiö», jonka erotti aikaisemmasta ajasta ensimmäinen maailmansota ja siihen päättynyt rauhan vuosisata. On siis huomattava, että Paasikiven näkemys imperialismin kronologisesta ajasta poikkesi ratkaisevasta sittemmin vakiintuneesta jaottelusta, jonka perusteella katsotaan, että imperialismin aika edelsi ensimmäistä maailmansotaa. Paasikivi taas katsoi, että imperialismin aika oli alkanut vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tällöin sille oli keskeistä Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton ekspansiivinen politiikka. Paasikivi totesi, että – määritelmän mukaan – imperialismi tarkoitti kansojen ja vallanpitäjien kiihkeää halua yhä suurempaan osuuteen maailman herruudesta. Paasikiven mielestä suurvalloilla näytti olevan omat kehityslakinsa, jotka johtivat ne imperialistisiksi. Hän myös viittasi siihen, että kun kansallisuusaate oli pääasiallisesti toteutunut, niin jotkut arvelivat realistisesta valtapolitiikasta muodostuvan suurten kansojen uuden intohimon. 224 Paasikiven määritelmän mukaan kaikki suurvallat olivat imperialistisia. Koska Neuvostoliitto oli suurvalta, se oli myös määritelmän mukaan imperialistinen suurvalta. »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» -kirjaa kirjoittaessaan Paasikivi merkitsi helmikuussa 1943 päiväkirjaansa »loppuresonemanginaan» seuraavan: »Kaikki suurvallat ovat imperialisteja. Siinä Neuvostoliitto ei eroa eikä ole sen pahempi kuin muut suurvallat.» Siten Paasikivestä ei ollut syytä erityisesti kummastella Neuvostoliiton imperialismia. Liioin ei ollut syytä liiaksi hämmästyä ja harmistua seurattaessa suurvalta-Neuvostoliiton tekoja. Neuvostoliitto ei esiintynyt suurempana syntisenä kuin suurvallat ylipäänsä. Sekaantuminen toisten valtioiden sisäisiin asioihin oli historiasta tunnettu Ruotsi-Suomen vapauden aikana. Samoin Puolan historia kertoi siitä. Neuvostoliitto ei sen vuoksi ollut tässä asiassa tiennäyttäjä. Ei siis ollut syytä Neuvostoliittoa yksin tai edes ensi sijassa asettaa häpeäpaaluun sen vuoksi, että sekin oli kulkenut tätä väkivallan tietä.225 Neuvosto-Venäjällä oli tosin tavallisen suurvalta-imperialismin lisäksi oma kommunistis-bolsevistinen ideologiansa, mutta tätä näkökohtaa Paasikivi ei lähtenyt lähemmin tarkastelemaan. Hän vieläpä poisti alkuperäiseen käsikirjoitukseen kuuluneen maininnan siitä, että Neuvostoliitto »pyrki levittämään muihin maihin» omaa kommunistista ideologiaansa.226

Paasikiven näkemyksen mukaan realistinen valtapolitiikka ja imperialismi olivat vieneet maailman tilanteeseen, jossa kansainvälinen oikeus, oikeudenmukaisuus ja moraali olivat joutuneet täydelliseen haaksirikkoon. Ne oli korvannut »viidakon laki». Sen perusteena oli jonkinlainen »suurvallan elämän laki», johon vaatimukset ja toimenpiteet nojautuvat ja jonka perusteella suurvallat ottivat pahalla sen, mitä eivät saaneet hyvällä. Sota ja aseilla saavutettava katsottiin sen mukaan valtioiden korkeimmaksi tehtäväksi, jonka tieltä kaiken muun oli väistyttävä. Siitä seurasi pienten valtioiden oikeuksien loukkaaminen. Vieläpä niiden itsenäisyyden tuhoaminen katsottiin yleisesti asiaankuuluvaksi ja luvalliseksi menettelytavaksi. Sota ja väkivalta olivat jälleen tulleet ratkaisevaksi tekijäksi.227 »Viidakon lain» hallitsema maailma tunnusti vain »valtionetuun» (raison d’Etat) perustuvan politiikan.228 Paasikivi totesi, että ylipäänsäkin hallitukset tahtovat perustella järkisyillä valtioidensa »etuja». Ensi sijalla tällöin olivat tavallisesti puolustusnäkökohdat. Jo Titus Livius esitti historiassaan Rooman olleen pakotettu valtakunnan puolustuksen vuoksi valloittamaan koko maailman.229 Paasikivi katsoi, että jos kyseessä olisi ollut järkevällä ajattelulla määrättävissä oleva, objektiivisesti selvä »valtionetu», sen suhteen olisi voitu useimmiten jotenkuten ratkaisu löytää. Hän kuitenkin korosti, että kysymys ei ollut objektiivisesta »valtionedusta», vaan siitä, mitä valtion johtajat kulloinkin pitävät valtion etuna.230

Kyseessä oli siis pelkästään johtajien subjektiivinen päätelmä, mitä he pitivät valtakuntansa etuna. Se perustui Paasikiven mielestä todellakin pelkkään luuloon, vaikka siitä käytettiinkin juhlallista sanontaa: »poliittinen välttämättömyys». Seuraukset ja tulokset, kansojen ja koko maailmankin tila, olivat kuitenkin objektiivisesti todettavia ja havaittavia. Niitä oli lupa pienten valtioidenkin arvostella, varsinkin kun ne saivat kärsiä »poliittisten välttämättömyyksien» toteutumisesta yhtä paljon, toisinaan enemmänkin kuin niitä aiheuttaneet suurvallat. Useinkin, ja tavallisesti suurten onnettomuuksien ja inhimillisten kärsimysten jälkeen kävi sitten ilmi, että juuri luuloteltu »valtionetu» ja siitä seurannut »poliittinen välttämättömyys» olikin ollut erehdys.231

Tällaisenaan »valtionetu» oli Paasikivestä »hirvittävä käsite». Se kelpasi puolustamaan melkein mitä tahansa.232 Ylin laki oli se, mitä valtion johtomiehet kulloinkin pitävät oman valtionsa etuna. Paasikivi korosti, että »valtionetuun» vetoaminen riitti puolustamaan Neuvostoliiton hyökkäyksen Suomeen 1939, Baltian maiden kohtelun 1939 ja 1940, Saksan hyökkäykset Belgiaan 1914 ja 1940, Hollantiin, Tanskaan ja Norjaan 1940, Saksan suorittaman Tsekkoslovakian anastuksen 1939, Italian hyökkäykset Abessiniaan 1935, Albaniaan 1939 ja Kreikkaan 1940, Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäyksen Puolaan ja sen neljännen silpomisen 1939. »Valtionetuun» vetoaminen peitti kaikki väkivaltaisuudet. Se asetti valtioiden johtomiehet ulkopuolelle hyvän ja pahan. »Right or wrong, my country.» Se oli »viidakon lain» henki. – Paasikiven johtopäätös oli synkkä: »Heikommat valtiot, joiden suurvallat laskelmissaan luulevat olevan tarpeen välikappaleinaan tai voivan joutua heidän tielleen, tallataan ja anastetaan armotta.»233

Paasikiven mukaan Suomi ja suomalaiset olivat törmänneet »viidakon lain» hallitsemaan imperialismia ja »valtionetua» korostavaan maailmaan kasvaneina sellaisten aatteiden vallitessa, jotka korostivat kansojen itsemääräämisoikeutta sekä suurten ja pienten kansojen tasa-arvoisuutta. Yleinen mielipide Suomessa ei voinut kuvitellakaan, että sitä vastaan selvässä asiassa ryhdyttäisiin aseelliseen väkivaltaan. Paasikivi esitti kirjassaan »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» näkemyksen, jonka mukaan Suomen kansalla oli vakaumus siitä, että oikeus ja varsinkin kirjoitettu oikeus oli maailmanhistoriassa vallitsevan selittämättömän ja salaperäisen voiman vaikutuksesta loppujen lopuksi pääsevä voitolle. Todistuksena tästä oli Suomen historia, eikä vähimmin viime vuosikymmeniltä, jolloin maa ja kansa aina lopuksi oli pelastunut. Kyllä siis pelastus nytkin tavalla tai toisella koittaisi – se oli Paasikiven mielestä Suomen kansan yleinen luulo syksyllä 1939 ja sitä seuraavana talvena 1940.234

»Toimintani Moskovassa ja Suomessa» -kirjassaan käyttämiensä termien ja kielikuvien mukaan mieliala Suomessa oli syksyllä 1939 Paasikiven mielestä siten ollut »naiivia, jotakin todelliselle maailmalle vierasta, leijailua utukuvien pilvilinnoissa ja kuvitelmissa, fatalistista ja sallimukseen luottavaa».235 Lisäksi Paasikivi kirjoitti muistelmissaan, että »Suomessa ei asemaa oikein arvosteltu, vaan elettiin epätodellisuuden maailmassa. Politiikkamme perustui edellytyksiin, jotka olivat erheellisiä.» Tämä sitaatti ei ole kuitenkaan »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» -kirjasta, vaan Paasikiven sortovuosia käsittelevistä muistelmista, ja hän viittasi tässä yhteydessä vuoden 1905 vallankumoukseen.236 Siten Paasikiven mielestä Suomessa oli tarkkaan ottaen oltu kahteen otteeseen»erheellisten mielikuvien vallassa». Ensimmäisen kerran se oli tapahtunut vuoden 1905 vallankumouksen aikaan ja toisen kerran syksyllä 1939.

Käytännöllisesti katsoen samaan aikaan syksyllä 1939 kun Suomen kansa Paasikiven mukaan oli naiivisti uskonut ja luottanut oikeudenmukaisuuden toteutumiseen, Paasikivi oli itsekin vaatinut moraalittomuutta ja »viidakon lakia» pois politiikasta. Amerikkalaiselle »Life»-aikakauslehdelle 17.12.1939 lähettämänsä kirjoituksen lopussa Paasikivi oli vaatinut: »Me odotamme suurvalloilta ja suurilta kansoilta, että siveellisyys ja moraalisuus jälleen pääsee kunniaan. Me olemme siinä mukana. Muuten turmio perii ihmiskunnan ja sen sivistyksen.» Hän totesi edelleen, että oli totta että »Euroopassa tätä nykyä ovat olot, niin kuin tuo kuuluisa valtiomies (Bismarck, H.I.) sanoi. Mutta mihin se on Euroopan ja maailman vienyt? Kansojen onneenko? Kuka uskaltaa sitä väittää? Ja mikä on vielä tulevaisuudessa meidän kaikkien edessä? Tämä yleinen moraalittomuus ja viidakon laki, sekö se on ihmiskunnan päämäärä? Eivätkö suuret valtiot ja kansat herää?»237

Avain Paasikiven keskenään vastakkaisten, imperialismia, »viidakon lakia» ja »valtionetua» koskevien reaktiotapojen ymmärtämiseen löytyy päiväkirjamaininnasta, jonka hän teki kesäkuussa 1945. Tuolloin hän merkitsi päiväkirjaansa: »[Vapaa Sana] kirjoittaa, että pienillä valtioilla ei ole valtiollista merkitystä, vaan ainoastaan suurilla. Pienten on mentävä suurten mukaan. Tätä samaa minä olen viime vuosina puhunut. Mutta ero on siinä, että Vapaa Sana näyttää katsovan, että asian pitää olla näin. Minä olen sanonut, että asia on näin, mutta että sen pitäisi olla toisin. Siinä ero minun ja Vapaan Sanan välillä» (Paasikiven alleviivaukset).238

Paasikivelle oli siten olemassa kaksi maailmaa. Oli ensinnäkin maailma sellaisena kuin se hänen mielestään oli olemassa. Lisäksi oli maailma sellaisena kuin sen hänen mielestään olisi pitänyt olla olemassa. Tämä jakolinja kulki Paasikiven mielestä koko suomettarelaisen ajattelutavan lävitse. Helmikuussa 1942 hän kirjasi muistiin: »Me suomettarelaiset: 1) Olimme reaalipoliitikkoja, joita nyt kaikki tahtovat olla. Me arvostelimme asioita tosiolojen mukaan. 2) Mutta näkyy, että me olimme myös suurempia idealisteja kuin useat muut, ja erityisesti kuin nykyaikana ollaan.» Tästä jälkimmäisestä kohdasta todistivat Paasikiven mielestä Yrjö-Koskisen »Johtavat aatteet» sekä hänen mielipiteensä maailman kehityksestä pienten kansojen hyväksi.239

Maailmassa sellaisena kuin se Paasikiven mielestä oli, hän oli akuutisti tietoinen siitä, että siinä oltiin vielä kaukana – äärettömän kaukana oikeuden ja oikeudenmukaisuuden tieltä. Määräävänä oli suurvaltojen karkea valtapolitiikka. »Ihmiskunta eli nyrkkioikeuden alla.»240 Tässä maailmassa keskeisiä olivat Paasikiven mielestä tosiasiat, niiden tunnistaminen ja tunnustaminen ja niiden tunnustaminen nimenomaan sellaisina kuin ne olivat eikä sellaisena kuin niiden haluttiin olevan.241 Vastaavasti Paasikiven keskeinen kritiikki aikalaispoliitikkojaan kohtaan liittyi juuri tähän. Hänen mielestään he sekoittivat nämä kaksi maailmaa. He elivät maailmassa sellaisena kuin se oli ikään kuin se olisi ollut maailma sellaisena kuin he halusivat sen olevan. Tästä johtui puolestaan politiikan perustaminen epärealistisiin toiveisiin ja illuusioihin, uskoon viime kädessä tapahtuvasta oikeuden voitosta. Tosin myös Paasikivelle itselleen näiden kahden maailman erillään pitäminen tuotti usein vaikeuksia. Hänen piti toistuvasti varoittaa itseään »filosofeeraamasta» liikaa. Ennen kaikkea hän ei voinut tyytyä pelkästään tosiasioiden tunnustamiseen. Sortovuosia käsitelleiden muistelmiensa käsikirjoituksesta poistamassaan kohdassa hän kirjoitti: »Ajattelevan ihmisen, asettui hän miten realistiselle ja empiristiselle kannalle tahansa, on vaikeata hyväksyä käsitystä, että vain fyysillinen voima ja väkivalta olisi ihmiskunnan kohtaloja määräävä, ja että kansojen välinen elämä olisi samanlaista kuin petoeläinten aarniometsissä, missä suurempi ja vahvempi tappaa ja syö suuhunsa heikomman. Sellaisen käsityksen vallassa elämä olisi liian raskas.»242 Paasikiven mielestä vasta kun ihmiskunta onnistuisi »viidakon lain» sijalle asettamaan korkeamman ja oikeudenmukaisemman järjestyksen, saattaisivat pienetkin kansat tuntea olonsa turvatuksi ja elää onnellista ja tyytyväistä elämää sekä osallistua tehokkaasti kansojen yhteiseen kulttuurityöhön.243

Paasikiven mielestä »sodan surullinen seuraus oli julkisen moraalin rappeutuminen». Maailmansodan aikana joka puolelle levinnyt valheellisuus oli Paasikivestä suorastaan »pelottavaa». Se oli viemässä ihmiskuntaa täyteen barbaarisuuteen. Vallalla oli Paasikivestä »jesuiittain periaate»: tarkoitus pyhittää keinot. Sen mukaisesti moraali jaettiin »yksityismoraaliin» ja »julkiseen moraaliin». Se, mitä yksityismoraalin mukaan pidettiin moraalittomuuden esikuvana, oli julkisessa elämässä järkkymätön menettelyohje.244 Paasikivi valittikin erityisesti sitä, että kaikista kansainvälisen moraalin parantamisyrityksistä huolimatta oli edelleen käytössä se mittapuu, jonka Machiavelli yli 400 vuotta aikaisemmin oli asettanut. Muistelmissaan Paasikivi siteerasi Machiavellin »Ruhtinas»-kirjasta kohtaa: »Se, joka tahtoo olla kokonaan hyvä niiden joukossa, jotka eivät sitä ole ollenkaan, tuhoutuu enemmin tai myöhemmin» ja esitti mielipiteenään: »Tulokset tästä suden politiikasta ovat silmiemme edessä». Paasikivi sanoutui jyrkästi irti kaikenlaisesta »machiavellismista». Italialaisen valtiofilosofin tunnettu teos oli hänestä »despoottien ja tyrannien käsikirja, jonka karkeuksia lukiessa selkäpiitä karmii». Paasikivestä toisen maailmansodan ja sen jälkeisen ajan inhimillisen moraalin mataluus ja poliittisen älyn heikkous johtuivat juuri valtiollisen ajattelun vanhanaikaisuudesta.245

Toukokuussa 1942 laatimansa alustuksen lopussa Paasikivi kysyi: »Onko tämä nykyinen kansainvälinen elämä ja sitä hallitsevaa periaatetta pidettävä viimeisenä sanana? Sanotaan: Ihmisen luonne on sellainen, että mikään muunlainen, korkeampi ja moraalisesti ylevämpi ei ole mahdollinen. Omasta puolestani en saata alistua, resignerautua tällaiseen pessimistisen toivottomuuden kantaan.»246 Luettuaan »Dagens Nyheteristä» helmikuussa 1942, kuinka Suomessa kansa oli vakuuttunut siitä, että sen käymä sota oli »oikeudenmukaista ja tarpeellista puolustustaistelua», Paasikivi merkitsi tyytyväisenä päiväkirjaansa: »Tämä osottaa, että moraalisella puolella on kuitenkin merkitys. Vaikka kaikki moraali tahdotaan kyynillisesti kieltää.»247

Paasikivi odottikin jatkosodan aikana, että rauhan tultua syntyisi vahva reaktio, jonka seurauksena kansat vaatisivat toisenlaista järjestelmää, jotta maailmansodan kaltaiset onnettomuudet vältettäisiin.248 Hän uskoi, että tuolloin saatettaisiin jälleen etsiä »jotakin korkeampaa ja ihanteellisempaa» muotoa kansojen yhteiselämälle. Hän toivoi, että silloin voitaisiin tehdä uusi yritys rauhan ja oikeudenmukaisuuden ikivanhan ongelman ratkaisemiseksi kaikista entisistä pettymyksistä huolimatta.249 Paasikivi jopa puolittain uskoi siihen, että suursodan kokemukset ja tapaukset sekä Neuvostoliiton senaikainen yhteistoiminta länsivaltojen kanssa saattaisivat entistä nopeammin luoda edellytyksiä toisenlaisille suhteille Neuvostoliiton ja muun maailman välille ja tekemään rauhallisen ja hedelmällisen vuorovaikutuksen mahdolliseksi. Hän toivoi – marxismi-leninismiä aliarvioiden – niiden johtavan vielä siihenkin, että Neuvostoliitto hyväksyisi ajatuksen jokaisen kansan oikeudesta tulla autuaaksi omalla tavallaan.250

Nämä toiveet eivät kuitenkaan toteutuneet. Puheessaan virkaanastujaisissaan 1.3.1950 Paasikivi joutui toteamaan, että suurvaltojen valtapolitiikka jatkui keskeytymättä, eikä pienten kansojen asema ollut edelleenkään kadehdittava. Niiden osallistuminen maailman politiikkaan oli tekniikan kehityksen ja olosuhteiden muutosten johdosta olennaisesti kadottanut merkityksensä, mutta niiden vaara joutua suurpolitiikan uhreiksi oli lisääntynyt.251 Siten pienten valtioiden turvallisuuden ongelma oli edelleen ratkaisematta, vaikka se oli pienille maille tärkeämpi kuin suurille. »Viimeaikainen historia oli osoittanut», että suurvallalle seuraus valtavistakin sotilaallisista ja poliittisista romahduksista oli vain poliittisen arvovallan ja vaikutuksen väliaikainen menettäminen kansainvälisissä suhteissa. Pienelle valtiolle sellaiset iskut olivat puolestaan hengenvaarallisia.252 Uudenvuoden puheessaan 1949 Paasikivi oli jo joutunut »murhemielin» toteamaan, ettei ihminen ollut muuttunut sisäisesti eikä moraaliltaan siitä, mitä hän oli entisyydessä ollut.253 Päinvastoin, kuten Paasikivi sortovuosia käsitelleissä muistelmissaan totesi, kansainvälinen moraali ja oikeudentunne oli entisestään »tylsistynyt» ja maailman mielipide »rappeutunut». Ihmisyyden, humaanisuuden ja rauhan suuret aatteet olivat joutuneet murheellisen kohtalon alaisiksi. Maailma oli joutunut »moraalisen hervottomuuden» tilaan.254

Tätä osoitti myös vertailu entisiin rauhankonferensseihin. Paasikivi muisteli, kuinka Wienin kongressissa 1815 oli rauhanjärjestelyjen toteuttamisen perustana ollut legitimiteetin periaate. Ensimmäisen maailmansodan päättäneessä Versaillesin rauhankonferenssissa taas lähtökohtina oli yleisesti ollut oikeuden ja oikeudenmukaisuuden toteuttaminen sekä tästä seuraten myös kansojen itsemääräämisoikeuden täytäntöönpano. Näihin rauhankonferensseihin nähden Pariisin rauhankongressi 1946 vertautui varsin ikävällä tavalla. Sen rauhantekijöillä ei ollut kerrassaan minkäänlaista periaatetta, jonka pohjalle rauha voitaisiin perustaa.255

Sortovuosia käsitelleiden muistelmiensa käsikirjoituksesta Paasikivi poisti seuraavan osuuden, jossa hän käsitteli Nürnbergin sotarikollisoikeudenkäyntiä. Paasikivi kirjoitti: » Toisen maailmansodan aikana ja jälkeen – samoin kuin sen edellä – puhuttiin kauniita sanoja kansainvälisen moraalin nostamisesta.Vieläpä toisen maailmansodan jälkeen voittajavallat ryhtyivät kansainvälisessä tuomioistuimessa tuomitsemaan voitettuja (po. voitettujen) valtioiden johtajia, poliitikkoja ja sotilaita, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi sekä hyökkäykseen toisten valtioiden kimppuun sekä (po. että) ‘rikoksiin ihmisyyttä vastaan’: Valitettavasti tähän ei voi panna oikeamman kansainvälisen moraalin kannalta suurempaa merkitystä, koska tuskin on odotettavissa, että voisi tulla kysymykseen voittajavaltioiden johtajien rankaiseminen, jos heidät havaittaisiin syypäiksi samanlaisiin tekoihin. – ‘Sotarikollisia ovat kaikki, jotka ovat hävinneet sodan’ -1945 (tai 1946?) ironisesti (po. sanoi) eräs huomattava englantilainen. Mutta surullista on – kirjoitan tätä vuonna 1949- seurata keskustelua kansainvälisestä politiikasta.»256

Koska kansainvälisen oikeusjärjestelmän ylläpitämistä ei ollut onnistuttu turvaamaan, kansojen välisissä suhteissa vallitsi edelleenkin aineellinen voima ja suuruus. Alaston valtapolitiikka, jota Neuvostoliitto muiden suurvaltojen kanssa harjoitti, jatkui entisellään.257 Sen teoreettiset perusteet tulivat tosin nyt anglosaksisesta maailmasta ja etenkin Yhdysvalloista. Paasikivi siteerasi muistelmissaan Georg Schwarzenbergerin kirjasta »Power Politics» (1951) kohtaa, jossa kirjoittaja katsoi, että jos diplomaattisten neuvotteluiden kohteena oleva asia oli »riittävän merkityksetön», neuvottelijat saattoivat vieläpä soveltaa »laillista tai moraalista mittapuuta yksityisten probleemien käsittelyssä».258 Amerikkalaisen diplomaatin George Kennanin kirja »American Diplomacy» sisälsi myös »ikäviä ajatuksia». Kirjassaan Kennan halusi irrottaa USA:n ulkopolitiikan sitä hallinneista legalistisista ja moralistisista periaatteista, minkä lisäksi hän vielä epäili pienten valtioiden merkitystä kansainvälisessä politiikassa. Paasikiven mielestä »tämä on meille pienille tosiaan hirmuista oppia. Siis myös USA, kun on tullut suurvallaksi, palaa entiselle suurvaltojen tielle.»259

Siten »Kylmän sodan» aikana (vuodesta 1948 alkaen) Paasikiven mukaan »puhuttiin aivan tyynesti väkivallasta, jonka kohteeksi pienten valtojen arveltiin suurten luultujen sotilaallisten etujen vuoksi joutuvan. Pienten mahdollisesta kohtalosta ja suurten odotettavista väkivaltaisista toimenpiteistä niitä vastaan keskusteltiin ikään kuin asiasta, joka on luonnollinen ja johon ei ollut oikeastaan mitään sanomista, olivat toimenpiteet millaisia tahansa.»260

Muistelmiaan kirjoittaneen Paasikiven alter ego professori Arvi Korhonen pohti myös kirjoitelmassaan 1951 pienten valtioiden asemaa paasikiveläisittäin sangen pessimistisesti.261 Hän päätteli, ettei toistaiseksi ollut näkyvissä mitään merkkejä toisen maailmansodan perinnökseen jättämän imperialistisen hengen heikkenemisestä. Sodankäynnin totaalisuus oli »puuduttanut» siinä määrin yleisen mielipiteen, että erilaisten pakkokeinojen käyttäminen pieniä kansoja kohtaan ja kansallisuusperiaatteen vastaiset järjestelyt eivät enää herättäneet mitään huomiota, ellei niillä ollut tasapainopoliittista kantavuutta. Korhonen arvelikin, että »täysin omaan mahdottomuuteensa» raukeaisi sellainen kansojen omantunnon ilmaus kuin helmikuun manifestin johdosta Suomen puolustamiseksi koottu eurooppalainen kulttuuriadressi oli. Hän kylläkin katsoi toiveikkaasti, että joskus nousisi vastavaikutus, joka antaisi kehitykselle uuden suunnan, mutta hän epäili, että ennen sen koittamista monta pientä kansallista kulttuuria olisi ehkä ehtinyt sammua.262

Toukokuussa 1942 laatimassaan alustuksessa Paasikivi oli todennut, että ajanjakso 1918-1938 oli ollut varsinaista pienten valtioiden aikaa. Sen jälkeen oli »tapahtunut täydellinen pienten valtioiden katastroofi», joka oli johtanut niiden systeemin täyteen sortumiseen Euroopassa. Alustuksessaan Paasikivi laski, että muutamana edellisenä vuotena itsenäisyytensä olivat kokonaan menettäneet tai ainakin tulleet miehitetyiksi seuraavat maat: 1) Albania, 2) Itävalta, 3) Tshekko-Slovakia, 4) Puola, 5) Viro, 6) Latvia, 7) Liettua, 8) Norja, 9) Tanska, 10) Hollanti, 11) Belgia, 12) Kreikka, 13) Jugoslavia. Tämän lisäksi hyökkäyksen kohteeksi ja aluemenetyksen kärsijöiksi olivat joutuneet 14) Suomi, 15) Romania. Jäljelle olivat jääneet vain Portugali, Sveitsi, Ruotsi ja Espanja. Paasikiven mukaan näyttikin siltä, että eräs ajanjakso oli päättynyt ja että oli tapahtumassa käänne johonkin uuteen, – mihin, se oli vielä vaikea sanoa.263

Paasikivi korosti, että pienten kansojen ja valtojen ongelma ei koskenut vain Suomea. Hän laski, että vuonna 1938, ennen toisen suursodan alkamista, Euroopassa oli pieniä ja keskikokoisia valtioita kaikkein pienimpiä lukuun ottamatta sekä ilman Puolaa – 21. Niiden asukasluku oli nousut 143 miljoonaan henkeen, sekä Puolan kanssa, joka oli samassa asemassa, 177 miljoonaan henkeen. Tämä oli vastannut lähestulkoon neljän silloisen suurvallan, Saksan Englannin, Ranskan ja Italian Euroopan alueiden yhteistä väkilukua, joka oli 211 miljoonaa. Se oli ollut myös runsaasti kaksi kertaa suurempi kuin suurimman suurvallan Saksan, väkiluku sekä 3-4 kertaa niin suuri kuin kunkin noista kolmesta muusta suurvallasta erikseen. Se oli myös ollut yhtä suuri kuin sekä Euroopan- että Aasian-puoleisen Neuvosto-Venäjän väkiluku.264 Tästä huolimatta pienet valtiot olivat pelkkiä suurvaltapolitiikan kohteita, joille ei tunnustettu mitään itsenäistä olemisen oikeutta. Pienten kansojen elämä riippui siten suurista maailmantapauksista, joihin ne eivät voineet olennaisesti vaikuttaa.265 Suomen osalta poliittiset muutokset Venäjällä olivat aiheuttaneet Suomen kansan elämässä käänteitä ja luoneet edellytykset sen historian suurille tapahtumille. Samoin suurvaltojen politiikka oli pääasiassa välillisesti, Venäjän kautta, vaikuttanut Suomen kansan kohtaloihin. Esimerkkejä olivat: Suuri Pohjan sota 1700-1721, Suomen joutuminen Venäjän yhteyteen 1808-1809, Itämainen sota 1850-luvulla, Venäjän-Japanin sota 1904-1905, ensimmäinen maailmansota 1914-1918 ja toinen maailmansota 1939-1945. Samantapaisessa asemassa olivat muutkin pienet valtiot. Siitä oli viime vuosikymmenien kansainvälinen politiikka antanut enemmän kuin riittävästi esimerkkejä: Tsekkoslovakian, Puolan, Tanskan, Norjan, Hollannin, Belgian kohtalot toisen maailmansodan aikana.266

Paasikivi ei kuitenkaan kokonaan tarkastellut pieniä valtioita pelkkinä suurvaltapolitiikan kohteina ja uhreina. Hän kirjoitti, että »pienet kansat ovat vuosikymmeniä eläneet kuvittelujen maailmassa ja monessa valtiossa oli noudatettu epätoivoista defaitista, ‘vad-skulle-det-nytte?’, ‘mitä-se-hyödyttäisi?’ -politiikkaa, samalla kun niitä toisistaan hajottava ‘sauve-qui-peut’ ‘pelastakoon-itsensä-ken-voi’ -politiikka on ollut määräävänä. Kaikki tämä ei ollut omiaan hälventämään suurvaltojen epäilystä pikkuvaltojen itsenäisenä elämisen mahdollisuuksista. Pikkuvaltojen politiikka oli päättynyt vararikkoon ja vienyt siihen, että suuret suhtautuvat niihin yliolkaisesti – ehkäpä halveksienkin.»267 Sortovuosia käsitelleiden muistelmiensa käsikirjoituksesta poistamassaan osuudessa Paasikivi puuttui samaan asiaan: »Kun Norja yhtyi Atlantin sopimukseen, keskusteltiin maailman lehdissä ikään kuin luonnollisena asiana niistä mahdollisista pakkotoimenpiteistä, joiden alaiseksi Suomi voi joutua Neuvostoliiton taholta. Tähän kirjoitteluun ottivat osaa Suomea kohtaan ystävälliset pientenkin maiden lehdet, vaikka luulisi pienillä kansoilla keskenään olevan jonkunlaisen solidaarisuuden tunteen, koska se, mikä tänään kohtaa yhtä pientä valtiota, saattaa huomenna kohdata toista.»268

Paasikiven mielestä raja ei silti kulkenut yksioikoisesti »pahojen» suurvaltojen ja »hyvien» pienvaltojen välissä. Suurvallat muuttuivat »pahoiksi» silloin, kun ne käyttivät suurta kapasiteettiaan aggressiivisen hyökkäyspolitiikan harjoittamisen. Pienten valtioiden hyökkäyspolitiikan aika oli Paasikiven mukaan ollut ja mennyt. Eivät pienetkään kansat ja valtiot olleet aina puhtaita, jos niillä vain oli tilaisuus mahtiansa osoittaa. Paasikiven mielestä »kykenemättömyys järkevään ja maltilliseen menettelyyn ja haluttomuus katsella ja ymmärtää asioita toisenkin puolen kannalta näkyy olevan yleinen kansoissa ja valtioissa. Johtuneeko se parantumattomasta inhimillisestä heikkoudesta?»269

Paasikivi katsoi, että valtioteoria ja valtiofilosofia olivat lähes tyystin sivuuttaneet tarkasteluissaan pienvaltioiden kysymyksen Niissä oli käsitelty vain valtioiden probleemia yleensä ja se, mitä esitettiin soveltui hänen mielestään pääasiassa suurvaltoihin. Näkökulman kapeuden eräänä syynä oli Paasikiven mielestä se, että valtioita oli käsitelty puhtaan muodolliselta, juridiselta kannalta. Oikeudellisesti kaikki valtiot, suuret ja pienet, olivat samanarvoisia. Siten ei osattu kiinnittää huomiota siihen eroon, mikätodellisuudessa oli suurvallan ja pienvallan välillä. Ulkonaiset, valtapoliittiset tehtävät ja pyrkimykset sekä vaikutus maailmanpolitiikkaan ja suurpolitiikkaan olivat pienten mahdollisuuksien ulkopuolella. Niiden voimat eivät siihen riittäneet. Paasikiven mielestä »pienten tehtävät rajoittuivat, paitsi ulkonaisen turvallisuuden ylläpitämiseen, kulttuuritehtäviin, ensi sijassa sisäisiin, omaan maahan ja kansaan kohdistuviin, mutta myös osanottamiseen kansainvälisiin kulttuuritehtäviin».270 Tästä seuraten Paasikiven mukaan pienten valtojen tehtävät olivat juuri oman kansan henkisen ja aineellisen elämän kohottaminen, kansan olojen ja elintason parantaminen ja henkisen sivistyksen kehittäminen sekä voimiensa mukaan osuutensa antaminen ihmiskunnan sivistyksen yhteiseen aarreaittaan. Se oli hänestä myös kaikkein kestävintä ja pitkäjänteisintä työtä, sillä henkiset saavutukset pysyivät pystyssä silloinkin kun paljon muuta oli sortunut. Siten ainoastaan Itävallan pienvaltio oli jäljellä Habsburgien mahtavasta keisarikunnasta ja maailmanvallasta. Mutta Haydn, Mozart ja Beethoven, Itävallan säveltaiteen suurmestarit »seisovat horjumattomina ja ylhäisinä ja puhuvat ihmiskunnalle ihanaa sävelkieltään». Samoin Saksa oli juuri pieniksi ruhtinaskunniksi hajautuneena antanut ihmiskunnalle historiansa suurimman henkisen panoksen, joka oli merkinnyt sekä Saksan kansalle että koko maailmalle enemmän kuin Fredrik Suuri tai Bismarck. Tämän lisäksi rauhan säilyminen oli pienten kansojen elinehto, joten ne toimivat juuri rauhan säilymisen ylläpitämiseksi.271

Kysymys pienten valtioiden onnettomasta olosta kärjisti myös Paasikiven kriittisen suhtautumisen Snellmaniin ja hänen henkiseen perintöönsä, joka oli ollut keskeisessä osassa vanhasuomalaisen puolueen ideologiaa ja maailmankatsomusta. Paasikivi oli jo 1920-luvulla kiinnittänyt huomiota siihen, että Snellmanin valtiofilosofian mukaan säilyminen ja menestyminen oli paljon helpompaa suurelle kansalle, jolla on käytettävänään vastaava aineellinen voima, kuin pienelle kansalle. Mutta Paasikivi ei vielä 1920-luvun puolivälissä pitänyt tätä minään erityisenä ongelmana. Hän siteerasi edelleen Snellmania, jonka mukaan kansan voima ei ollut vain taistelukykyisten miesten luvussa, vaan kansalaisten isänmaallisuudessa, tavoissa ja sivistyksessä, kansallishengessä. »Historia lohduttaa meitä sillä, että kansalla, joka todella tahtoo olla itsenäinen, aina on voimaa puolustaa itsenäisyyttään.» Nämä olivat Paasikiven mielestä samalla kertaa sekä lohdullisia että kovia sanoja, koska niiden mukaan kansan itsenäisyyden turvaaminen riippui yksinomaan sen omasta tahdosta ja ponnistuksista.272 Ensimmäisen, puhtaasti kriittisen, merkinnän Snellmanin ajattelusta Paasikivi merkitsi muistiin lokakuussa 1932, jolloin hän totesi, että Snellmanin valtio-oppi oli oikeastaan rakennettu vain suurten kansojen mukaan. Pienet kansat eivät tuntuneet ollenkaan soveltuvan Snellmanin valtioteoriaan.273 Kesällä 1941 Paasikivi oli jo päätynyt selvään jakoon Snellmanin esittämistä teeseistä. Hänen mielestään ne voitiin jakaa kolmeen eri osaan, a) totuudet b) puolitotuudet ja c) täysin väärät käsitykset. Paasikivi ei ryhtynyt lähemmin määrittelemään, mitä kohtia Snellmanin valtiofilosofiassa hän edelleen piti totuutena. Sen sijaan täysin väärä oli Paasikivestä Snellmanin mielipide, jonka mukaan kansa ja kieli kuuluivat yhteen. Perusasenteestaan johtuen Snellman ei koskaan päässyt selville siitä, että Suomessa oli kahta kieltä puhuva kansa. Snellmanin puolitotuuksista taas oli esimerkkinä ajatus, jonka mukaan kansan piti ainoastaan luottaa itseensä. Tämäkin koski vain suurta kansaa, pienelle se ei riittänyt.274 Samaten mitä ilmeisimmin kuului puolitotuuksien ryhmään – vaikka Paasikivi ei luokitteluaan tällä kohden tuonutkaan esiin – hänen vielä 1920-luvulla hyväksyvästi siteeraamansa Snellmanin ajatus, jonka mukaan »kansakunnan väkevyys ei ollut sotakuntoisten miesten luvussa, vaan kansalaisten isänmaallisuudessa ja sivistyksessä». Se ei Paasikiven mielestä ollutkaan universaalisesti pätevä ajatus, vaan kokemus oli osoittanut, että se piti paikkansa vain »siinä tapauksessa, että fyysillinen epäsuhde ei ollut suuri».275

Paasikiven erityisen ärtymyksen kohteena olivat Snellmanin valtio-opin kolme viimeistä lukua.276 Muistelmissaan hän siteerasi niistä useasti kohtaa, jossa Snellman julisti: »Yksikään valtio ei rakenna itsenäisyyttään rauhansopimusasiakirjojen, vaan sodan perustalle. – Kansakunnalla ei ole muuta tarkoitusta, kuin että kohoaisi muita kansoja korkeammalle johtamaan ihmiskunnan maailmanhistoriallista kehitystä. Mutta sellaisen johdon valtaan ei mikään kansakunta voi hyvällä alistua, sen tähden sodan tulee ratkaista.» Paasikiven mukaan tällainen filosofia, mikäli siinä ylipäänsä oli oikeata, ei soveltunut pienelle kansalle ja valtiolle.277 Muistelmissaan Paasikivi kommentoi silti vielä varsin diplomaattiseen sävyyn paheksumiaan Snellmanin valtio-opin lukuja. Paasikivi ei voinut välttää vaikutelmaa, että Snellman ei ollut näitä vaikeita kysymyksiä loppuun ajatellut ja että hän tuskin riittävästi piti silmällä pienten kansojen asemaa ja oloja. Keskustellessaan professori Arvi Korhosen kanssa lokakuussa 1949 Paasikivi ilmoitti suorasukaisesti mielipiteenään, että Snellmanin valtio-opin kolme viimeistä lukua »pitäisi kaikista kirjoista repiä pois»!278

Sodan jälkeen Paasikivi vältteli tietoisesti snellmanilaista traditiota. Vaikka hän myöhemmin, 1950-luvun alkupuolella kirjoittamissaan muistelmissa palasikin jälleen Snellmanin ajatuksiin, hän ei sodan jälkeisissä puheissaan viitannut Snellmanin, joka oli Paasikiven silmissä ennen kaikkea Machiavellin ajatuksia heijastavan, »valtion etuun» perustuvan valtapolitiikan edustaja.279 Paasikiven sodanjälkeinen aversio Snellmania kohtaan tuli erityisesti esille hänen tunnetussa itsenäisyydenpäivän puheessaan 1944. Siinä Paasikivi viittasi varsin epämääräisesti »erääseen historioitsija-ajattelijaan», joka oli sanonut, että »kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen». 280 Kaikkein luontevinta Paasikivelle olisi ollut tässä yhteydessä hänen oman aatehistoriallisen taustansa perusteella viitata Snellmaniin. Sortovuosia käsitelleissä muistelmissaan Paasikivi nimenomaan totesi, että juuri Snellmanin reaalipolitiikkaa koskeneet ajatukset olivat vaikuttaneet vanhasuomalaisiin sangen voimakkaasti ja vahvistaneet heidän käsitystään Suomen ja Venäjän suhteista ja menettelystä, jolla olisi pyrittävä ristiriitoja selvittämään.281 Kuitenkin vasta sortovuosia käsitelleissä muistelmissaan Paasikivi palasi osittain snellmanilaisille juurilleen ja kirjoitti: »Snellman ei kokenut sellaista aikaa, jolloin valtiomuotoamme tietoisesti tahdottiin rikkoa. Vielä vähemmän voi hän 19:nnen vuosisadan aatteissa kasvanut, edellyttää sellaista terrorin aikaa, minkä me 20. vuosisadan ihmiset olemme sivistyneessä Euroopassa kokeneet. Asema oli Nikolai II:n hallitessa toinen kuin Snellmanin aikana. Sen vuoksi voi perästä päin asioita ajatellen katsoa, että Snellmanin ajatukset ja lausumat olivat muodostuneet silloisten, myöhempään aikaan verraten, ‘idyllisten’ olojen ja edellytysten mukaan.»282 Näin ollen itsenäisyyspäivän puheen viittauksen »erääseen historioitsija-ajattelijaan» voi asiallisesti ottaen katsoa viittaavan Snellmaniin ja hänen henkiseen perintöönsä. Teknisesti ottaen sen kohde oli Thomas Carlyle.283

Tavatessaan Helsingissä huhtikuussa 1947 USA:n republikaanisen puolueen presidenttiehdokkuutta tavoitelleen Minnesotan entisen kuvernöörin Harold Stassenin, Paasikivi sanoi audienssin lopuksi: »Te ehkä katsotte minut naiiviksi, kun minä lausun seuraavaa: Jos Te tulette valituksi presidentiksi, niin koettakaa tehdä työtä oikeuden ja oikeudenmukaisuuden (justice) hyväksi kansainvälisissä suhteissa sekä pienten kansojen osalta.»284 Juuri oikeudenmukaisuuden vaatimisesta ja sen merkityksen korostamisesta tulikin keskeinen teema Paasikiven sodan jälkeisissä puheissa. Jo jatkosodan aikana kirjoittamissaan muistelmissa Paasikivi oli todennut, että »oikeudenmukaisuuden ihanteellinen kanta on kyllä tulevaisuuden päämäärä, johon meidän kaikkien, erityisesti pienten, mutta luullakseni suurtenkin kansojen on pyrittävä. Sillä nykyinen pakkovallan olotila on kaikille onneton.»285 Sodanjälkeisissä puheissaan hän korosti, ettei ihmiskunta voinut luopua toivosta, että oikeus ja oikeudenmukaisuus, – olisivat saaneet yhä suurempaa ja ratkaisevampaa merkitystä ja vaikutusta myös valtioiden välillä. Paasikiven mielestä rauhan ja oikeudenmukaisuuden suurten periaatteiden toteuttaminen kansojen välisissä suhteissa oli päämäärä, »johon ihmiskunta pyrkii, jota se odottaa ja halajaa».286

Huhtikuisen audienssinsa aikana Stassen tiedusteli Paasikiveltä, miten hän aikoi saada oman filosofiansa toimimaan käytännössä. Paasikivi vastasi, että se oli vaikeaa, »mutta kun ehkä 99 % demokraattisista kansoista tahtoo rauhaa ja ystävällisiä suhteita kansojen kesken (työväki, henkisen työn tekijät: kirjailijat, tiedemiehet ja taiteilijat, taloudelliset johtajat, jotka pelkäävät sotaa, kirkko ym) niin valtioiden johtajilla pitäisi olla mahdollisuus johtaa nämä valtavat voimat niin, että justice kansojen väleissä saadaan aikaan. Viime vuosikymmenien kokemus on osoittanut, että tähänastisesta politiikasta ei ollut suurillekaan hyötyä, ja ellei saada parannusta aikaan, niin 20 a 25 vuoden perästä on uusi sota ja se hävittää maailman.»287

Paasikiven mielestä ensimmäiseksi piti pyrkiä vaikuttamaan maailman yleiseen mielipiteeseen. Tosin sillä ei ollut ratkaisevaa merkitystä, sen Suomikin oli saanut kokea. Vaikka kokemus siten oli osoittanut julkisen mielipiteen vaikutuksen riittämättömäksi, se ei Paasikiven mielestä siitä huolimatta ollut tarkoitusta vailla. Juuri siksi voimakas maailman yleinen mielipide, vaikkakin riittämätön, oli Paasikiven mielestä ensimmäinen edellytys» surkeiden kansainvälisten olojen» edes jonkinlaiseksi parantamiseksi.288

Edelleen keskeistä oli Paasikiven mielestä voimakkaan kansainvälisen järjestön olemassaolo takaamaan oikeudenmukaisuuden toteutuminen valtioiden välillä. Hän korosti, että Yrjö-Koskinen oli jo vuonna 1865 kirjoittanut jonkinlaisesta yleisestä järjestyksestä, joka »suojelisi heikompaa vahvemman mielivaltaa vastaan». Hän oli ajatellut jonkinlaista kansojen välille perustettavaa järjestöä, joka käyttäisi lakia ja oikeutta siinä, missä pelkkä väkivalta vielä vallitsee.289 Siten Paasikivi oli tervehtinyt Kansainliiton perustamista tyytyväisyydellä ja katsonut, että sitä oli kaikin voimin kannatettava, sillä sen avulla pienilläkin oli mahdollisuus saada äänensä kuuluville. 290 Kansainliitto ei sittemmin kylläkään pystynyt täyttämään niitä toiveita, joita Paasikivi oli sille asettanut. Lokakuussa 1937 hän merkitsi päiväkirjaansa, että »nykyään kaikki tärkeät asia kulkevat KL:n ulkopuolella. Mihin KL sekaantunut, se on epäonnistunut.» Tästä huolimatta hän katsoi, että Kansainliitto ja kaikki »kansainväliset harrastukset» olivat Suomelle, kuten muille pienille kansoille, edullisia ja niitä oli kannatettava. Kansainliitto oli pienille kansoille kuitenkin »jotakin- oljenkorsi-, foorumi, jossa voi edes puhua, huutaa».291 Vielä 1930- luvun lopussa Paasikiven mielestä pienille kansoille olisi ollut suuri virhe, jos Kansainliittoa olisi alettu hävittää sen sijaan, että olisi koetettu ajatella, miten sitä olisi voitu nostaa ja reformoida.292 Retrospektiivisestikin Paasikivi korosti, että koko Kansainliiton idea ja toiminta perustui siihen, että kaikki, suuret ja pienet, olivat samanarvoisia ja samanveroisia.293 YK:n tultua perustetuksi 1945 Paasikivi piti sitä jälleen nimenomaan pienten kansojen kannalta tärkeänä.294

Sortovuosia käsitelleissä muistelmissaan Paasikivi totesi, että Leo Mechelin oli – samoin kuin Yrjö-Koskinen – uskonut, että pienten kansojen elämän turvaava pysyväinen rauhantila olisi mahdollista sivistyneen maailman mielipiteeseen nojautuvan kansainvälisen oikeusjärjestyksen avulla. Paasikivi totesikin, että vaikka Yrjö-Koskinen ja Leo Mechelin olivat eri poliittisissa leireissä, niin näissä asioissa he pysyivät samalla ihanteellisella pohjalla. Sillä samalla pohjalla oli Suomen kansa vv. 1939-1940. Paasikivi jatkoi: »Jälkeenpäin ajatellen voisi sanoa: Yrjö-Koskinen ja Leo Mechelin olivat kumpikin lujauskoisia, mutta naiiveja – aivan niin kuin Suomen kansa. Tai ehkä heidän ja Suomen kansan ihanteellisuudella on oleva tulevaisuus puolellaan (kurs. H.I.). ‘Mitä ihmiskunta historiassa harrastamistaan harrastaa, sen se myös aikaa voittaen yhä täydellisemmässä määrässä toteuttaa, kirjoitti Yrjö-Koskinen jo V. 1865.’» 295

Paasikivi totesi, että historiassa toistui yhä uudelleen se omituisuus, että toimittaessa »valtionedun» mukaan voitiin käytännön politiikassa antautua sen johdettavaksi, mutta samalla sanoissa närkästyneinä hylätä sen periaatteet. Siten »Toimintani Moskovassa ja Suomessa» -kirjan käsikirjoituksesta poistamassaan osuudessa Paasikivi totesi: Suurvalloilla ei näy olevan rohkeutta suoraan ja peittelemättä, aineelliseen ylivoimaansa vedoten esittää mahtivaatimuksiaan, avoimesti myöntäen niiden olevan oikeudellisesti, moraalisesti ja inhimillisesti vääriä tai ainakaan yrittämättä niitä tekosyillä kaunistella.296 Päinvastoin suurvalloilla oli tarve jollakin tavalla puolustella väkivallantekojaan, selittää ja etsiä yleisesti, moraaliselta kannaltakin, hyväksyttäviä syitä maansa ja hallituksensa toiminnalle. Ei mikään hallitus eikä kansa tunnustanut avoimesti itseään syypääksi tekoihin, jotka maailman yleinen mielipide ja moraali tuomitsi. Sen vuoksi kaikkia hyökkäyssotia pidettiin puolustussotina.297 Tämä kaikki osoitti jälleen Paasikiven mielestä, ettei moraalinen puoli ollut kansainvälisessä politiikassakaan kantavuutta vailla ja että maailman yleisellä mielipiteellä oli merkitystä yksin totalitäärisille valtioillekin.298 Vaikka halu etsiä moraalisesti hyväksyttävää perustetta tekojensa puolustukseksi ei tosin riittänyt pidättymään vääristä teoista, Paasikivi silti toivoi, että siitäkin mahdollisesti voitaisiin saada jotakin pohjaa pyrittäessä luomaan parempaa kansainvälistä järjestystä.299

Myös yleiset aatevirtaukset olivat Paasikivestä merkittäviä. Muistelmissaan hän viittasi siihen, kuinka Yrjö-Koskisen käsityksen mukaan menneisyyden henkisissä taisteluissa oli aina se puoli päässyt voitolle, joka oli historiallisesti katsoen oikeassa ja jonka pyrkimykset parhaiten toteuttivat historian suuria tarkoituksia. Ne yleiset aatteet, joita ihmiskunta oli kehittänyt, kypsyvät vähitellen valtavaksi voimaksi, joka valoi maailman olot uusiin kaavoihin. Perusaatteina länsimaiden henkisessä kehityksessä olivat olleet ihmisyyden, humaanisuuden, ja kansallisuuden aatteet, jotka vuorotellen olivat olleet johdossa. Vaikka toisen maailmansodan jälkeen näyttikin siltä, että ihmisyyden, humaanisuuden ja rauhan suuret aatteet olivat joutuneet »murheellisen kohtalon alaisiksi», niin Paasikiven mielestä kansallisuusaate oli, ainakin suurin piirtein, osoittanut voimansa ja merkityksensä. Itsetietoisuuteen kehittyneet kansallisuudet olivat »sitkeästi säilyneet», huolimatta niitä kohdanneista valtiollisista onnettomuuk<iista. Kansallisuusaate oli yleisesti tunnustettu, samoin kielellistä sortoa ei enää hyväksytty. »Yhtä hyvin ihmisyyden aatteet pilkistävät esiin sumujen lävitse». Niin kuin 18. vuosisata oli kehittänyt tasa-arvon aatteet, ja 19. vuosisata oli yhä edelleen rakentanut samalle perustalle. Paasikivi huomautti myös, ettei rauhan aatetta, joka oli vasta 1800-luvun loppupuo lella itsetietoisena liikkeenä astunut näkyviin, »ollut sillä tapettu, etteivät maailmanvallat toistaiseksi näyttäneet pitävän siitä paljon lukua». Paasikivestä »jonakin lohdutuksena on vain historian tosiasioihin perustuva toteamus, että ylivallan, hegemonian, suunnitelmat eivät enää viime vuosisatojen aikana ole onnistuneet, vaan päättyneet romahdukseen.» Mutta taas hänen mieleensä kiiri epäilys: »Tahtovatko ja osaavatko suurvaltojen johtajat ottaa kokemuksesta oppia?»300

Kaiken pohjalla oli kuitenkin kysymys poliittisesta ja yhteiskunnallisesta moraalista. Joulukuussa 1938 Paasikivi korosti kirjeessään professori Edwin Linkomiehelle: »Ja itse asiassa pienten valtioiden itsenäisyys perustuu oleellisesti juuri moraaliseen faktoriin, tosiasiaan ja siihen, että pienten kansojen ja kansallisuuksien oikeus maan (po. maailman) valtiolliseen elämään yleisesti tunnustetaan.»301 Puoli vuotta myöhemmin hän merkitsi päiväkirjaansa: »Olen edelleen sitä mieltä, että pienien valtojen olemassaolo riippuu pääasiallisesti moraalisista tekijöistä.»302 Syyskuussa 1950 Paasikivi puolestaan totesi kirjeessään professori Vilho Pesolalle, »että kaikesta nykyajan henkisestä kurjuudesta huolimatta, moraaliset voimat eivät ole merkitystä vailla kansainvälisessäkään elämässä, siitä on meidän kansamme todistuksena æ se tosiasia, että meidän kansamme vielä on olemassa».303 Sortovuosia käsitelleiden muistelmien eräässä käsikirjoitusversiossa Paasikivi edelleen totesi: »Maailmanhistorian pelottavin ja järkyttävin tosiasia on, että yritykset tehdä valtio siveelliseksi eivät ole onnistuneet. Ei ole saatu muuta aikaan kuin hento kansainvälinen oikeus.»304

Sortovuosia käsitelleissä muistelmissaan Paasikivi totesi, että moraalisesti oikean elämän ja todellisen elämän välinen ristiriita oli kauan vaivannut filosofeja. Paasikiven mielestä Hegel ratkaisi tämän ristiriidan yksinkertaisesti julistamalla, että »kaikki todellinen on järjellistä, kaikki järjellinen on todellista». Tällä tavalla hän Paasikiven mielestä painoi moraalisuuden idealistisesta korkeudesta alas todellisuuden tasolle. Siten ristiriita moraalin ja todellisuuden välillä poistui.305 Paasikivelle tämä ei ollut ratkaisu. Hänestä ongelmana oli se, miten todellisuus saataisiin vastaamaan moraalin eettisiä vaatimuksia ja miten todellinen elämä voitaisiin kohottaa siveellisyyden vaatimusten tasolle. Paasikivi nojasi omissa moraalipohdinnoissaan ennen kaikkea Yrjö-Koskiseen, jonka mukaan moraalin ja todellisuuden ristiriita aiheutui siitä, että ihmiskunta näytti hukanneen kaikki korkeammat ideaalit, varsinkin uskonsa Jumalan johdatukseen niin yksityisten ihmisten kuin maailman asioissa. Muistelmissaan Paasikivi joutui kuitenkin toteamaan, että Yrjö-Koskisen toiveet aatteellisempien pyrintöjen ja moraalin vahvistamisesta ja entistä määräävämmiksi pääsemisestä kansojen välisissä suhteissa eivät olleet toteutuneet.306

Valta- ja reaalipolitiikan vastakohdaksi Paasikivi asetti silti moraalin. Muistelmissaan ja päiväkirjoissaan hän kysyi suoraan: »Mikä on historian edessä moraalisesti oikea ja väärä?»307 Sortokaudella perustuslailliset olivat katsoneet, että oikea oli lopuksi voittava, koska se oli osa korkeampaa maailmanjärjestystä. Tällä tavoin oli asetettu oikeuden postulaatti reaalipoliittisten laskelmien edelle; se, mikä oli oikein, oli ajan mittaan myös poliittisesti viisasta. Laittomuuspolitiikkaan alistumalla vaarannettaisiin lisäksi kansan tulevaisuudelle ratkaisevan tärkeä moraalinen kestokyky.308 Paasikivi ei sortokausia käsitelleissä muistelmissaan viitannut suoraan näihin keskusteluihin, vaan lainasi »The Cambridge History of British Foreign Policy 1783-1919» -teoksen selvitystä buurisodan aikaisesta keskustelusta Englannin parlamentissa. Paasikivi siteerasi hyväksyvästi kohtaa, jossa kerrottiin kuinka »keskusryhmä, joka katsoi, että mikä on moraalisesti väärä, se ei voi olla poliittisesti oikea, ei tahtonut tehdä tästä terveestä periaatteesta johtopäätöstä, että moraalisesti oikean täytyy aina olla poliittisesti viisasta ja tarkoituksenmukaista».309

Merkitessään helmikuussa 1943 päiväkirjaansa valmisteilla olleen käsikirjoituksensa alustavan »loppuresonemangin» Paasikivi pohti siinä valtion olemusta ja päätti sitä käsitellessään jättää vetoamatta »sentimenttalisuuteen, haihatteluun» ja ottaa sen sijaan oman käsittelynsä pohjaksi »intressin». Valmistuneessa käsikirjoituksessa hän totesi: »Mutta eikö ihmisten yhdyselämä sekä yksityisessä valtiossa että toistensa rinnalla olevissa valtioissa, minkä kaiken tarkoituksena on ihmisten palveleminen – mikä muu tarkoitus voisi siinä olla? – ole harkinnan ja johdon varassa silloinkin, kun on kysymyksessä maailmantapauksiin vaikuttavista suurvalloista.»310 Puheessaan Suomen Akatemian jäsenille huhtikuussa 1948 Paasikivi laajensi ajatustaan: »Sanotaan, että pienten kansojen tehtävät kohdistuvat ennen kaikkea kulttuurin alalle, sen sanan laajimmassa merkityksessä. Mutta jos kaiken työn kohteena on ihminen – ja mikä muu se voisi olla? – niin oleellista eroa suurten ja pienten välillä tuskin voi tunnustaa. Päämäärä kaiketi on ihmisen kehitys ja nousu – ihmisten henkinen ja taloudellinen kohottaminen.»311 Sortovuosia käsitelleissä muistelmissaan hän totesi lyhyemmin saman asian: »Mutta eikö loppujen lopuksi sekä pienten että suurten kansojen toiminnan tarkoitus ole ihminen, hänen elämänsä ja onnensa?»312 Valtio oli siten Paasikiven jo vuonna 1942 päiväkirjaansa merkitsemän ajatuksen mukaan »ihmisten teko» ja »ihmisten hyödyksi». 313 Yrjö-Koskisen ajatuksia seuraten Paasikiven mielestä »nykyaikaista valtiota» kuvasivat parhaiten ilmaukset: »sosiaalinen valtio» tai »kansan menestyksen valtio» tai »yhteishyvän valtio»,314 jotka kaikki voidaan nykyään yhdistää käsitteeseen »hyvinvointivaltio». Viime kädessä Paasikivi viittasi siihen, että Yrjö-Koskinen oli jo 1870-luvulla esittänyt pienten kansojen etujen kannalta »aivan uudenaikaisia ajatuksia uuden kansainvälisen oikeuden merkityksestä, vieläpä ‘eurooppalaisesta yleisvaltiosta’».315

Historian kuluessa pitkä rivi valtioteoreetikoita ja valtiofilosofeja Aristoteleesta Hegelin ja Marxin kautta nykypäivään on määritellyt valtion tehtäväksi turvallisuuden takaamisen ja kansalaisten hyvän elämän edistämisen. Kun tähän verrataan Paasikiven valtionäkemystä tai näkemystä »kansojen tehtävistä» on huomattava, että hän turvallisuuden takaamisen ohella korosti kansan tulevaisuuden riippuvan pohjimmiltaan sen henkisestä ja moraalisesta voimasta, johon liittyi »luja tahto pitää kiinni omasta olemuksestaan, omista elämänmuodoistaan, elämän arvoistaan ja ihanteistaan».316 Pitkällä tähtäyksellä ei pelkkä asevoima riittänyt, vaan tarvittiin kaikkien kunnioittama universaali moraalijärjestelmä, joka säätelee valtioiden ja yksityisten kansalaisten elämää, eikä tee eroa julkisen ja yksityisen moraalin välillä. Ilman yleistä ja yhteistä moraalijärjestelmää, ilman että reaalinen elämä on nostettu ideaalien tasolle, maailman tila oli Paasikiven mukaan yhä sama kuin minkä kirkkoisä Augustinus kirjassaan »Jumalan valtio» puolitoista vuosituhatta sitten totesi. Paasikiven siteeraamana ja suomentamana kyseinen kohta kuuluu: »Remota justitia quid sunt regna nisi magna latrocinia – jos oikeudenmukaisuus syrjäytetään, mitä ovat valtakunnat muuta kuin suuria rosvojoukkoja.»317

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.

AV-Materiaali Draamadokumentti Kuvagalleria