ULKOPOLIITTINEN NEUVONANTAJA

Paasikiven elämän viimeiset kuukaudet virkaeron jälkeen kuluivat ensi sijassa kirjallisten töiden merkeissä, vaikka politiikka ei nytkään jäänyt kokonaan sivuun. Syynä olivat lähinnä uuden presidentin taholta tapahtuneet yhteydenotot. Eero A. Wuoren siirryttyä suurlähettilääksi Moskovaan Kekkonen katsoi jääneensä vaille läheisiä, turvallisuuspolitiikkaan perehtyneitä neuvonantajia, joiden kanssa kävisi päinsä »resoneerata» eteen tulevista ongelmista. Ulkoministerin tehtävät maaliskuussa 1956 vastaanottanutta Ralf Törngreniä ja hänen alaisiaan virkamiehiä presidentti ei vielä tähän kategoriaan kelpuuttanut.

Niinpä vaihtoehdoksi tuli turvautuminen iäkkääseen edeltäjään, jolle Kekkonen jo maaliskuun alussa esitti toivomuksen »saada jatkuvasti kääntyä puoleesi neuvonpyynnöillä.» Vanha herra oli selvästi tyytyväinen ja ehkä imarreltukin. Menneisyyttä jossakin määrin tarkoitushakuisesti yksinkertaistaen hän vastasi:

»… En muista meillä olleen koskaan poliittisia erimielisyyksiä Sinun kanssasi, vaikka paljon olemme yhdessä toimineet. Olen varma, että Sinä tulet hyvästi suorittamaan edessä olevat tehtäväsi. Kunpa nyt taloudelliset asiat selviäisivät.

Radiossa kuulin uudesta hallituksesta. Luullakseni Törngren ulkoministerinä on hyvä. Tosin hallituksen ohjelmassa maininta ’hyvät suhteet naapureihin’, millä kuitattiin myös Nliitto, ei ole oikein minun makuni mukaan. Sillä Nliitto on meihin aina erikoisasemassa, joko on kyseessä hyvä tai paha, ja toisaalta pidän kiinni ranskalaisesta sananlaskusta: ’Lever le chapeau est toujours hien et coute rien.’ (Nostaa hattua on aina hyvä eikä maksa mitään.)

Olen aina valmis neuvottelemaan. Isänmaan asia ei lähde mielestäni.

Elämän juoksu on minut sellaiseksi muovannut.»1

Täydennyksenä puhelimitse tapahtuneelle yhteydenpidolle, josta ei jäänyt jälkiä Paasikiven lopetettua säännöllisten muistiinpanojen tekemisen, Kekkonen kävi kevätkauden aikana Espoonkadulla ainakin kerran (28.4.1956) luonnehtimassa ajankohtaista tilannetta. Lakonisessa muistiinpanolapussa Paasikivi on tyytynyt lähinnä referoimaan vieraansa kertomaa tekemättä selkoa omista kannanotoistaan. Neuvostoliitossa alkanutta destalinisointiprosessia arvioiden hän kuitenkin katsoi suursodan vaaran maailmassa vähentyneen.2

New Yorkiin YK-suurlähettilääksi siirtyvä G. A. Gripenberg kävi maaliskuun lopulla 1956 »vanhasta muistista» myös entisen presidentin luona saamassa »ohjeita». Suurlähettilään kuvauksen mukaan hyväkuntoiselta vaikuttanut vanha herra näytti päässeen yli vaalien aiheuttamasta pettymyksestä. Hän oli hyväntuulinen ja puhui tapansa mukaan lakkaamatta. Vaalitulosta täytyi pitää tyydyttävänä. Hänen seuraajansa yksityiselämää kohtaan oli esitetty kenties aiheellisiakin huomautuksia. Kekkosella oli entisen presidentin mielestä kuitenkin yksi arvokas ominaisuus. Hän oli Suomen häikäilemättömin mies, mistä luonteenpiirteestä Paasikivi nyt kertoi informoineensa aikanaan myös Mannerheimia.

Tyytyväisyytensä Paasikivi ilmaisi Gripenbergille niinikään siitä, että Suomi oli näinkin kauan pysynyt YK:n ulkopuolella. Siellä olisi jo monta kertaa ehditty joutua ikävään asemaan. Nyt ei tietenkään enää voitu jättäytyä pois. Toistaiseksi YK ei ollut saanut aikaan erityistä. Mutta kun järjestö kerran oli olemassa, tuli huolehtia siitä, ettei se ajautuisi haaksirikkoon tyhmällä politiikalla. Vaarana täytyi pitää esimerkiksi, että amerikkalaiset jyrkällä, Itä-Euroopan satelliittien »vapauttamiseen» tähtäävällä menettelyllä YK:ssa aiheuttaisivat Neuvostoliiton eron järjestöstä. Se merkitsisi katastrofia. Paasikivi jatkoi:

»On parempi, että YK on olemassa kuin että se ei ole olemassa, vaikka se ei paljon teekään. Meidän on mielestäni perustettava menettelymme asiallisiin syihin. Jos sillä perusteella voimme kannattaa venäläisiä, niin hyvä. Ellemme voi asiallisilla syillä kannattaa venäläisiä, on meidän oltava äänestämättä, mikäli se on mahdollista. Ellei se ole mahdollista, emme voi muuta kuin äänestää venäläisiä vastaan.»

Käydessään jo ennen Espoonkadun vierailua presidentti Kekkosen luona Linnassa Gripenberg sai yleisohjeekseen pysytellä YK:ssa toistaiseksi taustalla. Yhteistyötä puolueettoman Ruotsin valtuuskunnan kanssa oli varmaan syytä harrastaa. Samaa mieltä oli Paasikivi.3

Muistelmiaan hiova entinen presidentti ärsyyntyi kevätkaudella 1956 ilmestyneestä Yrjö Soinin kirjasta »Kuin Pietari hiilivalkealla», joka hänestä antoi yksinkertaistetun ja väärän kuvan sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä. Paasikiven mielestä »farssikirjailija» (Agapetus) ei ollut pätevä käsittelemään vakavia asioita. Teoksen lehdistössä saamaa suopeaa vastaanottoa ja suuria painosmääriä hän ei ymmärtänyt. »Suomen kansa on merkillinen; nyt se on valmis antamaan tunnustusta Soinin kirjalle, mutta jos NL antaisi jälleen jonkin kovan iskun, olisi se heti mahallaan.»4

Kesällä 1956 Kekkosen ja Paasikiven yhteiseksi ongelmaksi muodostui Saimaan kanavan kysymys. Pian Moskovan-matkan jälkeen valtioneuvosto asetti syksyllä 1955 valtiosihteeri R. R. Seppälän johtaman komitean selvittämään hankkeen taloudellisia edellytyksiä. Mietintö valmistui vihdoin huhtikuussa 1956, ja siinä katsottiin, että kanavan kunnostamiseen ja sen laajennustöiden vaatimiin mittaviin investointeihin kannattaisi ryhtyä vain siinä tapauksessa, että saataisiin aikaan sopimus, joka takaisi Suomelle kanavan ja sen yhteyteen kuuluvien satamien (lähinnä Viipurin ja Uuraan) käytön pitkäksi aikaa edullisilla ehdoilla.5

Ajankohtaiseksi asian teki Neuvostoliiton muodollisen valtionpäämiehen marsalkka Vorošilovin elokuun lopussa 1956 tapahtuvaksi suunniteltu vastavierailu Suomeen presidentti Paasikiven Moskovan-käynnin johdosta edellisenä syksynä. Rauhoittaakseen rajantarkistusta myös julkisesti vaativia karjalaisia, joiden toiveita hän itse oli presidentinvaalitaistelun aikana rohkaissut, Kekkonen kaavaili Saimaan kanavaa koskevaa periaatesopimusta, joka voitaisiin allekirjoittaa jo Vorosilovin vierailun yhteydessä.

Presidentin mielestä tuli koettaa edetä pienin askelin jonkinlaisen jalansijan saavuttamiseksi itärajan toisella puolella. Kanavan käyttö edellyttäisi, että se ja sen länsipuoliset alueet ynnä Viipuri ja Uuras olisivat Suomen hallussa. Jos neuvosto-osapuolen kanta rajantarkistuksiin pysyisi yhtä kielteisenä kuin edellisenä syksynä, voitaisiin asia ratkaista niin, että Suomi saisi alueet hallintaansa pitkäaikaisella vuokrasopimuksella.6

Saatuaan Kekkoselta luettavakseen kirjelmäluonnoksen varovainen Paasikivi piti sitä liian pitkälle menevänä. Rajanmuutosta ja vuokraamista koskevat kohdat tuli poistaa tekstistä ja esittää korkeintaan suullisesti. Karjala-keskustelu saattoi yllyttää Neuvostoliittoa siirtämään lisää väestöä toistaiseksi vielä harvaanasutuille luovutetuille alueille. Paasikivi ei jäänyt ainoaksi varovaisuuteen kehottajaksi. Käydessään 9.7.1956 Kekkosen luona Kultarannassa Lebedev vahvisti Vorošilovin saapumisen Helsinkiin rautateitse 21.8.1956. Muuten suurlähettiläs antoi selvästi ymmärtää kysymyksen olevan puhtaasti protokolaarisesta vierailusta, jonka aikana ei käytäisi mitään poliittisia keskusteluja. Myös puolustusministeri Skogille Lebedev korosti Karjalan rajaongelman luonnetta ennakkotapauksena mm. Kuriilien saariryhmään ja Saksan itärajaan nähden, minkä vuoksi sitä ei voitu ottaa esille.

Niinpä suomalaiset toistaiseksi luopuivat Saimaan kanavaa ja rajakysymystä koskevista ehdotuksistaan. Paasikiven elinaikana ei niihin enää palattu sitäkin suuremmalla syyllä, kun valtakunnan johdolle tuli syksyn aikana idänsuhteissaan kokonaan muuta ajateltavaa.7

Kekkosen asenteesta Lebedev ja Kotov panivat merkille, ettei Suomen lehdistön Karjalaa koskeva kampanja häntä miellyttänyt. Tämä ei kuitenkaan neuvostoedustajien mielestä suinkaan merkinnyt, että hän vastusti alueiden palauttamista vaan ainoastaan sitä, että kampanja ei soveltunut hänen henkilökohtaisiin poliittisiin laskelmiinsa. Lebedev arvioi presidentin lykkäävän asian ottaakseen sen esille »houkuttelevana syöttinä äänestäjille» seuraavien presidentinvaalien lähestyessä.8

Vorošilovin vieraillessa Helsingissä 21.-26.8.1956 mitään poliittisia neuvotteluja ei todellakaan käyty. Siihen eivät Neuvostoliiton muodollisen valtionpäämiehen valtuudet olisi edes riittäneet. Kaikesta huolimatta matka osoittautui puolin ja toisin hyödylliseksi. Pelätyt mielenosoitukset jäivät toteutumatta. Päinvastoin suomalaisten saavutuksia ylistävä, uteliaille kansanjoukoille ystävällisesti hymyilevä ja hattuaan heiluttava valkopartainen isoisähahmo sai voittopuolisesti myönteisen vastaanoton niin hyvin julkisen sanan kuin suuren yleisönkin taholla. Vieraan keskeiseksi sanomaksi osoittautui Suomen ja Neuvostoliiton johtajien henkilökohtaisten suhteiden kehittäminen, jonka hän puheissaan toi painotetusti esille. Moskovassa katsottiin vierailun menestyneen erinomaisesti, mitä kuvasti Lebedevin arviointi, jonka mukaan Bulganin ja Hruštšov voisivat seuraavana vuonna hyvin vierailla Suomessa, koska »suhteet olivat niin hyvät». Ainoan särön muodosti Suomessa käynnissä oleva keskustelu rajan muuttamisesta.

Heti Helsinkiin saavuttuaan Vorošilov virallisesta ohjelmasta poiketen halusi käydä tervehtimässä eläkkeelle vetäytynyttä Paasikiveä tämän kotona Espoonkadulla. Vierailu toteutuikin jo tunnin kuluttua marsalkan erikoisjunan saapumisesta Helsingin rautatieasemalle. Noin kaksikymmentä minuuttia kestänyt tapaaminen sujui hyväntuulisen juttelun ja vitsailun merkeissä molempien vanhojen herrojen luvatessa tulla onnittelemaan toista tämän satavuotispäivänä. (Paasikivi oli tuolloin 85- ja Vorošilov 75-vuotias.) Paasikivien vieraskirjaan marsalkka kirjoitti:

»Jätän omasta ja perheeni puolesta tähän taloon syvän kunnioituksen ja rakkauden tunteeni ystävällismielisen Suomen parasta miestä, herra presidentti Paasikiveä kohtaan.»

Raportissaan Ruotsin suurlähettiläs Gösta Engzell pani merkille, kuinka korkea valtiovieras jo tässä vaiheessa näytti antavan palttua kaikille turvallisuus- ja salaisuusmääräyksille. Lehtimiehet ja valokuvaajat kutsuttiin sisään vapaasti seuraamaan iäkkäiden valtionpäämiesten tapaamista, jonka ystävällisen läheistä ja kaskuilevaa luonnetta sitten kuvailtiin lehdistössä.

Puolitoista tuntia myöhemmin vanhukset tapasivat toisensa vielä Linnan valtiosalissa, jossa Kekkosen tarjoamilla päivällisillä juhlapöydän ääressä istui rinnakkain kolme presidenttiä. Paasikivi ei kuitenkaan ollut enää entisellään. Läsnä ollut Emil Skog kertoo:

»Tapasin Paasikiven viimeisen kerran presidentti Vorošilovin kunniaksi järjestetyillä päivällisillä heinäkuussa (p.o. elokuussa – T. P.). Uusi presidentti Urho Kekkonen hoiti nyt isännyyttä. Vorošilov istui Kekkosen oikealla puolella ja Paasikivi Vorošilovin toisella puolella…. Istuin vastapäätä Paasikiveä ja voin näin ollen hyvin seurata keskusteluja. Panin merkille, että Kekkonen ja Vorošilov keskustelivat – kuten luonnollista olikin – pääasiallisesti keskenään, ja näytti siltä kuin Paasikivi olisi tuntenut itsensä sen johdosta vaivautuneeksi. Hän ei ollut enää keskipisteenä kuten aikaisemmin…

Kysyin Paasikiveltä, miten hän voi. Tähän hän vastasi, ettei häntä vaivannut muu kuin vanhuus. Puolessa vuodessa hän olikin muuttunut surullisella tavalla, kasvoihin oli ilmestynyt omituinen kuoleman leima. Kaikki viittasi siihen, että elinpäivät olivat luetut.

Hän halusi poistua heti aterian jälkeen. Saatoimme vanhan presidentin puolustusministeriön Paasikiven käyttöön vierailun ajaksi luovuttamaan tilavaan Chrysleriin. Sen jälkeen en enää nähnyt häntä elävänä.»9

Syksyyn 1956 tultaessa »Geneven henki» alkoi yhä selvemmin väistyä suurvaltasuhteiden uuden kiristymisen tieltä. Egyptin presidentin Gamal Abdel Nasserin yritettyä painostaa länsivaltoja rahoittamaan Assuanin padon rakentamisen nämä kieltäytyivät, jolloin Nasser vastavetona kansallisti Suezin kanavan. Englanti ja Ranska ryhtyivät lokakuussa 1956 Israelin tuella sotilaalliseen interventioon Egyptiä vastaan status quon palauttamiseksi, kun taas Yhdysvaltain mielestä tilanne olisi pitänyt ratkaista neuvotteluteitse. Moskova puolestaan asettui YK:ssa Nasserin tueksi vaatien Englantia ja Ranskaa vetäytymään valtaamiltaan alueilta ja uhkaillen niitä jopa ydiniskuilla. Kolmannen maailmansodan vaara alkoi näyttää jo reaaliselta.

Tilanne selvisi USA:n painostettua Englantia ja Ranskaa lopettamaan sotatoimet ja hyväksymään YK:n aselepovetoomuksen, jonka mukaan kaikkien osapuolten tuli vetää joukkonsa aiempien sopimuslinjojen taakse. Pääsihteeri Dag Hammarskjöldin esityksestä YK:n yleiskokous hyväksyi kansainvälisen rauhanturvajoukon lähettämisen alueelle tilannetta valvomaan. Suomesta tehtävään pyydettiin komppanian vahvuista osastoa.

Suezin kriisin yhteydessä YK:n päätöslauselmat eivät Suomen osalta aiheuttaneet erityisiä vaikeuksia molempien supervaltojen, USA:n ja Neuvostoliiton, ollessa pitkälti samoilla linjoilla. Paasikiveä valvontajoukon lähettäminen Suezille ei kuitenkaan innostanut. Kekkoselle hän luonnehti koko rauhanturvatoimintaa »operetiksi».

»Jos Offenbach eläisi, hän ei voisi olla kirjoittamatta operettia, kun YK-komentaja heiluttaa puumiekkaa ja tarjoaa nuuskaa vastustajille. Eihän näillä joukoilla ole mitään arvoa, jos USA ja NL eivät ole takana.»

Arviossaan Paasikivi ei ottanut riittävästi huomioon kysymyksen olleen palveluksen tekemisestä YK:lle ilman mitään tarkoitusta vastustaa suurvaltoja, niiden armeijoista puhumattakaan. Vaikka Kekkonenkin osoitti asiaan vain rajallista kiinnostusta, hän katsoi silti, ettei Suomi maailmanjärjestön uutena tulokkaana voinut kieltäytyä tarjouksesta, jonka hyväksyminen merkitsi tavallaan »korvausta» siitä, että maa oli hyväksytty YK:n jäseneksi.10 Suomalaiskomppanian (258 miestä) lähtiessä joulukuussa 1956 Seutulan lentokentältä kohti Suezia maan myöhemmälle merkittävälle roolille YK:n rauhanturvatehtävissä oli avattu tie.

Lähi-idän tapahtumiin verrattuna paljon suurempaa ongelmaa suomalaisille merkitsi Unkarin kansannousu jälkiseurauksineen loka-marraskuussa 1956. Hruštšovin NKP:n XX puoluekokouksessa käynnistämä destalinisointiprosessi johti otteen heltiämiseen ensin Puolassa ja sitten Unkarissa, jossa massamielenosoituksina alkanut kriisi riistäytyi kokonaan käsistä verisine yhteenottoineen unkarilaisten ja maahan sijoitettujen neuvostojoukkojen välillä. Lokakuun lopussa NL:n asevoimat poistuivat Budapestista. Kansannousun aallonharjalla valtaan noussut uudistusmielinen kommunisti Imre Nagy hallituksineen sanoi yksipuolisesti irti Unkarin YYA-sopimuksen ja erosi Varsovan liitosta julistaen maansa puolueettomaksi valtioksi. Marraskuun 4. päivänä neuvostopanssarit vyöryivät takaisin Budapestiin murskaten muutamassa päivässä unkarilaisten vastarinnan. Maan johtoon nostettiin uudistuksiin valmis mutta Moskovalle uskollinen Janos Kadar.11

Vaikka läntiset suurvallat eivät pitäneetkään tarkoituksenmukaisena puuttua voimakeinoin Unkarin tapahtumiin, tästä ei voitu etukäteen olla varmoja. Paasikivelle Kekkonen kirjoitti 8.11.1956 pitävänsä kolmatta maailmansotaa miltei väistämättömänä, mistä myös YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld oli vastikään varoittanut Gripenbergiä.12 Toisaalta Unkarin kohtalo herätti silti eri puolilla maailmaa yleisön keskuudessa kiihkeää mielenkuohua. Kaiken lisäksi kriisin huippukohtaan osui lokakuun vallankumouksen vuosipäivä 7.11.1956 Neuvostoliiton suurlähetystöjen asemamaissaan järjestämine juhlavastaanottoineen. Suomen Washingtonin-edustustossa tuolloin palvellut Max Jakobson toteaa muistelmissaan monien boikotoineen tilaisuutta, johon suomalaisdiplomaatit kotoa saamiensa ohjeiden mukaisesti osallistuivat:

»Käynti Neuvostoliiton suurlähetystöön oli kujanjuoksua mielenosoittajien rivien välistä televisiokameroiden edessä. Joku reporttereista ihmetteli ääneen, että suomalaiset olivat saapuneet, vaikka jopa ruotsalaiset olivat mukana boikotissa. Vastasin: ’Ruotsalaiset ovat urhoollista kansaa – kovan paikan tullen he uskaltavat jäädä pois cocktail-kutsuilta.’ Kun nämä sanat seuraavana päivänä julkaistiin Washington Postissa ja pahoittivat ymmärrettävästi ruotsalaisten ystäviemme mielen, opin sen, ettei diplomaatille ole välttämättä ansioksi väittelyssä saavutettu voitto, etenkin jos se tapahtuu jonkin toisen kustannuksella.»13

Tavatessaan kotonaan Espoonkadulla Ruotsin lähettilään Engzellin Paasikivi tuomitsi jyrkästi suurvalta-aggression niin hyvin Unkarissa kuin Suezillakin. Kuitenkin hän oli vakavasti huolestunut Neuvostoliittoon kohdistuvista demonstraatioista eri puolilla maailmaa – myös Ruotsissa. Vaikka vanha presidentti sanoi hyvin ymmärtävänsä yleisen mielipiteen taholla vellovat tunteet, kyse oli valtaa pitävien taholla vaarallisesta pelistä. Pravdassa hän oli havainnut viittauksia siihen, että Neuvostoliitto saattoi erota YK:sta, mikä merkitsisi järjestön hajoamista.

Korkeaan ikäänsä ja huonokuntoisuuteensa vedoten presidentti Paasikivi oli jo ehtinyt ilmoittaa suurlähettiläs Lebedeville, ettei hän jaksanut saapua suurlähetystön vallankumouspäivävastaanotolle. Kuultuaan nyt Engzelliltä useimpien länsimaisten diplomaattien jäävän pois tilaisuudesta entinen presidentti ilmaisi harmistuksensa. Näin sitä suuremmalla syyllä, kun voitiin odottaa monien suomalaisten seuraavan esimerkkiä. Tällaisilla mielenosoituksilla ei edistetty kenenkään asiaa. Niinpä Paasikivi nyt ilmoitti ruotsalaisdiplomaatille joutuvansa harkitsemaan, pitäisikö hänen kaikesta huolimatta sittenkin lähteä Tehtaankadun vastaanotolle ilmaistakseen käsityksensä.

Juhlatilaisuuden skandaalimaista epäonnistumista pelkäävän suurlähettiläs Lebedevin soitettua hädissään Paasikivelle vanha herra ei kieltänytkään apuaan. Parin tunnin kuluttua hän viestitti takaisin: »Sanoin kyseisille henkilöille, että elleivät he saavu Neuvostoliiton lähetystön vastaanotolle täysilukuisina, minut kannetaan sinne paareilla. Aion toteuttaa uhkaukseni.»14

Tavattuaan myöhemmin presidentti Kekkosen Engzell kuuli häneltä Paasikiven soittaneen seuraajalleen ja tiedustelleen tämän mielipidettä. Presidentit päätyivät kuitenkin yhteisymmärrykseen siitä, ettei vanhan herran tullut vastoin ennakkoilmoitustaan enää lähteä suurlähetystön tilaisuuteen. – Tukholmasta saamiaan ohjeita noudattaen Engzell puolestaan meni Tehtaankadun juhlavastaanotolle, jossa hänen arvionsa mukaan oli läsnä »normaalin» 1000 henkilön sijasta noin 800 vierasta. Erityisesti daameja oli poikkeuksellisen vähän.15

Muutamaa päivää aikaisemmin (4.11.1956) YK:n yleiskokous oli hyväksynyt Yhdysvaltain esittämän päätöslauselmaehdotuksen, jossa kehotettiin Neuvostoliiton hallitusta lopettamaan heti puuttuminen Unkarin asioihin ja poistamaan viipymättä joukkonsa sieltä. Päätöslauselmaa kannatti 50 valtiota, 8 äänesti vastaan ja 15 pidättyi äänestämästä – niiden joukossa Suomi. Menettelytavasta Kekkonen oli luonnollisesti keskustellut myös Paasikiven kanssa. Hankalaa kohtaa Helsingin hallitukselle merkitsi se, että Unkari oli yksipuolisesti sanonut irti YYA-sopimuksensa, minkä vuoksi tuli varoa antamasta Neuvostoliitolle kuvaa, jonka mukaan Suomikin pitäisi tällaista menettelyä mahdollisena. Molemmat presidentit olivatkin aluksi sitä mieltä, että Suomi joutuisi ottamaan kannan Unkaria vastaan. Osastopäällikkö Ralph Enckellin korostettua jyrkästi, että moinen menettely murentaisi pohjan Suomen uskottavalta puolueettomuuspolitiikalta, Gripenbergille päätettiin lähettää ohjeet pidättyä äänestyksestä.

Äänestysselityksessään suurlähettiläs Gripenberg lausui julki Suomen »hartaan toivomuksen, että Unkari ja Neuvostoliitto voisivat sopia neuvostojoukkojen poissiirrosta ja Unkarin kansan inhimillisten perusoikeuksien turvaamisesta muodossa, joka vastaa Unkarin vuosisataisia vapauden perinteitä». Suomen valtuuskunta kannatti lisäksi suositusta Unkarille päästää YK:n huomioitsijat maahan ja kaikille jäsenvaltioille osoitettua kehotusta avustaa Unkarin pakolaisia.

Kuten Max Jakobson toteaa, kansan silmissä pidättyminen Neuvostoliiton joukkojen poistamisvaatimuksesta äänestettäessä oli kuitenkin ratkaiseva kannanotto, eikä se tietenkään vastannut suomalaisten suuren enemmistön tunteita ja toivomuksia. Valtuuskunnan esiintymistä pidettiin laajalti nöyristelevänä ja pelkurimaisena. Miksi Suomi oli kannattanut vaatimusta Englannin ja Ranskan joukkojen poistamisesta Egyptistä, mutta ei yhtynyt vaatimaan neuvostojoukkojen poistamista Unkarista? Uusi Suomi otsikoi: »Unkarin tragedia ei kiinnosta hallitustamme.» Reaalipoliittinen selitys oli tietenkin se, että ensiksi mainittua vaatimusta kannattivat sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto, kun taas jälkimmäinen oli molempien supervaltojen ristiriidan kohteena. Ongelmia syntyi myös YK-valtuuskunnan piirissä siihen kuuluvien kansanedustajien kuvitellessa osallistuvansa päätöksentekoon ja turhautuessa ohjeiden tullessa Helsingistä. Kun sitten valtuuskunnan oli kaiken lisäksi meneteltävä tavalla, josta tiedettiin, että se oli kansalaismielipiteelle vastenmielinen, kansanedustajat yrittivät epätoivoisesti kiemurrella irti siitä koukusta, joksi valtuuskunnan jäsenyys oli heille muodostunut.16 – Toisaalta valtuuskunnan jäsen Svento osoitti tyytymättömyyttään valittamalla kirjeitse uudelle presidentille esimiehensä Gripenbergin ottavan liikaa huomioon »lännen aplodit».17

Virallisen Suomen vaikeneminen vaikutti Unkarin kansan kovaan kohtaloon aivan yhtä vähän kuin länsimaiden äänekäs protestointi. Jouduttuaan marraskuun lopussa 1956 sydämen vajaatoiminnan sekä siihen liittyneen väsymyksen vuoksi Salus-sairaalaan tutkittavaksi ja hoidettavaksi vanha presidentti mietti silti yhä Suomen kohtaloa kiristyvässä kansainvälisessä tilanteessa. Luonaan 4.12.1956 käynyttä Kekkosta hän jälleen varoitti »riehumisesta» YK:ssa, koska mielenosoituspolitiikka siellä saattoi heikentää maan poliittista asemaa itäiseen naapuriin nähden auttamatta silti Unkaria.

Kekkosen kerrottua Neuvostoliiton suurlähetystön edustajien ilmaisseen katkeruutensa ja suuttumuksensa Suomen lehdistön Unkaria koskevasta kirjoittelusta Paasikivi kehotti harkitsemaan, miten lehdistöön voitaisiin vaikuttaa »järkevään suuntaan». Nykyisin luultiin, että »ryssää» sai taas haukkua niin paljon kuin jaksoi. Päinvastoin vakiintuneen linjan muuttumattomuutta tuli korostaa silloin kun Neuvostoliitto oli vaikeuksissa. Toisaalta kotikommunistit olivat Unkarin tapahtumien vuoksi joutuneet »heikkouden tilaan», mikä paransi sosiaalidemokraattien toimintamahdollisuuksia myös taloudellisissa kysymyksissä. Näin voitettua aikaa olisi käytettävä hyväksi. Kekkonen oli samaa mieltä.

Muuten, Paasikivi jatkoi: »Olen säälinyt sinua, sillä sinä joudut nyt näiden asioiden takia ankaran kotimaisen arvostelun alaiseksi. Sinun pitäisi tehdä niin kuin maan ulkopolitiikan kannalta on oikein, mutta kansa on toista mieltä ja sinun pitäisi huolehtia, että tulet valituksi uudelleen 6 vuoden perästä presidentiksi.» Hänen kohdallaan, Paasikivi lisäsi, tilanne olisi ollut helpompi, koska »kansa sanoisi Suomen äänestyksen jälkeen: ’Joo, sehän on Paasikivi, eihän siltä muuta voi odottaakaan.’»

Ratkaisevaa entisen presidentin mielestä oli tilanteen kehitys Neuvostoliitossa. Pystyisikö Moskova ajan mittaan pitämään satelliittinsa kurissa ilman Stalinin rautaista kättä? Voisiko talousjärjestelmä menestyä, kun siitä haluttiin eliminoida pois tärkein voima: inhimillinen itsekkyys? Vanha herra totesi silti uskoneensa tähän saakka Neuvostoliiton pikemminkin vahvistuvan kuin heikentyvän. Samalla Kekkonen sai oppi-isältään heidän pian viimeiseksi osoittautuneessa tapaamisessaan testamentinomaiset ohjeet:

»Meidän on hoidettava politiikkaamme niin, että Wenäjän sisäinen heikentyminen meitä hyödyttää, mutta sen sisäinen vahvistuminen ei meitä vahingoita. Meidän ei pidä yhtyä solvaamaan Wenäjää nyt, se ei meitä hyödytä, mutta vahingoittaa.»

Kolmen päivän kuluttua Saluksessa vastaanottamalleen piispa Eelis Gulinille Paasikivi ilmaisi niinikään huolensa siitä, että »kaikki, mikä on Wenäjää vastaan, herättää täällä innostusta. Minä pidin Gulinille luennon meidän politiikastamme.»18

Sairaalahoito Saluksessa ja siihen liittynyt lepo näyttivät aluksi parantavan potilaan tilaa, vaikka väsymystä ei kokonaan saatukaan poistetuksi. Alli-rouva piti miehelleen seuraa päivittäin parin tunnin ajan syöden tämän kanssa myös lounaan. Sairaalan käytävällä vanha herra vaelsi säännöllisen, 20 minuuttia kestäneen päiväkävelynsä. Tilanteen vakiintuminen antoi jo aihetta toivoon potilaan pääsystä kotiin jouluksi.19

Kuitenkin aamupäivällä 14.12.1956 Paasikivi sai sairaalassa sydänkohtauksen, joka lääkärien ponnisteluista huolimatta johti noin tunnin kuluttua potilaan elämän sammumiseen. Iltapäivällä Juhani Paasikivelle tuli Tukholmaan sähke: »Isoisä nukkui pois tänään. Alli Täti.» Siunaustilaisuus ja hautajaiset pidettiin asiaankuuluvin seremonioin Helsingin Suurkirkossa (Tuomiokirkossa) ja Hietaniemen hautausmaalla 23.12.1956.20

Kuolinsanoman tultua Uuden Suomen päätoimittaja ja edesmenneen presidentin ystävä vuosien takaa Lauri Aho kirjoitti lehdessään Paasikiven linjasta:

»Tätä linjaa käytännössä luotaessa ja varsinkin lähimpinä sodanjälkeisinä vuosina Paasikivi katsoi olevansa velvoitettu ilmauksiin ja otteisiin, joita ei suinkaan aina riidattomasti hyväksytty… Mutta yksi asia on kuitenkin varma. Paasikivi ei koskaan toiminut kättentaputusten toivossa eikä edeltäpäin kuulostellen, mitä ns. yleinen mielipide asiasta sanoisi. Hänen ainoana silmämääränään oli johtaa maan asioita niin, että kansakunnan kalleimmat arvot voitaisiin hetkellisten uhrausten hinnallakin säilyttää tulevaisuuteen.»21

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.