YYA-SOPIMUKSEN JÄLKEEN

Kaksijakoinen maailma ja Suomen hallituksenvaihdos 1948

Kesällä 1948 Lännen ja Idän välinen kylmä sota oli kehittynyt jo vakaviin mittasuhteisiin. Vastapainona Saksan läntisten miehitysvyöhykkeiden hallinnon ja talouden yhtenäistämiselle Stalin käynnisti 24.6.1948 Länsi-Berliinin saarto-operaation eristäen kolmatta miljoonaa ihmistä ulkomaailmasta. Alun pitäen mahdottomana urakkana pidetty miljoonakaupungin väestön huolto ilmoitse pystyttiin kuitenkin järjestämään, minkä vuoksi Moskovan yhdessä saksalaisten kommunistien kanssa tavoittelema Lännen »potkaiseminen ulos» Berliinistä jäi toteutumatta.

Lopulta Neuvostoliiton diktaattori oli toukokuussa 1949 valmis epäsuorasti tunnustamaan virhelaskelmansa luopumalla yrityksestä. Vuorokauden kuluttua saarron kumoamisesta USA, Britannia ja Ranska tunnustivat Länsi-Saksan uuden perustuslain. Liittotasavalta sai virallisesti alkunsa kymmenen päivää myöhemmin, kun taas lokakuussa 1949 oli vuorossa Itä-Saksan, DDR:n, pystyttäminen.

Jännityksen kasvu Keski-Euroopassa sekä samaan aikaan julkisuuteen tullut Stalinin ja Titon välirikko vauhdittivat osaltaan poliittista ja sotilaallista integraatiokehitystä Lännessä. USA:n, Britannian ja Kanadan välisten alustavien keskustelujen pohjalta käynnistettiin Washingtonissa heinäkuussa 1948 neuvottelut Pohjois-Atlantin turvajärjestelmän aikaansaamisesta. Mukana olivat tässä vaiheessa kolmen edellä mainitun suurvallan lisäksi Brysselin sopimuksen jäsenmaat Ranska, Hollanti, Belgia ja Luxemburg. Yksimielisyyden saavuttamista haittasivat kuitenkin yhtäältä liiton maantieteellistä laajuutta ja toisaalta yhteistoiminnan sitovuutta koskeneet erimielisyydet. Jouluun 1948 tultaessa neuvottelut olivat yhä kesken.

Kansainvälinen tilanne heijastui osaltaan myös Skandinaviaan. Erityisesti Norjassa tunnettiin houkutusta läntiseen turvallisuusjärjestelmään liittymistä kohtaan maan omien, suhteellisen heikkojen puolustusvoimien ollessa miehityskauden jäljiltä vasta rakennusvaiheessa. Uutta huhtikuun 9. päivän 1940 kaltaista yllätyshyökkäystä (tällä kertaa Neuvostoliitosta käsin) ei enää haluttu kokea vailla varmuutta Lännen tuesta. Samansuuntaisia ajatuksia tuotiin esiin myös Tanskassa.

Ruotsissakin arvioitiin maan yksinään harjoittaman puolueettomuuspolitiikan edellytykset entistä vähäisemmiksi. Norjan liittyessä länsiliittoon ja salliessa kenties jo rauhan aikana amerikkalaisten lentotukikohtien perustamisen alueelleen Ruotsi joutuisi tällöin vuoden 1939 tilanteesta täysin poikkeavalla tavalla heti tulilinjalle suurvaltakonfliktin puhjetessa.

Tukholman näkökulmasta ratkaisukeinon tarjoaisi Skandinavian maiden muodostama erillinen puolustusliitto. Sen pysyessä riippumattomana Lännestä Moskovakin saattaisi – säästääkseen voimiaan suursodassa – jättää Skandinavian rauhaan. Kun länsivalloille tärkeitä meriyhteyksiä ei näin ollen uhattaisi Norjan rannikolta käsin, Skandinavian puolueettomuus voisi siksi ehkä soveltua myös Brysselin sopimuksen allekirjoittajamaille. Toisaalta Tukholmassa otaksuttiin Neuvostoliiton pitävän Pohjois-Euroopan kolmen kuningaskunnan erillistä sotilasliittoa »pienempänä pahana» verrattuna Norjan, Tanskan ja kenties Ruotsinkin lähtemiseen mukaan muodosteilla olleeseen Natoon.

Ulkoministeri Östen Undenin aloitteesta käynnistettiin lokakuussa 1948 valmistavat, tekniset neuvottelut kolmen Skandinavian valtakunnan keskinäisen puolustusliiton solmimisesta. Jollei sopimukseen päästäisi, kukin osanottajamaa olisi vapaa menettelemään parhaaksi katsomallaan tavalla. Itse asiassa norjalaiset eivät alun perinkään silti luopuneet »lännen kortista» vaan halusivat pikemminkin tilanteen kaikinpuoliseksi selvittämiseksi päästä perille siitä, mitä ruotsalaisten tarjoama vaihtoehto voisi käytännössä merkitä.

Poliittisella tasolla kolmen maan puolustusliittoasia otettiin tarkasteluun Ruotsin, Norjan ja Tanskan pää-, ulko- ja puolustusministerien kokoontuessa Karlstadissa loppiaisena 1949. Neuvotteluja jatkettiin tammikuun kuluessa vielä Kööpenhaminassa ja Oslossa, jolloin kävi lopullisesti selväksi, etteivät norjalaiset osallistuisi skandinaaviseen paktiin ilman amerikkalaisilta saatavia takuita. Valmisteilla olevaan Natoon verrattuna ruotsalaisten tarjoama turva arvioitiin aivan liian epävarmaksi ja heikoksi. Johdonmukaisena seurauksena tästä oli Norjan ja Tanskan lähteminen helmikuussa 1949 mukaan Naton muodostamista koskeviin neuvotteluihin, joiden tuloksena Pohjois-Atlantin liiton peruskirja voitiin allekirjoittaa 4.4.1949.

Ruotsi puolestaan päätyi perinteisen puolueettomuuslinjansa mukaisesti pysyttelemään läntisen sotilasliiton ulkopuolella. Naton työntyminen Tornionjoelle ja Itämerelle niiden koko pituudelta olisi saattanut Ruotsin etujen vastaisella tavalla provosoida Neuvostoliiton miehittämään Suomen tai vaatimaan sieltä tukikohtia. Toisaalta julkisuudelta piilossa harjoitettu sotilaallinen yhteistoiminta länsivaltojen kanssa näytti jo Naton perustamisvaiheessa riittävästi turvaavan Ruotsin aseman ilman muodollista paktijäsenyyttäkin. Tiukan salaisuusverhon takana päädyttiin vähitellen siihen, että Brysselissä enemmän tai vähemmän piloillaan »Atlantin liiton hiljaiseksi jäseneksi» kutsuttu Ruotsi liittyisi suursodan syttyessä käytännössä länsileiriin avaamalla muun muassa lentokenttänsä Naton ilmavoimille. Samalla tietysti Ruotsi vastaavasti pääsisi Lännen ydinkärkisateenvarjon alle.1

Marxismi-leninismin opetusten mukaisesti »kapitalistinen ulkomaailma» oli aina merkinnyt Stalinille potentiaalista uhkaa. Saksassa koettu otteen heikentyminen, Titon lähteminen omille teilleen ja Naton syntyprosessi eivät hänen kannaltaan suinkaan parantaneet tilannetta. Oman valtapiirin sisäinen lujittaminen tuli nyt entistäkin tärkeämmäksi, mikä kuvastui helmikuussa 1949 alkaneessa ensimmäisessä sodanjälkeisessä suuressa puhdistuksessa, ns. Leningradin jutussa, jonka uhreiksi joutuivat kesällä 1948 kuolleen A. A. Ždanovin ensin erotetuiksi ja sittemmin ammutuiksi tulleet läheiset apulaiset, mm. keskuskomitean sihteeri A. A. Kuznetsov. Syrjään joutui myös talouspolitiikan voimamies Nikolai Voznesenski, joka niinikään myöhemmin teloitettiin. Maaliskuussa 1949 erotettiin virastaan ulkoministeri V. M. Molotov ja ulkomaankauppaministeri A. I. Mikojan kummankin säilyttäessä silti toistaiseksi henkensä ja paikkansa politbyroossa. Uudeksi ulkoministeriksi tuli Moskovan 1930-luvun näytösoikeudenkäyntien syyttäjä A. J. Vyšinski sekä Mikojanin seuraajaksi M. Menšikov.

Satelliittimaissa »kurinpalautus» tapahtui niinikään verisin puhdistuksin (mm. Bulgarian Traitso Kostovin, Unkarin Laszlo Rajkin, Tšekkoslovakian Rudolf Slanskin ja Romanian Lucretiu Patrascanun »ryhmien» likvidointi.) Taustaa toimenpiteille antoivat osaltaan »titolaisuuden» leviämiseen kohdistuneet epäluulot. Neuvostodiktaattorille, jonka luonteen paranoidiset piirteet eivät ikääntymisen myötä suinkaan vähentyneet, Itä-Euroopan »veljespuolueiden» pysyminen hänen ehdottomassa kontrollissaan merkitsi tinkimätöntä päämäärää. Näin luotiin riittävän lujaksi katsottu pohja Moskovan johtamalle poliittis-taloudelliselle blokille.2 Imperialismin ja sosialismin leirien lisäksi ei »kolmatta tietä» saanut olla.

Kremlin suoranaiset keinot länsiliiton synnyn ehkäisemiseksi osoittautuivat silti rajallisiksi. Varoitukset ja moitteet »YK:n periaatteiden vastaisen» ja »saksalaisen militarismin henkiinherättämiseen tähtäävän» sotilasliiton solmimisesta kaikuivat kuuroille korville. Kominformin avulla muodostetun rauhanliikkeen avulla pyrittiin kuitenkin vaikuttamaan toisen maailmansodan vielä tuoreet kauhut muistavaan länsimaiden yleiseen mielipiteeseen.3

Norjan osalta sikäläinen Neuvostoliiton lähettiläs A. S. Afanasjev ja ulkoministeriön (MID:n) Skandinavian osaston päällikkö A. N. Abramov tähdensivät tammikuun alussa 1949 Molotoville (ilmeisesti tietoisina Kremlin ajattelutavasta) Norjassa vallitsevaa neuvostovihamielisyyttä. Kolmen Skandinavian maan sotilassopimuskaan ei merkitsisi muuta kuin yhtenäisen, kansainvälisen ja neuvostovastaisen taantumusrintaman pohjoista siivekettä. Oslon vakuutukset pyrkimyksestään hyviin suhteisiin itäisen naapurinsa kanssa tulkittiin pelkäksi sanahelinäksi. Todellisuudessa sikäläinen hallitus pyrkisi asettautumaan USA:n ja Britannian hyökkäystukikohdaksi Pohjois-Euroopassa. Ulkoministeri Halvard Langen joulukuussa 1948 antamaa vakuutusta olla sallimatta vieraiden sotilastukikohtien perustamista Norjaan rauhan aikana ei haluttu ottaa vakavasti.4

Kaikesta huolimatta Moskova katsoi varovaisuussyistä parhaaksi olla puuttumatta Skandinavian maiden välisiin sotilasliittoneuvotteluihin, vaikka norjalaisten epäiltiinkin niiden avulla yrittävän vetää ruotsalaiset mukaan »keittiön kautta» Atlantin liittoon. Toisaalta Oslon hallituksen päätöksiin ei yksinkertaisesti pystytty vaikuttamaan. Päinvastoin Neuvostoliiton aktiivisuus saattoi pelotusvaikutuksellaan vain vahvistaa pyrkimystä kohti Atlantin liittoa.

Vasta Skandinavian keskinäisten sotilasneuvottelujen päätyttyä epäonnistumiseen Moskova esitti myös Oslolle muodosteilla olleen Atlantin liiton aggressiivisuutta ja YK:n periaatteiden vastaisuutta koskevat varoituksensa, missä yhteydessä tulisi niinikään ottaa huomioon Norjan asema Neuvostoliiton rajanaapurina.5 Tuloksettomaksi jäi myös Moskovan viime hetkellä, helmikuussa 1949, Oslolle tekemä tarjous kahdenvälisen hyökkäämättömyyssopimuksen solmimisesta maiden välille. Haluamatta provosoida Neuvostoliittoa Norja kielteisen vastauksensa yhteydessä toisti lupauksen olla sallimatta vieraiden tukikohtien perustamista alueelleen rauhan aikana.6

Toisaalta ruotsalaiset käyttivät jatkuvasti »Suomi-argumenttia» perusteluna pysyttelylleen ainakin virallisesti Naton ulkopuolella. Maan täysipainoinen lähteminen mukaan länsiliittoon johtaisi Neuvostoliiton vastatoimenpiteisiin Suomeen kohdistuvan painostuksen lisääntymisen ja mahdollisesti jopa sotilaallisen hyökkäyksen muodossa. Kysymys ei kuitenkaan ollut pelkästään Ruotsille tärkeän Suomen puskuriaseman säilyttämisestä, vaan Tage Erlanderin hallitus saattoi sen avulla myös torjua Nato-mielisten ruotsalaispiirien syytöksiä maan ulkopolitiikan »itsekkyydestä».

Washingtonissa ruotsalaisten argumenttia ei kuitenkaan ilman muuta hyväksytty, vaan se haluttiin tulkita alibiksi, jonka avulla Tukholma pyrki lykkäämään sitä »kauheata päivää», jolloin jouduttaisiin valitsemaan puolueettomuuden ja Atlantin liiton välillä. USA:n ja Britannian näkökulmasta ainoastaan länsimaiden luja, yhteinen puolustusliitto voisi pysäyttää Neuvostoliiton aggression. Myöhemmin, Ruotsin puolueettomuuslinjan joustavuuden ilmetessä myös Lännen tiukka reaktio vähitellen lientyi.

Suomea Naton laajenemissuunnitelmat eivät kuitenkaan koskeneet. Rajallinen taloudellinen tuki saattoi tulla kysymykseen, mutta sotilaallinen liittoutuminen pysyi geostrategisista syistä mahdollisuuksien ulkopuolella, mikä merkitsi Suomen jättämistä tässä mielessä oman onnensa nojaan. Matalan profiilin politiikka katsottiin tarkoituksenmukaiseksi siinäkin mielessä, että näyttävä esiintyminen Suomen puolesta saattoi provosoida Neuvostoliiton reaktiohin, joihin Länsi ei viime kädessä kuitenkaan kykenisi vastaamaan.7

Varovaista linjaa noudattavan presidentti Paasikiven johtaman Suomen taholta ei Norjan tekemään ratkaisuun yritetty vaikuttaa. Päiväkirjassaan Paasikivi totesi Norjan aseman toisenlaiseksi kuin Suomen. Neuvostoliiton Oslolle tarjoamasta hyökkäämättömyyssopimuksesta hän ei kuitenkaan voinut olla purkamatta moraalista harmiaan:

»Suurvallat eivät häpeä. Vuonna 1939 meillä oli hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton kanssa, vieläpä kaksi muuta sopimusta, mutta se ei estänyt Neuvostoliittoa hyökkäämästä meidän päällemme». 8

Toisaalta Helsingin poliittisen johdon mielialoja rauhoittivat lähettiläs G. A. Gripenbergin Tukholmasta helmikuussa 1949 raportoimat tiedot Uuden Suomen kirjeenvaihtajan Antero Vartian keskustelusta TASSin paikallisen kirjeenvaihtajan Viktor Anisimovin kanssa. Viimeksi mainittu luonnehti Skandinavian lehdistössä esitettyjä spekulaatioita Norjan ratkaisujen vaikutuksesta Neuvostoliiton Suomen-politiikkaan »täysin perusteettomiksi». Suomi sijoittui kokonaan näiden tapahtumien ulkopuolelle, minkä vuoksi olisi »totaalisen absurdia» väittää Neuvostoliiton suunnittelevan luoteisen naapurimaan miehitystä tai muita toimenpiteitä sitä vastaan. Kun TASSin edustajan ei tietenkään voitu edellyttää puhuvan muuta kuin ylempää saatujen ohjeiden mukaista tekstiä, Paasikivi totesi ulkoministeri Carl Enckellille pitävänsä viestiä rohkaisevana (uppmuntrande). Norjan tehtyä valintansa Neuvostoliitto ei ilmeisestikään halunnut enempää kiristää tilannetta Pohjolassa.9

Ruotsin lähtö mukaan Adamin liittoon olisi kuitenkin eri asia. Viikon kuluttua Naton syntymisestä Moskovassa eläkepäiviään viettävä Aleksandra Kollontai mainitsi 10.4.1949 vanhalle tuttavalleen Ruotsin suurlähettiläs Rolf Sohlmanille maansa rajoittuvan toistaiseksi rauhanliikkeen aktivoimiseen. Tukholman liittyminen paktiin olisi varmasti laukaissut uuden tilanteen Pohjolassa ja erityisesti Suomen kohdalla. Erlanderin hallituksen politiikkaa täytyikin siksi Kollontain mielestä pitää hyvin viisaana.10

Pyrkiessään säilyttämään maansa suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella Suomen poliittinen johto ei sinänsä suhtautunut negatiivisesti Naton syntymiseen. Voimakas läntinen sotilasliitto pitäisi yllä tasapainoa myös Pohjois-Euroopassa, mikä vastasi Suomenkin etua aikaansaamansa pelotevaikutuksen vuoksi. Tärkeänä edellytyksenä liian kireän ja vaarallisen tilanteen estämiselle oli kuitenkin Ruotsin pysyttäytyminen neutraliteettilinjallaan.

Jo kesällä 1949 Neuvostoliiton Tukholman-suurlähetystö raportoi Moskovaan, että pelko Kremlin vastatoimenpiteistä Suomeen nähden muodosti pääsyyn siihen, että Ruotsi ei liittynyt Natoon. Näin tulisi olemaan myös vastaisuudessa. Neuvostoliitossa oltiin toisin sanoen selvillä siitä, ettei Tukholman hallituksen puolueettomuuspolitiikka merkinnyt pysyvää, kaikissa oloissa muuttumatonta vakiota, vaan se oli riippuvainen Ruotsin lähialueilla tapahtuvista muutoksista.11

Suomen politiikassa heinäkuun 1948 eduskuntavaalit merkitsivät tärkeätä käännekohtaa. SKDL kärsi tuolloin raskaan tappion menettäen 51:stä paikastaan 13. Voittajiksi suoriutuivat maalaisliitto 56 (+7), SDP 54 (+4) ja kokoomus 33 (+5) paikkaa. Tappioita kärsivät SKDL:n lisäksi edistys 5 (-4) sekä RKP 14 (-1). Parlamenttiin tuli selvä porvarillinen enemmistö 108-92.

Saavuttuaan 12.7.1948 presidentinesittelyä ja valtiopäivien päättäjäisiä varten Kultarannasta Helsinkiin Paasikivi otti seuraavana päivänä vastaan eduskunnan puhemiehen K.-A. Fagerholmin, jolle hän korosti sosiaalidemokraattien »selvän asenteen» välttämättömyyttä. »Kommunisteja ei saa ottaa sisäministeriksi eikä muihin avainasemiin. Tämä kanta on ryhmien lujasti esitettävä. Minä sen sitten hyväksyn.» Saman viestin sai tuntia myöhemmin presidentin maalaisliittolainen luottamusmies Vihtori Vesterinen, joka lupasi valvoa asiaa omassa ryhmässään.12

Uutta hallitusta Paasikivi ryhtyi kaavailemaan 19.7.1948. Mikäli salkkujen kokonaismäärä pysyisi 18:ssa, sosiaalidemokraateille ja maalaisliitolle kuuluisi niistä vaalituloksen perusteella kummallekin kuusi ja SKDL:lle neljä. Kabinettia täydentäisivät RKP:n edustaja ja yksi ammattiministeri (todennäköisesti Enckell). Opetusministeriksi kelpaavan SKDL:n Eino Kilven lisäksi kommunistit voisivat saada sosiaaliministerin sekä toisen valtiovarainministerin ja toisen kansanhuoltoministerin vakanssit. Pääministeriksi sopisivat maalaisliitosta Kekkonen tai Sukselainen ja sosiaalidemokraateista vastaavasti Fagerholm.13

Sosiaalidemokraattien lupauduttua kannattamaan Kekkosta eduskunnan puhemieheksi he saivat vastapalvelukseksi maalaisliiton tuen pääministeriehdokkaalleen K.-A. Fagerholmille. Käydessään 22.7.1948 vastavalittuna puhemiehenä presidentin luona Kekkonen – omaan puolueeseen kohdistuvaa tyytymättömyyttään salaamatta – totesi jääneensä kokonaan syrjään hallitusneuvotteluista, minkä vuoksi hän ei halunnut sanoa niistä mitään. Paasikiven ajatuksen hallituspohjan säilyttämisestä ennallaan Kekkonen silti hyväksyi pitäen kuitenkin »ikävänä» sitä, että asian hoitaminen osui ajallisesti yhteen kiristyvän kansainvälisen tilanteen kanssa. Paasikivi puolestaan katsoi tästä voivan olla myös hyötyä:

»Kenties venäläiset eivät sentähden tahdo täällä saada aikaan vaikeuksia. Me olemme muuten sopimuksilla menneet niin pitkälle kuin meille on mahdollista. Minä en näe, misssä asioissa me voisimme antaa venäläisille enää perään. Meidän täytyy pitää kiinni sopimuksista… Lausuin, että venäläisten imperialismi on hirmuinen ja näyttää siltä, että venäläiset muualla kuin Suomessa katsovat, että he eivät voi luottaa muuhun kuin kommunistiseen hallitukseen. Antavatko meidän olla rauhassa vai koettavatko väkivallalla myös meillä saada aikaan kommunismin, sen näyttää tulevaisuus…»

Kekkonen ei väittänyt vastaan. 14

Hallitusneuvottelujen aluksi käydyn »presidentinkierroksen» yhteydessä kävi ilmi ryhmien enemmistön kannattavan vanhan hallituspohjan säilyttämistä. Lähes yksimielisen hyväksynnän saavutti myös pääministerin vakanssin uskominen K.-A. Fagerholmille vain SKDL:n asettuessa kannattamaan Mauno Pekkalaa. Suostuessaan kommunistien osallistumiseen muiden puolueiden neuvottelijat kuitenkin katsoivat, etteivät nämä saaneet päästä »määräämään» hallituksessa, jonka kokoonpanossa tuli ottaa huomioon vaalien osoittamat muutokset voimasuhteissa. Fagerholm sai 24.7.1948 presidentiltä tehtäväkseen koota hallituksen »mieluimmin samalle pohjalle kuin nykyinen».15

Kun maalaisliiton taholla ei ilmennyt erityisiä ongelmia, Fagerholm keskittyi neuvottelemaan ennen muuta SKDL:n kanssa. Kommunistien luovuttua lopulta Pekkalasta ja sovun häämöttäessä myös hallitusohjelman kohdalla seinä nousi eteen salkkujen jaossa. Neljä paikkaa ei heille riittänyt, vaan SKDL:n tuli saada kuusi, maalaisliiton viisi ja SDP:n neljä ministerintuolia. Toisin sanoen näistä kolmesta pienimmän edustajamäärän saanut ja rankan vaalitappion kärsinyt puolue olisi hallituksessa tullut vahvimmin edustetuksi. Vaikka Fagerholm lopulta vastoin maalaisliiton kantaa korottikin tarjouksensa neljästä viiteen, tilanne ei 27.7.1948 käydyissä neuvotteluissa ratkennut kommunistien pitäessä tiµkasti kiinni sisä-, ulko- ja kauppaministerien vakansseista. Myöhemmin kuvioon tuli mukaan myös puolustusministeriö. Sosiaalidemokraattien puoluetoimikunta teki samana päivänä päätöksen, jonka mukaan ao. salkkuja – toisen ulkoministerin vakanssia kenties lukuunottamatta – ei saanut luovuttaa kommunisteille.

Saatuaan tietää SKDL:n suunnittelevan Hertta Kuusista ulkoministeriksi presidentti Paasikivi puuttui asiaan. Nimitys olisi vaarallinen ja herättäisi koko maailmassa ihmetystä heikentämällä Suomen erikoisasemaa ja viemällä maata yhä enemmän itäblokkiin. Kuusisen ehdokkuus osoitti »ravassa ja sonnassa oltavan jo niin syvällä, että se kohta yltää minua suuhun». Käytännössä saataisiin isä Otto Wille johtamaan asioita. Sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton hyväksyessä tällaisen järjestelyn hän pidättäisi itsellään oikeuden luopua presidentinvirasta. 78:n vuoden ikä toi mukanaan oikeuden erota milloin tahansa. Enckellille kurjaa mielialaansa purkava Paasikivi ilmoitti häpeävänsä Suomen kansan puolesta. Oli »hirmuista» olla valtionpäämiehenä, joka Porilaisten marssin kaikuessa ja adjutantin saattamana saapui juhlatilaisuuksiin, mutta ei käytännössä merkinnyt mitään. Virka pitäisi lakkauttaa ja siirtyä Sveitsin kaltaiseen järjestelmään. Raivostumisen hetkenä sinkoamaansa aloitteeseen Paasikivi ei kuitenkaan käytännössä palannut.

Ratkaisevaksi päiväksi osoittautui 28.7.1948. SKDL:n piirissä katsottiin yhä edelleen, ettei vaalitappio saanut merkitä ryhmän hallituspoliittisen aseman heikentymistä. Ulkopoliittisista syistä muut puolueet eivät uskaltaisi muodostaa hallitusta ilman kansandemokraatteja. Erityisen sitkeästi pidettiin kiinni sisäministerin vakanssista. Tämä olisi välttämätöntä sodanjälkeisen suuntauksen säilyttämiseksi ja »fascistien» kurissapitämiseksi. Kommunistien keskuudessa tiedettiin hyvin muiden puolueiden taholla esitetyistä vaatimuksista Valpon saamisesta »demokraattiseen kontrolliin», josta Fagerholm oli maininnut myös Hertta Kuusiselle.

Sosiaalidemokraattien puoluetoimikunnan ja eduskuntaryhmän oltua koolla käytännöllisesti katsoen koko päivän 28.7.1948 tilanne alkoi illan suussa selvitä. Molempien puolue-elinten yksimielisen päätöksen mukaan kommunisteille ei luovutettaisi sisä-, ulko- ja kauppaministerin salkkuja, jotka tässä järjestyksessä sisältyivät SKDL:n ensisijaisiin vaatimuksiin. Fagerholmin ilmoituksen mukaan hallitusneuvottelut olivat näiden kynnyskysymysten ympärillä muuttuneet yhä jyrkkäsävyisemmiksi. Niitä ei ollut lieventänyt hänen »puolittain omin lupinsa» (Paasikiven suostumuksella – T.P.) SKDL:lle tarjoamansa viides ministerintuoli. Vastaukseksi saatiin, ettei mitättömiä salkkuja otettaisi vastaan. Sosiaalidemokraattien mielestä taas kommunistien vaatimusten hyväksyminen olisi merkinnyt vielä »hullumpaa» ratkaisua kuin Pekkalan hallituksen aikainen asetelma. Omaa puoluetta ja maan yleistä mielipidettä ajatellen torjuttiin myös SKDL:n ehdotus yhteisen »työväenhallituksen» perustamisesta.

Erityistä epäluuloa sosiaalidemokraateissa herätti SKDL:n takertuminen sisäministerin salkkuun, josta tuli selvä kynnyskysymys. Samaan suuntaan vaikuttivat epäilyt kommunistien turvautumisesta tahalliseen ajanpeluuseen ulkoparlamentaarisen joukkoliikkeen käynnistämiseksi, mikä taas johti ajatukset edellisen kevään tapahtumiin Prahassa. Ratkaisu tuli siksi saada aikaan pian. Ennen muuta juuri nämä näkökohdat kasvattivat painetta sosiaalidemokraattisen vähemmistöhallituksen ripeään muodostamiseen. Ajatus, johon SDP:n puoluetoimikunta päätyi lopullisesti illalla 28.7.1948 pitämässään kokouksessa, saavutti myös presidentti Paasikiven ja porvarillisten puolueiden hyväksynnän.

Paasikivelle Fagerholm oli selkeästi todennut, että jos SKDL asettuisi kielteiselle kannalle, SDP ei – torjuttuaan jo aikaisemmin vasemmistolaisen »työväenhallituksen» – lähtisi liikkeelle pelkästään maalaisliiton kanssa. Tällöin jouduttaisiin työväestön piirissä taktisesti epäedulliseen asemaan, mikä saattoi edistää kommunistien tavoitteita. Kenties nämä pyrkivätkin juuri siihen? Viimeksi mainittua näkökohtaa Paasikivikään ei kiistänyt, vaikka hän asettikin etusijalle mahdollisimman laajapohjaisen hallituksen. Oli tärkeätä, etteivät sosiaalidemokraatit menettäneet kannatustaan vaan päinvastoin lisäsivät sitä.

Jo ennen vaaleja presidentti oli todennut vain SDP:n pystyvän estämään Tsekkoslovakian kaltaisen kehityksen Suomessa. »Meidän sosiaalidemokraattimme ovat luotettavia. He eivät anna perään niin kuin Tsekkoslovakiassa». 16 Maalaisliiton suuremmasta vaalivoitosta huolimatta Paasikivi juuri tämän asenteensa pohjalta päätyi asettamaan luottomiehensä K.-A. Fagerholmin etusijalle hallituksen muodostajana.

Fagerholmin raportin saatuaan presidentti kutsui saman tien puheilleen maalaisliiton hallitusneuvottelijat Juho Koiviston, V. J. Sukselaisen ja Toivo Ikosen. »Turhan hälinän välttämiseksi» kabinetti oli Paasikiven mielestä syytä pystyttää mahdollisimman nopeasti. Kerrottuaan Fagerholmin SKDL:n kanssa käymistä neuvotteluista presidentti tiedusteli keskustelukumppaniensa valmiutta hallituksen muodostamiseen entiselle pohjalle. Vastaus oli suoralta kädeltä kielteinen, sillä maalaisliittolainen yrittäjä ei voisi tarjota kommunisteille sen enempää kuin Fagerholmkaan. Puolueen edustajan asettuminen vasemmistoenemmistöisen ministeristön johtoon olisi avannut kaikkea muuta kuin lupaavia näköaloja.

Taktikoivan Kekkosen eduskuntaryhmässään tekemä ehdotus porvarienemmistöisen (kokoomus mukaan luettuna) hallituksen muodostamisesta jäi tuloksettomaksi. Pyrkien yhtäältä potkaisemaan Kekkosta ja samalla katsoen ensi sijassa ei-sosialistien varaan rakentuvan yrityksen vielä liian riskialttiiksi maalaisliiton oikeistosiipeen lukeutuvat hallitusneuvottelijat Koivisto, Sukselainen ja Ikonen yhtyivät Paasikiven käsitykseen sosiaalidemokraattisen vähemmistökabinetin pikaisen perustamisen suotavuudesta. Muuta vaihtoehtoa ei maalaisliiton taholla ainakaan toistaiseksi nähty. Puolue ei asettuisi ennakolta vastustamaan hanketta vaan arvioisi tulevaisuudessa hallitusta sen tekojen mukaan. Virallisesti Fagerholm sai tehtävän vielä samana iltana ja toi valmiin ministerilistan Paasikivelle seuraavana päivänä (29.7.1948) klo 13.17 Hallituksen vaihtoon liittyvät seremoniat vietiin lävitse saman iltapäivän kuluessa.18

Presidentin kiirehtimisen taustana oli osaltaan kyllästyminen kommunisteihin ja heidän tarkoitusperiinsä kohdistunut epäluulo. Vaaleja edeltäneitä jännitystäyteisiä kuukausia hän ei enää halunnut kokea uudelleen. Hallitus oli vihdoinkin muodostettava kokoonpanoltaan sellaiseksi, että siihen saattoi luottaa. Ts. maata täytyi voida hallita myös ilman kommunisteja. Tässä mielessä Paasikivi oli pitkään (»jo riittää» –kampanjasta saakka sekä erityisesti kevään 1948 uhkaavina viikkoina) tottunut nojautumaan sosiaalidemokraatteihin, joita ilman tilanne ei hänen käsityksensä mukaan pysyisi hallinnassa. Nähdäkseni presidentin kannalta suhteellisen suotuisa lopputulos ei kuitenkaan anna aihetta johtopäätökseen, että Fagerholmin SKDL:n kanssa käymät keskustelut olisivat olleet vain sinänsä välttämättömänä pidettyä »teatteria». Kommunistien tyytyminen vaalituloksen mukaiseen osuuteen hallituspaikoista – ilman tiettyjä avainministeriöitä – olisi toki kaikesta huolimatta edistänyt yleistä vakiintumista maassa. Tässä mielessä on ymmärrettävä sekä presidentin että pääministeriehdokkaan osoittama suhteellinen pitkämielisyys ja valmius jopa tietyn »yliedustuksen» (viisi paikkaa) myöntämiseen SKDL:lle.

Kaikki kuitenkin kaatui voimansa ja merkityksensä yliarvioineen äärivasemmiston jyrkkyyteen. Paasikiven sekä Fagerholmin asemia lujitti ei-kommunistisilta puolueilta saatu selkeä tuki, vaikka sosiaalidemokraattien omatkaan rivit eivät olleet täysin ojennuksessa. Taktisiin näkökohtiin perustuvaa epäröintiä esiintyi sekä puolueen ammattiyhdistyssiivellä että asevelisosialistien piirissä viimeksi mainittujen pitäessä sodanjälkeisinä vuosina puolueen oppositioon lukeutunutta Fagerholmia »epäluotettavana». Vaikka kommunisminvastaisessa taistelussa olisikin hyötyä valtiovallan tarjoamista keinoista, vastuun kasautuminen sosiaalidemokraattien harteille saattoi pitkällä tähtäyksellä hyödyttää sekä äärivasemmistoa että myös Kekkosta. Kuten tulevaisuus osoitti, viimeksi mainittu epäilys ei ollutkaan aiheeton.

Asevelisosialistien mahdollisuuksia heikensi kuitenkin heidän johtavien edustajiensa poissaolo Helsingistä hallituksen syntyvaiheessa. Maatalousministeriksi nimitetty Matti Lepistö muisteli myöhemmin Väinö Leskisen olleen tuolloin vankilassa (rattijuoppous), kun taas Penna Tervo lähti Lontoon olympialaisiin varoitettuaan sitä ennen tovereita Fagerholmista.

»… (Unto) Varjonen piti minulle samanlaisen puhuttelun. Toveripiirissä kerrottiin, että Varjosella on morsian Saimaan rannalla, ja hänen pitää päästä sinne päivänkakkaraseppele otsallaan tanssimaan tuon tytön kanssa, ja näin ollen hän ei malttanut jäädä Helsinkiin. Hän oli lemmenhuumassa… Mutta kun Penna palasi Lontoosta ja Varjonen Saimaan rannalta, niin piru vieköön, kun ne olivat äkäisiä! Mitä kummaa te olette tehneet, kun olette tuon Kallen valtaan päästäneet.» 19

Yksittäisistä epäilevistä puheenvuoroista huolimatta sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmä asettui niin selkeästi kannattamaan puoluetoimikunnan ehdotusta vähemmistöhallituksen muodostamisesta, ettei äänestystä tarvittu. Ratkaisua luonnollisesti helpotti myös se, että näin avattiin lukuisia hallituspaikkoja niistä kiinnostuneille oman puolueen jäsenille.

Paasikivi oli puolestaan luonnollisesti tyytyväinen. Päiväkirjaan tuli merkintä: »Hyvä, että hallitusasia saatiin pian päätökseen. Saa nähdä, mitä kommunistit yrittävät, kun asia on mennyt tällä tavalla heille nolosti. Mutta kuten Fagerholm sanoi eilen, tämä taistelu on ennemmin tai myöhemmin edessä. On parempi, että se otetaan nyt.» 20

Ratkaisunsa tehtyään iäkäs presidentti muotoili ajatuksensa kirjallisesti »punkteiksi», jotka hän viimeisteli elo-syyskuun aikana 1948. 21 Kokonaisuudessaan tämä merkittävä asiakirja julkaistaan käsillä olevan teoksen liitteenä. (ks·. ss. 323-328) Paasikiven lähtökohtana oli ajatus, että tietty vaihe maan sodanjälkeisessä kehityksessä oli nyt päättynyt. Ulko- ja sotilaspoliittisesti Suomen asema oli vakiintunut rauhansopimuksen ja YYA-paktin asettamissa puitteissa. Niiden sisältämät velvoitteet tultaisiin tinkimättä täyttämään. Jos venäläiset kommunistien yllyttäminä tahtoivat ylittää nämä rajat, silloin tuli ryhtyä vastarintaan. Kommunisteille ei enää annettaisi avainpaikkoja hallituksessa, sillä hehän edustivat vain vajaata 20 % kansakunnasta.

Venäläiset taas eivät viime kädessä voisi tehdä muuta kuin ryhtyä sotilaallisiin toimenpiteisiin, mikä tuntui epätodennäköiseltä. Suursodan sattuessa Suomen tuli asettua Neuvostoliiton rinnalle. Jos Stalinin valtakunta häviäisi, ei suomalaisilla olisi mitään pelättävää. Jos taas Neuvostoliitto voittaisi, Suomi varmistaisi valintansa avulla asemaansa. Ulkopolitiikka kuului ensi sijassa presidentin valtaoikeuksiin, ja tämä asiaintila oli myös hallituksen tiedossa.

Hallitusratkaisun yllättämät kommunistit yrittivät pitää yllä kontaktia Hertta Kuusisen käydessä jo 30.7.1948 Fagerholmin puheilla tiedustelemassa, mitä tämä oli tarkoittanut mainitessaan keskustelujen varrella niiden saattavan tulevaisuudessa vielä jatkua. Pääministeri vastasi pyrkineensä – ei yhden vaan kolmen puolueen hallitukseen. Mutta sisäministerin vakanssia hän sen enempää kuin kukaan muukaan – ei voisi kommunisteille luovuttaa. Kultarantaan lähdössä ollut presidentti kuuli keskustelusta Fagerholmilta vielä samana päivänä.22

Hertta Kuusisen sinänsä oikea johtopäätös oli, että sosiaalidemokraattien keskuudessa vallitsi tietty epävarmuus, minkä vuoksi ovi jatkoneuvotteluihin kukaties sittenkin olisi vielä raollaan. Niinpä hän – houkuteltuaan mukaan maalaisliiton puheenjohtajan V. J. Sukselaisen – lähti vielä uudelleen tunnustelemaan Fagerholmin kantaa. Sukselainen esiintyi keskustelussa »perin vaiteliaana»; olihan hän tiennyt hallitusneuvottelujen viimeisestäkin käänteestä. Ruotsin lähetystön virkamiehelle pääministeri arveli myöhemmin Kuusisen aloitteen johtuneen siitä, että venäläiset olivat tyytymättömiä Suomen kommunisteihin, jotka olivat pilanneet mahdollisuutensa päästä hallitukseen.

Fagerholmin ja häntä neuvotteluissa avustaneen Aleksi Aaltosen käsityksen mukaan äärivasemmisto olisi nyt ollut valmis »mihin tahansa myönnytyksiin» hallituspaikkoja saadakseen. Omien rivien järjestykseen saattamisen kannalta tärkeätä aikavoittoa tavoittelevat sosiaalidemokraatit vastasivat neuvotteluja voitavan jatkaa »sopivana ajankohtana», mutta vasta SDP:n syyskuussa järjestettävän puolueneuvoston kokouksen jälkeen. Sitä ennen kommunistien olisi kuitenkin lopetettava myös Paasikiven »ruokottomiksi» leimaamat, hallitusta vastaan kohdistuvat hyökkäykset. Niistä luopuminen taas tuntui asianomaisista vaikealta, koska äärivasemmiston propaganda oli olennaisilta osin perustunut juuri siihen, ettei maata voitu hallita ilman heitä. Tältä kannalta katsoen jokainen Fagerholmin hallituksen istuma päivä heikensi väitteen tehoa. 23

Isälleen Otto Willelle Hertta Kuusinen luonnehti jälkikäteen tilannetta:

»Olemme tehneet vakavia virhelaskelmia, laiminlyöneet tilaisuuksia, tehneet taktillisia virheitä, ellei suorastaan strategisestikin vääriä päätelmiä. Olemme sitä mitä olemme, kokematon sodanjohto, jolla ei ole edes yhtään kunnon kenraalia… Kun vastapuolena työväenluokan hajanaiselle armeijalle ja heikolle johdolle on häikäilemätön ja taitavakin vastapeluri (Paasikivi ? – T.P.), niin tappioita tulee väkisin.»24

Sosiaalidemokraatteja närästivät erityisesti SKDL:n liittoneuvoston jäsenjoukoille suuntaama, jyrkkää oppositiota tähdentävä julkilausuma sekä SKP:n puoluetoimikunnan Fagerholmin hallitukseen kohdistama syytös lähtemisestä taantumuksellisen ja neuvostovastaisen ulkopolitiikan tielle. Näin siitäkin huolimatta, että uusi kabinetti ei vielä ollut ehtinyt tehdä juuri muuta kuin hahmotella toimintansa keskeisiksi tavoitteiksi ulkopolitiikan alalla maan kansainvälisen aseman vahvistamisen rauhansopimuksen, YK:n periaatteiden ja vasta solmitun YYA-sopimuksen pohjalla. »Hallitus on siis pyrkivä jatkuvasti lujittamaan ystävällisiä ja luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon. Se tulee samalla – ottaen huomioon Suomen aseman eurooppalaisen Pohjolan vapaana valtiona – pyrkimään taloudellisten ja sivistyksellisten suhteiden pysyttämiseen muihin maihin ja puolestaan osallistumaan yhteistoimintaan rauhallisten ja luottamuksellisten olosuhteiden turvaamiseksi.»

»Fascististen pyrkimysten estäminen» sai jo totunnaiseksi muodostuneen maininnan, kun taas uutena vivahteena tuli esille vaatimus »laillisesti valituille ja nimitetyille valtioelimille taattavasta työrauhasta» sekä kaikkien kansalaisten oikeusturvan varmistamisesta.25

Hallituksen ulkopoliittista epäilyttävyyttä korostaviin kommunisteihin Fagerholmin päinvastaiset vakuutukset eivät tehonneet, vaikka hänen mukaansa suunnan pysyvyyden takasivat osaltaan laajoin valtaoikeuksin varustettu presidentti Paasikivi ja tehtävässään vuodesta 1944 saakka jatkava ulkoministeri Enckell. 26

Kaiku Moskovan radiosta ja lehdistöstä vastasi pian. Literaturnaja Gazeta, johon Armas Äikiällä oli omat yhteytensä, moitti jo 11.8.1948 uusia ministereitä »vuoden 1939 miehiksi», jotka »poliittisen silmänkääntäjän Fagerholmin johtamana propagandakoplana» raivasivat Väinö Tannerille paluuta politiikkaan ja nojautuivat »surullisenkuuluisaan» pohjoismaiseen suuntaukseen. Artikkelin laatijaksi oli merkitty ’Maksimov ’; alkukesästä samaa nimimerkkiä käytti Georgi Malenkov raportoidessaan Stalinille Jugoslavian pannaanjulistamisen etenemisestä Kominformissa.

Otto Wille Kuusisen foorumi Novoje Vremja liittyi kirjoitteluun viikkoa myöhemmin (18.8.). Lehden mukaan ministerinsalkut oli uskottu tannerilaisille kollaborationisteille ja rauhansopimuksen nojalla hajoitettujen fascististen järjestöjen kuten Suojeluskuntien, Aseveljien, Akateemisen Karjala-Seuran ym. samantapaisten organisaatioiden jäsenille. Toisaalta Aimo Aaltosen ja Ville Pessin salainen avunpyyntömatka Moskovaan jäi tuloksettomaksi, eikä Suomen kommunistien »saamattomuuteen» suuttunut Stalin liioin sallinut O. W. Kuusisen lähtöä Helsinkiin SKP:n 30-vuotisjuhlille. Paasikiveä ei ollut syytä enempää provosoida. 27 Todennäköisesti haluttiin myös parhaillaan kärjistyvän Berliinin kriisin keskellä välttää epäsuotuisia pelkoreaktioita Skandinavian maissa. Samalla kuitenkin tarjoutui tilaisuus iskeä kiilaa SDP:n ja Maalaisliiton väliin.

Literaturnaja Gazetan artikkeliin Suomen presidentti olikin jo ehtinyt reagoida päiväkirjaansa suoltamallaan raivonpurkauksella. Kommunistit, jotka harjoittivat »törkeätä ja hirmuista taistelua ja panettelua» Fagerholmin hallitusta vastaan, olivat tapansa mukaan pyytäneet apua Neuvostoliitosta ja onnistuneet sitä myös saamaan.

»Nyt siis venäläiset ja meidän kommunistimme alkavat puhua vuoden 1939 miehistä. Tämä on heidän kannaltaan merkillistä. Meidän täytyy harkita, pitääkö meidän tarttua tähän ja jollakin tavalla kosketella vuoden 1939 tapauksia, Ribbentropin-Molotovin sopimuksia 23.8.39 ja venäläisten hyökkäystä Suomea vastaan 30.11.39, osottaa, missä ovat todelliset 1939 vuoden miehet: Moskovassa, jotka rikkoivat kaikki moninkertaiset sopimukset.»28

Luonaan käyneelle Sveitsin-lähettiläälle Reinhold Sventolle Paasikivi asetti kysymyksen, pitäisikö venäläisten lehtien kirjoittelua vastaan esittää virallinen protesti. Sventoa ajatus ei viehättänyt, koska Moskova siinä tapauksessa kiistäisi sekaantuneensa Suomen asioihin ja selittäisi vain arvostelevansa. Kommunistien tarkoituksena nähtävästi oli saada hallituksen »ohranaksi» omaa väkeä, joka kertoisi heille kaikki, mitä siellä – erityisesti ulkoasiainvaliokunnassa tapahtui. Yhtä mieltä vanhat herrat olivat siitä, että hallitus voisi erota vasta eduskunnan annettua sille epäluottamuslauseen.29

Paasikivelle tuotti näissä oloissa vaikeuksia pitää kiinni perusteesistään Neuvostoliiton Suomen-intressien rajoittumisesta pelkästään sotilaallisiin näkökohtiin. Enckellin kertoman mukaan lähetystösihteeri Sergei lstomin oli moittinut ja solvannut uuden hallituksen jäseniä jokaista yksitellen. Ulkoministerin viitattua Savonenkovin kanssa käymässään keskustelussa Literaturnaja Gazetan kirjoitteluun lähettiläs antoi lehdelle täyden kannatuksensa. Paasikivi kommentoi:

»Tämä on hirmuista! Meillä on käynnissä henkinen taistelu Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliiton tarkoituksena nähtävästi on saada asiat menemään täällä samalla tavalla kuin Tsekkoslovakiassa ym. ’itädemokratioissa’».30

Ennen Aimo Aaltosen ja Ville Pessin Moskovan-matkaa Hertta Kuusinen, Yrjö Murto ja Atos Wirtanen kävivät vielä Linnassa tutkailemassa valtion päämiehen mielialoja, joissa ei havaittu muutoksia. Fagerholmilla oli ollut vakava tarkoitus kolmen puolueen hallituksen muodostamiseen, mutta SKDL itse aiheutti hankkeen epäonnistumisen. Laillinen ja parlamentaarinen hallitus istui luonnollisesti niin kauan kuin se nautti eduskunnan luottamusta. Mitään »sotapoliitikkoja» ei hallitukseen kuulunut. SKDL:n lehdistön väitteet siitä, etteivät lakkautettujen organisaatioiden entiset jäsenet saisi liittyä puolueisiin tai muihin järjestöihin olivat perustuslainvastaisia. Jo rauhansopimuksen 6. artikla nimenomaan turvasi oikeudet kaikille kansalaisille. Literaturnaja Gazetan ja Novoje Vremjan kirjoitukset loukkasivat tätä.

»Hallituksen muodostaminen on meidän oma asiamme. Me emme voi alistua siihen, että Moskova määrää, keitä hallitukseen tulee. Minä presidenttinä en voi siihen suostua, koska se on vastoin Suomen perustuslakia.» 31

Vieraiden toiveet myönnytyksistä törmäsivät näin valtion päämiehen järkkymättömään päättäväisyyteen.

Tiukkuudestaan huolimatta presidentti ei silti unohtanut asiaankuuluvaa pidättyvyyttä. Suhteissaan Neuvostoliittoon hallituksen tuli menetellä varovasti ja teoillaan osoittaa edellisten vuosien politiikan jatkuvuus. Innokkaan Fagerholmin nostaessa esiin ajatuksen matkastaan yhdessä kauppaministeri Takin kanssa Moskovaan Suomen teollisuusnäyttelyn avajaisiin Paasikivi suositteli jäitä hattuun. Ajatus oli tietysti sinänsä hyvä, mutta jos kotikommunistit saisivat aikaan, ettei Suomen pääministeriä otettaisi Moskovassa vastaan asiaankuuluvin kunnianosoituksin, hanke menisi pilalle. Takin kumppaniksi sopisi paremmin Enckell. Tavatessaan 16.8. lähettiläs Savonenkovin Enckell »vain meidän kesken» viittasi pääministerin mahdolliseen Moskovan-matkaan. Kenraalin sivuutettua tunnustelun vaikenemalla suomalaiset olivat valmiita tekemään omat johtopäätöksensä. Fagerholmin sijasta matkalle lähti Åke Gartz, joka yhdessä Takin valtuuskunnan kanssa sai ulkomaankauppaministeri Mikojanilta ystävällisen vastaanoton.. 32

Yleisesti ottaen vanha presidentti kehotti Fagerholmia varovaisuuteen puhuessaan pohjoismaisesta suuntauksesta, koska se ärsytti venäläisiä. Kaikkihan tiesivät muutenkin uuden pääministerin vakaan pohjoismaisen asennoitumisen. Samasta seikasta huomautti Paasikivelle myös Mannerheim. 33

Varmuuden vuoksi Fagerholm piti 20.8.1948 Tampereen sosiaalidemokraattien kokouksessa huomiota herättäneen puheen, jonka Paasikivi oli etukäteen tarkastanurt. Hallitusohjelman sisältöä kerrannut ja ulkopoliittisen linjan muuttumattomuutta korostanut esiintyminen sai ei-kommunistisessa lehdistössä suotuisan vastaanoton. Äärivasemmistolaiset kriitikotkaan eivät presidentin mielestä yrityksistään huolimatta löytäneet siitä tehokasta moitteenaihetta. Tyytyväisenä Paasikivi pani niinikään merkille sosiaalidemokraattien samana viikonloppuna eri puolilla maata järjestämät kokoukset, joissa ilmaistiin tuki uudelle hallitukselle ja hyväksyttiin kommunismia vastaan suuntautuvat »paheksumislausunnot». »Tämä on hyvä, että sosiaalidemokraatit myös ovat valveilla, jotta kommunistit eivät yksin saa peuhata.» 34

Kappaleen sivut: 1 2 3 4

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.