Presidentinvaaleja kohti
Maaliskuussa 1946 eduskunta oli valinnut J. K. Paasikiven tasavallan presidentiksi marsalkka Mannerheimin toimikauden jäljellä olevaksi ajaksi, joka päättyi 1.3.1950. Ensimmäisen kerran pääministeri Fagerholm tiedusteli presidentin jatkoaikeita tammikuussa 1949. Vedoten siihen, ettei ollut ajatellut asiaa, Paasikivi pidättyi antamasta lupauksia. Omasta puolestaan hän ilmoitti toivovansa seuraajakseen Fagerholmia, vaikka ajatus »nyt» kenties osoittautuikin vaikeaksi toteuttaa. Siksi täytyi pitää tärkeänä selvittää, kuka tulisi valituksi. Jatkaen »kruusaustaan» Paasikivi ikäänsä viitaten totesi vanhojen miesten epäonnistuneen presidentteinä, kuten Hindenburgin, Pétainin, Benesin ja Hachan esimerkit osoittivat. »Sanoin leikillisesti, että ‘sortie’ on yhtä tärkeä kuin ‘entree’.» Uudistettuaan, ettei hän ollut antanut mitään lupauksia, valtion päämies huomautti asian tulevan ajankohtaiseksi vasta seuraavana syksynä. Kommunistit tuskin tulisivat häntä enää kannattamaan. 1 Ehdokkuus ei siis ollut kokonaan poissuljettu vaihtoehto.
Osoituksena vaalikysymyksen »muhimisesta» voidaan pitää Paasikiven keskustelua K. J. Ståhlbergin kanssa jo lokakuussa 1948. Viimeksi mainittu tähdensi tällöin, ettei presidentinvaalia missään tapauksessa saisi antaa eduskunnalle. Parasta olisi luopua myös valitsijamiehistä ja siirtyä alkuperäisen tarkoituksen mukaisesti välittömiin vaaleihin. Näin varmistettaisiin samalla, etteivät Mauno Pekkalan kaltaiset »epäisänmaalliset miehet» tulisi valituiksi. Muuten ei ehdokasasettelusta nähtävästi vielä keskusteltu.2
Vanhan ystävän, Kööpenhaminan-lähettilään P. J. Hynnisen kehottaessa myöhemmin valtionpäämiestä edelleenkin »ottamaan vastaan» presidentinviran Paasikivi vaikeni. Linnassa huhtikuussa 1949 vierailleen Sventon puolestaan kerrottua »eri tahoilla» (ei kuitenkaan SKDL:n) harkittavan presidentille kohdistettavaa pyyntöä jatkaa edelleen virassaan Paasikivi totesi yksikantaan tämän olevan cura posterior (myöhempi huoli).3
Svento oli oikeilla jäljillä. Kokoomuspuolueen keskusliiton vuosikokouksessa 25.4.1949 puolueen puheenjohtaja, hallitusneuvos Arvo Salminen esitti poliittisen tilannekatsauksen, jossa hän jyrkästi tuomitsi kommunistien »valheelliset ja provokatiiviset» hyökkäykset Fagerholmin hallitusta ja muita puolueita vastaan. Olojen vakauttamiseksi hallituspohjan laajentaminen oli tietysti ennemmin tai myöhemmin edessä, mutta entisen ja heikoksi havaitun »kolmen suuren» järjestelmän palauttamiseen ei kokoomus halunnut myötävaikuttaa.
Vähitellen tuli Salmisen mielestä ryhtyä valmistautumaan myös vajaan vuoden kuluttua pidettäviin presidentinvaaleihin. »Jos esimerkiksi nykyinen, kaikkien piirien arvonantoa nauttiva tasavallan presidentti katsoisi voivansa ottaa vielä vastaan valtion päämiehen viran, niin vaali tulisi nähdäkseni olemaan vain muodollista laatua. Toivoisimme varmaan kokoomuspuolueen piirissä tällaista ratkaisua, joka käsittääkseni olisi maan edun mukaista näinä vaikeina aikoina, joskin se asianomaiselta itseltään vaatisi suurta uhrausta.»
Vaikka kokouksessa ei vielä tehty mitään virallisia päätöksiä, eriävien kannanilmaisujen puuttuminen osoittaa Paasikiven jatkon saavuttaneen jo tuossa vaiheessa kokoomuspuolueen johdon yksimielisen kannatuksen. Samansuuntainen mielipide vallitsi RKP:n puoluekokouksessa toukokuussa 1949.4
Päästyään lehdistön välityksellä perille entisen puolueensa kaavailuista Paasikivi purki tyytymättömyyttään päiväkirjaansa:
»Kokoomuspuolueen menettely on taas epäviisasta. Kokouksessaan se teki kovia päätöksiä kommunisteja vastaan ja vastusti heidän tulemistaan hallitukseen. Kun se sen jälkeen esitti minun kandidatuurini, niin se oli ikäänkuin minä juuri olisin hyvä niitä ajatuksia kannattamaan.»5
Presidentin ärtymykseen merkittävästi vaikuttaneena syynä voidaan pitää myös sitä, että mahdollisimman laajan rintaman asettumista hänen taakseen ei välttämättä edistänyt aloitteen lähteminen liikkeelle kokoomuksen taholta. Fagerholmin mainittua huhtikuun alkupuolella 1949 Paasikivelle pitävänsä itsestään selvänä tämän uudelleenvalintaa imarreltu vanha herra totesi tunteneensa itsensä viime aikoina »varsin terveeksi ja hyväkuntoiseksi». Mitään suoranaisia lupauksia hän ei kuitenkaan antanut.6
Paasikiven ulkoinen varovaisuus ei kuitenkaan hänen kenties toivomallaan tavalla lieventänyt kommunistien ennakkoasenteita. SKP:n johdon työlistalle presidenttikysymys ilmaantui 17.5.1949, jolloin sihteeristö asetti mahdollisista kandidaateista ykköstilalle Hertta Kuusisen sekä toiseksi Eino Kilven, jota tosin rasitti »kirjava menneisyys» (mm. suojeluskunnan jäsenyys ja Saksan-matka Hitlerin kaudella). Muutamaa päivää myöhemmin pidetyissä poliittisen jaoston kokouksissa vallitsi laaja yksituumaisuus Mauno Pekkalan kelvottomuudesta. Hänen katsottiin »pilanneen maineensa lopullisesti». Vaikka Hertta Kuusinen pysyikin kärkinimenä, jaostossa kuultiin myös kritiikin sanoja, koska »huomattavat takapajuiset joukot eivät naista kannata». Asemansa hankalaksi tunteva, mutta samalla mairiteltu kandidaatti kirjoitti isälleen Moskovaan, kuinka puoluejohdon »pojat» olivat saaneet hullun päähänpiston hänen ehdollepanostaan. Kursaileva Hertta ilmoittikin »uskovansa, että ystävät ja ennen kaikkea työläiset täällä saavat heidät järkiinsä».7
Kuten tuonnempana näemme, »ystävien» ohjeet tulivat aikanaan. Selvää oli kuitenkin jo alun alkaen, ettei Fagerholmin hallituksen tueksi asettuneen presidentin kannattaminen tullut kommunistien taholla kysymykseen. Kesäkauden kuluessa äärivasemmiston lehdistö käynnisti Paasikiveä vastaan suunnatun määrätietoisen kampanjan, joka sitten jatkui koko vaalitaistelun ajan. Sosiaalidemokraattinen, kokoomuslainen, ruotsalainen ja edistysmielinen pressi taas asettui lähes poikkeuksetta tukemaan presidentin uudelleenvalintaa. Kuorosta puuttui maalaisliitto, jonka pidättyvyydellä oli omat syynsä.8
Taistelu Fagerholmin hallitusta vastaan houkutteli maalaisliittoa viimeistään vuoden 1949 alkupuolelta lähtien määrätietoisesti presidentiksi pyrkivän Kekkosen taakse, mikä samalla heikensi puolueen oikeiston asemia. Kevättalvella ryhtyi myöhemmän K-linjan ydin (vaalipäällikkö Arvo Korsimo, tiedotussihteeri Ahti Karjalainen, kansanedustaja Kauno Kleemola sekä tohtori Kustaa Vilkuna) ajamaan asiaa. Varsinaista puoluejohtoa ei tässä energisessä ryhmässä edustanut kukaan.
Kuten Kari Hokkanen on osoittanut, huhtikuussa 1949 kokoontuneessa puoluevaltuuskunnassa mielipiteet kuitenkin vielä jakautuivat monien pitäessä Paasikiven valintaa sekä selvänä että suotavana. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja T. N. Vilhula luonnehti istuvan presidentin nauttimaa laajaa kannatusta ja katsoi, ettei häneen ollut syytä ottaa oppositioasennetta. Toisaalta avoimen tuen ilmaiseminen tuntui niinikään ainakin ennenaikaiselta. Oman ehdokkaan asettamista puoltavat, lähinnä puolueen »rivimiesten» käyttämät puheenvuorot jäivät yhä suhteellisen harvoiksi.
Päätökseksi tuli »nykyisessä vaiheessa hiljaisuutta» suositelleen puheenjohtaja Sukselaisen hahmottelema kompromissi. Maalaisliitto ei pyytäisi Paasikiveä jatkamaan, mutta olisi valmis harkitsemaan uudelleen, mikäli muut päättäisivät näin menetellä. Jos Paasikiven uudelleenvalinta näyttäisi todennäköiseltä, tulisi poikkeuslakikin kysymykseen. »Kekkosen miesten» ponnisteluja tämä ei estänyt. Hänen vaalityönsä taktiikkaa esitteli puoluevaltuuskunnalle Arvo Korsimo, ja Kustaa Vilkuna kaavaili vaalikirjasta, jonka tavoitteeksi tuli ehdokkaan huononlaisen maineen parantaminen. Kortensa kekoon kantoi myös Kekkosen vanhan ystävän Ilmari Turjan johtama Suomen Kuvalehti, joka toukokuussa esitteli asianomaista myönteisessä valossa.9
Ensimmäiset vihjeet maalaisliiton tilanteesta Paasikivi sai 2.5.1949 luonaan käyneeltä Vihtori Vesteriseltä, jonka kertoman mukaan puolue oli »särkemässä rintamansa» kaikkiin suuntiin. Vastustamatta suoranaisesti Paasikiveä »jyrkät» kuitenkin tahtoivat pidättyä äänestämästä häntä. Istuvaa presidenttiä ei niin muodoin tultaisi pyytämään ehdokkaaksi. Loukkaantunut valtionpäämies totesi nyt kieltäytyvänsä tavoittelemasta kenenkään ääniä:
»Jos maalaisliitto ei minua kannata, niin asia menee juuri niin kuin minä haluan. Minä voin ottaa asian ehdokkuudestani harkittavaksi ainoastaan, jos lääkärini antaa suotuisan lausunnon ja jos yleisesti minua toivotaan jäämään ja jos tämä toivomus minulle esitetään pyynnön muodossa. Minä en tahdo asettua minkään äänestyksen alaiseksi, jos pienellä enemmistöllä tulisin valituksi. Minä en kaipaa presidentinpaikkaa.» 10
Maalaisliitossa vahvistui tämän keskustelun jälkeen käsitys, jonka mukaan Paasikivi edellytti ainakin kaikkien porvarillisten puolueiden tukea. Maalaisliiton asettaessa ehdokkaakseen Kekkosen iäkäs presidentti todennäköisesti vetäytyisi kilvasta. Tämä prognoosi luonnollisesti vahvisti Kekkosen asemia. Toisaalta SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen koetti saada puolueensa nimeämään ehdokkaakseen Paasikiven perustellen ehdotustaan sillä, että maalaisliitto ei tällöin valitsisi Kekkosta. Asia kuitenkin lykkäytyi toistaiseksi. 11
Varsinkin Rytin armahtamisen kommunistien taholla herättämän arvostelun kiihdyttyä yhä voimakkaammaksi Paasikivi purki kyllästyneisyyttään päiväkirjaansa:
»Eilisessä Työkansan Sanomissa törkeä hyökkäys minua vastaan Rytin armahduksen johdosta…Kyllä on Suomen kansa mennyt matalalle, kun se tällaisia lehtiä lukee. Minä olen tullut aivan pessimistiksi Suomen kansan tulevaisuuteen nähden…
Vapaassa Sanassa pääkirjoitus, joka sisältää törkeän hyökkäyksen minua vastaan – pääasiallisesti sotasyyllisten vapauttamisen johdosta, mutta myös muista asioista. Se olisi omiaan aiheuttamaan syytteen, mutta venäläisten vuoksi on paras olla siihen ryhtymättä. Arveluttavaa on, että valtionpäämiehen arvo täten tallataan lokaan… Kyllä on raskasta ja surkeaa olla tällä paikalla. Mitä mahtaa Suomen kansan tulevaisuudesta tulla, kun meillä on tällaisia epäisänmaallisia kansalaisia (kommunisteja) ja heitä äänesti viime vaaleissa 375000 äänestäjää.»12
Annettuaan oikeusministeri Suontaustalle tehtäväksi vastineen laatimisen Vapaan Sanan »valheiden» johdosta Paasikivi totesi »telefonissa» Fagerholmille kommunistien pyrkivän estämään hänen uudelleenvalintansa. Itse tavoitteeseen nähden presidentti katsoi tämän sopivan hyvin, mutta ratkaisu tulisi vaikeaksi, jos kaikki muut puolueet tahtoivat hänen jatkavan. Siksi tulisi seuraajaksi ja linjan noudattajaksi löytää toinen isänmaallinen mies, jolla ei olisi »rasitteenaan» Rytin armahduksen kaltaisia toimenpiteitä. Kehottaen pääministeriä harkitsemaan asiaa presidentti mainitsi mahdollisina ehdokkaina kansanedustaja Lennart Heljaksen ja oikeuskansleri Toivo Tarjanteen. Fagerholm torjui molemmat jyrkästi (Heljaksen »naiivina» ja Tarjanteen »poliittisesti kokemattomana»). Vanhan herran egoa hiveli vakuutus, ettei maasta löytynyt ketään muuta miestä kuin hän. Fagerholmin mukaan maalaisliittolaiset kenties lopulta päätyisivät kannattamaan vaalin toimittamista eduskunnassa. Uudistaen kehotuksensa toisen kandidaatin etsimisestä Paasikivi kieltäytyi antamasta mitään lupauksia.13
Pyrkien jatkamaan puolueensa kannalta hyödyllistä yhteistyötä Paasikiven kanssa Fagerholm palasi asiaan syksyllä (20.9.1949) saapuen varta vasten Linnaan keskustelemaan vaaliongelmasta, jota hän kertoi käsitelleensä mm. Unto Varjosen ja Aleksi Aaltosen kanssa. Kun presidentin pysyminen virassaan oli tärkeätä, tarkoitusta varten tulisi perustaa suuri vaaliliitto ilman kommunisteja. Vaarana tällöin olisi kuitenkin se, että lopputulosta ennakolta selvänä pitävä kansa »ei mene vaaleihin ja kommunistit voisivat saada liian paljon valitsijoita». Siksi kannattaisi harkita eduskunnan toimittamaa vaalia, joka myöhemmin keskustelun varrella täsmentyi toimikauden jatkamiseksi kahdella vuodella poikkeuslain nojalla.
Entiseen tapaan Paasikivi toisti haluttomuutensa jatkoon. Sitä paitsi asiassa oli lähdetty liikkeelle väärällä tavalla. Poikkeustietä hän suostuisi harkitsemaan ainoastaan siinä tapauksessa, että kaikki ei-kommunistiset puolueet kääntyisivät tuossa tarkoituksessa hänen puoleensa. »Minä en ole enää sellainen mies, että minä asetun ehdokkaaksi muiden mukana, minä olen siihen jo liian vanha mies ja olen sellaisessa asemassa, että se ei ole paikallaan.» 14
Ambivalentissa tilanteessaan (viran jatko oli yhtäaikaisesti kiinnostava ja toisaalta kommunistien vuoksi vastenmielinen) presidentti ei seuraajaehdokkaittensa joukosta sulkenut pois myöskään Kekkosta. Maalaisliiton asettaessa tämän ehdokkaakseen läpimenomahdollisuudet olisivat suhteellisen hyvät. »Jos hänen karaktäärinsä olisi parempi, niin hänen vaalinsa presidentiksi voisi kyllä olla mukiinmenevä.» 15
Maalaisliiton piirissä presidenttikysymys pysyi kesällä 1949 vielä avoimena. Puolueen keskushallituksessa Juho Niukkanen esitti kahden vuoden poikkeuslakia. Kun Paasikivi – mikäli hän ei kieltäytyisi – ilmeisesti menisi läpi, oli parempi valita hänet kahdeksi kuin kuudeksi vuodeksi. Kekkosen kannattajat olivat kuitenkin tehneet tehokasta pohjustustyötä ja ehdotus hylättiin. Niukkanen suoritti nyt vetäytymisliikkeen ylistäen Kekkosen sitkeää määrätietoisuutta. »Joka ei pystynyt hankkimaan vastustajia, ei ole minkään arvoinen.» Kekkosen alkoholinkäyttöä arvostelleet puhujat, jotka olivat tuoneet esille tässä suhteessa moitteettomien maaherra Sigurd Mattssonin ja piispa Eino Sormusen nimet, Niukkanen tyrmäsi täysin:
»Raittiusmiehiä me kyllä voimme löytää, mutta heillä ei ole muita edellytyksiä. Paasikivi on kymmenkertaisesti nauttinut alkoholia sen määrän kuin Kekkonen.» 16
Ennen puoluevaltuuskunnan ratkaisevaa kokousta 20.9.1949 Paasikiven luottomies Vihtori Vesterinen kävi vielä presidentin luona selvittämässä tilannetta. Vaalien jälkeistä uutta hallitusta muodostettaessa maalaisliitto tuli ottaa huomioon. Vallitsevan tilanteen muuttaminen oli siksi välttämätöntä. Paasikivi puolestaan toisti kantansa, jonka mukaan hän harkitsisi jatkamista presidentinvirassa ainoastaan kaikkien ei-kommunististen puolueiden yksimielisestä vetoomuksesta. Kilpailemaan muiden ehdokkaiden kanssa hän ei suostuisi. Kenties valitsijamiehet voitaisiin valita ilman nimettyä ehdokasta? Uuden hallituksen muodostaminen taas riippui ryhmien sopimuksista. Fagerholmin kabinetin kaatuessa seuraajaksi tulisi hyvin todennäköisesti puhtaasti maalaisliittolainen ministeristö. Vesterisen oli nyt pitkin hampain myönnettävä Fagerholmin sosiaalidemokraattien pystyneen »suorittamaan eräitä asioita paremmin kuin mihin jokin muu hallitus olisi kyennyt». 17
Epävarman tilanteen vuoksi Niukkanen ehdotti vielä maalaisliiton puoluevaltuuskunnan kokouksessa 20.9.1949 kääntymistä SDP:n aloitetta seuraten muiden puolueiden paitsi kommunistien puoleen Paasikiven toimikauden jatkamiseksi kahdella vuodella, mikä antaisi hänelle normaalin kuuden vuoden presidenttikauden. Vaikka esitystä muutamissa puheenvuoroissa kannatettiinkin, enemmistö oli silti selvästi jo eri linjalla. Einari Karvetti totesi presidentin loppuun kuluneeksi, lahoksi mieheksi, ja Arvo Korsimo ihmetteli, kuinka voitiin vakavasti puhuakaan Paasikiven ehdokkuudesta, koska se olisi maalaisliitolle »enemmän kuin nöyryyttävää». Niukkanen selitti nyt, ettei hän ollut mikään Paasikiven ihailija ja tarkoittaneensa ehdotuksellaan vain »ukon pois pelaamista».18
Niinpä kokous päätyi näkemykseen, ettei Paasikivi ollut maalaisliiton ehdokas, minkä vuoksi puolue kieltäytyisi myötävaikuttamasta hänen toimikautensa jatkamiseen. Presidenttikandidaatiksi valittu tohtori Urho Kekkonen asetti kuitenkin riskejä välttäen vielä omat varauksensa, jotka hyväksyttiin. Tehtyä ratkaisua ei toistaiseksi saanut julkistaa, ja sen täytäntöönpano jäisi riippumaan myöhemmästä harkinnasta. Jos maan, puolueen tai ehdokkaan edut vaatisivat päätöksestä luopumista, näin myös meneteltäisiin keskushallituksen saadessa valtuudet asian hoitamiseen.19
Suomen tasavallassa totuttuun tapaan näinkin laajakantoisen ratkaisun salassapito osoittautui tietenkin mahdottomaksi Ilta-Sanomien julkistaessa asian 3.10.1949. Jo sitä ennen puoluesihteeri Väinö Leskinen teki SDP:n puoluetoimikunnan kokouksessa syyskuun viimeisenä päivänä selkoa maalaisliiton Kekkosta koskeneesta päätöksestä. Peruutus saattoi kuitenkin tulla kysymykseen, jos kaikki muut ei-kommunistiset puolueet asettuisivat Paasikiven taakse. Asiasta tarvittiin siis sosiaalidemokraattien selkeä kannanotto.
Ajatus asettumisesta valitsijamiesvaaleissa suoraan porvarillisen kandidaatin taakse omaa ehdokasta nimeämättä herätti kuitenkin puoluetoimikunnassa epäröintiä. Osanotto jäisi todennäköisesti laimeaksi, mikä antaisi »väärän kuvan» poliittisesta kehityksestä maassa. Edullisempaa olisi vaalin toimittaminen eduskunnassa, jolloin SDP:n kansanedustajat omaa ehdokasta asettamatta voisivat luontevasti mennä suoraan Paasikiven kannattajien joukkoon.
Vaikka asiaa ei suoraan sanottukaan, kuvioon kuului myös valovoimaisen sosiaalidemokraattisen kandidaatin puuttuminen. Fagerholmin tiliä rasitti, mistä hän itse oli hyvin tietoinen, sodanjälkeisen oppositiokauden jälkeensä jättämä sitkeähenkinen vaikutelma »epäluotettavuudesta», kun taas Tannerin ehdokkuutta ei vielä tässä vaiheessa uskallettu ajatella. Niinpä puoluetoimikunta – sulkematta toistaiseksi pois muitakaan vaihtoehtoja – päätyi asettamaan etusijalle maalaisliitossakin harkitun poikkeuslain, jolla Paasikiven toimikautta pidennettäisiin kahdella vuodella. Puoluesihteeri Leskinen sai valtuudet ryhtyä neuvotteluihin muiden puolueiden kanssa tältä pohjalta.20
Tulokset näkyivät neljä vuorokautta myöhemmin kokoomuspuolueen valtuuskunnan työvaliokunnan hyväksyessä ajatuksen Paasikiven toimikauden jatkamisesta poikkeuslailla »määrävuosiksi». Sen sijaan presidentinvaalin toimeenpanoon eduskunnassa ei katsottu voitavan suostua. Samana päivänä RKP:n keskushallitus ilmaisi valmiutensa kannattaa kahden vuoden poikkeuslakia.21
Maalaisliitolle tilanne muuttui hankalaksi. Ehdokkuutensa puolesta kamppaileva Kekkonen luonnehti SDP:n tarjoukseen suostumista »antautumiseksi». Taktisesti taitavana vastavetona hän suositteli 4.10.1949 puolueelleen myöntymistä kahden vuoden poikkeuslakiin mutta vain sillä ehdolla, että lakiesityksen antaisi uusi porvarillis-sosiaalidemokraattinen ministeristö, joka korvaisi Fagerholmin hallituksen. Kun SDP Kekkosen ennakko-odotuksen mukaisesti vastaisi kielteisesti, silloin olisi maalaisliitolle koittanut hetki julkistaa hänen (Kekkosen) presidenttiehdokkuutensa.
Maalaisliiton ehdotus torjuttiin niin porvarillisten puolueiden kuin sosiaalidemokraattienkin taholla sillä perusteella, että ensi sijassa henkilökysymykseksi nähtävä presidentin toimikauden pidentäminen ja uuden hallituksen muodostaminen olivat kaksi eri asiaa. Kekkosen kannattajille ratkaisu oli mieluinen, mikä ilmeni vielä samana iltana (5.10.1949) julkaistussa tiedotteessa, jossa todettiin poikkeuslain kaatuneen SDP:n kantaan. Maalaisliiton presidenttiehdokkaan nimi julkistettaisiin seuraavana päivänä.
Fagerholm yritti nyt vielä kerran kutsumalla 6.10.1949 luokseen ryhmien puheenjohtajat toivoen näiden myötävaikutusta poikkeuslaille tai vaihtoehtoisesti eduskunnan toimittamalle vaalille. Erostaan hän ei antanut täsmällistä lupausta mainiten sen tapahtuvan »normaalissa järjestyksessä». Eräänä mahdollisuutena puhuttiin maaliskuusta 1950.
Maalaisliiton eduskuntaryhmä tarttui nyt tarjoukseen iltapäivällä 6.10.1949 käymässään myrskyisässä keskustelussa, jossa ryhmän »vanhat» kävivät kiivaasti keskusliiton »nuorten» kimppuun moittien näitä omavaltaisuudesta. Taustaan kuului kokoomuksen taholta esitetty uhkaus estää yhdessä SDP:n kanssa vastahankaisten agraarien pääsy seuraavaan hallitukseen. Puheenjohtaja Sukselainen joutui ryöpytyksen jälkeen esittämään anteeksipyynnön, minkä jälkeen ryhmä yhtä puhujaa lukuun ottamatta oli valmis hylkäämään Kekkosen ehdokkuuden ja hyväksymään Fagerholmin tarjouksen. Tällöin lähdettiin siitä, että hallitus eroaisi maaliskuussa 1950.
Toiveissaan pettynyt Kekkonen purki seuraavana päivänä katkeruuttaan ryhmälle, joka oli »arkana heti ensimmäisen vastahyökkäyksen tapahduttua» valmis heittämään hänet yli laidan. Ennakkoehdosta olisi tullut pitää jyrkästi kiinni. Kekkonen varoittikin, että vähemmistöhallituksen »henkiset maalaisliittolaiset isät» olivat jälleen johdattamassa puoluetta kesän 1948 kaltaiseen tilanteeseen.22
Kilpailijakseen asettuneen Kekkosen »konsteja» sivusta seurannut Paasikivi merkitsi happamena päiväkirjaansa: »Kyllä tämä intrigointi on tosiaan matalaa ja kurjaa. En olisi luullut maalaisliittolaisista ja Kekkosesta näin huonoa.» Havaitsemansa »surkean pelin» vuoksi vanha monarkisti päätyi jälleen kerran moittimaan tasavaltalaisen järjestelmän heikkoutta. 23 Toisaalta suuttumus selvästikin kasvatti taisteluhalua.
Maalaisliiton livettyä rivistä Kekkosen ehdokkuuden pelastivat lopulta kommunistit Hertta Kuusisen ilmoitettua 11.10.1949 Fagerholmille puolueensa kieltäytyvän hyväksymästä presidentin toimikauden pidentämistä tai vaalin toimittamista eduskunnassa. Päätös oli ratkaiseva, koska poikkeuslaki edellytti eduskuntakäsittelyä perustuslainsäätämisjärjestyksessä, ja sen kiireelliseksi julistamiseen vaadittiin 5/6:n ääntenenemmistö. Tämän estämiseen riittivät SKDL:n 38 kansanedustajaa yksinään. Ainoana vaihtoehtona jäivät siten jäljelle normaalit valitsijamiesvaalit.
Kommunistien kannanoton taustana oli Ville Pessin välityksellä Moskovasta saatu »ystävien» neuvo vaaleihin lähtemisestä Mauno Pekkalan ehdokkuuden merkeissä. Poikkeuslain romuttamisessa SKP näki keinon Paasikiven vastaiseen demonstraatioon. Vaikka Mauno Pekkalan mahdollisuuksia pidettiin vähäisinä, tärkeintä oli istuvan presidentin jatkokauden torjuminen. Hertta Kuusisen mielestä Kekkosen valinta eduskunnassa olisi turha luulo, mutta »vaalien kautta saattaisi käydä mahdolliseksi». Tämän on täytynyt tarkoittaa SKDL:n valitsijamiesten asettumista loppuvaiheessa Kekkosen taakse, jos äänet tuolloin yhdessä riittäisivät Paasikiven lyömiseen. Avoimeksi jää toistaiseksi, oliko SKP:n johto käynyt myös tästä vahvasti toiveajatteluun viittaavasta vaihtoehdosta keskusteluja »ystävien» kanssa. Joka tapauksessa linjaksi kiteytyivät normaalit valitsijamiesvaalit, ja vielä keväällä mahdottomana pidetty Mauno Pekkalan ehdokkuus hyväksytettiin SKDL:n työvaliokunnassa 22.10.1949.24
Poikkeuslakihankkeen ajettua karille kyllästynyt Paasikivi muotoili jo valmiiksi kommunikean, jolla hän kieltäytyi ehdokkuudesta. Fagerholm sai kuitenkin presidentin luopumaan asiakirjan julkaisemisesta. 25 Ratkaisevasti näyttää silti vaikuttaneen vanha ystävä ja neuvonantaja K. J. Ståhlberg, joka kirjoitti Paasikivelle pitävänsä tärkeänä palaamista tässäkin asiassa säännöllisiin oloihin, ts. hallitusmuodon mukaisiin valitsijamiesvaaleihin. Kansan itsensä, vaikkapa välillisesti, valitsema valtionpäämies oli arvovallaltaan ja muutenkin aivan toisessa asemassa kuin poikkeusmenetelmin saatikka sitten juonittelujen ja lehmäkauppojen nojalla paikalle asetettu henkilö:
»Kuinka matalalle jatkuvat poikkeuslait jo ovat vieneet valtiolliset käsitykset, näkyy räikeästi siitä, että julkisessa keskustelussa aivan luonnollisena asiana valtiosäännön noudattamisesta käydään kauppaa vaalikustannusten ja vaalivaivan säästämiseksi. Jos Suomen kansa ei jaksaisi eikä viitsisi kerran kuudessa vuodessa valita itselleen valtion päämiestä, se ei toden totta ansaitsisi itsenäistä tasavaltaista valtiota.»
Ståhlbergin mielestä Paasikiven uudelleenvalinta merkitsi myös ainutlaatuisen tärkeätä ulkopoliittisen linjan jatkumisen taetta. Olennaista oli nyt, ettei hän kieltäytyisi ehdokkuudesta, jota Suomen kansan valtaenemmistö varmaankin kannattaisi. Varsinaiseen vaalitoimintaan ei presidentin tarvitsisi osallistua.
Sitä paitsi jo pelkkä tietoisuus hänen käytettävissä olemisestaan tasoittaisi vaalitaistelua. »Rääväsuisen vähemmistön» mielenpurkauksiin ei kannattanut kiinnittää huomiota »kaikkein vähimmin Sinun nykyisessä asemassasi».
Kirjeenvaihdon lisäksi Paasikivi kävi 18.10.1949 vielä henkilökohtaisesti Kulosaaressa saamassa uskonvahvistusta kaukaiselta edeltäjältään. Ståhlberg totesi tällöin ymmärtävänsä hyvin keskustelukumppanin halun päästä vapaaksi, mutta joissakin tilanteissa ei voinut muuta kuin pysyä paikallaan ja sellainen oli tilanne nyt. »Minä sanoin, että hänen kaksi kirjettään ovat paljon minuun vaikuttaneet. Ståhlberg vastasi olevansa iloinen, jos niin on.» 26
Sosiaalidemokraattien puoluetoimikunnassa uusi tilanne tuli käsittelyyn 18.10.1949. Oman ehdokkaan asettaminen todettiin tuolloin entisin perustein epäedulliseksi vaihtoehdoksi. Lisäksi oltiin hyvin selvillä Paasikiven epäröinnistä. Sosiaalidemokraattisen kandidaatin ilmaantuminen näyttämölle saattoi hyvinkin johtaa jo ennakolta selvää enemmistöä haluavan presidentin kieltäytymiseen ehdokkuudesta. Toisaalta ei puoluetaktisista syistä tahdottu mennä suoraan porvarillisen Paasikiven taakse. Niinpä päätettiin Leskisen esityksestä lähteä liikkeelle »sammutetuin lyhdyin» ilman ehdokasta, mutta kuitenkin niin, että vaalitaistelu käytäisiin poliittisia näkökohtia, ts. Fagerholmin hallituksen toimintaa korostaen Paasikiven valitsemista silmällä pitäen ja samalla Kekkosta sekä SKDL:n tuolloin vielä nimeämätöntä ehdokasta vastustaen. SD P:n puolueneuvosto vahvisti päätöksen 4.11.1949. 27
Ennen kokousta Fagerholm vielä puhelimitse varmisti, ettei Paasikivi kieltäytyisi. Vastaukseksi tuli tuttu litania »paskavirasta», johon ei kuulunut muuta kuin kaksi adjutanttia ja Porilaisten marssi. Sitä paitsi hän oli vanha ja sairaalloinen sekä tarvitsi lepoa. Fagerholmin ilmoitettua sosiaalidemokraattien joutuvan näin ollen etsimään toisen kandidaatin puhelimesta kuului »hirvittävä meteli», jonka keskeltä erottuivat sanat: »Mistä helvetistä te luulette löytävänne paremman presidentin kuin minä.» »Kiitos», vastasi pääministeri asettaen kuulokkeen paikoilleen. Asia oli vihdoinkin selvä.28
Poikkeuslain rauettua SKDL:n kielteiseen kantaan kokoomus ja RKP näkivät ainoana mahdollisuutena normaalit valitsijamiesvaalit, joissa asetuttaisiin Paasikiven taakse. Oman ehdokkuutensa torjuneen K. J. Ståhlbergin kehotettua entistä puoluettaan kannattamaan Paasikiven uudelleenvalintaa edistyspuolueen johto kääntyi 22.10.1949 maalaisliiton, SDP:n, kokoomuksen ja RKP:n puoleen ehdottaen yhteistä vaaliliittoa Paasikiven tukemiseksi. Kekkosen venäläisille antamaa tietoa Ståhlbergin esiintymisestä Paasikiven aloitteesta ei toistaiseksi voida sen enempää vahvistaa kuin kumotakaan. Maalaisliiton ilmoitettua pitävänsä kiinni puoluevaltuuskuntansa syyskuussa tekemästä (Kekkosta koskevasta) päätöksestä ja sosiaalidemokraattien vahvistettua menevänsä vaaleihin erityistä presidenttiehdokasta nimeämättä edistyspuolueen aloite yhteisestä vaaliliitosta raukesi.29
Asetelma oli näin kiteytynyt siihen, että kokoomus, RKP ja edistyspuolue tukivat avoimesti Paasikiveä, kun taas sosiaalidemokraatit lähtivät vaalitaisteluun poliittisin tunnuksin tehden kuitenkin samalla selväksi, että hekin tulisivat toimimaan entisen valtionpäämiehen uudelleen valitsemiseksi. Maalaisliiton ehdokkaana oli Urho Kekkonen ja SKDL:n vastaavasti Mauno Pekkala.
Paasikivi oli näin pyörtänyt puheensa sikäli, että hänestä oli – tosin ilman etukäteen kysyttyä virallista suostumusta – tullut käytännössä yksi ehdokas muiden joukossa. Jos »jollakin taholla» päätettäisiin asettaa valitsijamiehiä istuvan presidentin valitsemiseksi uudelleen, hän antaisi asian mennä menojaan siihen sekaantumatta, kieltäytymättä. Mikäli sitten häntä tukeva valitsijamiesten enemmistö osoittautuisi kovin niukaksi, kieltäytyminen saattoi vielä tuossakin vaiheessa tulla kysymykseen. Tätä presidentti ei kuitenkaan pitänyt tarkoituksenmukaisena ilmoittaa etukäteen. 30 Vastaavasti hän jättäytyi käytännöllisesti katsoen kokonaan syrjään vaalitaistelusta.
Passiivisuudesta ei sen sijaan voitu moittia Urho Kekkosta, joka kävi Suomen historiassa ennennäkemättömän »amerikkalaismallisen» kampanjan kiertäen maata vaalipäällikkönä toimineen Arvo Korsimon suunnitelman mukaan. Kaikkiaan hän esiintyi 128 tilaisuudessa, ja kuulijoiden määräksi laskettiin lähes 45 000. Poliittisesti Kekkosen asema oli Paasikiveen nähden kieltämättä tietyllä tavoin ristiriitainen. Yhtäältä hän joutui vakuuttamaan tukeaan vanhan herran linjalle ja toisaalta taas kampeamaan tätä sivuun päästäkseen itse tilalle.
Niinpä hänen puheensa muotoutuivatkin sanomaltaan korostetun sisäpoliittisiksi. Vain maalaisliitto pystyi ajamaan maaseutuväestön asiaa pelkästään teollisuudesta ja kaupunkilaisista kiinnostuneen Fagerholmin hallituksen politiikkaa vastaan. Istuvaa presidenttiä maalaisliiton propaganda sen sijaan kohteli suhteellisen hellävaraisesti viitaten kuitenkin hänen vanhuuteensa ja rooliinsa SDP:n vähemmistöhallituksen muodostamisessa. Arvo Korsimo kirjoitti maaseudulta löytyvän runsaasti varoittavia esimerkkejä talon asiat hunningolle päästävistä, iäkkäistä isännistä, jotka eivät ajoissa huomanneet jättää ohjaksia nuorempien käsiin. Tässä mielessä voidaan sanoa pilkan osuneen myöhemin omaan nilkkaan ajateltaessa vanhan Kekkosen kohtaloa vuoden 1978 presidentinvaalien jälkeen.
Kokonaan Kekkosen kannattajat eivät silti onnistuneet välttämään presidentin ärsyttämistä. Tiedotussihteeri Ahti Karjalaisen puolueen »tukimiehille» lähettämässä kirjeessä väitettiin Paasikiven syrjäyttäneen maalaisliiton kesän 1948 hallitusneuvotteluissa ja katkaisseen sen jälkeen suhteensa puolueeseen. Muutenkin hän oli viime aikoina suuressa määrin antautunut oikeiston ja sosiaalidemokraattien johdettavaksi. Vuonna 1944 käynnistettyä ulkopoliittista suuntausta edusti nyt »selväpiirteisimmin» Kekkonen, jolla oli hyvät suhteet niin itään kuin länteenkin. Maalaisliiton lehdistö puolestaan ilakoi kolmen vuosikymmenen takaisilla asioilla tuoden esiin Paasikiven vuoden 1918 »kuningasseikkailussa» osoittaman »arvostelukyvyttömyyden».31
Kaukaiseen menneisyyteen puuttumatta presidentti purki päiväkirjaansa suuttumustaan »Suomen Sosialidemokraatin» Jahvetin kärjistämässä muodossa tietoonsa tulleeseen Ahti Karjalaisen kirjeeseen: »Kyllä on maalaisliittolaiset menneet pitkälle alas moraalisesti.» Koivisto, Sukselainen ja Ikonen olivat aikanaan itse paikalla ollen hyväksyneet Fagerholmin ministeristön muodostamisen. Vaikka presidentin tulikin olla varovainen yhteyksissään hallitusta vastaan taistelevaan oppositioon, hän ei koskaan ollut kieltäytynyt ottamasta vastaan maalaisliittolaisia, joista Vesterinen oli käynyt Linnassa useita kertoja. Sosiaalidemokraatit olivat hallituspuolue, jota kohtaan presidentin tuli esiintyä lojaalisti. »Järjetön» väite alistumisesta sen ja oikeiston johtoon koetteli kovasti vanhan herran itsetuntoa. Kokoomukseen hän ei ollut ylläpitänyt mitään kosketuksia. »Kekkonen ei ole minuun mitään vaikuttanut… Minä olen koko ajan johtanut sitten v. 1944.»
Muuten Fagerholmin hallitus oli Paasikiven mielestä vallitsevissa oloissa paras mahdollinen. Kommunistien osallistuminen olisi estänyt Valpon puhdistamisen. Mikään muu kuin sosiaalidemokraattinen ministeristö ei olisi pystynyt yhtä menestyksellisesti taistelemaan kommunisteja ja taloudellista tasapainoa horjuttavia liiallisia palkankorotusvaatimuksia vastaan. Tämä pitäisi nyt olla jo kaikille selvää kokonaan riippumatta siitä, etteivät nuo kysymykset varsinaisesti kuuluneet presidentinvaaleihin. 32
Maalaisliitolle Paasikiven oli vaikea antaa anteeksi, että se oli rohjennut asettaa Kekkosen hänen edelleen. Närä ei voinut olla kohdistumatta myös vastaehdokkaaksi suostuneen kilpailijan persoonaan. Helsingissä käyneelle Gripenbergille vanha herra ilmaisi avoimesti tyytymättömyytensä aikaisemmin arvostamaansa Kekkoseen henkilönä. Tuo kunnianhimoinen mies ajatteli ensi sijassa vain itseään eikä isänmaata. Venäläisiin nähden hän oli osoittanut liiallista notkeutta. Maalaisliiton ehdokkaan vaalitaistelun luonne ei liioin miellyttänyt vapaaehtoisesti syrjässä pysyttelevää presidenttiä. »Amerikkalaismallinen» kampanja soveltui heikosti Suomeen, koska USA:lta puuttui erillinen pääministerinvirka. »Presidentin tehtävä vaatii aivan toisenlaisia kykyjä kuin kansanpuhujan taitoa», hän ärisi päiväkirjalleen viitaten huononlaisiksi puhujiksi tunnettuihin Ståhlbergiin ja Svinhufvudiin, joita kuitenkin pidettiin maan parhaina presidentteinä. Kun Paasikiveä itseäänkään tuskin voidaan luonnehtia miksikään »kultasuuksi», vertaus ketusta ja pihlajanmarjoista ei tässä yhteydessä tunnu haetulta. 33
Sosiaalidemokraattien vaalikampanjaa haittasi »sammutetuin lyhdyin» esiintymisen aiheuttama tietty epämääräisyys. Ristiriitaisuutta lisäsi omapäisen Väinö Tannerin Tampereella pitämä puhe, jossa hän ei varauksettomasti asettunut kannattamaan sinänsä isänmaallisena pitämäänsä, mutta poliittisesti usein erehtynyttä Paasikiveä vaan ehdotti SDP:n kandidaatiksi Emil Skogia. Jäätyään vaille kannatusta Tanner korosti, ettei taistelua käytäisi Paasikiven puolesta vaan presidentin tehtävään soveltumattomia Kekkosta ja Pekkalaa vastaan. Puoluejohdon linjan mukaisesti ja vanhan presidentin reaktiota varoen Fagerholm kiirehti nyt sanoutumaan irti Tannerista ja vahvistamaan julkisesti kannatuksensa Paasikivelle.
Fagerholmin hallituksen puolustamisen ja »maalaisliittolais-kommunistisen rintaman» höykyttämisen ohella sosiaalidemokraattien kampanja suhtautuikin suhteellisen vaimeasti omaan epäviralliseen ehdokkaaseensa Paasikiveen kaihtamatta toisaalta pahimpaan kilpailijaan, Kekkoseen, suunnattuja voimakkaitakaan iskuja. Maalaisliiton kandidaatin aikanaan vastustajiinsa kohdistamat terävät sivallukset maksettiin nyt mielihalusta takaisin korkoineen. Vaikka Kekkonen ulkopolitiikasta puhuessaan olikin varovainen, hän kuitenkin yhtyi sen verran SKDL:n ja Neuvostoliiton taholta tulevaan kritiikkiin, ettei reaktio voinut jäädä tulematta. Vaalipuheessaan ministeri Emil Huunonen pyysikin Jumalaa varjelemaan Suomen kansaa niin subjektiivisesta presidentistä kuin Kekkonen. Kuten Kari Hokkanen on huomauttanut, ankarimmin Kekkosta ahdisti SDP:n lehdistö kärjessään nimekäs pakinoitsija Jahvetti alias Yrjö Kilpeläinen, joka todisteli maalaisliiton ehdokasta selkärangattomaksi poliittiseksi kiipijäksi ja tuuliviiriksi. Pekka Peitsen veristen tekstien laatijasta hän oli muuttunut Neuvostoliiton sekä kommunistien mielistelijäksi ja kannattajaksi. Niinpä sitten yleisöä varoitettiinkin: »Älä nuku – tai heräät Kekkosslovakiassa!»
Oikeistolehdissä tuotiin niinikään esiin Kekkosen »epäluotettavuutta», jolloin sinänsä perusteettomasti annettiin ymmärtää hänen menneen oikeusministerikaudellaan Neuvostoliiton miellyttämishalussaan – mm. sotasyyllisyysasiassa ja Aseveliliiton lakkauttamisessa – jopa pitemmälle kuin mitä vastapuoli osasi odottaa. Kuvaan kuuluivat myös ehdokkaan juopottelevaan yksityiselämään kohdistuneet vihjeet. Niitä täydensivät suupuheina ympäri maata levinneet naisjutut, joita Korsimon »tukimiesorganisaatio» parhaansa mukaan pyrki tavoittamaan ja kumoamaan. 34
Kommunistien vaalikampanjassa Kekkonen pääsi suhteellisen vähällä ankarimman tulituksen kohdistuessa Paasikiveen, jonka torjumista pidettiin ensisijaisena tehtävänä. Hänen rinnallaan maalaisliiton kandidaattia pidettiin selvästi »pienempänä pahana». Neuvostolähetystö ja SKP spekuloivat mahdollisuudella, että kannattamalla viimeisessä äänestyksessä Kekkosta kommunistit pääsisivät hallitukseen ja saisivat sisäministerin paikan. Kun SKDL:n kenttä ei hevin niellyt porvarin tukemista, Kekkosta perusteltiin luonnehtimalla häntä Kerenskin kaltaiseksi siirtymäkauden johtajaksi. Virallisen ehdokkaan Mauno Pekkalan asemaa heikensivät osaltaan epäilyt »titolaisuudesta» ja syytökset »tyrimisestä» pääministerikauden aikana. Kuten Juhani Suomi on huomauttanut, istuvaa presidenttiä vastaan on tuskin koskaan hyökätty niin rajusti kuin SKDL:n vuosina 1949-1950 käymässä vaalitaistelussa. Sisäpolitiikassa Paasikiveä luonnehdittiin mustimman taantumuksen lipunkantajaksi, suurkapitalismin kätyriksi ja kansallista petospolitiikkaa toteuttavaksi uudeksi
Svinhufvudiksi. Yhtä veriruskeita olivat synnit ulkopolitiikan alueella, jossa presidenttiä luonnehdittiin Neuvostoliiton viholliseksi. Työkansan Sanomissa 5.1.1950 julkaisemassaan aggressiivisessa kirjoituksessa Hertta Kuusinen teki tiettäväksi, että »Paasikiven ulkopoliittinen ‘linja’ ei ole koskaan ollut itsenäisyyden, rauhanpolitiikan ja Suomen ja Neuvostoliiton todellisen ystävyyden linja». 35 Nämä sanat tulivat kommunisteja vastaan myöhemmin vielä monesti.
Yksityisissä muistiinpanoissaan syytösten maalitaulu ei kohdellut haukkujiaan sen lempeämmin: »siivoton kirjoitus», »mitä räikeimpiä ja uskomattomimpia valeita», »tavattoman sivistymätöntä ja raakaa», »kirjoitus (Hertta Kuusisen – T.P.) oli hirmuisen hävytön, valheellinen, räikeä», »kommunistit ovat panetelleet ja parjanneet minua hirmuisesti». 36
Vaarallisempaa presidentin mielestä oli kuitenkin venäläisten mahdollinen ryhtyminen sopimukset rikkoen väkivaltatoimenpiteisiin Suomea vastaan. »Sillä heihin ei voi luottaa, koska heillä ei ole mitään moraalia.» Kaikesta huolimatta riski täytyi ottaa ja entistä politiikkaa jatkaa, koska »muu politiikka veisi maamme tuhoutumiseen ja kansamme kuolemaan». Todennäköisempänä Moskovan menettelyvaihtoehtona täytyi kuitenkin pitää yritystä valloittaa Suomi sisältä päin viidennen kolonnan avulla. 37
Suurvaltanaapurin »tarpeetonta» ärsyttämistä tuli Paasikiven mielestä silti välttää. Jo kesällä 1949 hän kiinnitti huomiota vankilasta vapautuneen Tannerin eri tilaisuuksissa pitämiin jyrkkiin kommunisminvastaisiin puheisiin, joihin Moskovan tiedotusvälineet olivat kiinnittäneet huomiota. Presidentti kommentoi:
»Mitä Tanner sanoi, on totta, mutta olisi kyllä parempi, jos hän ei esiintyisi niin räikeästi julkisuudessa. Mutta Tanner on itsepäinen mies. Hänelle ei voi mitään. Hänellä on tietysti laillinen oikeus puhua yhtä hyvin kuin muilla ihmisillä.» 38
Samaa mieltä puoluetoveristaan oli Fagerholm, jolle huolestunut Paasikivi mainitsi asiasta. Tanneria tuskin saataisiin estetyksi puhumasta, »sellainen kuin hänen luonteensa on». Pääministerin kertoman mukaan Tanner puhui useimmiten vapaasti ja teki tällöin virheitä, joita myöhemmin katui, mutta oli toisaalta liian itsepäinen ottaakseen sanojaan takaisin. Onneksi hän ei toistaiseksi ollut puuttunut ulkopolitiikkaan.39 Vanhan herran närkästystä lievensivät Tannerin tammikuussa 1950 Tampereella ja Oulussa pitämät, presidentinvaalia kosketelleet puheet. Niiden mukaan Paasikivellä oli tosin omat puutteensa, mutta kaikesta huolimatta häneen verrattuna Kekkosesta ja Pekkalasta ei voitu puhua edes samana päivänäkään. Ellei sopivampaa ehdokasta löytynyt, sosiaalidemokraattien tulisi äänestää istuvaa presidenttiä. Toisaalta Paasikiveä tyydytti se, ettei Tanner varauksitta asettunut häntä kannattamaan, mitä seikkaa voitaisiin käyttää hyväksi kommunisteihin ja itään päin.40
Ongelmia aiheutti myös Sveitsissä kenraali Heinrichsin ja eversti Paasosen avulla muistelmiaan valmisteleva marsalkka Mannerheim. Bernin-lähettiläs Svento tiesi kertoa Paasikivelle entisen presidentin suhtautuvan edelleenkin pessimistisesti kotimaansa tulevaisuuteen. Tämänsuuntaisten mielipiteiden esittäminen Sveitsissä saattoi heikentää Suomen asemaa. Pessimismiin oli tyytymättömän ulkoministeri Enckellin mielestä sitäkin vähemmän syytä, kun YYA-sopimus alun pitäen oli Mannerheimin oma idea. Sveitsistä palannut Heinrichs oli kertonut Enckellille marsalkan huomattavasti vanhentuneen myös henkisesti. Hän ei suinkaan ollut enää sama mies kuin kymmenen vuotta sitten. 41
Toisaalta iäkkään marsalkan mielialaa kohensi ajoittain länsivaltojen Berliinin saartoon nähden omaksuma luja kanta. Hänen mielestään kyseessä oli »jättiläismäinen kamppailu, johon pikku Trumanilla on ollut rohkeutta ja kykyä saada Amerikka ja Eurooppa, jopa koko maailma valmistautumaan. Nyt on yhdestoista hetki, kunpa ei olisi liian myöhäistä.» Olisipa kaikki tämä tajuttu jo kolme vuosikymmentä aikaisemmin! 42
Muistelmakäsikirjoituksen alkaessa hahmottua Mannerheim luetutti sen kesällä 1949 läheisellä ystävällään G. A. Gripenbergillä. Marsalkan matkatessa elokuussa Tukholman kautta Suomeen herroille tarjoutui tilaisuus henkilökohtaiseen keskusteluun tekstistä. Asiaankuuluvien kehujen rinnalla Gripenberg ei tällöin salannut käsitystään siitä, että teos herättäisi venäläisten taholla rajun (våldsam) reaktion, joka saattoi aiheuttaa monia vaikeuksia Suomen hallitukselle.43
Haluamatta esiintyä hallituksen selän takana Mannerheim antoi 4.10.1949 Helsingissä Paasikiven luettavaksi luonnoksen muistelmiensa esipuheeksi. Näytettyään sen myös Carl Enckellille presidentti sopi ulkoministerinsä kanssa marsalkalle annettavasta vastauksesta:
1.) Mannerheimin asema on sellainen, että hänen kirjansa tulee herättämään huomiota.
2.) Kirjan esipuheen bolsevisminvastainen linja on hyvin selvä ja voimakas. Kirjan ilmestyminen lähiaikoina ja siitä aiheutuvat maailmanlehdistön kommentit synnyttäisivät voimakkaita vastalauseita Venäjällä ja voimistaisivat meitä kohtaan tunnettua epäluottamusta. 44
Seuraavana päivänä presidentti lupauksensa mukaisesti pyysikin marsalkkaa harkitsemaan näitä näkökohtia. Mannerheimin huomautettua, että hänen tuli sanoa totuus, Paasikivi vastasi kysymyksen olevan siitä, täytyikö totuus sanoa nyt heti. Marsalkka puolestaan myönsi pitävänsä luonnollisena, ettei maan etuja vahingoitettu.45
Kiittäen Gripenbergiä siitä, että tämä oli jo aikaisemmin varoittanut Mannerheimia muistelmien hallitukselle tuottamista vaikeuksista Enckell katsoi aiheelliseksi perustella myös lähettiläälle omaa kantaansa. Venäläiset tulisivat kysymään, miksi Mannerheim oli kirjoittanut kirjansa. Pyrkikö hän siis jonkinlaiseen Suomen uuteen politiikkaan Neuvostoliittoon nähden? Yrittäisikö hän koota kansan vastarintaan tai vihamielisyyteen Neuvostoliittoa kohtaan? Lähettiläs katsoikin aiheelliseksi vielä marsalkan paluumatkan varrella Tukholmassa varoittaa tätä muistelmien aiheuttamista vaaroista. Paasikivi ja Enckell saattoivat joutua tilanteeseen, jossa heidän olisi pakko sanoutua irti (desavuera) Mannerheimista. 46 Kun muistelmien käsikirjoitus ei vielä ollut julkaisukunnossa, ongelma lykkäytyi toistaiseksi.
Paasikivi itse ei puhunut Gripenbergille Mannerheimin kirjasuunnitelmasta, vaikka tilaisuus tähän tarjoutui presidentin 10.10.1949 Linnassa tarjoamalla, kolme tuntia kestäneellä lounaalla, johon myös ulkoministeri Enckell osallistui. Lähettilään päiväkirjan mukaan Paasikivi oli ulkonäöltään (sen enempää lihomatta kuin laihtumattakaan) säilynyt aivan entisellään. Tarmokkuuden sävyttämä mielialakin vaikutti niinikään hyvältä.
»Lounas oli oivallinen, mutta ruoka ehkä aavistuksen verran liian rasvaista: piirakkaa, paistettua kananpoikaa, jäätelöä, ihanaa punaviiniä ja kaksi lasia hyvää shampanjaa.
Myöhemmin joimme muutamia kuppeja kahvia sekä joitakin pikkulaseja konjakkia ylimmän kerroksen Kauppatorin puoleisessa, loistavan valkoisessa salongissa. Huonekalut olivat kovin rumia, mutta huone teki valoisan ja läpikotaisin kuuratun vaikutuksen.»
Poliittiseen keskusteluun siirtyessään Paasikivi huomautti, ettei toistaiseksi saatettu havaita merkkejä Neuvostoliiton suunnittelemista aggressiivisista toimenpiteistä Suomea vastaan. Koskaan ei asiasta kuitenkaan voitu olla varmoja, ja siksi tuli pitää huolta siitä, että laillisen hallituksen edustajat pystyisivät kaappauksen jälkeen käyttämään Suomen Pankin ulkomaisia saatavia propagandaan vastarintaliikkeen hyväksi.
Presidentinvaalin osalta Paasikivi valitti sopivien kandidaattien puutetta. Harvat kysymykseen tulevat olivat esimerkiksi T. M. Kivimäen tavoin kompromettoituneet »saksalaisaikana». Kekkosta hän oli aikaisemmin arvostanut mutta havainnut nyttemmin tämän asettavan oman kunnianhimonsa isänmaan edun edelle. Siksi hänen valintansa presidentiksi ei olisi Suomen intressissä. Hella Wuolijoelta Paasikivi oli Sventon välityksellä kuullut kommunistien kannattavan Kekkosta, »koska tämä totteli».
Haikeana vanha herra vertasi vallitsevaa tilannetta vuosisadan vaihteeseen ja yksikamarisen eduskunnan alkuaikoihin, jolloin Suomessa kyllä riitti eteviä ja kelvollisia poliittisia voimia. »Olen aina ollut monarkisti, ja mitä kauemmin jatkan tässä hommassa (i der här jobbet), sitä vakaumuksellisemmaksi monarkisriksi tulen.» Valtiomuotopohdinnoista kokonaan riippumatta Gripenberg päätyi siihen johtopäätökseen, että Paasikivi tavalla tai toisella olisi käytettävissä jatkokaudesta päätettäessä.
Neuvostoliittolaisen lehdistön ja radion jatkuvan propagandan tarkoituksesta Paasikivi ei ollut varma. Kysymys saattoi yhtäältä olla täkäläisten kommunistien pitämisestä hyvällä tuulella ja toisaalta Venäjän mielipiteen pohjustamisesta johonkin aktioon Suomea vastaan. 47 – Todennäköisimpänä täytyy kuitenkin pitää vaaleissa vaikeasti lyötävän Paasikiven taivuttamista luopumaan kokonaan ehdokkuudesta.
Tannerin puheiden ja Mannerheimin muistelmien kohdalla ilmennyt Paasikiven varovaisuus ilmeni myös 5.10.1949, jolloin vanha ystävä, professori Arvi Korhonen tuli esittelemään presidentin uudeksi sihteeriksi värväämänsä maisteri Olle Seitkarin. Sihteerin poistuttua Paasikivi ilmoitti USA:n lähettilään Warrenin maininneen (Enckellille) Korhosen puhuneen »ulkomaalaisille» täällä vihattavan venäläisiä ja että »nämä tulisivat tekemään meille pahaa».
Korhonen kielsi puhuneensa tällaista sen enempää Warrenille, jota hän ei ollut koskaan tavannut, kuin muillekaan.
Pian keskustelu kuitenkin siirtyi Paasikivelle tunnusomaiseen »filosofeeraukseen» pienten kansojen tulevaisuudesta. Pitäisi löytää jokin »ankkuri», mihin turvata. Korhosen mielestä tällaista ei vallitsevana murroskaurena voinut olla, koska tekniikka oli mennyt organisaation edelle ja stabilisoituminen vei oman aikansa. Siihen saakka tuli noudattaa varovaisuutta. Oma elämäntahto, jota suomalaiset kahdessa sodassa olivat osoittaneet, nousi tällöin tärkeään asemaan. Sillä oli myös »tavaton reklaamiarvo». Väittämättä vastaan Paasikivi huomautti nykyisin tuhottavan kokonaisia kansoja deporteeraamalla (karkottamalla – T. P.) tai kaasu-uuneissa.
Yhtä mieltä herrat olivat suurten valtioiden itsekkyyden turmiollisuudesta. Tässä mielessä myös Snellman oli aikanaan mennyt mm. kuuluisassa valtio-opissaan liian pitkälle. Korhonen myötäili todeten, ettei ko. teos enää kuulunut yliopistollisiin kurssivaatimuksiin. Snellman oli kirjoittanut myös sellaista, mikä ei ollut läpiajateltua. 48
Syksyllä 1949 Neuvostoliiton kansainvälispoliittinen linja jyrkentyi tavalla, joka heijastui myös Suomeen. Saksan elpymisen pelko sai uutta voimaa Liittotasavallan tultua perustetuksi 1.9.1949. Sen vastapainoksi pystytettiin DDR ja Puolan puolustusministeriksi sekä asevoimien komentajaksi nimitettiin neuvostomarsalkka Konstantin Rokossovski. Stalinin kannalta rohkaisevaa tekijää merkitsi Neuvostoliiton ydinpommin onnistunut kokeilu 29.8.1949, vaikka hän toisaalta pelkäsi USA:n turvautuvan ehkäisyiskuun, ennen kuin Neuvostoliitto ehtisi valmistaa useita pommeja ja varmistaa kykynsä toimittaa ne tarvittaessa kohteisiinsa. Pelättyään ensin länsivaltojen puuttumista Kiinan sisällissotaan neuvostodiktaattori päätteli elokuussa 1949, ettei näin tulisi tapahtumaan. Kiinan kansantasavalta julistettiin Pekingissä lokakuussa 1949, mikä merkitsi huomattavaa siirtymää maailman voimasuhteissa.49
Pohjois-Euroopassa tilanne oli tietyllä tavoin vakiintunut yhtäältä Norjan ja Tanskan liityttyä Natoon sekä toisaalta Ruotsin pitäessä kiinni perinteisestä puolueettomuuslinjastaan. Moskovan toimenpiteet Suomen säilyttämiseksi »ruodussa» eivät näissä oloissa tuntuneet Stalinin näkökulmasta yhtä riskialtteilta kuin aikaisemmin. Lähinnä tämä kuvastui pyrkimyksessä estää ulkopoliittisesti epäluotettavaksi ja »taantumuksen tukipylvääksi» luonnehditun Paasikiven uudelleenvalinta tasavallan presidentiksi.
Virallisella tasolla tyytymättömyys tuotiin esiin Moskovassa marraskuussa 1949 alkaneissa kauppaneuvotteluissa. »Sfinksimäisesti» esiintynyt ulkomaankauppaministeri Mihail Mensikov otti tosin vastaan suomalaisen kollegansa Uuno Takin johtaman valtuuskunnan jättämät kirjalliset ehdotukset tuonti- ja vientikiintiöiksi sanoen lähettävänsä ne alakomiteoille tutkittavaksi. Suomalaisten toistuvista tiedusteluista huolimatta alakomiteat eivät koskaan antaneet mitään elonmerkkiä itsestään. Asianomaiset virkamiehet eivät joko olleet tavattavissa tai »kysymystä tutkittiin vielä». 50
Istuttuaan viisi viikkoa tyhjän panttina Hotelli Natsionalissa odottamassa vastausta Takki palasi 27.12.1949 Helsinkiin, jossa hän raportoi myös Paasikivelle. Pahoista aavistuksistaan huolimatta ministeri esiintyi vielä optimistisena viitaten monien muiden maiden kauppavaltuuskuntiin, jotka niinikään olivat joutuneet viettämään pitkiä aikoja Neuvostoliiton pääkaupungissa odottaen kannanottoja esityksiinsä.51
Valtuuskunnan jäsenten ja asiantuntijoiden poistuttua vähitellen Moskovasta sinne »päivystämään» jäänyt Johan Nykopp joutui viimein 7.2.1950 ilmoittamaan Enckellille suomalaisten kokemien vaikeuksien olevan selvästi poliittisia. Muille, nyttemmin osaksi jo sopimukseen päässeille delegaatioille oli sentään vastattu, mikä niiden kohdalla osoitti ongelmien kaupallista luonnetta. Suomalaisiin nähden sen sijaan vallitsi täydellinen hiljaisuus. Jatkuva odottaminen ja kyseleminen oli Nykoppin mielestä turhaa ja johtaisi isäntien kasvavan ärtymyksen myötä yhä kiusallisempiin tilanteisiin. Niinpä hän pyysi lupaa saada palata kotimaahan, mihin Enckell ja Paasikivi myös suostuivat. 52
Takin myöhemmin Moskovaan tekemä »tiedustelumatka» jäi niinikään tuloksettomaksi. Ulkomaankauppaministeriössä hän teki selväksi, että kauppaneuvottelujen näin mittavan pitkittymisen vuoksi Suomi oli joutunut ostamaan muualta tavaroita, joita alun pitäen edellytettiin saatavan Neuvostoliitosta. Samasta syystä ei liioin voitu enää toimittaa kaikkia sopimusehdotuksessa tarjottuja hyödykkeitä. Menettely perustui Paasikiven ohjeisiin, joiden mukaan venäläisille ei saanut antaa sellaista käsitystä, että Suomi olisi riippuvainen heidän kanssaan solmittavasta kauppasopimuksesta. Asiallisesti se ei olisi »meille» ratkaisevaa, vaikka hankkeen raukeamista täytyikin pitää poliittisesti ikävänä. 53
Painostus ei rajoittunut vain kauppapolitiikkaan. Joulukuun viimeisenä päivänä 1949 varaulkoministeri Andrei Gromyko jätti Moskovassa lähettiläs Cay Sundströmille nootin, jossa huomautettiin Suomessa oleskelevan yhä 300 neuvostokansalaista (lähinnä virolaisia, inkeriläisiä ja itäkarjalaisia), joita ei sopimusten mukaisesti ollut palautettu kotimaahansa. Nootissa väitettiin laiminlyöntien tapahtuneen hallituksen tieten, minkä lisäksi viranomaiset olivat varustaneet eräitä henkilöitä väärillä passeilla. Viimeksi mainittu syyte ei ollutkaan kokonaan vailla perusteita. Erikseen nimettiin »vaarallisina sotarikollisina» 56 henkilöä, jotka tuli palauttaa syyllistyneinä rikoksiin Neuvostoliittoa vastaan.
Uutisen ja nimilistan pikainen julkaisu Pravdassa osoitti ensisijaisena tavoitteena olleen pääsyn ahdistamaan Suomen hallitusta eikä niinkään keskittymisen ao. henkilöiden kiinnisaamiseen. Sitä paitsi Moskovassa tiedettiin, ettei suurin osa heistä edes ollut enää Suomen viranomaisten ulottuvilla. 54
Neuvostoliiton hallituksen motivaatiotaustan vahvistaa ulkoministeriön Skandinavian osaston kakkosmies A. N. Abramov heinäkuussa 1953 – siis Stalinin kuoleman jälkeen – laatimassaan yleiskatsauksessa Kremlin Suomenpolitiikkaan. Vuoden 1949 lopulla neuvostolehdistö oli ryhtynyt jyrkkään kritiikkiin Fagerholmin hallituksen politiikkaa kohtaan. Samaan kokonaisuuteen liittyi 31.12.1949 annettu, sotarikollisia koskenut nootti.
»Yhtäaikaisesti tämän kanssa me viivytimme viisi kuukautta vuoden 1950 molemminpuolisia tavaratoimituksia koskevan sopimuksen solmimista suomalaisten kanssa. Kaikkeen tähän ryhdyttiin tarkoituksella harjoittaa painostusta Suomen hallitsevia piirejä kohtaan. ( kurs. T.P.)
Tammikuussa 1950 sosiaalidemokraatit kärsivät tappion presidentin valitsijamiesvaaleissa ja maaliskuussa Fagerholmin hallituksen oli pakko erota.» 55
Gromykon noottia koskeva Sundströmin informaatiosähke tuli perille hallituksen ollessa kokoontuneena presidentin isännöimälle uuden vuoden vastaanotolle Linnaan 1.1.1950. Tilaisuuden lopussa rouva Paasikiveä, arkkitehti Annikki Paasikiveä, kansliapäällikkö Kivikoskea, kenraali Sihvoa sekä molempia adjutantteja pyydettiin poistumaan, minkä jälkeen pidettiin hallituksen epävirallinen istunto Gromykon nootin vuoksi. Asia päätettiin ottaa esille seuraavana päivänä valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa, jossa ulkoministeriö ja sisäministeriö saivat tehtäväkseen laatia vastausluonnoksen noottiin.56
Stalinin ohjeiden mukaan toimivan Gromykon (Paasikiven arvion mukaan»jotenkin mahtavan herran») lista osoittautui suomalaisten tutkimuksissa aikaisempien esimerkkien tavoin epäselväksi. Kokonaan uusia nimiä oli 16. Muita oli jo valvontakomissio aikanaan tavoitellut. Vaadituista 55 henkilöstä (yksi oli listalla kahdesti) neljä oli jo luovutettu neuvostoviranomaisille ja kahden kohdalla oli tehty kielteinen päätös asianomaisten saatua Suomen kansalaisuuden jo ennen sotia. Jäljelle jääneistä 49 henkilöstä, jotka olivat palvelleet sodan aikana Suomen armeijassa, suurin osa oli poistunut Ruotsiin. Gromykon listalla mainituista saatiin Suomessa kiinni kaikkiaan neljä henkilöä, jotka pidätettiin ja sijoitettiin vankilaan odottamaan päätöstä kohtalostaan. Toistaiseksi hallituksen ulkoasiainvaliokunta totesi vain yhden luovutuskelpoiseksi.
Edellä luonnehdittuja tietoja sisältävän, muotoilultaan hyvin varovaisen vastauksen Sundström jätti hallituksensa nimissä 18.1.1950 (siis vasta valitsijamiesvaalien jälkeen) Gromykolle, joka totesi sen »ensi näkemältä» epätyydyttäväksi. Myöhemmässä virallisessa kannanotossaan Moskova 28.2.1950 syytti Helsingin hallitusta siitä, että se »karttaa velvoitustensa täyttämistä ja rikkoo rauhansopimusta sekä YYA-sopimusta». Vastaus julkistettiin sekä Pravdassa että Izvestijassa. Näin pitkällä oltiin Paasikiven aloittaessa toisen presidenttikautensa ja Fagerholmin hallituksen jättäessä eronpyyntönsä. 57
Suomen kommunisteille, joille Gromykon nootti näyttää tulleen yllätyksenä, siitä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan hyötyä. Muutoin harrastetun voimakkaan äänenkäytön pelättiin inhimillisesti arassa noottiasiassa voivan pikemminkin haitata äärivasemmiston vaalimenestystä. Nyt nootti jäi tietynlaiseksi kummajaiseksi, koepalloksi, johon kommunistit eivät propagandassaan voimalla tarttuneet ja joka ajanoloon kutistui kokoon. 58 Hannu Soikkanen katsoo nootin luoman tilanteen hillinneen myös maalaisliiton piirissä ulkopoliittisen aseen käyttöä Fagerholmin hallitusta vastaan. 59 Asialliselta vaikutukseltaan Moskovan aloite näkyi maiden välisessä yleisilmapiirissä jännittyneisyyden ja epävarmuuden kasvuna.
Ruotsin Moskovan-suurlähettiläs Rolf Sohlman näki – voimatta tosin lähemmin perustella kantaansa – Gromykon listassa myös NL:n »sisäpoliittisen» aspektin. Baltiassa ja etenkin Virossa oli v. 1949 ryhdytty jälleen laajassa mitassa karkottamaan väestöä Siperiaan. Tässä tilanteessa haluttiin maahan jääville »epäluotettaville aineksille» osoittaa, ettei kannattanut yrittää päästä pakoon Suomeen, koska Neuvostoliitto vaatisi moiset »maanpetturit» sieltäkin takaisin rangaistaviksi. Samalla tietysti varoitettaisiin myös suomalaisia uusienkin pakolaisten vieraanvaraisen kohtelun seurauksista. 60
Kauppaneuvottelujen jäätyminen ja Gromykon nootti huolestuttivat luonnollisesti Paasikiveä, joka perustellusti arvioi niiden liittyvän presidentinvaalitilanteeseen. Enckell jopa epäili venäläisten saattavan sanoa irti YYA-sopimuksen. Tulenarassa tilanteessa sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton lehdistön katkera sanasota harmitti Paasikiveä. Näin ei luotaisi maaperää ao. puolueiden väliselle yhteistyölle, joka kerran kuitenkin olisi edessä. 61 Äärivasemmiston lehdistön hyökkäily istuvaa presidenttiä vastaan oli Neruvostoliiton Helsingin-lähetystön tuella jatkunut jo kauan. Lounaalla Savonenkovin luona 11.11.1949 Mauno Pekkala joutui valittaen ennustamaan Paasikiven tulevan valituksi. Siinä oli mitä taantumuksellisin ja mustin hahmo (naiboleje reaktsionnaja i tsornaja figura). Kekkosella oli Pekkalan mielestä mahdollisuuksia vain siinä tapauksessa, että Paasikivi vetäytyisi kilvasta. 62
Vanhan herran hermojen pitävyyttä kannatti siis edelleenkin koetella. Hänen kieltäytyessään »helpommin käsiteltäväksi» katsottu Kekkonen jäisi ainoaksi varteenotettavaksi kandidaatiksi. Kuten aikaisemmin on todettu, äärivasemmiston lehdistö teki tässä suhteessa parhaansa. Useaan otteeseen Paasikivi ehdottikin Fagerholmille uuden ehdokkaan etsimistä tilalleen. Kysymykseen saattoivat tulla esimerkiksi Sakari Tuomioja tai Eero Rydman. Fagerholm torjui molemmat esittäen edellisen kohdalla syyksi anopin (Hella Wuolijoen), kun taas jälkimmäinen ei tullut kysymykseen sinänsä·hyvän mutta pehmeän luonteensa vuoksi. 63
Kun Moskova aikaisemmassa kritiikissään oli puhunut »fagerholmilaisesta blokista» mainitsematta Paasikiveä nimeltä, Pravda selosti 9.1.1950 laajasti Hertta Kuusisen aikaisemmin mainittua kärjekästä hyökkäystä presidenttiä vastaan (ks. edellä s. 64). Literaturnaja Gazeta puolestaan väitti Suomen valtionpäämiehen orientoituvan Nato-maihin ja siksi nauttivan hyvää mainetta Yhdysvalloissa. »Paasikiven-Tannerin-Fagerholmin linjan» tavoitteeksi mainittiin demokratian tuhoaminen, fascismin elvyttäminen, Neuvostoliiton vastainen taistelu ja angloamerikkalaisten sodanlietsojain tukeminen. Kuten Rentola toteaa, näin rankasti ja nimeltä mainiten ei Neuvostoliiton lehdistössä ollut koskaan sodan jälkeen kirjoitettu Suomen korkeimmasta valtionjohdosta. 64
Kun mahdollisuudet Paasikiven syrjäyttämiseen vaaleissa olivat kovin pienet, hänet oli koetettava saada itse luopumaan ehdokkuudestaan. Enckellin ja Fagerholmin kanssa vanha presidentti pohtikin vakavasti, pitäisikö hänen valitsijamiesvaalien jälkeen kieltäytyä vetoamalla aikaisemmin asettamaansa ehtoon yleisen kannatuksen saamisesta. Kyseessä olisi kuitenkin vaarallinen ennakkotapaus, koska silloin annettaisiin venäläisille valta määrätä, kuka tulisi toimimaan Suomen presidenttinä.
Enckell oli samaa mieltä. Tuomiten jyrkästi neuvostolehdistön menettelyn hän suositteli parhaaksi reagointitavaksi siihen ignorointia. Protestit ystävällismielisen naapurimaan valtionpäämiehen loukkaamisesta nostattaisivat vain lisää pölyä, mikä ei ollut toivottavaa. Rauhoittunut Paasikivi myönsi tämän, mutta toisti halunsa keskustella valitsijamiesvaalien jälkeen asiasta vielä Enckellin kanssa. Ulkopoliittisen kokemattomuutensa vuoksi pääministeri Fagerholm ei kykenisi tätä asiaa arvioimaan. 65
Kuten tuonnempana näemme, Paasikivi valitsi kuitenkin neuvonantajakseen kireissä tilanteissa vakiintuneen menettelytapansa mukaisesti K. J. Ståhlbergin. Enckellin tavoin varovaisuutta Neuvostoliittoon nähden korosti myös Helsingissä käynyt Eero A. Wuori. Kriisin sattuessa Suomen olisi täysin turha toivoa –kaikesta sympatiasta huolimatta – mitään reaalista apua länsivalloilta. 66
Valitsijamiesvaalit toimitettiin ilman välikohtauksia 16. ja 17.1.1950. Äänestysprosentiksi tuli 63,8, mikä merkitsi siihenastista ennätystä valitsijamiesvaaleissa. Parin vuoden takaisiin eduskuntavaaleihin verrattuna (78,2%) äänestysharrastus tosin osoittautui laimeammaksi. Paasikiven kannattajat menestyivät hyvin kokoomuksen saadessa äänistä 22,9 % (edellisissä eduskuntavaaleissa 17,1 %). Edistyksen vastaavat prosenttiluvut olivat 5,4 ja 3,9 sekä RKP:n 8,8 ja 7,7. Sammutetuin lyhdyin vaaleihin lähtenyt SDP sai vuoden 1948 26,3:n prosentin sijasta nyt vain 21,8 % äänistä. SKDL alkoi toipua eduskuntavaaleissa kärsimästään romahduksesta nostaen kannatuksensa 20:stä prosentista 21,4:ään. Maalaisliitto puolestaan putosi 24,2:sta 19,6:een prosenttiin. Valitsijamiespaikat jakaantuivat seuraavasti:
Paasikivi 171
Pekkala 67
Kekkonen 62
Paasikiveä avoimesti kannattaneet porvarilliset puolueet hyötyivät istuvan presidentin tietynlaisesta etumatkasta, jota lisäsi vetoaminen vakiintumattomiin oloihin. Hyvin tunnetun ja kokeneen miehen vaihtaminen valtakunnan johdossa tuntui siten epäviisaalta. Todennäköisen voittajan taakse oli hyvä asettua. Toisaalta sosiaalidemokraattien kohdalla yritys muuttaa perinteiset henkilövaalit puolueen hallitustoimintaa koskeviksi poliittisiksi vaaleiksi ei onnistunut. Samaan suuntaan vaikutti oman ehdokkaan puuttuminen sosiaalidemokraattisia äänestäjiä perinteisestikin suhteellisen laimeasti kiinnostaneissa valitsijamiesvaaleissa.
Maalaisliiton osalta taas tilannetta heikensi Kekkosen vielä vakiintumaton asema puolueessa. Monet oikeistosiiven suosijat jättäytyivät huonon sään koettelemina vaalipäivinä kotiin tai antoivat äänensä suoraan Paasikiveä kannattaneille vaaliliitoille. Oppositioon lukeutui mm. Paasikiven vanha luottomies Vihtori Vesterinen, vaikka hän ei varsinaisesti puolueen oikeistoon kuulunutkaan. SKDL:lle, jolla muita tiukemman puoluekurin ansiosta oli – ehdokkaan vähäisestä henkilökohtaisesta vetovoimasta huolimatta – paremmat mahdollisuudet saada kannattajansa vaaliuurnille, tulos merkitsi huomattavaa menestystä. Kun kansandemokraattien propaganda oli suurelta osin kohdistunut »sammutetuin lyhdyin» porvarillista ehdokasta kannattaneeseen SDP: hen, voidaan ajatella tällä saattaneen olla vaikutusta sosiaalidemokraattien luokkatietoisimpiin vasemmistoaineksiin. 67
Pysäyttämättä kampanjaansa valitsijamiesvaaleihin kommunistit jatkoivat sitä täysin palkein lopulliseen ratkaisuun saakka. Paasikiven huolestusta lisäsi epäilys heidän aikeistaan vaikuttaa vaaliin ulkoparlamentaarisin keinoin. Tässä hän ei ollutkaan väärässä. SKP:n piirikonferenssissa Helsingissä 22.1.1950 sekä Hertta Kuusinen, Aimo Aaltonen että Paavo Koskinen vihjaisivat valitsijamieskokouksen edelle ajoitettavaan »joukkoliikkeeseen», jolloin voitaisiin vaalien yhteydessä »kadulla vaikuttaa Pekkalan presidentiksi tulon puolesta». Näin pystyttäisiin tempaamaan mukaan myös sivullisia tai puolueettomia henkilöitä. Politjaosto tarttuikin ajatukseen heti kaksi päivää myöhemmin. Helsinkiin tulevan »suurkokouksen» lisäksi pantiin kehitteille myös muissa keskuksissa järjestettäviä joukkoaktioita. 68
Hanke vuoti pian julkisuuteen ja sisäministeri Simonen kertoi siitä 27.1.1950 Paasikivelle, joka otti kolme päivää myöhemmin asian puheeksi Ståhlbergin kanssa. Eniten tasavallan presidenttiä huolestutti Neuvostoliiton mahdollinen suora puuttuminen vaaleihin. Tähän ei Ståhlberg uskonut. Venäläiset eivät voittaisi mitään rikkomalla vaalien vuoksi välinsä Suomen kansan kanssa. Vaikka he antaisivat virallisenkin demarchen, sen ei saanut antaa vaikuttaa. »Meidän tulee pitää kiinni sopimuksista, joiden mukaan presidentinvaali on Suomen oma asia. Me emme voi antaa perään, sillä se veisi meidät tuhoon.»
Valitsijamiesten ei Ståhlbergin mielestä tulisi sallia kotikommunistien säikyttää itseään. Jos äärivasemmisto ryhtyisi mielenosoituksiin, se vain terästäisi muita. Kommunistien saadessa tahtonsa läpi ja päästessä määräämään Suomen presidentistä jouduttaisiin Tsekkoslovakian asemaan. Ääritapauksessa sisäministerin tuli pitää heidät kurissa kuten Keminkin tapauksessa. Kansa oli vaaleissa selvästi ilmaissut tahtonsa, ja nyt oli vain huolehdittava asian viemisestä loppuun laillisessa järjestyksessä. Missään tapauksessa ei Paasikiven pitänyt kieltäytyä. 69
Vanhojen herrojen huolestuneisuus osoittautui pääosaltaan aiheettomaksi. SKP:n suuresiintyminen 14.2.1950 supistui muutaman tuhannen ihmisen tilaisuudeksi Rautatientorilla. Sakeassa lumipyryssä värjöttäville kuulijoille puhuivat Aimo Aaltonen ja Kusti Kulo. Päätöslauselmassaan kokous vaati luopumaan kokoomuspuolueen ehdokkaan Paasikiven uudelleenvalitsemisesta.70 Pelätty Neuvostoliiton virallinen sekaantuminen vaaliasiaan jäi niinikään toteutumatta.
Ratkaisu tapahtui 15.2.1950 ilman mitään yllätyksiä ensimmäisessä äänestyksessä ryhmittymien säilyessä täsmälleen valitsijamiesvaalien tulosten mukaisina. »Sammutetuin lyhdyin» vaalitaistelunsa käyneet sosiaalidemokraatitkin menivät jo tässä vaiheessa puoluetoimikunnan 24.1.1950 antaman suosituksen mukaisesti suoraan Paasikiven taakse. Hänen voittomarginaalinsa pysyi siten sangen selkeänä 171-67-62. Istuvaa presidenttiä äänestivät kokoomuksen, SDP:n, RKP:n ja edistyksen valitsijamiesryhmät, Pekkalaa SKDL:n ja Kekkosta maalaisliiton valitsijamiesryhmä.
