Pitkälti toistakymmentä vuotta kestänyt urakka J. K. Paasikiven elämäkerran laatimiseksi päättyy tämän osan julkaisemiseen. Tosin on vielä mahdollista, että joudun eri tahoilta esitettyjä pyyntöjä noudattaen kirjoittamaan viisiniteisen sarjan pohjalta yksiin kansiin mahtuvan tiivistelmän, joka samalla sisältäisi, paasikiviläisittäin ilmaistuna, tietynlaisen »loppuresonemangin» hänen urastaan. Mitään päätöksiä ei kuitenkaan toistaiseksi ole tehty.
Maan ulko- ja sisäpoliittisen aseman saavutettua 1940-luvun lopulla YYA-sopimuksen ja Fagerholmin hallituksen äärivasemmistoa vastaan käymän taistelun tuloksena suhteellisen vakauden iäkkään Paasikiven toinen presidenttikausi 1950-luvulla merkitsi hänelle jo vähittäistä luopumisen aikaa.
Yhdeksännen vuosikymmenensä aloittanut vanha herra oli voimien vähitellen uupuessa saanut vallasta lähes kyllikseen. Erityisesti tämä näkyi sisäpolitiikassa, jonka presidentti suosiolla luovutti valtioneuvoston reviiriin puuttuen asioihin vain harvoissa poikkeustapauksissa ja tällöinkin useimmiten pääministerin pyynnöstä. Näin siitäkin huolimatta, että 1950-luvun alku muodosti sisäpoliittisesti Suomen sodanjälkeisen historian kenties rikkinäisimmän ajanjakson. Taustana oli puolueiden – ennen muuta Maalaisliiton ja SDP:n – käymä taistelu sodanjälkeistä elintason nousua kärsimättömästi tavoittelevien äänestäjien suosiosta. Ajan mittaan yhä voimakkaammin vaikuttivat tilanteeseen myös lähestyvät vuoden 1956 presidentinvaalit.
Ulkopolitiikan johdon Paasikivi pyrki silti loppuun saakka pitämään käsissään. Tämä tuli näkyviin mm. pääministeri Kekkosen v. 1952 pitämän ns. »pyjamantaskupuheen», Neuvostoliiton kanssa eri vaiheissa käytyjen neuvottelujen sekä v. 1955 Paasikiven johtaman valtuuskunnan Moskovan-matkan yhteydessä, jolloin varmistettiin Porkkalan palautus Suomelle. Merkittävää lisävalaistusta näihin kysymyksiin saadaan tutkimuksen käyttöön tulleista venäläisistä lähteistä.
Tietynlaista sordiinoa Paasikiven uran päätökselle merkitsi hänen viime hetkellä tapahtunut suostumisensa »mustaksi hevoseksi» vuoden 1956 presidentinvaaleissa Kekkosen torjumiseksi. Huonosti valmisteltu hanke päättyi vanhalle herralle nöyryyttävään epäonnistumiseen. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä toimimasta joulukuussa 1956 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka seuraajansa Urho Kekkosen epävirallisena neuvonantajana.
Kirjaan liittyy myös erillinen J. K. Paasikiveä ja historiaa koskeva luku, jonka on laatinut FT Hannu Immonen. Häneltä olen muutenkin saanut teoksen valmistelussa suuriarvoista apua.
Moskovassa työskentelyni aikana osalleni tulleesta tuesta ja vieraanvaraisuudesta kiitän lämpimästi suurlähettiläs Rene Nybergiä.
JKP:n pojanpoika, tohtori Juhani Paasikivi on käyttööni asettamansa kirjallisen materiaalin lisäksi uhrannut aikaansa moniin kiintoisiin ja minulle hyödyllisiin keskusteluihin niin Tukholmassa kuin Helsingissäkin.
Kansallisarkiston henkilökunnalle ja erityisesti Paasikiven pikakirjoituskoukeroiden oivalliselle selvittäjälle, tutkija Kauko I. Rumpuselle kohdistan myös vilpittömät kiitokseni.
Vuosien mittaan Paasikivi-kommenttejani kuulemaan ja niihin kantaa ottamaan joutuneelle vaimolleni, lähetystöneuvos Eeva-Liisa Polviselle esitän sydämelliset kiitokseni kärsivällisyydestä ja monista arvokkaista näkökohdista.
Taidokkaana ja auliina avustajana on minulla edelleen ollut FM Sari Polvinen, joka uupumatta on jaksanut perehdyttää isäänsä tälle usein outoihin tietokonemaailman ongelmiin.
Taloudellista tukea Paasikivi-projekti on saanut Suomen Akatemialta, mistä esitän kunnioittavat kiitokseni.
Helsingissä, elokuussa 2003
Tuomo Polvinen
