TOINEN PRESIDENTTIKAUSI

Paasikivi ja Kekkosen nousu 1950-1951

Vaalitoimituksen päätyttyä 15.2.1950 presidenttinä jatkava J. K. Paasikivi otti Linnassa vuoron perään vastaan häntä kannattaneiden puolueiden onnittelut. Erityistä huomiota saivat tällöin osakseen SDP:n edustajat.

»Lähetin heidän kauttaan kiitokseni sosialidemokraattiselle puolueelle (ja sen) asianomaisille orgaaneille siitä, että olivat minua kannattaneet. Se, että kokoomuspuolue, ruotsalainen ja edistyspuolue minua kannattavat – niin lausuin – ei ole niin kummallista, mutta panen sille suuren arvon, että sosialidemokraattinen puolue on minua kannattanut. Kun minulla on ollut niin eri tahoilta kannatusta ja olen tullut ensi äänestyksessä valituksi, niin teen siitä sen johtopäätöksen, että kansan enemmistön tahto on minua kannattanut, ja vaali on siten ollut asiallisesti välitön.»

Tappion kärsineet SKDL ja maalaisliitto eivät virallisesti antaneet kuulua itsestään. Eduskunnan puhemiehen ominaisuudessa Kekkonen kuitenkin kävi Linnassa onnittelemassa vastavalittua presidenttiä. Vaalitaistelun jäljet näkyivät vielä kylmähkössä keskustelussa, jossa Paasikivi tyytyi lähinnä luonnehtimaan muistelmasuunnitelmiaan. Ehdokkaaksi hän oli suostunut ensi sijassa Ståhlbergin painostuksesta. Muuten olisi luotu ennakkotapaus, jolloin äärivasemmisto määräisi, kenet valittaisiin presidentiksi. Huolimatta kommunistien harjoittamasta »siivottomasta haukkumisesta» hän silti voisi ajatella maan etujen niin vaatiessa heidän mukaantuloaan hallitukseen. »En minä kommunisteja ota seurustelutovereikseni. Kyllä Kremlin herrat minut tuntevat, kyllä he tietävät, että Suomessa ei ole suurempaa NL:n ystävää kuin minä.» – Kekkonen vaikeni.¹

Ståhlbergin lähettämiin onnitteluihin 79-vuotias Paasikivi vastasi korosta en hartioilleen ottamansa taakan painavuutta. »Teen parhaani, mutta en voi kieltää, että edessä oleva pitkä taival huolettaa æ etten sanoisi hirvittää. Mutta toivokaamme parasta.»²

Vanhat maalaisliittolaiset ystävät Reinikka ja Vesterinen onnittelivat puhelimitse. Presidentti ei tällöin salannut närkästystään siitä, ettei ennakkotiedoista huolimatta yksikään maalaisliiton valitsijamiehistä äänestänyt häntä. Molemmat keskustelukumppanit todistivat nyt ankaraa puoluekuria ylläpitävien Kekkosen kannattajien uhanneen puolueesta erottamisella niitä, jotka äänestivät muuta kuin omaa virallista ehdokasta.

Kommunisteihin nähden Paasikiven tunteita ei lämmittänyt hänen korviinsa Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta kantautunut tieto, jonka mukaan ennen vaaleja luokassa käydyssä keskustelussa »joku poika» oli opettajan kysymykseen vastannut, ettei Paasikivi voinut tulla presidentiksi, koska Neuvostoliitto ei häntä hyväksyisi.

»Tämä on hirmuista. Poika puhui sitä, mitä oli kotona kuullut puhuttavan. On hirveätä, että tällaista puhutaan suomalaisessa kodissa, vaikka se onkin kommunistinen. Todellinen suomalainen reagoisi tällaista edellytystä vastaan. Mutta kommunistit hyväksyvät sen, vieläpä pitävät sen suotavana. – Mitä tästä kansasta tulee, kun tällaista esiintyy?»³

Paasikiveä luonnollisesti askarrutti esille nouseva kysymys uudesta hallituksesta. Jo ennen valitsijamiesten kokoontumista Ståhlberg oli muistuttanut häntä siitä, ettei hallitusmuoto välttämättä edellyttänyt koko kabinetin uusimista. Fagerholm voisi hyvin jäädä paikoilleen, kun taas eroa pyytäisivät vain ne ministerit, joiden paikat tarvittiin hallituksen kokoonpanon saamiseksi paremmin vastaamaan eduskunnan enemmistöä. »Sivullisten» sekaantumisen välttämiseksi ei-kommunististen puolueiden tulisi etukäteen sopia Paasikiven kanssa kabinetin jäsenistä, jolloin nimitys voisi tapahtua mahdollisimman pian presidentinvaalin jälkeen. Julkisuuteen hanke saatettaisiin vasta Asetuskokoelmassa – tapahtuneena tosiasiana. Lehdistöä oli muutenkin suostuteltava kirjoittamaan hallitusremontista niin vähän kuin suinkin.⁴

Näin pitkälle vastavalittu presidentti ei kuitenkaan ollut halukas menemään. Luettuaan Fagerholmille ääneen Ståhlbergin kirjeen molemmat herrat totesivat entisen presidentin kannan »teoreettiseksi». Paasikivi mainitsi samalla Ståhlbergin pahoin erehtyneen kahden tärkeän asian (Marshall-avun ja YYA-neuvottelujen) yhteydessä, minkä hän oli itsekin myöhemmin Paasikivelle tunnustanut. Fagerholm puolestaan huomautti presidentille puolitoista vuotta kestäneen vähemmistöhallituskauden olleen puolueelleen epäedullisen. Kysymys ministeristön pohjan laajentamisesta, johon SDP ei vielä ollut ottanut kantaa, muodosti kuitenkin vaikean ongelman.

Paasikivi arveli maalaisliitossa määräävään asemaan nousseen kekkoslaisen siiven voivan kieltäytyä tulemasta hallitukseen. »Loppujen lopuksi he myös luottavat venäläisten tukeen: että venäläiset tekevät vaikeuksia, joista hallitus (ja minä) emme selviydy. Siis kuten kommunistit». Ehdoksi osallistumiselleen maalaisliitto saattoi asettaa pääministerin paikan (Kekkonen) ja kommunistien mukaantulon.

Henkilökohtaisena mielipiteenään Fagerholm ei vastustanut maalaisliittolaista pääministeriä, joskin kesän 1948 yhteistyökumppani Koivisto tulisi asettaa Kekkosen edelle. Yksinään sosiaalidemokraatit eivät enää voisi jäädä hallitukseen. Yhtä vähän tulisi kysymykseen SDP:n lähteminen samaan ministeristöön porvaripuolueiden kanssa ilman maalaisliittoa. Presidentti teki nyt selväksi, että epäonnistuminen hallituksen aikaansaamisessa merkitsi eduskuntavaalien toimeenpanemista. Eri asia sitten oli, toisivatko ne oleellisia muutoksia parlamentaarisiin voimasuhteisiin.⁵

Omalta osaltaan Fagerholm oli jo tammikuussa 1950 ilmaissut ystävälleen Fredrik Valrosille halunsa vetäytyä syrjään. Hän oli väsynyt viimeaikaiseen paineeseen ja kyllästynyt erityisesti RKP:n taholta kokemaansa »rettelöintiin». »Tunnen inhoa (äckel) ja tympeyttä ajatellessani kaikkea tätä ja kaipaan vapautuksen päivää.» Asennoitumistaan Fagerholm ei kuitenkaan halunnut ilmaista julkisesti, koska hän tahtoi välttää rohkaisemasta niitä tovereita, jotka halusivat puolueen siirtyvän oppositioon. Tämä olisi onnetonta, sillä radikaalisuudessa ei kommunistien kanssa pystyttäisi kilpailemaan. Pyrkiessään itse pois pääministeri ei silti nähnyt omassa puolueessaan paikalleen sopivia kandidaatteja. Varjonen oli »liian kulmikas», ja Takki »siististi puettu nukke». Aaltosta vaivasi sairaalloisuus, kun taas »korpraali» Skog nautti puolueessa liian vähän kannatusta.⁶

Tilanteen ratkaisun avaimet olivat vastavalitun presidentin käsissä. Neuvostoliiton tiedotusvälineiden harjoittama ankara kritiikki jatkui myös vaali en jälkeen. Helmikuun viimeisenä päivänä 1950 Sundström sai Moskovassa vastaanottaa uuden »sotarikollisia» koskevan nootin, jossa todettiin neuvostohallituksen pitävän Suomen vastausta aikaisempaan (Gromykon) noottiin epätyydyttävänä. Eri tahoilla liikkui huhuja Kremlin aikeista sanoa irti YYA-sopimus. Helmikuussa Paasikivi vakuuttui myös siitä, että kauppaneuvottelujen juuttuminen paikoilleen Moskovassa johtui – Takin päinvastaisista selityksistä huolimatta – poliittisista syistä, ja että ne olivat yhteydessä Suomen hallituskysymykseen.⁷ Ulkopoliittiset vaikeudet merkitsivät realiteettia, joka oli tunnustettava. Siksi tarvittiin hallituspohjan muutos.

Ulospääsytien löytääkseen presidentti ryhtyi harkitsemaan uuteen ministeristöön ja kommunistien mahdolliseen paluuseen liittyviä ongelmia. Hallituksessa, toissijaisilla paikoilla äärivasemmisto tuottaisi vähemmän harmia kuin sen ulkopuolella. Mietiskelyn tulokset kiteytyivät 1.3.1950 valmistuneiksi »punkteiksi». Kabinetti pitäisi muodostaa mahdollisimman laajalle pohjalle, jolloin pääministeri (Kekkonen) tulisi eduskunnan suurimmasta puolueesta, maalaisliitosta. Paasikivi ei siis enää elättänyt Fagerholmin tavoin Koiviston ehdokkuuteen liittyviä toiveita. Yhtä tuloksettomaksi jäi Niukkasen vihje Sukselaiselle Kekkosen syrjäyttämisestä Tuomiojan muodostaman hallituksen avulla. Joitakin toisarvoisia ministerinsalkkuja voitaisiin Paasikiven mielestä antaa kommunisteille, koska

a.) Fagerholmin hallituksen aikana on laillinen turvallisuus ja järjestys palautettu, poliisi järjestetty ym. Jos on kunnollinen pääministeri ja sisäministeri, eivät kommunistit voi tehdä tässä asiassa mitään sanottavaa.

b.) Voiko kommunistien tulo hallitukseen vaikuttaa sen, että heidän kannatuksensa lisääntyy? Vaikka kommunistit olivat hallituksessa vv. 1945-48, he kärsivät vaaleissa 1948 tappion. Tämä näyttää osoittavan, että heidän olonsa hallituksessa ei lisää heidän mahdollisuuksiaan.

c.) Kommunistien tulo hallitukseen olisi venäläisiin nähden hyvä. Tosin se vaikeuttaa kommunistien ottoa hallitukseen, että he ovat koko ajan uhkauksilla venäläisiin koettaneet saada muut ryhmät pelotetuiksi, ja se vaikeuttaa kyllä heidän ottamistaan hallitukseen. Mutta siitä huolimatta voisi nyt jälleen tehdä yrityksen heidän kanssaan. Tosin heidän mukanaolonsa hallituksessa estää vapaasti keskustelemasta asioista, koska he heti ilmoittavat kaikki venäläisille, mutta siitä huolimatta voi olla syytä tehdä yritys.

d.) Se seikka, että kommunistit ovat minua aikanaan törkeästi herjanneet ja lianneet, ei vaikuta asiaan, sillä persoonalliset näkökohdat eivät minulle merkitse mitään, kun on kysymys maan yhteisestä asiasta.

e.) Ellei hallitusta saada aikaan, täytyy panna toimeen uudet vaalit.⁸

Virkaanastujaisseremonioista suoriuduttuaan Paasikivi kääntyi 2.3.1950 suunnitelmansa mukaisesti Kekkosen puoleen. Menneitten kuukausien aiheuttama kitkeryys kuvastui tuolloin vielä selvästi vieraan repliikeistä. Paasikiven tiedustellessa hänen mielipidettään tulevan hallituksen pohjasta Kekkonen vastasi, että jos kerran syyskesällä 1948 oli ollut tarkoituksenmukaista muodostaa Fagerholmin hallitus, mikään ei estänyt sitä jatkamasta toimintaansa myös presidentinvaalien jälkeen. Valtion päämies vastasi jyrkästi hallituksen täyttäneen hyvin tehtävänsä Valpon puhdistajana ja oikeusjärjestyksen palauttajana. Aika kabinetin uusimiseen oli silti nyt tullut.

Nyrpeä Kekkonen harasi silti edelleen vastaan. Maalaisliiton piirissä ei tunnettu halua hallitukseen. Päinvastoin oli omaksuttu Fagerholmin kanta, jonka mukaan presidentinvaalin voittaneet tulisivat muodostamaan myös hallituksen. Omalta kohdaltaan hän, Kekkonen, viihtyi hyvin eduskunnan puhemiehen kaikin puolin mukavassa virassa. Hyväksymättä väitteitä Paasikivi korosti maalaisliiton aseman suurimpana puolueena velvoittavan sen olemaan mukana hallituksessa. Henkilökohtaisesta mukavuudesta ei nyt ollut kysymys.

Yhtä mieltä herrat olivat sen sijaan SKDL:n mukaan ottamisesta hallitukseen. Ilmaistessaan kannatuksensa Kekkonen ei malttanut olla pisteliäästi huomauttamatta olevansa asiassa »vanhalla Paasikiven linjalla», mistä hän sai presidentiltä tiukan ojennuksen. »Jos kukaan niin minä olen edelleen ‘Paasikiven linjalla’. En vastusta kommunistien tuloa hallitukseen, kuten muun muassa p.m:ssä syksyllä 1948 esitin. Mutta hallituksen kokoonpano on ryhmien sovittava ja tehtävä minulle ehdotus.»

Kekkosen mielestä taas ajatus kommunistien mukaantulosta oli ryhmille siinä määrin vastenmielinen, että sen pystyisi vain presidentti ajamaan läpi. »Mieliala maassa on sellainen, että jokainen, joka uskaltaa sanoa, että kommunisteja pitää tulla mukaan hallitukseen, on huono mies.» Siitä huolimatta Kekkonen kaksi päivää myöhemmin – eduskuntaryhmien edustajien normaalin »presidentinkierroksen» jälkeen – suostui epävirallisesti ottamaan vastaan hallituksen muodostajan tehtävän, johon hän Paasikivelle ilmaisemastaan mielenosoituksellisesta vastahakoisuudesta huolimatta myös tarmokkaasti ryhtyi.⁹

Kevättalven 1950 tilanteessa maan kolme johtavaa poliitikkoa: Paasikivi, Kekkonen ja Fagerholm piti niin muodoin mahdollisena kommunistien tuloa hallitukseen, näistä jälkimmäinen vähiten. Sikäli asetelma oli säilynyt kesästä 1948 ennallaan, ettei äärivasemmistolle luovutettaisi avainministeriöiden johtoa. Kokonaisuudessaan SKDL:n salkkujen luku supistuisi kolmeen.

Kekkosen johdolla 7.3.1950 käynnistyneet hallitusneuvottelut, joiden yksityiskohtaista kulkua ei tässä enää ryhdytä toistamaan, keskittyivät ensi sijassa SDP:n ja maalaisliiton välienselvittelyyn. Keskeisenä kiistanaiheena oli tällöin kommunistien ottaminen mukaan, josta kumpikaan osapuoli ei taktisista syistä halunnut avoimesti kieltäytyä. USA:n lähetystössä palvelevalle ystävälleen Raymond Ylitalolle Väinö Leskinen kertoi menetelmänä olevan »keksiä veruke toisensa perään, jotta vältyttäisiin osallistumasta hallitusvastuuseen niin kauan kuin kommunistien kutsumista harkitaan».¹⁰ Vähemmistöhallituksen aikana kentällä raskasta taakkaa kantamaan joutuneelle SDP:n ammattiyhdistyssiivelle taas oppositioon siirtyminen ei ollut niinkään vastenmielinen vaihtoehto. Maalaisliitossa Kekkonen puolestaan teki voitavansa saadakseen puolueensa hyväksymään kommunistien mukaantulon. Julkinen aloitteellisuus ei kuitenkaan tullut kysymykseen kummankin osapuolen, SDP:n ja maalaisliiton, pyrkiessä pelaamaan »Mustan Pekan» toisen käsiin. ¹¹

Hallitusneuvottelujen aikana Paasikivi halusi pysytellä syrjässä ja antaa puolueiden sopia asiasta keskenään. Jollei tulosta syntyisi, eduskunta hajotettaisiin, määrättäisiin uudet vaalit, ja Tuomioja saisi tehtäväkseen koota uuden »epäpoliittisen», väliaikaisen hallituksen. Vaikka Kekkonen ei tätä ns. kakkossuunnitelmaa suoraan vastustanutkaan, asetelma merkitsi hänelle samalla haastetta ja kannustinta ratkaisun aikaansaamiseksi. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun vastikään sairaalasta palannut vanha hallitusten pystyttäjä ja kaataja Juho Niukkanen ryhtyi maalaisliiton piirissä puuhaamaan vuoden 1937 kaltaisen uuden punamultahallituksen puolesta. Sen pääministeriksi Tuomioja olisi Kekkosta sopivampi. Tällä kertaa Niukkanen joutui kuitenkin antamaan periksi kommunistien mukaantuloa tärkeänä pitävän Kekkosen suoriutuessa kannattajineen voittajana. ¹²

Ykkösvaihtoehtona Paasikivellä kuitenkin säilyi – ei vähiten ulkopoliittisista syistä – Kekkosen johtama »kolmen suuren» ministeristö. Tämän edistämiseksi presidentti oli valmis syrjässä pysymisen halustaan huolimatta viestittämään maalaisliitolle kannattavansa SKDL:n tuloa mukaan hallitukseen. Kekkosen hänelle myöhemmin raportoiman tiedon mukaan vain valtion päämiehen ilmaisema tahto oli taivuttanut maalaisliiton hyväksymään äärivasemmiston osallistumisen edellyttäen, että sosiaalidemokraatit asettuivat samalle kannalle. Ilman varmaa ennakkotietoa tästä hän, Kekkonen, ei tekisi aloitetta.¹³

Vaikka SDP:n piirissä mielipiteet hallitukseen osallistumisen tarkoituksenmukaisuudesta menivätkin eri suuntiin, Kekkosen saama tehtävä merkitsi puolueelle silti pettymystä. Olivathan sosiaalidemokraatit sentään ratkaisevasti vaikuttaneet Paasikiven uudelleenvalintaan, jolloin voitiin odottaa presidentin tukeutuvan myös hallitusratkaisussa ensi sijassa heihin. Toisaalta ymmärrettiin, ettei kuluneina vuosina monin tavoin sympatiaansa osoittanut vanha herra varta vasten pyrkinyt SDP:n syrjäyttämiseen, vaan syiden täytyi olla muualla, ei vähiten pyrkimyksessä taittaa kärki Neuvostoliiton ja kommunistien taholta tulevalta arvostelulta.

Epäröivälle ja vastahakoiselle Fagerholmille Paasikivi perusteli kantaansa kolmella »punktilla»:

»1. Jos sosialidemokraatit menevät hallitukseen porvarien kanssa ja jos kommunistit jäävät oppositioon, niin se voi vahingoittaa sosialidemokraatteja ja vähentää niiden kannatusta ensi vaaleissa.

2. Ulkopoliittiset syyt: vaikutus Neuvostoliittoon.

3. Kansandemokraateilla on eduskunnassa 38 (37) edustajaa (=19 %). Heitä ei voi negligerata (jättää ottamatta huomioon T.P.), vaan heitä kohtaan on osoitettava fair play.» ¹⁴

Fagerholm puolestaan huomautti, ettei hän vastustanut kommunistien hallitukseen tuloa, vaikka olikin epävarma menettelyn aiheellisuudesta. Havaittuaan SDP:n ja maalaisliiton vain väijyvän toisiaan kummankaan haluamatta esiintyä aloitteentekijänä Paasikivi katsoi välttämättömäksi asettaa arvovaltansa peliin: »Minä sanoin (Fagerholmille T.P.), että minäkään en pidä kommunistien tulosta hallitukseen, mutta katson sen olevan nyt tarkoituksenmukaista. Valitan, että minun taas täytyy asettua breschiin ja ottaa edesvastuu kuten niin monesti ennenkin». Saman presidentti toisti myös Kekkoselle huomauttaen tilanteen muistuttavan 1930-lukua, jolloin KOP:n sivukonttorien johtajilla oli – kieltäessään luoton joltakin tuttavaltaan – oikeus sanoa kaikkeen vikapäänä olevan johtokunnan »ja sen vihaisen Paasikiven». ¹⁵

Sosiaalidemokraateille presidentin suositus ei kuitenkaan riittänyt Kekkosen pantatessa omaa kannanottoaan. Skogin mukaan »meikäläiset eivät olleet unohtaneet, että juuri Kekkonen oli heilunut kärkipäässä Fagerholmin hallituksen kaatamiseksi 1948-1950». Välikysymykset olivat kuitenkin järjestään epäonnistuneet. Kommunistien menettelyn saattoi vielä jotenkin ymmärtää, mutta nyt sosiaalidemokraatteja parhaansa mukaan kampittamaan pyrkinyt maalaisliiton johtaja oli pyytämässä heitä mukaan omaan hallitukseensa.

Monivaiheisen neuvottelukierroksen jälkeen Unto Varjonen muotoili 16.3.1950 SDP:n vastauksen, jonka mukaan sosiaalidemokraattinen puolue »ei voi myötävaikuttaa tohtori Kekkosen johdolla tapahtuvaan hallituksen muodostamiseen, jossa SKDL, Kekkonen ja SDP ovat mukana». Tulkinta ei sulkenut pois mahdollisuutta, että joku muu maalaisliittolainen saattoi kyllä tulla kysymykseen. Olihan Fagerholm itse aikaisemmin puhunut Koivistosta. Vaikka vastauksessa torjuttiin kommunistien mukaantulo, pääpaino oli selvästi Kekkosta kohtaan tunnetussa vastenmielisyydessä. Molempien yhtäaikainen hyväksyminen olisi SDP:lle liikaa. Suomen Pankin saunassa tapahtuneessa neuvonpidossa suorapuheisuudestaan tunnettu Väinö Hakkila onnistui lataamaan tämän jo sellaisenaankin jyrkän vastauksen Kekkoselle päin kasvoja siinä määrin ärsyttävässä muodossa, että tämä suuttui silmittömästi, puki kiireesti vaatteet ylleen ja marssi ulos. ¹⁶

Paasikiven luokse saman tien kiirehtinyt Kekkonen totesi »kolmen suuren» hallitusta koskeneen hankkeen nyt loppuun käsitellyksi. Niinpä presidentti kehotti häntä jatkamaan ilman kommunisteja. Sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton mukanaoloa täytyi pitää tärkeänä, koska muussa tapauksessa »palkka- ja lakkoasiat» saattoivat tulla vaikeiksi hoitaa. Tuoreiden saunakokemustensa jälkeen Kekkonen puolestaan ilmoitti välien sosiaalidemokraatteihin menneen niin pahoiksi, ettei yhteisen hallituksen muodostaminen heidän kanssaan voinut tulla kysymykseen. Vaihtoehdoksi jäisi jäljelle vain eduskunnan vähemmistöön nojaava maalaisliittovetoinen keskustahallitus, jonka Paasikivi suostui hyväksymään, vaikka ministeristö hänen mielestään olisikin tullut rakentaa laajemmalle pohjalle.¹⁷

Juhani Suomi liittää Kekkosen menettelyn taustaan – henkilökohtaisen katkeruuden lisäksi – myös ulkopoliittiset tekijät. Kommunistien jäätyä Moskovan pettymykseksi sivuun idänsuhteiden hoito osoittautuisi todennäköisesti helpommaksi ilman tässä suhteessa painavaa »syntitaakkaa» kantavia sosiaalidemokraatteja.¹⁸

Aikojen muuttumista osoittavalla tavalla Kekkonen kokosi hallituslistansa itsenäisesti oman puolueen piirissä neuvotellen, kun taas mukaan päässeille pienpuolueille (RKP:lle ja edistykselle) ei käytännössä jäänyt lainkaan omaehtoista harkintavaltaa. Myös presidentin osuus osoittautui pieneksi. Etukäteen hän tiesi Kekkosen haluavan Tuomiojan mukaan (viime vaiheessa kauppaministeriksi). Jo alun pitäen Paasikivi oli pitänyt tarkoituksenmukaisena, ettei sisäministerin tehtävää uskottaisi sen enempää kommunistille kuin sosiaalidemokraatillekaan. Tähän kuvioon sopi Kekkosen tarjous hoitaa pääministeriyden ohessa sisäministeriön poliisiasiat. Näin hän pääsisi henkilökohtaisesti huolehtimaan Neuvostoliiton kanssa skismaa aiheuttaneesta »sotarikolliskysymyksestä».¹⁹

Ministerinsalkuista Kekkonen alisti Paasikiven harkittavaksi oikeastaan vain yhden. Ulkoministeri Carl Enckellin ilmaistua halunsa siirtyä vanhuuden lepoon ja tultua palkituksi mittavista ansioistaan Suomen Valkoisen Ruusun suurristillä timanttien kera Kekkonen ehdotti hänen tilalleen vuorineuvos Åke Gartzia. Paasikivi tosin murisi asianomaisen käyttäytymisestä kevään 1945 palkkaneuvottelujen yhteydessä, ²⁰ mutta katsoi kuitenkin voivansa antaa suostumuksensa. Tilannetta mutkisti odottamatta ehdokkaan kieltäytyminen »yksityisistä syistä». Tarvittiin vielä Paasikiven (arvattavasti äänivaroja säästämätön) puhelinsoitto, jonka mukaan mitään »yksityisiä syitä» ei hyväksyttäisi. Gartz kertoi tarjouksen tulleen hänelle »shokkina», mutta presidentin tahtoa hän ei kuitenkaan halunnut vastustaa. Hallitus nimitettiin seuraavana päivänä, 17.3.1950.²¹

Paasikiven ennakkoepäilys porvarillisen vähemmistöhallituksen »palkkaja lakkoasioissa» kohtaamista vaikeuksista piti paikkansa. Toisaalta, vaikka Kekkosen ministeristöllä oli takanaan vain 75 paikkaa eduskunnassa, sen tilannetta helpotti opposition hajanaisuus. Kriittisestä asenteestaan huolimatta kokoomus epäröi ensimmäisen sodanjälkeisen porvarillisen kabinetin kaatamista, kun taas SDP:n ja SKDL:n vastakohtaisuus haittasi näiden puolueiden mahdollisuuksia yhteistyöhön.

Sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton syytellessä toisiaan valtakunnan talouden heikosta tilasta Paasikivi vakiintuneen menettelytapansa mukaisesti pyrki pysyttelemään syrjässä presidentille kuulumattomiksi katsomistaan asioista. Näistä oli hallituksen vastattava. Periaatteessa vanha herra tosin piti suotavana vastamuodostetun kabinetin pysymistä paikoillaan seuraaviin, vuonna 1951 pidettäviin eduskuntavaaleihin saakka.

Palkkasäännöstelyn tultua kumotuksi jo Fagerholmin hallituksen aikana työehtosopimukset irtisanottiin helmikuun lopulla 1950, ja keskusjärjestöt aloittivat neuvottelunsa. Niiden hajauduttua tuloksettomina liittotasolle STK arvioi työntekijäin vaatimusten merkitsevän ainakin 20-25 %:n palkankorotusvaatimuksia, mitä maan talouselämä ei hallituksen ja työnantajien mielestä kestäisi.

SDP:n siirryttyä poliittisesti ensi kertaa oppositioon sitten vuoden 1937 SAK:n johdolla ei ollut entiseen tapaan enää halua eikä kenties kykyäkään pidätellä kenttää, jossa monet avainhenkilötkin olivat väsyneet tukemaan vakauttamista. Neuvottelujen osoittauduttua tuloksettomiksi SAK uhkasi 3.5.1950 yleislakolla, ellei sen palkankorotusvaatimuksiin suostuttaisi 7.5. iltaan mennessä. Näin pyrittiin taloudellisten tavoitteiden ohella yhtäältä poistamaan ilmaa kommunistien suunnittelemasta lakkoliikkeestä sekä toisaalta kaatamaan porvarillinen vähemmistöhallitus. Vakaita valtiontaloudellisia ja työmarkkinapoliittisia oloja tavoitteleva Kekkosen ministeristö oli siten työnnetty seinää vasten, eikä pääministerin mielialaa suinkaan parantanut uhkavaatimuksen sisältämän määräajan lyhyys. ²²

Nyt huudettiin tasavallan presidenttiä avuksi. Kekkosen epäonnistuttua välitysyrityksessään sekä työntekijä- että työnantajapuolen johtajat kävelivät pääministerin yli SAK:n puheenjohtajan Aku Sumun ja hänen STK:ta edustavan virkaveljensä vuorineuvos Arno Solinin ilmaantuessa 6.5.1950 Linnaan neuvottelemaan Paasikiven kanssa. Molemmat halusivat estää yleislakon kutsumalla välitysmieheksi K.-A. Fagerholmin. Oivaltaen pahimpaan kilpailijaan turvautumisen merkitsevän Kekkoselle »karvasta palaa» Paasikivi suositteli tehtävään oikeuskansleri Toivo Tarjannetta. Luottamatta viimeksi mainitun mahdollisuuksiin Sumu ja Solin pitivät kiinni Fagerholmin ehdokkuudesta. Yleislakon puhkeaminen merkitsisi Kekkoselle ja hänen kabinetilleen vielä karvaampaa palaa. Korostaen presidentin velvollisuutta esiintyä lojaalisti hallitusta kohtaan tilanteen vakavuuden oivaltanut Paasikivi lupasi kuitenkin kertoa pääministerille luonaan käyneiden puheenjohtajien ehdottaneen välitysmieheksi Fagerholmia. Ratkaisu kuului hallitukselle.

Nöyryytetyksi itsensä tuntenut Kekkonen ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin taipua Paasikiven hänelle välittämään työmarkkinajärjestöjen ehdotukseen. »Kait siihen on mentävä.» SDP:lle kiukustuneen Kekkosen aikanaan pystyttämän vähemmistöhallituksen hartiat olivat kerta kaikkiaan liian kapeat tilanteen hallitsemiseksi. Presidentti oli päätökseen tyytyväinen: »Oli hauskaa havaita, että Kekkonen ei ollut vastaan, vaan otti asian järkevältä kannalta.» ²³

Fagerholmin johtamissa monivaiheisissa neuvotteluissa »Savoyn yönä» 8.5.1950 hyväksyttiin ns. F-sopimus, joka merkitsi 15 prosentin taannehtivaa korotusta ansiotasoon. Samalla palkat sidottiin uudelleen elinkustannusindeksiin. Tähän neuvottelujen loppuvaiheeseen ei presidentillä enää ollut osuutta.

Vaikka hallituskin joutui tuolloin jo syrjään, Fagerholm pyrki silti sitomaan sen mahdollisimman tiiviisti lopputulokseen. Julkisuuteen oli voitava kertoa päätöksen tapahtuneen »yhteisymmärryksessä valtioneuvoston kanssa». Fagerholmin ja STK:n edustajien ilmoitettua selväsanaisesti, että hallituksen oli joko hyväksyttävä vaadittu sanamuoto tai otettava vastuu yleislakosta, Kekkosen ministeristö joutui jälleen antamaan myöten ja yleislakkouhka peruuntui.

Katsoen joutuneensa kiristyksen kohteeksi maalle vahingollisena pitämänsä F-sopimuksen läpiajossa Kekkonen purki jälkikäteen katkeruuttaan Fagerholmin kanssa käymässään kiihkeässä sanomalehtipolemiikissa, jossa ei peitelty vanhojakaan henkilökohtaisia kaunoja. »Mitäpä muuta siltä kaljupäältä ja parturilta voisi odottaakaan», totesi joku koiranleuka valtakunnan pääministerin ja eduskunnan puhemiehen välisistä suhteista, jotka tietysti samalla pohjautuivat vastakkaisiin puolueintresseihin. Enemmistöhallituksen syntymahdollisuudet näyttivät siirtyvän yhä kauemmaksi. ²⁴

Keskeisenä silmämääränä Paasikivellä ja Kekkosella oli kuitenkin alun alkaen ollut ulkopolitiikka. Fagerholmin hallituksen aikana kiristyneet idän­ suhteet tuli koettaa saada kuntoon. Kekkosen kabinetinkaan näkymät eivät Moskovassa aluksi vaikuttaneet suotuisilta. Literaturnaja Gazetan palstoilla nimimerkki »Maksimov» syytti Paasikiveä »tekopyhyydestä» tämän kannatettua ensi vaiheessa kolmen suuren hallitusta. Suurpääoman intressejä edustava Kekkosen ministeristö kantoi samaa revanssihengen ja amerikkalaisen orientoinnin Kainin merkkiä kuin Fagerholmin johtama edeltäjänsäkin. Runsaslukuisista vuoden 1939 miehistä koostuva hallitus teki myös parhaansa tuen saamiseksi taantumukselliselta kokoomuspuolueelta. ²⁵

Tilannetta parantaakseen uusi pääministeri lähti liikkeelle pienin askelin. Lepyttääkseen äärivasemmistoa ja sitä kautta Neuvostoliittoa hän teki Kemin edellisen vuoden »kapinasta» syytettyjen armahtamisesta aloitteen, joka myös johti tulokseen. Taloudellisesti ahtaalle joutuneelle Suomi-Neuvostoliitto-Seuralle luvattiin lisää valtionapua. Suorana itänaapuriin kohdistuvana vaikutusyrityksenä voidaan pitää joidenkin illegaalisesti maassa oleskelleiden neuvostokansalaisten pidättämistä ja luovuttamista keväällä 1950. Vähäpätöisiksi arvioituihin vakoilujuttuihin liittyvässä syyteharkinnassa noudatettiin Neuvostoliiton ärsyttämistä välttäen pidättyvyyttä.²⁶

Näyttävämpää avausta itään merkitsi, kun Kekkonen poiketen Fagerholmin vuotta aikaisemmin noudattamasta menettelystä lähetti 6.4.1950 pääministerin ominaisuudessa Moskovaan protokolaariselle virkaveljelleen ministerineuvoston puheenjohtaja Stalinille tervehdyssähkeen YYA-sopimuksen vuosipäivän johdosta. Lisäksi hallitus järjesti Helsingin »Smolnassa» paktin kunniaksi vastaanoton, joka sittemmin vakiintui vuosikymmeniä kestäneeksi traditioksi. Ohjelmaa täydensi myöhemmin illalla lähettiläs Savonenkovin vastaanotto. Presidentti Paasikivi oli läsnä molemmissa. Käydyssä kahdenkeskisessä keskustelussa lähettiläs totesi valtion päämiehelle neuvostodiplomatian puhuvan aina suoraan ja totuudenmukaisesti mm. aseriisuntaa ja ydinasevalvontaa koskevissa kysymyksissä. Paasikiven mielestä taas »salainen diplomatia on kaikissa valtakunnissa ja maissa». Tähän ei Savonenkov vastannut mitään.²⁷

Ongelmallisemmaksi vanhalle herralle osoittautui Kominformin ohjeita noudattavien Rauhanpuolustajien 19.4.1950 Messuhallissa järjestämä juhla, johon presidentti katsoi velvollisuudekseen yhdessä pääministerin ja ulkoministerin kanssa osallistua. Estelevälle adjutantilleen hän totesi: »Jos everstillä on asettaa taakseni 75 divisioonaa, niin en mene sinne.» Vaikka mitään »aivan pahaa» ei tilaisuudessa tullutkaan esille, sikäläisen nuoren puhujan osoittama naivismi ja tietämättömyys historiasta herättivät kuitenkin presidentissä huolta. Sitä paitsi

»Koko tämä tilaisuus Messuhallissa perustui valheelle. Rauhan asia on hyvä ja tärkeä, mutta tämä oli kommunistien tilaisuus, ja tarkoitus nähtävästi oli heidän kannatustaan lisätä. Mutta arvatenkin oli paljon niitä, jotka olivat aivan vakavissaan. Messuhalli oli aivan täysi ja vielä ulkonakin väkeä.» ²⁸

Samaisen rauhanliikkeen ns. Tukholman vetoomusta atomiaseiden kieltämisestä Paasikivi ei kuitenkaan suostunut allekirjoittamaan. Presidentti oli todennäköisesti selvillä länsiliiton kokonaisvahvuuden rajoittumisesta Euroopassa tuolloin 15 divisioonaan, kun taas neuvostoarmeijalla oli käytettävissään kymmenen kertaa suuremmat voimat. Näissä oloissa Nato ei olisi selvinnyt puolustustehtävästään ilman ydinpelotetta.

Linnaan saapuneelle Matti Janhusen johtamalle kommunistilähetystölle adjutantti välitti Paasikiven vastauksen, jonka mukaan presidentti ei asemansa vuoksi kirjoittanut nimeään minkäänlaisiin adresseihin. Kielteisestä henkilökohtaisesta päätöksestään huolimatta hän ei myöhemmin asettanut esteitä sille, että kenraali Savonenkovin painostamat hallituksen jäsenet – Emil Luukkaa lukuun ottamatta – myöntyivät Rauhanpuolustajain tahtoon allekirjoittaen adressin. Päiväkirjaan tuli merkintä: »Tämä myös osoittaa, miten vaikea asemamme on. Joka asiassa meidän täytyy ottaa huomioon venäläiset. Mutta tämä asia on kuitenkin pieni. Jos tällä pääsemme, niin hyvä.» ²⁹

SKDL:n vielä kesällä tekemä uusi yritys johti Paasikiven osalta samaan tulokseen:

»En luule kenenkään Suomen miehen tai naisen olevan suuremman rauhanystävän ja rauhan asian ajajan kuin minä olen. Jos minua pyydettäisiin allekirjoittamaan julistus tai vetoomus, jossa selvästi sanottaisiin, että jokainen valtio, joka alkaa hyökkäyssodan – käyttämällä atomipommeja tai mitä tahansa muita aseita – on julistettava ihmiskunnan viholliseksi, harkitsisin perinpohjaisesti, enkö – huolimatta asemastani – voisi sittenkin allekirjoittaa tällaista.» ³⁰

Kommunistien kohdalla kysymys oli tietenkin kokonaan muusta, ja iäkäs valtionpäämies jätettiin viimein rauhaan.

Tärkeämpää presidentille ja pääministerille oli Moskovassa jumiutuneiden kauppaneuvottelujen saaminen uudelleen liikkeelle. Vaikka Paasikiven evästämän Sventon tunnustelumatka maaliskuun alussa 1950 Fagerholmin hallituksen vielä istuessa jäikin vaille näkyviä tuloksia ³¹, Kekkosen vastanimitetty kabinetti oli heti pari viikkoa myöhemmin valmis käynnistämään uuden yrityksen. Maaliskuun 30. päivänä 1950 ulkoministeri Gartz toi Linnaan tarkastettavaksi Sundströmille lähetettävät ohjeet.

»… Suomen uusi hallitus, joka on ohjelmansa ensi kohdaksi asettanut vakaan pyrkimyksen hyvien, ystävällisten suhteiden kehittämiseen Neuvostoliiton kanssa, on valittaen ja huolestuen todennut, että jonkin aikaa sitten aloitetut neuvottelut vuoden 1950 tavaranvaihdosta ovat tähän asti jääneet tuloksettomiksi. Suomen hallitus hartaasti toivoo, että kauppa Neuvostoliiton kanssa, joka on Suomelle ensiluokkaisen tärkeä, (kursivoitu kohta yliviivattu), voisi jatkua ja kehittyä. Sen vuoksi hallitus esittää, että Neuvostohallitus tahtoisi suopeasti harkita keinoja kauppaneuvottelujen jatkamiseksi, (kursivoitu kohta yliviivattu ja korvattu: Neuvostoliiton hallitus harkitsisi, voitaisiinko lähitulevaisuudessa jatkaa kauppaneuvotteluja) positiivisen tuloksen ja tyydyttävän sopimuksen saavuttamiseksi. Lisäksi huomattava sopimuksen viivästymisen johdosta Suomen teollisuuden toimitusohjelma jää epämääräiseksi ja toimitusajat pitenevät, mikä omiaan heikentämään Suomen kykyä suorittaa Neuvostoliitolle sen mahdollisesti haluamia taloudellisia palveluksia, (kursivoitu kohta yliviivattu ja korvattu: tavaratoimituksia).» ³²

Ulkoministerille presidentti perusteli tarkistuksiaan sillä, että alkuperäinen luonnos oli tietyiltä kohdin laadittu liian nöyristeleväksi ja seuraamuksiltaan vaaralliseksi. Kauppasopimuksen elintärkeyden korostaminen saattoi tarjota aseen venäläisten käsiin. Suomalaisten taas piti varautua tulemaan tarvittaessa toimeen huomattavasti pienemmälläkin idänkaupalla. Paasikiven tahdon mukainen sähke lähetettiin Sundströmille seuraavana päivänä.³³

Tällä kertaa vastaanotto Moskovassa oli myönteinen ulkoministeri Vyšinskin ilmoittaessa jo muutamaa päivää myöhemmin (8.4.1950) Suomen lähettiläälle, että kauppaneuvottelut voitiin jälleen aloittaa. Yksiselitteistä syytä Stalinin ohjeisiin perustuvaan kannanmuutokseen ei toistaiseksi tiedetä. Oma osuutensa ilmeisesti oli Suomessa tapahtuneella hallituksenvaihdoksella Kremlin kannalta »positiivisempaan» suuntaan. Kekkonen oli tullut pääministeriksi ja sosiaalidemokraatit jääneet syrjään, mikä tilanne »hajota ja hallitse» -periaatteen mukaisesti iski kiilaa näiden puolueiden välille.

Moskovassa tiedettiin myös Suomen kaupallisten länsiyhteyksien lujittumisesta, brittien kanssa tehtiin kauppasopimus, lännestä saatiin korvaavaa öljyä ja metallikin etsi avauksia. Kimmo Rentola on lisäksi – mielestäni perustellusti – kiinnittänyt huomiota parhaillaan suunnitteluvaiheessa olleeseen Korean sotaan. »Kun näköpiiriin nousi sota, oli kaiken varalta viisasta ommella kiinni avoimena repsottanut Suomen suunta. Stalin tapasi Pohjois-Korean diktaattorin Kim II Sungin 10. huhtikuuta 1950; toisin sanoen Korean ja Suomen ratkaisut tehtiin samoina päivinä. Niiden yhteyteen viittaavat myös Stalinin puheet kauppasopimusta solmittaessa.» ³⁴ Suomeen kohdistunut lehdistö- ja radiopropaganda laimeni myös oleellisesti huhtikuun puolivälistä alkaen.

Paasikiven reaktio Moskovasta kantautuneeseen tietoon oli kaksijakoinen. Yhtäältä kauppaneuvottelujen aloittaminen näyttäytyi suhteiden paranemisen kannalta hyvänä merkkinä, joka samalla osoitti, ettei Kremlissä pantu ratkaisevaa painoa Suomen kommunistien hallituksenvastaisille hyökkäyksille. Sotakorvausten loppuessa viennin jatkumisella Neuvostoliittoon oli – ei vähiten työllisyyden kannalta – maan talouselämälle tärkeä merkitys.

Toisaalta tuoreet kokemukset todistivat Neuvostoliiton arvioivan taloudellisia kysymyksiä poliittisesta näkökulmasta ja saattavan milloin tahansa kieltäytyä kauppasopimuksen jatkamisesta. Siksi suomalaisten tulisi noudattaa varovaisuutta idänkaupan laajentamisessa ja varautua turvautumaan tarvittaessa myös muihin vaihtoehtoihin. Tasapainoiseksi ratkaisuksi Paasikivi arvioi, että Suomen ulkomaankaupasta noin 20 % suuntautuisi Neuvostoliittoon.³⁵

Kauppavaltuuskunnan johtoon Kekkonen oli ensin ajatellut entistä pääministeriä Mauno Pekkalaa, mutta uuden ulkoministerin Gartzin asetuttua vastahankaan tehtävä uskottiin kauppaministeri Sakari Tuomiojalle. Pekkala ja hänen puoluetoverinsa eduskunnan varapuhemies Toivo Kujala hyväksyttiin kuitenkin delegaation jäseniksi haluttaessa osoittaa vastapuolelle, ettei Suomen poliittinen johto syrjinyt kansandemokraatteja ja kommunisteja. Varsinaisissa neuvotteluissa heidän roolinsa jäi kuitenkin isäntäväen osoittaman yliolkaisuuden vuoksi täysin toissijaiseksi.³⁶

Moskovaan matkustaneelle valtuuskunnalle ulkomaankauppaministeri Mensikov esitti 29.4.1950 loppuvuoden kattavan tavaranvaihdon lisäksi pitkäaikaista, viisi vuotta (1951-1955) kestävää runkosopimusta. Kotimaassa käynyt delegaation jäsen, vuorineuvos Wilhelm Wahlforss korosti Paasikivelle venäläisten erityisesti tarvitsevan laivoja, koska heidän omat telakkansa olivat »kiinni» sotalaivaston töissä. Suomesta he tiesivät sotakorvauskokemusten nojalla saavansa kelpo aluksia. Presidentti puolestaan valoi öljyä laineille toistaen epäilyksensä. »Se on juuri vaikea asia, että sotkevat politiikkaa kauppaan. Voivat tehdä sen milloin tahansa ja sanoa irti sopimuksen.»³⁷

Varsinaiseen aggressioon Paasikivi ei kuitenkaan uskonut Neuvostoliiton ryhtyvän Suomea vastaan ilman Euroopassa puhkeavaa suursotaa. Tietysti nähtäisiin mielellään tämänkin maan tulevan paikallisen viidennen kolonnan avulla bolsevisoiduksi, mutta sen hyväksi tuskin turvauduttaisiin väkivaltatoimenpiteisiin. Ne tuottaisivat varmasti suuria vaikeuksia osittain siksi, että Suomen kansa nyt oli sellainen kuin oli. Miehityksen tapahtuessa alettaisiin maailmalla voimakas neuvostovastainen kampanja käyttämällä tarkoitukseen Suomen Pankin ulkomaisia saatavia.

Niinpä Paasikiven mielestä Neuvostoliiton suurimpana intressinä täällä – rauhan vallitessa – oli se, ettei Suomesta muodostuisi hyökkäystukikohtaa sitä vastaan. »Me emme kuulu itään, mutta juuri tästä syystä emme myöskään poliittisesti (kurs. – T.P.) länteen.» Tietenkään venäläisiä kohtaan ei pitänyt esiintyä haastavasti tai antaa aihetta väitteisiin, että heidän uskonveljiään, kommunisteja, täällä vainottaisiin tai sorrettaisiin. ³⁸ Presidentin pyynnöstä Gripenberg teki Tukholmaan palattuaan keskustelusta selkoa myös ulkoministeri Undenille keskittyen lähinnä luonnehtimaan Suomen ja Neuvostoliton suhteissa havaittua paranemista. ³⁹

Moskovan kauppaneuvottelut pysähtyivät toukokuun alussa paikoilleen Suomen yleislakkokriisin vuoksi. TASSin edustaja Helsingissä V. P. Hatuntsev saattoi pääministerin sihteerin Ahti Karjalaisen tietoon tuloksia syntyvän vasta hallituksen saatua luottamuslauseen. Hän ilmaisi avoimesti epäluulon, että kauppasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Suomeen muodostettaisiin uusi, Neuvostoliittoon torjuvammin suhtautuva ministeristö. Helsingin sisäpoliittisen kriisin lauettua ainakin toistaiseksi F-sopimukseen myös Moskovan neuvottelut nytkähtivät jälleen liikkeelle.⁴⁰

Juhani Suomi katsoo Kekkosen ja Tuomiojan sopineen alustavasti jo ennen kauppavaltuuskunnan lähtöä Moskovaan pääministerin saapumisesta sinne jossakin vaiheessa. Toukokuun alussa Tuomioja sitten kehottikin ystäväänsä »sondeeraamaan» Helsingissä matkan toteuttamisedellytyksiä. Sopivin vierailuajankohta olisi sopimuksen allekirjoitustilaisuus.⁴¹

Vitkastelematta Kekkonen otti asian esille Paasikiven kanssa. Presidentin mielestä »Tuomiojan ajatusta» oli syytä noudattaa. Tilanne muistutti kesää 1940, jolloin arvovaltanäkökohtia korostaneet venäläiset olivat pitäneet hyvin tärkeänä kauppa- ja teollisuusministeri Väinö Kotilaisen saapumista Moskovaan allekirjoittamaan kauppasopimusta. ⁴² Kekkosen tuli kuitenkin visusti pidättyä koskettelemasta mitään maan elinkysymyksiä. ⁴³

Lounastaessaan muutamaa päivää myöhemmin lähettiläs Savonenkovin luona Kekkonen ilmaisi valmiutensa saapua Moskovaan kauppasopimuksen allekirjoitustilaisuuteen, mikäli neuvostohallitus antaisi ymmärtää pitävänsä hänen matkaansa toivottavana. Savonenkovin raportoitua Kekkosen aloitteesta Moskovaan ulkoministeri Vyšinski ilmoitti Stalinille – ottaen huomioon Suomessa vallitsevan poliittisen tilanteen – pitävänsä tarkoituksenmukaisena pääministerin saapumista, mikä voisi tukea hänen parhaillaan sosiaalidemokraatteja ja oikeistolaista kokoomuspuoluetta vastaan taistelevaa hallitustaan. ⁴⁴

Paasikivelle Kekkonen esitti asian siinä valossa, että Savonenkov olisi kysellyt hänen aikomuksiaan lähteä Moskovaan. Entiseen tapaan presidentti piti parhaimpana Kekkosen pysymistä kotimaassa, koska ei voitu tietää, mitä venäläiset ottaisivat Moskovassa esille. Siksi tuli varoa tekemästä aloitetta. »Mutta jos venäläiset ottavat initiativin (aloitteen – T.P.), niin Kekkosen ei ole hyvä kieltäytyä menemästä Moskovaan.» ⁴⁵ Näin pääministeri siis varoi paljastamasta presidentille omaa aktiivista rooliaan asiassa.

Jo ennen tätä keskustelua Helsingissä äitinsä hautajaisia varten käynyt Tuomioja oli suositellut Paasikivelle Kekkosen tuloa Moskovaan allekirjoittamaan kauppasopimusta. Siinäkin tapauksessa, että venäläiset ottaisivat esille joitakin aivan uusia asioita, Kekkonen olisi oikea henkilö selvittämään heille suomalaisia näkökohtia. Isänmaalliselta kannalta häneen voitaisiin kyllä luottaa. ⁴⁶ Toistaiseksi ei ole näyttöä siitä, oliko Tuomioja Linnassa suoranaisesti ystävänsä Kekkosen asialla.

Vanhemmiten työtahtiaan hidastaneen Stalinin vastaus saatiin vasta 5.6.1950, jolloin varaulkoministeri Zorin sähkötti Savonenkoville neuvostohallituksen pitävän tarkoituksenmukaisena pääministeri Kekkosen saapumista toivomuksensa mukaisesti Moskovaan viisivuotisen kauppasopimuksen allekirjoittamista varten. ⁴⁷

Varmistettuaan Kekkoselta myös presidentin uskovan istuvan hallituksen kestämiseen seuraaviin eduskuntavaaleihin saakka Savonenkov informoi saamiensa ohjeiden mukaisesti pääministeriä Moskovan suostumuksesta tämän saapumiseen. Niinpä Kekkonen kiirehti nyt viipymättä kertomaan uutisesta Paasikivelle, joka ilmaisi hyväksyvänsä matkan. »Lisäsin, että on hyvä, että Kekkonen on yhteydessä vanäläisten kanssa; kehoitin häntä edelleen pitämään yllä kosketusta venäläisten kanssa.» ⁴⁸

Stalinille Gromyko toimitti ulkoministeriössä laaditun muistion niistä keskeneräisistä asioista, jotka Kekkosen kanssa voitaisiin ottaa puheeksi. Niihin kuuluivat mm. Suomessa edelleen oleskelevat neuvostoliittolaiset »sotarikolliset», Pariisin rauhan rajoitukset ylittävän sotamateriaalin luovuttaminen, Ahvenanmaan kysymys (johon palataan erikseen tuonnempana – T.P.) sekä yhä rakentamatta oleva Kemijärven–Neuvostoliiton rajan välinen rata.

Diktaattorille laadittiin myös lyhyt luonnehdinta (kratkaja harakteristika) vierailulle tulevasta naapurimaan pääministeristä. Kekkosen nuoruudesta todettiin hänen kuulumisensa »profascistiseen» AKS:aan.Toisaalta hän oli Cajanderin hallituksen sisäministerinä energisesti pyrkinyt hajoittamaan »fascistisen ja saksalaismielisen» IKL:n. Sotavuosina maalaisliiton johtajiin lukeutunut Kekkonen oli noudattanut neuvostovastaista sotapolitiikkaa. Henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan häntä kuitenkin kuvattiin »energiseksi, järkeväksi, ovelaksi ja selvä-älyiseksi (trezvyi) poliitikoksi».

Fagerholmin hallituksen aikana Kekkonen oli johtanut maalaisliiton vasemmistosiipeä, joka opponoi sosiaalidemokraattista ministeristöä eduskunnassa.

»Havaittuaan Fagerholmin hallituksen tulleen taantumuksellisen sisä- ja erityisesti neuvostovihamielisen ulkopolitiikkansa vuoksi yhä epäsuositummaksi niin maan sisä- kuin ulkopuolellakin Suomen hallitsevat piirit päätyivät Kekkosen pääministeriehdokkuuteen katsoen hänet Neuvostoliiton hyväksymäksi kandidaatiksi. On perusteltua arvioida, että finanssi- ja pankkipiirien edustajana Kekkonen ei salli mitään hallitsevien piirien intressien olennaista supistamista (ustsemlenije) ja tulee – vaikkakin ilman vihamielisyyttä demokraattisia piirejä kohtaan – välttämään lähtemistä minkäänlaisten oleellisten demokraattisten muutosten tielle.» ⁴⁹

Korean sodan aattona tämä riitti toistaiseksi Stalinille. Gromykon laatimasta muistiosta hän jätti huomiotta kaikki sotilaallisiin kysymyksiin viittaavat kohdat, jotta Suomessa ja sen läntisissä naapurimaissa ei syntyisi »tarpeetonta» levottomuutta. Listasta nousi neuvotteluissa esille vain »sotarikollisia» koskenut pykälä ja sekin oikeastaan siksi, että Kekkonen herätti kysymyksen Neuvostoliittoon jääneiden suomalaisten sotavankien palauttamisesta kotimaahan. Vaikka Stalin suoraviivaisen kyynisesti ehdottikin vaihtokauppaa, kummassakaan asiassa ei sittemmin – yksityistapauksia lukuun ottamatta päästy eteenpäin.

Moskovan neuvotteluissa, joissa 9.6.1950 paikalle saapunut Kekkonen sai suoranaisen valtionpäämieskohtelun, rajoituttiin niin muodoin lähes yksinomaan taloudellisiin kysymyksiin. Lähtemättä enää toistamaan keskustelujen kulkua, jota Suomi ja Rentola ovat pätevästi kuvanneet, todettakoon seuraavassa niiden keskeiset tulokset perusteluineen, joille valtuuskunta hankki myös Paasikiven hyväksynnän. ⁵⁰

Sotakorvaustoimitusten ollessa loppusuoralla runkosopimus Neuvostoliiton kanssa ratkaisisi kaiken todennäköisyyden mukaan metalli- ja ennen muuta telakkateollisuuden markkinointiongelmat pitkäksi ajaksi eteenpäin. Ensimmäisen vuoden toimitukset Suomesta arvioitiin noin 60 miljoonaan dollariin tuonnin ollessa samaa suuruusluokkaa. Nämä luvut kasvaisivat vähitellen saavuttaakseen runkosopimuksen viimeisenä vuonna (1955) 80 miljoonan dollarin rajan.

Suomen viennin maksu tapahtuisi Neuvostoliiton tavanomaisilla tavaratoimituksilla. Siten turvattiin viideksi vuodeksi eteenpäin suurelta osin viljan, rehun, sokerin, väkilannoitteen ja nestemäisten polttoaineiden tuonti. Näin Suomi saisi pitkälle jalostettujen tuotteidensa vastineeksi elintärkeitä raakaaineita joutumatta kuluttamaan niihin vapaita valuuttojaan, jotka niin muodoin säästyivät muihin tarkoituksiin. Sittemmin vuosikymmeniä kestäväksi osoittautuneelle clearing-järjestelmälle oli luotu pohja.

Moskovan neuvottelujen yhteydessä Stalin oli kiinnittänyt erityistä huomiota raaka-ainekysymykseen. »Kuinka te voitte puolustaa maatanne, jos teillä ei ole terästeollisuutta», hän kysyi, »jos sota syttyy ja rajat sulkeutuvat?» Suomalaisten hurskas toivomus, ettei Suomen ja Neuvostoliiton välinen raja koskaan sulkeutuisi, jäi vaille vaikutusta marsalkkaan. »Vieras teräs on tylsä teräs», hän virkkoi täsmentämättä, ettei kysymys ollut tuosta rajasta. Ruotsistahan Suomi teräksensä sai, ja sen rajan hän panisi kiinni, jos sota Euroopassa syttyisi. Stalin ehdotti yhteistä teräsyhtiötä, he antaisivat tilauksia ja asiantuntemusta mutta eivät tunkisi osakkaiksi, »kun te suomalaiset pelkäätte meitä venäläisiä». Näin, kuten Kimmo Rentola on todennut, J. V. Stalinia voidaan pitää Rautaruukki Oy:n syntysanojen lausujana. Puhumatta tietenkään parin viikon päässä edessä olevasta Korean sodasta Neuvostoliiton diktaattori viittasi kansainvälisen tilanteen kiristymiseen ja kehotti myös suomalaisia kiinnittämään huomiota laajoja näköaloja avaaviin taloussuhteisiin uuden kommunisti-Kiinan kanssa.⁵¹

Sittemmin Kekkonen kertoi Gripenbergille neljä tuntia kestäneen banketin olleen »suunnatonta juomista Pohjanmaan kautta». Jossakin vaiheessa hyväntuulinen Stalin oli kohottanut lasinsa myös läsnä olleelle lähettiläs Savonenkoville: »Maljanne. Mannerheimin ystävä!»⁵²

Paasikivi, joka oli Helsingistä käsin pitänyt silmällä Moskovan neuvottelujen edistymistä, piti alkuperäisistä epäilyistään huolimatta runkosopimusta tervetulleena siitäkin huolimatta, että hintojen lyöminen kiinni etukäteen useaksi vuodeksi saattoi suhdanteiden muuttuessa tuoda mukanaan myös ongelmia. Näinhän sittemmin kävikin hintojen alettua Korean sodan puhkeamisen jälkeen voimakkaasti nousta. Tärkeämpiä olivat kuitenkin positiiviset puolet. Metalliteollisuus saisi työtä, ja sopimus olisi yleensäkin omiaan edistämään Suomen ja Neuvostoliiton välien parantamista. Sitä paitsi se vahvistaisi istuvan hallituksen asemaa. ⁵³

Puheilleen kutsumaansa Uuden Suomen päätoimittajaa Lauri Ahoa presidentti pyysi vaikuttamaan siihen suuntaan, ettei kokoomus ryhtyisi kaatamaan kauppasopimuksen aikaansaanutta ja neuvostosuhteita parantanutta ministeristöä. Runkosopimus hyväksyttiin eduskunnassa 22.6.1950. Tämän jälkeen ei itänaapurin tiedotusvälineissä enää arvosteltu Kekkosen ulkopolitiikkaa. Pehmentymistä tapahtui myös kotimaisen äärivasemmiston taholla. Ihailunsekaisella kateudella Hertta Kuusinen kirjoitti 19.6.1950 isälleen Moskovaan:

»Kekkosen-kelmi se sai asemaansa aika lailla vahvistettua tuon kauppasopimuksen avulla, mutta kyllähän se – kauppasopimus nimittäin – muuten hyvä asia on.» ⁵⁴

Kesäkuun 25. päivänä 1950 käynnistyi Stalinin kanssa etukäteen sopineen Kim Il Sungin johtaman Pohjois-Korean hyökkäys kahtia jaetun maan toista osaa vastaan. Etelä-Korean vastarinnan osoittauduttua suhteellisen heikoksi hyökkääjä oli syksyn tullessa saanut haltuunsa lähes koko Korean niemimaan. Helsingissä iäkäs presidentti Paasikivi seurasi alusta alkaen tapahtumia järkyttyneenä purkaen luonaan käyneelle Gripenbergille tyytymättömyyttään länsivaltoihin, jotka eivät olleet varustaneet Etelä-Koreaa riittävällä tykistöllä ja panssarintorjunta-aseistuksella. Gripenbergin päiväkirjan mukaan

»Hän (Paasikivi æ T.P.) on politiikan ja historian alalla uskomattoman lukenut ja taitava, mutta hänellä on raju (våldsam) temperamentti, ja hän puhui nyt niin kovalla äänellä tiettyjen valtiomiesten amatöörimäisestä politiikasta, että hetken vaikutti siltä ikäänkuin hän olisi tahtonut tehdä minut vastuulliseksi vastoinkäymisistä Etelä-Koreassa. – Ajattele vain, hän huusi, minkälaista väkeä heillä on ollut maailmanpolitiikan johdossa:… Baldwin, Chamberlain, Roosevelt, Attlee, Bevin – tietämättömiä, naiiveja, helposti huijattavia. Tuntevatko he historiaa? Eivät. Tuntevatko he maantiedettä? Eivät. Osaavatko he vieraita kieliä? Eivät. Heillä on ollut yksi kyvykäs mies, Winston Churchill, mutta hänestä he hankkiutuivat eroon heti kun pahin vaara oli ohitse. Sitten he antoivat ymmärtää Etelä-Korean merkitsevän heille paljon, mutta unohtivat antaa noille onnettomille pässinpäille aseita. Jos meidän, pienten kansojen kohtaloita johtaisivat sellaiset amatöörit, loppumme olisi tullut jo aikoja sitten.»

Siinä tapauksessa, että USA kärsisi Etelä-Koreassa täydellisen fiaskon, heräsi kysymys, pystyisikö se valtaamaan maata takaisin. Vaikka presidentti kertoikin paljon ajatelleensa, oliko nyt koittamassa uusi historian ajanjakso, kommunismin kausi, hän ei silti uskonut Neuvostoliiton riskeeraavan välitöntä sotilaallista offensiivia länteen. Tästä huolimatta, jos Stalin lähtisi liikkeelle, Paasikivi ei uskonut Länsi-Euroopan maiden kestävän sitäkään aikaa, minkä Suomi piti puoliaan talvisodassa. Silti YYA-sopimuksen mukaiset sotilaalliset konsultaatiot olisivat tuolloin tuskin vältettävissä.

Loppujen lopuksi pienet maat saivat presidentin mielestä aina maksaa viulut. Onneksi Suomi ja Skandinavian maat eivät olleet Kremlin tavoiteasettelussa ensi sijalla. Vasta kommunismin päästyä valtaan ainakin kahdessa suurvallassa, esimerkiksi Ranskassa ja Italiassa, Stalin pääsisi lähemmäksi päämääräänsä, kommunistista maailmaa. Siksi hän saattoi sallia itselleen ylellisyyden kohdella Suomea hyvin. Ja jotakin kaiketi merkitsivät myös täältä saatavat tavarat. Pääasia Suomen kannalta oli, että nyt oli jälleen voitettu aikaa.⁵⁵

Yhdysvaltain Helsingin-lähettilään John M. Cabotin ajatukset kulkivat pitkälti samaan suuntaan hänen pelätessään Moskovan pakottavan suomalaiset sotilaallisiin neuvotteluihin. Turhautuneena lähettiläs merkitsi päiväkirjaansa, ettei USA voinut tehdä asialle mitään.Kansallisen turvallisuusneuvoston NSC:n kokouksessa Washingtonissa 29.6.1950 State Departmentin ulkopoliittinen neuvonantaja George F. Kennan katsoi – kenenkään väittämättä vastaan – ettei USA:n pitänyt puuttua asiaan, jos venäläiset miehittäisivät Suomen. Kennan sanoi näin ollen suoraan sen, mitä moni muu ei rohjennut ääneen lausua, ts. kyseinen pikkuvaltio ei ollut USA:lle taistelun arvoinen. Voitiin vain toivoa suomalaisten olevan valmiita pitämään puoliaan, mikä tietoisuus saattoi pidätellä myös Neuvostoliittoa. Samaa mieltä oltiin Lontoossa.

Vielä toukokuussa 1951 State Departmentissa todettiin, ettei Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen voitu pitää riittävänä syynä maailmansotaan. Offensiivi lisäisi todennäköisesti jännitystä Pohjois-Euroopassa ja ajaisi Ruotsin Naton jäseneksi, mutta kokonaismuutosta maanosan strategisessa tasapainossa se ei aiheuttaisi. Tällaisen aggression tapahtuessa USA:n ainoa toimenpide olisi »ponteva kannanotto» YK:ssa. Paras tapa ehkäistä hyökkäys olisi pysytellä edelleen hiljaa ja jatkaa varovaista Suomen-politiikkaa.⁵⁶

Korean tapahtumat johtivat Paasikiven ajatukset luonnollisesti myös kotimaan ulkopoliittisiin ja sotilaallisiin ongelmiin. Suurvaltojen välien kiristyessä hän piti jopa mahdollisena Neuvostoliiton eroamista Yhdistyneistä Kansakunnista, joissa Suomen jäsenanomus parhaillaan odotti käsittelyä. Neuvostoliiton lähtiessä satelliitteineen omille teilleen Suomen asema YK: ssa voisi muuttua hyvinkin hankalaksi. Moskova saattoi tuolloin katsoa maailmanjärjestön vihamieliseksi organisaatioksi, johon kuuluminen ei Suomen osalta käynyt päinsä rauhansopimuksen perusteella.⁵⁷

Vaikka NL:n ero YK:sta ei toteutunutkaan, tilanne säilyi silti Paasikiven mielestä ongelmallisena. Lokakuun alussa 1950 Ruotsin ulkoministeri Östen Unden ilmoitti New Yorkista maansa Helsingin-lähettilään välityksellä suomalaiselle virkaveljelleen Åke Gartzille pitävänsä mahdollisena Suomen pääsyä vielä kuluvan syksyn aikana YK:n jäseneksi. Halusiko Suomen hallitus hänen (Undenin) toimivan osaltaan asian hyväksi?

Tietämättään ruotsalaiset tulivat hyväntahtoisuudessaan asettaneeksi Paasikiven varsin hankalan dilemman eteen. Suomi oli politiikassaan pyrkinyt pysyttelemään sekä rauhan- että YYA-sopimuksen mukaisesti suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella. Ei vähiten Korean sodan vuoksi nuo ristiriidat olivat viime vuosina kärjistyneet pitkälti juuri YK:n puitteissa. Niinpä Paasikivi piti itse asiassa tervetulleena, ettei Suomen Pariisin rauhan jälkeen 1947 lähettämä jäsenanomus ollut suurvaltojen erimielisyyksien vuoksi johtanut toistaiseksi tulokseen. Parempi olisi edelleenkin pysytellä irti maailmanjärjestöstä, jossa jouduttaisiin sekaantumaan hankaliin ja vallitsevissa oloissa kenties vaarallisiinkin kiistoihin.

»Neuvostoliitto tietysti odottaisi, että kannattaisimme sitä niinkuin satelliitit, mutta sitä me emme voisi joka asiassa tehdä. Joskin me kannatamme Neuvostoliittoa kaikessa, missä se on mahdollista, olisi meidän määrättävä kantamme kussakin kysymyksessä asiallisten perusteiden mukaan ja tehtävä niiden pohjalla päätöksemme.»

Toisaalta ruotsalaisia ei mitenkään sopinut loukata. Lokakuun 16. päivänä 1950 Paasikivi hyväksyi Gartzin esittelemän luonnoksen Undenille lähetettäväksi vastaukseksi:

»Suomi antaa täyden arvon pääsylleen Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi, mistä on tehty esitys vuosikausia sitten. Kun jäseneksi otto vastaisuudessa tapahtuu, siitä tunnetaan suurta tyytyväisyyttä. Kun asia kuitenkin on viivästynyt ja tyydyttävä väliaikainen kontakti tällä välin on syntynyt, ei Suomen kannalta ole välttämätöntä, että asiaa kiirehditään, ja toivottavaa on, että kun jäseneksi otto tapahtuu, se voitaisiin toteuttaa täydessä yhteisymmärryksessä jäsenvaltioiden kesken. Nykyisessä arassa tilanteessa ei Suomen kannalta näytä olevan aihetta jouduttaa asiaa, vaan on parempi antaa luonnollisen kehityksen kulkea omaa rataansa.»⁵⁸

Vastauksen saatuaan Unden ymmärrettävästi luopui kehittelemästä asiaa pitemmälle. Jo ennen Tukholmasta tullutta tarjousta Paasikivi joutui selventämään maansa linjaa kahdelle ruotsalaistoimittajalle. Leif Kihlberg (Dagens Nyheter) ja Bo Enander (Expressen), jotka molemmat kannattivat Ruotsin liittymistä Natoon, yrittivät heikentää Suomen aseman vaarantumiseen vetoavien kotimaisten opponenttiensa argumentointia hankkimalla Helsingistä Neuvostoliiton todennäköisiä reaktioita väheksyviä lausuntoja. Vettä myllyynsä Enander sai haastattelemaltaan pääministeri Kekkoselta, jonka ympäripyöreän esiintymisen hän onnistui tulkitsemaan niin, ettei Ruotsin liittyminen Natoon vaikuttaisi ainakaan sanottavasti Moskovan Suomen-politiikkaan.⁵⁹

Paasikivi joutui asettamaan kirkon keskelle kylää korostaen luonaan käyneille ruotsalaisjournalisteille (kummallekin erikseen), ettei heidän maansa liittyessä Natoon voitu tietää, miten Venäjä reagoisi asiaan. Siksi oli parempi noudattaa Ruotsin ulkopolitiikan jo vakiintunutta linjaa. »Quieta non movere.» (Levossa olevia ei pidä liikuttaa.) ⁶⁰

Varsinaisiin poliittisiin neuvotteluihin Paasikivelle ei tarjoutunut tilaisuutta hänen osallistuessaan Alli-rouvan seurassa yhdessä Pohjolan kruunupäiden kanssa kuningas Kustaa V:n hautajaisiin Tukholmassa 8.11.-11.11.1950. Poikkeuksen muodosti uuden kuninkaan Kustaa VI Adolfin kanssa käyty kahdenkeskinen keskustelu, jossa hallitsija vakuutti Suomi-ystävyyttään ja haluaan tehdä voitavansa veljeskansan hyväksi. »Mutta kovin paljonhan minä en voi.» ⁶¹

Rasittavat seremoniat Linnassa ja Riddarholmenin kirkossa iäkäs vieras kesti hyvin. Lähettiläs Gripenbergin saaman vaikutelman mukaan hän oli »punaposkinen, rauhallinen, ystävällinen ja arvokas» sekä Alli-rouva puolestaan »hyvin pukeutunut ja todella hyvännäköinen». Vanhan koulun diplomaattia tosin jossakin määrin häiritsi presidentinrouvan pikainen lähtö heti majoittumisen jälkeen kaupungille shoppaamaan, »mitä kyllä voi pitää hieman kiireisenä – ennen hautausta».

Paasikiveen vierailu selvästi teki vaikutuksen, mitä osoittaa päiväkirjamerkintä: »Ruotsi on meidän todellisten ystäviemme maa ja kansa.» Kotiinpaluun yhteydessä presidentin tyytyväisyyttä lisäsi lähettiläs Savonenkovin saapuminen Malmin lentokentän halliin jääneestä muusta diplomaattikunnasta poiketen aina lentokoneen viereen saakka vastaanottamaan matkalaisia, mistä voitiin päätellä muuten hyvinkin epäluuloisen Moskovan hyväksyneen presidentin ensimmäisen ulkomaanvierailun. ⁶²

Suomen sotilaallisen puolustuksen kohentamiseen Paasikivi oli kiinnittänyt huomiota jo joulukuussa 1948 ehdottaessaan Enckellille asiantuntijoiden (lähinnä kenraalien Erik Heinrichsin ja Oskar Enckellin) kanssa asiasta käytäviä keskusteluja, jotka eivät tuolloin kuitenkaan toteutuneet. Käytännössä tuloksettomiksi jäivät myös puolustusvoimain komentajan kenraali Aarne Sihvon laatimat muistiot (Ks. edellä s. 29). Omaksuttua matalan profiilin linjaa kuvastaa niinikään Kekkosen tukeman Paasikiven päätös kieltää 4.6.1950 järjestettäväksi aiottu suuri valtakunnallinen paraati, jota seuraamaan kutsuttaisiin mm. ulkomaiset sotilasasiamiehet. Peruutus tapahtui siitä huolimatta, että Sihvo oli jo hankkinut suunnitelmalle puolustusministeri Tiitun luvan. Lippujuhla vietettiin edellisten vuosien tapaan »pienemmässä muodossa» presidentin pysyessä poissa.⁶³

Korean sodan puhjettua puolustuskysymys nousi jälleen esille Paasikiven mainitessa Kekkoselle aikaisemmin pitämättä jääneistä neuvotteluista. Näitä asioita tulisi kuitenkin ajatella.⁶⁴ Niinpä Kekkonen otti tehtäväkseen asettua yhteyteen Heinrichsin kanssa. Merkille pantavaa on sekä presidentin että pääministerin huomion kohdistuminen YYA-sopimuksen syntyyn merkittävästi vaikuttaneeseen kenraaliin eikä niinkään virassa olevaan puolustusvoimain komentajaan.

Kekkosen pyynnöstä Heinrichs laati 18.7.1950 valmistuneen muistion Suomen ajankohtaisesta sotilaspoliittisesta asemasta. Toisen maailmansodan aikaisesta asetelmasta poiketen Muurmannin rata oli kenraalin mielestä menettänyt huomattavan osan merkityksestään, koska se ei enää toimisi Lännen ja Idän välisenä yhdystienä. Sen sijaan Leningrad todennäköisesti joutuisi vihollisiksi muuttuneiden länsivaltojen ilmaiskujen kohteeksi. Näitä varten hyökkääjä käyttäisi Islannissa sijaitsevia tukikohtiaan, jolloin lentoreitti niin hyvin Leningradiin kuin Moskovaankin kulkisi Skandinavian ja Suomen ylitse.

Vielä suuremman vaaratekijän Suomelle toisi Heinrichsin mielestä Neuvostoliiton todennäköinen menestys Keski-Euroopassa, jossa sen maavoimat saattoivat tunkeutua aina Atlantin rannikolle saakka. Länsivallat pyrkisivät silloin Skandinaviaan tukeutuen luomaan sivustauhkan Saksan kautta etenevälle vastustajalleen. Tätä taas Neuvostoliitto ei tulisi toimettomana sallimaan. Kysymys oli yhtäältä ylilentojen estämisestä ja toisaalta länsivaltojen todennäköisesti Lounais-Suomeen – osittain myös ilmoitse – toteuttaman maihinnousun torjumisesta.

Kun Neuvostoliiton apu ei tällöin olisi toivottavaa, Suomen tulisi hyvissä ajoin ja tarpeellisessa määrin kohottaa valmiuttaan erityisesti ilmatorjunnan ja liikkuvan rannikkopuolustuksen osalta. Muussa tapauksessa selvät puutteellisuudet saattoivat provosoida Neuvostoliiton taholta tulevia vaikeasti torjuttavia ja Suomen sodasta syrjässäpysymisen kannalta arveluttavia ehdotuksia. Reservistä kutsuttavien ikäluokkien vaatetuksesta ja muista varusesineistä oli tietysti myös huolehdittava.

Heinrichs asetti niinikään kysymyksen, miten reagoitaisiin pommituksiin, jotka kohdistuisivat Neuvostoliiton yhteyksiin Porkkalaan.

»Vuokra-alueen palauttaminen meille tuntuu sen vuoksi Suomen rauhan ja neutraliteetin kannaltå katsottuna eräältä ulkopolitiikkamme nykytärkeimmistä tavoitteista. Siinä tapauksessa, että tämä pyrkimys osoittautuisi utopiaksi (mutta vasta silloin) olisi kenties syytä pyrkiä siihen, että Venäjä julkisesti sitoutuisi olla käyttämättä sille Suomen alueen ja ilma-alueen kautta taattuja yhteyksiä Porkkalaan siitä hetkestä lähtien kun sota syttyy ja kunnes Länsivallat ehkä tavalla tai toisella loukkaisivat Suomen koskemattomuutta.»⁶⁵

Luettuaan »hyvin tarkasti» Heinrichsin muistion Paasikivi kirjoitti heti samana päivänä Kekkoselle ja otti viikkoa myöhemmin Kultarannassa pidetyn presidentinesittelyn jälkeen asian puheeksi tämän ja ulkoministeri Gartzin kanssa. Armeijan kunnon kohentamisesta ei sinänsä ollut erimielisyyttä, mutta neuvottomuus vallitsi keinoista, joilla tavoitteeseen päästäisiin. Ilmatorjunnan (tutkat mukaan lukien) sekä armeijan muun aseistuksen ja varusteiden tila päätettiin selvittää. Liikkuvan rannikkopuolustuksen vahvistamisen pelättiin herättävän liikaa huomiota. Keskustelun tässä vaiheessa katsottiin voitavan kutsua sisään puolustusministeri Tiitu, joka sai tehtäväkseen käynnistää edellä mainitut selvitykset. Porkkalan statuksen muutosmahdollisuuksia Paasikivi piti hyvin epätodennäköisinä. Yhtä mieltä oltiin myös siitä, että Heinrichs, »Suomen upseerien N:o 1», olisi saatava takaisin puolustusvoimien johtoon.⁶⁶

Toisaalta Sihvoa oli vaikea noin vain potkaista menemään. Korean sodan puhkeamisen jälkeenkin hän kiinnitti valtakunnan poliittisen johdon huomiota armeijan tarpeisiin lukuisissa seikkaperäisissä muistioissa. Verrattuna laajoihin suuntaviivoihin keskittyneen Heinrichsin ehdotuksiin ne käsittelivät varusteluongelmia tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin. ⁶⁷ Kysymys ei siten viime kädessä ollut niinkään asioista kuin henkilöistä. Sota-aikaisten ansioittensa lisäksi Heinrichsiä pidettiin YYA-sopimuksen muotoilussa kykynsä näyttäneenä kenraalikunnan johtavana analyytikkona. Toisaalta vuosien mittaan hänen vain satunnainen konsultointinsa johti siihen, että yleisesti tunnustusta saanut kenraali joutui päivänkohtaisten asioiden pyörteessä helposti »unohduksiin». Virallista asemaa puolustuslaitoksessa hänelle ei enää tarjottu.

Palattuaan syksyn alussa Kultarannasta Helsinkiin Paasikivi otti Heinrichsin ja Sihvon muistiot puheeksi hallituksen keskeisten jäsenten (Kekkonen, Gartz, Vesterinen, Tuomioja, Törngren ja Tiitu) kanssa. Presidentin mukaan

»1) Meidän täytyy täyttää velvollisuutemme tekemiemme sopimusten mukaan.

2. Mitä tehokkaammin itse kykenemme täyttämään velvollisuutemme sopimusten mukaan, sen suurempi on mahdollisuus meillä pitää asiat omissa käsissämme.

3. Sen tähden armeijan pitäisi voida mahdollisimman tehokkaasti täyttää tämä tehtävä.

4. Armeijan varustamisen pitäisi tapahtua niin, ettei herätä paniikkia ja hälyä.

5. Me emme saa herättää venäläisten epäluuloja toimenpiteillämme. Jos niihin suuremmassa määrin ryhdytään, niin olisi jollakin tavalla saatettava venäläisten tietoon toimenpiteidemme tarkoitus.»

Varauksellisuudessaan presidentti ei jäänyt yksin. Kultarannassa kesällä saamansa selvitystehtävän tuloksena puolustusministeri Tiitu viittasi varustelun suuriin kustannuksiin muutenkin ahtaalla olevalle valtiontaloudelle. Tutkia ei kukaan enää myynyt. Kotimaassa niitä voitaisiin vuosittain valmistaa kaksi tai kolme 10 miljoonan markan kappalehintaan. Armeijan vaatetuksen parantamiseksi tehtäisiin mitä ehdittäisiin. Väestönsuojeluun valmistautuminen nostattaisi paljon hälyä.

Ulkoministeri Gartz tunnusti Heinrichsin ja Sihvon muistioiden »aineellisen puolen» ansiokkuuden ja tarpeellisuuden. Asiaan liittyi silti oleellisia poliittisia näkökohtia, koska venäläisten ja heitä informoivien kotikommunistien epäluuloja ei tullut herättää. Jos taas sotatarvikkeita koetettaisiin saada idästä, länsi tulkitsisi sen vihamielisyyden osoitukseksi monine hankaline seurauksineen. Vaatteita voitaisiin hankkia niin paljon kuin pystyttiin.

Sosiaaliministeri ja RKP:n puheenjohtaja Ralf Törngren nosti sitten kissan pöydälle. Näkyvät varustelutoimet olisivat vaarallisia, koska Moskova saattoi tehdä aloitteen YYA-sopimuksen 2. artiklan mukaisista konsultaatioista. Jos suomalaiset asettuisivat vastahankaan, heille olisi tuolloin helppo sanoa: »Olette itse sitä mieltä, että sodan vaara on olemassa.» Toisaalta, mitä Törngren ei tosin maininnut, korostamalla avunantomahdollisuutta Suomi joutuisi Lännen silmissä jo etukäteen vihollismaan kirjoihin. Suhteet erityisesti Yhdysvaltoihin ja Ruotsiin vaarantuisivat tällöin.

Pääministeri Kekkonen puolestaan viittasi sekä mittavan varustelun edellyttämien varojen puutteeseen että asian poliittiseen arkaluontoisuuteen. »Meidän täytyy ottaa tietoinen riski» – ts. vaatimattomasta puolustusvalmiudesta ja sen seurauksista. Julkisuudelta piilossa voitaisiin asettaa asiaa harkitsemaan ministerivaliokunta tai epävirallinen puolustusneuvosto kenraali Heinrichsin johdolla. Parempaa keinoa ei presidentti Paasikivikään löytänyt. ⁶⁸ Puolustusneuvostoajatus jäi riippumaan ilmaan eikä ministerivaliokuntakaan kokoontunut koskaan.

Valtakunnan päämiestä asia jäi vaivaamaan, ja hän palasi siihen uudelleen hallituksen ehdittyä jo vaihtua tammikuussa 1951. Keskusteltuaan ensin vanhan ystävänsä, jo eläkkeelle siirtyneen entisen ulkoministerin Carl Enckellin kanssa Paasikivi kutsui luokseen Linnaan vastanimitetyn Kekkosen toisen hallituksen johtavat ministerit. Puoli vuotta aikaisemmin vallinnut neuvottomuus ei nytkään ollut miksikään muuttunut. Vaikka yksimielisesti todettiinkin, ettei armeijaa saanut romuttaa tai päästää rappeutumaan, todella näkyviin toimenpiteisiin tilanteen parantamiseksi ei nähty sen enempää taloudellisia kuin poliittisiakaan edellytyksiä.⁶⁹

Kokonaisuutena katsoen voidaan Pekka Visurin tavoin todeta Paasikiven sotilaallisten tilanteenarvioiden perustuneen tietynlaiseen vaistonvaraisuuteen ja historiallisten analogioiden tarkasteluun. Tietonsa hän kokosi sanomalehdistä, tuttaviltaan sekä luonaan käyneiltä ulkomaisilta vierailta. Johdonmukaisesta tiedusteluelinten (ulkoasiainministeriön ja puolustusvoimien) käytöstä ei juurikaan näy merkkejä. Toisaalta tämäntapaisen materiaalin saantiin liittyivät omat vaikeutensa. Erityisesti Neuvostoliittoon kohdistuvan tehokkaan tiedustelun käynnistämistäkin pidettiin jo a priori vaarallisena. ⁷⁰

Taloudellisesti Korean sodan aiheuttama kysyntä kiihdytti Suomen vientituotteiden menekkiä maailmanmarkkinoilla siinä määrin, että jo kehittymässä ollut joukkotyöttömyys kääntyi nopeassa tahdissa täys- ja ylityöllisyydeksi. Suurelta osin poliittisesti sävyttyneitä lakkoja ei toukokuun 1950 F-sopimus pystynyt kuitenkaan ajan mittaan estämään. Palkkapaineen noustessa uudelleen vahvistui viimein käsitys, ettei porvarillinen vähemmistöhallitus kykenisi hallitsemaan tilannetta. Työrauhan säilymisestä huolestunut STK järjesti 21.7.1950 SDP:n ja maalaisliiton edustajien neuvottelutilaisuuden pohjan luomiseksi näiden puolueiden yhteishallitukselle. Aktiivisesti esiintyivät tällöin 1930-luvun punamullan arkkitehdit Väinö Tanner ja Juho Niukkanen, jotka talouden tasapainottamista ajatellen kannattivat paluuta vanhalle koetulle linjalle.

Yritystä vastaan asettui ennen muuta ulkopoliittisin perustein Urho Kekkonen, joka suositteli kaikkien puolueiden – SKDL mukaan lukien – muodostamaa hallitusta. Taustana oli Moskovassa »amerikkalaisten kätyreinä» pidettyihin sosiaalidemokraatteihin kohdistunut voimakas epäluuloisuus, jota Lasse Lehtisen mukaan vahvistivat SDP:n asevelisiiven kontaktit USA:n lähetystöön ja puolueen CIA:lta saama dollarituki, joista MGB todennäköisesti oli selvillä.

Paasikivelle Kekkonen perusteli kantaansa: »… minulla on tällä hetkellä se kuva, että minä en tule olemaan mukana tässä (punamulta) hallituksessa. Käsitykseni näet on, että kun maailmanpoliittinen tilanne on niin kriittinen kuin se on (Korean sodan tähden), ja nykyisen hallituksen toimesta on saavutettu suhteiden stabilisoituminen itään, ei olisi opportuunia ryhtyä kokeilemaan hallituskokoomuksella, joka voisi saada osakseen ikävämmän vastaanoton kuin nykyinen. Ja jos lisäksi länsi tulkitsisi hallituksenvaihdon merkiksi ‘jäykistymisestä’, kuten nykyisen propagandan aikana helposti voi sattua, ei vaikutus meille olisi suinkaan edullinen.»

Pelkästään sosiaalidemokraattien tulo mukaan hallitukseen saatettiin Moskovassa tulkita juoneksi, jonka toteuttamista oli tahallaan viivytetty, jotta ensin saataisiin katon alle Neuvostoliiton kanssa solmittu edullinen runkosopimus. Toisaalta Kekkonen tuskin itsekään luotti kaikkien puolueiden kabinettia koskevan ehdotuksensa läpimenoon tietäessään kommunistien kieltäytyvän tulemasta samaan hallitukseen kokoomuksen kanssa. ⁷¹

Presidentti puolestaan halusi Kekkosen kabinetin jatkavan seuraavan vuoden eduskuntavaaleihin saakka. Eikö taloudellisia asioita voitaisi hoitaa hallitusta muuttamatta? Vaikka SKDL:n mukaantuloa ei voitukaan ennakolta sulkea pois, heidän jyrkän linjansa vuoksi kuvioon liittyi myös monia käytännön asioiden hoitoa hankaloittavia tekijöitä. Kekkosen ajatuksella itsensä »säästämisestä» oli tosin puolensa. Olihan hän, Paasikivi, itse jo v. 1918 puhunut Rolf Wittingille pienen maan tarvitsevan kaksi »garnityyria» valtiomiehiä, joista toiset olisivat virassa ja toiset »jäissä» tilanteen vaihtumisen varalta.⁷²

Toisaalta kieltäytyessään osallistumisesta hallitukseen ilman kommunisteja Kekkonen presidentin mielestä kadottaisi kannatuksensa oman kansan keskuudessa, mikä suuresti vaikeuttaisi hänen tulevia toimintamahdollisuuksiaan. Silloin Kekkonen voisi nojautua vain kommunisteihin ja venäläisiin pistimiin, ja sellaiseen hän ei isänmaallisena miehenä suostuisi. Niinpä maan kannalta täytyi pitää kaikkea muuta kuin selvänä, oliko Kekkosella edes oikeutta vetäytyä syrjään.⁷³ Hallitusremontti kaatui vihdoin SDP:n jyrkkään kieltäytymiseen tulemasta samaan ministeristöön kommunistien kanssa. Presidentti ja pääministeri olivat saavuttaneet ainakin aikavoiton.

Pitkällä tähtäyksellä rauhoittumista ei kuitenkaan päässyt tapahtumaan. Korean suhdanteen nostamat hinnat ja hallituksen toteuttama maataloustuotteiden hintojen korotus nostattivat taas lakkoherkkyyttä SAK:ssa ja sen liitoissa niin sosiaalidemokraattien kuin kommunistienkin taholla. F-sopimuksen soveltamista koskeviin tulkintaerimielisyyksiin vedoten SAK myönsi lakkolupia varsin auliisti. Porvarillisen vähemmistöhallituksen johdolla tapahtuva vasemmiston kytkeminen inflaationvastaiseen rintamaan näytti yhä vaikeammalta. SDP:n edustajien hyväksymisestä Kekkosen ministeristöön Savonenkov oli avustajineen useaan otteeseen varoittanut kabinetin jäseniä. Neuvostoliitto ei kävisi kauppaa vihamiehen kanssa samalla tavalla kuin ystävän.

Paasikiveä tilanne harmitti. Moskovan kanssa saattoi tulla vaikeuksia kaupan lisäksi muillakin aloilla kuten YYA-sopimuksen soveltamisessa, venäläisten »sotarikollisten» luovuttamisessa jne. Oikeudesta päättää hallituksen kokoonpanosta tuli tietenkin pitää kiinni, mutta ei ollut syytä ehdoin tahdoin aiheuttaa ristiriitoja silloin kun niitä voitiin välttää oikeuksista luopumatta. Lyhytnäköisiin puolueriitoihin ja palkkakiistoihin rajoittunut kansa ei kyennyt mieltämään laajoja yhteyksiä. Jos hallituksen kokoonpanoon puututtiin, kommunistien mukaantulo oli venäläisten painostuksen lisääntyessä ja maailmantilanteen kärjistyessä lähellä. Siksi tuli koettaa selvitä kabinettia muuttamatta kesän 1951 eduskuntavaaleihin saakka. Jos kommunistien kannatus vähenisi, voitaisiin silloin muodostaa enemmistöhallitus ilman heitä. Joka tapauksessa olisi voitettu aikaa. Tätä Paasikivi – tosin ilman näkyvää vaikutusta – tähdensi myös perinteiselle sosiaalidemokraattiselle keskustelukumppanilleen K.-A. Fagerholmille.

»Näyttää siltä, että meillä ei ollenkaan ymmärretä, mistä oikein on kysymys. Meillä pitäisi kansan ymmärtää asiat ilman että niistä selvästi puhutaan. Sillä meillä on sellaisia asioita, jotka koskevat suhdettamme kommunisteihin ja Venäjään, joista ei voi julkisesti ja selvästi puhua, vaan jotka tulee ymmärtää ilman puhettakin.» ⁷⁴

Presidentti antoi osaltaan suostumuksensa siihen, että puhemies Fagerholm pääministeri Kekkosen pyynnöstä kutsui eduskunnan koolle jo 25.8.1950. Nämä ns. »mätäkuun valtiopäivät» hyväksyivät porvaripuolueiden äänin (101-85) hallituksen tiedonannon, jossa moitittiin ankarin sanoin F-sopimusta, kuvailtiin hallituksen taistelua hintojen nousua vastaan ja uhattiin turvautumisella palkkasäännöstelyyn, jollei työrauhaa muuten saataisi palautetuksi.

Kokoomuksen asettumisen hallitusrintaman tueksi Paasikivi varmisti puolueen johtohenkilöille pitämässään puhuttelussa. ⁷⁵

Vasemmistolle tappio oli liikaa SDP:nkin siirtäessä nyt taistelunsa painopisteen lakkoihin, vaikka kärjessä tietenkin esiintyi SAK liittoineen. Kolme päivää eduskumaäänestyksen jälkeen alkoi valtakunnallinen metallilakko. Raskas puuteollisuus seurasi esimerkkiä 8.9.1950 ja työtaistelut levisivät nopeasti muillekin aloille. Syyskuun jälkipuoliskolla lakossa oli jo lähes 118 000 työntekijää, ts. enemmän kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Huolestunut Paasikivi pysytteli informoituna tilanteen kehityksestä mutta korosti samalla, ettei hän presidenttinä voinut siihen sekaantua. Vastuu kuului hallitukselle. ⁷⁶

Lakkokehitystä seurattiin myös itärajan takana. Stalinille 12.9. osoittamassaan muistiossa Gromyko raportoi Kekkosen maininneen Savonenkoville lakkojen saattavan haitata sotakorvaussuorituksia ja vastasolmitun suomalaisneuvostoliittolaisen kauppasopimuksen täyttämistä. Pääministeri oli puhunut samasta asiasta myös julkisuudessa. Gromykon mukaan lakot saattoivat kylläkin häiritä sotakorvauksia mutta vasta lokakuusta lähtien, koska syyskuun toimituksista Suomi oli jo huolehtinut. Vasta 1.1.1951 voimaan astuvaan runkosopimukseen lakot eivät toistaiseksi vaikuttaneet lainkaan.

»Ottaen huomioon, että mitä tahansa meidän taholtamme Suomen hallitukselle tulevaa esitystä, jossa osoitettaisiin tyytymättömyyttä käynnissä olevia lakkoja kohtaan, voitaisiin sosiaalidemokraattien taholla käyttää hyväksi SNTL:n ja myös viisivuotisen kauppasopimuksen NL:n kanssa solminutta Kekkosen hallitusta vastaan SNTL:n Ulkoministeriö katsoo tarkoituksenmukaiseksi olla nykyoloissa (v nastojaseje vremja) tekemättä mitään diplomaattisia esityksiä Suomen hallitukselle.» ⁷⁷

Vaikka diktaattorin vastausta ei olekaan löytynyt, Neuvostoliiton jatkotoimenpiteiden puuttumisen voi katsoa osoittavan MID:n ehdotuksen tulleen hyväksytyksi.

Paasikiven tarkoin seuraama valtakunnan talouspoliittinen tilanne kärjistyi lokakuussa SAK:n ilmoittaessa 22.10.1950 alkavasta yleislakosta, jollei työmarkkinakiisroissa siihen mennessä päästäisi ammattiyhdistysliikettä tyydyttävään ratkaisuun. Tilannetta kuvastaa se tosiasia, ettei edellisestä yleislakkouhkauksesta tuolloin ollut kulunut vielä viittäkään kuukautta. Sakari Tuomiojan tilalle vastikään nimitetty uusi kauppa- ja teollisuusministeri Teuvo Aura onnistui kuitenkin neuvottelemaan työmarkkinaosapuolten kanssa ns. A-sopimuksen, jonka avulla yleislakko saatiin estetyksi. Asiasta sivussa pysyneelle Paasikivelle uutinen luonnollisesti oli hyvin tervetullut. ⁷⁸

Hallituksen vaikeudet eivät silti loppuneet. Marraskuussa esitettyä uutta vakautusohjelmaa seurasi kokoomuksen välikysymys, josta puolue sai Paasikiven moitteet. ⁷⁹ Kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien voimat eivät kuitenkaan riittäneet kaatamaan SKDL:n tukemaa Kekkosen hallitusta. Kaikesta huolimatta pääministerin omassakin puolueessa havaittiin työlästymisen ja murenemisen merkkejä Viljami Kalliokosken ja Juho Niukkasen ajaessa ministeristön pohjan laajentamista punamullan suuntaan. Kekkonen turvautui nyt vanhaan ajatukseensa kaikkiin eduskuntapuolueisiin nojaavasta hallituksesta. Paasikivikin antoi ryhmien ymmärtää pitävänsä tätä kakkosvaihtoehtona, jollei Kekkosen kabinetti kestäisi kesän eduskuntavaaleihin saakka.

Hanke kuitenkin kaatui sosiaalidemokraattien jyrkkään kieltäytymiseen lähtemästä samaan hallitukseen kommunistien kanssa. Presidentin Fagerholmiin kohdistama taivurteluyritys jäi tuloksettomaksi. Kun myös edistyspuolue ja RKP alkoivat osoittaa merkkejä kyllästymisestä epävarmaan taloustilanteeseen, Paasikivi oli valmis suosittelemaan Kekkoselle tämän johtaman, maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien (ynnä pienpuolueiden) varaan rakentuvan enemmistöhallituksen muodostamista. Kieltäydyttyään ensin ulkopoliittisista syistä tehtävästä Kekkonen viimein taipui – ei vähiten presidentin vetoomusten vuoksi – aloittamaan neuvottelut sosiaalidemokraattien kanssa.

Ratkaisu tapahtui siitäkin huolimatta, että NKP:n Helsingissä toimivien edustajien varoitusten lisäksi myös Pravda näki hankkeen takana Suomen »taantumusporvarien», SDP:n ja amerikkalaisten yhteisen salaliiton Suomen ulkopoliittisen linjan muuttamiseksi ja sen kytkemiseksi USA:n vanaveteen. Maan sisäpolitiikassa taas punamullan esteinä olivat yhtäältä vakautusohjelmaa ja toisaalta hallituspohjaa koskeneet erimielisyydet. Neuvottelut kaatuivat viimein joulun alla SAK:n sosiaalidemokraattisen johdon painostaessa SDP:n entistä tiukemmalle linjalle. Fagerholmin ehdotettua hengähdystaukoa keskusteluja päätettiin jatkaa pyhien jälkeen tammikuussa 1951. ⁸⁰

Aivan samalla tavoin kuin Fagerholmin vähemmistökabinetin aikana 1948-1950 presidentti pysyi nytkin horjumattoman lojaalina istuvalle hallitukselle tukien sitä parhaansa mukaan. Kekkosen pysyttämiseen paikallaan tarvittaessa myös punamultahallituksen johdossa tähtäsi osaltaan Paasikiven vanhan ystävänsä Vesterisen kanssa 3.12.1950 käymä keskustelu.

»Minä sanoin, että Kekkonen on tällä hetkellä se mies, joka minun jälkeeni olisi paras presidentiksi. Mutta hänen pitäisi hillitä kunnianhimoansa niin, että se ei sokaise hänen ajatustaan. Hän panee miltei yksinomaisen painon venäläisten kannatukselle. Omassa kansassa hänellä ei ole nykyään kannatusta muuta kuin omassa puolueessaan eikä siinäkään kokonaisuudessaan. Mutta Suomen presidentti ei ole eikä saa olla ainoastaan venäläinen kuvernööri. Kekkosen pitäisi hankkia kannatusta oman kansan keskuudessa.» ⁸¹

Näin Paasikivi yhtäältä ilmaisi Kekkosen puoluetoverille pääministeriin kohdistuvan kannatuksensa tehden kuitenkin samalla selväksi, ettei enemmistöhallituksen muodostamisen pitäisi enää antaa kaatua ulkopoliittisiin esteisiin.

Ongelmia riitti silti pienemmissäkin asioissa vanhuuden alkaessa tehdä tenää. Tietynlaiseksi rasitteeksi presidentille muodostui marraskuun loppuun (27.11.1950) osunut 80-vuotispäivä. Valmisteluiltaan se muistutti pitkälti viisi vuotta aikaisemmin noudatettua vähäeleistä linjaa. ⁸² Jälleen päivänsankari torjui Kekkosen tekemän ehdotuksen hallituksen ja eduskunnan nimissä järjestettävästä kansalaisjuhlasta. »En halua kuunnella teidän tyhmiä puheitanne minulle.» Virassa yhä jatkavan miehen juhliminen oli muutenkin riskialtista, »koska ei voi tietää, mitä tyhmyyksiä minä vielä ehdin tehdä». ⁸³

Merkkipäivänään presidentti joutui kuitenkin ottamaan vastaan eduskunnan puhemiehistön, hallituksen, ylimmän sotilasjohdon sekä KO:n ja KHO:n edustajien kunniakäynnit. Norjan lähettiläs toi Pyhän Olavin ritarikunnan suurristin ketjuineen. Juhlinnan kohde selvisi näin vain pari tuntia kestänein seremonioin merkkipäivästä, jolle lehdistö ja radio luonnollisesti omistivat runsaasti huomiota. »Kyllä minua nyt on kehuttu niin että hävettää. Mutta se kuuluu tähän virkaan.» Poliittisista haastatteluista presidentti kieltäytyi mutta otti kuitenkin vastaan Dagens Nyheterin K. A. Thunbergerin ja Nya Pressenin Inger Lindmanin, joille hän kertoili elämänsä vaiheista. Uteliaan naisreportterin kysymykseen presidentin privaattielämästä tämä vastasi lyhyesti sitä olevan viran luonteesta johtuen hyvin vähän.

Osaltaan merkkipäivää varjosti vanhimman tyttären Annikin vain pari vuorokautta aikaisemmin tapahtunut menehtyminen syöpään Helsingin Diakonissalaitoksella, jossa Alli-rouva (miehensä menettelystä poiketen) oli loppuaikoina päivittäin käynyt potilasta katsomassa. Tyttären useita kuukausia kestäneen sairaalavaiheen kuluessa JKP vieraili hänen luonaan vain kerran, mitä Carl Enckell piti osoituksena Paasikivelle ominaisesta »suuresta egoismista». Lapsista oli nyt jäljellä enää isälle suhteellisen etäiseksi jäänyt hammaslääkäritytär Wellamo Am-Wuorinen. ⁸⁴ Sitä läheisemmiksi vanhalle herralle tulivat molemmat lapsenlapset: Ruotsissa lääkäriksi opiskeleva Juhani (Juhani Paasikiven poika) sekä Englantiin v. 1954 avioitunut Sinikka Couchman (Varma Paasikiven tytär).

Annikin poismenon jälkeen päiväkirjaan tuli merkintä: »Minulle sattuu nyt monta raskasta tapausta yhteen aikaan – matka Tukholmaan, Annikin kuolema, minun syntymäpäiväni ja itsenäisyyspäivä.» Erityisesti vanhaa presidenttiä oli huolestuttanut viimeksi mainittu koettelemus koko päivän jatkuvine seremonioineen. »Jaksoin kuitenkin hyvästi.» Positiivista elämystä merkitsi käynti Järvenpäässä Jean Sibeliuksen 85-vuotispäivillä 8.12.1950. »Tulenheimon kanssa annoin hänelle Suomen Valkoisen Ruusun suurristin jalokivet ja Kulttuurirahaston johtajien kanssa Kulttuurirahaston adressin ja kultamitalin. Puhelimme kauan aikaa Sibeliuksen kanssa. Intelligentti mies.» ⁸⁵

Toisenkin suomalaisen merkkihenkilön, Gustaf Mannerheimin, Paasikivi tapasi noina viikkoina viimeisen kerran. Muistelmakirjan sisältöön ja sen mahdollisesti herättämiin reaktiohin ei enää puututtu. Uupuneen ja heikolta näyttäneen marsalkan käydessä Linnassa 15.9.1950 keskustelun aiheena oli hänen adjutanttinsa majuri Lindemanin ylentäminen everstiluutnantiksi. Paasikiven huomauttaessa Sihvolta saamiinsa tietoihin nojautuen monien sijoittuvan vielä Lindemanin edelle hän sai tiukan vastauksen. »Se ei merkitse mitään. Lindeman on Suomen Marsalkan adjutantti.» Antamatta mitään lupauksia Paasikivi lykkäsi asian Sihvolle.

Mannerheim ihmetteli myös, ettei kenraali Vilho Petter Nenosta ollut valittu Suomen Akatemian jäseneksi samalla tavalla kuin Pariisissa oli eteviä sotilaita kutsuttu Ranskan Akatemiaan. Olihan Nenonen sentään luonut Suomen armeijan tykistön »aivan tyhjästä». Paasikivi ei vertausta hyväksynyt, koska hänen tietojensa mukaan Ranskan Akatemian jäsenille ei maksettu palkkaa kysymyksen ollessa pelkästään tittelistä. Sitä paitsi sekä Nenonen että kenraali Harald Öhquist olivat hiljattain saaneet kunniatohtorin arvon promootiossa.

Ehdotuksensa torjumisesta närkästynyt Mannerheim ihmetteli sodassa »vain erehdyksiä» tehneen Öhquistin palkitsemista hyväksymättä liioin presidentin viittausta kenraalin paljon luettuun talvisotateokseen. Sen entinen ylipäällikkö tyrmäsi kirjana, »jossa Öhquist mm. sanoo, että hän talvisodan aikana joka päivä mittasi ulkona vallitsevan lämpötilan ja kirjoitti sen muistiin». ⁸⁶

Viimeisen kerran Paasikivi tapasi Mannerheimin hautajaisvierailunsa yhteydessä Tukholmassa 8.11.1950, jolloin hän kävi Sofiahemmetissä potilaana olevan marsalkan luona. Puheet sivusivat jälleen kirjallisuutta. »Mannerheim oli aika heikko, ei ole voinut syödä ja sentähden on laihtunut. – Mannerheim sanoi lukevansa Tannerin kirjaa ( Olin ulkoministerinä talvisodan aikana. – T.P.). Ei ollut siihen oikein tyytyväinen, mikäli siinä puhutaan hänestä. Keskustelimme Mannerheimin kanssa kaikenlaista.» ⁸⁷ Ajankohtaiset ongelmat olivat selvästikin väistyneet jo taka-alalle.

Suomen poliittista elämää kauan tulehduttanut hallituskysymys sai uuden käänteen Kekkosen palattua tammikuussa 1951 Sisiliassa viettämältään virkistyslomalta. Pääministerin tulkiksi »naamioidun» matkakumppanin, Suomen Madame Pompadouriksi joskus kutsutun Anne-Marie Snellmanin herättämä moraalinen kohu ei näytä vaikuttaneen Paasikiveen. Oleellista oli saada hallitusneuvottelut jälleen käyntiin. Varsinaisena vauhdittajana toimi kuitenkin SAK, joka lyhyessä ajassa jo kolmannen kerran uhkasi yhteiskuntaa ja sen mukana myös sosiaalidemokraattista puoluetta yleislakolla. Painetta lisäsi osaltaan Virkamiesliiton varoitus edessä olevasta työtaistelusta. Näitä riskejä eivät sen enempää SDP kuin maalaisliittokaan katsoneet voivansa ottaa.

Kekkosen paluun jälkeen alkaneissa, vain pari päivää kestäneissä hallitusneuvotteluissa palkkasulku kumottiin ja palattiin indeksiehtojärjestelmään. Hyväksytty ohjelmapaperi merkitsi selvää tappiota Kekkosen syksyllä ajamalle vakautusohjelmalle. Lohdutukseksi maalaisliitolle jäivät lupaukset maidon kausihintakorotuksen jäämisestä voimaan kevään ajan ja maatalouden ostotarvikkeiden hintojen pitämisestä kurissa. Paasikivi pysytteli neuvotteluista kokonaan syrjässä. ⁸⁸

Näin oli vihdoin palattu punamultaan pohjautuvaan enemmistöhallitukseen, joka vaihtoehto oli kesällä 1948 hylätty. Vähemmistöhallitusten myrskyisien vuosien jälkeen »kansanvaltaiset puolueet» olivat kypsyneet tunnustamaan yhteistyön merkityksen. Ministerilistan laativat Kekkonen ja Skog käytännöllisesti katsoen kahdestaan. Varmistettuaan Gartzin pysyvän ulkoministerinä presidentti ei muuten puuttunut asiaan. Tammikuun 17. päivänä 1951 nimityksensä saanutta seitsemän sosiaalidemokraatin ja seitsemän maalaisliittolaisen hallitusta täydensivät RKP:n Ralf Törngren ja Åke Gartz sekä edistyksen Teuvo Aura, joskin kahta viimeksimainittua voitiin yhtä hyvin pitää ammattiministereinä. Neuvostoliiton vårominen kuvastui siinä, että varsinaisista asevelisosialisteista tuli mukaan vain Penna Tervo. ⁸⁹

Moskovan huomioonottaminen kuvastui myös Kekkosen muutamaa päivää myöhemmin pitämästä puheesta: »Omasta puolestani olen velvollinen sanomaan, että olen ollut viimeiseen saakka epäileväinen 17. päivän ratkaisun jälkeen – senhän kaikki tietävät.» Pääministerin käsienpesuyritys sai aikaan maalaisliiton veteraanin Juho Niukkasen puolueen pää-äänenkannattajan Maakansan palstoilla esittämät moitteet. Epäilyt oli nyt lopetettava ja keskitettävä kaikki voimat enemmistöhallituksen työn onnistumiseksi.⁹⁰

Kappaleen sivut: 1 2 3 4