TOINEN PRESIDENTTIKAUSI

Enemmistöhallitusten kaitsijana 1951-1953

Uudenvuodenpuheessaan Suomen kansalle 1.1.1951 – siis jo ennen Kekkosen toisen kabinetin syntyä – presidentti Paasikivi kiinnitti jälleen kerran huomiota asioiden tärkeysjärjestykseen. Väheksymättä taloudellisia ja yhteiskunnallisia ongelmia, joista voitiin esittää eriäviä mielipiteitä, tuli aina muistaa suuret peruskysymykset. Niihin kuuluivat maan itsenäisyys, vapauteen perustuva demokraattinen ja parlamentaarinen valtiojärjestys sekä lain ja oikeuden ylläpitäminen. Nämä kaikki olivat luovuttamattomia henkisiä arvoja, joita ilman elämä ei olisi elämisen arvoista.

Presidentti viittasi myös maailmanpoliittisen tilanteen kiristymiseen kylmän sodan jatkuessa ja sen muututtua Itä-Aasiassa jo »kuumaksi sodaksi». Samalla vanha herra uudisti taas vakiintuneen poliittisen »uskontunnustuksensa».

»Meillä pienillä kansoilla ei ole osaa eikä arpaa tässä suurvaltojen politiikassa. Me haluamme pysyä siitä mahdollisimman kaukana. Mutta se täyttää meidän sydämemme pelolla ja ahdistuksella, sillä vilpittömästä rauhanpyrkimyksestämme huolimatta pienet kansat voivat joutua sodan jalkoihin.» ¹

Vakavana pitämässään tilanteessa Paasikivi reagoi jyrkästi havaitsemiinsa ylitsekäymisiin. SKDL:n äänenkannattaja Vapaa Sana väitti 18.1.1951 hallituksenvaihdoksen tapahtuneen »lännen pakotuksesta». Siihen alistuen presidentti Paasikivi ja pääministeri Kekkonen olivat taipuneet ottamaan hallitukseen ne voimat, joista Neuvostoliiton julkinen sana yhä uudelleen oli varoittanut. Näin asianomaiset vaaransivat sen luottamuksen, jota he lähes ainoina Suomen porvarillisina poliitikkoina olivat idässä nauttineet. Ilta-Sanomien asetettua vielä kysymyksen, mikä »asian todellinen laita – mene tiedä – oli», presidentin sietokynnys ylittyi. Porvarillisellakaan taholla ei siis suoraan torjuttu kommunistien »hirmuisen matalaa ja tietoista valhetta».

»Tämä on hirveätä. Soitin Erkolle. Hän oli aluksi hävytön tapansa mukaan. Lopuksi tuli vähän paremmaksi. – Huono mies!!»²

Huolimatta kommunistien kotimaassa hallitusta vastaan nostamasta kampanjasta, joka sekä Paasikiven että Kekkosen mielestä saattoi vaarallisella tavalla heikentää SDP:n kannatusta, pelätty reaktio idästä jäi kuitenkin suhteellisen laimeaksi.³ Näin siitäkin huolimatta, että marsalkka Mannerheimin 27.1.1951 tapahtunut kuolema toi osaltaan juuri virkaan astuneelle hallitukselle ongelmia.

Jo heti kuultuaan marsalkan vakavasta sairastumisesta Sveitsissä Paasikivi ulkoministeri Gartzin pyynnöstä soitti Tukholmaan Mannerheimin ruotsalaiselle »henkilääkärille», professori Nanna Svartzille pyytäen tätä viipymättä matkustamaan Lausanneen potilaan luo. Sitä ennen pääministeri Kekkonen haluamatta vastustaa ajatusta – asetti kuitenkin kysymyksen matkan tarpeellisuudesta etenkään Suomen valtion varoilla. Taustana ilmeisesti oli Neuvostoliiton ja suomalaisten kommunistien reaktion pelko. Uhattuaan henkilökohtaisesti vastata kustannuksista, jos hallitus kieltäytyisi rahoittamasta professorin matkaa, Paasikivi ja Gartz ajoivat tahtonsa läpi. Svartzin ehdittyä perille kävi kuitenkin ilmi, ettei ansioituneiden sveitsiläislääkärien hoitaman potilaan henki ollut enää pelastettavissa.⁴

Kuolinviestin kantauduttua kotimaahan puolustusministeri Skog tiedotti siitä Paasikivelle, joka tyytyi toteamaan »meidän kaikkien vuoron tulevan aikanaan». Yleisradio järjesti 28.1.1951 suruohjelman, jossa muistosanat lausui Tasavallan presidentti. Musiikkinumeroiden lomassa puhuivat lisäksi pääministeri Kekkonen, puolustusvoimain komentaja Sihvo sekä ruotsinkielisessä lähetyksessä tri Eirik Hornborg. Lähipäivien aikana myös lehdistö äärivasemmiston äänenkannattajia tietenkin lukuun ottamatta – osoitti marsalkan elämäntyölle runsaasti positiivista huomiota, mihin Paasikivi oli tyytyväinen:

»On hyvä, että tämä on muodostunut suureksi kansalliseksi asiaksi. Se herättää kansaa ja nostaa isänmaallista mieltä ja isänmaallista henkeä. Sitä me tarvitsemme. Että lehdistökirjoituksissa liioitellaan ja ammutaan yli, ei tee mitään. Se on tavallista ja tässä tapauksessa se voi olla hyvä.»⁵

Päiväkirjaan tuli silti marsalkan toimintaa koskenut varsin kriittinen »tilin­ päätös», jonka luonnetta kuvasti jo otsikko »Mannerheim ei osoittanut aivan suurta kaukonäköisyyttä». Seuranneissa parissakymmenessä »punktissa» marsalkka sai ensinnäkin moitteet siitä, ettei hän oivaltanut Saksan merkitystä Suomen itsenäistymisprosessissa, vaikka »1917-18 jokaisen suomalaisen piti ymmärtää, että Suomi ainoastaan Saksan avulla… voi saavuttaa itsenäisyyden… Saksa kasvatti jääkärit ja antoi meille aseet. Saksa pakotti bolsevikit tunnustamaan meidän itsenäisyytemme. Olisi ollut kevytmielisyyttä olla ottamatta Saksalta apua – Goltzin divisioona – sellaisessa aivan epävarmassa asemassa, jossa Suomi silloin oli.»

Toisaalta Paasikivi myönsi maalle edulliseksi, että Mannerheim saattoi keisarillisen Saksan luhistuttua vuorostaan ottaa valtakunnan ohjakset käsiinsä. Näin osoittautui todeksi se, että pieni kansa tarvitsi tilanteen vaihtumisen varalta kaksi »garnityyria» valtiomiehiä. Silti kenraali erehtyi pahoin uskoessaan valkoisten voittoon Venäjän kansalaissodassa. Tätähän Paasikivi itsekin oli kauan pitänyt todennäköisimpänä vaihtoehtona, mitä seikkaa hän ei nyt katsonut aiheelliseksi tuoda esiin. Niinikään »unohtaen» oman silloisen ajattelunsa Paasikivi liitti Mannerheimin syntilistaan myös Itä-Karjalan anneksiohankkeen sekä 1918 että 1941. Läheisen yhteistyönsä marsalkan kanssa ns. pohjoismaisen suuntauksen ajamisessa 1930-luvulla hän jätti niinikään mainitsematta.

Toisen maailmansodan osaltakin riitti kritiikkiä. Vaikka Mannerheim olikin vastustanut Erkon politiikkaa, hänen perustelunsa oli Paasikiven vahvasti yksinkertaistavan tulkinnan mukaan väärä:

»Vielä 1949-50 Mannerheim sanoi minulle, että hän vastusti sotaa 1939 sen tähden, että puolustuslaitos ei ollut meillä kunnossa. Hän vielä nyt katsoi, että me voisimme kestää sodan Venäjää vastaan, jos puolustuslaitoksemme olisi kunnossa. Tämä on merkillinen ajatus – lapsellinen! Totta kyllä on, että hän syksyllä 1939 oli sotaa vastaan.»

Myöhempiä vuosia koskevia »punkteja» leimaavat yhtä lailla säröilevät henkilösuhteet, jotka osaltaan heijastuvat myös Paasikiven muistikuvien tarkoitushakuisuudessa:

»Sodan alusta 1941 aina syksyyn 1943 Mannerheim ei yhtään kertaa soittanut minulle kaupungissa käydessään eikä muutenkaan millään tavalla ottanut kosketusta minuun, sillä hän tiesi, että minä olin sotaan nähden toisella kannalla kuin hän. Tämä on merkillistä. Se johtui siitä, että Mannerheim päinvastoin kuin monet luulevat oli hyvin kunnianhimoinen ja itserakas ja omakeskeinen. Hän ei myöskään millään tavalla tahtonut ryhtyä epäpopulärisiin asioihin. Hän oli kovasti kansansuosion tarpeessa.»

Tavatessaan maaliskuussa 1944 Moskovasta palanneen valtioneuvoksen marsalkka oli antanut ymmärtää olevansa rauhankysymyksessä tämän kanssa samaa mieltä, mutta ei tahtonut ylipäällikkönä ryhtyä aktiivisesti toimimaan asian hyväksi.

Katkerana Paasikivi jaksoi niinikään yhä muistella Mannerheimin pudottaneen hänet pois syyskuussa 1944 Moskovaan lähteneestä valtuuskunnasta ja tarjonneen hänelle pääministerintehtävää vasta eduskunnan »pakottamana» saman vuoden marraskuussa. Senkin jälkeen pessimismiin taipuvainen presidentti oli »kaiken vastuun» yksin kantamaan joutuneen pääministerinsä mielestä osoittanut riittämätöntä solidaarisuutta tätä kohtaan. »Tämä oli tosiaan puolustamatonta menettelyä Mannerheimin puolelta.»

»Mutta kaikesta tästä huolimatta meidän tietysti on tunnustettava, että Mannerheim on tehnyt suuria tekoja Suomen hyväksi. Suurin kenties on se, että hän v. 1918 kukisti kapinan. Sillä jos punaiset olisivat voittaneet, niin Suomen kohtalo olisi voinut olla aivan toinen. Myös talvisota on hänelle suuri arvo, vaikka itse sodassa hävisimme ja menetimme Karjalan ym. Mutta kun siihen jouduimme, niin se oli käytävä.

Vielä kuolemansa jälkeen Mannerheim tekee palveluksen maalle, sillä hänen kuolemansa johdosta Suomen kansan mieli käännetään isänmaallisiin asioihin ja sitä me tarvitsemme. Myös hänen hautansa Hietaniemen hautausmaalla tulee olemaan ‘coivioretkeläisten’ ja muun kansan huomiossa ja se tulee siten aina muistuttamaan kansallemme heroisesta ajasta ja vaikuttamaan isänmaallisen mielen ylläpitämiseksi…»⁶

Presidentti oli oikeassa siinä, että Mannerheimin hautajaisista todella muodostui laajamittainen kansallinen surujuhla suomalaisten kokoontuessa vielä kerran hiljentymään yhteisten raskaiden sotamuistojen äärelle. Tämä ärsytti äärivasemmistoa, joka ei salannut katkeruuttaan vainajaa ja »taantumuspiirien järjestämää provokatorista ulkopoliittista mielenosoitusta» kohtaan. Paasikiven »surkeaksi ja häpeämättömäksi» luonnehtima kommunistilehtien kirjoittelu sai vastakaikua myös Moskovan tiedotusvälineissä.

»Arvokkaiden ja kauniiden» hautajaisseremonioiden ilmapiiri vaikutti selvästi myös iäkkääseen valtionpäämieheen, jonka henkilökohtainen osuus rajoittui seppeleenlaskuun Suurkirkossa (nykyisessä Helsingin Tuomiokirkossa). Läsnä olleen Gripenbergin kuvauksen mukaan »presidentti Paasikivi oli niin liikuttunut, että töin tuskin kykeni lukemaan seppelenauhan tekstin, vaikka hän oli etukäteen kirjoittanut sen paperille». Eduskunnan puhemiehen K.-A. Fagerholmin pitämän varsinaisen hautajaispuheen Paasikivi luokitteli jälkikäteen päiväkirjassaan »hyväksi», vaikka se »kulkikin yläkantilla, mutta se on tällaisissa tilaisuuksissa tavallista».

Neuvostoliittoon vilkuilevalla hallituksella oli omat ongelmansa. Lähinnä kysymykseksi tuli, osallistuisivatko ministerit ruumiinsiunaustilaisuuden jälkeen Hietaniemen hautausmaalle suuntautuvaan surusaattoon. Asiasta jouduttiin äänestämään, jolloin yhden äänen enemmistöllä päätettiin »ulkopoliittisen mielenosoituksen» välttämiseksi jättäytyä pois. Kaikesta huolimatta pääministeri Kekkonen ja ulkoministeri Gartz seurasivat jalan arkkua Hietaniemeen, josta Kekkonen tosin heti hautauksen jälkeen »häipyi» ottamatta jäähyväisiä vainajan omaisilta. Pelättyä reaktiota Moskovasta ei kuitenkaan tullut, minkä voi katsoa merkinneen pääministerin aseman suhteellista lujittumista siellä. Olihan Stalin sitä paitsi jo muutamaa vuotta aikaisemmin tavallaan antanut Mannerheimille »synninpäästön». Gartzille Ralf Törngren puolestaan totesi suoraan, »ettei hän uskaltanut» lähteä Hietaniemeen.⁷

Vaikka Kekkosen hallitus sekä ennen Mannerheimin kuolemaa että sen jälkeen joutui Neuvostoliiton tiedotusvälineiden arvostelun kohteeksi, kyse ei enää ollut pääministerin henkilöstä. Päinvastoin »eräs neuvostodiplomaatti» tiedusteli Kekkoselta, oliko tämä pannut merkille, että »Teistä itsestänne… ei Neuvostoliiton radio eikä lehdet ole puhunut mitään pahaa». Suorastaan myönteistä huomiota pääministerille osoitettiin YYA-sopimuksen vuosipäivän yhteydessä, jolloin hänen radiopuheensa julkaistiin Neuvostoliiton tiedotusvälineissä poikkeuksellisen näyttävästi ja laajasti.⁸

Voimakkaimmat hyökkäykset kohdistuivatkin »arkkivihollisia», sosiaalidemokraatteja vastaan niin Moskovan kuin kotimaisen äärivasemmistonkin taholta. Fagerholmin puhe Mannerheimin hautajaisissa herätti närää myös hänen oman puolueensa vasemmalla laidalla sosiaalidemokraattien Turun eteläisen piiritoimikunnan ilmaistessa tyytymättömyytensä. Puhemies ei jäänyt vastausta vaille. »Kun Tasavallan Presidentti ikänsä takia ei katsonut voivansa pitää puhetta marsalkan hautajaisissa, olin minä seuraavana vuorossa meidän rankijärjestyksemme mukaan.» Fagerholm ilmoitti samalla vastedeskin huolehtivansa puhemiehen velvollisuuksista asiaankuuluvalla tavalla ko. piiritoimikunnasta riippumatta. »Koska olen lehdistöstä havainnut, että minut on nimetty teidän vaalipiiristänne eduskuntaehdokkaaksi tulevia valtiollisia vaaleja ajatellen ja että olen puolueäänestyksessä saanut niin monta ääntä, että tulisin listoille, haluan ilmoittaa piiritoimikunnallenne, että minä en missään tapauksessa ole halukas asettumaan ehdokkaaksi teidän vaalipiiristänne.»⁹

Maailmanpolitiikan näyttämöä 1950-53 hallinnut Korean sota ei sujunut Kim 11 Sungin optimististen ennakkolaskelmien mukaisesti. Amerikkalaisten puututtua YK:n lipun alla asiaan syksyllä 1950 Pohjois-Korea joutui itse tuhon partaalle. Tilanteen pelasti kiinalaisten »vapaaehtoisten» tulo avuksi, mikä toi mukanaan vaaran amerikkalaisten hyökkäyksestä Kiinaan ja vieläpä ydinaseiden käytöstä. Washingtonin kylmäverisyyden ansiosta tästä kuitenkin vältyttiin.

Stalin puolestaan otti huomioon kolmannen maailmansodan välittömän uhan, joka hallitsi neuvostodiktaattorin ajatuksia hänen viimeisinä vuosinaan. Pystymättä silti oikaisemaan virhettään hän kieltäytyi myöntämästä aikanaan »irti päästämälleen» Kim II Sungille lupaa rauhaan vaan pyrki heikentämään amerikkalaisia antamalla näännytyssodan Kaukoidässä jatkua. Toisen maailmansodan aattovuosien tapaan Kremlin politiikkaa leimasi samalla omien rivien säälimätön puhdistus. Kulissien takana ajankohtaistui vähitellen myös kysymys seuraajasta Stalinin valmistellessa uutta suurta terroriaaltoa, joka nielaisisi hänen harvat vielä jäljellä olevat pitkäaikaiset työtoverinsa Molotovia ja Mikojania myöten.¹⁰

Suursodan vaaran kohotessa taivaanrannalle ja Stalinin antaessa siihen liittyviä salaisia ohjeitaan SKP:lle ¹¹ Suomen hallituksen mahdollisuudet varustautua kriisin varalle osoittautuivat vähäisiksi. Paasikiven perusongelmana pysyi epävarmuus siitä, pyrkikö Neuvostoliitto YYA-sopimuksella vain takaamaan luoteisrajansa turvallisuuden, vai halusiko se käyttää paktia verukkeena maan miehittämiseen. Suomen tehostaessa näkyvästi puolustustaan Kreml saattoi katsoa sen suuntautuvan Neuvostoliittoa vastaan. Toisaalta voitiin väittää Helsingin tunnustavan varusteluillaan sopimuksen mainitseman hyökkäysuhan olevan olemassa, jolloin avunantomekanismi tulisi käynnistää. Näiden riskien huomioonottamisen ohella Paasikivi tahtoi välttää Suomen joutumista länsivaltojen silmissä jo etukäteen vihollismaan asemaan siitä aiheutuvine vakavine seurauksineen jo rauhankin aikana. ¹²

Kommunistien nostettua huhtikuussa 1951 sekä lehdistössä että eduskunnassa esille kysymyksen käynnissä olevista armeijan liikekannallepanovalmisteluista presidentti Paasikivi otti asian puheeksi pääministeri Kekkosen, ulkoministeri Gartzin, puolustusministeri Skogin, puolustusvoimain komentaja Sihvon ja yleisesikunnan päällikkö Sundmanin kanssa. Tällöin kävi selville, ettei edes valtakunnan korkeimman poliittisen ja sotilasjohdon piirissä vallinnut yksimielisyyttä siitä, miten laajalle ulottuviksi presidentin 13.3.1948 antamat ohjeet liikekannallepanovalmistelujen käynnistämisestä¹³ oli tulkittava. Näin keskeisessä asiassa vallinneen epäselvyyden voi katsoa jo sellaisenaan osoittaneen turvallisuuspolitiikan sotilaallisen osan joutumista vahvasti toissijaiseen asemaan silloisessa tilanteessa. Taustana tietenkin oli Neuvostoliiton ja kotimaisten kommunistien reaktioihin kohdistunut varovaisuus. Keskustelun päätteeksi Paasikivi nimenomaisesti kielsi kaikki rauhansopimuksen salliman vahvuuden ylittävät lkp-valmistelut.¹⁴ Vireillä olleet väestönsuojelusuunnitelmat keskeytettiin niinikään kommunistien nostettua niistä metelin.

Suursodan puhkeamista Paasikivi piti suhteellisen epätodennäköisenä. Jos se kuitenkin alkaisi, hän näki sille kolme vaihtoehtoista tulosta:

»Jos länsivallat voittavat ja me olemme täyttäneet sopimuksenmukaiset velvollisuutemme, siis olleet Venäjän puolella sopimuksen mukaan, niin me voimme tulla toimeen länsivaltojen kanssa. Sillä kenelle ne voisivat meidät antaa? Venäjä olisi maahan lyöty. Mitä ne voisivat ja tahtoisivat meille tehdä? On myös muistettava, että Venäjä lyödään maahan ainoastaan ajaksi, kuten 1914-17, mutta se nousee, koska siellä on suuren valtakunnan edellytykset: laaja ja rikas alue ja suuri kansa.

Jos taas Venäjä voittaa, niin silloin meidän asenteemme on selvä. Jos ei kumpikaan voita, niin silloin tulee vahva Venäjä olemaan ja meille on edullisinta, että olemme olleet sen puolella.

Loppuneuvotteluissa voimme kenties ottaa esille kysymyksen, että Viipurin läänin rajaa korjattaisiin. Tämä on minun fantasiaani ja se päättyy siihen, että meille on joka tapauksessa paras, että emme ole Venäjää vastaan.» ¹⁵

Sihvon ja Sundmanin palattua vielä kesällä 1951 varustelukysymykseen pääministeri Kekkonen vastusti tiukasti. Armeijan ylin johto voisi omassa keskuudessaan tehdä valmisteluja, mutta jos tällaisia hankkeita käsiteltäisiin julkisuudessa, se herättäisi Neuvostoliitossa epäluuloja. Puolustusministeri Skog asettui samalle kannalle. Pääesikunnassa voitaisiin suunnitella, mutta mitään ei saanut vuotaa ulos. Sihvon johtamat sotilaat olivat puolustusministerin mielestä nähtävästi laatineet kaavailunsa varmistaakseen, ettei heitä voitaisi syyttää huolimattomuudesta. Presidentin päätös oli odotettu. Venäläisten epäluulojen lisäksi tuli ottaa huomioon varustelun kalleus. Vietäessä asia eduskuntaan siitä nousisi suuri häly. Parempi olisi siis pysyä hiljaa.¹⁶

Epävarmuus Neuvostoliiton suhtautumisesta reservien liikekannallepanosuunnitelmiin pakotti siten presidentin jatkuvaan varovaisuuteen. Idänsuhteet pysyivät etualalla, koska Suomi ei yksin voinut sotilaallisella voimalla varmistaa turvallisuuttaan. Toisaalta YYA-sopimuksen asettaman hyökkäyksen torjuntavelvoitteen lisäksi puolustusvalmiutta tuli olla myös sen varalta, että venäläiset rikkoisivat sopimuksen ja pyrkisivät miehittämään maan. Paasikivi halusi näyttää kaikkiin ilmansuuntiin Suomen pitävän kynsin hampain kiinni itsenäisyydestään.¹⁷

Tammikuusta 1950 alkaen presidenttiä huolestuttivat Naton värväämät suomalaiset vakoojat, joita oli lähetetty itärajan yli tiedustelutehtäviin Neuvostoliittoon. Asianomaisia vanha herra luonnehti puolustusministeri Skogille »tosihulluiksi». Vaikka jotkut näistä joutuivatkin idässä kiinni, Moskova näyttää silti tyytyneen lähinnä vastalauseiden esittämiseen Suomelle. Mahdottomana ei Helsingissä pidetty sitäkään vaaratekijää, että maa tulisi sekoitetuksi länsivaltojen järjestämään provokaatioon, jonka avulla koetettaisiin kammeta Ruotsia lähemmäksi Natoa.¹⁸ Paasikiveä kuitenkin lohdutti tutkimuksen avulla saatu tieto siitä, ettei aktiivipalveluksessa olevia sotilaita ollut sekaantunut tiedusteluhankkeisiin. Presidentin antamien ohjeiden mukaan rajavartiointia oli tehostettava ja kierrätettävä sanaa entisten rintamamiesten keskuudessa rajanylitysten epäsuotavuudesta.

Neuvostoliitonvarjo lankesi voimakkaana myös Kekkosen toisen hallituksen aikana asiallisen ratkaisunsa saaneen Ahvenanmaan itsehallintokysymyksen ylle. Jo kuusi vuotta aikaisemmin, syyskuussa 1945 Pariisin rauhanneuvotteluja silmällä pitävät Ahvenanmaan maakuntapäivät olivat esittäneet Paasikiven hallitukselle maakunnan valtio-oikeudellisen aseman uudelleen vakaannuttamista ja kansallisuustakeiden varmentamista. Samalla tuotiin julki, etteivät alueen asukkaat milloinkaan olleet lakanneet toivomasta tyydytystä »luonnolliselle toiveelleen päästä jälleen Ruotsin yhteyteen». Käydessään 12.9.1945 UD:ssa ottamassa selvää asiasta lähettiläs Gripenberg sai kuulla vt. kabinettisihteeri Assarssonilta Ruotsin hallituksen sanoutuvan irti separatisteista. »Ahvenanmaalaiset elävät haavemaailmassa. Heidät on saatava tajuamaan asian olevan niin, ja että he eivät voi toivoa paluuta Ruotsin yhteyteen.» ¹⁹ Eri asia sitten oli, että Tukholma tietenkin vuoden 1921 ruotsalais-suomalaisen sopimuksen mukaisesti kannatti Ahvenanmaan väestön ruotsalaista kieltä, kulttuuria ja paikallisia oloja koskevien oikeuksien säilyttämistä edelleen voimassa.

Paasikiven hallituksen vastauksessa maakuntapäiville syksyllä 1945 korostettiin, ettei näiden toimialaan kuulunut tehdä esityksiä Ahvenanmaan suhteesta ulkomaihin tai maakunnan kansainvälisen aseman muuttamisesta. Sen sijaan hallitus oli aina valmis harkitsemaan maakuntapäivien esityksiä itsehallintolainsäädännön sekä valtakunnan yhteyden ja suvereenisuuden rajoissa. Tätä varten muodostetun, Turun hovioikeuden presidentti Albert von Hellensin johtaman komitean suorittaman esityön pohjalta annettiin 6.11.1946 eduskunnalle esitys Ahvenanmaan uudeksi itsehallintolaiksi. Se korvaisi vuoden 1920 itsehallintolain sekä kaksi vuotta myöhemmin säädetyn ns. takuulain.²⁰

Tässä vaiheessa Neuvostoliitto puuttui asiaan lähettiläs Abramovin ilmoittaessa ulkoministeri Enckellille lakiesityksen kansainvälisiä takuita koskevan pykälän ( 46 §) olevan ristiriidassa rauhansopimuksen kanssa. Siksi se oli poistettava. Lokakuun 1940 suomalais-neuvostoliittolainen sopimus²¹ merkitsi Ahvenanmaan asettamista Suomen suvereenisuuden alaisuuteen. Aivan selvästi Neuvostoliitto halusi näin sulkea pois ulkopuolisten teoreettisetkin mahdollisuudet sekaantua Ahvenanmaan asioihin. Presidentti Paasikiven ilmoitettua henkilökohtaisesti Abramovin interventiosta myös Ahvenanmaan maakuntapäivien edustajille lakiesityksen käsittely eduskunnassa jäi vuosien tyhjäkäynnin jälkeen lopulta kesken.²²

Astuttuaan virkaan Fagerholmin hallitus antoi lokakuussa 1948 uuden, oikeusministeri Tauno Suontaustan johtaman komitean esitöihin perustuvan lakiesityksen, johon sisältyi viittaus vuoden 1922 takuulakiin. Eduskunnassa asia tuli syksyllä 1950 perustuslakivaliokunnasta täysistuntokäsittelyyn. Neuvostoliitto oli edelleen hereillä lähettiläs Savonenkovin jättäessä 28.8.1950 ulkoministeri Gartzille muistion, jossa kiellettiin ottamasta uuteen itsehallintolakiin minkäänlaista mainintaa ulkomaisista garantioista. Presidentti Paasikiven mielestä suomalaisilla ei ollut mitään niiden poisjättämistä vastaan, mutta ahvenanmaalaiset ajattelivat toisin.²³

Keskusteltuaan Ruotsin lähettilään Johanssonin kanssa ulkoministeri Gartz asettui hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokouksessa 9.10.1950 kannattamaan koko lakiesityksen peruuttamista, koska pelkkä takuupykälän poistaminen tekisi huonon vaikutuksen länsimaissa. YK saattoi tässäkin tapauksessa joskus ryhtyä hoitamaan Kansainliiton tehtäviä. Paasikivi ei kuitenkaan hyväksynyt lakiesityksen peruuttamista. Vain viittaus takuupykälään tuli jättää pois. Ahvenanmaan maakuntapäivien asia oli sitten ratkaista, tahtoivatko ne antaa asian raueta. Kekkosen asetuttua tukemaan Paasikiveä valiokunta omaksui saman kannan.

YK:n mahdolliseen rooliin viittaavalle RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajalle John Österholmille presidentti muutamaa päivää myöhemmin huomautti tässäkin tapauksessa tietysti periaatteessa kannattavansa Suomeen kohdistuvan kansainvälisen intressin vahvistumista. Silti tarvittiin eri sopimus Suomen, Ahvenanmaan ja YK:n välillä. Merkityksensä kadottaneeseen takuulakiin viittaamatta jättämisen kohdalla oli kuitenkin kysymys kovin pienestä asiasta. Ahvenanmaan oikeuksia ei vähennettäisi, mutta samalla vältettäisiin ristiriidan syntyminen Neuvostoliiton kanssa. Österholm antoi nyt periksi rajoittuen esittämään toivomuksen eduskuntakäsittelyn tapahtumisesta »hiljaisesti», jotta ei luotaisi kuvaa kovin avoimesta myöntymisestä Neuvostoliiton ja kotikommunistien vaatimuksiin. Tämän presidentti luonnollisesti hyväksyi antaen suostumuksensa myös siihen, että hänen mielipiteeseensä voitaisiin eduskuntapiireissä »yksityisesti» vedota. ²⁴ Myöhemmin Österholm kuitenkin palasi entiselle kannalleen.

Ahvenanmaan johtomiehiä (maakuntapäivien puhemies Johansson, maaneuvos Strandfält ja Ahvenanmaan edustaja valtiopäivillä Larson) Paasikivi informoi henkilökohtaisesti 16.10.1950 yhdessä ministereiden Kekkonen, Gartz ja Törngren kanssa tehden selkoa Savonenkovin muistiosta ja sen aiheuttamasta päätöksestä poistaa eduskunnassa käsiteltävästä lakiesityksestä takuulakiin viittaava pykälä. Pettyneet ahvenanmaalaiset valittivat syntynyttä tilannetta. Voitiin tietysti sanoa takuulakia koskevan pykälän menettäneen merkityksensä, mutta heidän kotimaakunnassaan sille kuitenkin annettiin huomattava arvo. Mitä tapahtuisi, jos eduskunta hylkäisi lakiesityksen? Silloin kaikki jäisi ennalleen, totesi presidentti korostaen samalla käydyn keskustelun luottamuksellisuutta varsinkin hänen, valtionpäämiehen, lausuntojen osalta.²⁵

Matkustettuaan marraskuussa 1950 yhdessä Paasikiven kanssa kuningas Kustaa V:n hautajaisiin Tukholmaan ja tavattuaan siellä ruotsalaisen virkaveljensä Undenin ulkoministeri Gartz sai tietää tämän katsovan, että Kansainliiton hyväksymä ruotsalais-suomalainen sopimus vuodelta 1921 antaisi edelleen Ruotsille oikeuden valvoa ahvenanmaalaisten vähemmistöoikeuksia siinä tapauksessa, että nämä näkisivät aihetta valituksiin. Muuten uusi itsehallintolaki tarjoaisi Undenin mielestä maakunnalle merkittäviä etuja, minkä vuoksi se tulisi hyväksyä.²⁶

Kuten Ahvenanmaan edustajat olivat viitanneet, eduskunnassa todellakin syntyi vaikeuksia suuren valiokunnan palauttaessa keväällä 1951 takuulakia koskevan viittauksen lakitekstiin. Paasikiven mielestä tällaisen asian vuoksi ei ollut varaa aiheuttaa konfliktia Neuvostoliiton kanssa. Jos kysymys olisi ahvenanmaalaisille tehdystä vääryydestä, silloin asia olisi toinen, mutta nyt koko lakiesityksen peruuntuessa tai presidentin kieltäytyessä vahvistamasta eduskunnan hyväksymää lakia kaikki jäisi entiselleen. Takuulakihan oli aikanaan säädetty nimenomaan suomalaisia vastaan siltä varalta, että he eivät kunnioittaisi Ahvenanmaan oikeuksia, mutta sellainenhan ei ylipäänsä saanut tulla kysymykseen.²⁷

Pääministeri Kekkosen kanssa neuvoteltuaan Paasikivi kuitenkin paatti kieltäytyä kakkosvaihtoehdosta, lain vahvistamatta jättämisestä, koska siinä tapauksessa eduskunta voisi vaalien jälkeen ottaa asian uudelleen esille, jolloin vahvistusta ei tarvittaisi. Parempi olisi siis peruuttaa koko lakiesitys. Kekkonen osoitti silti vielä optimismia. Kenties parlamentti saataisiin sittenkin hyväksymään hallituksen esitys siinä muodossa, että takuulaki kokonaan kumottiin. Näin myös tapahtui eduskunnan täysistunnossa 7.6.1951.

Neuvostoliiton kannanottoja seurailleet kansandemokraatit eivät kuitenkaan hyväksyneet lain määräystä maakuntapäivien suostumuksen hankkimisesta niissä tapauksissa, jolloin kansainvälisen sopimuksen voimaantulo jollakin tavoin muuttaisi itsehallintolakia. Määrävähemmistöään hyväksikäyttäen he äänestivät siksi lain yli vaalien. Lopullisesti se hyväksyttiin eduskunnassa 12.10.1951.²⁸

Parlamentin tehtyä faktisen ratkaisunsa kesäkuussa 1951 ulkoministeri Gartz selosti Tukholmassa tilannetta ruotsalaiselle virkaveljelleen Östen Undenille, joka totesi hyvin ymmärtävänsä suomalaisten kannan. Ahvenanmaalle asialla ei ollut mitään käytännön merkitystä. Yhtä varaukseton ei kannatus ollut Maarianhaminassa, jossa uusi itsehallintolaki tuli maakuntapäivien käsittelyyn syksyllä 1951. Siellä se hyväksyttiin äänimäärin 17-10. Samalla kuitenkin esitettiin toivomus aikanaan annettavista uusista kansainvälisistä takuista. Paasikivelle sitkeän ja kauan kestäneen kysymyksen ratkaisu merkitsi helpotusta. Päiväkirjaan tuli merkintä: »Oli tosiaan hyvä, että tämä laki nyt on saatu päätökseen.»²⁹

Tietynlaista täydennystä Paasikiven Ahvenanmaa-ongelmalle merkitsi hänen reagointinsa ehdotukseen maakunnan lipuksi, jonka sinikeltaiset värit presidentin mielestä muistuttivat liikaa Ruotsin lippua. Puhemies Johanssonin kanssa keskustellutta ministeri Törngreniä valtion päämies opasti: »Meidän tulee olla aivan lojaaleja Ahvenanmaata kohtaan ja täyttää kaikki heille kuuluvat oikeudet ja olla liberaaleja. Mutta me emme voi luopua siitä, että Ahvenanmaa kuuluu Suomen valtakuntaan ja että sen tulee aina myös näkyä. Sitä ei saa peittää. Meillä ei ole oikeutta siihen suostua.» ³⁰ Ahvenanmaan maakuntapäivien tehtyä »miltei aivan Ruotsin lipun mukaista» ratkaisua koskevan päätöksen Paasikivi purki suuttumustaan sekä päiväkirjaansa että kirjeeseensä Kekkoselle:

»Nähtävästi on tapahtunut erehdys, kun on tässä suhteessa annettu liian suuri valta Ahvenanmaalle. Jos olisin osannut ajatella, että ahvenanmaalaiset ovat näin epälojaaleja (vieläpä epärehellisiä), en olisi ajanut heidän asiaansa niin kuin olen tehnyt. Tämä heidän menettelynsä on epälojaalisuutta valtakuntaa kohtaan ja epähienoa minua kohtaan.

Ahvenanmaan erikoismääräykset tarkoittavat turvata heidän kielellisiä oikeuksiaan. Mutta se ei vaadi, että he käyttävät Ruotsin lippua, mikä on permanent demonstration mot riket (pysyvä mielenosoitus valtakuntaa vastaan).»

Näin he järjestäisivät jatkuvan propagandan osoittaakseen tahtonsa päästä eroon Suomesta liittyäkseen Ruotsiin, mikä merkitsi valtakunnan silpomista.

»Eivät myöskään Suomen suhteet Wenäjään ja tehdyt sopimukset (sekä 1921 ja 1940) salli meidän osoittavan, ettemme välitä ja valvo Ahvenanmaan aseman pysyttämistä sellaisena kuin sen lakien ja sopimusten mukaan tulee olla. Tämä kaikki ei voi olla N-liitolle yhdentekevää. Pelättävissä on, että venäläiset eivät katsele tätä asiaa välinpitämättömästi, eivätkä he sitä unohda. Asia siten koskee Suomen ulkopoliittisia suhteita ja valtakunnan turvallisuutta.»

Korkeimman oikeuden annettua presidentin pyynnöstä asiasta lausuntonsa ja hallituksen asetuttua yksimielisesti (RKP:n edustaja, oikeusministeri Sven Högström mukaan lukien) samalle kannalle Paasikivi päätti antaa lain raueta.³¹

Päiväkirjaan verrattuna ratkaisun perustelut olivat tietenkin hillitymmät. Aika teki osaltaan tehtävänsä lieventäen presidentin närkästystä. Uuteen itsehallintolakiin nojautuvat Ahvenanmaan maakuntapäivät tulivat osaltaan vastaan esittämällä tarkistetun, Ruotsin lipusta enemmän poikkeavan version, jonka Paasikivi pari vuotta myöhemmin (31.3.1954) veto-oikeuttaan käyttämättä hyväksyi. ³²

Ongelmia riitti silti myös idän suunnalla. Osallistuessaan syksyllä 1944 Suomi-Neuvostoliitto-Seuran perustamiseen Paasikivi oli – osittain onnistuen – pyrkinyt saamaan järjestöön mukaan muitakin kuin äärivasemmistoa edustavia piirejä. Näiden vaikutusmahdollisuudet osoittautuivat kuitenkin rajoitetuiksi. Kesäkuussa 1948 Seuran johtoon kuuluvat talousmiehet S. A. Harima ja Heikki Huhtamäki kävivät presidentin puheilla valittamassa SNS:n epäonnistuneen, koska se ei saanut Suomen kansaa mukaansa. Järjestö oli pikemminkin muuttunut kommunistien apuorganisaatioksi. Se oli mm. asettunut vastustamaan suomalais-neuvostoliittolaisen kauppakamarin perustamista ja tarkistanut kantansa vasta Moskovan annettua hankkeelle tukensa. Näissä oloissa voitiin kysyä, kannattiko porvarien enää osallistua SNS:n toimintaan, vai tulisiko harkita mahdollisuuksia laajapohjaisemman, kilpailevan järjestön perustamiseen?

Riskejä kaihtava kunniapuheenjohtaja varoitti kuitenkin kiirehtimisestä. Porvarien tuli edelleenkin pysyä SNS:ssä ja osallistua vastaavasti myös kauppakamarin toimintaan. Myöhemmin voitaisiin asiaa harkita uudestaan.³³ Kaavailut kilpailevan järjestön aikaansaamisesta tulivat myös SNS:n kommunistisen johdon tietoon ja saattoivat siten osaltaan vaikuttaa hillitsevästi.

Lähivuosina Paasikiven epäluulot eivät silti hälvenneet. Jo keväällä 1949 hän SNS:n YYA-juhlassa Helsingin yliopiston juhlasalissa kiinnitti huomiota puhujana esiintyneen Mauno Pekkalan hyökkäilyihin K.-A. Fagerholmia ja hänen hallitustaan vastaan. »M. Pekkala näyttää tulleen mahdottomaksi. Mihin hän oikein kaikilla tavoin pyrkii?» Päiväkirjaansa presidentti purki suuttumustaan myös SNS:n äänenkannattajan kärkevään kritiikkiin Rytin armahtamisen johdosta. »Eivätkö ne (suomalaiset kommunistit – T.P.) ollenkaan ajattele niitä, jotka 30.11.1939 hyökkäsivät meitä vastaan? Onko ne tuomittu? Mutta meidän kommunistimme eivät yleensä ajattele suomalaisella tavalla, vaan ne ovat täysiä venäläisiä bolsevikkeja.» ³⁴

Kaikesta huolimatta vanha presidentti piti ulkopolitiikan sanelemana velvollisuutenaan osallistua SNS:n järjestämiin tilaisuuksiin. Niinpä hän rauhansopimuksen 2-vuotisjuhlassa yliopistolla, jossa Kekkonen puhui, pani merkille, ettei sali ollut täynnä yleisöä.³⁵ Pari kuukautta myöhemmin SNS:n järjestämässä lokakuun vallankumouksen vuosijuhlassa Paasikivi mieltyi neuvostoliittolaisten taiteilijoiden korkeatasoisiin esityksiin. Samaa hän ei voinut sanoa kotimaisista puhujista:

»(Kaisu-Mirjami) Rydberg piti juhlapuheen – kehui ylen määrin Neuvostoliiton oloja. Ei nähtävästi osaa ajatella, kuten naiset yleensä. Eikö hänelle tule se ajatus mieleen, että jos kaikki on niin hyvin, niin miten Neuvostoliiton hallitus ei salli vapaasti tulla katsomaan, millaiset olot ovat, niin kuin länsi- ja pohjoismaissa on täysi vapaus nähdä kaikkea. Jos olot ovat niin hyvät, niin kun ulkomaalaiset näkisivät nämä olot, olisi se parasta propagandaa ja veisi siihen, että sama järjestys pantaisiin toimeen myös muualla.

Juhlassa lausui Sinervo (rouva Ryömä) oman runonsa ‘Neuvostolainen ihminen’. En voinut seurata sitä, koska en kuullut hyvästi, mutta arvatenkin sekin oli jotain ylenpalttista.»³⁶

Neuvostoliiton ulkomaisia kulttuurisuhteita hoitavan järjestön, Voksin valtuuskunnan käydessä Helsingissä marraskuussa 1949 presidentti kunnioitti läsnäolollaan vierailun avajaisjuhlaa Työväentalossa. Delegaation puheenjohtajan, professori Andrei Denisovin esitelmän Paasikivi hyväksyi, vaikka siinä puhuttiinkin Neuvostoliiton vihollisista Suomessa. Jättäessään jäähyväiset presidentti huomautti puhujalle, ettei maasta löytynyt Neuvostoliiton vihamiehiä. »Savonenkov, joka oli vieressä, ei sanonut mitään, mutta oli jäykän näköinen.»

Suomen kommunisteja tukemaan pyrkivien ja omaa kotimaista selustaansa varmistavien Voksin edustajien muutamaa päivää myöhemmin SNS:n kokouksessa ja Messuhallissa järjestetyssä juhlassa pitämät puheet sen sijaan ylittivät presidentin sietokynnyksen. Vieraat selittivät oudoksuvansa näkemiään sankarivainajien muistomerkkejä ja tauluja, joihin oli kaiverrettu »Pro Patria Isänmaan puolesta». Tällainen oli varapuheenjohtaja V. S. Kemenovin mielestä valheellista, koska sotilaat olivat kaatuneet »Neuvostoliittoa vastaan käydyissä valloitussodissa fascistisen hallituksen petoksen uhreina». Näin haluttiin edelleen harjoittaa sotakiihotusta ja pitää yllä vihamielistä suhtautumista Neuvostoliittoon. Pravdan toimittajan D. J. Zaslavskin puheessa oli Paasikiven mukaan niinikään »paljon törkeyksiä» asianomaisen julistaessa mm., ettei demokratiaksi voitu kutsua maata, jossa sotarikolliset kävelivät vapaina, mutta rauhalliset työläiset istuivat vankilassa.

Jouduttuaan vaieten seuraamaan puheita Paasikivi purki mieltään päiväkirjaansa: »Tämä on sellaista säädyttömyyttä, jota voi odottaa ainoastaan bolsevikeilta.» SNS oli tosin koettanut parantaa julkista kuvaansa valitsemalla johtokuntaan mm. sosiaalidemokraatit Reino Oittisen ja Onni Peltosen, mutta presidentin mielestä hänen kuulemansa kaltaiset puheet »pilasivat hyvätkin tarkoitukset».³⁷

Jopa SNS:n puheenjohtaja, SKDL:n kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi menetti malttinsa vieraiden osoittamasta »tökeröstä» suomalaisen psyyken aliarvioinnista. Kemenov oli loukannut, paitsi koko kansaa, myös puheenjohtajaa henkilökohtaisesti. Oliko hän, Kilpi, siis harhaanjohdettu ja fascisti käydessään joka vuosi viemässä kukkia sodassa kaatuneen veljensä haudalle? Lehdistössä kohu-uutiseksi kasvaneella puheellaan Kemenov oli tehnyt vahinkoa myös ystävyysseuralle – ei vähiten arkisen taloudellisesti. Eduskunnan kieltäytyessä korottamasta valtionavustusta joissakin vastustavissa puheenvuoroissa viitattiin nimenomaisesti Kemenovin esiintymiseen.³⁸

Rahantarve ei koskenut ainoastaan SN-seuraa vaan myös käytännössä sen kylkiäisenä toimivaa, vuonna 1947 perustettua mutta tietyllä tavoin kituvaksi torsoksi jäänyttä Neuvostoliittoinstituuttia. Vielä 1950-luvulla ulkomaisia kulttuurisuhteita pidettiin enemmän tai vähemmän toisarvoisena asiana. Valtiontalouden vaikeuksien vuoksi sivistysbudjetti pysyi yleensäkin suhteellisen pienenä ja siihen varatut määrärahat kohdennettiin erityisesti opetustoimen perusasioihin kuten koulujen rakentamiseen ja suurten ikäluokkien kouluttamiseen.

Kun etusijalle asetettujen läntistenkin kulttuurisuhteiden hoitamiseen liikeni varoja vain rajoitetusti, SNS:n »sivukonttoriksi» kehkeytynyt Neuvostoliittoinstituutti, joka ei hallituspiireissä nauttinut erityistä arvostusta, jäi vielä vähemmälle. Tilannetta ei parantanut Moskovan avoimesta painostuksesta v. 1950 tapahtunut instituutinjohtaja, professori Valentin Kiparskyn virkaero, johon parhaillaan idänsuhteitaan rakentava pääministeri Kekkonen katsoi välttämättömäksi myöntyä. Presidentti Paasikivi näyttää pysytelleen sekä »Ki­ parsky-jupakan» että ylipäänsä instituutin ongelmien ulkopuolella.³⁹

Rahatilanteen helpottamiseksi SNS vetosi vuodesta 1950 alkaen myös kunniapuheenjohtaja Paasikiveen. Kun tämä ei Kilven mielestä ryhtynyt riittävän konkreettisiin toimenpiteisiin, puheenjohtaja kielsi kutsumasta presidenttiä Helsingin yliopiston juhlasalissa järjestettävään, Leninin muistolle omistettuun tilaisuuteen. Keskusjohtokunnan jäsenet Betty Peltonen ja Into Ahonen kuitenkin sivuuttivat ohjeen lähettämällä kutsun, minkä vuoksi Kilpi osoitti julkisesti närkästystään kieltäytymällä menemästä vastaanottamaan juhlaan saapuvaa kunniapuheenjohtajaa. – Valtiovallan nuivan suhtautumisen vuoksi SNS joutui etsimään täydentävää tukea muualta. Ahlström Oy:n johtoon kuulunut ulkoministeri Åke Gartz avusti yhtiönsä nimissä seuraa kolmella miljoonalla markalla. Vuorineuvos Wilhelm Wahlforssilta pyydettiin myös »muutamaa miljoonaa», koska hänen yrityksensä katsottiin suuresti hyötyneen Neuvostoliiton-kaupasta. Lahjoitus supistui kuitenkin Kilven »juoksupojan palkaksi» väheksymään 20 000 markkaan, jonka noutamisen puheenjohtaja vastaavasti antoi juoksutytön tehtäväksi.⁴⁰

Paasikiven tietty nyreys Kilpeä kohtaan säilyi. Osallistuttuaan 8.4.1950 SNS:n järjestämään YYA-sopimuksen vuosijuhlaan presidentti merkitsi päiväkirjaansa: »Muuten hyvä juhla, musiikkia. Rouva Sylvi (!) Kilpi, seuran puheenjohtaja, piti puheen, jossa hän puhui tavalliseen tapaansa ylisanoja ja yksipuolisesti.» Tilannetta ei parantanut toisessa yhteydessä ns. »pikku Messuhallissa» neuvostoliittolaisen balettiesityksen järjestäjille sattunut kömmähdys. Presidentille ei ollut varattu salin eteen erillistä nojatuolia vaan ainoastaan paikka ensi rivin keskelle. Ehtymättömästä historiallisten esimerkkien kokoelmastaan ammentaen Paasikivi muistutti Kilpeä Ruotsin arkkipiispasta, joka vastaavassa tilanteessa oli todennut, ettei hän ollut mikä tahansa herra Svensson vaan »ärkebiskopen själv».⁴¹

Presidentin luokse vajaata vuotta myöhemmin – 23.2.1951 – saapunut SNS:n lähetystö ( Sylvi-Kyllikki Kilpi, Hella Wuolijoki, Mauno Pekkala, Mauri Ryömä ja Toivo Karvonen ) valitti Suomen lehdistössä havaittavaa vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Paasikivi oli yhtä mieltä siitä, ettei tällaista asennoitumista voitu hyväksyä, vaikka maassa vallitseva sananvapaus tulikin ottaa huomioon. Tilanteen hoitaminen helpottuisi, jos Suomesta pahaa puhuvat neuvostoliittolaiset lehdet ja muut julkaisut noudattaisivat suurempaa pidättyvyyttä. Viestin loppuosa oli nähtävästi tarkoitettu saatettavaksi myös itäisten naapurien tietoon.

Paasikiven kerrottua Kekkoselle kommunistien valituksista pääministeri totesi aikovansa sisällyttää YYA-sopimuksen vuosipäivänä pidettävään radiopuheeseensa ulkopoliittiseen malttiin kehottavan vetoomuksen tiedotusvälineille, minkä lupauksen hän myös täytti. Tapaamisen yhteydessä pääministeri purki presidentille harmistumistaan ulkoministeri Gartziin, joka ei huolehtinut tällaisista toimialaansa kuuluvista asioista vaan otti tehtävänsä aivan liian virkamiesmäisesti seuraamatta riittävästi myöskään »suurta» ulkopolitiikkaa.

Mauri Ryömä puolestaan pyysi SNS:n lehteen haastattelua, jossa presidentti ottaisi kantaa kahteen kysymykseen: 1. Miksi Suomen etu vaatii rauhan säilyttämistä? 2. Miten Suomen kansa voi parhaiten edistää rauhan säilyttämistä? Huomauttaen kieltäytyneensä vuodesta 1947 lähtien presidentin asemaansa vedoten poliittisista haastatteluista Paasikivi tyrmäsi molemmat kysymykset. Ensimmäiseen vastaaminen merkitsisi »banaalia truismia», koska kaikki suomalaiset tiesivät rauhan merkitsevän maan etua. Toisen kysymyksen kohdalla taas Suomen vaikutusmahdollisuudet jäivät olemattomiksi, koska rauhan säilyminen riippui kokonaan suurvalloista. – Luvattuaan muodon vuoksi harkita asiaa Paasikivi pari päivää myöhemmin lähetti adjutantin välityksellä Ryömälle Kekkosen ja Gartzin hyväksymän kielteisen vastauksen haastattelupyyntöön.⁴²

Saman vuoden syksyllä SNS järjesti välirauhansopimuksen 7-vuotisjuhlan, jossa pitämässään puheessa pääsihteeri Toivo Karvonen ryöpytti kiivaasti Suomen sodanaikaista politiikkaa. Paasikivi raivostui yksipuolisena pitämästään esityksestä: »Tämä on hirmuista! Tämä oman kansan syyttäminen. Aivan vihamielistä.» Kekkonen myötäili vanhaa herraa luonnehtien osaltaan Karvosen puhetta »valheelliseksi ja epäisänmaalliseksi». ⁴³ Presidenttikauden loppuvuosina tilanne kuitenkin tasaantui, eikä aihetta vastaavanlaisiin purkauksiin SNS:n kohdalla enää ilmaantunut.

Neuvostoliiton suhteissa tapahtui keväällä 1951 sikäli muutos, että jo yli kuusi vuotta (ensin valvontakomission varapuheenjohtajana ja sitten lähettiläänä) palvellut kenraali Savonenkov sai seuraajakseen ammattidiplomaatti Viktor Lebedevin. Suomalaisille vaihto tuli maaliskuussa 1951 täytenä yllätyksenä, mitä kuvastaa myös varaulkoministeri Zorinin laatima muistio viisi minuuttia kestäneestä tapaamisesta Suomen lähettilään kanssa.

»Sundströmin käyttäytymisestä näkyi, että toveri Lebedeviä koskeva agrementtipyyntö teki selvästi vaikutuksen, eikä hämmentynyt Sundström tiennyt, miten hänen olisi tullut reagoida siihen.» ⁴⁴

Poistuvalle Savonenkoville järjestettiin Helsingissä kiireimmän kaupalla Suomen Leijonan suurristi, jota kenraali ei kuitenkaan rohjennut ottaa vastaan, ennen kuin suomalaiset olivat ehtineet hankkia asialle Moskovan suostumuksen.⁴⁵

Lebedevin tausta herätti Suomen poliittisessa johdossa aluksi epäilyksiä hänen toimittuaan lähettiläänä Prahassa ja sittemmin Varsovassa, jossa sovjetisointi oli viime vuosina nopeasti edennyt. Kenties Suomessa yritettiin nyt toteuttaa jotakin vastaavaa? Optimismia eivät liioin herättäneet diplomaattilähteistä saadut ennakkovaroitukset Lebedevistä vaikeana ja vaativana henkilönä.⁴⁶

Kekkoselle ja Gartzille pitämissään erillisissä puhutteluissa Paasikivi huomautti, ettei kukaan voinut toistaiseksi sanoa, mitä uusi lähettiläsnimitys tarkoitti. Tietenkään kysymys ei voinut olla Suomen demokraattisen valtiojärjestelmän tukemisesta. Mahdollisen hyökkäyksen torjumiskeinoja täytyi siksi tarkoin harkita. Erityisesti tuli pitää silmällä, ettei kotimaisia kommunisteja aseistettaisi, mikä esimerkiksi Tsekkoslovakiassa oli merkinnyt ensimmäistä askelta. Molemmat ministerit yhtyivät presidentin käsitykseen poliisilaitoksen kunnossapidon tärkeydestä oloissa, joissa sotaväen vahvistaminen ei käynyt päinsä, ja suojeluskunnat oli lopetettu. Gartz valitti maalaisliittolaisten vähäistä kiinnostusta ulkopolitiikkaan heidän ajatustensa ja toimiensa liikkuessa lähes yksinomaan pienissä sisäisissä kysymyksissä.

Vanha presidentti korosti puolestaan henkisen ja moraalisen voiman ensisijaisuutta. Siksi kansa tuli koettaa saada pysymään hereillä ja oivaltamaan demokraattisten arvojen ja maan vapauden korvaamattomuus. Tämä tuli hallituksen jäsenten aina pitää mielessään ja muistaa ulkopolitiikan kulkevan sisäpolitiikan edellä. Varuillaan piti olla, vaikka asiaa ei julkisuudessa paljon voitukaan käsitellä. Paasikiven mielessä oli myös hänen joskus siteeraamansa brittiläisen lehtimiehen ja talousteoreetikon Gilbert Chestertonin mietelmä siitä, kuinka »Englannissa muutama harva mies ajattelee vapautta, samalla kun koko kansa ajattelee ja puhuu oluesta».⁴⁷

Lebedevin aikeita ja persoonaa koskevat pessimistiset ennakkotiedot osoittautuivat kuitenkin ylimitoitetuiksi. Vaikka hänen suursotaa odottavalta Staliniltasaamiaan ohjeita ei toistaiseksi tunnetakaan, Helsinkiin toukokuussa 1951 saapuneen uuden lähettilään toimissa ei havaittu mitään erityisen hälyttävää. Päinvastoin rauhallisen ja joviaalin vaikutelman itsestään antanut diplomaatti näytti sotilaallisen jäykkään edeltäjäänsä verrattuna tulevan huomattavasti paremmin toimeen Suomen ei-kommunististen yhteiskuntapiirien kanssa. ⁴⁸

Paasikiven keskittyessä ulkopolitiikkaan vastaava rajoittuminen ei ollut mahdollista pääministeri Kekkoselle. Sosiaalidemokraattien kanssa tammikuussa 1951 pystytetty yhteishallitus oli pyrittävä pitämään koossa ja samalla valmistauduttava heinäkuussa 1951 järjestettäviin eduskuntavaaleihin. Erityisiä vaikeuksia tuottivat vakiintuneeseen tapaan valtion talouden tasapainon säilyttäminen ja inflaatiokierteen katkaiseminen. Muodollisesta sovusta huolimatta Kekkosen hallitusta ahdisti yhtäältä SAK vaatimuksineen sekä toisaalta MTK, joita päähallituspuolueet myötäilivät ja uhkasivat hallituskriisillä. Kommunisteja vastaan taistelevalle SDP:lle palkankorotusvaatimukset merkitsivät herkkää ongelmaa maalis-huhtikuussa tapahtuvia SAK:n vaaleja ajatellen. Työtaistelulla uhkaavien virkamiesten osalta Paasikivi tuki hallitusta pitämällä 15.2.1951 »puhuttelun» Virkamiesliiton johtohenkilöille. Lakko saatiinkin tuossa vaiheessa vältetyksi.⁴⁹

SAK:n vaalit, joiden kulkua presidentti tarkoin seurasi Fagerholmin välityksellä, päättyivät sosiaalidemokraattien selvään voittoon, mikä vanhan herran mielestä oli »erinomainen asia». Miten olisi pystytty tulemaan toimeen, jos kommunistit olisivat saaneet haltuunsa SAK:n? Sosiaalidemokraattien menestys TUL:n vaaleissa oli hänelle myös tervetullut. ⁵⁰

Huhtikuussa 1951 Kekkosen toinen hallitus kävi painostusryhmien kanssa ratkaisevat neuvottelut viisi kuukautta kestävästä ns. linnarauhasopimuksesta, jonka kuluessa palkankorotuksia ei sallittaisi. Vastapainoksi hallitus puolestaan sitoutui noudattamaan tiukkaa hintapolitiikkaa. Paasikiven osuus rajoittui Linnassa 27.4.1951 järjestettyyn tilaisuuteen, jossa hän yksityiskohtiin menemättä tähdensi hallituksen, työnantajien sekä työntekijäjärjestöjen edustajille linnarauhan aikaansaamisen tärkeyttä. Erikseen presidentti kuitenkin painosti entistä puoluettaan kokoomusta ja MTK:ta hyväksymään maatalouden työehtosopimuksen, jota oli pidetty sovun löytymisen pahimpana esteenä.

Vajaata viikkoa myöhemmin (2.5.1951) linnarauhasopimus voitiinkin allekirjoittaa valtioneuvoston juhlahuoneistossa. Tilaisuus oli vallitsevissa oloissa ulkonaisilta muodoiltaankin merkittävä; esiintyiväthän siinä painostusryhmät hallituksen sopimuskumppaneina valtakunnan talouspolitiikan peruskysymyksissä.⁵¹ Huojentunut Paasikivi totesi päiväkirjassaan sopimuksen merkitsevän hyvää menestystä Kekkosen hallitukselle. Nyt oli linnarauhakauden aikana tarmokkaasti valmistettava suunnitelma taloudellisten olojen vakauttamiseksi. Arkisessa hallitustyöskentelyssä oli myös tapahtunut tiettyä lähentymistä Kekkosen suhteissa sosiaalidemokraattisiin ministereihin – ennen muuta Skogiin ja Tervoon – kun taas ulkopuolelle jättäytynyt Väinö Leskinen ei salannut vastahankaisuuttaan. Myöhemmän puoluehajaannuksen ja »ottopoikasysteemin» ääriviivat alkoivat hahmoutua jo tuolloin.⁵²

Yhtä tyytyväinen ei presidentti ollut heinäkuussa 1951 pidettyjen eduskuntavaalien tulokseen. Äänestysprosentti laski edellisiin parlamenttivaaleihin verrattuna selvästi ( 74,6-78,2 ). Kommunistit menestyivät hyvin saaden 43 paikkaa (v. 1948 35). Muiden puolueiden osalta vastaavat luvut olivat SDP 53 (54), maalaisliitto 51 (56), kokoomus 28 (33), RKP 15 (14), Suomen kansanpuolue 10 (edistys 5). Paasikivi merkitsi päiväkirjaansa:

»Vaalit menivät huonosti: kommunistit voittivat paikkoja. Syy oli 1) että muut puolueet eivät äänestäneet, paljon oli poissa, 2) kommunistit saivat kannattajansa menemään äänestämään.

Kommunistit pitävät hirvittävän suurta ääntä voitostaan. Vaativat päästä hallitukseen. Siitä tulee ikävä kysymys. Kyllä on vaikeata tämän kansan kanssa tulla toimeen, kun eivät edes viitsi mennä äänestämään; eivät ymmärrä, mistä on kysymys ja millainen meidän asemamme on.»⁵³

Pessimismiä herätti myös kansainvälinen tilanne ja siihen liittynyt suursodan mahdollisuus. »Jos sota syttyy, niin meidän käy huonosti… Me olemme silloin Neuvostoliiton käsissä. Me noudatamme sopimuksia, mutta Neuvostoliitto tuskin niin tekee… Onko meidän kohtalomme tuhoutua, jotta historian pyörä voi kulkea menoaan?» ⁵⁴

Presidentin epäluuloja vahvisti hänen tutustumisensa amerikkalaiseen asiakirjakokoelmaan »Nazi- Soviet Relations», jossa julkaistiin Molotovin Berliinin-matkaa (marraskuussa 1940) koskevat keskeiset saksalaiset dokumentit:

»Tämä Molotovin esiintyminen Berliinissä… teki minuun raskaan ja masentavan vaikutuksen, kun… luin julkaistut asiapaperit. Kun vertaan Molotovin esiintymistä minun kanssani ennen Berliinin matkaansa –vaikka hän tekikin vaatimuksia ja oli vaikea neuvottelija – en olisi voinut ajatella, että hän samaan aikaan vaati Hitleriltä vapaita käsiä tehdä Suomesta loppu.»

Vaikka juuri sillä hetkellä (kesällä 1951) ei Paasikiven mielestä ollutkaan syytä odottaa venäläisiltä aggressiivisia toimenpiteitä, varuillaan täytyi silti olla.

»Jos Neuvostoliitto ei pidä sopimuksia vaan hyökkää päällemme jonkunlaisen verukkeen varjolla? Mainilan tapaus. Meidän kommunistiemme rauhattomuus, johon venäläiset sekaantuvat t.m.s. – kuten 1939. Meillä pitäisi olla selvillä, miten siinä tapauksessa menettelemme.»

Tätä pitäisi Kekkosenkin miettiä.⁵⁵

Pessimististen ajatusten päästämistä julkisuuteen tuli kuitenkin varoa, jotta kansa ei menettäisi toivoaan ja tulevaisuudenuskoaan. Erityisesti vanha presidentti piti silmällä nuorisoa, joka tarvitsi »ihanteita, tointa ja tarmoa». Uudenvuodenpuheessaan 1.1.1952 hän mainitsi panneensa »eräästä kuvalehdestä» merkille »jonkin akateemisen keskustelupiirin» osanottajan lausunnon:

»Minulle on yhdentekevää, puhuvatko lapseni venäjää, kiinaa vai amerikkaa. Pääasia on, että pysyn hengissä – ja teen mielelläni Hitler-tervehdyksen tai kannan kulkueessa epäjumalankuvia, kunhan saan pitää henkeni.»

Kauhistunut Paasikivi luetti puheensa etukäteen vanhalla ystävällään professori Arvi Korhosella, jolta hän tiukkasi, voisiko moisilla ajatuksilla olla opiskelijapiireissä laajempaakin kannatusta. Muistiinpanojensa mukaan Korhonen koetti rauhoittaa »ukkoa» korostamalla kysymyksen olevan sensaatioita etsivän Kansan Kuvalehden siteeraamasta »jonkun tärähtäneen ylioppilaan» lausunnosta, johon ei kannattanut kiinnittää erityistä huomiota. Omien ja RUK:n johtajan eversti Viljasen kokemusten perusteella Korhonen vakuutti mielialan nuorison keskuudessa olevan yhtä hyvän kuin ennenkin.

Puheensa ao. kohdan täydelliseen poistamiseen Paasikivi ei kuitenkaan suostunut, vaan käytti hyväkseen tilaisuutta verrata ajankohtaista – sodan aiheuttamista taloudellisista vaikeuksista huolimatta – »rikkaampaa ja täyteläisempää elämää» omaan nuoruuteensa 50-60 vuotta sitten. »Elämä oli silloin ahtaampaa, toimintamahdollisuudet pienemmät, pyrkimysten kohteet vähäisemmät kuin nykyään.» Tahtoa vaikeuksien voittamiseen kuitenkin riitti, ja sitä löytyisi varmaan edelleenkin.

Varsinaisen puhetekstin ulkopuolisessa laajassa keskustelussa Korhonen havaitsi »ukon» katkeroitumisen »omaan pussiinsa pelaavan» Mannerheimin vastikään ilmestyneisiin muistelmiin. Korhosen merkinnät vastaavat näiltä osin lähes täysin aikaisemmin luonnehdittuja, Paasikiven 30.1.1951 tekemiä muistiinpanoja.⁵⁶

Vastatessaan presidentin jättämään soittopyyntöön professori tarvitsi tämän puhelinnumeron, jonka hän oli unohtanut. Kysyttyään asiaa vanhalta ystävältään Kekkoselta Korhonen sai pyytämänsä tiedon, jota säesti »tympeä» kysymys: »No, mitäs sillä nyt?» Mahdollisesti kilpailijaa vainuava pääministeri sai kuitenkin kuulla kysymyksen olevan vain uudenvuodenpuheen tekstistä, jonka hän (Kekkonen) itsekin oli lukenut.⁵⁷

Heinäkuun 1951 eduskuntavaalien jälkeen tuli normaaliin tapaan päiväjärjestykseen uuden hallituksen nimittäminen. Parlamentin kokoontuessa 25.7.1951 lyhyeksi ajaksi ennen kesälomalle lähtöä maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien ryhmät sopivat järjestäytymisensä yhteydessä ottavansa hallituskysymyksen esille vasta linnarauhakauden loppuvaiheessa syyskuussa, jolloin eduskuntakin olisi jälleen koolla. SKDL:n ryhmää lukuun ottamatta parlamentti hyväksyi ehdotuksen.⁵⁸

Hankkiessaan menettelylle Paasikiven suostumuksen Kekkonen mainitsi kommunistien kovasti pyrkivän hallitukseen, mitä taas sosiaalidemokraatit eivät hyväksyisi. Vaikka pääministeri henkilökohtaisesti olikin valmis tekemään hallituspohjan laajentamista koskevan aloitteen, hän oli jokseenkin varma sen epäonnistumisesta yhtäältä sosiaalidemokraattien asettuessa vastarintaan ja toisaalta kommunistien arvattavasti kieltäytyessä kannattamasta linnarauhakauden aikana valmisteltua taloudellista vakautusohjelmaa. Paasikivi puolestaan ei liioin vastustanut idänsuhteiden kannalta hyödyllistä kommunistien mukaantuloa hallitukseen. Vanhasuomalaisen tradition mukaisesti voitiin antaa periksi kaikessa, mikä ei ollut hengenvaarallista. Muuten Kekkonen taas kerran toi julki tyytymättömyytensä liian passiiviseksi osoittautuneeseen Gartziin. Sopivana ulkoministeriehdokkaanapresidentti mainitsi vanhan ystävänsä P. J. Hynnisen, vaikka asian käsittely todettiinkin vielä ennenaikaiseksi.⁵⁹

Toisen ministeristönsä, jota joskus on luonnehdittu tietynlaiseksi maalaisliiton ja SDP:n »koeavioliitoksi», virallisen eronpyynnön pääministeri Kekkonen jätti Kultarannasta palanneelle presidentti Paasikivelle 12.9.1951 heti eduskunnan tultua lomalta. Pian voitiin havaita koeajan luoneen edellytykset jos ei »rakkaus» – niin ainakin »järkiavioliitolle», ja hallitusneuvottelut käynnistettiin ikään kuin luonnostaan molempien suurten puolueiden tarjoamalta pohjalta entisen pääministerin johdolla. Ns. presidentinkierroksen yhteydessä ainoan varsinaisen ongelman muodosti kommunistien rooli, jota Paasikivi ja Kekkonen olivat ennakoineet jo kesällä. Taktikoivien vanhojen hallituspuolueiden halutessa lykätä vastuun kommunistien poissulkemisesta presidentin niskoille Paasikivi kuitenkin kieltäytyi suostumasta ehdotukseen:

»Minun on presidenttinä vaikea asettua sille kannalle, joka voidaan selittää, että minun mielestäni kommunistit on poissuljettava hallituksesta… minusta näyttää olevan paras menetellä tavalliseen tapaan, kuulla kaikkien ryhmien mieltä, jotta ei voida jälkeenpäin sanoa, että olen menetellyt puolueellisesti.»

Kekkosen hyväksyttyä tämän molemmat herrat päättivät, että julkaistavassa kommunikeassa vain lyhyesti todettaisiin presidentin pyytäneen »pääministeri Kekkosta muodostamaan Eduskunnan enemmistön kannatusta nauttivan hallituksen huomioon ottaen taloudellisen ja poliittisen aseman vaatimukset». Kommunistien hylätessä linnarauhakaudella hahmotellun vakautusohjelman sekä pitäessä kiinni palkankorotusvaatimuksistaan takautuvine indeksikorjauksineen he tavallaan omaehtoisesti sulkivat itsensä hallituspuolueiden ulkopuolelle. Tasapainonäkökohtiin vedoten Kekkonen näissä oloissa jätti sivuun – osittain sosiaalidemokraattien kannan mukaisesti – myös kokoomuksen ja kansanpuolueen.⁶⁰

Ministerilistaa laatiessaan pääministeri turvautui presidentin tukeen vain Gartzin seuraajaa etsittäessä. Sosiaalidemokraattien kieltäydyttyä hyväksymästä Wuorta ulkoministeriksi Kekkonen päätyi vastahakoiseen Tuomiojaan, joka vaati itselleen mahdollisuuden johtaa samanaikaisesti myös Suomen Pankkia. Paasikivi antoi menettelylle suostumuksensa vaikka epäilikin ulkoministerikandidaatin voivan joutua vaikeuksiin hallitusta rasittavalla tavalla kommunistien kanssa. Kekkonen rauhoitti presidenttiä: »Hella (anoppi – T.P.) kyllä pitää huolen siitä, että kommunistit hyväksyvät Tuomiojan.» ⁶¹

Syyskuun 20. päivänä 1951 virkaan nimitetty Kekkosen kolmas hallitus rakentui edeltäjänsä rungolle peräti yhdeksän ministerin jatkaessa entisissä tehtävissään. Maalaisliittolaisia hallituksen jäsenistä oli seitsemän, sosiaalidemokraatteja vastaavasti seitsemän ja ruotsalaisia kaksi, kun taas ulkoministeri Tuomiojaa pidettiin lähinnä ammattiministerinä. ⁶² Hallitus saattoi lähteä liikkeelle suhteellisen turvalliseen eduskuntaenemmistöön (119 paikkaa) nojautuen. Osaltaan tilannetta helpottivat taloudellinen nousukausi ja siihen vaikuttaneen ns. Korean vientisuhdanteen ansiosta kertyneet valuutat. Vaikka molemmat suuret hallituspuolueet luonnollisesti pitivät koko ajan tarkoin silmällä, ettei toinen ryhmä saanut enempää etuja kuin omakaan, ja niiden (ennen muuta maalaisliiton) piirissä esiintyi ajoittain vakaviakin sisäisiä jännitteitä, puolueiden yhteistyö vakauttamispolitiikan toteuttamiseksi sujui tammikuuhun 1952 saakka vailla ylitsepääsemättömiä keskinäisiä kriisejä. Vastaavasti ei liioin tarvittu presidentti Paasikiven aktiivisia asiaan puuttumisia.⁶³

Myönteistä huomiota presidentti kiinnitti pääministerin toimiin vaikeuksiin joutuneen Neuvostoliiton-kaupan edistämiseksi. Kylmän sodan kärjistyminen oli johtanut siihen, ettei Suomi voinut enää vapaasti ostaa lännestä raaka-aineita ja hyödykkeitä, joita tarvittiin Neuvostoliittoon vietäväksi sovittujen tuotteiden valmistamiseen. Niinpä Kekkonen joutui kääntymään lähettiläs Lebedevin puoleen pyynnöllä, että Suomi saisi ostaa tarvitsemansa raaka-aineet ja materiaalit Neuvostoliitosta.

Jättäessään kirjallisen ehdotuksensa Kekkonen kutsui Lebedevin päivällisille, joilla hyväntuuliset herrat konjakkia juoden viihtyivät vain tulkki seuranaan kello puoli kahteen yöllä. Viikkoa myöhemmin Moskova viestitti Lebedeville vastaustekstin, joka kuitenkin kytkettiin Kekkosen persoonaan:

»Neuvostoliiton Hallitus on tutkinut selostustanne Suomen mahdollisuuksista hankkia näitä raaka-aineita, mille seikalle Te, Herra Pääministeri, annatte niin suuren merkityksen. Neuvostoliiton Hallitus on valtuuttanut minut ilmoittamaan Teille, että se on valmis täyttämään Teidän pyyntönne…»

Paasikivi luonnehti ratkaisua »hyväksi asiaksi», koska se osoitti Kremlin pidättyvän taloudellisesta painostuksesta, vaikka uudessa hallituksessa ei ollutkaan kommunisteja. Muutenkin »minä sanoin (Kekkoselle – T.P.), että on hyvä, että Kekkonen pitää tällaista yhteyttä Lebedevin ja venäläisten kanssa».⁶⁴

Neuvostoliiton kannalta suurpoliittinen tilanne kehittyi v. 1951 huolestuttavaan suuntaan. Korean sota ei sujunut toivotulla tavalla. Nato oli laajenemassa Kreikan ja Turkin pyrkiessä mukaan. Francon Espanjankin osallistumisesta oli jo alettu puhua. Lähi-idässä sekä Etelä-Aasiassa puuhattiin uusia liittoja, jotka olisivat merkittävästi laajentaneet Neuvostoliiton »saartorengasta» amerikkalaisine tukikohtaverkostoineen. Länsi-Saksan aseistaminen oli muuttumassa suunnitelmista todellisuudeksi. Näissä oloissa puolueettomuus asettui Stalinin silmissä osittain uuteen valoon. Moskovan kannalta oli toki parempi, että läheiset, rajantakaiset maat olisivat puolueettomia kuin »neuvostovastaisen» liittokunnan jäseniä. Stalinin Lännelle suuntaamat tunnustelut yhdistetyn ja neutraalin Saksan nostamisesta jalkeille jäivät kuitenkin vaille tuloksia.

Kokonaistilanteen kannalta jännitystä lievensi osaltaan se, että Moskova ei enää sulkenut pois Pohjois-Euroopan neutraloinnin mahdollisuutta. Kremlissä tiedettiin Ruotsissa kritikoidun Norjan ja Tanskan pari vuotta aikaisemmin tekemää päätöstä liittyä Natoon, eikä mielipide kahdessa viimeksi mainitussa maassakaan ollut täysin yhdensuuntainen. Kukaties Neuvostoliitolle tarjoutuisi vielä tilaisuus oikaista pohjoismaista puolustusliittoa vastustettaessa aikanaan tehty virhe?

Tavatessaan 23.5.1951 kotimaassa käymässä olleen Gripenbergin Paasikivi luonnehti poliittista tilannetta suhteellisen rauhalliseksi. Neuvostoliitto tiesi Helsingin noudattavan tiukkaa puolueettomuuspolitiikkaa, johon kuului velvoitusten tarkka täyttäminen. Moskovassa oltiin selvillä myös siitä, etteivät suomalaiset menisi pitemmälle. Kommunistien toiveet vaikutusvaltansa kasvamisesta maassa jäisivät toteutumatta. Kremlin siirtyminen aggressiivisemmalle linjalle saisi aikaan vallitsevan rauhantilan häiriintymisen. Sitä paitsi levottomuuskeskukset sijaitsivat toistaiseksi kaukana, mikä vähensi Suomen merkitystä. Jos Neuvostoliitto onnistuisi bolsevisoimaan itselleen tärkeämpiä maita kuten esimerkiksi Saksan ja Ranskan, silloin se tietysti pystyisi saavuttamaan tavoitteensa myös Suomessa. Toivottavasti maailman voimasuhteet säilyisivät edelleen tasapainossa, mikä vakauttaisi myös Suomen asemaa.

Gripenberg sai tehtäväkseen toimittaa Tukholmaan palattuaan ulkoministeri Undenille Paasikiven henkilökohtaiset terveiset. Tahtomatta mitenkään sekaantua naapurimaassa käytävään ulkopoliittiseen keskusteluun presidentti halusi kuitenkin todeta, että jos Ruotsi viime vuosina olisi noudattanut toisenlaista ulkopolitiikkaa, niin Suomi luultavasti olisi saanut ‘känna av det’ (tuntea seuraukset).

Lähettilään havainnon mukaan viesti oli Ruotsin ulkoministerille »hyvinkin mieluinen» tämän kiittäessä siitä »vilpittömästi» presidenttiä. Omasta puolestaan Unden kertoi Neuvostoliiton Tukholman-suurlähettilään K. K. Rodionovin ottaneen hänen kanssaan viime aikoina useasti puheeksi Norjan ulkopolitiikan. Unden oli tällöin saanut sen kuvan, että Moskova toivoi Tukholman koettavan jollakin tavoin vaikuttaa Osloon sen ulkopoliittisen linjan muuttamiseksi. Rodionovin kysyttyä suoraan, eikö olisi mahdollista jälleen pyrkiä pohjoismaiseen puolustusliittoon, Unden huomautti kylmästi Neuvostoliiton aikanaan voimakkaasti vastustaneen hänen tämänsuuntaista politiikkaansa. Rodionov myönsikin nyt kysymyksen saattaneen tuolloin olla virheestä. Ruotsin ulkoministerin mielestä Norjan eroaminen Atlantin liitosta ei kuitenkaan enää merkinnyt realistista vaihtoehtoa.⁶⁵

Pari päivää myöhemmin Rodionov tarjosi pohjoismaisille kollegoilleen lounaan, jonka läsnä ollut Gripenberg noteerasi päiväkirjassaan: »Tästä lounaasta voitaneen tehdä johtopäätös, että NL ainakin toistaiseksi tahtoo korostaa haluaan pitää yllä ystävällisiä yhteyksiä Pohjoismaihin. Kenties myös niin, että mitä maailman muissa osissa tapahtuukaan, niin Moskova tahtoo säilyttää rauhan täällä ylhäällä (här uppe).» Mahdollisesti toivoen tukea linjalleen Rodionov oli jo jonkin aikaa osoittanut Suomen lähettilästä kohtaan tämän oman arvion mukaan »mitä suurinta rakastettavuutta». ⁶⁶ Skandinaavisten hallitusten pysyessä entisellä kannallaan puolustusliittoajatus ei kuitenkaan ottanut tulta.

Pian ilmaantui myös muita mahdollisuuksia. Kesällä 1951 Tanskan entinen (ja tuleva) sosiaalidemokraattinen pääministeri Hans Hedtoft herätti ajatuksen pohjoismaiden parlamenttien välisen yhteistyöelimen perustamisesta. Pohjoismaiden neuvoston nimellä myöhemmin kulkeneen hankkeen suunnittelu lähtikin nyt ripeästi käyntiin Suomen pysytellessä toistaiseksi sen ulkopuolella. Vaikka Suomi näin jäisi tietyllä tavoin eristetyksi, Neuvostoliittoa varova Paasikivi ei pitänyt mukaantuloa mahdollisena. ⁶⁷ Tukea hän sai vanhalta ystävältään presidentti Ståhlbergilta, joka piti aloitetta vaarallisena sen saattaessa tarjota venäläisille tilaisuuden uusiin hyökkäyksiin Suomea vastaan. Moskovan esittäessä virallisen vastalauseen Helsingin olisi siinä vaiheessa enää vaikea peräytyä. Muutenkin uusi organisaatio muistutti epäilyttävällä tavalla yleiseurooppalaista parlamenttia, ja siellä saattoi maiden erilaisuuden vuoksi syntyä ristiriitoja. Asiallisesti oli parempi pysytellä entisen vapaan yhteistoiminnan pohjalla, johon kuuluivat erillistehtäviä varten muodostettavat asiantuntijakomiteat. Sinänsä pohjoismainen yhteistyö oli tietysti tärkeätä, mutta suunnitellusta neuvostosta tuli sen sitovuuden vuoksi pysyä erillään.

Paasikivi ilmaisi edeltäjälleen samansuuntaisen kantansa:

»Minä olisin ollut tyytyväinen, jos tämä asia ei olisi tullut esille. Olen kyllä sitä mieltä, että meille olisi ainakin tällä hetkellä paras olla pois tästä uudesta organista. Tietysti se olisi ikävä, jos muut pohjoismaat sen perustavat ja me jäämme pois.» ⁶⁸

Presidentti ennusti sikäli oikein, ettei Hedtoftin Kööpenhaminaan kutsumaan Pohjoismaiden edustajien valmistavaan kokoukseen Suomen puolesta matkustanut K.-A. Fagerholm tietenkään voinut estää uuden järjestön syntyä. Hän joutui näin ollen vain ilmaisemaan »epäilynsä» Suomen mahdollisuuksista osallistua sen työhön. Pääministeri Kekkosen ja ulkoministeri Tuomiojan hyväksyttyä presidentin kannan hallituksen ulkoasiainvaliokunnan tehtäväksi jäi vain todeta Suomen toistaiseksi pidättyvän liittymästä kyseessä olevaan organisaatioon. Vuotta myöhemmin Kekkonen tuli päivälliskeskustelussa käyttäneeksi hankkeen primus motorista kovia sanoja. Jonkun luonnehdittua Hedtoftia idealistiksi Kekkonen tokaisi: »Idealisti! Ei, idiootti. Mutta sehän on sama asia.» ⁶⁹ Aikanaan pääministeri joutui tanskalaisen virkaveljensä osalta tarkistamaan kantansa.

Uuden organisaation ulkopuolelle jääminen ei kuitenkaan merkinnyt Suomen pidättymistä erilliskysymyksiä koskeneesta integraatioprosessista, joka koski mm. passipakon poistamista, pohjoismaisia työmarkkinoita, sosiaalilainsäädännön yhdenmukaistamista jne.⁷⁰

Pohjoismaiden neuvostoa koskeneen keskustelun jatkuessa Moskova käynnisti syksyllä 1951 Norjaan ja Tanskaan kohdistuneen diplomaattisen aktion. Gripenberg raportoi 17.11.1951 Paasikiven »merkilliseksi» luonnehtimassa kirjeessään ao. maille osoitetuista nooteista, joissa näitä painostettiin eroamaan Natosta. Ruotsin UD:n kabinettisihteerin Arne Lundbergin kertoman mukaan Neuvostoliiton Tukholman-suurlähetystön ykkössihteeri J. J. Tarabrin oli tunnustellut myös asemamaansa UD:ssa mahdollisuuksia Pohjoismaiden puolustusliittoon, johon Suomikin voisi liittyä. Omasta puolestaan Gripenberg ei uskonut hankkeen toteutumiseen, koska oli turha toivoa Norjan ja Tanskan enää luopuvan Atlantin liitosta. Paasikivi yhtyi arvioon, mutta pani samalla ilahtuneena merkille, ettei Moskovalla ainakaan sillä hetkellä näyttänyt olevan pahoja aikeita Suomeen nähden.⁷¹

Neuvostoliiton kampanja kuitenkin jatkui. Kööpenhaminassa ilmestyvä Udenrigspolitisk Information, jolla väitettiin olevan yhteyksiä Moskovaan, kosketteli jo lokakuussa samaa asiaa suositellen myös Suomelle osoitettavaa kehotusta liittyä pohjoismaiseen puolustusliittoon. Neuvostoliiton sponsoroima, Tukholmassa 30.11.-2.12.1951 kokoontunut Pohjoismainen Rauhankonferenssi puolestaan tähdensi julkilausumassaan Pohjolan turvallisuuteen pyrkimisen tapahtuvan parhaiten sotilasblokkien ulkopuolella. Hieman myöhemmin otettiin virallisella tasolla jo askel pitemmälle neuvostohallituksen äänenkannattajan Izvestijan painottaessa laajassa artikkelissaan, että »ajatus Pohjolan maiden regionaalisesta yhteistoiminnasta rauhan puolesta sodanlietsojia vastaan saa nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa yhä suuremman merkityksen».⁷²

Tukholmassa Tarabrin ei rajoittunut vain ruotsalaisten kanssa käymiinsä keskusteluihin. Gripenbergin 6.12.1951 järjestämällä itsenäisyyspäivävastaanotolla neuvostodiplomaatti, joka todennäköisesti edusti myös MGB: tä, tiedusteli ilman mitään valmistelevaa johdantoa lähetystöneuvos Jorma Vanamolta, miksi suomalaiset olivat kieltäytyneet osallistumasta vastikään perustetun Pohjoismaiden neuvoston työhön. Laatimassaan muistiossa Vanamo totesi: »Koska herra Tarabrinin esittämän kysymyksen sävystä selvästi kuulsi läpi jonkinlainen pettymys kielteisen asennoitumisemme johdosta, yritin vastata vältellen selittäen, etten…tuntenut tarkemmin asiaa. Sanoin kuitenkin saaneeni sellaisen vaikutelman, että koko parlamenttineuvoston aikaansaaminen oli vielä melko alkuvaiheessa, joten mitään korjaamatonta kaiketi ei ollut tapahtunut. Tähän huomautti herra Tarabrin, että vain kuolemahan on sellainen, ettei sille mitään mahda.»⁷³ Voidaan yhtyä Jari Sinkarin tulkintaan, jonka mukaan Rodionov ja Tarabrin – tietenkin Moskovan suostumuksella näkivät Pohjoismaiden neuvostossa vipuvarren Tanskan ja Norjan kampeamiseksi ennemmin tai myöhemmin ulos Natosta. ⁷⁴

Jos Vanamo oli yllättynyt äkillisestä kysymyksestä, samaa voidaan yhtä hyvin sanoa hänen esimiehestään, jota lähetystöneuvos luonnollisesti viipymättä informoi. Gripenbergin mielestä oli toki mahdollista, että venäläiset koettivat houkutella suomalaisia ansaan saadakseen näin aiheen reagoida väkivaltaisesti. Mutta toisaalta Neuvostoliitto saattoi todella pyrkiä Pohjoismaiden yhteistyöhön ja Norjan sekä Tanskan irtautumiseen Natosta, mikä tietenkin olisi mahdotonta. Välittömiä merkkejä aggressiivisista aikeista ei kuitenkaan ollut havaittavissa, ja Suomen kannalta se merkitsi helpotusta.

Kekkoselle Gripenberg ja Vanamo eivät suinkaan merkinneet ainoata tietolähdettä. Joulukuussa 1951 Tukholmassa vieraili pääministerin henkilökohtainen ystävä, professori Kustaa Vilkuna »tiedustelu- ja kontaktinhakumatkalla». Kotiin palattuaan hän vahvisti Kekkoselle tiedon Neuvostoliiton edustajien Pohjolan neutralointia kohtaan osoittamasta kiinnostuksesta. Kysymys oli nyt siitä, miten uutta tilannetta voitaisiin käyttää hyväksi. Kuten Ilkka Herlin on osoittanut, Kekkonen näki lähipiirinsä kanssa käymissään keskusteluissa Suomen lähentämisen Skandinaviaan – herättämättä Neuvostoliiton epäluuloja – suurena ulkopoliittisena menestyksenä. Paasikiven jälkeisiä presidentinvaaleja ajatellen Kekkonen tarvitsi kannuksia myös läntisten kontaktien rakentajana. Samalla tavoite merkitsi odotetun kilpailijan, Fagerholmin lyömistä hänen omimmalla alueellaan, pohjoismaisten suhteiden kehittämisessä. ⁷⁵

Pääministeri oli luonnollisesti selvillä siitä, ettei hän ulkopolitiikasta kyseen ollen voinut sivuuttaa valtion päämiestä. Gripenbergiltä, Vanamolta ja Vilkunalta saamiinsa tietoihin nojautuen Kekkonen kiinnitti 22.12.1951 Paasikiven huomiota »uutena Jartsevina» pitämänsä Tarabrinin esiintymiseen. Vaikka presidentti periaatteessa pitikin suotavana Pohjoismaiden puolustusliittoa, johon myös Suomi kuuluisi, hän yhtyi pääministerinsä käsitykseen siitä, että Norjan ja Tanskan eroamisella Natosta tuskin olisi toteutumismahdollisuuksia. Asiaa voitaisiin vielä tunnustella Ruotsin pääministeriltä Erlanderilta, jonka oli määrä tulla Helsinkiin K.-A. Fagerholmin 50-vuotispäiville 31.12.1951.

Ulkovaltojen Helsingin-lähettiläiden koottua keskuudessaan varat puhemiehelle tämän merkkipäivänä ojennettavaan lahjaan ministeri Lebedev tiedusteli kautta rantain Kekkoselta, oliko tämä omana 50-vuotispäivänään saanut vastaavan lahjan. Pääministerin vastattua kieltävästi lähettiläs ilmaisi pahan mielensä siitä, että hänen täytyi osallistua Fagerholmin lahjaan.⁷⁶

Ruotsin pääministerin käydessä myös presidentin luona Linnassa keskustelu osoitti molempien herrojen lähtökohtien poikkeavan selvästi toisistaan. Erlander toivoi Suomen voivan liittyä Pohjoismaiden neuvostoon, jolloin Ruotsi ja Suomi kykenisivät yhdessä tasapainottamaan siellä Norjan ja Tanskan vaikutusta. Samalla ehkäistäisiin Neuvostoliiton epäluulot neuvoston tulemisesta jonkinlaiseksi Naton liitännäisorganisaatioksi Skandinaviassa. Pohjoismaisesta puolustusliitosta taas Erlander ei puolueettoman Ruotsin pääministerinä ollut kiinnostunut. Sitäpaitsi Norjan ja Tanskan eroamista Natosta täytyi hänen mielestään pitää toiveajatteluna, jolla ei ollut reaalisia toteutumismahdollisuuksia.

Paasikiven tärkeysjärjestys oli päinvastainen. Hän olisi puolestaan ollut kiinnostunut keskustelemaan puolustusliitosta. Pohjoismaiden neuvostosta presidentti sen sijaan totesi suoraan, ettei se ollut tärkeä asia. Jo marraskuussa Gripenbergin aikaisemmin mainitun kirjeen saavuttua – hän oli muotoillut valtioneuvoston ulkoasiainvaliokunnan pöytäkirjaan päätöksen, jonka mukaan Suomi ei ainakaan toistaiseksi voinut tulla neuvoston jäseneksi. Esteinä olivat jännittynyt maailmanpoliittinen tilanne, pohjoismaiden erilainen asennoituminen suurvaltaryhmityksiin sekä Suomen ulkopolitiikan pyrkimys pysytellä suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella. ⁷⁷ Neuvostoa koskevaa periaatepäätöstä presidentti ei tosin nimenomaisesti maininnut Erlanderille.

Toisin sanoen Paasikiven mielestä Pohjoismaiden neuvosto ei kriisin puhjetessa pystyisi tarjoamaan reaalista turvaa. Aivan erilaisen näkymän avaisi Pohjoismaiden vastakkaiset turvallisuuspoliittiset valinnat korvaava puolustusliitto. Näin edistettäisiin – ja kaiken lisäksi yhteisymmärryksessä Neuvostoliiton kanssa –turvallisuutta ylläpitämällä tasapainoa ja vähentämällä suurten blokkien kilpailua sekä läsnäoloa alueella. Suomen lähestyessä Skandinaviaa YYA-sopimuksen merkitys vähenisi, vaikka se tietysti jäisikin edelleen voimaan.

Erlanderin käynnin jälkeen ruotsalaisten ja suomalaisten yhteisesiintymiseen pohjoismaisen puolustusliiton edistämiseksi ei selvästikään ollut enää mahdollisuuksia. Paasikivi ja Kekkonen halusivat silti käyttää tilannetta maansa eduksi Moskovaan päin. Jo edellä mainitussa, 22.12.1951 pääministerin kanssa käymässään keskustelussa presidentti asetti kysymyksen, tahtoivatko venäläiset ehkä suomalaisten tekevän asiassa jotakin. Kekkonen mainitsi tällöin aikovansa pitää uuden vuoden jälkeen rauhan asian merkitystä tähdentävän radiopuheen, johon kenties kävisi päinsä liittää mukaan jonkinlainen viittaus Pohjolan puolueettomuuteen. Paasikivi antoi ajatukselle tukensa, koska hänenkin mielestään oli aiheellista tunnustella, miten muualla reagoitaisiin Suomen näkemykseen Pohjois-Euroopan säilyttämisestä »rauhallisena kolkkana». ⁷⁸

Seuraavana vaiheena oli yhteydenotto lähettiläs Lebedeviin, jonka kanssa, kuten aikaisemmin on todettu, Kekkonen oli rakentanut toimivan kontaktin. Neuvostoliiton edustustopäällikön ojennettua vieraalleen aikaisemmin mainitun Izvestijan artikkelin, pääministeri ilmoitti 4.1.1952 aikovansa pitää puheen, jossa hän esittäisi suunnitelman Pohjoismaiden ryhmittymisestä puolueettomuusidean ympärille »sellaisena kuin Suomi sen ymmärtää». Moskovan ulkoministeriössä laadittiin nyt Lebedeville ohjeet, jotka – Stalinin ja politbyroon annettua niille hyväksyntänsä – lähetettiin Helsinkiin.

»Teidän tulee löytää tapaamiseen Kekkosen kanssa jonkinlainen syy, joka ei liity viime keskusteluunne hänen kanssaan ja kosketella ikäänkuin toisena kysymyksenä neutraliteettiteemaa. Sanokaa, että olette harkinnut hänen koskettelemaansa neutraliteettikysymystä Kekkosen esittämässä suunnitelmassa ja että suhtaudutte positiivisesti hänen ajatuksiinsa Pohjoismaiden kokoamiseksi neutraliteetti-idean ympärille tarkoituksena vahvistaa rauhaa ja näiden maiden kansallista riippumattomuutta. Tämänkaltainen aloite voisi edistää Kekkosen mainitseman rauhanpesäkkeen laajenemista pohjoisessa ja vastaisi rauhan ylläpitämisen ja lujittamisen politiikkaa, joka on saanut ilmaisunsa Neuvostoliiton ja Suomen välisessä YYA-sopimuksessa.» ⁷⁹

On syytä panna merkille nimenomainen viittaus YYA-sopimukseen. Pohjoismainen neutraliteetti ei siis suinkaan merkitsisi Suomen irtautumista paktista. Moskovan edellä mainittu vastaus ei ollut vielä saapunut Kekkoselle (Lebedeville), kun MGB:n Helsingissä toimiva edustaja, lähetystöneuvos V. V. Zenihov vieraili UM:n oikeudellisen osaston päällikön Sigurd von Numersin luona suositellen Suomen ja Ruotsin välistä puolustusliittoa, johon Norja ja Tanska voisivat myöhemmin liittyä. Toisin sanoen Suomi palvelisi tietynlaisena houkuttimena Norjan ja Tanskan irtautumiseksi Natosta ja puolueettoman pohjoismaisen blokin aikaansaamiseksi. Samalla Suomi YYA-sopimuksineen muodostaisi tietynlaisen jarrun, joka estäisi blokin liukumisen kohti länttä. Käyttäen hyväkseen loppiaisen (6.1.1952) tarjoamaa vapaa-aikaa ja kuultuaan seuraavana aamuna Ženihovin lausunnosta v. Numersille Kekkonen viimeisteli puheluonnoksensa ja lähetti sen Paasikiven luettavaksi.

Kuten Juhani Suomi on tiivistänyt, pääministerin tarkoituksena oli yhdistää YYA-sopimus, puolueettomuus ja pohjoismaisuus Suomen ulkopolitiikassa tavalla, joka vähentäisi tarvetta turvautua YYA-sopimuksen sotilaallisiin artikloihin. Näin käytettäisiin hyväksi oikeastaan ensi kerran toisen maailmansodan jälkeen tarjoutunutta tilaisuutta manifestoida Suomen itsenäistä ulkopoliittista päätöksentekoa ja samalla antaa tunnustus Tukholman liittoutumattomuuden merkityksestä Helsingille. Silti rauhasta puhuminen oli tarkoituksenmukaista myös sisäpoliittisista syistä. Paasikivelle Kekkonen huomautti elintarvikkeiden hintojen nousun herättäneen paljon kohua äärivasemmiston piirissä. Rauhan merkitykseen voimakkaasti vetoava puhe hallituksen taholta voisi johdattaa mielet pois leivän hinnasta.⁸⁰

Tavoitteitaan silmällä pitäen ja varmistaakseen Moskovan suopeuden Kekkonen oli »rauhanpuheessaan» valmis myötäilemään Neuvostoliiton ja äärivasemmiston äänenpainoja niin pitkälle, että puheenpitämisajatuksen sinänsä hyväksynyt Paasikivi tarttui punakynäänsä. Kaiken kaikkiaan hän luki 9.1. ja 18.1.1952 tekstin huolellisesti läpi kolmeen kertaan, mistä oli seurauksena reunahuomautuksia, yliviivauksia ja täydennyksiä. Kekkosen mainittua Suomesta löytyvän sotaa toivovia kansalaisia Paasikivi katsoi, että tällaisten henkilöiden lukumäärä »voi olla vain aivan hanvalukuinen», mikä oli syytä tuoda esiin.

Kokonaan presidentti veti yli kaksi kappaletta, joissa ylistettiin Neuvostoliiton jälleenrakennustyötä ja Stalinin hyväntahtoisuutta.

»Länsimaissa tuntuu kaikesta päätellen olevan vallalla käsitys, että Neuvostoliitto haluaa aloittaa maailmansodan. Miksi Neuvostoliitto sen aloittaisi? Neuvostoliitto on voinut rauhan vallitessa suorittaa valtavaa rakennustyötä, jonka tulokset alkavat jo kypsyä. En usko, että Neuvostoliitto haluaisi sodan sytyttämisellä vaarantaa niitä tuloksia, jotka se taloutensa rakentamiseksi ja kansojensa hyvinvoinnin kohottamiseksi on saanut aikaan.»

Tähän kohtaan Paasikivi on merkinnyt, »ettei koko totuutta voi sanoa. Neuvostoliitto tahtoo toimia viidennen kolonnan kautta, joka on antanut hyviä tuloksia sille.»

Toinen poistettu kappale liittyi Stalinin motiiveihin, joista Kekkonen kirjoitti:

»Länsimaissa tuntuu olevan vallalla se käsitys, että Neuvostoliitto aloittaa hyökkäyssodan, koska se tahtoo asevoimin levittää kommunismin kaikkialle maailmaan. Generalissimus Stalin on useassa eri vaiheessa lausunut, että kommunistinen ja kapitalistinen talousjärjestelmä voivat toimia rinnakkain. Me suomalaiset olemme voineet sodan päättymisestä lähtien parantaa naapuruussuhteitamme Neuvostoliiton kanssa ja Neuvostoliitto on toiminut Stalinin edellä mainittua mielipidettä noudattaen.»

Paasikivi kommentoi: »… voi sanoa, että Stalin tuskin on rehellisessä mielessä niin puhunut (Puola, Tsekkoslovakia ym.)». Erikseen presidentti vielä viimeisen lauseen kohdalla huomautti: »meidän kommunistit Venäjältä tulleet?» Hänen mielestään Lännessä pikemminkin uskottiin – ei niinkään Neuvostoliiton suoraan hyökkäykseen – kuin sotilaalliseen tasapainoon edellytyksenä menestyksellisille neuvotteluille Kremlin kanssa. Paasikiven varsin raadollinen käsitys Lännen ja Stalinin rinnakkaiselosta pohjautui siis siihen, ettei Neuvostoliitto tarvinnut sotaa, koska sillä oli käytössään viides kolonna tavoitteidensa ajamiseen. Näin ollen – kuten Sinkari aivan oikein on todennut – se, mikä Kekkosen tekstissä näytti Stalinin hyväntahtoisuudelta, näyttäytyi Paasikiven huomautuksessa vaarana.

Ennakkoluulottomaan ja tarkoitushakuiseen tapaansa pääministeri oli siten valmis käyttämään vanhaan presidenttiin verrattuna huomattavasti »vasemmistolaisempia» kielikuvia edistääkseen pyrkimyksiään Neuvostoliitossa. Leimautuminen Lännen suunnalla merkitsi hänelle sittenkin toissijaista ongelmaa. Poistoillaan Paasikivi selvästikin pyrki Kekkosta voimakkaammin säilyttämään yhteyden puhetekstin ja todellisuuden välillä. ⁸¹

Pohjoismaita koskevalta osalta sekä Kekkonen että Paasikivi totesivat YYA-sopimuksen soveltamisen edellyttävän hyökkäystä Suomea tai Suomen kautta Neuvostoliittoa vastaan. Tämän jälkeen versiot kuitenkin selvästi poikkesivat toisistaan:

Kekkosen luonnos:

Maantieteellisistä seikoista johtuu, että tällainen hyökkäys ei käytännöllisesti katsoen voi tapahtua muualta kuin jonkin Suomeen rajoittuvan Skandinavian maan alueen kautta. Tästä näkökohdasta lähtien olisi loogillisena jatkona Suomen ja Neuvostoliiton väliselle avunantosopimukselle voinut ajatella skandinaavisten maiden puolueettomuusliittoa. Sen merkitys olisi ollut siinä, että teoreettinenkin uhka hyökkäyksestä Neuvostoliittoa vastaan Suomen alueen kautta olisi poistunut. Kun Suomen politiikan pyrkimyksertä on turvata rauha maalle kaikissa olosuhteissa ja tämän tarkoituksen saavuttamiselle rauha Pohjoismaissa on välttämätön edellytys, olisi yhteistyö nykyistä laajemmallakin pohjalla puolueettomien pohjoisten valtioiden kanssa käsittääkseni mahdollinen ja tarpeellinenkin rauhan turvaamiseksi Pohjois-Euroopassa.

Paasikiven muotoilu:

Maantieteellisistä seikoista johtuu, että tällainen hyökkäys ei käytännöllisesti katsoen voi tapahtua muualta kuin jonkin Suomeen rajoittuvan skandinaavisen maan alueen kautta. Suomen etujen mukaista sen vuoksi olisi Skandinavian maiden toteutettu ja turvattu puolueettomuus – sellainen jota Ruotsi on lähes puolentoista vuosisataa noudattanut – koska se poistaisi teoreettisenkin hyökkäyksen uhan Neuvostoliittoa vastaan Suomen alueen kautta. Mutta PohjoisEuroopan maiden puolueettomuus olisi nähdäkseni yleispoliittiselta kannaltakin suurimerkityksinen. Suomen politiikan päämääränä on turvata rauha maalle kaikissa olosuhteissa, ja rauha pohjoismaissa on tämän tarkoituksen saavuttamiseksi välttämätön edellytys.⁸²

Pohjoismaista puolueettomuutta koskevaa kohtaa Paasikivi pohti hartaasti poistoja ja lisäyksiä tehden sekä kappaleita siirrellen. Ongelmalliselta hänestä tuntui YYA-sopimuksen ja puolueettomuuden suhde. Kun Kekkosen mukaan YYA-sopimus oikeutti Suomen pysymään suurvaltojen välisten eturistiriito­ jen ulkopuolella, tällä kertaa varovaisempaa linjaa edustanut Paasikivi lisäsi aluksi, että se oikeutti ja edellytti, mutta stilisoi kohdan lopuksi käyttämällä verbiä todeta. Sopimus siis totesi Suomen politiikan päämääränä olevan pyrkiä pysymään suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella, mikä edellytti »tietynlaista puolueettomuutta».

Huomio kiintyy myös siihen, että Paasikivi Kekkosesta poiketen varoi suoraan mainitsemasta pohjoismaista puolustusliittoa, vaikka alueen voimakkaimman sotilasmahdin, Ruotsin, perinteisen politiikan ympärille rakentuva »Skandinavian maiden toteutettu ja turvattu puolueettomuus» saattoikin asiallisesti merkitä samaa. Ruotsin puolueettomuuden korostaminen viestitti samalla sitä kohtaan Suomessa tunnettua arvostusta sulkematta liioin pois molempien maiden puolustusyhteistyön mahdollisuutta.⁸³

Pääministerin alkuperäisenä tarkoituksena oli pitää puheensa maalaisliiton puoluesihteerin Arvo Korsimon 20.1.1952 Mynämäellä järjestämässä tilaisuudessa. Muutoksen suunnitelmaan aiheutti Kekkosen äkillinen sairastuminen 13.1.1952 (suolisolmu) ja siirtyminen potilaaksi Sairaala Mehiläiseen odottamaan leikkausta. Moskovan näytettyä 12.1. – ennen Kekkosen sairastumista – Lebedevin välityksellä vihreätä valoa ja Paasikiven toimitettua ulkoministeri Tuomiojan välityksellä sairaalaan tarkistamansa puhetekstin suotuisan poliittisen tilaisuuden ohimenoa pelkäävä Kekkonen ei halunnut enää viivytellä. Presidentin korjaukset hän hyväksyi ilman muuta. Kiirettä lisäsi se, että kaupungille oli jo levinnyt huhunomaisia tietoja tulossa olevan puheen sisällöstä.

Sairaalaan kutsutulle maalaisliiton äänenkannattajan Maakansan toimittajalle Kekkonen ojensi 22.1.1952 puhetekstin, jonka lehti julkaisi seuraavana päivänä.⁸⁴ Menettelytavasta oli seurauksena yleiseen kielenkäyttöön sittemmin vakiintunut nimike »pyjamantaskupuhe».

Vähän ennen julkaisemista pääministeri vielä pyysi ulkoministeri Tuomiojaa näyttämään tekstin SDP:n puoluesihteerille ja eduskuntaryhmän puheenjohtajalle Väinö Leskiselle. Tämä ei vastustanut rauhan asian käsittelyä sinänsä mutta piti vaarallisena – tietämättä aluksi kysymyksen olevan Paasikiven muotoilusta – pohjoismaista puolueettomuutta koskevaa virkettä. Se herättäisi katkeruutta Norjassa, ja myös SDP joutuisi sikäläisen veljespuolueensa vuoksi asettumaan kriittiselle kannalle. Tuomioja otti vielä samalta istumalta puhelimitse yhteyttä Kekkoseen välittäen hänelle Leskisen kuullen tämän kommentit. Pääministeri piti kiinni kannastaan korostaen kysymyksen olevan »Suomen edusta eikä Norjan työväenpuolueen». Viestin kertoneelle Tuomiojalle Leskinen vastasi: »Olen ollut tietoinen pääministerin sairaudesta, mutta en luullut, että sairaus oli näin vakavaa laatua.» Harkittuaan Tuomiojan puhelun jälkeen tilannetta Kekkonen päätti – ennen tekstin luovuttamista Maakansalle – poistaa siitä vielä Paasikiven formuloiman virkkeen: »Mutta Pohjois-Euroopan puolueettomuus olisi nähdäkseni yleispoliittiselta kannaltakin suurimerkityksinen.»

Poisto ei auttanut, vaan Leskisen ennakoima SDP:n puoluetoimikunnan arvosteleva kanta, joka oli tarkoitettu keskusteltavaksi vain hallituksen piirissä, vuoti kaikesta huolimatta Kekkosen artikkelin ilmestymisen jälkeen julkisuuteen. Norjan ja Tanskan loukkaamisen lisäksi pääministerin katsottiin keräävän henkilökohtaisia pisteitä mielistelemällä Neuvostoliittoa asiassa, jota olisi pitänyt käsitellä – jollei koko hallituksessa – niin ainakin sen ulkoasiainvaliokunnassa. Kriisin seurauksena oltiin jo ajautumassa hallituspulaan kiihtyneen Kekkosen uhatessa eronpyynnöllä.

Erityisesti pääministeriä katkeroitti puhemieheksi valitun K.-A. Fagerholmin esiintyminen eduskunnan avajaisissa 2.2.1952, jolloin hän puoluetoimikunnan kokouksessa kannattamastaan, luottamuksellisuutta koskevasta päätöksestä poiketen korosti pienelle maalle olevan eniten hyötyä syrjästäkatsojan roolista. Samalla puhemies koetti näennäisesti ottaa tukea tasavallan presidentistä mainiten erityisesti tämän olleen varovaisen ulkopolitiikan linjalla. Seremonialliseen puheeseen sisällytetty moite ei siis rajoittunut enää vain Kekkosen menettelytapaan, vaan kysymys oli myös ja ennen kaikkea ulkopolitiikasta. Fagerholm tuli näin käyttäneeksi hyväksi tilaisuutta arvostellakseen kilpailijaansa argumentilla, joka oli jo ehtinyt tulla laajasti esille lehdistössä. ⁸⁵ Puhemiehen käsityksen, jota hän tietenkään ei suoraan sisällyttänyt puheeseensa, mukaan suhteita Pohjoismaihin oli kehitettävä suoraan eikä Neuvostoliiton kautta. Taustana oli myös orastava presidentinvaalikampanja.

Kekkoselle Fagerholmin esiintyminen oli liikaa, ja hän laati valmiiksi presidentille osoitetun eronpyynnön. Perusteena eivät olleet terveydelliset syyt vaan nimenomaan ulkopoliittiset erimielisyydet hallituksen piirissä. Takaportti pysyi kuitenkin sikäli avoimena, että Kekkonen ilmoitti SDP:n puheenjohtajalle Emil Skogille lähettävänsä erokirjeen Linnaan vasta kun hänen tilalleen olisi löydetty uusi pääministeri. Neuvotteluvaraa tuntui siis kaikesta huolimatta vielä olevan. Malttinsa menettäneen pääministerin kielenkäytön värikkyys ei silti jättänyt toivomisen varaa. Fagerholm hallituksen johdossa olisi kuin »sika vatukossa» edustamassa Suomen uutta »syrjässäpysyvää» linjaa suhteessa Natoon. ⁸⁶

Kekkoselle 5.2.1952 lähettämässään kirjeessä asevelisosialistien johtohenkilöihin kuulunut Unto Varjonen korosti, ettei SDP:n puoluetoimikunta sen enempää kuin hallitusryhmäkään ollut kehottanut Fagerholmia puuttumaan puheessaan Kekkosen esiintymiseen, jonka tuloksellisuudesta voitiin perustellusti olla montaa eri mieltä.

»Puoluetoimikunta ei ole myöskään keskusteluissa arvostellut Mynämäen puheen ulkopoliittista sisältöä, vaan itse menettelytapaa, jolla se julkisuuteen saatettiin… Et kai luule, että me sosialidemokraatit… valmistaudumme marssimaan vintofka olalla kohti Moskovaa siinä tapauksessa, että amerikkalaisia lentokoneita laskeutuu Norjaan. Päämääränämme on tämän maan itsenäisyyden ja vapauden säilyttäminen, siitä me emme luonnollisesti vapaaehtoisesti emmekä edes vähällä peukalonväännöllä tingi, mutta jos tämä turvaten tai tätä vahvistaen on mahdollista mukauttaa Suomen ulkopolitiikka Neuvostoliiton yleispolitiikkaan, niin on mielestäni kaikki syy niin menetellä… Lopputulokseni on siis se, että jos Sinä jätät pääministerin tehtävät vetoamalla ulkopoliittisessa suuntauksessa sosialidemokraattien kanssa syntyneeseen erimielisyyteen, niin kysymyksessä on väärä lavastus.»⁸⁷

Paasikivessä Fagerholmin Kekkoseen kohdistunut »letkautus», jossa oli nojauduttu häneen itseensä, herätti harmistusta. Vanhan herran mielialaa eivät parantaneet ulkoministeri Tuomiojan välittämät tiedot pääministerin eroaikeista. Niinikään Kekkonen oli sanonut näkevänsä suuria taloudellisia vaikeuksia olevan edessä, minkä vuoksi hän mielellään siirtyisi pois. Tuomiojan mielestä Kekkosen ulkopoliittisista syistä tapahtuva ero loisi »aivan mahdottoman» tilanteen. Paasikivi asettui samalle kannalle. Hän ei olisi uskonut asian kehittyvän »näin vakavaksi ja juhlalliseksi». Fagerholmin puhe eduskunnan avajaisissa oli todellakin sopimaton, mistä hän aikoi tälle huomauttaa. Hallituksen ero ei kuitenkaan käynyt päinsä. Ministeristön oli istuttava vuoden 1954 eduskuntavaaleihin saakka ja vietävä loppuun vakauttamisasia. Kekkosella ei ollut oikeutta lähteä nyt pois.

Paasikiven käsitystä vain vahvistivat hänen luonaan 6.2.1952 käyneen Vihtori Vesterisen antamat tiedot. Kekkosen »diktatorisen käyttäytymisen» vuoksi maalaisliiton eduskuntaryhmässä esiintyi runsaasti tyytymättömyyttä. Ongelma oli siinä, ettei hänen tilalleen löytynyt ketään muuta. Jos pääministeri nyt äkkipikaisuudessaan eroaisi, asiat menisivät sekaisin. Vesterinen ei liioin unohtanut moittia puoluetoverinsa »dieettiä». Kekkosen vieressä eduskunnassa istuva Viljami Kalliokoski oli kertonut tämän haisevan koko päivän alkoholilta. Ikävänä seikkana täytyi pitää myös Kekkosen suhdetta »erääseen leskirouvaan» (Anne-Marie Snellmaniin), jota epäiltiin vakoilijaksi.

Järkkymättömän lojaalina pysytellen Paasikivi torjui syytökset. Kekkosta tarvittiin pääministerinä vakautusohjelman läpiviemiseksi, kun taas sosiaalidemokraattien ja ennen muuta Fagerholmin esiintyminen häntä vastaan oli sekä epäoikeutettua että sopimatonta. Presidentti antoi samalla ymmärtää hyväksyneensä Kekkosen »Mynämäen puheen» ja osallistuneensa myös sen kirjoittamiseen.

»Muuten sanoin, että en ole huomannut enkä kuullut, että Kekkonen käyttäisi alkoholijuomia sopimattomasti. Muuten on minun ja Kekkosen välit olleet ja ovat erinomaisen hyvät… Kekkonen on välttämätön mies, ja hänen on pysyttävä hallituksen johdossa. Muuten kaikki menee sekaisin.» ⁸⁸

Kekkosen ja sosiaalidemokraattien välille syntyneen skisman selvittämiseksi puheenjohtaja Emil Skog ja puoluesihteeri Väinö Leskinen lähtivät yhdessä Paasikiven epävirallisesti välittäjäksi valtuuttaman ulkoministeri Tuomiojan kanssa 6.2.1952 Forssaan, jossa pääministeri leikkauksen jälkeen vietti toipumislomaa. Koko päivän kestäneissä neuvotteluissa Kekkosen asemat olivat varsin lujat. Pyjamantaskupuheen olivat hyväksyneet sekä Paasikivi että Neuvostoliitto. Hallituksen hajoaminen nyt syntyneeseen kiistaan olisi merkinnyt sosiaalidemokraateille selvää ulkopoliittista tappiota. Kompromettoitumista idänsuhteissa he tahtoivat välttää, eikä tulevissa hallitusneuvotteluissakaan kaivattu ylimääräisiä hankaluuksia. Haluamatta irtisanoutua Fagerholmin puheesta he eivät liioin sisäpoliittisia vaikutusmahdollisuuksiaan ajatellen pitäneet tarkoituksenmukaisena oppositioon siirtymistä.

Toisaalta Kekkonen hyvin tiesi maalaisliiton ja SDP:n yhteishallituksen parhaiten pystyvän noudattamaan koko maalle tärkeätä taloudellisen vakautuksen linjaa. Saatuaan oman puolueensa taholta kritiikkiä maaseudun etujen laimeasta puolustamisesta ja liiallisesta myöntyvyydestä sosiaalidemokraatteja kohtaan Kekkonen – vetämällä kiistaan mukaan ulkopolitiikan – kohensi asemaansa sekä oman puolueensa sisällä että suhteessa SDP:hen. Kuten Sinkari on huomauttanut, Fagerholm tuli näin tahtomattaan tehneeksi ulkopolitiikkaa – eikä menettelytapakiistaa – koskeneella puheellaan palveluksen Kekkoselle.

Forssan neuvottelujen tuloksena päädyttiin SDP:n eduskuntaryhmän ja puoluetoimikunnan myöhemmin viimeistelemään ja puheenjohtaja Emil Skogin nimissä lehdistössä julkaistuun ilmoitukseen, jonka mukaan puolueen hallitusryhmä hyväksyi »hallituksen ohjelmajulistuksessa ilmaistun ja hallituksen noudattaman ulkopoliittisen suunnan». Sovinnon saavuttamista edisti se, että kumpikin osapuoli pystyi säilyttämään kasvonsa. Julkilausuma voitiin nimittäin tulkita kahdella tavalla. Joko niin, että SDP oli antautunut Kekkoselle ja sanoutunut irti Fagerholmin puheesta tai sitten niin, että hallitusohjelmassa aikanaan ilmaistu hyvin varovainen ja ylimalkainen ulkopoliittinen ohjelma oli palautettu hallituksen ohjenuoraksi. ⁸⁹

Paasikivi oli ratkaisuun tyytyväinen. »On erittäin hyvä, että tämä riita on nyt selvitetty.» ⁹⁰ Lopputulos vahvisti presidentin suhdetta jo ennestään »välttämättömänä miehenä» pitämäänsä pääministeri Kekkoseen, kun taas sosiaalidemokraatit ja etenkin puhemies Fagerholm menettivät Paasikiven silmissä aikaisempia asemiaan ulkopoliittisina luotettuina. Toisaalta Tuomiojalle mainitsemaansa »puhuttelua» Fagerholmille presidentti ei näytä pitäneen, mihin ilmeisesti osaltaan vaikutti kriisin suhteellisen nopea päättyminen. Tästä riippumatta sosiaalidemokraattien sisäpoliittinen merkitys, ennen muuta tietysti kommunisminvastaisessa taistelussa, pysyi Paasikiven katsannossa yhtä tärkeänä asiana kuin aikaisemminkin.

Pyjamantaskupuheen kaiut ulkomailla eivät tuoneet mukanaan yllätyksiä. Norjalaiset ja tanskalaiset reaktiot olivat voittopuolisesti viileän kriittisiä, joskin samalla maltillisia. Lontoossa osoitettiin jopa myötätuntoa Suomen maantieteellistä asemaa kohtaan ja katsottiin päätarkoituksena olleen maan suojelemisen idästä tulevaa puuttumista vastaan. Samalla annettiin kuitenkin ymmärtää, ettei puolueettomuuden antamaan turvaan nähden kannattanut elättää harhakuvitelmia. Negatiivisimmin reagoi Washington, jossa Kekkosen puhe kytkettiin suoraan Naton hajoittamiseen tähtäävän Neuvostoliiton poliittisiin tavoitteisiin.⁹¹

Moskovassa reaktio pyjamantaskupuheeseen oli luonnollisesti positiivinen. Suurlähettiläs Rodionov kyseli Tukholmassa innokkaasti norjalaiselta kollegaltaan Birger Bergersenilta »Suomen erinomaisen etevän pääministerin herra Kekkosen» puheen vaikutuksesta Norjassa. Vastaukset olivat luonnollisesti varovaisen ympäripyöreitä.⁹² Ensi sijassa neuvostoliittolaisten ponnistelut kuitenkin kohdistuivat Ruotsin ulkopoliittiseen johtoon. Rodionov yritti tällöin Tukholman kiusalliseksi kokemaa ruotsalaisten sivustatuen hankkimista Kekkosen puheelle. UD:n kabinettisihteeri Arne Lundberg totesi Gripenbergille Rodionovin puhuneen Kekkosen esiintymisestä ja pohjoismaisesta puolustusliitosta niin paljon, että vaikutti suorastaan kömpelöltä. Tällaista sopimusta kohtaan ei Ruotsin yleinen mielipide Lundbergin mukaan tuntenut enää minkäänlaista mielenkiintoa.⁹³

Rodionovin pyytäessä myös pääministeri Erlanderilta virallista tunnustusta Kekkosen puheelle hän sai suoran vastauksen. Ruotsin puolueettomuus määräytyi ensi sijassa Ruotsin tarpeista ja eduista käsin riippumatta siitä, mitä asiasta Suomessa ajateltiin. Vaikka hän, Erlander, jakoikin Kekkosen käsityksen, asialla ei ollut enää merkitystä Norjan valittua linjansa, johon eivät vaikuttaneet pääministeripuheet sen enempää Tukholmassa kuin Helsingissäkään.⁹⁴ Rodionoville Erlander tietenkin jätti mainitsematta, että Tukholmassa tervehdittiin tyydytyksellä Suomen ulkopoliittisen liikkuma-alan kasvamista. Sen sijaan yritystä Norjan ja Tanskan irrottamiseksi Natosta Suomen ja Neuvostoliiton avulla pidettiin sekä epärealistisena että kertakaikkiaan sopimattomana Ruotsin ulkopoliittiseen linjaan. Vastaavasti torjuttiin jyrkästi Helsingissä liikkuneet huhut, joiden mukaan pääministeri Erlanderin Suomen-vierailulla joulukuun lopussa 1951 olisi ollut jotakin tekemistä Kekkosen puheen kanssa.⁹⁵

Osansa Rodionovin aktiivisuudesta sai myös Gripenberg, jonka neuvostoliittolainen kollega halusi toimivan niin, että Ruotsi kiinnostuisi Kekkosen puheeseen sisältyvien ajatusten eteenpäinviemisestä. Asemamaan hallituksen kannan tuntien Gripenberg pidättyi antamasta lupauksia. Ilmaistessaan samassa tilaisuudessa tyytyväisyytensä Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden hyvään kehitykseen Rodionov totesi: »Politiikassa ovat määräävinä intressit eivätkä tunnesyyt.» Gripenbergin raportin tähän kohtaan on tyytyväinen Paasikivi merkinnyt: »Jos niin on asia, niin hyvin sovitaan Suomen ja Neuvostoliiton välisistä asioista ja suhteista.» ⁹⁶

Helsingin ja Tukholman näkemykset poikkesivat siis osittain toisistaan. Kekkosen liikkuma-ala varovaisessa puolueettomuuden tavoittelussa oli siihen saakka itse asiassa nojautunut YYA-sopimuksen johdantoon, josta hän aina tilaisuuden tullen puhui ikään kuin Suomen antamana ja Neuvostoliiton hyväksymänä puolueettomuusjulistuksena. Kekkonen yritti johdonmukaisesti liu’uttaa sopimuksen tulkintaa vaarattomampaan suuntaan kumarrellen samalla verbaalisesti itään säilyttääkseen luottamuksensa siellä. Näin, kuten Sinkari on todennut, YYA-sopimuksesta muodostui Kekkoselle erikoinen taiteenlaji, johon sisältyivät sekä Suomen riippumattomuuden että sopimuksen merkityksen korostaminen. Pohjavirtana oli pyrkimys lieventää sopimuksen sotilaallista ydintä.

Ymmärrettävissä on, että aikalaisille tuotti vaikeuksia oivaltaa Kekkosen YYA-poliittista kuviota. Suomen ulkopolitiikan taustat hyvin tunteva lähettiläs Gripenbergkin näki pääministerin menettelyssä huomattavia riskejä tämän ennakoidessa Neuvostoliiton toivomuksia. Kekkosen merkityksen Gripenberg näki siinä, että hän kaikessa häikäilemättömyydessään toimi kuitenkin maan hyväksi. Oivaltamatta täysin Neuvostoliiton ajankohtaisen politiikan tavoiteasettelua lähettiläs piti ratkaisevana tekijänä sitä, onnistuisiko Kekkonen »huijaamaan» (lura) venäläisiä.⁹⁷

Fagerholmin menettelyn Gripenberg kuitenkin näki selvänä virheenä, jonka asianomaisen puolue oli joutunut julkilausumallaan epäsuorasti tunnustamaan. Pääesikunnan tiedotusosaston päälliköksi myöhemmin nimitetyltä eversti Kalle Lehmukselta (SDP) lähettiläs sai kuulla puhemiehen tyytymättömyyden johtuneen siitä, että pääministeri oli riistämässä häneltä »yksinoikeuden» hoitaa suhteita Skandinaviaan päin. Gripenbergin mielestä Fagerholm oli »kevytmielisyydellään ja ajattelemattomuudellaan» vaikeuttanut sekä puolueensa että omaa asemaansa. »Hän on siis huomattavasti pienempi poliitikko, kuin mitä olen ajatellut».⁹⁸

Kekkonen puolestaan oli lähettilään näkemyksen mukaan selvästi vahvistanut asemiaan myös Tukholmassa, jossa vt. kabinettisihteeri Assarsson luonnehti hänen puhettaan »hyvin taitavaksi» sen alleviivatessa Suomen ulkopolitiikan liikkumavapautta, kun taas Fagerholmin esiintyminen näytti pohjautuvan lähinnä henkilökohtaisiin syihin. ⁹⁹ Käyttäen hyväkseen herättämäänsä mielenkiintoa Kekkonen hankki itselleen huhtikuussa 1952 Norden-yhdistyksen kutsun Tukholmassa pidettävään puhetilaisuuteen. Sodanjälkeisen Suomen talous- ja sosiaalipolitiikkaa luonnehtivaa pääministeriä saapui kuulemaan salintäyteinen, arvovaltainen yleisö. Paikalla olivat mm. pääministeri Tage Erlander, ulkoministeri Östen Unden, valtakunnanmarsalkka Birger Ekeberg sekä useita ministereitä. Vahingoniloisena Kekkonen ei malttanut olla merkitsemättä muistiin, että Fagerholmilla ja Leskisellä oli vastaavanlaisessa tilaisuudessa ollut vain 15-20 kuulijaa. ¹⁰⁰

Läsnä olleen Gripenbergin mielestä Kekkosen esitys oli »erittäin hyvä, ei lainkaan väsyttävä vaan lähes jännittävä». Lähettilästä kuitenkin jonkin verran loukkasi se, ettei pääministeri tilaisuutta edeltäneellä käynnillään edustustossa lainkaan halunnut ilmaista sen päällikölle tai neuvokselle (Vanamolle) edes aihetta, josta tulisi puhumaan. Poliittisia kysymyksiä ja kotimaan ajankohtaista tilannetta vieras ei liioin halunnut kosketella paikallisten diplomaattiedustajiensa kanssa.

»Kenties hän on suorastaan hieman ujo. Hän oli vakava, mutta hyvin ystävällinen, ja panin merkille hänen esiintymisessään pehmeyttä, jota en ollut aikaisemmin havainnut. Hän on hyvin intelligentti mies, realistinen, illuusioton ja varmasti hyvä patriootti, mutta varauksellisuudessaan hän ei vaikuta erityisen puoleensavetävältä. Uskon mielelläni, että hän on taitava taktikko – sen ovat hänen tämänvuotiset ulkopoliittiset saavutuksensa osoittaneet – hyvä pääministeri, hyvä puhuja, työteliäs mies ja etevä stilisti, mutta luonteenlaatunsa ja esiintymisensä puolesta hän ei olisi sopiva diplomaatin ammattiin, sillä tässä tehtävässä vaaditaan tarpeellisten yhteyksien solmimiseksi avoimempaa ja välittömämpää esiintymistapaa.» ¹⁰¹

Puheen lyhyessä ulkopoliittisessa osassa Gripenberg näki sijaa kritiikille YYA-sopimuksen ylen voimakkaassa korostamisessa, mikä lähettilään mielestä tuskin lisäsi esityksen tehoa Ruotsissa.¹⁰² Toisaalta Kekkosen kannalta tärkein kuulijakunta varmaan löytyikin vastakkaiselta ilmansuunnalta. Pantakoon merkille, että myös Paasikivi – kuten hän Ruotsin lähettiläälle itse totesi – oli etukäteen lukenut ja hyväksynyt puheen.¹⁰³

Kuulijakuntaan kuulunut ulkoministeri Östen Unden merkitsi silti yleisvaikutelmanaan päiväkirjaansa: »Ei mitään huomiota herättävää. Hyvä esitelmöitsijä.» ¹⁰⁴

Pyjamantaskupuheeseen, jonka nostattama pöly oli tuolloin jo laskeutunut, pääministeri ei enää puuttunut. Samaan yhteyteen kuului myös YYA-sopimuksen korostaminen. Myöhäiskeväällä 1952 Neuvostoliitto teki johtopäätöksensä Skandinavian hallitusten asenteesta ja luopui noin vuoden päivät ajamastaan Pohjoismaiden puolueettomuusliitosta. Jo toukokuussa 1952 ruotsalaiset kommunistit alkoivat Moskovasta saamiensa ohjeiden mukaisesti sekä lehdistössään että valtiopäivillä puhua Pohjoismaiden neuvostoa vastaan, minkä Gripenberg heti pani merkille. ¹⁰⁵

Kesäkuussa kritiikkiin yhtyi avoimesti myös neuvostolehdistö. Näin päättyi lyhyeksi jäänyt vaihe, jolloin Moskova näytti muuttaneen käsitystään pohjoismaisesta puolueettomuudesta. Suomen poliittinen johto teki luonnollisesti puolestaan omat johtopäätöksensä. Kesällä 1952 Itämerellä tapahtunut ruotsalaisen Catalina-tiedustelukoneen sekä sitä etsineen kuljetuskoneen alas ampuminen ja sen aiheuttamat reaktiot Skandinaviassa veivät sitten viimeisetkin toiveet siitä, että Neuvostoliiton kanssa voitaisiin päästä yhteisymmärrykseen pohjoismaisen puolustusliiton luonteesta.

Suomalaisille vuosi 1952 merkitsi monestakin syystä eräänlaista käännekohtaa, joka päätti ensimmäisen sodanjälkeisen kauden. Sysäyksen antoivat tietyt tapahtumat, joista kronologisesti ensimmäiseksi sijoittuu Ruotsin kuninkaan Kustaa VI Adolfin valtiovierailu toukokuussa 1952.

Hankkeen juuret johtavat Tukholmassa käymässä olleen ulkoministeri Gartzin keskusteluun ruotsalaisen virkaveljensä Östen Undenin kanssa lähettiläs Gripenbergin 8.6.1951 tarjoamalla lounaalla. Unden oli tällöin maininnut kuninkaan aikovan lähitulevaisuudessa toteuttaa valtiovierailut Tanskaan ja Norjaan. Mainitsematta tietenkään Majesteetilta saamaansa tiedustelutehtävää ulkoministeri halusi nyt kuulla, mitä hänen tulisi vastata, jos kuningas ottaisi puheeksi vastaavan käynnin myös Suomessa. Gartz puolestaan ilmaisi henkilökohtaisen ilonsa kuninkaan mahdollisimman pian tapahtuvasta vierailusta, vaikka hän tietenkään ei vielä voisi antaa lopullista, virallista vastausta. Ulkoministeri lupasikin kirjoittaa ruotsalaiselle kollegalleen yksityiskirjeen keskusteltuaan asiasta ensin presidentti Paasikiven kanssa. ¹⁰⁶

Aikeen toteuttaminen osoittautui kuitenkin odotettua monimutkaisemmaksi. Saatuaan presidentin suostumuksen Gartz kertoi tälle puhuneensa kuninkaan vierailusta myös pääministerille, »mutta Kekkonen oli ollut hiljaa. Ei sanonut mitään.» Paasikivi lupasi ottaa Kekkosen kanssa puheeksi asian, joka oli käsiteltävä myös hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa ja itse hallituksessa. ¹⁰⁷

Kultarantaan siirtyneelle presidentille Gartz kirjoitti 19.6.1951 ottaneensa kuninkaan matkan esille hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa, jolloin sosiaalidemokraattiset ministerit Skog ja Paasio olivat suhtautuneet »selvästi positiivisesti», kun taas maalaisliittolaiset Kekkonen ja Heljas eivät nytkään halunneet ottaa kantaa. Parasta olisi heidän mielestään odottaa presidentin paluuta Helsinkiin. Kun Paasikivenkään mielestä »asiata ei hyvästi voinut selvittää telefonissa», se päätettiin siirtää Undenin »odotuttamiseen» tyytymättömän Gartzin vastahakoisuudesta huolimatta käsiteltäväksi Helsingissä presidentin palattua sinne. ¹⁰⁸

Vasta heinäkuun alussa (2.7.1951) Paasikivelle tarjoutui tilaisuus neuvotteluun Kekkosen kanssa kuningasvierailusta. Pääministerin varovaisuus oli nyt tarttunut presidenttiin, joka mainitsi toivoneensa, ettei koko hanke ylipäänsä olisi noussut esiin. Kuitenkin näin olisi voinut käydä ainoastaan siinä tapauksessa, että kuninkaan matkat Tanskaan ja Norjaan peruuntuisivat. Kööpenhaminan ja Oslon vierailujen toteutuessa Helsingin sivuuttaminen olisi suomalaisille ikävä asia. Toisaalta kielteistä vastausta kuninkaalle täytyi pitää mahdottomana ajatuksena. Tällaisen tiedon vuotaminen julkisuuteen nostattaisi negatiivisen reaktion Ruotsissa ja länsimaissa sekä herättäisi omassa kansassa masennusta. Venäläiset eivät voisi asettua suomalaisten päätöstä vastaan, »ja jos asettuvat, sille me emme voi mitään». Maan riippumattomuus olisi mennyttä, jos tämänkaltaisessa asiassa ei voitu tai uskallettu toimia itsenäisesti.

Kekkonen yhtyi Paasikiven kantaan mutta toivoi, että kuninkaan sotilasseurue olisi niin vähäinen kuin mahdollista, ja että siihen ei kuuluisi yleisesikuntaupseereita. Tämän presidentti hyväksyi. Käynnin tuli olla luonteeltaan niin siviili kuin mahdollista. Samalla hän huomautti suomalaisten päässeen Venäjän vallan aikana taantumuskausien läpi noudattamalla »syrjään vetäytymisen politiikkaa (politique d’effacement)». Se olisi edelleenkin käyttökelpoinen, ja jo Yrjö-Koskinen oli aikoinaan arvostellut Mecheliniä ja kumppaneita liian suuriäänisestä esiintymisestä.¹⁰⁹

Ulkoministeri Gartz pääsi nyt vihdoin – lähes kuukauden kuluttua – lähettämään Undenille lupaamansa yksityisluontoisen vastauskirjeen. Perusteltuaan viivytystä kesäkauden aiheuttamilla kontaktivaikeuksilla ja lausuttuaan vielä epävirallisesti kuninkaan ja kuningattaren tervetulleiksi Suomeen hän jatkoi:

»Yhden asian haluaisin kuitenkin tässä yhteydessä mainita. Olisi hyvä, jos seurue ei saisi kovin sotilaallista leimaa. Yhtäältä maailmalla tulkitaan ja valetaan kannuja sekä toisaalta me itse olemme nykyään niin vahvasti demilitarisoituja, että seurueen kokoonpanoa ajatellen olisi parempi painottaa siviilipuolta. Korkeampi sotilaspäällystö ja erityisesti yleisesikuntaupseerit ovat nykyisin poliittisesti arkoja ilmiöitä. Tarjoaahan Suomen ja Ruotsin historiallinen ja sivistyksellinen yhteenkuuluvuus niin monia muita huomionarvoisia näkökohtia matkaohjelmaa laadittaessa.»

Korostaen lopuksi erittäin tervetulleen kuningasvierailun tärkeyttä Gartz pyysi Undenia esittämään mahdolliset huomautuksensa Gripenbergin välityksellä tai suoraan jo ennen kuin hankkeen suunnittelussa siirryttäisiin viralliselle tasolle. Presidentti hyväksyi ulkoministerin kirjeluonnoksen laventaen kuitenkin sen sisältöä pyyhkimällä yli sanat »historiallinen ja sivistyksellinen». ¹¹⁰ Gripenberg taas, jonka välityksellä kirje toimitettiin perille, luonnehti päiväkirjassaan sen muotoilua »uskomattoman huonoksi ja tahdittomaksi». ¹¹¹ Muutosten tekoon lähettiläällä ei tietenkään ollut valtuuksia.

Vastatessaan Gartzille Unden mainitsi Hänen Majesteettinsa varmaan suuresti arvostavan kutsua. Matka Suomeen voisi kuitenkin tapahtua vasta pitkähkön ajan kuluttua kuninkaan käytyä ensin Oslossa ja Kööpenhaminassa.¹¹² Joulukuun 27. päivänä 1951 Ruotsin radio ilmoitti monarkin vierailevan maaliskuussa Tanskassa ja Norjassa. Suomea ei lainkaan mainittu, mihin seikkaan Gripenberg kiinnitti huomiota samana päiväriä UM:lle lähettämässään sähkeessä.¹¹³

Lähettilästä informoitiin nyt kansliapäällikkö Tarjanteen puhelinsoitolla, jonka mukaan ulkoministeri Tuomioja (arvatenkin presidentin ja pääministerin ohjeistamana) ei halunnut tehdä mitään »provosoidakseen» kuningasvierailun toteutumisen. Monarkin tietäessä olevansa tervetullut hänen tehtävänsä olisi niin halutessaan ilmoittaa saapumisestaan. Kysymyshän oli sikäläisestä aloitteesta eikä suomalaisten kutsun noudattamisesta. Gripenbergin mielestä tämä oli tosin muodollisesti oikein, mutta hän ei silti päässyt irti ajatuksesta, että Gartzin kirje oli aikanaan tehnyt vastaanottajiinsa viilentävän vaikutuksen. ¹¹⁴

Kirjalliset ohjeet tulivat Tukholmaan vasta runsaan viikon kuluttua. Presidentin määräyksen mukaan lähettiläs ei omasta aloitteestaan saanut sanallakaan mainita ruotsalaisille valtiovierailusta. Vastauksessaan Tarjanteelle Gripenberg vakuutti »vaikenevansa tietenkin kuin muuri», mutta ohjeen motiivia hän ei voinut käsittää. Miksi Suomen, joka kuitenkin merkitsi tärkeää tekijää Ruotsin ja koko Pohjolan ulkopolitiikassa, aina täytyi tulla jälkijunassa? Suhteiden Ruotsiin tuli olla ja ne myös olivat siinä määrin luottamukselliset, että hän olisi Gartzin ja Undenin kirjeenvaihtoon viitaten hyvin voinut tiedustella UD:ssa, mitä valtiovierailun osalta oli suunniteltu tai päätetty. ¹¹⁵

Suomen poliittisessa johdossa mieliala oli kuitenkin jo muuttumassa. Pyjamantaskupuhettaan valmistellessaan Kekkonen alkoi nähdä kuningasvierailun hyödyllisenä keinona Suomen ja Ruotsin lähentämiseksi toisiinsa. Kustaa Vilkunan välityksellä tätä käsitystä propagoi Tukholmassa asuva, kaksilla korteilla (Kekkosen ja hänen sosiaalidemokraattisten kilpailijoidensa kanssa) samanaikaisesti pelaava SDP:n lehtien kirjeenvaihtaja Arvo »Poika» Tuominen. Hänen mielestään kuninkaan matka, johon presidentti aikanaan vastaisi, voisi olla hyvä toteuttaa jo ennen kesällä järjestettäviä olympialaisia. Samalla tuli lähentymisessä tietenkin noudattaa varovaisuutta, jotta sitä »toisten tuulien puhaltaessa ei luettaisi meille synniksi».¹¹⁶

Kuten tavallista, vierailuhanketta ei ajan mittaan pystytty pitämään salassa. Huhujen alkaessa kiertää puhemies Fagerholm saapui 18.1.1952 presidentin luokse Linnaan tiedustelemaan niiden paikkansapitävyyttä. Haluamatta jatkaa piiloleikkiä Paasikivi informoi häntä nyt Gartzin kirjeenvaihdosta Undenin kanssa ja antoi suostumuksensa myös siihen, että Fagerholm kirjoittaisi ystävälleen ja puoluetoverilleen Undenille ajankohtaisen tilanteen selvittämiseksi. Ruotsin ulkoministeriltä puhemies sai vastaukseksi viestin, jonka mukaan Hänen Majesteettinsa oli maininnut voivansa ehkä matkustaa Helsinkiin toukokuussa. Tarkempaa ajankohtaa ei vielä ollut määritelty kuningatar Louisen horjuvan terveydentilan vuoksi.¹¹⁷

Mahdollisesti Fagerholmista lähtöisin olevan informaation perusteella Helsingin lehdet saattoivat jo 1.2.1952 julkaista tiedon odotettavissa olevasta kuningasvierailusta, ja vuorokautta myöhemmin, valtiopäivien avajaisissa Ruotsin lähettiläs Engzell kertoi Paasikivelle saaneensa tehtäväksi tiedustella, sopisiko toukokuun viimeinen viikko kuningasparin vierailuun. Presidentti vastasi »sen erinomaisesti sopivan». ¹¹⁸ Periaatepäätös oli saatu vihdoin lyödyksi lukkoon.

Tukholmassa Gripenberg purki päiväkirjaansa ihmetystään tilanteen johdosta. Miksi presidentti oli ensin kieltänyt häntä sanallakaan koskettelemasta UD:ssa vierailuhanketta ja sitten kuitenkin valtuuttanut puhemies Fagerholmin kirjoittamaan siitä ulkoministeri Undenille? Tietämättä hankkeen luonteesta »kuumana perunana» Helsingin päättäjien hyppysissä lähettiläs arvioi – ei suinkaan täysin vailla perusteita – asian hoitoa »hyvin huonoksi». Osa vastuusta kuului hänen mielestään myös Undenille, jonka olisi tullut aikaisemmin tiedottaa julkisuudessa hallitsijaparin matka-aikeista, vaikka tarkka ajankohta olisi kuningattaren terveydentilan vuoksi vielä jäänytkin avoimeksi. Tämänkaltaisten asioiden pitkäaikaisen salassa pysymisen varaan ei kannattanut laskea.¹¹⁹

Käydessään maaliskuun alussa Helsingissä Gripenberg tapasi fyysisesti ja psyykkisesti loistokunnossa (i kanonform) olleen presidentin, joka piti vieraalleen puolitoista tuntia kestäneen monologin mm. pyjamantaskupuheesta ja sen taustasta sekä suursodan puhkeamisen todennäköisyydestä, johon hän ei sillä hetkellä uskonut. Suomessakin poliittinen tilanne oli rauhallinen, eikä hänellä, Paasikivellä, ollut nyttemmin juuri mitään merkittävää päiväkirjaansa. Sivuuttaen vaikenemalla aikaisemman vastahakoisuutensa presidentti ilmaisi tyytyväisyytensä edessä olevasta kuningasvierailusta. Lähettiläs sai myös lukeakseen sen alustavan ohjelman, jonka hän hyväksyi. Hallitsijaparin kunniaksi järjestettäville juhlapäivällisille Paasikivi mainitsi kutsuvansa edustajia eri kansalaispiireistä, kansandemokraatit mukaan lukien.

Oman ongelmansa muodosti Risto Ryti. Jo edellisenä syksynä presidentti oli keskustellut Kekkosen ja Tuomiojan kanssa Rytin kutsumisesta itsenäisyyspäivävastaanorolle Linnaan, mutta aikeesta oli luovuttu, koska entisen »sotasyyllisen» sijoittaminen samaan kunniavieraspöytään Neuvostoliiton lähettilään kanssa tuntui vaikealta. Tällä kertaa Ryti kuitenkin tulisi olemaan läsnä, mikäli se hänestä, Paasikivestä, riippui. Myöhemmin presidentti vielä erikseen mainitsi lähettiläs Engzellille aikovansa kutsua Rytin: »Saa nähdä, tuleeko Lebedev tekemään jotakin.» Asiasta hyvin kiinnostunut Ruotsin lähettiläs vakuutti kuninkaan »mielenkiinnolla» tapaavan Rytin.

Gripenbergin kanssa Paasikivi keskusteli myös vastavierailustaan Ruotsiin, mikä kuitenkin tuli siirtää seuraavaan vuoteen. Voimiaan säästämään pyrkivä presidentti huomautti ajatelleensa, että käynti Kustaa V:n hautajaisissa korvaisi vastavierailun, mutta jos pidettiin välttämättömänä, hän tietysti lähtisi Tukholmaan. »Gripenberg sanoi mm., että minä olen hyvin populäri ja arvossapidetty Ruotsissa. Sanovat, että pohjoismaisista valtiomiehistä minä olen suurin.» Tyytyväisestä presidentistä tämä oli tietenkin »hyvin mairittelevaa».¹²⁰

Kuningasvierailun käytännön suunnitelmia Paasikivi seurasi tarkasti korostaen useaan otteeseen mm. ulkoministeri Tuomiojalle huolellisten valmistelujen tärkeyttä. Kömmähdyksiä ei ensimmäisen sodanjälkeisen valtiovierailun yhteydessä saanut tapahtua. ¹²¹ Kaikki sujui kuitenkin hyvin, ja seremoniallisen ohjelman tiiviyden vuoksi omaa kestokykyään epäillyt iäkäs presidentti saattoi huojentuneena summeerata päiväkirjassaan:

»24.-26.5.52 kuningas Kustaa Adolfin ja kuningatar Louisen vierailu Helsingissä…

Rasittavat päivät. Mutta kaikki onnistuivat hyvin. Kuningas ja kuningatar olivat hyvällä mielellä. Kansa otti heidät hyvin vastaan. Yleinen innostus. Kommunistit eivät tehneet mitään skandaaleja, ainoastaan oli(?) lehdissä jotenkin vaiti käynnistä. Neuvostoliiton lähettiläs Lebedev oli juhlapäivällisillä linnassa, samoin kuninkaan vastaanotolla diplomaateille ja Helsingin kaupungin illanvietossa.

Kuningas antoi minulle Serafim-ketjut – lahjoitti Allille ja minulle kauniin maljan ja oman ja kuningattaren valokuvat.

Kaikki meni hyvin. Olen hyvin tyytyväinen…» ¹²²

Laajassa, 3.6.1952 valmistuneessa muistiossaan Ruotsin lähettiläs Gösta Engzell korosti niinikään matkan onnistumista ja kuninkaallisten Suomessa saamaa innostunutta vastaanottoa. Ahti Karjalainen puolestaan merkitsi päiväkirjaansa venäläisten olleen kuningasvierailun yhteydessä »epäluuloisia ja hiukan happamia». ¹²³

Varsinaisia poliittisia keskusteluja ei vierailun aikana käyty. Huomio kuitenkin kohdistuu siihen, että vastatessaan kuninkaan kiitoskirjeeseen presidentti korosti vierailun merkitystä rohkaisuna Suomen kansalle. Gartzin aikanaan esittämästä vihjeestä huolimatta hallitsijapari oli tehnyt matkansa sotalaivalla ruotsalaisen eskaaderin saattamana, mikä Paasikiven mielestä »on ollut omiaan oikaisemaan vääriä käsityksiä maamme poliittisesta asemasta, joita on esiintynyt ulkomailla eräillä tahoilla». ¹²⁴ Vielä tammikuussa vallalla ollut presidentin ennakkokäsitys oli siis suuresti muuttunut.

Valtion päämiehen mainitsemaa »rohkaisua» suomalaiset todella saivat v. 1952 eri tahoilta kansallisen itsetunnon alkaessa taas nousta. Puolustusvoimain kehittäminen lähti jälleen liikkeelle eduskunnan hyväksyessä kesäkuussa 1952 käytännöllisesti katsoen muuttamattomana ns. puolustusrevision kolme vuotta aikaisemmin valmisteleman lakiesityksen puolustusministeriön sekä puolustuslaitoksen viroista ja toimista. Niitä koskevat toimeenpanoasetukset hallitus antoi lokakuussa.¹²⁵

Suurta yleisöä ajatellen enemmän huomiota herätti Helsingissä 4.6.1952 ensi kerran sodan jälkeen pidetty valtakunnallinen lippujuhlaparaati. Ministeri Emil Skogin ja kenraali Aarne Sihvon ehdottaessa 25.2.1952 Paasikivelle paraatin järjestämistä he tähdensivät sen merkitystä mielialan lujittajana pitkään hiljaiseloa viettäneissä puolustusvoimissa. Kekkonenkaan ei hanketta vastustanut. Paasikivi lupasi ottaa paraatin vastaan Senaatintorilla, jossa myös Kekkosen tuli presidentin vaatimuksesta olla läsnä. Mielialakysymyksestä puhuessaan Skog mainitsi Kadettikouluun pyrkivän vuosittain vain 40-50 nuorukaista, mikä upseeriston jälkikasvua ajatellen oli aivan liian vähän.¹²⁶

Erityisen huolestunut Paasikivi oli Sosialistisen Aikakauskirjan huhtikuun numerossa julkaistusta kirjoituksesta, jossa luonnehdittiin kommunistien maanalaista toimintaa mm. armeijassa. Asiaa vakavana pitävän presidentin pyynnöstä Fagerholm lupasi puolueineen olla varuillaan ja seurata tilannetta. »On hyvä, että sosiaalidemokraatit ovat niin selvästi isänmaallisella kannalla, ja että meillä on mm. sellainen mies kuin Fagerholm.» ¹²⁷ Pyjamantaskupuheen aiheuttamiin reaktioihin liittynyt närä oli siten tältä osin jo selvästi häipymässä pois.

Varoitettuaan seuraavana päivänä myös puolustusministeri Skogia presidentti kuuli tältä uutisia suunnitteilla olevasta paraatista. »Venäläiset» olivat valittaneet pääministerin sihteerille Ahti Karjalaiselle tilaisuuden sopimattomasta ajoituksesta, koska kyseessä oli Hitlerin Mannerheimin luokse tekemän vierailun kymmenvuotispäivä. Skog, jota Tuomioja oli kannattanut, katsoi kuitenkin, ettei marsalkan syntymäpäivään pohjautuvan lippujuhlan muuttaminen toiseen ajankohtaan tullut kysymykseen. Presidentti oli samaa mieltä. ¹²⁸

Paraatipäivän aattona Paasikivi sai kuulla Neuvostoliiton sotilasasiamiesten kieltäytyneen tulemasta tilaisuuteen ja lähettäneen kutsukortit takaisin. Vastaavasti kotimainen äärivasemmisto oli nostanut paraatia vastaan voimakkaan kampanjan lehtikirjoituksineen ja torikokouksineen saaden presidentiltä tavanomaisen päiväkirjakommentin: »Hirmuista epäisänmaallisuutta kuten aina.» Vetoaminen Hitlerin käyntiin ei ollut »vain järjetöntä vaan täysin mieletöntä väittämistä». Kekkoselta Paasikivi kuuli lippujuhlaparaateja järjestetyn kaikkina sodanjälkeisinä vuosina, joskaan ei Helsingissä. Esimerkiksi 1948 Pekkalan hallituksen aikana Turussa oli pidetty »jotenkin suuri paraati». Hallitus katsoi kuitenkin, ettei lehdistön pitäisi tehdä asiasta suurta numeroa.

Paraatitilaisuus Senaatintorille joukkojenkatselmuksineen, jonka yhteydessä Paasikivi piti lyhyen tervehdyspuheen, ynnä ohimarsseineen sujui kuitenkin häiriöittä, minkä presidentti tyytyväisenä noteerasi päiväkirjassaan: »Paraati eilen meni hyvin. Tänään lehdissä ei juuri mitään pahaa.» Ruotsin lähettiläälle Engzellille presidentti selitti kommunistilehtien aluksi nostaman »metakan» johtuneen siitä, ettei niillä tilanteen rauhallisuuden vuoksi ollut muutakaan riidanaihetta.¹²⁹

Kansanpsykologisesti ja lehdistön palstatilojen käytöstä päätellen vielä suurempi menestys näyttää olleen 18-vuotiaan muhoslaisen opiskelijan Armi Kuuselan kruunaamisella 19.6.1952 »Miss Universumiksi». Valinta, joka tuntui hetkeksi vetävän myös asianomaisen kotimaan kansainvälisen huomion kohteeksi, herätti täällä ennennäkemättömän innostuksen ja kansallisen juhlinnan. Helsingin Sanomat omisti 30.6.1952 tapahtumalle suurimman osan etusivua, ja sisällä oli vielä kokonainen sivu käytetty asian uutisointiin ja taustoitukseen kaikkiaan kymmenen kuvan säestämänä.

Tapahtuman johdosta lehti julkaisi myös »Suomen ensimmäisen naisen» rouva Alli Paasikiven haastattelun. Presidentin puoliso kertoi saaneensa ilosanoman syödessään parhaillaan lounasta miehensä kanssa. »Innostuin kuulemastani siinä määrin, että aplodeerasin itsekseni, ja minusta tuntui kuin miehenikin olisi sisimmässään yhtynyt suosionosoitukseeni.» Vaikka »ulkoisista» aplodeista pidättynyt vanha herra ei varmaankaan paheksunut maansa olympialaisten kynnyksellä saamaa ylimääräistä mainosta, päiväkirjamerkinnän arvoisena hän ei tapahtumaa kuitenkaan pitänyt. ¹³⁰ Kaikesta huolimatta Britannian entisen lähettilään Sir Oswald Scottin onniteltua presidenttiä neiti Kuuselan Suomelle tuomasta »uudesta voitosta» hyväntuulinen valtionpäämies myönsi tyytyväisenä: »Me tietenkin otamme vastaan myös tämän voiton.»¹³¹

Helsingin olympialaisten lähestymiseen Paasikivi oli jo kauan kiinnittänyt huomiota. Heti v. 1947 Kansainvälisen Olympiakomitean tehtyä päätöksensä Suomen hyväksi hän päiväkirjassaan korosti ratkaisun poliittista merkitystä maan aseman vahvistajana. Olihan kysymys vain muutamaa vuotta aikaisemmin päättyneessä sodassa hävinneellä puolella taistelleen pikkuvaltion saamasta todella huomattavasta luottamuksenosoituksesta. Nyt tuli vain ryhtyä tarmokkaasti ja reippaasti toimiin kunniakkaan tehtävän hoitamiseksi. Vuoden 1951 alussa Paasikivi suostui järjestelytoimikunnan puheenjohtajan Erik von Frenckellin pyynnöstä kisojen suojelijaksi. ¹³² Päätös ei jäänyt pelkäksi muodollisuudeksi. Luettuaan Urheilun Kuva-aitasta Lauri Pihkalan (»Tahkon») pessimistisen ja huonoa olympiamenestystä ennustavan kuvauksen Suomen urheilun tilasta presidentti tarttui oitis puhelimeen soittaen kisajärjestäjiin kuuluvalle kenraali A. E. Martolalle, joka epäili Pihkalan liioittelevan.

Pian pirisi puhelin juoksijalegenda Paavo Nurmen kotona. Hän ei juuri voinut presidenttiä lohduttaa. Suuret urheilijat puuttuivat näköpiiristä, mikä johtui entisiin hyviin aikoihin verrattavan hengen katoamisesta. Suojeluskuntajärjestö oli merkinnyt oivallista koulua, jonka avulla lahjakkaat tulokkaat saatiin esiin. Sitäpaitsi toiminta oli Nurmen mielestä nyttemmin hajaantunut liian laajalle (esimerkiksi kaikenlaisiin pallopeleihin), mikä haittasi keskittymistä suomalaisille sopiviin lajeihin. Kun kisoihin oli enää aikaa vain runsaan vuoden päivät, mitään merkittävää käännettä sitä ennen ei Nurmi nähnyt mahdolliseksi. Paasikivi oli pahoillaan: »Tämä on ikävä asia. Sillä jos me urheilullisesti emme kykene kunnollisiin suorituksiin, niin se on meille huono asia.» ¹³³

Varmuuden vuoksi presidentti kutsui vielä Pihkalan sekä kisojen järjestäjiin kuuluvat kenraali Martolan ja eversti Karikosken puhutteluun Linnaan. »Tahko» toisti tällöin pessimistisen ennustuksensa, jonka mukaan Suomi ei »omissa» kisoissaan menestyisi edes niinkään hyvin kuin Lontoossa v. 1948. Ennen muuta tulisi panostaa laajaan »kansanurheiluun», johon nojautuen myös »edustusurheilu» menisi taas eteenpäin. Martolan ja Karikosken kannattama presidentti totesi »kansanurheilun» suureen asiaan ryhtymisen haittaavan nyt ajankohtaista olympiatyötä. Siihen voitiin siksi palata erikseen myöhemmin.¹³⁴

Kisajärjestelyjen poliittista puolta tarkoin seuraava Paasikivi kuuli von Frenckelliltä Neuvostoliiton ilmaisseen halukkuutensa tulla ensi kerran mukaan ja osallistua myös Kansainvälisen Olympiakomitean työhön. Vieraan vakuutettua asian menevän läpi ilman vaikeuksia presidentti oli tyytyväinen. »Tämä näyttää myös osoittavan, että Neuvostoliitolla ei ole meihin nähden mitään pahoja aikomuksia.» ¹³⁵

Vanhan herran mielihyväksi Helsingin olympiakisoja seuraamaan ilmoittautuivat myöhemmin mm. Edinburghin herttua Philip, Hollannin prinssi Bernhard, Ruotsin prinssi Bertil, Norjan kruununprinssi Olav puolisoineen, Tanskan prinssi Axel puolisoineen, Luxemburgin prinssi Jean puolisoineen, Monacon ruhtinas Rainier sekä Liechtensteinin ruhtinas Franz Josef puolisoineen. Tämä kaikki merkitsi tietysti mainosta isäntämaalle. Poliittiselta painoarvoltaan selvästi muiden yläpuolelle kohosi YK:n pääsihteerin Trygve Lien saapuminen. Arvovieraat luonnollisesti kutsuttiin myös Linnaan tapaamaan valtion päämiestä.¹³⁶

Olympialaisiin liittyneiden seremoniallisten tehtävien joukossa ensi sijalle nousivat presidentin Stadionilla 19.7.1952 lausumat kisojen avajaissanat. Ulkoiset olosuhteet tosin jättivät toivomisen varaa. »Muuten tilaisuus meni hyvin, mutta sateinen ilma pilasi paljon asiaa.» Kritiikkiin vanha herra näki aihetta myös Linnassa järjestämillään suurilla juhlapäivällisillä. »Kämp oli valmistanut huonon ruoan. Glace (jäätelö – T.P.) oli hyvä, mutta se oli Fazerilta. Hedelmät olivat myös hyvät, mutta ne olivat Kultarannasta. – Muuten onnistunut ja hauska juhla.» ¹³⁷ Kokonaisuudessan kisat aiheuttivat vanhalle herralle niin paljon puuhaa, että hän itseironisesti mainitsi Britannian entiselle Suomen-lähettiläälle Sir Oswald Scottille ansaitsevansa olympiamitalin vaikka ei Stadionilla osallistunut yhteenkään lajiin. ¹³⁸

Toisaalta presidentin mieltä pahoitti suomalaisten sotaa edeltäneihin aikoihin verrattuna vaatimaton menestys kilpailuissa, mistä hän puhui pääministeri Kekkoselle ja muille hallituksen jäsenille sekä ennen valtioneuvoston virallista esittelyä että sen jälkeen:

»Kekkosen kanssa olimme samaa mieltä, että urheiluasia on otettava vakavasti esille, kun kisat ovat ohi. Tämä suomalaisten huono menestys osoittaa, että jotain on vinossa. Parannus on saatava aikaan. Kehoitin Kekkosta, vanhana urheilijana, ottamaan asian kunnia-asiakseen. Hän lupasi.»¹³⁹

Tärkeintä kuitenkin oli kisojen onnistuminen ilman poliittisluontoisia selkkauksia. von Frenckellille lähettiläs Lebedev oli tuottanut vaikeuksia »sääntöihin sopimattomine vaatimuksineen». Ongelmana oli erityisesti itäblokin urheilijoiden riittävä eristäminen mm. majoituspaikoissa länsimaisista kollegoistaan. Kypsän ellei suorastaan ylikypsän stalinismin oloissa tämä oli kuvaavaa. Pääministeri Kekkoselle Lebedev ilmaisi etukäteen huolensa myös suomalaisen yleisön neuvostoliittolaisiin urheilijoihin mahdollisesti kohdistamista mielenosoituksista. Oliko hallitus varannut riittävästi poliisivoimia? Kekkonen puolestaan vakuutti, ettei tällaisia mielenosoituksia, joista hän oli myös julkisuudessa varoittanut, tulisi tapahtumaan. Kisojen jälkeen lähettiläs »ja muut venäläiset» saattoivat kuitenkin todistaa Kekkoselle kaiken menneen hyvin, mikä luonnollisesti tyydytti myös Paasikiveä.

»Olympialaiset onnistuivat hyvin. Ulkomaalaiset, myös lehdet, ovat antaneet tunnustuksensa hyvästä järjestelystä. Tämä on kyllä meille hyvä asia ja reklaamia.» ¹⁴⁰

Sen sijaan presidenttiä huolestutti ruotsinmaalaisen Morgontidningenin jyrkkä kirjoitus Messuhallin suomalaisyleisön »raivokkaasta käyttäytymisestä» pakoilun vuoksi kehästä poistettua ruotsalaista raskaan sarjan nyrkkeilijää Ingemar Johanssonia kohtaan.

»Onko tässä perää? Minun on vaikea sitä uskoa. Nyrkkeily on raakaa sporttia – en ole koskaan ollut sitä katsomassa enkä tule sitä tekemään – ja se voi kiihoittaa intohimoja, mutta on sekä surullista että maamme eduille mitä vahingollisinta, jos se saa aikaan tällaista.»

Presidentin pyynnöstä Kekkonen lupasi puhua Fagerholmille, jotta tämä selvittäisi asian tuttavansa, Morgontidningenin päätoimittajan Elfvingin kanssa. ¹⁴¹

Uuden aikakauden alkua merkitsi omalla tavallaan myös sotakorvaustoimitusten päättyminen syksyllä 1952. Paasikivi oli ollut ongelmasta sivussa jo kauan sen muututtua poliittisesta kiistasta lähes yksinomaan taloudelliseksi taakaksi. Menestyksellisesti täytetyn urakan lähestyessä nyt loppuaan karjalaisen siirtoväen keskuudessa virisi ajatus käyttää Moskovan arvattavasti suotuisaa mielialaa hyväksi luovutettujen alueiden palauttamiseen. Jo v. 1945 tuloksetta asialla olleet Erkki Paavolainen, Eeno Pusa, Wilhelm Wahlforss ja Johannes Virolainen allekirjoittivat 6.9.1952 uuden kirjelmän ehdottaen, että presidentti Paasikivi ottaisi asian puheeksi marsalkka Stalinin kanssa.

Tyydyttämällä karjalaisten takaisinpaluutoiveet Neuvostoliitto toteuttaisi suuren valtioteon, joka riistäisi »ulkopuolisilta voimilta» kaikki mahdollisuudet työskennellä tuon väestön ja koko Suomen »mielialan muokkaamiseksi mahdollisia uusia spekulaatioita havitellen». Päinvastoin entiseen maaperäänsä istutettu karjalaisväestö muodostuisi välittäväksi sillaksi itäisen naapurimaan ja oman valtakunnan koko asujaimiston kesken.

Vaikutus ei rajoittuisi ainoastaan Suomeen, vaan »rauhan rintama» vahvistuisi kaikissa Pohjoismaissa, mikä voisi määrätä niiden asennoitumisen tulevissa suurpoliittisissa tilanteissa. Näin poistettaisiin ne Leningradin turvallisuuteen liittyvät strategiset syyt, jotka aikanaan olivat aiheuttaneet Karjalan liittämisen Neuvostoliittoon. YYA-sopimuksen vahvistama Suomen ja kenties koko Pohjolan puolueettomuus ei siten suinkaan olisi Neuvostoliiton intressien vastainen vaan päinvastoin sille edullinen. Sopivan vertailukohdan tarjosi Viipurin läänin v. 1811 tapahtunut palauttaminen muun Suomen yhteyteen, mikä merkitsi pitkän rauhan ja keskinäisen luottamuksen leimaaman ajanjakson alkua. Se päättyi vasta tsaari-Venäjän aloitettua lyhytnäköisen hyökkäyksensä Suomen autonomiaa vastaan. Vuonna 1941 taas Suomi oli voitu johtaa sotaan siksi, että siltä talvisodan jälkeen riistettiin Karjala. Tällaista tilannetta ei saanut enää syntyä. ¹⁴²

Torjuvan kantansa hankkeeseen Paasikivi muotoili heti samana päivänä muistiin merkitsemissään yksityiskohtaisissa »refleksioissa»:

Presidentin mielestä sotakorvaus ei ollut missään yhteydessä Karjalan asiaan, sillä alue menetettiin jo 1940 Moskovan rauhassa, jolloin sotakorvauksista ei ollut kysymys. »Stalin ja venäläiset» tuskin luovuttaisivat »verellä maksettua» Karjalaa takaisin ilman vastiketta. Mitä annettaisiin tilalle? Pohjois-Suomi? Sodan aikana Stalin oli todennut läntisille liittolaisilleen, ettei sopimuksiin voitu sinällään luottaa, vaan täytyi saada reaalisia pantteja, territorioita. Kesäkuun 1941 hyökkäyksen torjunta oli voitu aloittaa Viipurin tasalta eikä Leningradin lähiympäristöstä.

Aleksanteri I:n toimenpide v. 1811 ei kelvannut esimerkiksi, koska tuolloin oli kysymys valtakunnan sisäisistä aluejärjestelyistä (kuten esimerkiksi jonkin kihlakunnan siirtäminen läänistä toiseen). Jos Suomi olisi 1811 vielä kuulunut Ruotsiin, siirto ei olisi toteutunut.

Paasikiven mielestä Stalin saattoi tilanteen varmistamiseksi edellyttää Karjalan vastikkeeksi Suomeen »ystävällismielisen» = kommunistisen hallituksen Itä-Euroopan kansandemokratioiden tapaan tai vaatia sotilastukikohtia Suomen alueelta. Olihan Terijoen hallitukselle aikanaan »annettu» Itä-Karjala. Sitä paitsi neuvostodiktaattori voisi todeta karjalaisten itse poistuneen kotiseudultaan, jonne he kenties voisivat palata neuvostojärjestelmän alaisina. Mitä suomalaiset kaikkeen tähän vastaisivat?

Presidentti huomautti myös Karjalan luovuttamisen Moskovalle todennäköisesti tuottamista sisäpoliittisista ongelmista. Sen sijaan hän ei näytä tulleen ajatelleeksi asian merkitystä ennakkotapauksena Neuvostoliiton muita toisen maailmansodan aikaisia aluevaltauksia silmällä pitäen.

Karjalaisten kirjelmän perustelu saattoi Paasikiven mielestä johtaa myös ikäviin seurauksiin viitatessaan ulkopuolisten voimien mahdollisuuksiin vaikuttaa karjalaisten ja koko Suomen kansan rajantarkistuspyrkimyksiin. Toisin sanoen kysymys oli revanssiajattelulla uhkaamisesta, jonka presidentti muotoili: »Ellei Neuvostoliitto anna Karjalaa takaisin, niin Jumala tietää, mitä tulee tapahtumaan.» Vastineeksi Karjalasta luvattiin vain suomalaisten tuleminen Neuvostoliiton ystäviksi. »Mutta, elleivät anna Karjalaa, niin emme tule.»

Presidentin matka Moskovaan ei pysyisi salassa ja herättäisi hyväuskoisuudellaan ihmetystä ja vahingollista huomiota ei vain Stalinissa vaan koko maailmassa. Toisaalta karjalaisille tulisi voida osoittaa, että jotakin oli yritetty. Kannattaisiko ajatella Kekkosen tai Tuomiojan kääntymistä PM:n muodossa Lebedevin puoleen? Kotimaisten kommunistien reaktio täytyi myös ottaa huomioon. He saattoivat hankkia Moskovasta lupauksia Karjalan tai sen osan palauttamisesta, jos he pääsisivät johtoasemiin Suomessa. Tämä tarjoaisi kommunisteille hyvän agitaatiokeinon kannatuksensa laajentamiseksi.

Mahdollisesti voitaisiin Karjalan asia ottaa esille YYA-sopimuksen jatkon tullessa ajankohtaiseksi v. 1958. Paktin pidentäminen olisi kuitenkin Stalinille todennäköisesti liian pieni vastike Karjalasta.

Palattuaan kaksi vuorokautta myöhemmin Kultarannasta Helsinkiin Paasikivi otti heti seuraavana päivänä asian puheeksi vanhan ystävänsä Carl Enckellin kanssa. Entisen ulkoministerin mielestä aloite oli kokonaisuudessaan »naiivi ja tolkuton» (naiv och råddig). Sitä paitsi se oli vaarallinen sisältäessään suoranaisen uhkauksen. Presidentin matka Moskovaan huonontaisi ja vahingoittaisi maan asemaa. Missään virallisessa muodossa Karjalan kysymystä ei käynyt asettaminen siitä aloitettavasta riitelystä puhumattakaan. Korkeintaan saatettiin neuvostoliittolaisten kanssa tapahtuvissa yksityiskeskusteluissa viitata aluekysymykseen. »Jos teemme aloitteen ja kerjäämme, on meidän annettava kompensaatiota.» Ystävyyssopimuksen pidentämisen yhteydessä voitaisiin aikanaan kosketella asiaa sanomalla: »Te ette tarvitse tätä aluetta.» ¹⁴³

Heti seuraavana päivänä,10.9.1952, presidentin musta Lincoln pysähtyi K. J. Ståhlbergin kulosaarelaisen omakotitalon portilla. Vanhojen herrojen keskustelu vahvisti Paasikiven ennakkokäsitystä Ståhlbergin luonnehtiessa ehdotettua »demarchia» arveluttavaksi. Suhde Neuvostoliittoon oli viime aikoina pysynyt rauhallisena Suomen saadessa esiintyä itsenäisenä ja vapaana maana. Tämän aseman turmelemista tuli varoa.

Ajankohta oli epäedullinen Neuvostoliiton ollessa mahtavimmillaan ja kansalliskiihkon siellä ylimmillään. Kansandemokraattista järjestelmää se oli pystynyt jatkuvasti laajentamaan ottamatta missään taka-askelia. Näissä oloissa luopumista sovjetisoidusta Karjalasta täytyi pitää mahdottomana. Ståhlberg tuli siis siihen tulokseen, että

»Joka tapauksessa tällainen demarchi antaisi aiheen venäläisille käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen ryhtyäkseen häiritsemään meidän riippumattomuuttamme ja rauhaamme. Ei tiedä, mihin se veisi. Arveluttavaa panna liikkeelle levossa olevia voimia. Tulos voisi lopuksi olla meille Baltian maiden kohtalo tai satelliitin asema. Kirjelmän sisältö meille mahdoton. Sisältää uhkauksen venäläisiä vastaan.» Ståhlbergin neuvoa noudattaen Paasikivi oli nyt valmis tekemään johtopäätöksensä. Adjutantti Grönvall sai tehtäväkseen ilmoittaa puhelimitse vuorineuvos Wahlforssille presidentin katsovan tarkoituksettomaksi ottaa vastaan hänen puheilleen pyrkinyttä karjalaisten lähetystöä.¹⁴⁴

Sotakorvausten päättymiselle omistettiin Messuhallissa 23.9.1952 järjestetty juhla, johon saapunutta neuvostovaltuuskuntaa johti ulkomaankauppaministeri P. N. Kumykin. Suomalaisina puhujina tilaisuudessa esiintyivät pääministeri Urho Kekkonen, kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo sekä Sotakorvausteollisuusvaltuuskunnan (Sotevan) päällikkö Svante Sundman.¹⁴⁵

Jälkipuheita herätti neuvostovaltuuskunnan kunniaksi pidetyltä kostealta lounaalta saapuneen ministeri Tervon esiintyminen Messuhallissa »liikutetussa» tilassa. Tervoon kohdistuneet syytökset, joiden takana oli mm. raittiusharrastuksistaan vähemmän tunnettu ja rattijuoppoudesta tuomittu puoluesihteeri Leskinen, eivät kuitenkaan tehonneet Paasikiveen. Kasvot peruslukemilla presidentti vakuutti, ettei hän eturivissä istuen ollut havainnut ministerin käyttäytymisessä mitään häiritsevää. Erottamisesta voisi kasvaa suuri asia, jos myös muut hallituksen sosiaalidemokraattiset jäsenet jättäisivät solidaarisuuttaan osoittaakseen paikkansa käytettäviksi. Nämä olivat jo uhanneet aloittaa julkisen keskustelun pääministeri Kekkosen ja eräiden muiden maalaisliiton johtomiesten alkoholinkäytöstä. Puhemies Fagerholmin kerrottua Tervon aikaisemmin moitteettomasta alkoholinkäytöstä ja nyt eduskuntaryhmältä saamasta ankarasta varoituksesta presidentti katsoi puolestaan voivansa jättää asian silleen. Entisten aseveljien Tervon ja Leskisen välisiin suhteisiin episodi kuitenkin jätti pysyvät jäljet.¹⁴⁶

Karjalan kysymyksen aiheuttama Paasikiven vierailu Ståhlbergin luona osoittautui pian lajissaan viimeiseksi. Vakavan halvauskohtauksen saanut entinen presidentti kuljetettiin 12.9.1952 Diakonissalaitokselle, ja Paasikiven päiväkirjaan tuli merkintä: »Minä olin hänen luonaan kaksi päivää ennen hänen sairastumistaan. Silloin hänen intelligenssinsä toimi kuten ennenkin.» Lähivuorokausien aikana joka aamu sairaalaan soittanut Paasikivi sai lääkäreiltä kuulla potilaan tilan jatkuvasta heikkenemisestä. Ståhlberg menehtyi illalla 22.9.1952.¹⁴⁷

Yleisradion vuorokautta myöhemmin lähettämässä, Ståhlbergille omistetussa ohjelmassa Tasavallan presidentti lausui muistosanat, joita seurasivat lukuisat puheet vainajan elämän ja toiminnan eri puolista. Paasikivelle näistä muodostui kuva jonkinlaisesta tasapainon hakemisesta Mannerheimiin kohdistuneelle juhlinnalle. »Ei miekka vaan laki.» Presidentin suhtautuminen jäi silti varaukselliseksi:

»Ylipäänsä lain ja oikeuden voimaa teroitettiin. Se on kyllä hyvä, sillä sitä me kyllä tarvitsemme, koska me emme voi käyttää miekkaa. Meidän on toivottava, että laki auttaa. Maailmanmeno on kyllä ollut toisenlainen viime vuosikymmeninä.»¹⁴⁸

Kuten aikanaan Mannerheimista, Paasikivi kirjoitti myöhemmin päiväkirjaansa myös Ståhlbergista kriittiset »reflektiot». Suomen itsenäisyyden »perustamiseen ja valmistamiseen» liberaali demokraatti Ståhlberg ei osallistunut. Itselleen vieraaksi jäänyttä jääkäriliikettä hän katsoi juridisesta näkökulmasta tuoden joskus sen yhteydessä esiin, mitä rikoslaki tällaisesta toiminnasta sääti. Vuoden 1917 perustuslakikomitean työ, hallitusmuodon valmistelu, oli niinikään suurelta osin teknistä lain kirjoittamista.

Vastaavasti vuoden 1918 hallitusmuototaistelun Ståhlberg oli Paasikiven mielestä nähnyt ensi sijassa lainsäädäntökysymyksenä kiinnittämättä huomiota siihen, miten itsenäisyyttä kyettäisiin puolustamaan Venäjää vastaan. Saksan monarkian luhistuminen ja Venäjän valkoisten kenraalien häviö osoittivat näennäisesti Ståhlbergin passiivisen kannan – ettei tehty mitään itsenäisyyden ulkopoliittiseksi turvaamiseksi – oikeaksi. Mutta toisinkin olisi Venäjän kansalaissodan tuloksesta riippuen voinut käydä

»Ståhlbergin tehtävä ensimmäisenä presidenttinä oli myös suhteellisen helppo ja itsestään selvä: a) pyrimme Kansainliittoon, b) eräät lait, jotka olivat tarpeen. Siihen oli Ståhlberg hyvin sovelias; c) Tarton rauha. Näin ollen Ståhlbergin tehtävä oli helpompi kuin Svinhufvudin itsenäisyyden alkuunpano ja Mannerheimin voitto vapaussodassa, mutta tämä ei vähennä Ståhlbergin ansioita.»¹⁴⁹

»Refleksioiden» tyypillisestä kriittisyydestä huolimatta Ståhlbergin kuolema merkitsi Paasikivelle viimeisen siteen katkeamista nuoruusvuosina 1890-luvulla Ylä-Kämpissä kokoontuneeseen »nuorten nerojen» toveripiiriin. Ennen kaikkea hänellä ei enää ollut omaan ikäluokkaansa kuuluvaa, kokemuspohjaltaan suurin piirtein samantasoista »resoneeraajaa» eteen tulevien ongelmien luottamuksellista pohdintaa varten. Kokeneisuudestaan ja lojaalisuudestaan huolimatta Carl Enckell ei voinut läheskään kokonaan täyttää aukkoa. Istuvan hallituksen jäsenet Kekkosta myöten taas olivat vuosikymmeniä nuorempia, henkiseltä kapasiteetiltaan tosin eritasoisia »oppipoikia». Yksinäisyys alkoi vähitellen tuntua.

Sitä paitsi 82-vuotiaan miehen fyysinen ikäkin antoi vähitellen merkkejä itsestään. Kuvaava on v. 1952 käyty laajamittainen keskustelu siitä, jaksaisiko hän toteuttaa vajaan parin vuorokauden mittaista matkaa Tukholmaan 11.-12.11.1952 kuningas Kustaa VI Adolfin 70-vuotispäiville. Myöhemmin olisi vuorossa varsinainen valtiovierailu. Kaikki sujui kuitenkin onnellisesti, ja Paasikiven mielialaa kohotti myöhemmin Gripenbergin sittemmin välittämä tieto, jonka mukaan Ruotsin hallitsija tietysti aina mielellään ottaisi vastaan presidentin valtiovierailulle, mutta tämän terveydentilan vuoksi kuningas olisi luonnollisesti valmis hyväksymään myös sen tulkinnan, että käynnit Kustaa V:n hautajaisissa ja hänen (Kustaa VI Adolfin) syntymäpäivillään yhdessä täysin vastaisivat hallitsijaparin toukokuussa 1952 Suomeen tekemää valtiovierailua. Paasikivelle tämä oli suuri helpotus. Kotimaisia edustusvelvollisuuksia, joiden rasittavuutta vanha herra oli usein valittanut, kevennettiin jättämällä vuoden 1952 ohjelmasta pois raskas ja mm. tuhansia kädenpuristuksia vaativa itsenäisyyspäivävastaanotto Linnassa. Gripenbergin mielestä presidentin voimien väheneminen näkyi entistä lempeämmässä puhetavassa.¹⁵⁰

Saman seikan pani merkille Heikki Renvall kotonaan joulukuussa 1952 järjestämillään »itsenäisyyssenaattorien» perinteisillä illallisilla.

»Paasikivi oli vähemmän paasaavainen ja oikein nautittava. Mielestäni hän on suuren vastuunsa kautta nyt itserakkaudessaan tasaantunut. Hän oli toverillisesti ystävällinen ja puhui Svinhufvudista sydämellisesti… Enckell kilpaili kanssani kuuroudessa eikä päässyt pitkäveteisesti ääneen.» ¹⁵¹

Tietynlainen romahdus ei ollutkaan kaukana. Palatessaan 5.12.1952 jalkaisin valtioneuvoston istunnosta Linnaan Paasikiven yllätti kadulla äkillinen pahoinvointi, jonka aiheuttajaksi lääkärit (tohtorit Pentti Halonen ja Aarne Koskimies) totesivat sydänkohtauksen. Potilas määrättiin nyt »täydelliseen lepoon toistaiseksi». Presidentin tehtävät vastaanottanut pääministeri Kekkonen joutui muun muassa huolehtimaan myös valtiopäivien päättäjäisistä 20.12.1952 Paasikiven palatessa hoitamaan virkaansa vasta seuraavan vuoden puolella, 7.1.1953. ¹⁵²

Jalkeille noustuaan Paasikivi tapasi tammikuun lopussa 1953 ruotsinmaalaisen lehtimiehen Arvid Fredborgin, joka lupauksensa mukaisesti pidättyi julkistamasta keskustelua mutta laati kuitenkin ulkoministeriötään varten asiasta luottamuksellisen muistion. Presidentin mielestä venäläisiä tosin ärsytti se, ettei hänen johtamaansa maata ollut saatu bolsevisoiduksi, mutta toisaalta Kremlissä luotettiin suomalaisten tahtoon täyttää sopimuksensa: »He eivät luota ainoastaan minuun vaan myös pääministeri Kekkoseen.» Pitkään aikaan ei Neuvostoliiton taholta ollut esiintynyt vaikeuksia.

Amerikkalaiset sen sijaan saivat presidentiltä moitteita »naiivisuudestaan». Jolleivät he olisi sekaantuneet ensimmäiseen maailmansotaan, se olisi Paasikiven perustelemattoman väitteen mukaan päättynyt kompromissirauhaan. Itävalta olisi säilynyt ja Euroopan tasapaino pysynyt yllä. Ajankohtaiseen tilanteeseen palaten presidentti pelkäsi erityisesti Neuvostoliiton eroa YK:sta, mistä hän oli varoittanut myös pääsihteeri Trygve Lietä tämän käydessä Helsingissä olympialaisten aikana. Kolmannen maailmansodan vaara olisi tuolloin todellinen. Kysymys ei siis niinkään ollut suoraan Suomesta vaan siitä, miten amerikkalaisten maltti riittäisi. Kuinka he kuvittelivat NL:n luopuvan valloituksistaan ilman sotaa? Sen puhkeaminen taas tuhoaisi Euroopan.¹⁵³

Ulkoministeri Törngrenin 27.3.1953 Helsingin diplomaattikunnalle tarjoamilla tavanomaisilla päivällisillä presidentti viihtyi puolisoineen paikalla kolme tuntia. »Hyvä, että olin mukana. Näkivät, että vielä voin olla liikkeellä. Diplomaatit lausuivat tyytyväisyytensä hyvän terveydentilani johdosta.» Jo edellisenä syksynä Fagerholm oli kertonut Paasikivelle kuulleensa maalaisliiton taholta liikkeelle lähteneitä huhuja presidentin eroaikeista. Asianomainen kumosi ne jyrkästi. Hän tulisi pysymään paikallaan vuoteen 1956 saakka – siis mandaatin loppuun. ¹⁵⁴

Iäkkään valtionpäämiehen välttäessä ulkomaanmatkoja pääministeri käytti mielellään hyväkseen tarjoutuvia tilaisuuksia. Erityisesti hän vakiintuneen tapansa mukaisesti piti silmällä idänsuhteiden hoitoa. Kekkosen asemaa vahvistivat marraskuussa 1952 tapahtuneet hallitusjärjestelyt. Niiden taustana oli valtion taloustilanteesta huolestuneiden pankkivaltuusmiesten päätös olla jatkamatta ulkoministeri Tuomiojan virkavapautta Suomen Pankin pääjohtajuudesta. Pankki tarvitsi miehensä kokonaan. Toisaalta SDP:lle oli jo aikaisemmin luvattu kahdeksas ministerinpaikka, johon erityisen tarmokkaasti pyrki puoluesihteeri Väinö Leskinen. Kuitenkaan Paasikivi ei halunnut edes ajatella Leskistä ulkoministeriksi. – Jo 28.10.1952 Gripenberg tiedusteli eroonsa vihjanneelta Tuomiojalta tämän virkahuoneessa, ryhtyisikö Kekkonen myös ulkoministeriksi. Viitaten tyhjään kirjoituspöytätuoliinsa Tuomioja mainitsi »jonkun» tulevan istumaan siinä, mutta ulkopolitiikan langat pysyisivät joka tapauksessa Kekkosen käsissä.

Eräiden välivaiheiden jälkeen asia järjestettiin 26.11.1952 siten, että pääministeri Kekkonen nimitettiin oman tehtävänsä ohella ensimmäiseksi ulkoministeriksi, jolloin hänen oli Paasikiven tahdon mukaisesti ensi sijassa keskityttävä Neuvostoliiton-suhteiden hoitoon. Pääministerin työtaakkaa keventämään ja UM:n rutiiniasioita johtamaan tarvittiin toinen ulkoministeri, johon tehtävään Paasikivi halusi Ralf Törngrenin. Tämän aikaisemman salkun sosiaaliministeriössä peri sitten Väinö Leskinen. Valtakunnanoikeuden annettua tuomionsa ns. salaputkijutussa hallituksesta joutuivat samaan aikaan lähtemään sosiaalidemokraattiset ministerit Matti Lepistö ja Onni Peltonen, joiden tilalle nimitettiin samaa puoluetta edustavat Hannes Tiainen ja Eetu Karjalainen.

Neuvostoliitolle »entisen profascistisen, mutta nykyisin amerikkalaisystävällisen ‘sosialistin’ Leskisen» tulo hallitukseen merkitsi punaista vaatetta. Pravda hyökkäsi kiivaasti nimitystä vastaan artikkelissa, jonka merkittäviä taustavoimia neuvostolähetystö painotti suomalaisille. Tannerin valitseminen SDP:n eduskuntaryhmän johtoon ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan korkeimman kunniamerkin myöntäminen Risto Rytille kiristivät osaltaan suhteita ja Neuvostoliiton asennoituminen Suomen hallitukseen muuttui Kekkosen mukaan »huonompaan suuntaan», mikä heijastui myös Moskovassa käynnissä olleisiin kauppasopimusneuvotteluihin. Paasikiven kysymykseen, miksi sosiaalidemokraatit niin ehdottomasti halusivat Leskisen hallitukseen, Kekkonen vastasi: »Se on sitä tannerilaisuutta.»¹⁵⁵

Moskovassa taas varaulkoministeri Zorin läksytti lähettiläs Lebedeviä siitä, että tämä oli raporteissaan erehtynyt tulkitsemaan Kekkosen hallituksen politiikkaa liian myönteisesti. Lebedeviä muistutettiin, että pääministeri oli tehnyt sopimuksen amerikkalaismielisten ainesten kanssa ja kelpuuttanut hallitukseen asevelisosialisti Leskisen. »Ottaen huomioon Kekkosen kaikki manööverit», Zorin painotti, »ei ole perusteita pitää hänen politiikkaansa missään määrin Suomen työväenluokan ja talonpoikien etuja vastaavana.» Kuten Jukka Nevakivi on todennut, tietynlainen »konjunktuuripoliitikon» leima ei ollut vielä irronnut Kekkosesta Moskovassakaan. ¹⁵⁶ Yhtä selkeästi sama näkemys tuli esille SKP:n taholla Hertta Kuusisen todetessa isälleen Otto Willelle Kekkosen selvinneen taas »konsteillaan». »Saa nähdä, miten kauan häntä pidetään niin korvaamattomana, että se onnistuu.»¹⁵⁷

Kotimaassa taas Korean sodan aiheuttama kansainvälinen noususuhdanne oli vuoden 1952 lopulla selvästi taittunut. Puuteollisuustuotteiden hintojen lasku maailmanmarkkinoilla oli synnyttänyt Suomessa ensi kertaa sodan jälkeen vakavaa työttömyyttä, jota kommunistien pelättiin käyttävän hyväksi. Paasikivelle Kekkonen kertoi kuulleensa syrjään joutuneelta Raoul Palmgrenilta »barrikadilinjan» nyttemmin hallitsevan SKP:ssa Mauri Ryömän ja Aimo Aaltosen kaltaisten Neuvosto-Suomesta uneksivien »fanaatikkojen» johdolla. Tämä viides kolonna tiesi silti voivansa päästä valtaan vain maailmansodan ja siihen liittyvän neuvostomiehityksen avulla. Maltillisiin lukeutuvien Hertta Kuusisen ja Ville Pessin asema oli Palmgrenin mukaan heikentynyt.

Paasikiven kysymykseen, olivatko maan poliisilaitos ja armeija kunnossa, Kekkonen vastasi myöntävästi. Silti presidentti piti mahdollisena Moskovan ja/tai suomalaisten kommunistien provokatorisessa tarkoituksessa järjestämää Mainilan tapauksen kaltaista »insidemtiä». Lieventääkseen jännitystä Kekkonen mainitsi ryhtyneensä suunnittelemaan itselleen matkaa Moskovaan. Sen avulla voitaisiin, varsinkin jos ohjelmaan sisältyisi tapaaminen Stalinin kanssa, parantaa maiden välisiä suhteita ja hillitä Suomen kommunisteja. Paasikiven mielestä ajatus ei ollut »hullumpi». Ensin tuli kuitenkin »sondeerata», miten venäläiset suhtautuisivat matkaan, jonka aiheeksi hyvin sopisi YYA-sopimuksen viisivuotispäivä 6.4.1953.¹⁵⁸

Tunnustelut saivat kuitenkin pian aivan uuden käänteen. Varhain aamulla 4.3.1953 Paasikivi heräsi Kekkosen puhelinsoittoon, jonka aiheena oli tieto Stalinin saamasta vaikeasta halvauskohtauksesta. Tilanteen ollessa kriittinen pääministeri ilmoitti kirjoittavansa radiopuheen siltä varalta, että generalissimus menehtyisi. Presidentti hyväksyi suunnitelman. Omasta puolestaan hän oli odottanut joutuvansa lähtemään tästä maailmasta ennen yhdeksän vuotta nuorempaa Stalinia. Toisin näytti silti käyvän.¹⁵⁹

Moskovan radion julkistettua tiedon, jonka mukaan »Josif Vissarionovitsin sydän oli lakannut sykkimästä 5.3.1953 klo 21.50», Kekkonen piti seuraavana päivänä radiopuheensa, ja Paasikivi lähetti Neuvostoliiton muodolliselle valtionpäämiehelle Nikolai Mihailovits Svernikille surunvalittelusähkeen. Lehdistölle presidentti antoi generalissimuksen kuoleman johdosta lyhyen lausunnon todeten:

»Generalissimus Stalin, jonka kuolemasta olemme tänään saaneet suruviestin, on nykyajan suurimpia hahmoja. Hän on piirtänyt pysyvästi nimensä ei vain Neuvostoliiton vaan koko maailman historiaan. Hänen johdollaan on vanha Venäjä, nykyinen Neuvostoliitto, muuttunut ja nuortunut. Hän on nostanut Neuvostoliiton mahtavaksi maailmanvallaksi – mahtavammaksi kuin mitä Venäjä milloinkaan on ollut. Stalin on eräs historian suuria valtakunnan rakentajia.

Suomea kohtaan Stalin on osoittanut suopeamielisyyttä ja ystävyyttä. Sen vuoksi hänen poismenonsa herättää kansassamme vilpitöntä surua. Minulla oli tilaisuus useamman kerran tavata Generalissimus Stalin ja neuvotella hänen kanssaan. Säilytän näistä tilaisuuksista mitä miellyttävimmän muiston.»

Paasikiven asettaessa nekrologiin kuuluvista silotteluista huolimatta sanansa suhteellisen varovasti Kekkonen pystyi radiopuheessaan luonnehtimaan generalissimusta kaikissa elämänvaiheissaan erityisesti Suomeen kiintyneeksi ystäväksi, joka laajakatseisena persoonana oli arvostanut niin suuria kuin pieniäkin kansoja. Lausuntoihinsa, joita Henrik Meinander osuvasti luonnehtii »absurditeetissaan ihailtaviksi», ei Kekkonen tietysti itsekään uskonut. ¹⁶⁰ Historiallisen totuuden sijasta tavoitteena oli, kuten hänen myöhemmissä Leninin ylistyksissäänkin, hyvän vaikutuksen tekeminen suurvaltanaapuriin.

Muutamaa päivää myöhemmin Paasikivi kunnioitti läsnäolollaan SNS:n Messuhallissa järjestämää muistojuhlaa. Pääministeri Kekkonen puolestaan ehdotti jo 6.3.1953, että Moskovaan lähetettäisiin hänen johtamansa virallinen valtuuskunta edustamaan Tasavallan presidenttiä ja hallitusta Stalinin hautajaisissa. Vuorokautta myöhemmin Paasikivi nimittikin delegaation, johon Kekkosen lisäksi kuuluivat ulkoministeri Ralf Törngren ja opetusministeri Reino Oittinen.¹⁶¹

Kekkosen valtuuskunnan Moskovan matkasta, jonka aikana varsinaisia poliittisia keskusteluja ei käyty, on Juhani Suomi antanut teoksessaan¹⁶² kotimaiseen materiaaliin pohjautuvan tarkan selonteon, jonka tarjoamaa informaatiota ei tässä ryhdytä toistamaan. Kahdeksan minuuttia kestäneestä Kekkosen käynnistä ulkoministerin virkaan palanneen Molotovin luona on Suomen pääministerin avustajaksi määrätty MGB:n edustaja M. G. Kotov laatinut lyhyen muistion, jota meillä ei ole toistaiseksi tunnettu. Omasta aloitteestaan saapunut vieras otti mukaansa vain lähettiläs Sundströmin mutta ei delegaatioonsa kuuluvia hallitustovereitaan. Neuvostoliiton osalta paikalla olivat Molotovin lisäksi lähettiläs Lebedev sekä tulkkina toiminut Kotov.

»Kekkonen ilmaisee Suomen presidentin ja hallituksen sekä omasta puolestaan osanottonsa SNTL:n ministerineuvoston puheenjohtajan generalissimus J. V. Stalinin kuoleman johdosta.

Tov. Molotov kiittää SNTL:n hallituksen puolesta ilmaistusta osanotosta.

Kekkonen kiittää neuvostohallituksen suomalaiselle valtuuskunnalle osoittamasta ystävällisestä vieraanvaraisuudesta.

Tov. Molotov vastaa, että ottaen huomioon Suomen hallituksen päätöksen lähettää valtuuskuntansa neuvostohallituksen itsestään selvä (elementarnyi) velvollisuus oli ottaa se vastaan asiaankuuluvalla tavalla.

Kekkonen ilmaisee tyytyväisyytensä äskettäin allekirjoitettuun neuvostoliittolais-suomalaiseen kauppasopimukseen. Hän huomautti joidenkin kysymysten jääneen vielä ratkaisematta. Erityisesti tämä koski laivojen hintoja.

Tov. Molotovin huomautukseen, että laivat olivat tarpeen Neuvostoliitolle, Kekkonen vastasi: ‘Ja meille on tarpeen niiden rakentaminen.’

Tov. Molotov tiedusteli presidentti Paasikiven terveydentilaa.

Kekkonen vastasi presidentin sairastaneen jokin aika sitten mutta olevan nyt taas terveen.

Tov. Molotov huomautti, että presidentin tuli säästää itseään korkean ikänsä vuoksi.

Kekkonen sanoi presidentin nyttemmin tulleen varovaiseksi.

Tov. Molotov huomautti vastaukseksi tähän meidän tietävän presidentti Paasikiven hyvin varovaiseksi mieheksi.

Kekkonen yhtyi tähän ja lisäsi hymyillen presidentin olevan samalla joskus erittäin kiivaan, minkä Suomen hallituksen jäsenet hyvin tiesivät.

Jättäessään jäähyväiset Kekkonen pyysi välittämään parhaat toivotuksensa SNTL:n ministerineuvoston puheenjohtajalle G. M. Malenkoville.

Tov. Molotov lupasi tämän tehdä ja pyysi välittämään hyvän terveyden toivotuksensa presidentti Paasikivelle.

Kekkonen ilmaisi kiitollisuutensa vastaanotosta.

Tov. Molotov toivotti hyvää matkaa.»¹⁶³

Kotimaahan palattuaan Kekkonen välitti Paasikivelle Molotovin terveiset ja kertoi matkastaan, johon hän oli ollut tyytyväinen. Poliittisiin keskusteluihin ei kuitenkaan ollut tarjoutunut tilaisuutta, minkä vuoksi hän aikoi pitää kiinni alkuperäisestä suunnitelmastaan vierailla naapurimaan pääkaupungissa myös YYA-sopimuksen vuosijuhlan yhteydessä. Silloin voisi mm. yrittää saada vapaiksi Neuvostoliitossa vielä olevat kymmenkunta suomalaista sotavankia.

Varovaista Paasikiveä matka-ajatus ei miellyttänyt. Malenkovin ja Molotovin kanssa käytävät keskustelut saattoivat levitä »tarpeettoman laajalle alalle». Malenkov saattoi vaikkapa sivumennen viitata suhteiden paranemiseen entisestään, jos kommunisteja tulisi hallitukseen ja heidän diskriminointinsa lakkaisi. Kukaties vierailun isännät nostaisivat esiin YYA-sopimuksen soveltamisen kansainvälisen tilanteen jännittyneisyyteen vedoten. Kaiken tämän rinnalla kysymys kymmenestä sotavangista oli liian vähäinen pääministerin matkan aiheeksi. Eikö Sundström voinut sitä hoitaa? Kekkosen mielestä taas »Sundström ei kelvannut mihinkään».¹⁶⁴

Jo edellisenä kesänä Paasikivi oli torjunut Kekkosen ehdotuksen kirjeen lähettämisestä Stalinille sotavankiasiassa. Pääministerin aloite voitaisiin tulkita Neuvostoliiton virkamiehiä vastaan kohdistuvaksi moitteeksi. Lisäksi Kekkosen laatimassa kirjeluonnoksessa oli Paasikiven mielestä joitakin liian alamaisia sanoja. Todellisuudessa suomalaisilla ei ollut aihetta kiittää Neuvostoliittoa »muusta kuin siitä, että se ei ole kohdellut meitä pahemmin kuin on tehnyt».¹⁶⁵

Merkille pantavaa on, että Kekkosen vierailulla mukana olleet ulkoministeri Törngren ja opetusministeri Oittinen sekä viimeksi mainitun kaikki hallituksessa olevat puoluetoverit asettuivat jyrkästi vastustamaan pääministerin uutta matkaa. Kysymykseksi jää, oliko Törngrenin ja Oittisen sivuuttaminen Molotovin luo tehdystä käynnistä jättänyt tällä tavoin esiin tulleita jälkiä. Joka tapauksessa on selvää, ettei SDP:n taholta haluttu enemmälti lujittaa tulevan maalaisliittolaisen presidenttiehdokkaan asemaa. Törngrenin kanssa keskusteltuaan Paasikivi vahvistui käsityksessään, jonka mukaan Kekkosen uusi käynti Moskovassa näin pian edellisen vierailun jälkeen ei ollut tarkoituksenmukaista. Asiaan voitaisiin palata joskus myöhemmin. Lopullisen päätepisteen Kekkosen ajankohtaisille matkasuunnitelmille pani hänen uusi sairastumisensa ja joutumisensa jälleen leikkauspöydälle. Näin voitiin venäläisille esittää hankkeen peruuntumisen johtuneen terveydellisistä syistä.¹⁶⁶

YYA-sopimuksen 5-vuotispäivän johdosta Paasikivi lähetti Neuvostoliiton uudelle muodolliselle valtionpäämiehelle, marsalkka Kliment Jefremovitš Vorošiloville sähkeen, johon tuli ystävällinen vastaus. Kekkosen sairauden vuoksi puhujana Helsingin Messuhallissa 6.4.1953 pidetyssä juhlassa, jossa valtion päämies oli läsnä, esiintyi ulkoministeri Törngren. Stalinin kuoleman jälkeen lientynyttä ilmapiiriä osoitti Pravdan vuosipäivänä julkaisema kirjoitus Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Paasikivestä käytettiin tällöin ilmaisua »merkittävä (vydajustsiisja) Presidentti». SKDL:n äänenkannattajan Vapaan Sanan referoidessa artikkelia adjektiivi »unohtui» pois.¹⁶⁷

Kuten jo Fagerholm aikanaan oli joutunut toteamaan, valtakunnan johtoon kohonnut entinen pankkimies ei juurikaan puuttunut talouspolitiikan linjauksiin katsoen niiden kuuluvan ensi sijassa hallituksen reviiriin. Sama piirre on havaittavissa Kekkosen pääministerikaudella, jolloin ikääntyvä presidentti halusi keskittää yhä rajallisemmat voimavaransa ratkaisevan tärkeänä pitämänsä ulkopolitiikan hoitoon. Vakauttamiseen pyrkivän hallituksen ohjelmassa taas neljä viidesosaa käsitteli selväksi painopistealueeksi muodostunutta talouspolitiikkaa. Tietyissä tilanteissa Kekkonen silti katsoi tarvitsevansa valtion päämiehen apua. Kokoomushallituksensa pystyssä pitämiseksi pääministeri oli jatkuvasti joutunut tasapainoilemaan maalaisliiton ja SDP:n sekä näiden mahtavien taustavoimien MTK:n ja SAK:n välillä.

Kekkosen oman puolueen oikea siipi ei kuitenkaan purematta niellyt niitä maataloudelle epäedullisiksi katsottuja ja MTK:n vastustamia myönnytyksiä, joita pääministeri hallituspolitiikan ja yleisen edun nimissä oli tehnyt sosiaalidemokraateille. Maaliskuussa 1952 vastakohtaisuudet kärjistyivät avoimeksi yhteenotoksi, jonka asiallinen syy oli sinänsä vähäpätöinen hallituksen esitys voin kuluttajahinnan alentamisesta. Kekkonen sai nyt silmilleen maalaisliiton eduskuntaryhmän kokouksessa koko oikeistosiiven patoutuneen katkeruuden. Veikko Vennamon höykytyksen jälkeen mittansa täyttyneeksi arvioinut pääministeri totesi ilmapiirin »niin sietämättömäksi», että vaati ryhmää tekemään päätöksen edustajiensa kutsumisesta pois hallituksesta. Kun näin ei tapahtunut, Kekkonen toimi itse ja jätti 21.3.1952 Paasikivelle eronpyyntönsä.¹⁶⁸

Vakiintuneeseen tapaansa presidentti antoi pääministerilleen täyden tuen. Vielä samana päivänä hän kutsui maalaisliiton eduskuntaryhmän johtajat Viljami Kalliokosken, Juho Niukkasen ja Heikki Soinisen puhutteluun Linnaan. Ottamatta kantaa kiistan yksityiskohtiin, joita hän itsekään ei todennäköisesti täysin hallinnut, Paasikivi totesi suorasukaisesti Kekkosen olevan »paras ja ainoa mahdollinen pääministeri». Samaa voitiin sanoa hallituksesta kokonaisuudessaan, ja sen vaihdos vahingoittaisi maan etuja. Ryhmän tuli siksi selvittää välinsä Kekkosen kanssa sekä antaa pääministerille ja hallitukselle niiden tarvitsema kannatus maan asioiden hoitamista varten. Vastaväitteitä ei esitetty.

Osittain presidentin puhuttelun vuoksi maalaisliiton puoluevaltuuskunta otti viimein lusikan kauniiseen käteen hyväksymällä päätöslauselman, jossa annettiin tunnustus hallituksen vakauttamispolitiikalle ja pääministerille. Tämän jälkeen Kekkonen ilmoitti 3.4.1952 peruuttavansa eronpyyntönsä. Kertoessaan Paasikivelle puoluevaltuuskunnan kokouksesta hän mainitsi Kerttu Saalastin (Kyösti Kallion tyttären) olleen siellä »aivan fanaattisen», mihin presidentti vanhan ajan »sovinistina» lohdutti: »Sellaisia naiset ovat, kun joutuvat politiikkaan.»¹⁶⁹

Varmuuden vuoksi presidentti korosti vielä erikseen luonaan käyneelle Vesteriselle, että hallituksen pitäisi istua vuoden 1954 eduskuntavaaleihin saakka. Vesterisen pelätessä kommunistien kannatuksen kasvua Paasikivi asetti kysymyksen:

»Onko Suomen kansa niin kehittymätön ja sivistymätön…? Eivätkö Venäjän pahat työt meitä kohtaan sitten 1939 ole vaikuttaneet?

Minun mielestäni ei kenenkään suomalaisen pitäisi voida olla kommunisti kaiken sen jälkeen. Eikö panna mitään arvoa vapaudelle ja omalle suomalaiselle olemukselle?

Vesterinen: Kansa on niin yksinkertainen.

Minä: Fagerholm joku aika sitten sanoi, että kommunistien kannatus lisääntyy työväen keskuudessa. Kysyin, mitä siis pitäisi tehdä.

Vesterinen: Sitä ei voi sanoa.

Minä: Emme voi puhua avonaisesti venäläisten vuoksi. Mutta kansan pitää ymmärtää itsestään.

Vesterinen: Siinä on vaikeus, että emme voi puhua avonaisesti. Mutta kansa ei ymmärrä itsestään. Kommunistit puhuvat avonaisesti omaan suuntaansa.» ¹⁷⁰

Syksyllä 1952 Paasikivi noteerasi Stalinin NKP:n 19. puoluekokouksessa pitämän puheen, jossa hän kehotti maailman kommunistipuolueita jatkamaan taistelua Neuvostoliiton mahtavalla tuella kapitalismia vastaan. Tulevaisuudessa kommunismi voittaisi kaikissa maissa. Paasikivi teki tästä johtopäätöksensä. Henkinen taistelu kommunismia vastaan tuli siis jatkumaan. Sama piti paikkansa kylmän sodan kohdalla. Suomessa henkisen taistelun tulos riippui sosiaalidemokraattien voimasta työpaikoilla, sillä porvarillisilta puolueilta puuttui kamppailun vaatima tehokkuus. ¹⁷¹

Samaan aikaan Kekkosen hallitus joutui jälleen vakaviin vaikeuksiin annettuaan esityksen maataloustulon vakauttamislaiksi. MTK vastusti sitä jyrkästi, mutta Kekkonen korosti asian sisältyvän hallitussopimukseen, minkä vuoksi hän vakuutti pysyvänsä antamassaan sanassa. Vastustajien olisi tullut korottaa äänensä silloin, kun hallitussopimus hyväksyttiin ryhmässä. Tämä ei kuitenkaan nyt estänyt maalaisliiton eduskuntaryhmää torjumasta lakiesitystä, minkä perusteella sosiaalidemokraattiset ministerit ilmoittivat eroavansa. Vielä samana päivänä, 17.10.1952, Kekkonen jätti koko hallituksensa eronpyynnön.

Syntyneessä tilanteessa kokoomus ryhtyi voimakkaasti ajamaan uuden laajapohjaisen hallituksen muodostamista, jossa puolue olisi mukana »tasoittavana tekijänä». Maalaisliiton asetuttua samalle kannalle puoluettaan seurailevan Kekkosen ja aikaisemmasta hallituspohjasta kiinni pitävän Skogin välillä syntyi 21.10.1952 tulikivenkatkuinen puhelinkeskustelu.

»Kekkonen: Teidän kanssanne ei voi olla missään yhteistyössä. Te olette vetäneet välistä. Te väitätte, että minä olen vastustanut kokoomuksen mukaan ottamista hallitukseen.

Skog: Niinhän sinä olet tehnytkin.

Kekkonen: Te ette käsitä asiaa. Piruako tässä kannattaa mitään yrittää.

Minä luovun kaikesta (huutaen).

Skog: Sinähän esiinnyt kuin hysteerinen ihminen eikä kuten vakavan valtiomiehen pitäisi esiintyä. Luuletko, että nyt ollaan valkonauhayhdistyksen kokouksessa. Me edustamme puolueita, vakavia sellaisia ja suuria myös. Oletko kokoomusta vastaan vai sen puolesta?

Kekkonen: Ei siitä voi puhelimessa puhua. Tule tänne.

Keskustelun jatkuessa pääministerin huoneessa Kekkonen korosti tilanteen hankaluutta. »Minä olen joutunut nyt vaikeaan välikäteen. Kokoomus painaa päälle ja oma sivusta myös. Nyt tekin iskette minua.» Skog puolestaan totesi sekä Kekkosen toista että kolmatta ministeristöä muodostettaessa kuten myös nykyisen kriisin alussa sovitun hallituspohjasta, johon kokoomus ei kuulunut. Nyt pääministeri oli kuitenkin vastoin sopimuksia ryhtynyt puhumaan jotakin aivan muuta.

Kekkonen: Kalliokoski ja muut oikeistolaiset vaativat kokoomusta mukaan. En minä voi tällaista vastustaa. Minä olen kuvitellut, että te torjutte tämän kokoomuksen yrityksen niin kuin pitääkin.

Skog: Se oli siis taktillinen toimenpide.

Kekkonen: Se oli taktillinen toimenpide.

Skog: Sinun, joka olet päämies, täytyy sanoa mielipiteesi. Oletko kielteisellä kannalla?

Kekkonen: Olen. Tietysti minä olen vastaan. Mikä pirun tasoittaja

kokoomus on! Oikeistoahan se on… Jos se tulee mukaan, se johtaa oikeistosiipeä, johon osa maalaisliittoakin yhtyy, vasemmisto taas teihin.

Skog: Olemme siis samaa mieltä.»¹⁷²

Paasikiveä harmitti ilman eduskunnan taholta tulevaa epäluottamuslausetta tapahtunut hallituksen kaatuminen, mitä hän piti parlamentarismin vastaisena. Kaikesta huolimatta presidentti asettui taas kerran pääministerin tueksi. Keskenään herrat sopivat siitä, että Paasikivi uhkaisi osapuolia ennenaikaisilla vaaleilla, jotka saattoivat lisätä kommunistien kannatusta. Tämä pehmentäisi mielialoja eduskuntaryhmissä. Lopulta presidentti toteaisi, ettei uutta hallitusta saatu aikaan, ja Kekkosen kabinetin tuli siten jäädä paikoilleen.

Enemmän tai vähemmän muodollisen presidentinkierroksen aikana SDP ja maalaisliitto neuvottelivat kompromissin, jonka mukaan maataloustulon vakauttaminen järjestettiin ilman erityistä lakia asiasisällöltään pitkälti samankaltaisella valtioneuvoston päätöksellä. Lopputulos, joka tarjosi kaikille osapuolille mahdollisuuden kasvojensa säilyttämiseen, saavutettiin Paasikiven painostettua Kekkosen pyynnöstä MTK:n johtoa. Lokakuun 24. päivänä 1952 pääministeri peruutti hallituksensa eronpyynnön. Tyytymättömyys, jota taustalla kytevä presidenttikysymys ei suinkaan lieventänyt, jäi kuitenkin itämään.¹⁷³

Omalta osaltaan Kekkonen koetti vaikuttaa tilanteeseen v. 1952 julkaisemallaan pamfletilla »Onko maallamme malttia vaurastua»? Siinä hän ei rajoittunut korostamaan vain inflaation torjunnan merkitystä vaan suositteli myös maan ja etenkin Pohjois-Suomen teollistamisen jouduttamista lisäämällä voimakkaasti valtion yrittäjäosuutta. Varat teollistamiseen saataisiin sotakorvausten päättyessä syntyvästä säästöstä. ¹⁷⁴

Aikomus oli kuitenkin helpommin sanottu kuin toteutettu. Äänestäjien keskuudessa elintason nousuun kohdistuvat odotukset olivat suuret ja kulutuskysyntä jatkuvassa kasvussa. Toisaalta Korean sodan luoman noususuhdanteen taittuessa ja vientiteollisuuden joutuessa vastatuuleen talouspolitiikkaa koskevat erimielisyydet alkoivat yhä vakavammin haitata hallitustyöskentelyä. – Puhetilaisuuksissaan keväällä 1953 Väinö Tanner tavoistaan poiketen kaivoi joskus taskustaan virsikirjan. Nopean lehteilyn jälkeen hän deklamoi sieltä J. Runebergin sanoittaman virren säkeistön:

»Mä sain niin ylen runsaasti, vaan kaikk’ on hävitetty, tuhansiin nousee velkani, tuo tyhjiin menetetty. Mä tuhlailin kuin pohjaton mull’ oisi lähde ollut, nyt olen paljas, alaston on maksupäivä tullut!»

Siteerauksen aiheena oli valtioon kohdistunut moite siitä, että korkeasuhdanteen aikana saadut suuret tulot oli pantu menemään sen sijaan, että niitä olisi talletettu pahojen päivien varalle. Sinänsä Tanner oli tietenkin oikeassa, vaikka hän »unohtikin» mainita myös oman puolueensa, ennen muuta puoluesihteeri Leskisen suulla vaatineen suhdannepidätyksistä kertyneiden varojen käyttämistä tuontitavaroiden hintojen alentamiseen ja muihin elinkustannusten kohoamista estäviin tarkoituksiin. Kieltäymysten tietä suositelleen Tannerin väitettiin ajavan 1930-luvun talouspolitiikkaa 1950-luvun olosuhteissa. Puolueneuvostoa hän ei saanut innostumaan ja vähitellen hajoavasta asevelijuntastakin vain Unto Varjonen myötäili SDP:n vanhaa johtajaa.

Samaan aikaan, kuten Ari Uino on todennut, poliittinen kuume nousi suoranaiseksi kiihkoksi. Paasikiven talvella saaman sydänkohtauksen jälkeen poliittisissa piireissä vahvistui käsitys, ettei iäkäs presidentti jaksaisi toimikautensa loppuun saakka. Kulisseissa käynnistyi näin presidenttipeli, jonka strategit – Kekkonen mukaan lukien – oivalsivat pääministerillä olevan tietynlaisen etulyöntiaseman valtakunnan päämieheksi pääsyyn. Taistelu hallituksesta ja sen politiikasta muuttui siten yhä selvemmin osaksi presidenttipeliä.

Keväällä 1953 talouselämän uutiset tulivat yhä synkemmiksi. Kauppatase kääntyi alijäämäiseksi ja vientiteollisuuden tulot pienenivät. Sahatavaran, selluloosan ja paperin vientihintojen putoaminen 20-50 prosentilla johti tuotannon supistuksiin ja kantohintojen laskuun, mikä lisäsi työttömyyttä. Vientiteollisuudella oli todella aihetta puhua kustannuskriisistä. Kekkosen kohdalla jatkuva jännitys ja työtaakka alkoivat vaatia veronsa. Kuten Kari Hokkanen on todennut, tämä näkyi vuoteen 1953 tultaessa ylenmääräisenä ärtymyksenä ja kiukutteluna pääministerin alkaessa muistuttaa »kävelevää tulivuorta». Lopulta kevään kustannuskriisi osoittautui niin pääministerille kuin hallituksellekin ylivoimaiseksi.

Vanhan kaavan mukaan ongelmasta olisi selvitty devalvaation avulla. Se olisi kuitenkin pannut käyntiin täyskompensoivan hinta- ja palkka-automaatin, jolloin kustannustaso olisi pian ollut entisellään. SAK:n kieltäytyessä luopumasta palkkojen indeksisidonnaisuudesta palkkasäännöstelypäätöksen kumoamisen voitiin odottaa johtavan hallituksen hajoamiseen ‘ja työmarkkinoiden sekasortoon. Ainoaksi mahdollisuudeksi näissä oloissa nähtiin deflaatio-ohjelma alentamalla samanaikaisesti palkkoja, hintoja ja julkisia menoja vientiteollisuuden kannattavuuden tasalle.

Talouspoliittisiin neuvonantajiinsa Sakari Tuomiojaan, Teuvo Auraan ja Erik Törnqvistiin nojautuen Kekkonen omaksui deflaatio-ohjelman hallituksensa ohjenuoraksi. Tähän ns. K-ohjelmaan sisältyi kaikkiaan 17 kohtaa, mm. lapsilisien poistaminen ensimmäiseltä lapselta, työnantajien lapsilisämaksun poistaminen, tulo-, liikevaihto- ja yhtiöveron alennukset, koron alentaminen, kymmenen prosentin palkanalennus ja valtion budjettimenojen leikkaaminen.

SAK:n varjossa elävälle, kommunisteja vastaan taistelevalle sekä syksyn kunnallisvaaleihin, seuraavan vuoden eduskuntavaaleihin ja kenties jo hyvinkin läheisessä tulevaisuudessa tapahtuviin presidentinvaaleihin varautuville sosiaalidemokraateille eritoten palkkojen alennukset ja lapsilisien rajoitukset muodostivat mahdottoman yhtälön. Kustannustason alentaminen tunnustettiin sinänsä välttämättömäksi, minkä perusteella sosiaalidemokraatit esittivät Kekkosen kantaan verrattuna huomattavasti lievemmän ns. »kynnysohjelmansa». Pääministerin heidän kanssaan erilaisin kompromissiehdotuksin käymät sitkeät neuvottelut jäivät lopulta tuloksettomiksi, ja 29.6.1953 Kekkonen jätti Paasikivelle kolmannen hallituksensa eronpyynnön. ¹⁷⁵ Menettelyään eroava pääministeri perusteli:

»Minulla ei kuitenkaan ole tuntoa kädet toisen suuren hallituspuolueen sitomina istua ja odottaa toimettomana tilanteen huonontumista. Kun sosiaalidemokraatit ovat esittäneet oman ohjelmansa, joka hyvin vähäisin kärsimyksin kykenee heidän mielestään selvittämään talouskriisimme, on heille suotava tilaisuus tuon ohjelman toteuttamiseen.» ¹⁷⁶

Kriisin aikana pääministeri useaan otteeseen informoi presidenttiä sosiaalidemokraattien kanssa käymistään neuvotteluista, joihin valtion päämies ei katsonut voivansa puuttua. Asia kuului pääministerin toimivaltaan. Toisaalta Kekkonen ei edes pyytänyt apua pitäen nähtävästi itsekin vanhan herran onnistumismahdollisuuksia liian vähäisinä.¹⁷⁷ Hallituksen erotessa kesäkuun lopussa umpikuja näytti jokseenkin täydelliseltä. Kahden suuren puolueen yhteistoiminta, joka 1951 oli katkaissut inflaatiokierteen, oli nyt sortunut taloudellisen pulakauden aiheuttamiin ristiriitoihin. Työmarkkinajärjestöjen ja poliittisten voimien köydenvedossa oli niinikään käynyt selväksi, ettei saavutetusta elintasosta haluttu millään suunnalla merkittävästi tinkiä.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4