TOINEN PRESIDENTTIKAUSI

»Kekkonen takaisin Kampinkadulle»1953-1954

Sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton valtataistelu liittyneenä maan taloudessa vallinneeseen kustannuskriisiin oli johtanut Kekkosen kolmannen hallituksen kaatumiseen kesällä 1953. SDP:n kieltäydyttyä hyväksymästä pääministerin yhdessä Sakari Tuomiojan ja Teuvo Auran kanssa ajamaa deflatorista K-ohjelmaa Paasikivi tarjosi Kekkosen suosituksesta uuden hallituksen muodostamistehtävää K.-A. Fagerholmille. Taloudellisesti erittäin vaikeassa tilanteessa, syksyn kunnallisvaaleja, seuraavan vuoden eduskuntavaaleja sekä kenties jo hyvinkin läheisessä tulevaisuudessa tapahtuvia presidentinvaaleja silmällä pitäen sosiaalidemokraatit kieltäytyivät ottamasta vastuuta kannettavakseen. Kommunisteille ei tullut tarjota aseita käteen, millä perusteella Paasikivelle annettiin kielteinen vastaus.

Fagerholmin käsityksen mukaan kansan kahtia jakava porvarillinen yhteishallitus ei liioin merkinnyt hyvää ratkaisua. Sen sijaan eduskunta pitäisi hajottaa ja järjestää mahdollisimman pian uudet vaalit, koska niiden jälkeen voitaisiin neuvotteluja käydä rauhallisemmassa ilmapiirissä. Vaaleihin saakka voisi asioita hoitaa virkamieshallitus.¹

Erinäisten välivaiheiden jälkeen Paasikiven tukema Kekkonen kokosi 9.7.1953 neljännen hallituksensa maalaisliiton, RKP:n ja muutaman talouselämää edustavan »ammattiministerin» muodostamalle pohjalle. Maalaisliittolaisia kabinettiin tuli kaikkiaan kahdeksan. Kekkosen, Sukselaisen ja Miettusen jatkaessa entisissä tehtävissään myös uudet ministerit edustivat puolueen raskasta sarjaa: Juho Niukkanen, Johannes Virolainen, Kauno Kleemola, Kusti Eskola sekä maan historian ensimmäinen porvarillinen naisministeri, emäntä Vieno Simonen. RKP:n edustuf oli niinikään vahva; ulkoministeriksi tuli Ralf Törngren, toiseksi valtiovarainministeriksi Niukkasen rinnalle Nils Meinander, kun taas oikeusministerinä jatkoi Sven Högström. Vastahakoisten ruotsalaisten suostumiseen vaikutti merkittävästi Kekkosen hanketta tukevan Paasikiven heille esittämä vetoomus olla väistymättä syrjään.

Eniten vaikeuksia tuotti »sitoutumattomien talousmiesten» löytäminen, koska vähemmistöhallituksen uskottiin pian kaatuvan edessä oleviin vaikeuksiin. Lopulta Kekkonen onnistui taivuttelemaan Outokumpu Oy:n toimitusjohtajan vuorineuvos Eero Mäkisen ja SOK:n kaupallisen johtajan kauppaneuvos Lauri Hietasen lähtemään mukaan. Ammattiministerien joukkoon voitiin lukea myös Teuvo Aura. Uudelle hallitukselle pitämässään lyhyessä tervehdyspuheessa presidentti Paasikivi määritteli nykyhetken ja lähitulevaisuuden tärkeimmäksi tehtäväksi maan talouden saattamisen tasapainoon. Sen rinnalla oli kaikkien muiden ongelmien väistyttävä toiselle sijalle.²

Vaikeudet alkoivatkin pian antaa kuulua itsestään. Vaikka K-ohjelman »kummisedät» Sakari Tuomioja ja Teuvo Aura alun pitäen olivat nojautuneet juuri teollisuuden ja työnantajien suosituksiin, mielialat näillä tahoilla olivat devalvaatiopaineiden kasvaessa jo hyvää vauhtia muuttumassa. Kekkosen sitkeästi ajamaa deflaatiolinjaa palkanalennuksineen alettiin yhä laajemmissa piireissä pitää epärealistisena, vaikka esimerkiksi Väinö Tanner luonnehti sitä »ei niinkään huonoksi».

Erityistä katkeruutta pääministerissä herätti hänen läheisten ystäviensä, nyt »pettureiksi» osoittautuneiden Sakari Tuomiojan ja Teuvo Auran luopuminen loppukesällä 1953 K-ohjelmasta, jonka puolesta Kekkonen oli käynyt epätoivoista ja myös epäpopulaaria kamppailua. Tuomiojan kohdalla Kekkosen tunteita ei kiihdyttänyt ainoastaan talouspoliittisten käsitysten eriytyminen vaan myös – ja ennen kaikkea – epäluulo siihenastisen luottomiehen kasvamisesta vaaralliseksi potentiaaliseksi kilpailijaksi edessä olevia presidentinvaaleja ajatellen. Vaikka Tuomioja ei ollutkaan osoittanut tämänsuuntaista pyrkyryyttä, jo pelkkä epäilys meni »Känän» sietokyvyn rajojen yli. Reaktio ei Kekkosen uralla suinkaan jäänyt lajissaan viimeiseksi.³

Maalaisliiton taholla vakiintui jo heinäkuun lopulla 1953 Kekkosen Paasikivellekin ilmaisema kanta, jonka mukaan SDP:n haluamat ennenaikaiset vaalit saattoivat johtaa deflatorisen K-ohjelman vuoksi agraarien tappioon ja vasemmistoenemmistöisen eduskunnan syntyyn. Tällaisessa tilanteessa sosiaalidemokraatit olisivat varmaan entistäkin haluttomampia talouden tasapainottamisen edellyttämiin myönnytyksiin. Talvivaalit osoittautuisivat muutenkin sääolosuhteittensa puolesta maaseutuväestölle epäedullisiksi.

Parempi olisi siis pitää kiinni säännönmukaisesta, kesään 1954 sijoittuvasta vaaliajankohdasta. Istuvan hallituksen tuli viipymättä valmistaa budjetti, jolla oli jo kiire. Jos syksyllä nousisi riita eduskunnan kanssa, ministeristö eroaisi silloin ja tilalle voitaisiin asettaa virkamieshallitus, joka hoitaisi asioita vaalei­ hin saakka. Toisaalta kansa kenties tuohon mennessä jo oivaltaisi vaikeuksien todellisuuden. Paasikivelle Kekkonen mainitsi pitävänsä täysin mahdollisena valtion kassan »loppumista» lähitulevaisuudessa.

Haluamatta ja jaksamatta enää perehtyä yksityiskohtiin Paasikivi hyväksyi pääministerinsä argumentit. Hengähdystauon näin saanut Kekkonen oikeutettiin myös tuomaan julkisuudessa esiin presidentin kannattavan ennenaikaisista vaaleista luopumista. Kuitenkaan pääministeri ei saisi ehdottamallaan tavalla puhua lykkäyksen ulottumisesta kesään 1954 vaan ainoastaan siitä, ettei eduskunnan hajottamiseen nykyisissä oloissa ryhdyttäisi. Presidentti säilytti siten tältä osin kätensä vapaina, vaikka Kekkonen myöhemmin halusikin asian kiistää.⁴

Taustaan kuului myös Kekkosen vallanhimoisen persoonan vuosikymmenien kuluessa herättämä nurjamielisyys, jota esiintyi erityisesti SDP:ssä keskinäisten kiistojen vuoksi tosin vähitellen rapautuvan ns. asevelisiiven taholla. Väinö Leskisen mukaan Kekkosesta oli päästävä eroon ajamalla hänet ainakin jäähylle politiikasta. Muuten asianomaisesta kehittyisi »Suomen Adenauer», joka aikaa myöten alistaisi SDP:n vetämään hänen vankkureitaan toisen luokan puolueen asemassa. Leskisen kontolle on myös laskettu aikanaan kuuluisa iskulause »Kekkonen takaisin Kampinkadulle», ts. »siviiliasuntoonsa» myöhemmin uudelleenristityn Urho Kekkosen kadun varrella.

Maalaisliiton johtajan herättämä vastustus tai suoranainen viha eivät suinkaan rajoittuneet sosiaalidemokraatteihin, vaan samoja asenteita esiintyi runsaasti myös porvarillisissa puolueissa. Poliittisten erimielisyyksien ja osittain aina 1930-luvulle sekä vuosikymmentä myöhäisempään sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin pohjautuvien historiallisten tekijöiden lisäksi kuvaan kuului Kekkosen persoonaan liittynyt tietty häikäilemättömyys ja särmikäs riidanhaluisuus. Hän ei todellakaan ollut kaihtanut hankkimasta itselleen vihamiehiä, jotka vain odottivat sopivaa revanssihetkeä. Ainakaan presidentiksi ei näiden mielestä »Känää» tulisi päästää.

Positiivisesti asennoituviin poikkeuksiin laajalle levinneestä kekkosvastaisuudesta kuului vanha valtionpäämies, joka samalla tavoin kuin Fagerholmin hallituksen aikana seisoi lojaalisti pääministerinsä tukena. Tämä oli voimiensa mukaan ja talousasiantuntijoihin nojautuen yrittänyt parhaansa tilanteen kohentamiseksi. Ulkopoliittisesti Paasikivi ja Kekkonen olivat joistakin painotuseroista huolimatta lähellä toisiaan tiivistä yhteyttä pitävän pääministerin koettaessa välttää presidentin epäluuloja herättävää sooloilua. Luottamussuhde toi mukanaan myös sen, että iän jo painama valtionpäämies saattoi – päinvastoin kuin Pekkalan hallituksen aikana – hellittää otettaan seuraamalla entistä etäämpää hallituksen vastuualueeksi katsomaansa sisäpoliittista kehitystä. Kekkosen pätevyydestä ja lahjakkuudesta ei Paasikivellä ollut epäilystä. Toisaalta pääministeri presidenttiin nähden piti terävän kielensä visusti kurissa esiintyen asiaankuuluvan kunnioittavasti ja myötäsukaisesti, mikä miellytti vanhaa herraa.

Kustannuskriisin voittamisen kannalta tärkeätä valtion menojen leikkaamista ryhtyi jo heinäkuussa 1953 valmistelemaan uusi finanssiministeri, maalaisliiton kovaotteinen puoluekonkari Juho Niukkanen. Vuosikymmenien ajan hän oli korostanut rahanarvon säilyvän vakaana ja talouselämän pyörien pyörivän kunnolla vain, jos julkiset menot pidettäisiin kurissa. Niinpä tuloksena oli nyt sodanjälkeisten vuosien tiukin budjettiesitys, jonka loppusumma (152 miljardia markkaa) supistui 28 miljardilla edellisvuotisesta. Kunkin pääluokan menoja karsittiin keskimäärin 15 prosenttia. Valmistelutyöstä on ministerin ystävä, päätoimittaja Pentti Sorvali laatinut oivallisen kuvauksen:

»Virkahuoneen keskelle oli sijoitettu pöytä, jonka ääressä istuivat Niukkanen ja kansliapäällikkö Toivo Takki. Molemmat olivat paitahihasillaan, olihan heinäkuinen helle, ja kävivät läpi budjettiluonnosta. Uuden momentin tullessa esille Niukkanen vilkaisi sitä ja murahti sitten: ‘Joo, tämä joutaa vetäistä ylitse.’ Siihen huomautti Takki hätääntyneellä äänellä: ‘Ei, ei missään tapauksessa, tätä momenttia ei voi missään nimessä poistaa.’ Niukkanen murahti uudelleen: ‘Kyllä sen voi poistaa.’ Hetken mietittyään hän veti punakynällä henkselit momentin päälle. Takki huokaisi ja niin mentiin eteenpäin. Tuota touhua jatkoivat Niukkanen ja Takki päiväkausia, ja jälki oli kuin Attilan hevosen tallaama.»

Vaikka Niukkasen työ huomattavalta osin pohjautuikin edellisenä vuonna työskennelleen valtion menojen supistamiskomitean ehdotuksiin, hänen »teurastusbudjettinsa» nostatti lehdistössä ankaran metelin. Kun arvostelijoiden joukossa oli paljon sellaisia, jotka aikaisemmin olivat kunnostautuneet vaatimalla valtion menojen vähentämistä, huvittunut Niukkanen pyysi Sorvalia keräämään pahimmat haukkumakirjoitukset talteen, »koska niitä oli niin lysti lukea».⁵

Keskusteltuaan Niukkasen kanssa budjetin pääpiirteistä Paasikivikin esitti epäilynsä. Uskoiko valtiovarainministeri todella esityksen menevän eduskunnassa läpi? Niukkanen yritti vakuuttaa valtiovarainvaliokunnan kyllä asettuvan järkevälle kannalle, joten enemmistön saaminen budjettiesityksen taakse ei olisi mahdotonta. Voisiko presidentti osaltaan vaikuttaa sosiaalidemokraatteihin? Kekkonen puolestaan luonnehti Paasikivelle budjettia »kovaksi, suorastaan sietämättömäksi». Jos eduskunta hyväksyisi edes puolet siitä, tämä olisi jo suuri asia. Niukkaselle antamansa lupauksen mukaisesti Paasikivi puhui Fagerholmille valtion menojen tasapainottamisen ja vientiteollisuuden kannattavuuden merkityksestä. Näkyviin tuloksiin keskustelu ei kuitenkaan johtanut.⁶

Vastoin Niukkasen virallista optimismia hänen budjettiesityksensä romuttamisesta syntyi valtiovarainvaliokunnassa suoranainen kilvoittelu, johon osallistuivat SDP:n ja kommunistien lisäksi myös kokoomus ja Suomen kansanpuolue. Lopullinen käsittely eduskunnassa tapahtui sinänsä kuvaavalla tavalla vasta helmikuussa 1954 – siis erittäin myöhään – ja loppusumma oli tällöin noussut 31 miljardilla, ts. 152 miljardista 183 miljardiin markkaan. Kuluneiden kuukausien aikana vientisuhdanteet olivat kuitenkin niin paljon parantuneet, että kustannuskriisin helpottumisen myötä tilanne saatiin pelastetuksi. Tuossa vaiheessa Kekkosen neljännen hallituksen kohtalo oli kuitenkin jo ajat sitten ratkennut.

Heti kesästä 1953 alkaen oppositio syytti hallitusta ennenaikaisten vaalien torjumisesta, minkä »epäparlamentaarisen menettelyn» katsottiin osoittavan Kekkosen ja hänen ministerikumppaniensa pelkoa »kansan tuomiota kohtaan». Varsinaisen epäluottamuslauseen puuttuessa K-ohjelmaan sisältyneiden hallituksen esitysten kaatuminen eduskunnassa heinäkuussa 1953 ei edellyttänyt ministeristön eroa, mitä Paasikivi ei muutenkaan halunnut. Kritiikkiä esiintyi silti pääministerin omassakin eduskuntaryhmässä monien pelätessä deflatorisen K-ohjelman pahasti kostautuvan vaaleissa. Pisimmälle meni Veikko Vennamo, joka hyökkäsi eduskunnassa avoimesti hallitusta vastaan vaatien devalvaatiota.⁷

Syksyn 1953 kunnallisvaaleissa poliittiset voimasuhteet säilyivät vähäisin muutoksin ennallaan. Entistä puoluettaan, kokoomusta, Paasikivi Lauri Ahon välityksellä moitti hyökkäilystä Kekkosta ja hänen hallitustaan vastaan ilman, että kuitenkaan pystyttiin tarjoamaan tilalle parempaa ohjelmaa. Lojaalista tuestaan huolimatta presidentti alkoi silti toistuvasti huomautella pääministerille, ettei valtion budjetin saattaminen tasapainoon sellaisenaan riittänyt, vaan tarvittiin myös kustannuskriisin voittaminen, jotta vienti voisi toimia. Paasikivi viittasi tässä yhteydessä niinikään ulkopoliittiseen näkökohtaan, Neuvostoliiton Stalinin kuoleman jälkeen lientyneeseen asenteeseen. Näin saatua hengähdystaukoa tuli käyttää hyväksi talouden saattamiseksi järjestykseen. Moskovan palatessa aikanaan taas jyrkälle linjalle sen olisi siinä tapauksessa hankalampi aiheuttaa suomalaisille vaikeuksia. Valmiita omakohtaisia reseptejä taloustilanteen korjaamiseksi presidentillä ei kuitenkaan ollut. Kekkonen tyytyi yleisesti myöntelemään.⁸

Vaikka kommunisteilta tukea saanut hallitus lokakuun alussa vielä selviytyikin sosiaalidemokraattien työllisyyspolitiikkaa koskeneesta välikysymyksestä, sen asema oli eri tahoilla voimistuvan kritiikin paineessa vähitellen muuttumassa kestämättömäksi. SDP:n johdossa ei haluttu rajoittua vain Kekkosen »kuningastien» katkaisemiseen, vaan lisäksi tähdättiin koko maalaisliiton poistamiseen hallitusohjaksista. Omalle eduskuntaryhmälleen pääministeri tunnusti umpikuja-asetelman, koska hallitus selvästikään ei pystynyt viemään esityksiään läpi eduskunnassa. Kyllästyneenä näköalattomaan tilanteeseen ja siihen liittyneeseen henkilökohtaiseen parjaukseen Kekkonen ryhtyi nyt etsimään oksaa, johon hirttää hallituksensa. Tällainen löytyi Aravaa koskeneesta lakiesityksestä. Pääministeri ilmoitti 3.11.1953, että mikäli eduskunta päättäisi Arava-määrärahojen nostamisesta yli lakiesityksessä ehdotetun summan, hallitus tulisi pitämään sitä epäluottamuslauseena. Eduskunta lisäsi määrärahoja, ja niin Kekkonen seuraavana päivänä jätti hallituksensa eronpyynnön.⁹

Tukholmasta käsin vanhan koulun diplomaatti G. A. Gripenberg seurasi taas kerran kehittyvää hallituskriisiä murheellisin mielin. Kansakunta oli jollakin tavoin kadottanut otteensa (tappat sugen) ja jäänyt ajelehtimaan. Mikä ero olikaan havaittavissa verrattuna vakaaseen Ruotsiin. Suomesta puuttui johto, päättäväisyys ja tahto. Ymmärrettiin kyllä, ettei näin voinut jatkua, mutta silti ei tapahtunut mitään. Kekkosen suosion väheneminen estäisi todennäköisesti hänen pääsynsä presidentiksi. »Paasikivi on myös passiivinen – sanotaan – mutta sehän on varsin luonnollista. Hän on väsynyt, ja siihen hänellä on oikeus.» ¹⁰

Virasta luopumisensa aattona pääministeri joutui vielä hankaluuksiin, missä hän tarvitsi presidentin apua. Moskovassa naapurimaan hallituksen heikkenemistä seurattiin huolestuneina, ja kehityksen epäiltiin saattavan johtaa ulkopoliittiseen suunnanmuutokseen. Sikäläisessä lehdistössä julkaistiin artikkeleita, joissa haluttiin torjua Leskisen ja hänen kannattajiensa väitteet neuvostokaupan epäedullisuudesta Suomelle. Aluksi hyvin edenneet kauppaneuvottelut jätettiin polkemaan paikoilleen ja odottamaan Suomessa tapahtuvia ratkaisuja. Korkeimman neuvoston yleisistunnossa pitämässään puheessa ministerineuvoston puheenjohtaja G. M. Malenkov viittasi YYA-sopimuksen keskeiseen merkitykseen maiden välisissä suhteissa ja jatkoi: »On välttämätöntä, että sitä toteutetaan vakaasti ei vain meidän hallituksemme vaan myös Suomen hallituksen toimesta.» ¹¹

Moskovassa käydyissä kauppaneuvotteluissa suomalaiset olivat turhaan ehdottaneet, että Neuvostoliitto maksaisi kaupan tasapainon säilyttämiseksi osan hankinnoistaan länsivaluutoilla. Pian tilanne kuitenkin muuttui. Helsingissä pääministeri Kekkosen tavannut KGB:n suomea puhuva edustaja Kotov kertoi tälle Neuvostoliiton valmiudesta myöntää Suomelle laina sekä maksaa »balanssin peittämiseksi» osittain länsivaluutoilla. Edellytyksenä kuitenkin olisi Suomessa YYA-sopimuksen mukaista politiikkaa noudattava hallitus, johon Neuvostoliitto saattoi luottaa. Haluttaessa ministeri Lebedev antaisi asiasta yksityiskohtaisempia tietoja.

Vielä samana päivänä Kekkonen kiirehti kertomaan tarjouksesta Paasikivelle, joka suhtautui siihen pidättyvästi. Länsivaluuttojen saannin hän toki katsoi »luonnolliseksi ja oikeaksi asiaksi» siinäkin mielessä, että näin voitaisiin hankkia itävientiin tarvittavia raaka-aineita ja osia lännestä. Sen sijaan Kekkosen ja Tuomiojan jo aikaisemminkin kaavailemaa lainanottoa Neuvostoliitosta presidentti piti poliittisesti vaarallisena Moskovan kytkiessä samaan yhteyteen hallitusasian, joka kuului yksinomaan eduskunnalle. »Siihen eivät venäläiset saa sekaantua.» Toisaalta Kekkonen näki, etteivät pientilat – varsinkaan Pohjois-Suomessa – pystyneet elättämään suuria ikäluokkia. Siksi tarvittiin muita työpaikkoja, joiden luominen taas edellytti lainapääomia.

Presidentin mielestä Suomen taloudellinen tilanne ei ollut niin toivoton, että maan täytyisi pyytää luottoa poliittisiin tavoitteisiin tähtäävältä Neuvostoliitolta. Näin jouduttaisiin yhä enemmän itänaapurin syliin. Sen takia hän, Paasikivi, oli usein varoittanut vastapuolelle kiristysmahdollisuuksia tarjoavasta idänkaupan liiallisesta laajentamisesta. Tuli muistaa Uuno Takin valtuuskunnan kohtelu Moskovassa 1949-1950. Kauppaneuvottelujen raukeaminenkin oli tarvittaessa kestettävä. Tämä pitäisi poliitikkojen ymmärtää. Venäläisten nyt tekemän kömpelön aloitteen tulo suuren yleisön tietoon nostattaisi Suomessa ystävyyspolitiikan kannalta negatiivisen reaktion. Niinikään se vahingoittaisi maan mainetta lännessä.

Kekkonen puolestaan korosti mahdottomuutta torjua ehdotettua käyntiä Lebedevin luona. Siellä hän kuitenkin tekisi selväksi kieltäytyvänsä keskustelemasta hallituskysymyksestä. Tällä edellytyksellä presidentti katsoi voivansa suostua pääministerin ja lähettilään tapaamiseen.¹²

Kekkosen saapuessa vielä samana iltana Tehtaankadulle Lebedev vahvisti Kotovin ennakoimat lupaukset uudelleen aloitettavista kauppaneuvotteluista lisäostoineen Suomesta, sille myönnettävine lainoineen ja osittain länsivaluutoissa tai kullassa tapahtuvine maksuineen. Lähettiläs kertoi niinikään neuvostohallituksen halukkuudesta käynnistää jälleen Saimaan kanavaa koskevat neuvottelut ja valmiudesta viedä ne myös suotuisaan päätökseen. Tapaamisen lopuksi Lebedev mainitsi muistakin asioista, »suuristakin», voitavan keskustella. Viimeksi mainitun lupauksen Kekkonen tulkitsi sittemmin vihjeeksi Neuvostoliiton valmiudesta harkita myös aluemyönnytyksiä Suomen kaakkoisrajalla. Kaiken edellytyksenä kuitenkin oli Lebedevin mukaan Suomen halukkuus noudattaa vuoden 1948 sopimuksen pohjalle rakentuvaa ystävyyspolitiikkaa. Tältä osin siis lähettiläs toisti sen, minkä Malenkov muutamaa viikkoa aikaisemmin oli puheessaan esittänyt.¹³

Vaikka Lebedev oli välttänyt mainitsemasta erityisesti Kekkosen hallitusta, hänen viestinsä oli helppo tulkita nimenomaan tälle annetuksi tueksi. Näin ymmärsi asian myös Paasikivi, jolle Kekkonen heti 1.11.1953 lähetti keskustelusta laatimansa muistion. Presidentin mielestä »me emme voi tehdä mitään hallitusasiassa. Me emme voi sanoa eduskuntaryhmille, että jos nykyinen hallitus pysyy paikallaan, niin saadaan se ja se. Mutta jos hallitus kaatuu, niin kauppaneuvottelut menevät karille.» Toistettuaan lainaa koskevat epäilynsä Paasikivi pohti päiväkirjassaan myös Saimaan kanavaa, jonka hän oli pelännyt tuottavan vaikeuksia jo asian ollessa viimeksi esillä 1940-luvulla. Kysymys ei ollut ainoastaan hankkeen hyödyllisyydestä sen vaatimiin korjaus- ym. kustannuksiin nähden. »Kanavan käyttäminen tulisi olemaan riippuvainen Neuvostoliiton mielivallasta. Voisi milloin tahansa sulkea ja käyttää sitä pakotuskeinona, jos meidän taloutemme olisi suuntautunut tämän mukaan ja se olisi siitä riippuvainen.»

Mihin siis Moskova pyrki Lebedevin välittämällä tarjouksella? Pyrittiinkö Suomen joutumiseen yhä suurempaan riippuvuussuhteeseen, jota sitten voitaisiin käyttää häikäilemättä hyväksi? Voisiko tuloksena muun muassa olla se, että kommunistit jouduttaisiin taas ottamaan hallitukseen? Presidentti teki johtopäätöksensä: »Parasta olisi pysyä niin kaukana Neuvostoliitosta kuin mahdollista, mutta samalla hoitaa asiat niin, että välit eivät kylmene, vaan pysyvät hyvinä.»

Paasikiven muotoilema Gordionin solmu tuli luonnollisesti puheeksi Kekkosen saapuessa seuraavana päivänä (2.11.1953) Linnaan. Presidentin luettua ääneen edellä luonnehditut »refleksionsa» pääministeri huomautti, ettei hän ollut saanut Lebedeviltä sellaista käsitystä, että Moskovassa pidettäisiin kommunistien hallitukseen tuloa välttämättömänä. Lähettilään mainitsemat »suuret asiat» tarkoittivat arvatenkin Karjalan rajojen muuttamista. Saimaan kanava oli tärkeä siinäkin mielessä, että suomalaiset pääsisivät näin Venäjän alueelle, mikä saattoi merkitä tietynlaista avausta myös rajakysymyksessä. Jollei nyt tehty mitään, ja hallitus kaatuisi, niin uuden kabinetin muodostamisen jälkeen kommunistit paljastaisivat venäläisiltä olleen saatavissa hänen ministeristölleen paljon etuja, mutta siitä huolimatta oli hallitus ja sen suunta muutettu.

Asemansa puolesta kamppaileva Kekkonen tuli muutaman tunnin kuluttua vielä uudestaan Linnaan, tällä kertaa ministeritovereidensa Juho Niukkasen ja Ralf Törngrenin seurassa. Yhdessä herrat vakuuttivat Paasikivelle, ettei venäläisille voitu antaa tilaisuutta syyttää suomalaisia siitä, että nämä olivat antaneet Moskovan tarjouksen, josta osittain oli jo vuotanut tietoja julkisuuteen, »mennä menojaan». Mieliala Kekkosta kohtaan oli maassa niin kiivas, ettei hän hallituksineen voinut tehdä asialle mitään. Siksi tarvittiin nyt presidentin apua.

Epäilyksistään huolimatta Paasikivi lupasi kutsua puheilleen – »tannerilaiset» sivuuttaen – sosiaalidemokraatit Fagerholmin ja Skogin sekä sitten omana ryhmänään kaikkien porvarillisten puolueiden edustajat Kalliokosken, Ahmavaaran, Österholmin ja Kaitilan. Näille hän korostaisi Suomen elinehdot huomioon ottavan neuvostoystävällisen ulkopolitiikan merkitystä. Parasta olisi muodostaa Kekkosen johdolla entisentapainen hallitus, joka voisi saattaa kauppaneuvottelut Moskovassa suotuisaan päätökseen ja muutenkin hoitaa idänpolitiikkaa menestyksellisesti.

Paljastamatta Lebedevin tarjousta presidentti tähdensi lupaamissaan puhutteluissa kauppasopimusneuvottelujen merkitystä. Fagerholmin kysymykseen, pitäisikö venäläisten siis saada määrätä Suomen hallituksesta, tuli rutiininomainen kielteinen vastaus, »mutta Venäjän-kaupan suuruus teki meidän asemamme heikoksi». Sosiaalidemokraatit eivät enää hyväksyneet kaikkialla vastustusta herättänyttä Kekkosta pääministeriksi, johon tehtävään sopisi Tuomioja. Paasikivi taas suositteli Kekkosen johdolla muodostettavaa uutta hallitusta.

Sama asetelma toistui presidentin porvarillisten ryhmien edustajien kanssa käymässä keskustelussa. Miten herrat olivat aikoneet järjestää Venäjän-kaupan siinä tapauksessa jos kauppaneuvottelut Kekkosen eron jälkeen ajautuisivat karille. Kaikkien muiden vaietessa kokoomuksen Ahmavaara tunnusti viimein, ettei tällaisia »yksityiskohtia» ollut vielä ajateltu. Sitäpaitsi hallituskysymys oli maan sisäinen asia. Paasikivi ei viivytellyt vastauksessaan:

»Tietysti hallitusasia on meidän asiamme. Me voimme tehdä mitä tahdomme = mitä tyhmyyksiä tahdomme. Mutta venäläiset voivat myös olla ostamatta meidän tavaroitamme. Meidän pitää olla selvillä, miten asian järjestämme, jos siihen mennään.»

RKP:n John Österholm lähestyi villakoiran ydintä päättelemällä, että mikäli vain Kekkonen pystyisi hoitamaan neuvottelut venäläisten kanssa, sama ongelma olisi vuoden kuluttua taas edessä, »ja Kekkonen olisi ikuinen pääministeri». Tätäkään ei presidentti hyväksynyt:

»Miten asiat ovat ensi vuonna, sitä ei nyt voi sanoa. Nyt on meidän harkittava asiaa tällä hetkellä. Kun on pääministerinä Kekkonen, joka osaa hoitaa asiat venäläisten kanssa, niin ei ole syytä vaihtaa pääministeriä, joka on eräs meidän ensimmäisistä poliitikoistamme. Hänen johdollaan pitäisi muodostaa hallitus niin, että sillä on eduskunnan enemmistön kannatus.»

SDP:n puoluetoimikunnan kieltäydyttyä 4.11.1953 lähtemästä mukaan Kekkosen johtamaan hallitukseen porvarillisten puolueiden oli tämän pohjalla helppo seurata esimerkkiä. Havaittuaan viimeisenkin selviytymisyrityksensä epäonnistuneen Kekkonen jo mainitulla tavalla vielä samana päivänä eduskunnan Arava-äänestykseen vedoten jätti presidentille hallituksensa eronpyynnön.¹⁴

Jo heinäkuussa 1953, ennen Kekkosen ja Tuomiojan välien rikkoutumista, Paasikivi oli sopinut molempien herrojen kanssa, että jos Kekkonen syksyllä joutuisi ministeristöineen eroamaan, Tuomioja siinä tapauksessa muodostaisi »puolueettoman hallituksen niin hyvistä miehistä kuin mahdollista». ¹⁵ Tämä tilanne oli nyt marraskuun alussa syntynyt.

Normaalin »presidentinkierroksen» jälkeen Paasikivi antoi 6.11.1953 Tuomiojalle tehtäväksi muodostaa hallitus, »joka nauttii eduskunnan enemmistön mahdollisimman suurta luottamusta». Todellisuudessa kansandemokraatit jätettiin heti alkuun sivuun. Ruotsalaiset epäröivät, kun maalaisliitto ei puolueena lähtenyt mukaan ilman Kekkosta, ja SDP periaatteellisesta tuestaan huolimatta katsoi parhaaksi jäädä odottamaan eduskuntavaaleja, jotka tuli järjestää mahdollisimman pian. Hallitusneuvottelujen, joihin presidentti ei puuttunut, sujuessa puolueriitaisuuksien vuoksi perin tahmeasti Paasikivi purki Törngrenille mieltään venäläisten »hirmuisesta sekaantumisesta» maan asioihin. Taloudellista riippuvuutta Neuvostoliitosta ei saanut lisätä vaan päinvastoin sitä tuli vähentää. Vikaa oli myös suomalaisissa itsessään.

»Minä sanoin Törngrenille mm., että meidän poliitikkomme ovat nykyään heikkoa väkeä. Eduskunta on aivan heikko ja vailla kykyjä. Vertasin ruotsalaista ryhmää v. 1910-13. Olemme hoitaneet taloudelliset asiamme aivan huonosti ja ajaneet itsemme tähän tilaan, vaikka äsken meillä oli hyvät konjunktuurit ja sotakorvaukset ovat loppuneet. Tämä johtuu puuttuvasta kyvystä.»

Tuomioja raportoi presidentille yhä takaisin valtaan pyrkivän Kekkosen koettavan viivyttää ja vaikeuttaa hallitusneuvotteluja, minkä vuoksi poliittisen enemmistökabinetin rakentamista ei enää kannattanut jatkaa. Niinpä tavoitteeksi tuli asettaa eri puolueiden edustajista koostuva »asiantuntijahallitus», joka voisi istua seuraaviin vaaleihin saakka.

Pantakoon merkille Paasikiven vielä 15.11.1953 tunnustelleen Törngreniltä mahdollisuuksia Kekkosen kabinetin jäämiseen paikalleen. RKP:n puheenjohtaja torjui ajatuksen suoralta kädeltä. Kekkosen jatko merkitsisi ikuista taistelua, ja siinä ei ainakaan hän, Törngren, halunnut olla mukana. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäisi Tuomiojan epäpoliittinen hallitus, jolla olisi riittävä kosketus eduskuntaan. Paasikivi antoi nyt periksi vaatien kuitenkin ruotsalaisten tuloa mukaan hallitukseen, jossa Törngrenin oli otettava ulkoministerin salkku. Näin myös tapahtui. Kaikki tosin eivät olleet valintaan tyytyväisiä. Gripenberg valitti päiväkirjassaan, ettei Törngren pystynyt käymään vakavaa poliittista keskustelua englanninkielellä. Ranskaa ja saksaa hän ei osannut lainkaan.¹⁶ Sama tosin piti pitkälti paikkansa – saksan kielen taitoa lukuun ottamatta – myös Kekkosen kohdalla.

Erikseen Paasikivi antoi Tuomiojalle ohjeet pitää kiirettä. Kekkonen oli nimittäin lyhyellä ulkomaanmatkalla Kööpenhaminassa, ja presidentti epäili hänen voivan palattuaan vielä sotkea koko kuvion. »Kyllä se pirun Kekkonen pystyy kaatamaan koko homman. On se niin ovela.» Paasikiven päiväkirjoissa ei kuitenkaan mikään viittaa siihen, että hän olisi aktiivisesti pyrkinyt eroon pääministeristään. Päinvastoin hän – kuten edellä on käynyt ilmi – vielä vii­meisessä keskustelussaan Törngrenin kanssa kehotti ruotsalaisia harkitsemaan Kekkosen jatkomahdollisuutta. Näin ollen voidaan yhtyä Erkki Tuomiojan tulkintaan, jonka mukaan Sakari Tuomiojalle osoitettu kiirehtimiskehotus on nähtävä vanhan reaalipoliitikon käytännön neuvona tilanteessa, jossa vaihtoon oli jo päädytty.¹⁷

Seuraavana päivänä (16.11.1953) Tuomioja toi presidentille poliittissävyisen virkamieshallituksensa nimilistan: Pääministeri Sakari Tuomioja (puolueeton), ulkoministeri RalfTörngren (RKP), oikeusministeri Reino Kuuskoski (maalaisliitto), sisäministeri Heikki Kannisto (kansanpuolue), puolustusministeri Päiviö Hetemäki (kokoomus), valtiovarainministeri Tuure Junnila (kokoomus), opetusministeri Arvo Salminen (kokoomus), maatalousministeri K. T. Jutila (maalaisliitto), toinen maatalousministeri Henrik Kullberg (RKP), kulkulaitosministeri Erik Serlachius (RKP), toinen kulkulaitosministeri Aulis Junttila (puolueeton), kauppa- ja teollisuusministeri Teuvo Aura (puolueeton), toinen kauppa- ja teollisuusministeri T. A. Wiherheimo (kokoomus), sosiaaliministeri Esa Kaitila (kansanpuolue) ja toinen sosiaaliministeri Irma Karvikko (kansanpuolue). Kokoomuslaisia oli siis 4, kansanpuoluelaisia 3, ruotsalaisia 3, maalaisliittolaisia 2 sekä puolueettomia 3. Hallitus nimitettiin virkaansa seuraavana päivänä (17.11.1953).¹⁸

Kuuskosken ja Jutilan maalaisliittolaisuus tosin jäi sillä erää lyhyeksi heidän osoittamansa »omavaltaisuuden» johtaessa asianomaisten sittemmin tilapäiseksi osoittautuneeseen erottamiseen puolueesta. Paasikivelle ja Tuomiojalle kokoomuslaisten näinkin vahva panos merkitsi samalla testiä siitä, johtaisiko tämä ulkopoliittisiin komplikaatioihin. Pelko osoittautui turhaksi.

Pari päivää Tuomiojan hallituksen muodostamisen jälkeen Paasikivi otti vastaan Helsingissä käyneen Gripenbergin. Lähettilään varomattomaan kysymykseen Venäjän Suomen-politiikasta tuli vastaukseksi kolmen neljännestunnin monologi sitaatteineen Gibbonista, von Bismarckista ja Chestertonista. Vanhaan tapaan nousi etualalle Venäjän täkäläisten intressien sotilaallinen luonne. Turvattuaan ne Moskova ei pitäisi Suomen bolsevisoimista tärkeänä. »Nykyhetkellä Venäjän hallituksen asenne meihin nähden on hyvin ystävällinen, mutta aihe konfliktiin voitiin aina löytää, ja silloin ei olisi vaikeata ajatella, miten meidän kävisi.» Välittömästi Neuvostoliitto ei kuitenkaan näyttänyt haluavan sotaa »ei ainakaan niiden kahden ja puolen vuoden aikana, jotka minulla on jäljellä». Toisaalta voitiin asettaa kysymys, miten Eurooppa pystyisi elämään niin suuren osan siitä jäädessä Venäjän herruuteen. ¹⁹

Presidentin hallitusneuvottelujen aikana harrastama taivuttelutyö Kekkosen hyväksi tuli luonnollisesti pian yleiseen tietoisuuteen. Asian vuoksi julkisuudessa noussut kiukkuinen reaktio ei kuitenkaan kohdistunut Paasikiveen vaan Kekkoseen, jota syytettiin ulkopolitiikan käyttämisestä sisäpoliittisiin tarkoituksiin, ts. oman karrieerin edistämiseen. Vielä mahtavammaksi antipatia kehittyi Kekkosen julkaistua puolueensa pää-äänenkannattajassa Maakansassa 18.11.1953 (vuorokauden kuluttua Tuomiojan hallituksen astumisesta virkaan) itse alusta loppuun kirjoittamansa »haastattelun», jossa hän paljasti Lebedeviltä vastaanottamansa tarjouksen sisällön. Samalla entinen pääministeri valitti hallituksensa tulleen kaadetuksi juuri kun tällaiset suosiolliset näkymät olivat avautumassa. Budjetin menopuolta olisi tuolloin voitu kasvattaa sosiaalisiin ja työllisyyttä edistäviin tarkoituksiin lainan määrää vastaavalla summalla.

Kärkevässä lehdistökritiikissä puolestaan tulkittiin varsin laajalti entisen pääministerin olevan taas hankkimassa ulkopoliittisia irtopisteitä tulevia presidentinvaaleja varten. Oman puolueensa piirissä Kekkonen osaltaan korosti kaikkien itäasioiden pysähtyneen hänen hallituksensa kaatumiseen. Niinpä Tuomiojan kabinettia vastaan oli aloitettava raskas vyörytys.²⁰

Ruotsin lähettilään Engzellin 20.11.1953 järjestämillä illallisilla maansa Helsingissä vierailleen entisen ulkoministerin Güntherin kunniaksi olivat läsnä mm. Tuomioja, Fagerholm, Törngren, von Born, Österholm, Tanner ja Carl Enckell. Keskustelunaihe lankesi luonnostaan, ja tapahtuman ainoaksi selitykseksi katsottiin Kekkosen hermojen pettäminen tilanteessa, johon hän oli itsensä ajanut. Törngren ilmaisi pettymyksensä Kekkoseen ja levottomuutensa tämän menettelyn seurauksista. Uusi pääministeri Tuomioja taas kertoi tiedustelleensa Lebedeviltä, oliko hänen tarjouksensa voimassa myös uuden hallituksen kohdalla. Tähän ei neuvostolähettiläs kuitenkaan voinut suoralta kädeltä vastata.²¹

Vaikka Kekkosen operaatioon epäilemättä kuului aimo annos syrjäytetyn miehen katkeruutta ja poliittista kosiskelua, hänellä oli menettelyynsä myös asiallisia perusteita. Kuten Paasikiven kanssa jo aikaisemmin oli ollut puhetta, Neuvostoliitolle ei saanut tarjota tilaisuutta syyttää suomalaisia siitä, että nämä olivat antaneet jo muutenkin osittain julkisuuteen vuotaneen ystävällisen tarjouksen »mennä menojaan». Kommunistit tulisivat varmasti käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Niinpä Kekkonen vielä jälkikäteen selitti Paasikivelle, kuinka maan etujen mukaista oli myös julkisesti »lyödä kiinni» Moskovan antamat kiinteät lupaukset. »Epämääräisemmät Lebedevin puheet», kuten esimerkiksi mahdolliset myönnytykset rajakysymyksessä hän oli jättänyt »haastattelussa» mainitsematta. Lopuksi entinen pääministeri valitti presidentille julkisen sanan taholta osakseen tullutta »sihisevää panettelua».

Puuttumatta enää yksityiskohtiin presidentti koetti kirjeitse lohduttaa entistä työtoveriaan: »Nyt sanon vain, että mielestäni ei ole syytä panna merkitystä sanomalehtien karkealle kirjoittelulle Sinua vastaan.» Selvästi Paasikivi otti kantaa myös vanhalle ystävälle Vihtori Vesteriselle tämän tultua kyselemään puoluetoverinsa Kekkosen presidenttikelpoisuudesta. Voitiinko luottaa siihen, että hän tärkeissä ratkaisuissa ottaisi huomioon ainoastaan isänmaan edun? Vanha herra ei epäröinyt: »Minun välini Kekkosen kanssa ovat olleet erittäin hyvät koko ajan. Minä katson, että hän on meidän ensimmäisiä miehiämme, ja että hän on edelleen presidenttikandidaatti N:o 1 .»²²

Vastoin monien – Paasikivi mukaan luettuna – epäilyksiä ja Kekkosen toiveita Neuvostoliitto osoitti valmiutensa yhteistyöhön Tuomiojankin kabinetin kanssa MGB:n Mihail Kotovin solmiessa pian luottamukselliset suhteet myös uuteen pääministeriin. Näin etenkin sen jälkeen kun Tuomioja oli 20.11.1953 antanut lehdistölle lyhyen lausunnon, jossa hän totesi halli­ tuksen olevan täysin selvillä Kekkosen ja Lebedevin neuvotteluista sekä pyrkivän myönteisessä hengessä jatkamaan keskusteluja Neuvostoliiton kanssa kaikista mainituista kysymyksistä. Vuoden 1954 kauppasopimusneuvottelut vietiinkin vaikeuksitta päätökseen Teuvo Auran johtaman valtuuskunnan matkustettua Moskovaan, jossa sopimus allekirjoitettiin 6.2.1954. Suomi sai tällöin 40 miljoonaa ruplaa vastaavan lainan kullassa, dollareissa tai muussa yhteisesti sovittavassa valuutassa 10 vuodeksi varsin edullisena pidettävällä 2,5 %:n korolla.

Kekkoselle kauppasopimuksen synty ilman häntä merkitsi vaikeasti nieltävää palaa. Kun Tuomiojan seuraajan, Törngrenin hallituksen aikana järjestettiin ratifiointiasiakirjojen vaihtoa varten »Smolnassa» juhlatilaisuus, ulkoministeri Kekkonen antoi ohjeet, joiden mukaan sopimuksen pääneuvottelijaa Teuvo Auraa ei saanut kutsua paikalle. Toisaalta Tuomioja koki Kekkosen katkeruuden niin voimakkaana, että ehdotti Paasikivelle edeltäjänsä siirtämistä »joksikin aikaa pois täältä» nimittämällä hänet lähettilääksi Tukholmaan. Tähän ei presidentti kuitenkaan suostunut: »Luulen, että Kekkonen kyllä aikaa myöten tasaantuu… Kekkonen on tarpeellinen mies, sillä meillä ei ole liikaa kykyjä.»²³

Moskovassa sovittiin myös uutta viisivuotissopimusta koskevien neuvottelujen käynnistämisestä alkavan kevään kuluessa. Näin myös tapahtui vielä Tuomiojan hallituksen kaudella. Sen sijaan Saimaan kanavan kohdalla tulokset jäivät vaatimattomiksi. Tuomiojan ja Törngrenin välityksellä Paasikivi evästi Auraa toistamalla epäluulonsa. Sopimus voitiin tosin tehdä mutta niin, ettei jouduttaisi vaikeuksiin venäläisten sanoessa sen irti. Asiaan kytkeytyvää aluekysymystä ei silti saanut unohtaa.

»Teidän nuorempien on pidettävä muistissa, että meidän tulee sopivassa tilaisuudessa ottaa venäläisten kanssa esille kysymys Karjalan rajojen korjaamisesta. Milloin se tapahtuu, sitä ei voi nyt sanoa. Venäläiset luultavasti silloin sanovat, että antakaa korvausta Lapissa Norjan rajan puolella. Mutta se tietysti on vaikea tehdä.»

Aluekysymyksestä riippumatta Tuomioja suhtautui itse kanavahankkeeseen vielä skeptisemmin ollen yksityisesti sitä mieltä, että metsäteollisuuden tarpeettomana pitämä suunnitelma jouti haudattavaksi. Niinpä Moskovan kauppaneuvotteluissa sovittiin vain kanavan käyttöedellytysten selvittämisestä teknisten asiantuntijain kesken. Urakan, jota Suomen taholta hoiti lähetystöneuvos Paavo Pulkkisen johtama komitea, päättyessä toukokuussa 1954 ei konkreettista esitystä suomalaisten keskinäisten erimielisyyksien vuoksi kuitenkaan toistaiseksi saatu aikaan.²⁴

Vaikka Tuomiojan hallitukseen olikin Moskovassa mukauduttu, varauksettomasta asennoitumisesta ei kuitenkaan ollut kysymys. Tässä yhteydessä haluttiin vetää myös presidentti mukaan kuvioon. Joulukuun 14. päivänä 1953 Paasikiven puheille saapui lähettiläs Lebedev, joka saamansa tehtävän mukaisesti luki taskustaan kaivamastaan paperista hallituksensa viestin. Sen mukaan Neuvostoliitto oli edelleen valmis – ottaen huomioon myös Suomen edut – kehittämään molempien maiden välisiä suhteita. Tällöin luonnollisesti odotettiin Suomenkin puolestaan ottavan huomioon hyvien Neuvostoliitonsuhteiden tärkeyden ja merkityksen.

»Kuitenkaan ei voi olla huomaamatta, että muutamat viimeaikaiset tosiasiat osoittavat, että Suomen politiikassa, sen poliittisessa elämässä alkavat yhä voimakkaammin vaikuttaa niiden piirien edustajat, joiden tiedetään olevan pahansuopaisia Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden ja yhteistyön suotuisalle kehitykselle.»

Lisäksi »muutamat ulkomaiset piirit» pyrkivät huonontamaan molempien naapurimaiden välejä. Pantakoon silti merkille, että Tuomiojan hallituksesta ei Lebedevin paperissa puhuttu mitään.

Vastauksessaan Paasikivi ilmaisi luottamuksensa positiivisen linjan jatkumiseen, eikä hän ollut havainnut maassa suhteiden huonontamiseen pyrkiviä piirejä. Lähettilään viitattua sanomalehdistön kirjoitteluun presidentti pysyi edelleen kannallaan myöntäen tosin lukevansa lähinnä vain pääkaupungin lehtiä. Hän lupasi kuitenkin ottaa asian puheeksi pääministeri Tuomiojan ja ulkoministeri Törngrenin kanssa. ²⁵

Viimeksi mainitun ulkomaanmatkan vuoksi Paasikivi konsultoi UM:n poliittisen osaston uutta päällikköä Eero A. Wuorta, joka ei hyväksynyt presidentin esittämää teoriaa Lebedevin aloitteesta yrityksenä vaikuttaa kommunistien hyväksi tulevissa eduskuntavaaleissa. Siihen oli ajankohta liian varhainen. Sen sijaan Wuoren mielestä kysymys oli suoraan presidentille osoitetusta varoituksesta, joka kohdistui Suomen poliittisten olojen tulevaan kehitykseen lähinnä vaalien jälkeistä hallitusta ajatellen. Viittaus »ulkomaisiin piireihin» oli sisäpoliittiseen sanomaan nähden toissijainen ja liittyi todennäköisesti amerikkalaisiin lehtikirjoituksiin, joissa tuotiin julki pelko Suomen ajautumisesta taloudelliseen riippuvuussuhteeseen Neuvostoliitosta. Wuoren kanssa samaa mieltä oli pääministeri Tuomioja:

»Venäläiset nähtävästi ovat nielleet nykyisen hallituksen, mutta ajattelevat tulevaisuutta. Ovat levottomia, jos jatketaan tähän suuntaan ja tulee vielä pahempi hallitus.»²⁶

Varmuuden vuoksi presidentti kutsui vielä puheilleen myös entisen ulkoministerinsä Carl Enckellin, jonka hän antoi lukea Lebedevin paperin. Vieras kertoi illastaneensa jokin aika sitten neuvosrolähettilään luona tämän kutsusta. Lebedev oli tällöin maininnut olevansa hyvin huolissaan Suomen tapahtumista. Erityisesti häntä harmitti hallitusriita, jolla pyrittiin turmelemaan suhteet Neuvostoliittoon. Huomauttaen olevansa nyttemmin kokonaan politiikan ulkopuolella Enckell katsoi kuitenkin voivansa vakuuttaa, ettei kysymys ollut mistään ulkopoliittisesta suunnanmuutoksesta hallituskriisien pohjautuessa yksinomaan sisäisiin asioihin. Aina löytyi ihmisiä, jotka omien intressiensä vuoksi olivat tyytymättömiä hallitukseen. Tällaisesta henkilökohtaisten etujen tavoitteluun liittyvästä rauhattomuudesta ei hän, Enckellkään, pitänyt. Muistaa kuitenkin täytyi ulkopolitiikan pysyvän muuttumattomana niin kauan kuin Paasikivi oli presidenttinä. Kuvaavalla tavalla Lebedev tokaisi tähän, ettei JKP ollut »ikuinen».

Muuten Enckell mainitsi lähettilään osoittamasta »epäluottamuksesta» loukkaantuneelle Paasikivelle joskus tapailemansa Lebedevin olevan huolissaan suomalaisten arvaamattomuudesta ja varovan tilannetta, jolloin Moskova saattoi syyttää häntä valppauden puutteesta. Samalla Enckell totesi pitävänsä selvänä presidentin pidättymistä Lebedeville annettavasta vastauksesta, joka voitiin delegoida pääministerille tai ulkoministerille suullisena esitettäväksi. Tehtävän sai viimein ulkoministeri Törngren, jonka keskustelu lähettilään kanssa ei kuitenkaan tuonut mukanaan mitään uutta Lebedevin selvästikin katsoessa asian sillä erää loppuun käsitellyksi.²⁷

Tärkeimmälle työvälineelleen, ulkoministeriölle, Paasikivi katsoi Eero A. Wuoren nimityksen merkitsevän selvää vahvistusta. Palattuaan Lontoosta vuoden 1952 alkupuolella asianomainen aloitti 1.5.1953 – lyhyehkön sosiaaliministeriössä tapahtuneen palvelun jälkeen – UM:n poliittisen osaston päällikkönä. Etsittäessä Wuorelle seuraajaa Lontooseen Paasikivi luennoi ensin Tuomiojalle ja Kekkoselle sekä sittemmin Uuden Suomen päätoimittajalle Lauri Aholle diplomaateille asetettavista vaatimuksista. Heidän tuli yleispoliittisten tietojen antamisen ohella pystyä analysoimaan »mitä oikein tapahtuu ja mikä voi olla omiaan meidän maatamme koskemaan sekä mikä voi vaikuttaa meidän kohtaloomme». Toissijaisena tehtävänä oli käytännön asioiden hoitaminen, ja sen kykenivät tavalliset virkamiehet tekemään.

»Me tarvitsisimme pääpaikoissa, Moskovassa, Lontoossa ja Washingtonissa sekä tulevaisuudessa myös Berlinissä juuri sellaisia miehiä, jotka voisivat olla meille ulkopolitiikan johtajille apuna maan yleistä politiikkaa määrättäessä. Sellaiseen eivät tavalliset ulkoministeriön virkamiehet pysty.»

Aktiivipalveluksessa olleista lähettiläistä vain Gripenberg ja osittain Wuori olivat Paasikiven mielestä ymmärtäneet »tämän lähettilään suurimman tehtävän». Tuomioja puolestaan katsoi presidentin vaativan liikaa. Maassa ei ollut ihmisiä, jotka pystyisivät täyttämään tuollaiset normit. »Koko meidän sivistynyt säätymme on sellaista, ettei se ymmärrä ollenkaan, mistä on kysymys ja mistä meidän kohtalomme riippuu.» ²⁸

Suurin muutos tapahtui kuitenkin Moskovassa, jossa lähettiläs Cay Sundström oli jo kauan koetellut presidentin kärsivällisyyttä. Tukea mielipiteelleen hän sai helmikuussa 1953 pääministeri Kekkoselta tämän luonnehtiessa lähettilästä »laiskaksi ja muuten mahdottomaksi». Sitä paitsi Sundström pelkäsi venäläisiä uskaltamatta mennä sikäläiseen ulkoministeriöön. Asemamaassaan hän ei nauttinut minkäänlaista arvonantoa. Käynti Moskovassa Stalinin hautajaisissa vain vahvisti Kekkosen käsitystä lähettilään kyvyttömyydestä.²⁹

Paasikiven mitta näyttää tulleen täyteen hänen luettuaan 26.6.1953 Sundströmin raportin, jossa tämä luonnehti vierailuaan Bukarestissa ja Sofiassa.

»Hän kertoo mietelmiään Romanian ja Bulgarian oloista. Se on samanlaista kuin hänen raporttinsa Moskovasta. Hän ei näe mitään. Kaikkea hän katselee venäläisen silmillä. ‘Hän on täysi ryssä’ (niin kuin Nybom sanoi Constantin Linderistä v. 1908 minulle). Sen tähden Sundströmin raportit ovat täysin hyödyttömiä. Hänestä ei ole mitään hyötyä Moskovassa, ja kuitenkin meillä. pitäisi siellä olla todellinen kyky.»

Kekkosen saavuttua runsasta viikkoa myöhemmin Kultarantaan herrat olivat yksimielisiä Sundströmin poistamisesta paikaltaan niin pian kuin mahdollista. Hänen tilalleen tulisi nimittää entinen ulkoministeri Gartz. Pekingin lähettiläänpaikan vapauduttua sopivasti Kekkonen tarjosi sitä 30.7.1953 luonaan käyneelle Sundströmille, joka »vastustellen suostui». Varmuuden vuoksi Paasikivi ja Kekkonen päättivät heti seuraavana päivänä pyytää Gartzille agrementtia Moskovaan. ³⁰ Johan Nykoppin otettua jo 1951 vastaan Washingtonin-lähetystön päällikkyyden Paasikivi katsoi ulkomaanedustuksen tärkeimpien postien olevan nyt parhaissa mahdollisissa käsissä.

Vuosi 1953 toi mukanaan muutoksen myös turvallisuuspolitiikan toisen osan, maanpuolustuksen, korkeimmassa johdossa. Kenraali Aarne Sihvon komentajakautta etenkin 1950-luvun alkuvuosina olivat leimanneet yritykset armeijan materiaalisen valmiuden parantamiseksi. Neuvostoliiton ja kotimaisten kommunistien reaktioita varovan hallituksen noudattaman matalan profiilin puolustuspolitiikan vuoksi Sihvon ja hänen alaistensa aloitteet olivat valtaosaltaan jääneet tuloksettomiksi. Hallitusta sotilaiden aktiivisuus saattoi ajoittain jopa hermostuttaa.

Toisaalta mm. Paasikivessä oli aiheuttanut ärtymystä aikaisemmin mainittu (ks. s. 109) vuoden 1951 »liikekannallepanosekaannus». Tilannetta ei parantanut poliittisen johdon – ennen muuta pääministeri Kekkosen – taholla asekätkentäjutun peruina esiintynyt tietty epäluuloisuus ja pelko luvattomista hankkeista, jotka voisivat johtaa ulkopoliittisiin selkkauksiin. Samaan suuntaan vaikuttivat tiedot läntisen tiedustelutoiminnan vilkastumisesta Suomessa mm. itärajan taakse suuntautuvine partioretkineen. Tutkimukset kuitenkin osoittivat, ettei aktiivipalveluksessa olleilla sotilailla ollut näihin osuutta. Hallituksen otteen tiukkenemisen merkkinä on nähtävä v. 1951 annettu presidentin määräys puolustusvoimain komentajan valtuuksien supistamisesta puolustusministerin hyväksi.³¹

Sihvon ansioihin Paasikivi kuitenkin luki puolustusvoimain keskusvarikoihin aikanaan valvontakomission määräyksestä varastoitujen aseiden kohtalon ratkaisun. Rauhansopimuksen mukaan Suomen armeijan tarpeen ylittävä osa niistä oli luovutettava liittoutuneille. Määräyksen jäätyä ainakin toistaiseksi toteuttamatta presidentti Paasikivi varovaisuussyistä torjui sotilasviranomaisten ehdotukset varikoiden organisoimisesta entistä tehokkaammalla tavalla. Kenraali Sihvon käännyttyä puolustusministeri Skogin kehotuksesta Neuvostoliiton Helsingin-sotilasasiamiehen eversti N. J. Rybakovin puoleen hän sai vastauksen, jonka mukaan ei ollut esteitä sellaisen varastoidun materiaalin myymiseen tai romuttamiseen, jota puolustusvoimat eivät itse tarvinneet.

Sihvon laatiman muistion mukaan eversti lisäsi vielä, »ettei tarvitsisi välittää siitä, mitä kommunistit mahdollisesti kirjoittaisivat tai puhuisivat, sillä se ei merkitse yhtään mitään». Paasikivi oli tietoon tyytyväinen mutta halusi vielä kirjallisen vahvistuksen. Ilman sitäkin keskusvarikkojärjestelmän purkaminen pantiin kaikesta huolimatta käyntiin.³²

Sihvon miinustilille kuului presidentin mielestä toistuva sairastelu, mikä oli johtanut hänen otteensa herpautumiseen mm. armeijan mainetta heikentäneiden simputustapahtumien yhteydessä. »Sinä Sihvo makaat vähän päästä Tilkan sairaalassa, etkä kykene pitämään yllä järjestystä ja hyviä tapoja puolustuslaitoksessa.» Kenraali ei myöskään kaikissa tilanteissa hallinnut alkoholinkäyttöään. Ainakin kerran hän ilmaantui Paasikiven esittelyyn humalassa jääkärien vuosijuhlan venyttyä pikkutunneille. Puolustusvoimain komentajan asemaa ei parantanut häneen perin negatiivisesti suhtautuneen Kekkosen luonnehdinta Paasikivelle Sihvosta »sairaana ja mitättömänä miehenä». ³³

Ulkopuolisten Suomen puolustusvoimien johtoon kohdistamaa arvostelua presidentti ei kuitenkaan sietänyt. Tukholmalaisen Dagens Nyheterin leimattua Sihvon epäpäteväksi ja väheksyttyä muutenkin tämän johtamaa armeijaa Paasikivi purki suuttumustaan lähettiläs Engzellille. Aikanaan erinomainen sotilas Sihvo oli tosin jo vanha mies, mutta silti hän ei ansainnut ko. lehdessä osakseen tullutta skandaalimaista arvostelua. Sodan jälkeen oli jouduttu taloudellisista syistä tinkimään armeijan tarpeista. Rauhansopimuksen aiheuttamat rajoitukset taas eivät olleet niin pahoja kuin miltä ne paperilla näyttivät.

»Ja me olemme kyllä valmiita ja tietoisia siitä, että tarvittaessa teemme äärimmäisyyksiin asti voitavamme vaikka ryhmysauvoilla (med knolpåkar) vaikeuttaaksemme ‘vihollisen’ toimintaa.» 34

Paasikiven reaktion taustana ei ollut ainoastaan loukattu kansallinen itsetunto vaan myös – ja ennen kaikkea – halu torjua Ruotsin Natoon liittymistä kannattavan »tingsteniläisen» Dagens Nyheterin yritys käyttää Suomen armeijan väitettyä heikkoutta perusteena suunnanmuutoksen aikaansaamiseksi Ruotsin ulkopolitiikassa.

Vuoden 1953 alussa Sihvon erottamisen käynnisti pääministeri Kekkonen presidentti Paasikiven tukemana. Asia junailtiin yksimielisen hallituksen valmistelemalla asetuksella, jolla puolustusvoimain komentajan eroamisikää sopivasti alennettiin 65:stä 63 vuoteen. Operaation nimenomaisen tarkoituksen, Sihvon erottamisen, todisti tavallaan se, että myöhemmin hänen seuraajansa kohdalla eroamisikää jälleen nostettiin. Tällä kertaa myös puolustusministeri Skog, joka aikaisemmin oli puolustanut Sihvoa, asettui Paasikiven ja Kekkosen taakse. Poliittisesti suhteellisen toisarvoisesta asiasta hän ei selvästikään halunnut nostaa riitaa korkeimpien päättäjien kanssa.³⁵

Helmikuussa 1953 Sihvo tunnusteli kepillä jäätä mainiten Paasikivelle valmiudestaan jatkaa toukokuuhun sijoittuvan eroamispäivän jälkeenkin »jos presidentti haluaa». Vähemmän lupaavasti valtionpäämies ilmoitti asian tulevan ratkaistavaksi valtioneuvostossa uuden lain mukaan. Kenraalin vedotessa puolustusministeriön kansliapäällikön kenraali Oiva Oleniuksen vastikään saamaan oikeuteen pysyä virassaan 65 vuoden ikään saakka vastaus oli yhtä tyly: »Oleniuksen virka on toimistovirka.»³⁶

Havaittuaan Sihvon vastahakoisuuden virasta luopumiseen Paasikivi päätti tietynlaisena lohdutuksena myöntää hänelle Vapaudenristin Suurristin miekkoineen ja rintatähtineen, vaikka kyseisen ritarikunnan johtokunta ei asiaa kannattanutkaan. Uudeksi puolustusvoimain komentajaksi nimitettiin toukokuussa 1953 Kekkosen ehdokas, kenraaliluutnantti K. A. Heiskanen. Kuten Vesa Saarikoski on todennut, syrjäänvetäytyvän ja yksitotisen »Kylmä Kallen» kohdalla voitiin odottaa, ettei hänen persoonansa nostattaisi sellaisia intohimoja kuin mitä Aarne Sihvo oli herättänyt ainakin osassa sotilaspäällystöä. Korkeimpien upseerien välisissä suhteissa esiintyneiden kahnausten vuoksi Paasikivi antoikin uudelle komentajalle heti aluksi ohjeen: »Armeijassa ei saa olla intrigejä, juonitteluja.» Oleellista tietenkin poliitikkojen kannalta oli saada tiukasti omaan ammattialaansa keskittyvä komentaja, joka vältti politiikkaan – jopa puolustuspolitiikkaan – sekaantumista.³⁷ Tässä mielessä »Kylmä-Kalle» varmasti täyttikin odotukset.

Vuoden 1953 lopulla Suomen politiikan keskeiseksi kysymykseksi muodostui eduskunnan hajottaminen ja uusien vaalien toimeenpano. Sosiaalidemokraatit antoivat selvästi ymmärtää sietävänsä Tuomiojan hallitusta vain siinä tapauksessa, että ennenaikaiset eduskuntavaalit pantaisiin toimeen mahdollisimman pian. Niiden jälkeen vasta kävisi päinsä ryhtyä ei-kommunististen puolueiden voimin perusteellisiin toimenpiteisiin talouden kohentamiseksi tuolloin alkavan nelivuotiskauden turvin. Viivyttely pelaisi vain kommunistien pussiin.

Vaalien kiirehtimisessä kokoomus asettui varauksitta SDP:n taakse, kun taas kansanpuolueissa mielipiteet jakaantuivat. Voittaakseen aikaa Kekkosen epäpopulaarin deflaatiopolitiikan jälkien umpeuttamiseen ja muutenkin varoen maaseudun äänestäjille hankaliksi arvioituja talvivaaleja maalaisliitto piti kiinni normaalista, kesään 1954 sijoittuvasta ajankohdasta.

Varmistaakseen yhteistyön sosiaalidemokraattien ja pienten porvarillisten puolueiden kanssa Tuomioja puolsi ennenaikaisia vaaleja ja taivutteli tälle kannalle myös epäröivän Paasikiven. »Poliittisesti kuolleen välitilan» lopettamiseksi ja keskeisten asioiden viemiseksi eteenpäin tarvittiin uusi eduskunta. Huolestustaan salaamatta Paasikivi puuskahti Tuomiojalle eroavansa virastaan, jos kommunistit voittaisivat vaaleissa. Presidentin avoin kirje päätöksineen parlamenttivaalien järjestämisestä maaliskuussa (7.-8 .3.1954) julkistettiin 8.12.1953. Perusteluna mainittiin sisäpoliittisen kehityksen johtaneen tilaan, joka vaikeutti maan taloudellisten olojen järjestelyä.³⁸

Alkanutta vaalitaistelua leimasi etenkin SDP:n leskisläisen siiven jyrkkä kielenkäyttö. Kekkosen »kuningastien» katkaiseminen ja hänen lähettämisensä »takaisin Kampinkadulle» ei enää riittänyt, vaan täydennykseksi tuli vielä vaatimus: »Maalaisliitto on murskattava». Kun tämä maaseudulla monin paikoin tulkittiin jopa puolueen olemassaolon kyseenalaistamiseksi, Leskinen tuli propagandallaan itse asiassa tehneeksi palveluksen maalaisliiton Arvo Korsimolle ja hänen »tukimiehilleen» näiden tiivistäessä puolueen rivejä kansalaisten innostamiseksi vaaleihin. Sitä paitsi tappion ounasteltiin merkitsevän SDP:n ja porvaripuolueiden liittokuntaa, jonka tieltä maalaisliitto joutuisi syrjään. Purkaen Tuomiojaan kohdistuvaa katkeruuttaan tämän hallituksen kaksoispeliä pelaaville jäsenille H. A. Kannistolle ja Irma Karvikolle Kekkonen käynnisti näiden kanssa jo ennen vaaleja salaiset keskustelut hallitusyhteistyöstä.³⁹

Paasikiveä vaalitaistelussa kiinnosti lähinnä vain yksi näkökulma, kommunistien torjuminen, ja se taas oli hänen mielestään kiinteästi sidoksissa sosiaalidemokraattien menestykseen. Kohdistaessaan huomionsa eteläisen Suomen teollisuustyöväestöön hän ei samalla tavoin noteerannut maalaisliiton etenkin Oulun ja Lapin lääneissä kommunisteja vastaan käymää kamppailua. Huolestuneena hän kyseli luottomieheltään Fagerholmilta ajankohtaisista vaalinäkymistä. Tämän vakuutettua kaiken sujuvan hyvin reaktio oli helpottunut:

»Minä: Sepä hauskaa kuulla. Olin ollut vähän huolissani. Olin lukenut Vapaata Sanaa ja nähnyt, miten kovasti kommunistit tekevät työtä. Suomen Sosialidemokraatti puhuu paljon hiljempää. Olen pelännyt, että ette voi pitää puolianne niitä vastaan.

Fagerholm: Kommunistien peuhaaminen ei merkitse mitään. Heillä sosiaalidemokraateilla on hyviä tietoja. Kyllä pidämme puolemme.

Minä: Elkää vaan maatko!

Fagerholm: Sinun ei tarvitse sitä pelätä.

Minä: Erinomaista kuulla Sinulta tällaista!» ⁴⁰

Vaalien tulos maaliskuun alussa 1954 aiheutti kuitenkin vanhalle herralle pettymyksen SKDL:n kannatuksen säilyessä ennallaan (43 paikkaa). Sen sijaan maalaisliitto lisäsi edustajamääräänsä kahdella (53-51) ja SDP yhdellä (54- 53). Oikealla laidalla menetyksiä kärsivät kokoomus (24-28) ja RKP (13-15) Suomen kansanpuolueen voittaessa kolme paikkaa (13-10). Kommunistien näinkin hyvä menestys sai presidentin purkamaan mieltään (tällä kertaa Uuden Suomen Lauri Aholle) kansan »yksinkertaisuudesta».

»Ei ole hyvä todistus kansamme valtiollisesta älystä ja kyvystä, että he kaiken sen jälkeen, mitä venäläiset ovat meille tehneet (hyökkäsivät päällemme 1939, riistivät Karjalan ja Hangon, toisen sodan jälkeen vielä enemmän sotakorvauksia, estivät meidät Marshall-avusta ym.) että kaiken tämän jälkeen 400.000 suomalaista äänestää kommunisteja.»

Fagerholm taas sai kehotuksen varoittaa puoluettaan kaikenlaisesta eripuraisuutta herättävästä puhumisesta ja kirjoittamisesta. Sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton tuli muodostaa yhteinen hallitus, eikä sitä saanut riidalla vahingoittaa. ⁴¹

Tuomiojan kabinetin eron jälkeen aprillipäivänä 1954 käynnistetyissä virallisissa hallitusneuvotteluissa sopu oli kuitenkin kaukana. Näin siitäkin huolimatta, että maalaisliiton ja SDP:n yhteishallitus todettiin välttämättömäksi maan talousongelmien saattamiseksi kuntoon. Kompastuskiveksi muodostui Paasikiven ennakoimalla tavalla kysymys pääministerin henkilöstä. Kieltäytyen hyväksymästä Kekkosta hallituksen muodostajaksi sosiaalidemokraatit tarjosivat turhaan tilalle Fagerholmia. Presidentin yritykset saada SDP ylipuhutuksi UKK:n kannalle jäivät tuloksettomiksi. Kekkosen ohjaama maalaisliitto taas torjui jyrkästi Paasikiven tarjoaman kakkoskandidaatin, Tuomiojan. Molempien suurten puolueiden vahtiessa mustasukkaisesti toisiaan – ei vähiten tulevia presidentinvaaleja silmällä pitäen – pääministeriksi valikoitui vihdoin monien vaiheiden jälkeen RKP:n puheenjohtaja Ralf Törngren.

Asetelma muistutti siten suuresti 1930-luvun Cajanderin hallitusta, jolloin pientä porvarillista puoluetta edustanut pääministeri joutui tasapainoilemaan eduskuntaenemmistöön nojautuvan punamultahallituksen kärjessä. Törngrenin 5.5.1954 muodostamaan kabinettiin kuului hänen lisäkseen kuusi sosiaalidemokraattia, kuusi maalaisliittolaista sekä yksi ammattiministeri. ⁴² Viikkokausia kestäneiden hallitusneuvottelujen viimein päätyttyä Viljami Kalliokoski käytti tunteikkaan päätöspuheenvuoron huipentaen sen pateettiseen loppukaneettiin: »Sinua kultainen ja kallis maamme, Sinua kaikki työmme tarkoittaa!» Arkirealisti Juho Niukkanen katsoi häntä pitkään ja tokaisi: »Laula se!»⁴³

Kokemusta ei useita kertoja aikaisemmin ministerinä toimineelta Törngreniltä puuttunut, ja henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan hänet tunnettiin tahdikkaana sekä kompromissivalmiina sovittelijana. Minään taistelun miehenä häntä ei kuitenkaan voitu pitää. Omat epäilyksensä oli myös Paasikivellä, joka totesi Skogille Törngrenin »hienoksi herrasmieheksi, mutta pääministeriltä vaaditaan muutakin». Presidentin osuus hallituksen henkilövalinnoissa rajoittui siihen, että hän hyväksyttyään SDP:n ja maalaisliiton toista kuukautta kestäneen uuvuttavan kinastelun tuloksena ehdottaman Törngrenin vaati omasta puolestaan ulkoministerin salkun uskomista Urho Kekkoselle. Onnistuttuaan torjumaan viimeksi mainitun nousun pääministeriksi sosiaalidemokraatitkaan eivät enää vastustaneet.⁴⁴

Törngrenin lyhytaikaista hallitusta, jota pääministerin sihteeri Göran Stjernschantz muistelmissaan perustellusti luonnehtii »alaviitteeksi (fotnot) Suomen uusimmassa historiassa», leimasivat alusta alkaen sisäiset ristiriidat. Ilmapiirin kireyteen vaikutti ennen muuta pitkäaikaisen pääministerin Kekkosen joutuminen tyytymään ulkoministerin salkkuun. Kabinetin jäsenten keskuudessa pantiin jo hyvin pian merkille maalaisliiton johtajan kylmä suhtautuminen Törngreniin. Hallituksen tavanomaisiin iltakouluistuntoihin ulkoministeri uhrasi aikaansa säästeliäästi. Paikalla ollessaankin hän käytti vain harvoin puheenvuoroja ja näytti pikemminkin huvittuneen kiinnostuneena tarkkailevan, miten uusi pääministeri pärjäisi. Hallituksen yhdessä nauttiman lounaan jälkeen taas Kekkonen tavallisesti vältti tulemasta ministerien kahvipöytään siirtyen kuppeineen mieluummin viereiseen huoneeseen »sikariaan sardonisin ilmein pölläytellen».⁴⁵

Omasta puolestaan Kekkonen on perustellut menettelyään sillä, ettei hän halunnut olla mukana erilaisten asioiden aiheuttamissa pikkuriidoissa, jolloin vastakohtaisuudet olisivat vain kärjistyneet. Näköpiirin tuli ulottua myös Törngrenin hallituksen jälkeiseen tulevaisuuteen lähestyvine presidentinvaaleineen. Tällöin tarvittiin tukea muidenkin puolueiden kuin maalaisliiton taholta. Miehen, jonka tapana oli Juhani Suomen sanontaa käyttäen »tietoisesti ärsyttää kanssaihmisiään» kannatti siis olla varovainen.⁴⁶ Kuten tuonnempana näemme, tämä ei kuitenkaan aina onnistunut. Ristiriidat hallituksessa eivät silti rajoittuneet pääministerin ja vallanhimoisen ulkoministerin välisiin suhteisiin. Lisämausteen keittoon antoivat sosiaalidemokraatit, joiden keskuudessa kekkosvastaisuuden lisäksi puoluehajaannuksen rintamat olivat jo hahmoutumassa, mikä näkyi myös hallituksessa yhtäältä Leskisen ja toisaalta Skogin ja Tervon välisenä vastakohtaisuutena.

Ruotsin lähettiläälle Engzellille uusi pääministeri korosti pyrkivänsä hyvää tahtoa osoittaen pitämään hallituksensa koossa tehtävän vaikeudesta huolimatta. Ongelmat tulivat hänen kertomansa mukaan vastaan jo heti alussa. Jaettaessa normaaliin tapaan reviirejä kahden ministerin ministeriöissä sopuun pääsivät suoralta kädeltä vain sosiaaliministeriön molemmat naiset, kun taas toisille pääministeri joutui asettamaan takarajaksi tietyn kellonajan tuloksiin pääsemiseksi. ⁴⁷

Herättämäänsä tyytymättömyyteen Törngren ei suinkaan ollut syytön. Varsinaisen ohjelman kehittäminen hallitukselle osoittautui hänelle ylivoimaiseksi. Värvätessään sihteerikseen Mercatorin päätoimittajan Göran Stjernschantzin uusi pääministeri totesi, ettei hän odottanut tehtävältään paljon. »Meidän on seurattava tilannetta ja koetettava tasapainottaa riitelevät ryhmät (maalaisliiton ja SDP:n – T.P.) toisiaan vastaan. Ne tietävät joutuvansa vähitellen mukautumaan.» Mihin?, kysyi sihteeriehdokas saaden vastaukseksi vain hämmentyneen hymyn. Menetelmäksi tuli, että pääministeri valtioneuvoston äänestyksissä pyrki aritmeettisen tarkasti asettumaan yhtä usein maalaisliiton kuin sosiaalidemokraattienkin kannalle. Viitoitetun linjan puuttuessa asiat tuntuivat kaikesta huolimatta pysähtyvän paikoilleen, mikä herätti monissa ministereissä ärtymystä.⁴⁸

Törngrenin »kesähallituksen» kuukaudet Paasikivi vietti enimmältä osin Kultarannassa jääden – tuonnempana tarkasteltavia ulkopoliittisia kysymyksiä lukuun ottamatta – pitkälti sivuun päivänkohtaisista ongelmista. Vain viikon kuluttua uuden kabinetin muodostamisesta ulkoministeri Kekkoselle tarjoutui kuitenkin tilaisuus potkaista nyttemmin vihamiehinään pitämiään Sakari Tuomiojaa, Teuvo Auraa ja Päiviö Hetemäkeä kertomalla Paasikivelle näiden menettelystä Moskovassa keväällä 1954 käytyjen, vuosien 1956-1960 runkosopimusta koskeneiden kauppaneuvottelujen yhteydessä. Kun sopivien tuontitavaroiden löytäminen Neuvostoliitosta aiheutti vaikeuksia, mainitut kolme herraa, jotka silloin vielä olivat hallituksessa, antoivat Suomen valtuuskunnan puheenjohtajalle Gunnar Palmrothille tehtäväksi tiedustella, myisikö Neuvostoliitto Suomelle siinä vaiheessa 3-6 MIG-15-suihkuhävittäjää. Aloitteen taustalla oli tietoisuus Suomen ilmavoimien käyttämien, toisen maailmansodan aikaisten Messerschmitt-koneiden tulosta jo selvästi tiensä päähän.

KGB:n edustajalle Ženihoville puolustusministeri Hetemäki ilmoitti antaneensa pääesikunnalle ohjeet tutkia YYA-sopimuksen pohjalta Suomen asemaa idän ja lännen mahdollisessa konfliktissa. Erityisen vaarallisina täytyi pitää ilmahyökkäyksiä, minkä vuoksi Hetemäki ehdotti molempien maiden pääesikumien sopimusta neuvostovalmisteisten tutka-asemien hankinnasta Suomeen. Hieman myöhemmin Ženihov ja NL:n Helsingin-sotilasasiamies, eversti B. N. Dubovitš saivat puolustusministeriltä kuulla myös Palmrothin saamista, suihkuhävittäjien ostoa koskeneista ohjeista.

Voidaan yhtyä Kimmo Rentolaan siinä, että Hetemäen ensisijaisena motiivina oli käsitys, jonka mukaan Suomen armeijan oleellinen varustaminen oli poliittisesti mahdollista vain Neuvostoliiton vähintään vaietessa ja mieluummin sen siunauksella. Tässä ei kuitenkaan ollut kaikki. Kevään 1954 hallituskriisin aikana Kekkosen avustajat Anne-Marie Snellman, Ahti Karjalainen ja Arvo Korsimo mustasivat säälimättä KGB:n edustajille Tuomiojaa ja hänen hallitustaan. Erityisesti Korsimo varoitti neuvostoliittolaisia välinpitämättömyydestä sen saattaessa johtaa kokoomuksen tukemaan porvarihallitukseen. Kauppasopimusta Moskovassa ei missään tapauksessa pitäisi allekirjoittaa ennen hallituksen vaihdosta, koska se lisäisi Tuomiojan mahdollisuuksia.

Samaan aikaan kuitenkin Kekkosen kilpailijat maalaisliitossa ja muissa puolueissa ottivat hänestä oppia ryhtyen havittelemaan suoria suhteita neuvostoliittolaisiin yhtäältä estääkseen Tuomiojan hallituksen ajautumisen ulkopoliittisiin vaikeuksiin ja toisaalta pohjustaakseen presidentinvaalien asetelmia. Maalaisliiton kansanedustaja Veikko Vennamo solmi yhteyden Ženihoviin esiintyen innokkaana kekkoslaisena ja ilmiantaen hänen vastustajiaan maalaisliitossa. Teuvo Aura puolestaan moitti Ženihovin virkaveljelle Kotoville Kekkosta, joka oli toiminut väärin ja virheellisesti yrittäessään osoittaa, että vain hän tukijoukkoineen pystyisi saamaan aikaan hyvät suhteet itäiseen naapuriin. Osaltaan juuri tähän kokonaisuuteen liittyivät myös Tuomiojan, Auran ja Hetemäen yritykset lentokone- ja tutkahankinnoista Neuvostoliitosta. Moskovan mahdollisuudet peluuttaa suomalaispoliitikkoja toisiaan vastaan olivat siten selvässä kasvussa. Tuomiojalle kokemukset kuitenkin riittivät. Hallituksensa kaaduttua hän vetäytyi aluksi Suomen Pankkiin ja hankkiutui pian pahimman myrskykeskuksen ulkopuolelle suurlähettilääksi Lontooseen. Ratkaisuaan hän perusteli myöhemmin: »Minun mittani on nyt täysi. Ihmisellä on myös sydän.»

Kekkosen Paasikivelle esittämän raportin mukaan Tuomiojan, Auran ja Hetemäen virhe sisältyi siihen, että kolmikko oli Palmrothia ohjiessaan toiminut omavaltaisesti neuvottelematta lainkaan myös poliittisesti merkittävästä tarjouksestaan sen enempää presidentin kuin puolustusvoimain johdonkaan kanssa. Uuden pääministerin Törngreninkin tietoon aloite tuli vasta jälkikäteen täytenä yllätyksenä.

Hankalaksi asian teki se, että Neuvostoliitto ehti antaa ehdotukseen myönteisen vastauksen, ja vasta tämän jälkeen informoiduksi tullut hallituksen ulkoasiainvaliokunta katsoi Kekkosen esityksestä kolmen jo maahan saapuneen suihkuhävittäjän palauttamisen mahdottomaksi. Enempää koneita ei kuitenkaan enää ostettaisi. Puolustusvoimain komentaja, jalkaväenkenraali K. A. Heiskanen asettui kaikesta huolimatta jyrkkään vastarintaan vaatien koko ostotarjouksen peruuttamista. Törngrenin mukaan lentokonehanke oli jo herättänyt USA:ssa puheita Suomen armeijan »inkorporeeraamisesta» (liittämisestä) neuvostoarmeijaan. Kiihtynyt Paasikivi piti kolmikon menettelyä »kuulumattomana». Nyt voitiin vain hyväksyä Heiskasen esitys, sillä muuta ei ollut enää tehtävissä. Näin myös meneteltiin suihkuhävittäjien osalta, kun taas tutkien osto lykättiin tulevaisuuteen. Presidentin mielialaa ei parantanut Kekkosen kertomus Hetemäen niinikään omin päin Moskovalle tekemästä ehdotuksesta neuvostoliittolaisesta laivastovierailusta Helsinkiin.

»Myös tämä asia on kuulumaton – että Hetemäki (puolustusministeri) neuvottelematta muiden ja presidentin kanssa tekee tällaista. Se osoittaa, että Hetemäki on vailla arvostelukykyä. Itse asia voi olla hyvä, mutta puolustusministerillä ei ole oikeutta yksin toimia.»

Kekkonen oli luonnollisesti samaa mieltä ennakkoharkinnan tarpeellisuudesta, koska myös Yhdysvalloista saattoi tulla laivastovierailu. Aikanaan molemmat hankkeet toteutuivatkin välttämättömyydestä hyveen tehneiden Paasikiven ja Kekkosen katsoessa laivastovierailujen »tasapainottavan» toisiaan.

Muuten presidentti kiinnitti jälleen ulkoministerinsä huomiota suursodan vaaraan, vaikka tilanne ei juuri sillä hetkellä näyttänytkään akuutilta. Mikä olisi Suomen asema sotatapauksessa mm. elintarvikkeiden ja muun huollon osalta, »kun olemme täällä pussissa»?

Kaikkea tätä pitäisi nuoremman polven ajatella. Tietynlaisena seurauksena suihkukonejupakasta näyttääkin olleen päätös perustaa hallituksen piiriin »väliaikainen puolustusneuvosto» pohtimaan erityisesti maanpuolustuksen rahoitusta. Tärkeimpien ministerien (pää-, ulko-, sisä- ja puolustusministerit) lisäksi sen toimintaan ottivat osaa ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö ja kaksi kenraalia. Ensimmäisessä kokouksessaan neuvosto päätti ehdottaa vuoden 1955 budjettiin 2 miljardin markan ylimääräistä määrärahaa puolustusvoimain perushankintoihin.⁴⁹

Presidentti ei silti vielä ollut tyytyväinen, etenkin kun summa lopullisessa budjettiesityksessä nipistettiin 1,8 miljardiin. Täytyi muistaa, että kysymyksessä oli vasta pieni alku. Valtion kokonaismenoista Suomi käytti puolustukseen 5 %, mikä oli tiettävästi vähemmän kuin missään muussa maassa. Aina täytyi ottaa huomioon myös huonoin vaihtoehto, ts. sodan puhkeaminen. Silloin maan asema muuttuisi todella vaikeaksi. Kuitenkin tuli panna merkille puolustuslaitoksen rooli ennaltaehkäisevänä tekijänä. Mitä tehokkaampi Suomen armeija oli, sitä suuremmiksi tulivat mahdollisuudet välttyä Neuvostoliiton miehitykseltä. Näin ollen vanha presidentti piti kiinni vakiintuneesta vaatimuksestaan, ettei armeijaa saanut päästää rappeutumaan. Mielihyvin hän kiinnitti huomiota sosiaalidemokraattisen puolustusministerin Emil Skogin vakavaan paneutumiseen puolustuslaitoksen parantamiseen.⁵⁰

Lisähuolia Paasikivelle koitui kesällä 1954 Norjan ja Ruotsin välisen yhteistyön aiheuttaman Neuvostoliiton reaktion vuoksi. Kysymyksessä oli Trondheimin sataman uusiminen ja sieltä Ruotsiin johtavan yhdysradan rakentaminen. Hankkeeseen liittyi myös tärkeä sotilaallinen aspekti, koska Nato ei kyennyt sotatilanteessa takaamaan Skagerrakin ja Göteborgiin johtavan meritien pysymistä avoimena, minkä vuoksi Ruotsi katsoi tarvitsevansa toisen väylän länteen. Sataman laajentamisen ohella Trondheimiin rakennettaisiin naapurimaata varten mittava öljyn varmuusvarasto siitä Ruotsin puolelle johtavine putkineen. Neuvostoliitossa suunnitelmaa kuitenkin tarkasteltiin ensi sijassa Lännen mahdollisten hyökkäysaikeiden helpottumisen kannalta.

Kesäkuun 1. päivänä 1954 suurlähettiläs Rodionov jätti Tukholmassa ulkoministeri Undénille tiukkasanaisen demarchen, jossa syytettiin Ruotsia osallistumisesta ulkomaisen laivastotukikohdan rakentamiseen. Kun Nato tulisi käyttämään sitä neuvostovastaisiin, aggressiivisiin tarkoituksiin, ei voitu välttyä johtopäätökseltä, että Ruotsi harjoitti yhteistyötä Pohjois-Atlantin liiton kanssa. Tämä ei soveltunut puolueettomuuspolitiikkaan.

Undén reagoi jyrkästi ilmaisten »suuren hämmästyksensä» Rodionovin hänelle ääneen lukemasta paperista. Se perustui täysin valheellisiin tietoihin ja merkitsi sekaantumista Ruotsin sisäisiin asioihin. Neuvostoliitolle ei kuulunut se, millä tavoin Ruotsi järjesti kulkuyhteytensä Norjaan. Niinikään Moskovan tulisi pidättyä julistautumasta Tukholman ulkopolitiikan neutraliteettiasteen tuomariksi. Raportissaan Moskovaan Rodionov itsekin luonnehti Undénin esiintymistä »epätavallisen kiihtyneeksi».⁵¹

Samana päivänä, jolloin Rodionov jätti demarchensa Undénille, asiainhoitaja N. F. Poseljanov (Lebedev oli lomalla) luovutti Helsingissä dokumentista jäljennöksen pääministeri Törngrenille. Ilmoittaen asiakirjan tulevan vuorokautta myöhemmin julkisuuteen Poseljanov tiedusteli, voisiko Suomen hallitus tukea sitä »Ruotsin hallituksen luona». Olihan keskinäisen ystävyyssopimuksen solmineilla Neuvostoliitolla ja Suomella tässä asiassa yhteinen intressi. Törngren luonnollisesti lupasi keskustella aloitteesta presidentti Paasikiven ja ulkoministeri Kekkosen kanssa.⁵²

Valtion päämiestä huolestutti viittaus YYA-sopimukseen. Olisiko mahdollista, että Moskova tulkitsisi Trondheim-hankkeen sotilaalliseksi uhaksi, jolloin Suomen ja Neuvostoliiton tulisi YYA-sopimuksen 2. artiklan mukaisesti ryhtyä neuvottelemaan vastatoimenpiteistä. Kun toisaalta Ruotsin aikomuksia ei vielä tunnettu, tuli lähettiläs Gripenberg kutsua Helsinkiin neuvottelemaan asiasta. Näin myös meneteltiin.

Paasikiven, Törngrenin, Kekkosen, UM:n kansliapäällikön (myöhemmin valtiosihteerin) R. R. Seppälän, poliittisen osaston päällikön Eero A. Wuoren sekä lähettiläs Gripenbergin yhteisessä palaverissa Linnassa 4.6.1954 tilanne todettiin sikäli helpottuneeksi, ettei Neuvostoliitto vastoin Poseljanovin alkuperäistä ilmoitusta ollutkaan julkaissut vaatimustaan. Kekkonen, jota neuvostodiplomaatin kääntyminen pääministerin eikä hänen itsensä, ulkoministerin, puoleen harmitti, ei pitänyt enää todennäköisenä Moskovan ryhtymistä tämän asian yhteydessä vaatimaan YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita. Seppälän valmisteleman ehdotuksen Ruotsille esitettävästä toteamuksesta, jossa korostettaisiin maan noudattaman puolueettomuuspolitiikan merkitystä Suomelle, Paasikivi puolestaan torjui.

Presidentin mielestä ei pitänyt liian painavasti tähdentää Suomen itsenäisyyden riippuvan Ruotsin puolueettomuudesta. Läntisen naapurin neutraliteettia täytyi sinänsä tietysti tervehtiä tyydytyksellä, mutta ei kannattanut kuvitella Ruotsin antavan Suomen asian vaikuttaa päätöksiinsä. Se noudattaisi entiseen tapaan linjaa »Sauve qui peut» (Pelastautukoon ken voi). Suomalaisten oli tultava toimeen Neuvostoliiton kanssa siinäkin tapauksessa, että Tukholma muuttaisi neutraliteettipolitiikkaansa. Tämän asian voimakas esillä pitäminen saattoi voimistaa Ruotsissa niitä piirejä (esimerkiksi »tingsteniläisen» Dagens Nyheterin ympärillä), jotka eivät epäröisi Suomen jättämistä oman onnensa nojaan. Heidän mielestään Ruotsin ja Venäjän välinen raja oli toistasataa vuotta kulkenut pitkin Pohjanlahtea sekä Tornion ja Muonion jokia. Miksi se ei voisi kulkea siellä myös tulevaisuudessa?

Niinpä kokous päätyi presidentin vanavedessä siihen, ettei Gripenbergin tullut Tukholmassa esittää mitään Ruotsin ulkopolitiikan suuntaa koskevia toivomuksia, vaan –Trondheim-hanketta koskevan informaation hankkimisen ohella – kertoa UD:lle Poseljanovin Helsingissä esittämästä demarchesta (YYA-sopimusta koskevine viittauksineen) sekä ilmaista Suomen valmius asian hoitamiseen yhdenmukaisesti Ruotsin noudattaman linjan kanssa. Heti palattuaan Tukholmaan lähettiläs tapasikin 5.6.1954 Värmlantiin matkustaneen ulkoministerin sijasta kabinettisihteeri Arne Lundbergin, jolta hän Trondheim-hankkeen yksityiskohtien ohella kuuli Undenin ja Rodionovin aikaisemmin mainitusta yhteenotosta.

Lundbergin kuvauksen mukaan Rodionov, vaikka hän tietysti lojaalisti puolustikin hallituksensa linjaa, oli ollut selvästi hämillään ja tyytymätön saamaansa tehtävään, jota UD:ssa pidettiin poikkeuksellisen tahdittomana »tramppauksena klaveerille». Ruotsi ei aikonut jatkaa keskustelua Neuvostoliiton kanssa asiasta.

Helsinki menetteli samalla tavoin pidättymällä virallisesta vastauksesta Poseljanovin demarcheen. Kuitenkin Neuvostoliitolle annettiin luottamuksellisesti – todennäköisesti Kekkosen toimesta – tieto, jonka mukaan »suomalaiset ottivat yhteyttä ruotsalaisiin tässä asiassa». Kuten Rentola on todennut, venäläisille jäi kuva, että Suomi olisi ilmaissut heidän toivomansa huolestumisen Trondheimin yhteyksistä, vaikka Suomen ja Ruotsin kontaktien tosiasiallisena pääsisältönä oli yhteisen taktiikan hiominen suhteessa Moskovaan.⁵³

Tilanteen tasoittumiseen ovat osaltaan saattaneet vaikuttaa Moskovaan »yksityisvierailulle» kesäkuussa 1954 kutsutun Undenin Neuvostoliiton pääkaupungissa käymät keskustelut, joiden yhteydessä Trondheimin asiaa ei enää kosketeltu. Palatessaan lentoteitse kotimaahan Ruotsin ulkoministeri lounasti Seutulassa häntä tapaamaan tulleiden Kekkosen, Wuoren ja lähettiläs Engzellin kanssa. Wuoren laatiman muistion mukaan Unden vahvisti Trondheimin kysymyksen jääneen käsittelemättä Moskovassa. Kuitenkin »eräässä yhteydessä» isäntien taholta oli todettu, ettei Neuvostoliitto tahtonut puuttua Ruotsin puolueettomuuteen. Tukholman hallitus voisi hoitaa sen haluamallaan tavalla, kunhan vain pidätyttäisiin antamasta tukikohtia muille.⁵⁴

Havaittuaan ylireagoineensa Trondheimin kysymyksessä Moskova ei enää katsonut aiheelliseksi jatkaa Ruotsiin ja Suomeen kohdistuvaa painostusta. Vastaavasti pidätyttiin julkaisemasta Rodionovin ja Poseljanovin »ilmoituksia». Vielä v. 1956 valmisteltaessa pääministeri Erlanderin vierailua Neuvostoliittoon laadittiin politbyroota varten muistio, jossa muun muassa kiinnitettiin huomiota parin vuoden takaiseen jupakkaan. Sävy oli kuitenkin kokonaan muuttunut, vaikka edelleen pidettiinkin kiinni siitä, ettei hankkeen merkitys rajoittunut pelkkiin taloudellisiin näkökohtiin. Nyt myönnettiin tarkoituksena olleen »varmistaa Ruotsin polttoaineita koskeva tuontitarve lännestä sodan sattuessa». Asiaan aikaisemmin liittynyt alarmistinen korostus oli siten liudentunut pois. Näinkin selvään muutokseen vaikutti epäilemättä myös 1950-luvun puolivälissä kansainvälistä politiikkaa leimannut, liennytykseen tähtäävä »Geneven henki». ⁵⁵

Trondheim-jupakan jälkeen tietynlaista muistutusta suomalaisille merkitsi MID:n osastopäällikön G. F. Puskinin 18.6.1954 lähettiläs Gartzille esittämä kirjallinen ja suullinen huomautus Suomessa havaituista neuvostovihamielisistä, maiden välisiä hyviä naapuruussuhteita vaarantavista kannanotoista. Suostumatta Gartzin täsmentämispyyntöön Puskin tyytyi vain viittaamaan »sanomalehtien yleisasenteeseen».

Vaikka moitetta ei Helsingissä pidettykään yhtä vakavana kuin Lebedevin edellisessä joulukuussa tapahtunutta yhteydenottoa Paasikiveen, hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa sovittiin kuitenkin pääministeri Törngrenin pitämästä evästystilaisuudesta lehdistön edustajille. Odottamatta liikoja vaikutusmahdollisuuksista päätoimittajiin heille voitiin kuitenkin huomauttaa neuvostolehdistön suhtautuneen viime aikoina »aivan korrektisti» Suomeen mm. hallituksenvaihdoksen yhteydessä. Tätä rauhallista tilannetta ei ollut syytä vaarantaa. Paasikivi oli samaa mieltä. Kuultuaan USA:n sotilasasiamiehen kutsuneen Suomen ilmavoimien komentajan vierailulle Yhdysvaltoihin presidentti torjui hankkeen. »On paras, ettei tästä käynnistä tule mitään. Siitä voi tulla ikävyyksiä.»⁵⁶

Suomalaisten asemaa helpotti kuitenkin Neuvostoliitossa Stalinin kuoleman jälkeen valtaan nousseen »kollektiivisen johdon» tietty varovaisuus. Uudessa kansainvälisessä tilanteessa ei haluttu ottaa tarpeettomia riskejä. Epäonnistuttuaan yrityksissään Länsi-Saksan jälleenvarustamisen estämiseksi ja Saksan yhdistämiseksi neutraliteetin pohjalla Moskova koetti uutta ratkaisukeinoa. Monivuotisen tauon jälkeen neljän suurvallan ulkoministerit kokoontuivat jälleen Berliinissä tammi-helmikuussa 1954 pidetyssä konferenssissa. Vaikka esityslistalla olleista Saksan ja Itävallan kysymyksistä ei päästykään yksimielisyyteen, jo kokouksen järjestäminen sinänsä merkitsi tiettyä edistysaskelta katkaistessaan pitkän vihanpidon. Silti ulkoministeri Molotovin länsimaiset kollegat pitivät mahdottomana hyväksyä tämän ehdottamaa yleiseurooppalaista sopimusta maanosan kollektiivisesta turvallisuudesta. Ongelman ydin koski turvallisuusjärjestelmän rajoittamista Eurooppaan, jolloin Naton selkärankana pidetty USA jäisi sen ulkopuolelle. Vaikka kansandemokratiat maaliskuussa 1954 Neuvostoliiton kanssa julkaisemissaan kommunikeoissa antoivatkin tukensa suunnitelmalle, Länsi-Euroopan maissa sillä ei ollut läpimenomahdollisuuksia.

Suomen vuoro tuli kesäkuussa 1954. Juhannuksen aikaan (24.6.1954) MID:n Skandinavian osastolla valmistui G. F. Puskinin ja hänen avustajiensa A. Aleksandrovin ja I. Martsukin laaja, Suomea koskeva selonteko, jota on syytä tarkastella verrattain yksityiskohtaisesti. Muistiossa todettiin Neuvostoliiton vaikutusvallan luoteisessa naapurimaassa selvästi kasvaneen YYA-sopimuksen solmimisen jälkeisenä aikana. Taustana olivat oikeaoppisen marxilaisesti lähinnä taloudelliset tekijät Neuvostoliiton osuuden Suomen ulkomaankaupasta noustessa v. 1953 jo 23,5 prosenttiin. Mikäli kansandemokratiat laskettaisiin mukaan, kyse oli jo kolmanneksesta.

Poliittisella tasolla tämä näkyi siinä, että jopa SDP:n ja kokoomuksenkin taholla alkoi esiintyä joitakin Paasikiven-Kekkosen linjan tukijoita. Viimeksi mainitun lauseen muistion laatijat katsoivat kuitenkin viisaimmaksi pyyhkiä yli. Törngrenin hallituksen myötä valtaan palasivat realistiset porvarit, etenkin »porvari-tilanherrojen puolue» maalaisliitto, jota ruotsalainen kansanpuolue tuki. Realististen porvarien ulkopolitiikka »tunnettiin Suomessa nimellä Paasikiven-Kekkosen linja», ja sen perimmäisenä tarkoituksena oli pitää voimassa kapitalistinen järjestys.

»Välittömänä päämääränään ulkopolitiikassa nämä piirit yrittävät turvata Suomelle sen mahdollisuuden, että jos Euroopassa alkaisi uusi sota, Suomi voisi jäädä tuon sodan ulkopuolelle samalla tavoin kuin ruotsalainen porvaristo menetteli suureksi hyödykseen kahden maailmansodan aikana.»

Pyrkiessään lujittamaan yhteyksiä Suomeen Neuvostoliitto oli muistion laatijoiden mukaan joutunut viime vuosina porvarillisten puolueiden osalta nojautumaan ensi sijassa maalaisliittoon ja sen johtajaan Urho Kekkoseen.

»Tällöin on joidenkin Neuvostoliiton edustajien (todennäköisesti lähinnä V. Z. Lebedevin – T.P.) taholla tullut esiin jossakin määrin yksinkertaistettu arvio Kekkosesta poliitikkona, joka muka vilpittömästi pyrkisi ystävällisiin suhteisiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä.»

Edellä siteerattu lause katsottiin kuitenkin parhaaksi viivata yli. Toki Kekkosen toiminta hallituksen johdossa vuosina 1950-1953 oli jossakin määrin edistänyt NL:n ja Suomen suhteiden paranemista, missä yhteydessä voitiin mainita hänen allekirjoittamansa viisivuotinen kauppasopimus sekä esiintyminen tammikuussa 1952 »yhteisymmärryksessä meidän kanssamme» Norjan ja Tanskan palauttamiseksi neutraliteettilinjalle. Puheissaan hän oli niinikään usein korostanut ystävällisten naapuruussuhteiden merkitystä. Mutta kuiten­kin:

»Tässä yhteydessä ei toisaalta saa olla ottamatta huomioon sua, että nämä askeleet Kekkonen otti merkittävässä määrin puhtaasti puoluetaktisista. syistä ja edistääkseen henkilökohtaista karrieeriaan, jota Kekkonen sodanjälkeisinä vuosina on rakentanut sen varaan, että hän yrittää suomalaisten äänestäjien silmissä esiintyä poliitikkona, joka kaikkia muita paremmin osaa luoda suhteet Neuvostoliittoon ja nauttii sen luottamusta. Tässä Kekkonen erityisesti (v tsastnosti) laskelmoi tulevansa presidentiksi Paasikiven kuoltua (hän on nyt jo 83-vuotias). Yhteyksiään Neuvostoliiton edustajiin Kekkonen käyttää usein erilaisiin poliittisiin manöövereihin.»

Kuvaavalla tavalla Kekkonen hankki pääministerikaudellaan Neuvostoliitolta monenlaisia taloudellisia myönnytyksiä (ustupki) muka saadakseen tukea amerikkalaismielisiä voimia vastaan. Samaan aikaan hän kuitenkin useaan otteeseen huononsi hallituksensa kokoonpanoa ottamalla siihen mm. oikeistososiaalidemokraateista neuvostovihamielisimmän Väinö Leskisen sekä myös kokoomuslaisen »ammattiministerin».

»Luonteenomaista Kekkoselle ‘Paasikiven linjan’ soveltajana Suomen ulkopolitiikassa on hänen pyrkimyksensä korostaa Suomen puolueetonta asemaa suurvaltojen välisissä kiistoissa. Tässä hän erityisesti vetoaa YYA-sopimuksen johdantoon. Näin ollen ‘Paasikiven-Kekkosen linja’ Suomen ulkopolitiikassa ei suuntaudu SNTL:n ja Suomen ystävällisten suhteiden jatkuvaan kehittämiseen vaan johtaa siihen, että ne rajoitetaan nykyisiin puitteisiinsa.»

Suomen presidentti ja hallitus välttivät muistion mukaan huolellisesti ottamasta kantaa niihin ajankohtaisen kansainvälisen politiikan suuriin ja kärkeviin kysymyksiin, joiden ympärillä kaksi leiriä kävi taisteluaan. YYA-sopimuksesta huolimatta Suomen hallitus ei koskaan tukenut Neuvostoliiton kamppailua rauhan vahvistamiseksi ja jännityksen vähentämiseksi kansainvälisissä suhteissa. Vastaavasti se liioin ei millään tavoin tuominnut USA:n johtajien aggressiivista politiikkaa.⁵⁷

Tuomiojan hallituksen aikana maaliskuussa 1954 aloitetut, uutta viisivuotista runkosopimusta koskevat kauppaneuvottelut olivat kesäkuussa edenneet jo loppusuoralle. KGB-kontaktinsa M. Kotovin välityksellä Kekkonen tiedusteli mahdollisuutta saapua – samalla tavoin kuin v. 1950 – Moskovaan neuvottelujen loppuunsaattamista ja sopimuksen allekirjoittamista varten. Molotoville tarjoutui näin tilaisuus käynnistää Puskinin muistiossa suositeltu Suomen ulkopolitiikan »aktivoiminen». Asiaan tarvittiin kuitenkin NKP:n keskuskomitean puhemiehistön (entisen politbyroon) suostumus.

Kaksi vuorokautta Puskinin muistion valmistumisen jälkeen ulkoministeri Molotov kääntyi 26.6.1954 kirjallisesti keskuskomitean puoleen todeten SKDL:n lisänneen kannatustaan vuoden 1948 jälkeen, kun taas »avoimesti länteen suuntautuva» kokoomus oli menettänyt asemiaan. Olosuhteet olivat kokonaisuudessaan muodostuneet sellaisiksi, että Suomen hallitukselle voitiin antaa »kimmoke» etenemiseen NL:n ja Suomen välisen poliittisen yhteistyön kehittämiseksi.

Tässä mielessä tuli käyttää hyväksi ulkoministeri Kekkosen edessä olevaa Moskovan-matkaa »ottaen huomioon, ettei matkan ainoana syynä ole Suomen hallitsevien piirien toive saada Neuvostoliitolta tiettyjä myönnytyksiä kauppaneuvotteluissa mm. Suomen tuonnin maksamiseksi osittain länsivaluutalla, vaan että Kekkosella on matkaan myös omat puoluepoliittiset ja henkilökohtaiset syynsä, sillä hän yrittää pohjustaa presidentiksi valitsemistaan».

Kekkosen kanssa voitaisiin neuvotella Suomen »jonkinlaisen kannatuksen» saamisesta Neuvostoliiton ehdotukselle Euroopan kollektiivista turvallisuutta koskevan yleiseurooppalaisen sopimuksen solmimiseksi. Asiaa koskevan mielipiteenvaihdon jälkeen julkaistaisiin erityistiedote, joka sitoisi Suomen rauhan ja demokratian leiriin ja loitontaisi sitä läntisistä maista. Onnistumisen mahdollisuudet olivat Molotovin mielestä olemassa, koska ehdotus »ei suoraan koske suomalaisten nykyään noudattamaa puolueettomuuspolitiikkaa». Sitä paitsi se vastaisi Suomen laajojen kansankerrosten etuja.

»Mikäli Suomen hallitus ei suostu kannattamaan ehdotustamme kollektiivisen turvallisuuden takaamisesta Euroopassa, on mahdollista, että Kekkosen kanssa onnistutaan sopimaan yhteisen tiedotteen julkaisemisesta, jolloin asiasta kerrotaan yleisemmässä muodossa.»

Lisäksi olisi syytä korostaa ystävyyssuhteiden kehitystä suurlähettiläiden vaihdolla ja muuttamalla vastaavasti osapuolten lähetystöt Helsingissä ja Moskovassa suurlähetystöiksi.

Jos Kekkonen ottaisi esille kysymyksen Saimaan kanavasta, hänelle tuli ilmaista Neuvostoliiton valmius sopia asiasta. Samoin oli meneteltävä Kekkosen mahdollisesti kysyessä Suomeen jääneiden, rauhansopimuksen salliman määrän ylittävien aseiden kohtalosta. Neuvostoliitto ei vastustaisi sitä, että Suomi ratkaisisi kysymyksen näiden valtaosaltaan jo vanhentuneiden aseiden hävittämisestä oman harkintansa mukaan. Kuitenkaan sen enempää Saimaan kanavan kuin ylijäämäaseidenkaan kohdalla Neuvostoliiton ei »taktisista syistä» tullut ottaa asiaa esille vaan jättää se Kekkosen mahdollisen aloitteellisuuden varaan. N. S. Hruštšovin vahvistettua allekirjoituksellaan Molotovin ehdotuksen keskuskomitean puhemiehistö hyväksyi sen virallisesti 1.7.1954.⁵⁸

Saatuaan asiainhoitaja Poseljanovilta kuulla olevansa tervetullut Neuvostoliiton pääkaupunkiin Kekkonen teki 26.6.1954 selkoa kutsusta hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle. Yllättynyt pääministeri Törngren osoitti selvästi tyy-tymättömyyttään todeten »kaiken olevan käynnissä nyt nopeassa tahdissa». ⁵⁹ Kaksi päivää myöhemmin molemmat herrat kiirehtivät Paasikiven luokse Kultarantaan tekemään selkoa kutsusta ja kauppaneuvottelujen siihenastisesta kulusta. Ainoa erimielisyyden aihe presidentin ja ulkoministerin välillä näyttää kehittyneen siitä, pitäisikö Neuvostoliitolta pyytää uutta kultalainaa vaiko ei. Entinen keisarivallan aikainen Valtiokonttorin ylitirehtööri muistutti jo aikaisemminkin ilmaisseensa tyytymättömyytensä lainapuuhiin. »En rakasta näitä venäläisiä lainoja.» Törngren myötäili todeten kotimaisen mielipiteen suhtautuvan vastahakoisesti hankkeeseen.

Kekkonen kuitenkin piti kiinni kannastaan. Työttömyyden torjuminen edellytti teollisuuden laajentamista etenkin Pohjois-Suomessa, ja siihen taas tarvittiin ulkomaisia lainoja. Paasikivi antoi viimein periksi. Sanottavaa huomiota kolmikko ei kiinnittänyt Poseljanovin viestin enteelliseen kohtaan, jonka mukaan Moskovan-vierailun aikana voitaisiin keskustella kaupallisten asioiden lisäksi myös »eräistä aktuaalisista poliittisista kysymyksistä». Pikemminkin vihje tulkittiin optimistisesti viittaukseksi rajaongelman käsittelyn mahdollisuuteen. Niinpä Kekkonen mainitsikin aikovansa ottaa Moskovassa esille Saimaan kanavan, jolloin samalla voitaisiin keskustella sen länsipuolisen alueen luovuttamisesta Suomelle. Paasikivi suostui huomauttaen kuitenkin, ettei kyseessä oleva pieni alue mitenkään ratkaissut koko Viipurin läänin ongelmaa. Mitään kompensaatiota tästä Saimaan kanavan ja Viipurinlahden länsipuolisesta territoriosta ei liioin voitaisi luvata.⁶⁰ Tuonnempana tarkasteltavan kommunikeakiistan työllistämä Kekkonen katsoi kuitenkin Moskovassa parhaaksi olla kokonaan puuttumatta kanavaongelmaan.

Epäluuloisen Törngrenin aloitteesta kutsuttiin vielä 29.6.1954 koolle hallituksen ulkoasiainvaliokunta, jonka antamin valtuuksin ulkoministeri heti samana iltana lähti matkalleen. Kekkosen lentäessä Moskovaan paikallinen Suomen-lähettiläs Gartz, jota ei ollut informoitu tilanteesta, matkasi parhaillaan päinvastaiseen suuntaan, lomalle Suomeen. »Unohdusta» täytyy pitää tahallisena, koska-kuten Juhani Suomi on todennut – ulkoministeri tuli paremmin toimeen va. asiainhoitajaksi jääneen nuoren Ralph Enckellin kuin vuorineuvosdiplomaatin kanssa. Suhteiden tulehtuneisuutta osoittaneella tavalla Gartzkaan ei tarjoutunut palaamaan Moskovaan Kekkosen matkasta kuultuaan. Paasikivelle lähettiläs toki purki katkeruuttaan kokemastaan kohtelusta. Trondheimin asiastakaan hänelle ei ollut ilmoitettu mitään. Kiireeseen vedonnut presidenttikin myönsi silti UM:n menettelyn »puolustamattomaksi».

Muuten Gartz – kuten edellä luonnehditusta Molotovin kirjelmästä käy ilmi täysin – perustellusti arvioi Neuvostoliiton tahtovan »saada meidät itseensä sidotuiksi ja lännestä erotetuiksi ja lännen silmissä meidät kompromettoiduiksi». Paasikivi »reflektoi» päiväkirjaansa: »Siinä Gartz voi olla oikeassa.» ⁶¹

Kekkosen vierailun ensimmäiset päivät kuluivat kauppaneuvottelujen ja osittain Moskovan nähtävyyksiin tutustumisen merkeissä. Kaikki sujui tyydyttävästi Neuvostoliiton suostuessa lopulta mm. maksamaan kauppavaihdon tasapainottamiseksi seuraavan viisivuotiskauden aikana osan tuonnistaan kullalla tai länsivaluutoilla. Tarvittaessa ostoja voitaisiin vieläkin lisätä. Erityistä mielihyvää vieraassa herätti varapääministeri Mikojanin antama tunnustus ministeri Kekkosen suurista ansioista Suomen ja Neuvostoliiton hyvien naapuruussuhteiden kehittämisessä.⁶²

Isäntien kannalta keskeiseen asiaan siirryttiin vasta 2.7.1954 ulkoministeri Molotovin ottaessa vastaan suomalaisen vieraan tämän omasta pyynnöstä. Esitettyään Paasikiven terveiset Kekkonen selosti seikkaperäisesti käytyjä kauppaneuvotteluja. Tasapainon ylläpitämiseksi suomalaisille oli tärkeätä saada viennistään maksu osittain kullassa tai länsivaluutoissa. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun amerikkalaiset olivat ilmaisseet tyytymättömyytensä Suomen ja Neuvostoliiton välisen kaupan laajenemisesta sekä erityisesti ensiksi mainitun maan telakoilla itänaapuria varten rakennettavista jäänmurtajista. Kekkonen tosin myönsi negatiivisten reaktioiden tulleen esiin lähinnä amerikkalaisen lehdistön välityksellä eikä niinkään virallista tietä.

Haluamatta lähemmin puuttua selvästikin reviirinsä ulkopuolelle sijoittuviksi katsomiinsa kauppapoliittisiin kysymyksiin Molotov totesi Suomen riippumattomaksi maaksi, joka itse päätti asioistaan alistumatta amerikkalaisten vaatimuksiin. Kekkosenkin mielestä asia oli täysin selvä. Amerikkalaisten kannanottoja ei otettaisi huomioon, vaan Suomi jatkaisi kauppasuhteidensa laajentamista Neuvostoliiton kanssa.

Siirtyen varsinaiselle alalleen Molotov tiedusteli, miten herra Kekkonen Suomen ulkoministerinä arvioi ajankohtaista kansainvälistä tilannetta ja erityisesti suurvaltojen välisiä suhteita sekä niihin liittyvää Neuvostoliiton politiikkaa. »Leikkisästi» Kekkonen vastasi »joutuneensa» ulkoministerin virkaan »erehdyksessä (v ošibke) ja vastoin omaa tahtoaan». Muutenkin Suomelle oli pienenä maana vaikea arvioida Molotovin asettamia kysymyksiä. Silti Kekkosen mielestä jännitys kansainvälisissä suhteissa oli selvästi lieventynyt, ja neuvotteluja jatkamalla voitiin edelleen saavuttaa suuria tuloksia. Neuvostoliiton politiikkaa Suomen ulkoministeri piti menestyksellisenä esimerkiksi lndo-Kiinassa (Vietnamin jako), kun taas Euroopassa USA ei varmaankaan helposti luopuisi valtaamastaan asemasta.

Molotov sai nyt sopivan aasinsillan siirtyäkseen varsinaiseen asiaansa. Euroopan kysymyksiä, joihin USA oli voimakkaasti sekaantunut, täytyi todella pitää merkitykseltään erittäin suurina. Niissä edistyminen vaati aikaa. Kutsuen Kekkosen lounastamaan kanssaan lähitulevaisuudessa Molotov toivoi voivansa tuolloin seikkaperäisemmin kosketella kyseisiä ongelmia. Niinpä hän tyytyi nyt vain viittaamaan Neuvostoliiton Berliinin konferenssissa tekemään Euroopan kollektiivista turvallisuutta koskevaan ehdotukseen, johon muut suurvallat eivät toistaiseksi olleet kiinnittäneet riittävää huomiota. Kiittäen lounaskutsusta Kekkonen siirsi keskustelun jälleen talouteen korostaen Suomen pyytämän kultalainan merkitystä maan pohjoisosien teollistamiselle ja erityisesti sikäläisten vesivoimalaitost n rakennustyölle. Molotov puolestaan totesi tämän erilliskysymykseksi, jota oli syytä tutkia. Hänelle itselleen se oli uusi. »Leikkisästi» ulkoministeri totesii olevansa paremmin selvillä Euroopan kollektiivisesta turvallisuudesta. Mitä uomalaiset piirit ajattelivat tästä ongelmasta?

Kekkonen vastasi Suomen lehdistön kiinnitteen hankkeeseen suhteellisen vähän huomiota, mutta itse hän oli syvällisestii perehtynyt siihen ja toivoi minkä tahansa rauhan lujittamiseen tähtäävän toimenpiteen saavan Suomessa kannatusta. Mitä taas tuli Euroopan kollektiivisen turvallisuuden kysymykseen, niin – jos se vielä tulisi esille – Kekkonen uskoi Suomen voivan antaa hankkeeseen oman positiivisen panoksensa. »Mutta ottaen huomioon Suomen erillisaseman, sen olisi vaikea esiintyä asiassa ensimmäisenä.»

Tyytyväisenä keskusteluun, jonka hän ilmeisesti katsoi avanneen riittävän lupaavia näköaloja, Molotov ylisti Paasikiveä ja Kekkosta, jotka tunnettiin Neuvostoliitossa kansainvälisten asioiden sekä erityisesti Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehitystä kohtaan osoittamastaan huomiosta ja ymmärtämisestä. Niinpä he saattoivat näytellä omaa osaansa sekä näiden suhteiden menestyksellisessä edistämisessä että myös hänen, Molotovin, mainitsemassaan, Euroopan kansoja kiinnostavassa suuressa kansainvälisessä kysymyksessä. Kekkonen puolestaan ilmaisi tyytyväisyytensä käytyyn keskusteluun, josta hän raportoisi Paasikivelle toivoen presidentin suhtautuvan positiivisesti siinä käsiteltyihin kysymyksiin. ⁶³

Molotovin lounas Kekkoselle järjestettiin MID:n edustustiloissa »Spiridonovkassa» 6.7.1954. Isännän lisäksi tilaisuudessa olivat läsnä Puskin, Lebedev ja Kotov sekä suomalaisista Kekkonen ja Ralph Enckell. Ajankohdan valintaan vaikutti Molotovin lähtö seuraavana yönä Geneveen siellä pidettävää ulkoministerikonferenssia varten.

Tervetuliaissanoissaan Molotov korosti presidentti Paasikiven ja ulkoministeri Kekkosen kaltaisten huomattavien henkilöiden suotuisaa vaikutusta Suomen politiikkaan. Viimeksi mainittu oli äskeisessä tapaamisessa ilmaissut oman ja hallituksensa hyväntahtoisen suhtautumisen rauhan lujittamiseen ja erityisesti Euroopan kollektiivisen turvallisuuden varmistamiseen tähtäävän Neuvostoliiton politiikkaan.

Kekkonen vastasi, ettei Suomen hallitus ollut tätä kysymystä harkinnut, mutta henkilökohtaisesti hän katsoi Neuvostoliiton toimenpiteiden Euroopan kollektiivisen turvallisuuden hyväksi vastaavan maanosan kaikkien rauhaarakastavien kansojen intressejä. Erillisten valtioryhmittymien tilalle tuli löytää Euroopan maiden yhteisymmärrys maanosan kollektiivisen turvallisuuden varmistamiseksi. – Vastoin toiveitaan Suomen ulkoministeri ei kuitenkaan selvinnyt tilaisuudesta pelkillä isäntäväen ajatuskulkua myötäilevillä yleisillä fraaseilla.

Yllätys tapahtui seurueen siirryttyä Spiridonovkan kesäiselle ulkoterassille katetun kahvipöydän ääreen. Molotov myönsi tällöin vieraansa toki saapuneen Neuvostoliiton pääkaupunkiin kauppaneuvotteluja varten. Kuitenkin kysymyksen ollessa Suomen ulkoministeristä ja maan johtaviin poliitikkoihin lukeutuvasta henkilöstä hän, Molotov, oli nähnyt aiheelliseksi vaihtaa mielipiteitä myös poliittisista kysymyksistä, minkä perusteella voitaisiin julkaista yhteinen kommunikea. Sitä koskevan tekstiluonnoksen hän ojensi saman tien vieraansa tarkastettavaksi sekä venäjän- että ruotsinkielisenä versiona valittaen, ettei ministeriöstä löytynyt sopivaa suomentajaa. Nähtävästi tehtävään ei kelvannut lounaalla tulkkina toiminut Kotov, jonka »ilmeinen hermostuneisuus ja riittämätön suomenkielen taito» Ralph Enckellin mukaan vaikeutti tilaisuudessa käytyä keskustelua. Vieraille ei tietenkään mainittu luonnoksen tulleen jo 1.7.1954 hyväksytyksi mahdollisimman korkeassa portaassa, N. S. Hruštšovin johtamassa NKP:n keskuskomitean puhemiehistön kokouksessa.

Ottaessaan vastaan dokumentin Kekkonen ei kahvipöydän ääressä ryhtynyt siihen syventymään. Pikainen silmäys ruotsinkieliseen käännökseen osoitti kuitenkin, mistä suurin piirtein oli kysymys. Molotoville vieras ilmoitti tarvitsevansa aikaa perehtyäkseen tekstiin ja ratkaistakseen, sisältyikö siihen sellaista, mikä Suomen perustuslain mukaan kuului ulkopolitiikkaa johtavan Tasavallan Presidentin toimivaltaan. Tähän Molotov suostui mainiten kysymyksen olevan vasta tekstiluonnoksesta, jota saatettiin täydentää ja korjailla Suomen hallituksen toivomusten mukaan. Kekkosen ehdotuksesta keskustelua voitaisiin jatkaa Suomen lähetystössä muutamaa tuntia myöhemmin tarjottavien illallisten yhteydessä. Näin myös päätettiin.⁶⁴

Palatessaan illallistilaisuutta valmistelevaan lähetystöön Kekkonen ja Enckell joutuivat dramaattisen kriisin pyörteisiin. Sisältönsä puolesta tarjoilulle välttämättömän alkoholikaapin avain oli jäänyt Helsinkiin matkustaneen Gartzin taskuun. Jäämättä odottamaan ongelman (sittemmin tiirikoinnin avulla onnelliseksi osoittautunutta) ratkaisua ja ehtimättä ottaa kommunikea-asiassa yhteyttä Kultarantaan siirtyneeseen presidenttiin Kekkonen vetäytyi yksinäisyyteen valmistelemaan vastaustaan Molotovin päivällä jättämään ehdotukseen.

Neuvostoliittolaisessa luonnoksessa molemmat hallitukset pitivät välttämättömänä yhdistää »kaikkien rauhaarakastavien valtioiden» ponnistukset Euroopan rauhan turvaamiseksi.

»Toimien Neuvostoliiton ja Suomen välisen ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen hengessä ja pyrkien tekemään oman osuutensa kansojen rauhan ja turvallisuuden takaamiseksi SNTL:n hallitus ja Suomen hallitus ilmoittavat pyrkimyksestään edistää kaikin tavoin kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän luomista Euroopassa Yhdistyneiden Kansakuntien periaatteiden mukaisesti.»

Lisäksi molemmat osapuolet pyrkien lujittamaan ja kehittämään suhteitaan olivat »sopineet muuttavansa SNTL:n Helsingin-lähetystön ja Suomen Tasavallan Moskovan-lähetystön suurlähetystöiksi sekä vaihtavansa suurlähettiläitä».⁶⁵

Kommentoidessaan myöhemmin Paasikivelle Molotovin tekstiä Kekkonen totesi sen »meidän kannaltamme mahdottomaksi». Ehdotuksen suoraa hylkäämistä täytyi kuitenkin pitää epäviisaana. Niinpä Kekkonen valmisti maljapuheen, johon hän mahdollisuuksien mukaan sisällytti Molotovin luonnoksen riittävän yleisluontoisia ja »vaarattomia» kohtia välttäen mainitsemasta länsivaltojen torjumia Euroopan kollektiivista turvallisuutta koskevia ehdotuksia. Puhetekstiään Kekkonen täydensi huomautuksella, ettei hänellä ollut valtuuksia hyväksyä hallituksensa nimissä kommunikeatekstiä, joka olisi alistettava Helsingin harkintaan.⁶⁶

Molotoville tämä ei kuitenkaan riittänyt hänen penätessään vielä aterian aikana yhteisen kommunikean julkaisemista. Kekkosen vedotessa YYA-sopimuksen johdannon Suomelle antamaan mahdollisuuteen pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella Molotov kieltäytyi ymmärtämästä, miksi kaksi ulkoministeriä eivät voineet antaa yhteistä, rauhan säilyttämiseen tähtäävää julkilausumaa, joka ei suinkaan ollut YYA-sopimuksen vastainen vaan päinvastoin sen mukainen. Viitaten Kekkosen huomautukseen puuttuvista valtuuksistaan Neuvostoliiton ulkoministeri ehdotti tekstin muotoilua puhumalla esimerkiksi »Suomen hallituksen» sijasta vain »Suomesta».

Tarttumatta tietenkään tähän varsin erikoislaatuiseen ajatukseen Kekkonen vetosi jälleen presidentti Paasikiven valtaoikeuksiin maan ulkopolitiikan johtajana ja huomautti lisäksi suurlähettiläiden vaihdon edellyttävän lainmuutosta. Hän sähköttäisi luonnollisesti kommunikeaehdotuksesta heti Helsinkiin, mutta kannanottoa sieltä ei voitu odottaa ennen Molotovin muutaman tunnin kuluttua alkavaa Geneven matkaa. Niinpä päätökseksi tuli, että Kekkonen ohjeet saatuaan kääntyisi Moskovaan jäävien varaulkoministerien Vyšinskin tai Zorinin puoleen. Ilmaisten Helsingin positiivista vastausta koskevan toivomuksensa Molotov odotti suomalaisen virkaveljensä ryhtyvän tämänkaltaisen ratkaisun kannalta välttämättömiin ponnistuksiin. Illallistilaisuuden loppumaljan vieras kohottikin Suomen ja Neuvostoliiton poliittiselle (kurs. T.P.) sekä kaupalliselle yhteistyölle.⁶⁷

Kekkonen yritti silti edelleen etsiä kompromissia. Tavatessaan seuraavana aamuna tutustumiskäynnillä Mos-filmin studioilla häntä saatelleen Lebedevin Kekkonen selitti, ettei hänellä muiden läsnäolijoiden vuoksi ollut edellisenä iltana tilaisuutta luottamukselliseen keskusteluun Molotovin kanssa kommunikealuonnoksesta. Kuitenkin hän oli vakuuttunut sekä presidentti Paasikiven että Suomen hallituksen negatiivisesta suhtautumisesta tekstin pääsisältöön. Ryhtyessään painostamaan presidenttiä ja hallitusta asiakirjan hyväksymiseen hän, Kekkonen, vaikeuttaisi omaa asemaansa. Näin Suomen ulkoministeri samalla vihjaisi mahdolliseen eriävään käsitykseensä presidentin ja hallituksen odotettavasti torjuvaan linjaan nähden.

Niinpä Kekkonen ehdottikin nyt, että kommunikean sijasta julkaistaisiin hänen edellisenä iltana lähetystössä pitämänsä puhe, joka itse asiassa sisälsi Molotovin tekstin »yleisen osan». Se ei varmaankaan herättäisi vastalauseita presidentin ja hallituksen taholla. Saadakseen vastauksen kysymykseensä Kekkonen olisi tarvittaessa valmis tapaamaan Vyšinskin tai Zorinin. Jos taas ehdotus ei saavuttaisi hyväksyntää, hän tarjoutui matkustamaan Helsinkiin selvittämään mahdollisuuksia yhteisen kommunikean julkaisemiseen neuvostoliittolaisen osapuolen ehdotuksen pohjalta. Lebedev lupasi saattaa keskustelun sisällön varaulkoministerinsä tietoon. ⁶⁸

Valtuuskuntaan kuuluvien suomalaisten talousasiantuntijoiden edullisena pitämä viiden vuoden kauppavaihtoa koskeva runkosopimus oli muuten käytännössä valmis allekirjoitettavaksi. Sen mukaan Neuvostoliitto maksaisi vuosittain Suomelle tuonnistaan 40 miljoonan ruplan suuruisen summan vaihdettavissa valuutoissa. Kekkosen esittämään lainapyyntöön ei toistaiseksi otettu kantaa. »Kommunikeajupakan» vuoksi allekirjoitus kuitenkin viivästyi, eivätkä suomalaiset puolestaan halunneet mutkistaa tilannetta puuttumalla vielä Saimaan kanavan tai »ylimääräisten aseiden» ongelmaan.

Kuultuaan Kekkosen kirjeen ja puhelinsoiton sekä Kultarantaan saapuneiden Törngrenin ja Wuoren välityksellä Moskovan tapahtumista raivostunut ja taas kerran erollaan uhannut presidentti purki viimeksi mainituille vieraille kiukkuaan siitä, että hän oli suostunut pääministerin Moskovan-matkaan.

»Tässä jälleen nähdään, että neuvostovenäläiset sotkevat politiikkaa taloudellisiin asioihin. – Tämä osoittaa, miten vaarallista on laajentaa kauppaa venäläisten kanssa – niinkuin minä alituisesti olen huomauttanut.»

Kekkosen oli tultava kotimaahan selostamaan asiaa hallituksen ulkoasiainvaliokunnalle, jossa sosiaalidemokraattien luottamusmiesten tuli olla mukana. Näin myös päätettiin, ja em. valiokunta vahvisti ulkoministerille osoitetun paluukutsun seuraavana päivänä. Paasikiven kantaa vahvisti UM:n poliittisen osaston päällikkö Eero A. Wuori, joka vakuutti presidentille, että Molotovin kommunikeaehdotuksen tullessa hyväksytyksi Englanti voisi myönnytyksen vielä ymmärtää, mutta USA ei antaisi sitä milloinkaan anteeksi.⁶⁹

Käydessään 9.7.1954 varaulkoministeri Zorinin puheilla Kekkonen ilmoitti lähtevänsä neuvottelemaan Helsinkiin presidenttinsä ja hallituksensa kutsusta, koska Molotovin kommunikealuonnosta ei voitu hyväksyä. Zorin puolestaan vahvisti jo aikaisemmin välitetyn tiedon, ettei Kekkosen lähetystössä pitämä puhe riittänyt. Yhteinen kommunikea tarvittiin, koska sen »antamisella on tässä yhteydessä tietty arvo». Toisaalta Neuvostoliitto ei tietenkään kieltäytyisi keskustelemasta suomalaisten vastaehdotuksesta, jos alkuperäistä paperia ei Helsingissä pidetty joka suhteessa tyydyttävänä. Molotov, jota tietenkin oli informoitu, halusi selvästikin katsoa suomalaisten kortit loppuun saakka.⁷⁰

Saavuttuaan 10.7.1954 lentoteitse Helsinkiin Kekkonen kiidätettiin vielä samana päivänä hallituksen ulkoasiainvaliokunnan kokoukseen. Odottaen tilaisuutta keskusteluun presidentti Paasikiven kanssa ulkoministeri ei halunnut paljastaa korttejaan väheksymänsä pääministeri Törngrenin johtamalle valiokunnalle todeten vain yksikantaan, ettei Moskovan neuvotteluista ollut mitään erityistä raportoitavaa. Kokoukseen osallistunut Emil Skog kertoo:

»Tuli sääli pääministeriä, joka avuttomana katseli valiokunnan jäseniä, mutta ei puhunut halaistua sanaa. Pyysin puheenvuoron ja sanoin, että kyllä me nyt haluamme kuulla tarkemman selostuksen Moskovan neuvotteluista, ja kysyin, minkä takia ulkoministeri ei ollut pyynnöstä huolimatta selostanut sähkeellä tilannetta pääministerille. Ulkoministeri pyysi anteeksi lyhytsanaisuuttaan ja antoikin sitten perinpohjaisen ja hyvän selostuksen valiokunnalle.»⁷¹

Kaksi vuorokautta myöhemmin Kekkonen lähti yhdessä Törngrenin ja Skogin sekä UM:n virkamiesten Seppälän ja Wuoren kanssa Paasikiven luokse Kultarantaan, jossa muotoiltiin olennaisilta osin lopulliseen asuun UM:ssa Kekkosen antamien tietojen pohjalla laadittu kommunikealuonnos. Se pohjautui yleisluontoiseen fraseologiaan, josta oli huolellisesti poistettu Lännen vierastamat maininnat »rauhaarakastavista kansoista» sekä Euroopan kollektiivisista turvallisuusjärjestelyistä. Joitakin toisarvoisia sanamuotoja tarkistettiin vielä Moskovan-lähetystössä Kekkosen paluun jälkeen käydyissä neuvotteluissa.

Neuvostoliiton ehdottamiin ambassadi- ja ambassadöörinimikkeisiin Paasikivi suhtautui nuivasti pitäen niitä »lapsellisina ellei naurettavina». Eikö Moskovassa voitaisi sanoa presidentin katsovan ambassadöörinimityksen kuuluvan vain suurvalloille? Tämän vieraat kiistivät todeten nimikkeiden tulleen yleiseen käyttöön vain Suomen, Sveitsin, Etelä-Afrikan ja Puerto Ricon muodostaessa poikkeuksen. USA:n ja Englannin edustajat olivat niinikään tunnustelleet UM:ssa nimikeuudistuksen mahdollisuutta. Erityisen aktiivinen oli ollut lähettiläs Lebedev, joka saattoi katsoa kielteisen kannan henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Kyllästynyt Paasikivi antoi viimein periksi äyskäisten: »Tehkää niinkuin tahdotte!» ⁷²

Kommunikea-asiaa Kekkonen koetti avittaa myös KGB-linjaa pitkin. Järjestön Helsingin-edustajan Juri Bakein puheille saapui 13.7.1954 ulkoministerin sihteeri Jussi Mäkinen, joka kertoi, ettei Kekkonen voinut hyväksyä Molotovin »kerrassaan yllättävää» ehdotusta. Se ärsyttäisi ruotsalaista kansanpuoluetta, jonka tukea kuitenkin tarvittiin. Mäkisen mukaan Kekkonen pohti asiaa näin:

»Miten ihmeessä venäläiset eivät ymmärrä, että Suomen solidaarisuuden ilmauksia heidän ulkopoliittisille askeleilleen ei voida ottaa vakavasti nykyisessä Euroopassa, jossa erinomaisesti ymmärretään Suomen riippuvuussuhde Neuvostoliitosta? Samalla sellainen askel Suomen puolelta voi mutkistaa suhteita USA:han ja Englantiin, mitä maan oikeistovoimat ja presidentti vahvasti pelkäävät.»⁷³

Kysymys siitä, missä määrin tämä Kekkosen presidentistä ja »maan oikeistovoimista» pesäeroa tekevä viesti mahdollisesti edisti suomalaisten ehdotuksen hyväksymistä Moskovassa on toistaiseksi jätettävä avoimeksi.

Palattuaan Moskovaan Kekkonen jätti 14.7.1954 Suomen vastaehdotuksen Zorinille, joka paperin luettuaan totesi rauhaa rakastavia kansoja ja Euroopan kollektiivista turvallisuusjärjestelmää koskevat poistot kiistäen menettelyn aiheellisuuden. Lopullista kantaa hän ei kuitenkaan ollut valmis ottamaan. Vielä samana päivänä Kekkonen sai varapääministeri Mikojanilta kutsun kaksipäiväiselle laivaristeilylle Volgan-Donin-kanavalle. Näin kävi ilmeiseksi, ettei Vyšinskikään halunnut ratkaista kommunikeakysymystä vaan katsoi parhaaksi alistaa sen Genevessä oleskelevan Molotovin päätettäväksi.

Ennen lähtöään Mikojanin tarjoamalle matkalle Kekkonen pyysi sähkeitse Paasikiveltä valtuuksia suostua »äärimmäisyystapauksessa» sanontaan »edistää kaikin keinoin kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän luomista Euroopassa» (alleviivaus Paasikiven). Presidentti kieltäytyi suoralta kädeltä myöntämästä lupaa. Kekkosen tuli pysyä alkuperäisessä tekstissä, koska Euroopasta puhuminen edes yhdessä paikassa» oli mahdotonta. Samalle kannalle asettui hallituksen ulkoasiainvaliokunta. Taustana tietenkin oli Lännen reaktion varominen. Ei haluttu antaa kuvaa Suomen siirtymisestä kansainväliseksi kiistaksi muodostunutta yleiseurooppalaista turvallisuusjärjestöä ajavan Neuvostoliiton leiriin. Myös Ruotsin UD oli Gripenbergin välityksellä varoittanut Molotovin tarjoaman asiakirjan hyväksymisen tulevan tekemään »erinomaisen valitettavan vaikutuksen», koska Suomen katsottaisiin silloin rinnastavan politiikkansa Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan.⁷⁴

Palattuaan risteilyltään Moskovaan Kekkonen sai kuulla Vyšinskiltä neuvostohallituksen hyväksyneen – paria kielellistä tarkistusta lukuun ottamatta – Helsingissä muotoillun kommunikeaehdotuksen sellaisenaan. Suomi saattoi näin laskea tililleen jälleen diplomaattisen torjuntavoiton. Samalla – kuten Juhani Suomi on todennut – löydettiin toimintamalli, jota myöhemmin sovellettiin monissa hankalissa neuvottelutilanteissa. Kategoriselta »ei–koska» linjalta siirryttiin ulkonaisesti pehmeämmän ja myötäsukaisemman vaikutelman antavalle »kyllä–mutta» linjalle, joka ehdollisuudessaan kuitenkin tarjosi mahdollisuuksia omien etujen mukaisen politiikan noudattamiseen. ⁷⁵ Samalla on tietenkin muistettava Kekkosen koko ajan vedonneen ja tukeutuneen vanhaan presidenttiin, jota selkänojaa hänellä ei vuoden 1956 jälkeen enää ollut turvanaan.

Kommunikeaongelman ratkettua vuodet 1956-1960 kattava kaupan runkosopimus allekirjoitettiin asiaankuuluvin seremonioin Spiridonovkassa 17.7.1954. Pitkälti suomalaisten ehdotuksille rakentunut sopimus herätti niin valtuuskunnassa kuin kotimaassakin tyytyväisyyttä, vaikka kultalaina jäikin saamatta. Toisaalta nyt kirjattu kaupan kasvu jäi siinä määrin vaatimattomaksi, että se rauhoitti myös levottomuutensa ilmaisseita amerikkalaisia. Britanniassakaan Moskovan neuvottelujen tulokset eivät herättäneet vastalauseita.⁷⁶

Moskovassa sovitun kommunikean mukaisesti Neuvostoliitto elokuussa korotti Helsingin-edustustonsa suurlähetystöksi, ja Lebedev jätti asianmukaisen uuden valtuuskirjeensä Paasikivelle syyskuun alussa. Neuvostoliiton ripeys hankkeen hoitamisessa merkitsi samalla sitä, että uudesta suurlähettiläästä tuli myös diplomaattikunnan vanhin. Jo Spiridonovkan tilaisuudessa 17.7. Kekkonen olikin suositellut Neuvostoliiton suurlähettilään nimittämistä mahdollisimman pian. Näin ehdittäisiin ennen amerikkalaisia, jotka Moskovan kommunikeaan tutustuttuaan varmaan pyrkisivät pitämään kiirettä.⁷⁷

Kekkoselle henkilökohtaisesti Moskovan matka merkitsi hänen asemansa huomattavaa lujittumista sikäläisten päättäjien silmissä. Vierailun jälkeen Neuvostoliiton edustajat kääntyivät yhä useammin ulkoministerin puoleen sellaisissakin kysymyksissä, jotka oikeastaan olisivat edellyttäneet yhteydenottoa tasavallan presidenttiin. Matkan aikana isännät olivat painokkaasti ja toistuvasti korostaneet vieraan ansioita naapuruussuhteiden kehittäjänä. Näin menetteli mm. Kekkosen kotiinlähdön aattona hänet tavannut ministerineuvoston puheenjohtaja G. M. Malenkov. Peläten Paasikiven ärsyyntyvän siitä, että ulkoministeri oli suorastaan nostettu presidentin rinnalle, Kekkonen otti kotiin palattuaan asian puheeksi Kultarannassa tavalla, jonka avulla hän välttäisi vanhan herran loukkaantumisen. Viimeksi mainitun päiväkirjaan tulikin merkintä:

»Kekkonen kertoi Molotovin lausuneen, että he luottavat minuun ja että Kekkonen on minun oppilaani (niinkuin Stalin oli Leninin oppilas) ja he luottavat myös Kekkoseen. Samoin olivat Vyšinski ja Mikojan puhuneet minusta hyvää ja lähettäneet terveisiä. (Vyšinski oli lentokentällä kysynyt, tokko minä muistan häntä. Kekkonen oli vastannut, että kyllä muistan.)»

Tyytyväinen Paasikivi totesi uutiset hyviksi, koska ne ilmaisivat suhteiden olevan kunnossa tavalla, joka osoitti, ettei Neuvostoliiton taholta ollut mitään pahaa odotettavissa. ⁷⁸

Presidentinvirkaan tähtäävä Kekkonen joutui politiikassaan ottamaan huomioon myös sen, että Stalinin kuoleman jälkeisessä tilanteessa Kremlin suhtautuminen sosiaalidemokraatteihin lientyi. Etenkin keväästä 1954 alkaen neuvostodiplomaatit ja KGB:n poliittisen tiedustelun edustajat alkoivat osoittaa silmiinpistävää kiinnostusta SDP:n tilanteeseen. Mielenkiinto ei jäänyt yksipuoliseksi, sillä myös SDP:n johdossa monet oivalsivat suorien suhteiden Moskovaan ohi Kekkosen ja kommunistien helpottavan edessä olevia ponnisteluja.

Huhtikuussa 1954 eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm tiedusteli Lebedeviltä mahdollisuuksia parlamenttivaltuuskunnan vierailuun Neuvostoliitossa, »ja vaikutti muutenkin yhteistyöhön halukkaalta». Matka toteutuikin aikanaan. Jo maaliskuussa 1954 SDP:n puheenjohtaja Skog ilmaisi Kotoville avoimesti puolueessaan vallitsevan köydenvedon korostaen maalaisliiton ja SDP:n hallitusta ainoana käyttökelpoisena vaihtoehtona. Sitä tosin Skogin mukaan vastusti kokoomuksen kanssa yhteistyöhön pyrkivä Leskinen, mutta päätökset SDP:ssä tapahtuivat kollektiivisesti, ja siihen olisi puoluesihteerinkin taivuttava.

Väinö Leskinen puolestaan aktivoitui kesällä 1954 tietoisena Moskovan kauppaneuvottelujen ratkaisuvaiheen lähestymisestä. Pääkilpailija, ulkoministeri Kekkonen tulisi varmasti ottamaan niistä irti kaiken mahdollisen poliittisen hyödyn. Niinpä puoluesihteeri onnistui järjestämään itselleen kutsun Moskovaan muodollisesti Työväen Urheiluliiton asioissa mutta käytännössä poliittisia keskusteluja varten, joissa hän koetti koukata kilpailijansa ohi vasemmalta. Kekkosen harmiksi Leskinen ilmestyi isäntien kutsusta jopa runkosopimuksen allekirjoitustilaisuuteen Spiridonovkaan, mikä merkitsi ulkoministerille selvää »muistutusta kuolevaisuudesta».

Neuvostojohdon taholla Leskisen tunnusteluluontoisen vierailun ei kuitenkaan katsottu johtaneen mihinkään ratkaisevaan käänteeseen NKP:n ja SDP:n välisissä suhteissa, vaikka pääministeri Törngren myöhemmin Suomessa koettikin selittää Ženihoville matkaa myönteiseksi avaukseksi. Mustasukkaisena Kekkonen taas päinvastoin mainitsi KGB:n edustajalle Leskisen »tekopyhästi lupailleen Moskovassa muuttaa asennettaan». Todellisuudessa kysymys kuitenkin olisi hankalasti parannettavissa olevasta Neuvostoliiton vihollisesta. Myöhemmin Kekkonen tosin – nähden pääkilpailijan eduskunnan puhemiehessä – selitti Lebedeville Leskiseenkin voitavan luottaa enemmän kuin »kaksinaamaiseen Fagerholmiin». ⁷⁹ SDP:n johdon kieltäytyessä lunastamasta ailahtelevan puoluesihteerinsä lupauksia tämän matka jäi vaille reaalisia tuloksia.

Moskova havaitsi näissä oloissa parhaaksi odottaa ja katsoa. Vaikka Leskisen toimintaa olikin vielä liian uskallettua tulkita todelliseksi suunnanmuutokseksi, sen avulla voitiin kuitenkin edesauttaa SDP:ssä käynnissä ollutta hiljaista hajoamisprosessia levittämällä sopivia kanavia käyttäen huhua, jonka mukaan puoluesihteeri oli Moskovassa votkajuhlissa vannonut ystävyyttä ja antanut omin päinsä pitkälle meneviä lupauksia puolueensa uudesta asennoitumisesta Neuvostoliittoon. ⁸⁰ Samalla kampanja Leskisen »Canossan-matkasta» heikentäisi SDP:n suhteita amerikkalaisiin.

Puolan Helsingin-lähettilään 19.8.1954 tarjoamalle lounaalle osallistuivat »joidenkin itädiplomaattien» lisäksi ulkoministeri Kekkonen ja UM:n poliittisen osaston päällikkö Eero A. Wuori. Viimeksi mainittu kertoi sittemmin ruotsinmaalaiselle lähetystöneuvos Petersenille, joka raportoi edelleen Tukholmaan, keskustelun liikkuneen Suomen ja Neuvostoliiton välille nyttemmin muodostuneiden hyvien suhteiden ympärillä. Lähettiläs Lebedev luonnehti tällöin puhemies Fagerholmin ja ministeri Leskisen Moskovan-matkoja positiiviseen sävyyn lisäten kuitenkin näiden herrojen olevan siinä määrin uusia neuvostoystäviä, ettei heihin voitu luottaa.

»Tietenkään tämä sosiaalidemokraatteihin kohdistuva epäluottamus ei koske Teitä, herra Wuori, mutta me olemme paljon mieluummin tekemisissä vilpittömän porvarin (tähän liittyi kirjaimellinen kumarrus herra Kekkosta kohti) kuin näiden sosiaalidemokraattien kanssa. Ymmärrämme tietysti heidän yrittävän puolueensa intressissä parantaa suhteita itään, mutta kuten sanottu, me emme luota heihin – ainakaan vielä.» ⁸¹

Moskovassa saavutettu neuvottelutulos rauhoitti osaltaan myös presidentti Paasikiveä, joka luonnehti tilannetta päiväkirjaansa:

»Neuvostoliitto alkaa olla yhä enemmän tavallinen suurvalta, joka katselee asioita suurvallan poliittiselta kannalta. Heroinen aika on siellä jo ohi. Nyt on toinen sukupolvi. Se tahtoo saada nauttia saavutuksista. Tämä on tavallista vallankumouksissa… Suomen saaminen kommunistiseksi ei merkitsisi mitään Neuvostoliitolle. Se ei veisi kommunismia eteenpäin maailmassa. Saksa on siinä pääasia. Leninin sana: Jos Saksa tulee kommunistiseksi, niin silloin menee koko Eurooppa… Neuvostoliiton ei kannata ruveta sotaan Suomen vuoksi, vaikka se sota olisi sille pieni. Se merkitsisi sille prestigen tappiota.» ⁸²

Tavatessaan 10.9.1954 Lebedevin Kekkonen kertoi aikeestaan matkustaa lämmittämään pyjamantaskupuheensa vanhoja ideoita Osloon ja Kööpenhaminaan pyrkien siten vahvistamaan oppositiota Natoa vastaan. Kenties hän kävisi myös Lontoossa puhumassa Länsi-Saksan varustamisesta. Kuten Rentola on todennut, ulkoministeri esitti matkasuunnitelmistaan tahallisen silkoisen kuvan vahvistaakseen pohjoismaisia yhteyksiä ja Suomen puolueetonta asemaa. Sinänsä mielenkiintoisella tavalla Kekkonen viittasi myös mahdollisuuteen Suomen tulemisesta välittäjäksi Idän ja Lännen välillä, mikä todella merkitsi Suomen entistä aktiivisemman puolueettomuuspolitiikan syntysanoja.⁸³ Liikkuma-alan voittaminen Lännessä edellytti kuitenkin sitä, että Moskova luottaisi Suomen hyviin aikeisiin.

Kremlissä tyytyväisyys ei rajoittunut ainoastaan ulkoministeriin, vaan se ulottui myös vanhaan presidenttiin. Vielä viisi vuotta aikaisemmin hänet oli Moskovassa leimattu neuvostovastaiseksi Wall Streetin suosiota tavoittelevaksi konjunktuuripoliitikoksi. Nyt oli Stalin kuollut ja hänen seuraajansa tavoittelemassa yhteistyölinjaa Lännen kanssa. Tämä koski myös Suomea, jonka kohdalla haluttiin hyvitellä Paasikiveä häneen aikaisemmin suunnattujen syytösten vuoksi. Vastakkainasettelun tilalle haluttiin nostaa rinnakkaiselo. Edellä mainitussa 10.9.1954 käydyssä keskustelussa Lebedev saamansa tehtävän mukaisesti pyysi Kekkosta tiedustelemaan Paasikiveltä, suostuisiko hän ottamaan vastaan Leninin kunniamerkin. Asiasta kuultuaan huomionosoituksen kohde katsoi, ettei hän voinut siitä kieltäytyä otettuaan vastaan monien muiden maiden kunniamerkkejä. Kyseessä täytyi kuitenkin olla Neuvostoliiton korkein kunniamerkki. Sitä paitsi hanke oli maan kannalta edullinen osoittaessaan Moskovassa arvostettavan »Paasikiven Iinjaa».

Päätös julkistettiin välirauhansopimuksen kymmenvuotispäivän aattona 18.9.1954. Suomen suurlähetystössä, Moskovassa pidetyillä juhlapäivällisillä Paasikiven ansioita ylisti A. A. Gromyko, sama henkilö, jonka allekirjoittama nootti muutamaa vuotta aikaisemmin oli uhannut presidentin uudelleenvalintaa. Paasikiveä raivostuttaneella tavalla SKP:n Työkansan Sanomat julkisti tapahtuman mainitsemalla jo neljän suomalaisen saaneen aikaisemmin Leninin kunniamerkin. Nämä henkilöt olivat O. W. Kuusinen, Terijoen hallituksen puolustusministeri Akseli Anttila sekä talvisodan jälkeen Suomen vankiloista vapautuneet Toivo Antikainen ja Adolf Taimi.

Tieto Paasikiven »edeltäjistä» luonnollisesti ilahdutti suuresti hänen vastustajiaan. Niinpä Lebedev kutsui 8.10.1954 puheilleen Hertta Kuusisen ja Ville Pessin, jotka saivat kuulla kunniansa Työkansan Sanomien Leninin kunniamerkkiä koskeneesta »kerrassaan sopimattomasta kirjoittelusta». Varmaankin näin pääsi käymään puoluejohdon tietämättä? »Ystävät» myönsivät toimituksen karkean virheen. Kunniamerkin luovutti presidentille 18.11.1954 Helsinkiin saapunut A. P. Volkovin johtama Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön valtuuskunta.⁸⁴

Moskovan kauppa- ja kommunikeaneuvottelujen päätyttyä sekä huomion kohdistuessa taas kotoiseen sisäpolitiikkaan Törngrenin hallituksen vaikeudet lisääntyivät. Ministerit alkoivat ärsyyntyä siitä, että »mitään ei tapahtunut». Johdonmukaisen talouspoliittisen ohjelman puuttuessa pääministerin »tasapainotaiteilu» asettumalla hallituksen jatkuvissa äänestyksissä vuoroin sosiaalidemokraattien, vuoroin maalaisliiton kannalle nostatti kasvavaa kritiikkiä »suurten» talousongelmien pysyessä avoimina. Indeksiautomaatin seurauksena saatiin syksyllä varautua suuriin inflaatiota ruokkiviin palkankorotuksiin, ja hintojen nousu viittasi uusiin subventioihin maalaisliiton edellyttäessä puolestaan kompensaatioita tuottajille jne. Tilannetta ei parantanut pääministerin horjuvan terveyden aiheuttama voimien väheneminen.

Molemmat suuret puolueet eivät kaihtaneet käyttämästä hyväkseen tilaisuutta tinkiä itselleen pääministerin heikkoutta hyödyntäen yhä uusia etuja. Taustana häämöttivät vajaan puolentoista vuoden kuluttua (Paasikiven voimien pettäessä kenties jo aikaisemminkin) pidettävät presidentinvaalit. Urho Kekkosen avoimen halveksuva suhtautuminen pääministeriin herätti ajoittain kiusaantuneisuutta jopa hänen omissa puoluecovereissaan ja ministerikollegoissaan Johannes Virolaisessa ja V. J. Sukselaisessa, jotka pääministerin sihteerin Göran Stjernschantzin välityksellä ilmaisivat Törngrenille myötätuntonsa.⁸⁵

Kysymys ei Kekkosen asennoitumisen kohdalla silti ollut ainoastaan tai edes ensi sijassa persoonallisesta arroganssista. Kuten henkilökohtaisesti maltillisempaa linjaa suositellut Johannes Virolainen on tähdentänyt, Törngren tuli raivata tieltä, koska ilman pääministeriyttä Kekkosen mahdollisuudet tulevissa presidentinvaaleissa jäisivät huomattavasti heikommiksi. Jo loppukesällä 1954 puoluesihteeri Arvo Korsimo (tuskin Kekkosen tietämättä) tarjosi SDP:n järjestöpäällikölle Veikko Puskalalle »suurta kauppaa». Sen mukaan, »jos SDP tukee Kekkosta presidentiksi, niin Maalaisliitto ei pidä kiinni taloudellisista vaatimuksistaan».⁸⁶ Agraarien pitkään ajamasta K-ohjelmasta luopumisen syntysanat lausuttiin tässä.

Varsinainen kriisi puhkesi syksyllä MTK:n vaadittua maataloustuotteiden hintojen korottamista. SAK taas päinvastoin edellytti peruselintarvikkeiden hintojen laskemista niin, että indeksi palautuisi vuoden 1951 lokakuun tasalle. Vaihtoehtona esitettiin palkkojen indeksikorotusta. Pisteostoihin perustuvat pääministerin välitystarjoukset jäivät tehottomiksi, eikä tilannetta parantanut hänen lähtemisensä 22.9.1954 sairaslomalle Kööpenhaminaan, Skodsborgin parantolaan.

Norjan lähettiläälle Hans Olaville puhemies Fagerholm valitti Suomen politiikasta puuttuvaa määrätietoisuutta. Kysymys ei ollut vain pääministeristä, vaan myös vanha presidentti halusi välttää riitaa, mitä taas Kekkonen käytti hyväkseen. Tässä yhteydessä Olav muisteli äskeistä valtuuskirjeensä jättötilaisuutta, jolloin presidentti oli pysytellyt vanhoissa ajoissa kertoillen monia hyviä anekdootteja mm. Runebergista ja »meidän Björnsonistamme». Hiljaisena vieressä istunut ulkoministeri Kekkonen näytti vain rohkaisevan vanhaa herraa jatkamaan »muistoalbuminsa selaamista», mikä johti ajankohtaisiin asioihin palaamista toivovan lähettilään ajatukset Hindenburgiin.⁸⁷

Menetettyään uskonsa Törngreniin Emil Skog ja Penna Tervo olivat syyskuun lopulla Korsimon tarjouksen hyväksyen valmiita kääntymään Kekkosen puoleen. Skog luonnehtii tilannetta muistelmissaan:

»Esitin, että hän ryhtyisi pääministeriksi – tietenkin ehdolla, että viljelijäväen ja palkansaajien edut oikeudenmukaisesti ratkaistaan. Kekkonen vastasi myöntävästi ja sovimme, että uusi hallitus muodostetaan mahdollisimman pian.» ⁸⁸

Pääministerin palatessa Tanskasta 4.10.1954 hallitusneuvottelut olivat jo niin pitkällä, ettei paluutietä käytännössä enää ollut. Vaikka Törngrenin katkeruus – ei suinkaan aiheetta – ensi sijassa kohdistuikin Urho Kekkosen persoonaan, tulee silti muistaa kysymyksen olleen molempien suurten puolueiden yhteisestä sopimuksesta, johon pääministerin »linjattomuus» oli osaltaan tarjonnut aineksia.

Ruotsin lähettiläälle Engzellille Törngren purki 8.10.1954 sydäntään. Miten tahansa hän koettikin välittää, Kekkonen oli aina tekemässä vaikeuksia, kun taas puolueen varapuheenjohtaja Virolainen oli osoittanut huomattavasti suurempaa joustavuutta. Palattuaan Tanskasta ja kuultuaan maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien neuvotteluista pääministeri oli kertomansa mukaan suorasanaisesti moittinut tällä kertaa »hyvin pehmeästi» esiintynyttä ulkoministeriään juonittelijaksi (intrigmakare). Törngrenille poikkeuksellista jyrkkyyttä on vaikea näyttää toteen, vaikka Norjan lähettilään Hans Olavin korviin olikin kantautunut tieto ulkoministerin repliikistä: »Luulin Sinua, Ralf, lempeäksi mieheksi.» Toisaalta Kekkosen kannalta RKP:n tuki saattoi tulevissa presidentinvaaleissa hyvinkin olla tarpeen, mikä puolsi itsehillintää. Engzellille Törngren mainitsi pitäneensä aikaisemmin täysin mahdollisena Kekkosen äänestämistä, mutta nyt se ei kyllä missään tapauksessa tulisi enää kysymykseen. Presidenttiäkin Kekkosen menettely oli Törngrenin mukaan suututtanut. »Koska nämä poliitikot oppivat ajattelemaan kansallisesti?» ⁸⁹ Paasikiven päiväkirjassa repliikistä ei kuitenkaan näy merkkejä.

Viettäessään kesää Kultarannassa Paasikivi oli pitkälti jäänyt sivuun sisäpoliittisen tilanteen kehityksestä. Törngrenin vaikeudet näyttävät tulleen ensi kertaa vakavasti esille vasta Helsinkiin paluun jälkeen 5.10.1954 Fagerholmin kanssa käydyssä keskustelussa. Puhemiehen viitattua hallituksenkin piirissä tunnettuun halukkuuteen pääministerin vaihtamiseen presidentti ilmaisi selkeästi torjuvan kantansa. Taas kerran puhkeava hallituskriisi olisi ikävä, suorastaan mahdoton asia. Fagerholm, joka sosiaalidemokraattien orastavassa puolueriidassa tuolloin vielä oli lähellä Leskistä, valitti presidentinvirkaan tähtäävän Kekkosen pyrkyryyttä tärkeänä väliportaana pitämäänsä pääministeriyteen. »Kun olisi monarkia, ettei olisi tavan takaa presidenttikysymystä», huokaisi vanha sosiaalidemokraatti. Muinainen »kuninkaantekijä» Paasikivi luonnollisesti yhtyi tähän vaikka myönsikin keskustelun »merkityksettömäksi mietiskelyksi». Fagerholmia hän kuitenkin kehotti toimimaan hallituksen hajottamista vastaan.⁹⁰

Käytännön tuloksiin keskustelu ei johtanut. Samoin kaikuivat kuuroille korville presidentin suositukset Kekkoselle ja Törngrenille hallitussovun ylläpitämiseksi.⁹¹ Kyllästyneen pääministerin jättäessä 14.10.1954 kaikesta huolimatta kabinettinsa eronpyynnön maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien kaupankäynti oli vielä kesken. Näissä oloissa Paasikiven vuoron perään eri puolueiden edustajien kanssa läpikäymä ns. presidentinkierros osoittautui lähinnä muodollisuudeksi. Väinö Leskisen ja Tyyne Leivo-Larssonin ehdotettua hallituksen muodostajan tehtävään suurimman puolueen edustajaa Fagerholmia presidentti edellytti turhien ja kenties kohtalokkaidenkin epäonnistumisten välttämiseksi SDP:n ja Maalaisliiton sopivan ensin asioista keskenään. Päiväkirjaansa Paasikivi merkitsi:

»Minä: Me tulemme maailman silmissä naurunalaisiksi alituisten hallituspuliemme kanssa. Meidän asemassamme meillä ei olisi siihen varaa…

Leivo-Larsson: Kansa on sellaista.

Minä: Kansanedustajien pitäisi osata ja ymmärtää asioita paremmin kuin jokaisen Matin tai Mikon. Muuten me menemme turmioon.»⁹²

SDP:n ja Maalaisliiton välisiin keskusteluihin, joita SAK vauhditti Paasikiven Lapuan liikkeeseen vertaamalla yleislakkouhalla, presidentti ei puuttunut. Niinpä prosessin yksityiskohtaista kulkua, jota Suomi ja Hokkanen jo ovat perusteellisesti selvittäneet, ei tässä yhteydessä ryhdytä enää toistamaan.

Lopputuloksena oli Kekkosen nousu viidennen kerran pääministeriksi. Sosiaalidemokraattien vaatima hinta osoittautui kuitenkin äärimmäisen kovaksi. Sopimus, joka lähes täysin vastasi SAK:n vaatimuksia, merkitsi elinkustannusindeksin alenramistoimineen valtiolle lähes 40 miljardin markan kustannuserää menojen lisäyksinä ja tulojen vähennyksinä. Kekkosen ja Tervon kanssa käymässään neuvottelussa Skog asetti kysymyksen, mistä tarvittavat miljardit löydettäisiin. »Kun minä pyysin kahta miljardia puolustuslaitoksen asioiden kohentamiseen, niin te sanoitte, ettei rahaa löydy. Kekkonen ja Tervo katsoivat toisiaan, mutta eivät puhuneet mitään.» ⁹³ Kun Kekkosen edelliset hallitukset (ennen muuta kolmas ja neljäs) olivat määrätietoisesti pyrkineet viemään läpi säästötoimenpiteitä valtiontalouden tasapainottamiseksi, menojen supistamiseksi ja verojen alentamiseksi, epäonnistumisesta johtopäätöksensä tehnyt ja presidentinlinnaan kovallakin hinnalla pyrkivä realisti käänsi nyt kurssinsa päinvastaiseen suuntaan hyväksymällä lähes kauttaaltaan SDP/SAK:n vaatimukset.

Subventioiden määrään nähden pääministerin paikka katsottiin jopa Kekkosen omassa puolueessa laajalti liian vähäiseksi korvaukseksi. Maalaisliiton eduskuntaryhmässä sopimus meni läpi vain yhden äänen enemmistöllä. Pahimmiksi vastustajiksi ennakoidut Viljami Kalliokoski ja Veikko Vennamo saatiin hiljaisiksi lupaamalla kummallekin ministerinpaikka uudessa hallituksessa. Puolentoista vuoden kiritaival kohti Urho Kekkosen »yhden voittoäänen presidenttiyttä» sai näin lähtölaukauksensa yhden äänen voitolla omassa eduskuntaryhmässä. ⁹⁴

SDP:n puoluetoimikunnassa asevelisosialisti Penna Tervo myönsi avoimesti, että yritys Kekkosen ja maalaisliiton murskaamiseksi oli epäonnistunut. Tämä tosiasia tuli tunnustaa, ja se täytyi ottaa huomioon myös tulevaisuutta suunniteltaessa. Saman kannan omaksui Tampereen asevelisosialistien ykkösmies Erkki Lindfors, johon Kekkonen näihin aikoihin solmi suhteet. Puoluetoimikunta hyväksyi maalaisliiton kanssa tehdyn sopimuksen yksimielisesti. SDP:n asettumista Kekkosen kannalle helpotti maalaisliiton alistuminen maksumiehen rooliin. Eduskuntaryhmässä kuusi jäsentä – niiden joukossa Leskinen – pysyi vastustavalla kannalla, tosin enemmän tulevan hallituksen henkilökokoonpanoon kuin itse sopimukseen nähden. Lopputulos merkitsi ankaraa tappiota Leskisen ja Tannerin suunnalle sekä vastaavasti voittoa Skogille, Tervolle ja ammattiyhdistyssiivelle. Kekkosen karkottamisesta »takaisin Kampinkadulle» ei kannattanut enää puhua.⁹⁵

Kappaleen sivut: 1 2 3 4