TOINEN PRESIDENTTIKAUSI

Paasikivi, presidentinvaalit ja Porkkala 1954-1956

Lokakuun 20. päivänä 1954 astui virkaansa Urho Kekkosen viides hallitus, joka aikanaan osoittautui lajissaan viimeiseksi sen pääministerin tultua helmikuussa 1956 valituksi tasavallan presidentiksi. Maalaisliiton ja SDP:n keskinäisen sopimuksen nojalla hallitus muodostettiin puhdastyyliseksi »kahden suuren» ministeristöksi. Sosiaalidemokraatit saivat seitsemän salkkua ja agraarit kuusi, minkä lisäksi oikeusministeriön otti johtoonsa ammattiministerinä Helsingin kunnallispormestari Weio Henriksson.

Kokoonpanoltaan hallitus säilyi pitkälti ennallaan sisäministeri Väinö Leskisen, puolustusministeri Emil Skogin, maatalousministeri Viljami Kalliokosken ja kulkulaitosministeri Martti Miettusen jatkaessa entisissä tehtävissään. Vastikään kansaneläkelaitoksen pääjohtajaksi nimitetty V. J. Sukselainen jäi nyt pois ja hänen tilalleen valtiovarainministeriksi tuli SDP:n Penna Tervo sekä toiseksi Veikko Vennamo. Johannes Virolainen luovutti opetusministerin salkkunsa Kerttu Saalastille ryhtyen ulkoministeriksi, kun taas kolmen sosiaaliministerin paikat täyttivät SDP:n Onni Peltonen, Tyyne Leivo-Larsson ja Hannes Tiainen. Kauppa- ja teollisuusministeriön otti johtoonsa saman puolueen Aarre Simonen.

Hallituksen henkilökokoonpanoon vanha presidentti ei puuttunut lainkaan vaikka huomauttikin Kekkoselle Veikko Vennamoon kohdistuvista epäilyksistään. Pääministeri torjui ne viittaamalla valtiovarainministeriehdokkaansa »kehityskykyisyyteen». Kekkosen pyytäessä uudeksi ulkoministeriksi Virolaista tämä koetti aluksi estellä vetoamalla kokemattomuuteensa ja jopa raittiuteensa. Toisaalta hän tulkitsi lopulta hyväksymänsä tarjouksen suureksi luottamuksenosoitukseksi. Enemmän oli kuitenkin kysymys siitä, että Kekkonen sosiaalidemokraattien ärsyttämistä varoen ei nyt tahtonut kolmannen hallituksensa tavoin ottaa suoraan haltuunsa ko. ministerinsalkkua oman tehtävänsä ohella. Sen sijaan hän saattoi lähes yhtä täydellisesti pitää ulkopolitiikan ohjakset käsissään sijoittamalla ministeriön johtoon nuoren puoluetoverinsa, jonka taholta ei tarvinnut odottaa liian itsenäisiä otteita.¹

Ehdittyään toimia vasta vajaan kuukauden uusi kabinetti joutui jo hankalan kansainvälisen ongelman eteen. Syksyllä 1954 länsivallat pääsivät yksimielisyyteen ns. Pariisin akordista, johon kuului Länsi-Saksan itsenäisyyden tunnustaminen. Lisäksi uusi valtio aseistettaisiin Naton puitteissa jäsenmaana, vaikka sen puolustuslaitos toistaiseksi alistettaisiinkin liittoutuneiden sodanjohdolle. Suunnitelma luonnollisesti vain vahvisti Moskovan vastahankkeita Euroopan kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän luomiseksi. Marraskuun 13. päivänä 1954 neuvostohallitus kääntyi nootilla eri valtioiden puoleen tällaista turvallisuusjärjestelmää valmistelevan konferenssin koollekutsumiseksi.

Kaksi vuorokautta myöhemmin Helsinkiin saapunut nootti merkitsi suomalaisille ikävää yllätystä nostaessaan taas esiin saman ongelman, jonka kanssa oli painiskeltu jo edellisenä kesänä kommunikeakiistan yhteydessä. Yhtäältä ei haluttu osallistua konferenssiin, jonka osanottajat odotetusti olivat Itä-Euroopan satelliittimaita, mutta toisaalta kutsun jyrkkä hylkääminen tuottaisi ongelmia Suomen ja Neuvostoliiton suhteille. Presidentin johdolla ryhdyttiin kiireimmän kaupalla laatimaan vastausta, jotta ehdittäisiin toimittaa se perille ennen länsivaltojen arvattavasti kielteisten kannanottojen jättämistä neuvostohallitukselle. Näin korostettaisiin Suomen päätöksen riippumattomuutta muista ja torjuttaisiin ennakolta syytökset pelkästä Nato-maiden esimerkin seurailusta. Monivaiheisten neuvottelujen jälkeen lähinnä Paasikiven ja Kekkosen muotoilema vastaus luovutettiin Moskovassa jo 18.11.1954 – siis vain kolmen vuorokauden kuluttua nootin vastaanottamisesta:

»Suomen hallitus tervehtii tyydytyksellä jokaista aloitetta ja toimenpidettä kansainvälisen rauhan lujittamiseksi. Se suhtautuu tämän takia myönteisesti Neuvostoliiton hallituksen ehdottaman konferenssin koollekutsumiseen.

Suomen hallitus on valmis myönteisessä mielessä harkitsemaan Neuvostoliiton nootissa esitettyä ehdotusta, että rauhan turvaaminen Euroopassa olisi, sopusoinnussa Yhdistyneet Kansakunnat -järjestön päämäärien ja periaatteiden kanssa, toteutettava yleiseurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän luomisella, joka olisi rakennettu sille pohjalle, että siihen osallistuisivat kaikki valtiot, niin suuret kuin pienet, niiden yhteiskunnallisesta tai valtiollisesta järjestelmästä riippumatta. Näiden näkökohtien mukaisesti Suomen hallitus ilmoittaa olevansa valmis osallistumaan edellisessä kohdassa mainitulla pohjalla pidettävään, kokouskutsun saaneiden valtioiden yhteiseen konferenssiin.»

Lännen reaktioita varoen sosiaalidemokraatit vaativat Euroopan sijasta puhuttavan koko maailmaa koskevasta turvallisuusjärjestelmästä. Lisäksi oli vielä selvemmin ilmaistava suomalaisten tulevan mukaan vain sillä edellytyksellä, että kaikki kutsun saaneet maat osallistuisivat konferenssiin.

Vastauksen valmisteluvaiheessa Kekkosen tukema Paasikivi, joka konsultoi myös Sventoa, piti kuitenkin kiinni omasta kannastaan. Naapurisuurvallan loukkaaminen torjumalla sen neuvottelukutsu ei käynyt päinsä, vaikka asiantuntemukseltaan rajoittunut kotimaan yleinen mielipide tällaista ratkaisua kannattaisikin. »Suurvalta on arka kunniastaan», presidentti toisteli. Lännestä taas Suomi ei tosipaikan tullen saisi muuta kuin sympatiaa. Oli turha kuvitella fraasien riittävän »Venäjän miljoona-armeijoiden» lyömiseen. Eero A. Wuoren mielestä Suomi konferenssista kieltäytyessään saattoi joutua kahdenkeskisiin neuvotteluihin Moskovan kanssa YYA-sopimuksen pohjalta, mikä ei suinkaan avannut suotuisia näköaloja.

Paasikiven kasvava varovaisuus, jota Sventon ja Wuoren kannanotot ovat todennäköisesti lisänneet, näkyi myös siinä, että hän edellisen kesän menettelystä poiketen oli nyt valmis mainitsemaan vastauksessa yleiseurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän, vaikka Suomen mukaantulo sitä valmistelevaan konferenssiin jäikin edelleen riippumaan osanottajamäärän kattavuudesta. Kokonaan hän ei halunnut etukäteen sulkea pois osallistumista »vajaalukuiseenkaan» kokoukseen, koska siellä voitaisiin YYA-sopimukseen vedoten kieltäytyä allekirjoittamasta konferenssin päätöksiä. Tätä ei Kekkonenkaan hallituksen ratkaisevassa istunnossa vastustanut. Toisaalta pääministerin ollessa valmis »yhtymään» nootissa esitettyyn käsitykseen yleiseurooppalaisesta turvallisuusjärjestelmästä presidentti ulkoministeri Virolaisen tukemana katsoi voivansa ainoastaan »harkita sitä myönteisessä mielessä». Tarkasti hiottu sanamuoto jätti toistaiseksi mahdollisuudet auki.

Väinö Leskisen ehdotettua asian alistamista vielä eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan käsittelyyn erollaan uhannut presidentti ilmoitti vastauksen lähtevän Moskovaan jo hyväksytyksi tulleessa muodossaan »sanokoon eduskunnan ulkoasiainvaliokunta mitä tahansa». Leskisen jäätyä yksin ehdotuksineen hallitus alistui presidentin tahtoon sosiaalidemokraattien tyytyessä valtioneuvoston ratkaisevassa istunnossa vain merkityttämään eriävän mielipiteensä pöytäkirjaan.

Vielä virallisen vastauksen lähdettyä Moskovaan RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja John Österholm saapui Linnaan valittamaan tapahtuneesta ratkaisusta, jonka yhteydessä eduskunnan ulkoasiainvaliokunta oli sivuutettu. Tasapainon säilyttämiseksi Suomen tulisi nyt liittyä Pohjoismaiden neuvostoon; olihan kyseessä maan oma asia. Presidentin vastaus ei jättänyt tulkinnanvaraa: »Oma asia, tietysti Suomen oma asia. Olisihan se Suomen asia sekin, jos aloittaisimme sodan Neuvostoliittoa vastaan.»²

Kaikesta huolimatta »Suomen taitavan vastauksen» herättämät reaktiot Lännen lehdistössä osoittautuivat Neuvostoliittoa varovan Kekkosen mielestä siinä määrin »sympaattisiksi», että Helsingissä oli syytä huolestua. UM:n kansliapäällikköR. R. Seppälä olikin pyytänyt USA:n asiainhoitajaa vaikuttamaan siihen suuntaan, ettei enempiä julkisia suosionosoituksia Atlantin takaa enää tulisi. Itänaapurin lehdet puolestaan tyytyivät painattamaan Helsingin vastauksen ilman kommentteja. Suomi jäi näin yhdessä Länsi-Euroopan maiden kanssa sivuun, ja Neuvostoliitto piti konferenssin yhdessä satelliittiensa kanssa Moskovassa 29.11.-2.12.1954. Helsingin edustajien poissaolo kuitattiin siellä vaitiololla.³

Vaikka suomalaiset eivät noudattaneetkaan KGB:n edustajan Kotovin vihjettä edes huomioitsijan lähettämisestä Moskovan konferenssiin, he saattoivat pian havaita, ettei Kreml asennoitunut mitenkään jyrkällä tavalla tilanteeseen. Pikemminkin päinvastoin. Jo 27.11.1954 Helsinkiin saapui pääministeri Kekkosen aikaisempaa kutsua noudattaen varapääministeri ja keskuskomitean puhemiehistön jäsen A. I. Mikojan. Matkan ulkonaisena aiheena oli osallistuminen Wärtsilän telakalla Neuvostoliittoa varten rakennettujen jäänmurtajien »Kapitan Voronovin» ja »Kapitan Belousovin» vesillelasku- ja lipunnostotilaisuuteen. Isännät saattoivat tällöin kuitenkin panna merkille aivan uudella avoimuudella esiintyneen vieraan halunneen laajentaa taloussuhteita ja asioida suoraan »kapitalistien» kanssa. Jo aikaisemmin neuvostoliittolaiset olivat ryhtyneet karsimaan sodan jälkeen saamiensa saksalaisyritysten rönsyjä ja edistämään välittömiä kaupallisia yhteyksiä, mikä vähensi heidän tiukasti kontrolloimiensa mutta tehottomien välikäsien merkitystä.

Tuomisinaan Moskovasta Mikojanilla oli tieto neuvostohallituksen päätöksestä myöntää suomalaisille näiden edellisenä kesänä pyytämä uusi kultalaina. Vierailun jälkeen suurlähettiläs Lebedev joutui hankalaan tilanteeseen hänen tsekkiläisen virkaveljensä kysellessä korviinsa tulleesta Mikojanin illallispuheesta, jonka yhteydessä tämä oli kohottanut maljan »edistykselliselle kapitalisti Wahlforssille; valmistakoon hän yhä lisää laivoja Neuvostoliitolle». Lebedev koetti vakuuttaa kollegaansa selittämällä lausunnon vitsiksi, joka ei sisältänyt teoriaa asioiden tilasta. Onnekseen tsekkidiplomaatti ei ollut paikalla Wärtsilän Turun telakalla, jonka henkilökunnalle pitämässään puheessa Mikojan julisti, ettei hän tahtoisi olla Wahlforssin yrityksissä kommunistisena agitaattorina, »koska näyttää olevan niin kovin vaikeata löytää mitään epäedullista sanottavaa niiden pääjohtajasta». Kuten Rentola toteaa, lakkoherkän työmaan kommunisteille sanat olivat myrkkyä.⁴

Puolustusministeri Skogille ja puolustusvoimain komentaja Heiskaselle Mikojan toi neuvostoliittolaisen virkaveljen marsalkka Bulganinin lähettämän vierailukutsun, joka tosin jäi toistaiseksi hautumaan johtamatta käytännön tuloksiin. Varovaisen Paasikiven jarrutellessa hanke ei ehtinyt toteutua hänen presidenttikautenaan. Mikojanin osoittama pyrkimys sotilaalliseen lähentämiseen palautti Paasikiven mieleen opiskeluajoilta periytyvän muiston, josta hän kertoi mm. Kekkoselle. Vanhan ylioppilastalon vahtimestari, Turkin sodan kaartilainen Kopola oli tuolloin pohdiskellut, miten pitäisi toimia sodan sattuessa:

»Me emme saa asettua ryssiä vastaan, ollaan niiden puolella, sillä jos sattuisi, että ne voittaa, olisi meidän oltava aivan muina miehinä. Mutta ei ne voita. Ja silloin on lopussa Suomen otettava osaa. Se on vain vaikea arvata, milloin on alettava. Se vaatii valtiomiestaitoa. Mutta kyllä Yrjö-Koskinen sen asian hoitaa.»

Tieteellistä yhteistyötä tuli niinikään Mikojanin mukaan pitää tärkeänä. Kuten Kekkosen luottomies Kustaa Vilkuna jo oli todennut KGB:n edustajalle Bakeille, Suomi-Neuvostoliitto-Seura ei ollut tällä alalla menestynyt. Niinpä se voitaisiin Mikojanin mielestä syrjäyttää ja ottaa kumppaniksi Suomen valtio. Tämä kiinnosti vierailun isäntiä aivan eri tavalla kuin sotilassektori, ja asiaankuuluvien valmistelujen jälkeen voitiin Suomen ja Neuvostoliiton välinen tieteellis-tekninen yhteistoimintasopimus allekirjoittaa elokuussa 1955. Sen yksityiskohtiin ei Paasikivi enää jaksanut puuttua.

Rentolan toteamalla tavalla Mikojanin ideana oli siten läheinen yhteistyö tärkeillä aloilla: talous – sotilaat – tiede niitä tosiasiassa johtavien suomalaistahojen kanssa. Yhteyksiä ei enää ollut pakko kanavoida Neuvostoliiton kontrolloimille väylille.⁵

Paasikiven osuus rajoittui hänen Mikojanin kanssa 27.11.1954 käymäänsä puolisen tuntia kestäneeseen keskusteluun, joka valtaosaltaan koostui puolin ja toisin esitetyistä kohteliaisuuksista. Tilaisuuden kirjurina toimineen Kustaa Loikkasen laatiman muistion mukaan:

»Tasavallan Presidentti, joka keskustelun kuluessa oli usein maininnut Stalinista, kertoi viimeksi mainitun kerran sanoneen hänelle, että Suomi ja Neuvostoliitto eivät voi mitään maantieteelliselle sijainnilleen. Se on vain todettava ja hyväksyttävä ja kansojemme on sen mukaisesti vain pyrittävä elämään rauhassa keskenään.

Mikojan yhtyen tähän lisäsi omasta puolestaan, että Stalin, jonka monikymmenvuotinen ystävä ja työtoveri hän oli (julkinen destalinisointiprosessi ei ollut vielä alkanut – T.P.), piti suuresti Tasavallan Presidentistä ja kunnioitti häntä. Tasavallan Presidentillä henkilökohtaisesti on mitä suurin ansio siinä, että asiat Suomen kohdalla ovat menneet niin onnellisesti. Presidentti osasi oikein lähestyä Neuvostoliiton johtajia ja voitti heidän luottamuksensa. Kaikkein kriitillisimpinä hetkinä hän sai tilanteet onnellisesti selvitetyksi. En puhu nyt kohteliaisuuksia, joita protokolla määrää esittämään Presidentille, vaan vilpittömästi sitä, mitä me Neuvostoliitossa sisimmässämme tunnemme.

Tasavallan Presidentin kiitettyä näistä ystävällisistä sanoista Mikojan lisäsi, että Stalin ei ole enää elossa, mutta hänen oppilaansa ja työtoverinsa johtavat nyt Neuvostoliittoa ja he myös tuntevat Tasavallan Presidentin vilpittömänä Neuvostoliiton ja Suomen välisen ystävyyden toteuttajana. Väärinkäsitykset ja ristiriidat maittemme välillä, jatkoi hän, on nyt sivuutettu, eikä niillä saisi olla enää sijaa. Miekat älköön enää koskaan iskekö toisiinsa (Mikojan iski tässä kuvaannollisesti käsivartensa ristiin), vaan olkoon meidän välillämme ikuisesti rauha. Sitä vaatii niin Suomen kuin Neuvostoliitonkin etu. Neuvostoliitto ei tahdo Suomelta muuta kuin sitä, ettei se asetu Neuvostoliittoa vastaan. Suomen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen järjestelmään Neuvostoliitto ei tule koskaan puuttumaan. Se on Suomen oma sisäinen asia.

Mikojan lausui myös ilonsa siitä, että pääministeri Kekkonen on Tasavallan Presidentin noudattaman ystävyyspolitiikan uskollinen ja johdonmukainen toteuttaja.»⁶

Pantakoon merkille, että Neuvostoliitolle ajankohtaisesta Euroopan kollektiivisesta turvallisuuskysymyksestä vieras ei puhunut mitään. Ennen Mikojanin lähtöä kotimatkalle suurlähettiläs Lebedev jätti suomalaisten tarkastettavaksi kommunikealuonnoksen, jonka poliittisesti tärkeintä loppuosaa Paasikivi ei alkuunkaan hyväksynyt, koska siinä taas haluttiin kietoa toinen osapuoli kannattamaan Neuvostoliiton ajankohtaista politiikkaa. Mieluiten presidentti olisi »vetänyt henkselit» koko kappaleen yli, mutta se taas olisi merkinnyt Mikojanin vierailua hallinneen hyvän ilmapiirin turmelemista. Niinpä Paasikivi vesitti Lebedevin tekstin muutamaksi yleisluontoiseksi fraasiksi poistamalla siitä huolellisesti mm. viittaukset nousevaan saksalaiseen militarismiin ja tätä edistävän politiikan vaarallisuuteen. Kekkonen hyväksyi presidentin tekstin, jolle myös hallituksen ulkoasiainvaliokunta antoi pienin tarkistuksin siunauksensa. Neuvostoliittolaisillakaan ei ollut periaatteellista huomautettavaa.⁷

Mikojanin kauniit sanat eivät kuitenkaan riittäneet häivyttämään Paasikiven epäilyksiä. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän ilmaisi Kekkoselle tyytyväisyytensä Ruotsin päätökseen korottaa puolustusmäärärahojaan. Presidentin mielestä ratkaisu hyödyttäisi myös Suomea.

»Puolustusasia meillä on vaikea. Me tulemme pitämään sopimuksemme ja jos saamme rauhassa jatkaa, niin hyvä on. Mutta meidän tulee ottaa se huomioon, että jos venäläiset eivät pidä sopimuksia, vaan ryhtyvät meitä vastaan väkivaltatoimiin, niin meidän täytyy menetellä toisin kuin tsekit, puolalaiset ym. ja sen täytyy olla venäläisille selvä. Mutta me tulemme tunnontarkasti pitämään sopimukset ja ylläpitä­mään hyviä välejä Venäjän kanssa. Se on meille hyvä ja se on myös Venäjälle hyvä. Mutta jos ne ovat niin kuin muhamettilaiset, että kaikkien pitää tulla islamin uskoon, niin sitä me emme hyväksy. Vaikea on se, että emme voi luottaa, että venäläiset pitävät sopimukset, vaan rikkovat ne.»

Jälleen kerran Kekkonen sai testamentinomaisesti kuulla, kuinka »teidän nuorempaan sukupolveen kuuluvien» täytyi avoimesti ja perinpohjaisesti harkita mainittuja kysymyksiä ja erityisesti Suomen puolustusasiaa unohtamatta maailmaa hallitsevaa valta- ja voimapolitiikkaa.

Presidentin luona armeijan virkanimityksiä esittelemässä käyneille puolustusministeri Skogille ja kenraali Heiskaselle vanha herra niinikään tähdensi kykyä täyttää tehtyjen sopimusten mukaiset velvollisuudet. Näin lisättäisiin vastaavasti mahdollisuuksia pitää asioiden johto omissa käsissä ja välttää vieraiden joukkojen tuloa tänne. »Sitä paitsi täytyy kaikilla olla se käsitys, että me emme tule ilman muuta alistumaan ja luopumaan vapaudestamme niin kuin tsekit, puolalaiset, unkarilaiset, romanialaiset ym.»⁸

Skogin kanssa presidentti keskusteli myös Reserviupseeriliiton Vanhalla ylioppilastalolla järjestämästä maanpuolustusjuhlasta, jossa professori Arvi Korhonen oli pitänyt esitelmän. Paasikiven mielestä hänen Ylioppilaslehdestä lukemansa Korhosen esitys »sotilaallisesta ryhjiöteoriasta» oli ollut »vähän doktrinäärinen», mutta ei niinkään paha. Toisaalta presidenttiä oli miellyttänyt esitelmöitsijän Suomen 1930-luvun ulkopolitiikkaan kohdistama kritiikki. Skog puolestaan tiesi kertoa Väinö Tannerin paheksuneen sitä, että Suomen Sosialidemokraatti oli pidättynyt raportoimasta lukijoilleen ko. juhlasta. Muuten Tanner oli maininnut Skogille katuvansa 1930-luvulla soveltamaansa »puolustusnihilististä» linjaa.

Ajankohtaiseen tilanteeseen palaten presidentti ilmaisi puolustusministerille huolestuneisuutensa kansainvälisen kehityksen suunnasta. Tähän oli mm. vaikuttanut vastikään tapahtunut, suhteellisen maltillista linjaa ajaneen G. M. Malenkovin nöyryyttävä ero NL:n ministerineuvoston puheenjohtajan virasta. Suursodan syttymisen mahdollisuutta ei voitu sulkea pois ajatuksista.⁹

Linnan itsenäisyyspäivävastaanotolla 6.12.1954 tapaamalleen suurlähettiläs Engzellille Paasikivi mainitsi, ettei hän ollut tahtonut uskoa kolmanteen maailmansotaan, mutta nyttemmin täytyi alkaa siihenkin varautua. Kukaties Saksa taas kerran antaisi aiheen (anledning) maailmansotaan? Toivottavasti näin ei kuitenkaan kävisi sinä lyhyenä aikana, joka hänen presidenttikaudestaan oli enää jäljellä. Paasikivi ei siis välttämättä edellyttänyt Saksan itsensä sytyttävän uutta maailmanpaloa, vaan kysymykseen saattoivat myös tulla suurvaltojen tuota maata koskevat erimielisyydet. »Presidentti, joka viime kuussa täytti 84 vuotta, oli hyvällä tuulella, mutta juhlan loppupuolella hän vaikutti epätavallisen väsyneeltä.»¹⁰

Lontoosta Ruotsin suurlähettiläs Gunnar Hägglöf raportoi UD:lle asemamaassaan pelättävän Suomen joutumista hitaan solutuksen uhriksi. Vaikka kehitys tapahtuisikin näennäisesti viattoman lähentymisen muodoin poliittisella, taloudellisella, sosiaalisella ja kulttuurin alalla, se pitkällä aikavälillä saattoi johtaa tietynlaiseen tukehtumiskuolemaan. Tämä ei välttämättä edellyttänyt NL:n taholta mitään pitkän tähtäyksen suunnitelmaa, vaan suurvalta vaikuttaisi omalla painollaan. Erityisesti Lontoossa kyseltiin, oliko pääministeri Kekkonen selvillä menettelyynsä liittyvistä riskeistä ja siitä, missä raja kulki.¹¹

Ottaessaan vastaan uudelle virkapaikalleen Lontooseen lähtevän suurlähettiläs Tuomiojan Paasikivi viittasi terrorin kasvavaan merkitykseen, joka oli kehittynyt maailmalla paljon suuremmaksi kuin mitä esimerkiksi sortovuosien passiivisen vastarinnan kannattajat olivat kotimaassa aikanaan edellyttäneet. Siksi suomalaisten diplomaattien tulisi mahdollisuuksien mukaan hankkia tietoja mm. Baltiasta, Tsekkoslovakiasta ja Puolasta, joissa vastarinta oli terrorin avulla kukistettu ja kansat täysin alistuneet kommunistien valtaan.

»Lopuksi lausuin, että näitä asioita, Suomen itsenäisyyden turvaamista, minä ajattelen aamusta iltaan asti, sillä ne ovat elinkysymyksiä, joista kaikki riippuu. Niitä ei Suomessa yleensä ajatella.

Tuomioja sanoi, että ei hän luule, että Suomessa kukaan niitä ajattelee.»¹²

Uusi suurlähettiläs tuskin liioitteli kovinkaan paljon kansalaisten ensisijaisen huomion kiinnittyessä jatkuvasti »pieniin» sisäpoliittisiin kysymyksiin. Jo joulukuussa 1954 Kekkosen vajaan parin kuukauden ikäinen hallitus oli jälleen kaatumaisillaan.

Oppositioon jäätyään porvaripuolueet kokoomus, Suomen kansanpuolue ja RKP tiivistivät rintamaansa pitämällä valtuuskuntiensa yhteisiä kokouksia, joissa pohdittiin hallituksenvastaisia toimenpiteitä. Taktiikaksi valittiin estää voimassa olleen valtalain jatkaminen. Kiireelliseksi julistamisen edellyttämään 5/6:n enemmistöön eivät punamultahallituksen rahkeet riittäisi. Taustana oli kolmen porvaripuolueen tyytymättömyys jo aikansa eläneeksi katsomaansa säännöstelytalouteen ja siihen kuuluvien subventioiden määrään. Samalla haluttiin päästä irti Kekkosesta ja korvata hänen kabinettinsa parhaassa tapauksessa sosiaalidemokraattien ja kolmen porvaripuolueen yhteisellä »työmarkkinahallituksella». SDP:n kieltäytyessä lähtemästä mukaan tyydyttäisiin Sakari Tuomiojan johtamaan porvarilliseen vähemmistöhallitukseen.

Sovittuaan kabinettinsa jäsenten sekä maalaisliiton ja SDP:n parlamenttiryhmien kanssa Kekkonen totesi eduskuntapuheessaan valtalain kaatumisen merkitsevän »kaiken» lakkaamista. Käytännössä tämä tarkoitti vuokrasäännöstelyn, ulkomaankaupan säännöstelyn, indeksiautomaatille rakentuvan hinta- ja palkkasäännöstelyn sekä maatalouden hinta- ym. säännöstelyn purkautumista. Siksi pääministeri teki asiasta luottamuskysymyksen, missä yhteydessä hän antoi selvästi ymmärtää, ettei kumpikaan hallituspuolue tulisi osallistumaan uuteen ministeristöön, jos kabinetti nyt kaadettaisiin. Maalaisliiton ja SDP:n ryhmien puheenjohtajat vahvistivat tämän omissa puheenvuoroissaan. Sen jälkeen täysistunto keskeytettiin jatkoneuvotteluja varten.

Väliajan kuluessa Kekkonen pyysi puhelimitse Paasikiveä apuun. Presidentti soittikin heti saman tien »telefonissa» eduskuntataloon kokoomuksen (Arvo Salminen) ja RKP:n (Ralf Törngren) puheenjohtajille. Hallituksen kaatuessa tilanne muodostuisi niin vaikeaksi, ettei hän, valtion päämies, voinut sanoa, miten siitä selvittäisiin. Nähtävästi sitä eivät tienneet asianomaiset puolueet itsekään. Opposition voimat eivät riittäisi muodostamaan maan asioita hoitamaan pystyvää enemmistöhallitusta. Kekkosen ministeristölle tuli siksi suoda aikaa. Jos sen ohjelma veisi huonoihin tuloksiin, silloin olisi asiallista ryhtyä muuttamaan hallitusta. Sitäpaitsi 5/6:n enemmistöä koskevan säädöksen soveltaminen tällä tavoin valtalain voimaanjäämisen estämiseksi merkitsi presidentin mielestä perustuslakisäädöksen väärinkäyttöä, minkä hän saattoi sanoa sitäkin suuremmalla syyllä, koska oli itse ollut mukana sekä vuoden 1906 valtiopäiväjärjestystä valmistelemassa että v. 1917 Ståhlbergin perustuslakikomiteassa.

Niinpä Paasikivi »pyysi ja varoitti mitä vakavimmin» estämästä valtalain jatkamista. Ei kerta kaikkiaan käynyt päinsä aina muutaman kuukauden päästä kaataa ja vaihtaa hallituksia. Sydämensä pohjasta hän taas kerran siteerasikin Kustaa Vaasan puhetta Ruotsin säädyille Västeråsin valtiopäivillä: »Må fan i helvetet vara eder konung» (Piru helvetissä olkoon teidän kuninkaananne). Tulikivenkatkuisten puhelujen päätteeksi molemmat puoluejohtajat ilmaisivat halunsa noudattaa presidentin tahtoa, jonka he saattaisivat myös eduskuntaryhmiensä tietoon.

Puhuttelut jäivät kuitenkin tuloksettomiksi mielialojen kuumennuttua siinä määrin, että oikeisto-oppositio mistään piittaamatta äänesti lain jatkamista vastaan. Sen muodostama määrävähemmistö riitti lain lykkäytymiseen yli vaalien, joten hallitus menetti säännöstelyvaltuutensa.

Tuloksena oli Paasikiven raivokas puhelinsoitto Törngrenille (Salminen nähtävästi pysytteli tavoittamattomissa). Presidentin päiväkirjan mukaan hän »varsin kiivaassa keskustelussa» moitti »sangen ankarasti» porvaripuolueiden menettelyä. Törngren koetti puolustautua vetoamalla »diktatoorimaisesti» esiintyneen Kekkosen neuvotteluhaluttomuuteen. Presidentin mielestä taas kysymys ei ollut Kekkosen esiintymistavasta vaan maan asioista.

Vielä samana iltana pääministeri saapui Linnaan salkussaan vihreällä musteella ruudulliselle paperille kirjoittamansa eroanomus. Kovin improvisoidulta tuntuva dokumentti ei välttämättä ollutkaan täysin vakavasti tarkoitettu. Kuten Juhani Suomi toteaa, kysymys oli pikemminkin taktiikasta, jolla oikeisto-oppositio painostettaisiin perääntymään.

Presidentille Kekkonen ehdotti, ettei tämä vielä myöntäisi hallitukselle eroa, vaan kertoisi julkisuuteen haluavansa ensin neuvotella eduskuntaryhmien kanssa. Tällöin enemmistöhallitusta välttämättömänä pitävät maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien edustajat kieltäytyisivät osallistumasta muuhun kuin punamultapohjaiseen ministeristöön. Kun oppositiolle ei siten jäisi mahdollisuuksia eduskuntaenemmistöön pohjaavaan kabinettiin, presidentti voisi pyytää Kekkosen hallitusta peruuttamaan eronpyyntönsä ja jatkamaan tehtävissään.

Paasikivi hyväksyi »prosedyyriehdotuksen». Presidentinkierroksen yhteydessä pahantuulinen vanha herra teki ryhmille täysin selväksi, ettei vähemmistöhallitus tullut kysymykseen. Sitä paitsi eduskunnan vähemmistöä edustavan oikeiston yritys tällä tavoin kaataa enemmistön luottamusta nauttiva hallitus merkitsi määrävähemmistösäädöksen väärinkäyttämistä. Kekkosen kanssa neuvoteltuaan ja aloitteen toivottomuudesta täysin tietoisena Paasikivi silti antoi hanketta etukäteen mahdottomana pitäneelle Sakari Tuomiojalle tehtäväksi enemmistöhallituksen muodostamisen. Odotetulla tavalla pääministerikandidaatti jo tunnin kuluttua luopui sinänsä täysin turhasta tehtävästään, jolla hän itselleen koituvasta arvovaltatappiosta välittämättä kuitenkin muodollisesti varmisti presidentin selustan.

Samaan aikaan Kekkonen kävi neuvotteluja opposition kanssa. Niiden tuloksena kokoomus myöntyi (varmaan myös Paasikiven varoitukset muistaen) äänestämään kiireelliseksi julistamisen puolesta sillä ehdolla, että lain perusteluihin lisättäisiin ponsi, jossa eduskunta edellytti hallituksen ryhtyvän toimiin säännöstelyn pikaiseksi lieventämiseksi ja purkamiseksi. Kokoomuksen lipeäminen tällä tavoin kolmen porvaripuolueen yhteisrintamasta pilasi joksikin aikaa sen suhteet ennen muuta kansanpuolueeseen. Hallituksen antama uusi valtalakiesitys meni nyt vaivattomasti läpi vain kansanpuolueen äänestäessä enää vastaan.

Vajaat kaksi vuorokautta kestänyt hallituspula oli jo ennen loppuäänestystä saatu asialliseen päätökseen Paasikiven pyytäessä hallitusta jatkamaan paikallaan ja peruuttamaan eropaperinsa. Samalla kuitenkin Kekkonen sai moitteen oikullisuudestaan presidentin kehottaessa häntä kohtelemaan huomaavaisemmin oppositioryhmiä. Niitä tuli koettaa pitää hyvällä mielellä eikä suinkaan ärsyttää. Näpäytyksen saanut pääministeri lupasi.¹³

Vaikka hallituspuolueiden välillä olikin saatu aikaan auttava sovinto, se ei koskenut etujärjestöjä. Jo tammikuussa 1955 SAK asetti uusia, kovia palkkavaatimuksia, ja myös MTK painosti omalta suunnaltaan alun perinkin tuomitsemansa hallitussopimuksen murtamiseksi. Lakkoliike käynnistyi maaliskuussa 1955 kärjessään Niilo Wällärin Merimiesunioniin lukeutuva jäänmurtajahenkilökunta. Pian lähtivät mukaan myös SAK:n jäsenyyteen kuuluvat valtion viran- ja toimenhaltijat 24 000 henkilön voimalla, mistä ehkä näkyvimpänä seurauksena oli rautatieliikenteen pysähtyminen koko maassa.

Maalaisliittoa huolestutti erityisesti se, että SAK:n jäsenjärjestöt ottaisivat omansa maataloustuottajien jäädessä nuolemaan näppejään. Uhkailuja MTK:n järjestövoiman käynnistämisestä alettiinkin esittää yhä avoimemmin. Saadakseen maan talous- ja yhteiskuntaelämää pahasti vahingoittavat lakot loppumaan Kekkosen oli viimein nöyryyttävällä tavalla taivuttava lähes kaikkiin SAK:n vaatimuksiin. Ministeristö kuitenkin pysyi jaloillaan työmarkkinajärjestön menettelyn nostaessa kritiikkiä hallitusyhteistyön jatkamista kannattavan SDP:n puoluejohdonkin taholla mm. Fagerholmin ja Tervon todetessa selväsanaisesti hallitussopimuksen tulleen rikotuksi »ja rikkojana olleen SDP:n». Ministeristön kaatuminen olisi epäilemättä merkinnyt inflaation vapautumista vieläkin hallitsemattomampaan laukkaan.

Kekkosen nöyryytystä lisäsi se, että virkamiesten vaatimuksiin jouduttiin myöntymään ilman että maataloustuloa olisi ratkaistu samanaikaisesti. MTK ryhtyi puolestaan nyt valmistelemaan korvausvaatimustensa tueksi yleistä maa- ja metsätaloustuotteiden luovutussulkua. Vaikka maalaisliitossa oivallettiinkin SAK:n ja MTK:n vaatimusten yhteisvaikutuksen saattavan tulla valtiontaloudelle ylivoimaisen kalliiksi, presidentinvaalinäkymistä huolestunut puoluesihteeri Korsimo kirjoitti pääministeri-presidenttiehdokkaalle:

»Vastineeksi on saatava myös jotakin maataloudelle… Maataloustulopäätös on hyväksyttävä maataloustuottajien esittämässä muodossa. Me emme yksinkertaisesti kestä muuta kannanottoa. Se jännittäisi Sinun kohdallasi jousen katkeamispisteeseen… Minä en näe mitään muuta mahdollisuutta asian hoitamiseen, ja poliittisesti se sekä maalaisliitolle että Sinulle on nähdäkseni ainoa ratkaisu.»

Valtiontaloudelle näin tulevasta merkittävästä lisärasituksesta huolimatta Kekkonen asetti jälleen »poliittiset realiteetit» talousnäkökohtien yläpuolelle, ja 31.3.1955 hallitus hyväksyi MTK:n kannan käytännöllisesti katsoen sellaisenaan. Tällä kertaa jouduttiin silti tekemään enemmistöpäätös SDP:n ministerien äänestäessä vastaan. Maalaisliitossa pelättiin nyt hallituksen hajoamista, mutta SDP tyytyi kuitenkin paheksuvaan julkilausumaan. Eritoten Skog ja Tervo tekivät voitavansa ministeristön pitämiseksi pystyssä.

Lakkovyyhteä selvitettäessä Paasikivi pysyi syrjässä pessimistisen ja »pahalla mielellä» olleen Kekkosen raportoidessa hänelle ajoittain puhelimitse tilanteen kehityksestä. Pääministeri ilmoitti 17.3.1955 aikovansa pitää radiopuheen ja pyysi myös valtion päämiestä harkitsemaan vastaavaa esiintymistä. Paasikiven mielestä lakkotilanteesta oli aikaisempien kokemusten valossa vaikea selviytyä ilman jonkinlaista kompromissia. Radiopuheeseen hän ei ottanut kantaa.

Lakkotilanteen jatkuessa entisen kaltaisena presidentti tuki pääministeriä ilmoittamalla, ettei hän hyväksyisi hallituksen eronpyyntöä, jos sellainen hänelle esitettäisiin. Perusteluna kieltoon olisi tällöin asioiden hoitamiseen pohjautuva maan etu. Sitä paitsi eduskunta ei ollut antanut ministeristölle epäluottamuslausetta, minkä vuoksi sen tuli jatkaa tehtävissään. Kekkonen kertoi myöhemmin keskustelleensa sosiaalidemokraattisten ministerien kanssa presidentin lausunnosta, jonka hän katsoi lujittaneen asianomaisten päätöstä olla eroamatta hallituksesta.

Kekkosen kabinetin antautuminen etujärjestöjen edessä oli Paasikiven mielestä kuitenkin »noloa ja surullista», mitä käsitystään hän ei salannut pääministeriltä. Näin ei asioita pitänyt hoitaa. Hallituksen olisi tullut etukäteen arvioida kehityksen kulku päästämättä tilannetta lakkoon, jos kuitenkin muutaman päivän kuluttua jouduttaisiin antamaan periksi. Kansan moraali oli mennyt ikävällä tavalla alaspäin, ja nuoremman polven tulisi koettaa nostaa lain ja oikeuden valtaa siitä matalasta tilasta, mihin oli jouduttu. Alakuloinen pääministeri tyytyi vain myöntelemään.

Jonkinlaisen piston omassatunnossaan vanha presidentti kuitenkin tunsi.

»Olen miettinyt, olenko ollut liian passiivinen tällaisissa asioissa. Olen ollut sitä mieltä, että Suomen valtiomuodon hengen mukaista on, että presidentti ei sekaannu tällaisiin asioihin, jotka ovat puolueasioita ja jotka eivät koske ulkopolitiikkaa. Kenties minun olisi pitänyt aktiivisesti yrittää jotain. Tosin on luultavaa, että en olisi saanut sanottavia tuloksia, ja kenties se olisi vienyt siihen, että olisin joutunut eroamaan presidentinvirasta, mutta kenties se olisi jotain voinut vaikuttaa.»

Käytännössä jatkokehitys kuitenkin osoitti, etteivät Paasikiven voimat, joita hän määrätietoisesti pyrki säästämään ulkopoliittisia ratkaisuja ja niiden pohdintaa varten, enää riittäneet tehokkaaseen puuttumiseen maan keskeisiinkään talous- ja yhteiskuntapoliittisiin ongelmiin, joiden hän muutenkin katsoi kuuluvan lähinnä hallituksen reviiriin.¹⁴

Aikaisemmissa muistiinpanoissaan presidentin voimakkuutta korostanut G. A. Gripenberg alkoi vuosina 1954-1955 nähdä hänessä tietynlaisia »pehmenemisen» merkkejä. Vanhalle ruotsalaisystävälleen Axel Wenner-Grenille Helsingissä tarjoamallaan lounaalla 83-vuotias Paasikivi piti läsnä olleen lähettilään mielestä »pitkän ja hyvin muotoillun puheen Veli Wenner-Grenille» voimatta siinä yhteydessä pidättää kyyneleitään. Puolta vuotta myöhemmin Gripenberg kuitenkin oli jo valmis luokittelemaan valtionpäämiehen liian vanhaksi tehtäväänsä. Lähinnä Paasikiven tavoitteena olisi vain saada viimeinen presidenttivuosi kulumaan mahdollisimman »kivuttomasti» ilman vaikeuksia ja mielipahaa.¹⁵

Presidentinvaalikampanja Suomessa käynnistyi julkisesti joulukuussa 1954 maalaisliiton nimetessä viralliseksi ehdokkaakseen virkaa kiihkeästi tavoittelevan Urho Kekkosen. Puoluevaltuuskunnan kokouksessa 9.12.1954 hän sai 62, Kalliokoski 10 ja Sukselainen 3 ääntä. Vähemmistön mielialoja kuvasteli Paasikiven puheille viikkoa myöhemmin saapunut Vihtori Vesterinen, joka ilmaisi valittuun ehdokkaaseen kohdistuvan vastahakoisuutensa. Kekkosen kestokyvystä tiukan paikan tullen ei Vesterisen mielestä ollut takeita. Presidentti varoi rohkaisemasta vierastaan. ¹⁶

»Epävirallisesti» presidenttikysymys oli ollut spekulaatioiden kohteena jo kauan. Pian vuoden 1950 vaalien jälkeen oli perustettu »Kerho 56:n» nimellä kulkenut »salaseura», joka otti tehtäväkseen estää Kekkosen tulon presidentiksi. Mukana oli kokoomuksen, SDP:n, kansanpuolueitten ja maalaisliiton oikeistosiiven edustajia. Leskinen ja Tanner tiesivät hankkeesta ja tukivat sen päätavoitetta. Ulkopoliittista suuntausta oli käännettävä Skandinaviaan ja erityisesti Ruotsiin päin, kun taas Paasikiven linja merkitsi vain sodanjälkeisen tilanteen sanelemaa välivaihetta.¹⁷

Sosiaalidemokraattien osalta Emil Skog kävi 12.2.1955 Paasikiven luona tunnustelemassa tilannetta. Presidentin mainittua pitävänsä Kekkosta »ehdokkaana N:o 1» puolustusministeri mainitsi tätä kohtaan SDP:ssä tunnetun vihan lieventyneen hallitusyhteistyön ansiosta. Kuitenkin sosiaalidemokraatit asettaisivat oman ehdokkaansa, Fagerholmin. Paasikivi myönsi puhemiehen ansiot, vaikka venäläisiin nähden Kekkonen tietysti olisi parempi. Kummankaan valituksi tulosta ei Skogin mielestä tosin ollut takeita, koska sosiaalidemokraatit tuskin äänestäisivät Kekkosta tai maalaisliittolaiset vastaavasti Fagerholmia. Niinpä saattoi nousta esiin joku aivan mitätön henkilö.

Tämän vaaran välttämiseksi Skog asetti kysymyksen, eikö istuva presidentti tarvittaessa sittenkin antaisi suostumustaan jatkoon. Ei tietenkään asettumalla miksikään ehdokkaaksi, mutta olemalla kieltäytymättä, jos valitsijamiehet kääntyisivät hänen puoleensa. Vakiintuneeseen tapaansa Paasikivi ilmoitti jättäneensä jatkomahdollisuuden pois laskuista. Olisihan hän vaalin tapahtuessa sentään jo 85-vuotias. Vaikka presidentille asetettavista vaatimuksista tärkeimpänä täytyikin pitää »intelligenssin toimimista», paikalle pitäisi kuitenkin saada nuorempi mies, joka itse joutuisi aikanaan elämään tehtyjen päätösten luomissa oloissa. Paasikivi katsoi joutuneensa sodan jälkeen kantamaan niin raskasta vastuutaakkaa, että oli jo aika luovuttaa tehtävä nuoremmalle. Hänen ykkösehdokkaansa olisi, kuten sanottu, Kekkonen. Keskustelu päättyi seuraavaan sananvaihtoon:

»Skog: Kekkoseen ei luoteta, että hän kovan paikan tullen pitäisi. Ei myöskään Fagerholmiin luoteta. Sinuun luotetaan.

Minä: En anna edes puolta lupausta. En pienintäkään lupausta.» ¹⁸

Neuvostoliiton luottamusta maalaisliiton ehdokkaan voitonmahdollisuuteen horjutti entinen ulkoministeri Reinhold Svento parissakin Lebedevin kakkosmiehen S. T. Loginovin kanssa vuoden 1954 lopulla käymässään keskustelussa. Kekkosen olisi erittäin vaikea päästä presidentiksi. Paasikiven tavoin hänsuhtautui myötämielisesti »kolmen suuren» hallitukseen mutta karttoi ottamasta asiaa esille SDP:n vastustuksen vuoksi. Paasikivi olisi siis tässä asiassa Kekkosta suopeampi.

Näin Svento selvästikin pyrki pitämään Paasikiven ehdokkaiden joukossa ja estämään Neuvostoliiton edustajia lähtemästä siitä, että iäkäs valtionpäämies ilman muuta luopuisi. Ainakaan toistaiseksi ei ole mitään todisteita siitä, että Paasikivi olisi tiennyt tästä itsenäisiä suhteita Tehtaankadulle ylläpitävän eläkeläisen tunnustelusta.¹⁹ Päinvastoin Svento kääntyi avunpyynnöllä rouva Alli Paasikiven puoleen. Hänen pitäisi vaikuttaa mieheensä, ettei tämä jatkaisi julkisia kieltäytymisiään jatkosta presidentinvirassa.²⁰

Vailla varmuutta Paasikiven tai Kekkosen läpimenomahdollisuuksista Tehtaankadulla pelättiin erityisesti Tannerin nousua SDP:n mustaksi hevoseksi. Kun Fagerholm ei liioin kelvannut, kommunistien olisi löydettävä joku sopiva henkilö »työväen yhteiseksi ehdokkaaksi», joka pystyisi torjumaan SDP:n oikean siiven kandidaatin. Asialla oli kiire senkin vuoksi, että äärivasemmiston omassa leirissä uhkasi repeämä Atos Wirtasen ryhdyttyä irrottamaan SKDL:n sosialistien pientä Sosialistista yhtenäisyyspuoluetta (SYP) kansandemokraateista. Tätä kehitystä Lebedev koetti estää kutsumalla puheilleen puolueen johtohenkilöt Atos Wirtasen, Kusti Kulon, Väinö Mekin ja Yrjö Ruudun korostaen näille kommunistien moraalisen johtoaseman tärkeyttä.

Vieraista Ruutu esiintyi vasemmistolaisimpana kohotellen maljoja Leninille ja kutsuen itseään kommunistiksi. Kuten Rentola toteaa, tämä ei hämännyt venäläisiä, jotka muistivat asianomaisen ehtineen kuulua moniin puolueisiin, jopa puolifascistiseen. Sitäpaitsi häntä epäiltiin yhteyksistä Englannin tiedustelupalveluun. Eniten isäntäväki kuitenkin hiillosti Atos Wirtasta, joka tiedettiin SYP:n eron moottoriksi. Antamatta Tehtaankadun kestityksen vaikuttaa Wirtanen kaikesta huolimatta johti SYP:n irti SKDL:stä. Käytännössä eron merkitys jäi kuitenkin vähäiseksi useimpien syp-läisten jäädessä henkilöjäseninä SKDL:ään.²¹

Tannerin uhka sai myös Reinhold Sventon jälleen liikkeelle. Kahdenkeskisellä päivällisellä Lebedevin luona 2.3.1955 hän vihjaten asemaansa presidentin lähiystävänä ja neuvonantajana korosti Paasikiven uudelleenvalintaa parhaana ratkaisuna, koska tällä olisi laajin kannatus. Kekkosen äänimäärä ei riittäisi. Vielä suuremmassa määrin näin olisi asianlaita kansanpuolueen tarjoaman »mitättömän hahmon» Eero Rydmanin kohdalla. RKP:n myöhemmin viralliseksi ehdokkaakseen asettamalla Ralf Törngrenillä ei liioin olisi onnistumismahdollisuuksia. Lebedevin tiukkoihin kysymyksiin Paasikiven omasta halukkuudesta jatkoon Svento ei pystynyt vastaamaan.

Kaikesta huolimatta ajatus Paasikivestä houkutteli neuvostodiplomaattia. Hänen mielestään muiden ehdokkaiden täytyisi siinä tapauksessa väistyä, ja istuva presidentti voisi saada kaikkien puolueiden kannatuksen. Svento ei kui­ tenkaan uskonut kaikkien väistyvän, sillä hän oli maininnut ideastaan Leskiselle, »jolta pääsi sellainen irvistys, että kanta tuli selväksi». Omasta puolestaan Lebedev uskoi Sventon olleen liikkeellä Paasikiven toimeksiannosta.

Otaksuman paikkansapitävyyttä ei kuitenkaan toistaiseksi ole voitu dokumentoida. Päiväkirjamerkintänsä mukaan Paasikivi kuuli Sventolta tämän vierailusta vasta jälkikäteen »suuruksella» 10.3.1955. Informaatio oli nyt muutenkin valikoivaa. Svento kertoi venäläisten epäilleen Kekkosen mahdollisuuksia. Paasikivestä Lebedev ei muka olisi puhunut mitään, kun taas Loginov oli aikaisemmin toivonut presidentin suostuvan jatkamaan, jolloin asia olisi selvä.

Vieraalleen Paasikivi toisti halunsa päästä jo vapaaksi. »Mutta, jos hyvin suuri enemmistö valitsijoista kääntyisi puoleeni pyynnöllä, että ottaisin vielä vaalin vastaan, niin minun olisi vaikea olla harkitsematta asiaa.» Aikaisempi ehdottoman kielteinen kanta näytti siis jonkinlaisia rapautumisen merkkejä, vaikka vanha herra vakuuttikin, ettei hän toivonut tällaisia yhteydenottoja. Sitkeän Sventon mielestä tärkeintä oli, ettei presidentti kysyttäessä antaisi lopullista kieltoa. Vastaukseksi riittäisi, ettei asia ollut aktuelli.²²

Tannerin tien katkaisemiseen pyrkien Tehtaankatu painosti Suomen kommunisteja toimimaan tarmokkaasti »työväen yhteisehdokkaan» nimeämiseksi. Tavoite tuotiin julki sekä Hertta Kuusisen että Kusti Kulon vappupuheissa 1955. Toukokuun puolivälissä SKP:n johto sai vihdoin päätetyksi yhteydenotosta arkkiviholliseen SDP:hen tämän asian merkeissä. Puheenjohtaja Emil Skogin luokse 23.5.1955 saapuneet Hertta Kuusinen ja Aimo Aaltonen viittasivat suoraan Tannerin vaarallisuuteen ja ehdottivat hänen torjumisekseen yhteistä ehdokasta. Pelkkä vaaliliitto ei siis riittänyt. Skogin mielestä Tanner kuitenkin nautti suurta kannatusta kuten myös Fagerholm. Mitä kommunistit ajattelivat viimeksi mainitusta?

Kuusinen ja Aaltonen reagoivat viileästi; Neuvostoliitossa Fagerholmin tiliä rasitti hänen hallituksensa ulkopolitiikka, kun taas kotimaan kommunistit muistivat Kemin tapahtumat. Myöntäen, ettei Eino Kilpi voinut tulla kysymykseen, SKP:n edustajat ehdottivat yhteiseksi ehdokkaaksi esimerkiksi Eero A. Wuorta, Johan Heloa tai Reinhold Sventoa. Ajatus oli alun pitäen selvästi epärealistinen, vaikka Skog lupasikin ottaa sen harkittavaksi. Leskisen jouduttua puolueessaan kiihkeän arvostelun kohteeksi edellisen kesän »sekoilustaan» Moskovassa SDP:n johdossa ei kenelläkään tuntunut olevan varaa tulla kilpailijoiden taholta syytetyksi yhteistyöstä kommunistien kanssa. Tämän perusasetelman rinnalla jäi toissijaiseksi se, että Kuusisen ja Aaltosen mainitsemien kandidaattien arvostus sosialidemokraattien piirissä jo sinällään oli kaikkea muuta kuin vahva. Kommunistien raportin saatuaan Lebedev päätyi arviointiin, jonka mukaan SDP:n päätä ei saataisi kääntymään »työväen yhteisen ehdokkaan» kannalle. Oli siis keksittävä jotakin muuta. SKDL teki niinikään johtopäätöksensä asettaen viralliseksi presidenttiehdokkaakseen Eino Kilven. ²³

Kokoomus lähti myös suhteellisen myöhään liikkeelle julkisuudessa. Pyydettyään ensin turhaan suostumusta akateemikko A. I. Virtaselta sekä arkkipiispa Ilmari Salomieheltä puolue nimesi huhtikuussa 1955 ehdokkaakseen suurlähettiläs Sakari Tuomiojan. Asianomainen ei tosin kuulunut kokoomukseen vaan edistyspuolueen raunioille syntyneeseen Vapaamielisten liittoon, joka sekin luonnollisesti asetti ehdokkaakseen Tuomiojan ja solmi sittemmin vaaliliiton kokoomuksen kanssa.²⁴

Oikeistosta löytyi kuitenkin myös henkilöitä, jotka olivat valmiita suoralta kädeltä asettumaan Tannerin taakse. Aktiivisimmin tätä linjaa ajoi Pariisiin liikemieheksi siirtynyt entinen UM:n virkamies Tauno Jalanti. Kekkosen ammoisesta AKS-kumppanista oli tuolloin kehittynyt tämän katkera vihamies. Helmikuussa 1955 Jalanti ja hänen ystävänsä professori Arvi Korhonen kävivät »yksityisyrittäjinä» Tannerin puheilla ehdottamassa, että asianomainen, joka »kaiken todennäköisyyden mukaan» lähiaikoina nimettäisiin presidenttikandidaatiksi, julkaisisi sitä ennen kannanoton »Suomen nykyisen statuksen» pysyvyydestä ja riippumattomuudesta hetkellisistä konjunktuureista. Olihan maa parhaillaan noudattamassa juuri sitä linjaa, mitä länsivallat sodan aikana olivat sille suositelleet. Tanner puolestaan pysytteli »kuulolla» tyytyen vain toteamaan SDP:n aikanaan valitsevan ehdokkaansa, minkä vuoksi hän ei nyt halunnut sanoa mitään.

Kaksi päivää myöhemmin kirjailija Yrjö Soini esitteli Suomalaisella Klubil­ la kokoontuneelle suppealle piirille sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä koskevaa, kekkosvastaista käsikirjoitustaan, joka sittemmin julkaistiin nimikkeellä »Kuin Pietari hiilivalkealla». Muistiinpanoissaan »vähäpätöiseksi» luonnehtimaansa työhön Korhonen ei halunnut puuttua. Sen sijaan hän ilmaisi tyydytyksensä tilaisuudessa läsnä olleiden Edwin Linkomiehen ja T. M. Kivimäen antamasta tuesta Tannerin ehdokkuudelle. Myöhemmin joukkoon liittyivät vielä mm. Tuure Junnila ja Teuvo Aura. Jalannin mukaan Sakari Tuomiojakin oli ennen nimeämistään kokoomuksen ehdokkaaksi ollut Tannerin kannalla.²⁵

Muutamaa päivää myöhemmin Korhonen tapasi Jalannin luona Väinö Leskisen. »Mies on ankerias, kuten pyrkivän poliitikon sopii.» Turhaan Korhonen selitti, ettei kriisin sattuessa Suomen johdossa saanut olla Hachan (Hitlerin vaatimuksiin alistunut Tsekkoslovakian presidentti v. 1939) tapaista miestä. Tässä mielessä sekä Kekkonen että Fagerholm olivat epäluotettavia. Tannerin lujuutta tarvittiin, ja hän saisi ehdokkuudelleen tukea myös porvaripuolueiden sekä kenties joidenkin oikeistomaalaisliittolaistenkin taholta. Jalannin ja Korhosen harmiksi Leskinen kuitenkin kieltäytyi aloittamasta kampanjaa Tannerin presidenttiehdokkuuden puolesta haluten lykätä asian SDP:n kesällä pidettävään puoluekokoukseen. Paasikiven jatko ei tässä yhteydessä näytä tulleen lainkaan puheeksi. ²⁶

Jo aikaisemmin Korhonen oli muistiinpanoissaan tuominnut Leskisen karrieristiksi, jollaisia hänen mielestään olivat muutkin SDP:n johtomiehet edesmennyttä Unto Varjosta (ja tietenkin Tanneria) lukuun ottamatta. Yrjö Kilpeläinen (Jahvetti) väitti Korhoselle Skogin kierrelleen v. 1950 Fagerhomin hallituksen erojaisillallisilla kyselemässä, oliko ministereillä toivomuksia tulevaisuuteensa nähden. Entinen oikeusministeri Tauno Suontausta olisi tällöin todennut ainoana toiveenaan, että Vänrikki Stoolin katu muutettaisiin Luutnantti Stoolin kaduksi.²⁷

Kirjeissään Korhoselle keväällä 1955 Jalanti ilmaisi huolensa Kekkosen tarmokkaasta kampanjoinnista. »Ystävältään» kulissien takana salaa kaksin kortein – yhtäältä Tannerin ja toisaalta Kekkosen hyväksi – pelaavalta Poika Tuomiselta hän (Jalanti) oli kuullut SDP:n aikeista asettua Fagerholmin taakse. Jos oma puolue hylkäisi Tannerin, ainoaksi keinoksi pysäyttää Kekkonen jäisi Paasikiven taivutteleminen jatkamaan. Tämäkään ratkaisu ei olisi hyvä, koska Paasikivi luotti vain Kekkoseen, joka siinä tapauksessa entiseen tapaan hoitaisi maan asioita pääministerinä. »UK on ukolle kertonut, ettei hänen vatsansa enää siedä mitään alkoholipitoista, ei edes punaviiniä.»²⁸

Taustana olivat Kekkosen poliittisten vastustajien (erityisesti kokoomuksen taholla) hänen maineensa mustaamiseksi levittämät erilaiset alkoholi- ja naisjutut, joilla osittain oli myös todellisuuspohjaa. Erityisesti käytettiin hyväksi juopuneen Kekkosen ja hänen entisen ystävänsäJalannin väitettyä veristä tappelua helsinkiläishotellissa. Jalanti itse, jolla varmaankaan ei ollut aihetta suojella Kekkosta, luonnehti myöhemmin tapahtumaa kirjeessään Poika Tuomiselle:

»Ei siellä Kämpissä mitään tappelua ollut, vain voimaperäistä keskustelua. Pahinta oli se, että Kekkonen, jota en pitkiin aikoihin ollut tavannut ja jonka kanssa en kaverina ollut vuosiin enää keskustellut, saapui hotelliin klo 5 aamulla, kai humalan ajamana, ja halusi keskustella. Hän tuli siis kutsumattomana ja edeltäpäin mitään ilmoittamatta. (Yöportieri ei pystynyt estämään juopuneen pääministerin tunkeutumista nukkuvien Jalantien huoneeseen. – T.P.) Arvannet, että varsinkin vaimoni oli Kekkosen ilmestymisestä ja käyttäytymisestä kovasti vihainen.» ²⁹

Vakuuttaen jatkavansa määrätietoista kamppailua Tannerin ehdokkuuden puolesta Tuominen onnitteli kirjallisesti Jalantia Kämpin »tappelusta», joka varmasti osoittautuisi miinukseksi Kekkoselle.³⁰

Arvi Korhosen saavuttua 8.5.1955 Linnaan jättämään pyynnöstä laatimaansa presidentin puhetekstiä Suomen kirkon 800-vuotisjuhlaa varten kolmatta tuntia kestänyt tapaaminen omistettiin kuitenkin lähes kokonaan poliittisen tilanteen käsittelylle. Paasikiven pyynnöstä Korhonen kertoi »Kämpin yöstä» sen, minkä – nähtävästi Jalannin välityksellä – tiesi. Valtion päämies puolestaan mainitsi luulleensa Kekkosen pysytelleen useita vuosia raittiina! Mahtoiko hän sittenkään sopia presidentiksi? Ihmetellä täytyi, että kukaan yleensä pyrki tällaiseen virkaan.

Korhonen toisti epäilynsä Kekkosen kyvystä sanoa tarvittaessa »njet». Notkeana miehenä hän saattoi hyvinkin seurata Benesin ja Hachan esimerkkiä. Mitä Paasikivi sanoisi, jos sosiaalidemokraatit valitsisivat ehdokkaakseen Tannerin? Presidentti leimasi tämän suoralta kädeltä uhmailuksi. Korhosen mielestä laajojen piirien Kekkosta kohtaan tuntema halveksunta ei perustunut vain hänen »konsteihinsa» ja sekaviin naisasioihinsa. »Yhtenä päivänä kysyy, onko Suomen. kansalla malttia vaurastua, ja toisena syytää kymmeniä miljardeja tukipalkkioina pysyäkseen pinnalla.»³¹

Jalannin moitittua Kekkosen lisäksi myös Paasikiveä Korhonen katsoi aiheelliseksi puolustaa presidenttiä luonnehtien tätä »omalaatuisuudessaan muistiin jääväksi mieheksi, jota 46:n jälkeen tarvittiin – yhtä hyvin kuin Rytiä aikanaan». Kun argumentti ei Jalannille kelvannut, Korhonen vastasi vuodaruksella, josta ei puuttunut väriä mutta sitä enemmän ymmärtämystä presidentin ja hänen tukijoidensa vuosien mittaan kehittämää varovaista ja riskejä välttävää linjaa kohtaan:

»… Tietenkin asia on niin, että ns. Paasikiven linja on puolustettavissa vain taktillisena menettelytapana sellaisessa tilanteessa, jolloin olimme suljettuina selliin, jonka avain oli himomurhaajalla. Uskonnoksi se on aivan kelpaamaton, ja sellaiseksi se näyttää tulleen Kekkoselle. Ukko meni lukuisissa yksityistapauksissa liian pitkälle. Kyllä hän itsekin myönsi, että hänen linjansa ei ainoana ole terveellinen. Esim. Wuorisen kirjan (Amerikansuomalaisen professori John H. Wuorisen nimissä USA:ssa julkaistu Arvi Korhosen teos Finland and World War II 1939-1944. – T.P.) hän nielaisi kakistelematta. Vika oli siinä, että ukko oli koko ikänsä tottunut rähjäämään, kun ei ollut tarvinnut lopullisesti vastata mistään, ja joutuikin sitten asemaan, jossa oli vastattava – eikä lopettanut entistä rähjäämistään. Jos Mannerheim, vaikka kuinka raakkina, olisi pysynyt presidenttinä – Varjosen kanssa hyvissä ajoin yritimme turhaan sitä – olisi konstellaatio ollut aivan toinen ja ukko olisi ollut tasapainoitettu, mutta ainoaksi ikätoveriksi jäi hänelle vain Enckell, pikku pedantti, joka olisi saanut jäädä Turkin sodan aikaiseen hautaansa, mutta ulkoministeriksi päästyään tuki ukon pelkuruutta. Nyt tilanne on entistä huonompi, kun Kekkosen paras tuki on Vihannes Jorolainen, täysi aasi.»

Tanner täydensi Korhosen luonnehdintaa mainitsemalla Paasikiven »rähjänneen aina kun halusi vaikuttaa toisiin. Tunnustikin sen kerran, kun häntä siitä moitin.»³²

Kekkosen asema vaikeutui RKP:n »kunniavanhuksen» Eirik Hornborgin vaadittua Hufvudstadsbladetin palstoilla häntä maineensa pelastamiseksi nostamaan oikeusjutun »Kämpin yöstä» kirjoittaneita tiedotusvälineitä vastaan. Tähän ei Kekkonen kuitenkaan ollut halukas. Oikeuskäsittely vain pilaisi asiaa pitämällä juttua edelleen esillä ja haittaamalla vaalitaistelua, minkä Paasikivikin myönsi. Muuten presidentin luokse selittämään saapunut pääministeri esiintyi katuvaisena kiistäen tosin »tappelun» mutta pahoitellen menemistään Jalantien huoneeseen. Jos katsottiin välttämättömäksi, hän olisi valmis vetäytymään syrjään politiikasta. Paasikivi lohdutteli ilmoittaen pitävänsä Kekkosta tärkeänä voimana maan poliittisessa elämässä.

»Häntä tarvitaan, eikä hän voi vetäytyä pois. Minä en ole sekaantunut presidentinvaaliin, mutta mikäli olen siitä puhunut, mikä on tapahtunut hyvin harvoin, olen sanonut, että esitellyistä kandidaateista hän, Kekkonen, on N:o 1.»

Muutamaa päivää myöhemmin pääministeri oli jälleen pyytämässä presidentin tukea, tällä kertaa omaa puoluettaan vastaan. Eikö Paasikivi voisi kutsua puheilleen maalaisliiton puheenjohtajan Sukselaisen ja eduskuntaryhmän puheenjohtajan Kleemolan selittääkseen heille, ettei Kämpin jutussa ollut syytä tehdä enää mitään. Presidentti kuitenkin kieltäytyi vedoten siihen, ettei tuntenut riittävästi asiaa.³³

Korhosen viestin lisäksi Paasikivi kuuli toukokuun lopussa 1955 myös Fagerholmilta joidenkin sosiaalidemokraattien aikeista nimetä Tanner presidenttiehdokkaakseen. Vanha herra toisti jälleen kielteisen kantansa. Valinta olisi tyhmää ja huonoa politiikkaa. Jo pelkkää Tannerin ehdokkaaksi asettamista venäläiset pitäisivät provokaationa, minkä vuoksi suomalaisilla ei tällaiseen menettelyyn ollut aihetta eikä varaa. Kuten Viktor Vladimirov muistelmissaan todistaa, Paasikiven käsitys Moskovan suhtautumisesta Tannerin ehdokkuuteen pitikin täysin paikkansa.³⁴

Kevään 1955 kuluessa KGB arvioi Suomen presidentinvaaliasetelman yhä edelleen epäselväksi. Sosiaalidemokraattien kaavailujen lisäksi myös »mustan hevosen» mahdollisuus täytyi ottaa huomioon. Peitevirassaan lähetystösihteerinä Helsingin edustustossa toiminut Ivan Siskin ennusti, ettei presidentiksi tulisi kukaan virallisista ehdokkaista, vaan kävisi kuten Italiassa, jossa valittiin »vähemmän tunnettu mies». Kuten Rentola toteaa, pelkona oli vaalin kohdistuminen liiankin tuttuun mieheen, Väinö Tanneriin. ³⁵ Kun Kekkosen läpimenomahdollisuuksiin ei täysin luotettu, ja »työväen yhteisen ehdokkaan» nimeäminen näytti takkuavan, varman päälle pelaava Kreml valitsi kolmannen tien. Paasikivi oli iästään huolimatta taivutettava jatkamaan. Näin torjuttaisiin Tannerin mahdollinen valinta ja siihen liittynyt pelko Suomen ulkopoliittisesta suunnanmuutoksesta. Lisäksi Paasikivi ainoana kandidaattina täytti kaksi muuta perusehtoa. Hän jatkaisi entistä linjaa ja tulisi valituksi. Moskovan tietyllä tavoin konservatiivista ja riskejä välttävää asennetta edusti ennen muuta ulkoministeri Molotov, joka henkilökohtaisesti tunsi Paasikiven.

Tannerin ehdokkuudesta suurlähettiläs Lebedev oli huolissaan myös oman henkilökohtaisen asemansa kannalta. Wuorelle hän ilmaisi »aivan yksityisesti, kollegana kollegalle» pahoittelunsa siitä, että huolimatta hänen vilpittömistä ponnisteluistaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden parantamiseksi tällainen asia oli ylipäänsä noussut esille. »Moskovassa tullaan ihmettelemään, mitä minä oikeastaan olen tehnyt täällä.»³⁶

Läpimenon epävarmuuden lisäksi Kekkosen kortteja Moskovassa on saattanut heikentää hänen Suomen puolueettomuusajatukselle antamansa innokas kannatus keväällä 1955 solmitun Itävallan valtiosopimuksen luomassa uudessa tilanteessa. Kilpailijoidensa kukistamiseksi Kekkonen tavoitteli Suomelle jäsenyyttä myös Pohjoismaiden neuvostossa ja otti kontaktimiehensä Kotovin kanssa puheeksi jopa Karjalan kysymyksenkin. Kaikissa näissä kysymyksissä vanha Paasikivi edusti varovaisempaa linjaa.³⁷

Moskovasta saamiaan ohjeita noudattaen suurlähettiläs Lebedev hakeutui 4.6.1955 presidentin puheille Kultarantaan, jossa hän myöntäen valtionpäämiehen vaalin Suomen omaksi asiaksi kuitenkin ilmoitti Neuvostoliitossa erityisesti toivottavan (otšen hoteli) Paasikiven jatkavan tehtävässään. Moskovassa oltiin huolestuneita (bespokojatsja) Tannerin tulemisesta valituksi. Kiittäen luottamuksesta tyytyväinen ja imarreltu Paasikivi koetti rauhoittaa vierastaan kertomalla jo luonnehtineensa »eräälle sosiaalidemokraattiselle johtomiehelle» (kuten edellä on käynyt ilmi, kyseessä oli Fagerholm) Tannerin ehdokkuutta tyhmäksi politiikaksi (glupaja politika). Toistaen halukkuutensa päästä jo lepoon presidentti kuitenkin antoi jälleen ymmärtää pitävänsä velvollisuutenaan jatkaa maan palveluksessa, jos se hyvin yleisesti katsottiin välttämättömäksi. Toistaiseksi nimetyistä ehdokkaista Kekkoselle kuului selvästi ykkössija. Mielihyväkseen vanha herra saattoi tällä kertaa kuitenkin todeta, että antaessaan nimensä käyttöön hänellä – päinvastoin kuin v. 1950 – olisi nyt takanaan Neuvostoliiton selkeä tuki. ³⁸

Vielä samana päivänä Paasikivi otti asian puheeksi Kekkosen ja Wuoren kanssa. Jos hänen puoleensa käännyttäisiin »jotenkin yksimielisesti», ja kun vielä neuvostohallituskin oli tehnyt Lebedevin välittämän ilmoituksen, kieltäytyminen ei käynyt päinsä niin kauan kuin voimia suinkin oli jäljellä. Itse hän välttäisi toimimasta millään tavoin valintansa hyväksi jättäen mahdolliset jatkotoimenpiteet Kekkosen ja Wuoren harkittaviksi. Molemmat kuitenkin katsoivat, ettei sosiaalidemokraatteja ollut syytä informoida ennen heidän kesäkuussa pidettävän puoluekokouksensa päättymistä, koska Lebedevin viesti voitaisiin siellä tulkita ulkopoliittiseksi painostukseksi.³⁹ – Presidenttiehdokasta valittaessa Tanner kärsi SDP:n puoluekokouksessa ratkaisevan tappion Fagerholmille, vaikka huhut vanhan puoluejohtajan noususta myöhemmin esiin »mustana hevosena» eivät vielä lopullisesti kuolleetkaan. ⁴⁰

Stalinin jälkeisessä »perinnönjaossa» Malenkov oli saanut reviirikseen hallituksen (ministerineuvoston puheenjohtaja) ja Hruštšov puolueen (NKP:n ensimmäinen sihteeri). Kaksikkoa alun perin täydentänyt, salaisen poliisin (sittemmin KGB:n) päällikkö Berija erotettiin ja likvidoitiin jo v. 1953. Helmikuussa 1955 oli Malenkovin vuoro väistyä Hruštšovin liittolaisen ja suojatin Bulganinin tieltä. Kevääseen 1955 tultaessa puoluekoneistoa valvova ykkössihteeri olikin jo selvästi kohoamassa valtakunnan todelliseksi johtajaksi.

Ulkopolitiikassa Hruštšovin toistaiseksi riskejä välttävän linjan lähitavoitteena oli parantaa Stalinin »kyynisen imperialismin» koetteleman oman leirin keskinäisiä suhteita. Jo syksyllä 1954 vieraillessaan Pekingissä hän voitti isäntien sydämet erittäin avokätisellä taloudellisella apupaketilla myös kiinalaisten asevoimille tärkeine raskaan teollisuuden investointilahjoituksineen. Neuvostoliiton toisen maailmansodan jälkeen hankkimat sotilastukikohdat Port Arthurissa ja Dairenissa Mantsurian rautateiden käyttöoikeuksineen palautettiin Kiinalle. Vastaavanlaatuinen ulkomainen tukikohta Neuvostoliitolla oli tämän jälkeen käytettävissään vielä Porkkalassa. Port Arthurin ja Dairenin luovuttamista perusteltiin osoituksena Neuvostoliiton ulkopolitiikan »veljellisestä solidaarisuudesta ja internationalismista», joka ratkaisevasti poikkesi läntisten suurvaltojen tukikohtaverkosta eri puolilla maailmaa.

Huhtikuussa 1955 Hruštšov toteutti dramaattisen vierailun Jugoslaviaan, jossa hän esitti Titolle anteeksipyynnön Stalinin aiheuttamasta välirikosta pyrkien – joskin vain epätäydellisin tuloksin – palauttamaan suhteet entiselleen. Jo sitä ennen hän oli käynnistänyt Itävallan liittokanslerin Julius Raabin kanssa salaiset keskustelut ja ajanut niissä konservatiivisen Molotovin vastarinnasta piittaamatta läpi kompromissiratkaisun. Toukokuussa 1955 Itävallan puolueettomuuden takaava ja maan miehityksen lopettava valtiosopimus oli Wienissä valmis Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Britannian, Ranskan ja Itävallan edustajien allekirjoitettavaksi.⁴¹

Vanhalle tuttavalleen, ruotsalaiselle lehtimiehelle Arvid Fredborgille Moskovassa valtiosopimuksesta neuvotellut Itävallan ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Josef Schöner kertoi Molotovin ihmetelleen Wienissä vallitsevaa voimakasta, hänen maahansa kohdistuvaa epäluuloa. Kuitenkaan Neuvostoliitto ei omalla miehitysvyöhykkeellään sen enempää kuin Suomen-politiikassaankaan ollut ryhtynyt mihinkään sellaisiin toimenpiteisiin, jotka antaisivat aihetta moisiin pelkoihin.

Lähdettään paljastamatta Fredborg lähetti (Gripenbergin välityksellä) 5.5.1955 Paasikivelle kirjeen, jossa hän teki selkoa Moskovan keskusteluista. Henkilökohtaisesti hän katsoi Suomenkin voivan käyttää hyväksi vallitsevia konjunktuureja ottamalla itäisen naapurinsa kanssa puheeksi Porkkalan palautuksen. Olihan Port Arthur ja Dairenkin annettu takaisin Kiinalle. Päiväkirjamerkintänsä mukaan Paasikivi piti Fredborgin ehdotusta »toivottomana», koska venäläiset eivät suostuisi luopumaan Porkkalasta. Samalle kannalle asettui Kekkonen.⁴² Tilanne kehittyi kuitenkin toisin.

Kansainvälisen politiikan tasolla Stalinin kuoleman jälkeen kehittyneen suojasääkauden tietynlaista lakipistettä merkitsi neljän suurvallan johtajien tapaaminen Geneven konferenssissa 17.-23.7.1955. Tilaisuus oli lajissaan ensimmäinen sitten Potsdamin huippukokouksen kesällä 1945. Vaikka yhä avoinna olevasta Saksan kysymyksestä ei päästykään yksimielisyyteen, molemminpuolisesta ydinaseuhasta tietoiselle konferenssille leiman antanut suhteellisen sovinnollinen ilmapiiri »Geneven henki» oli jo sellaisenaan omiaan lieventämään kansainvälistä jännitystä. ⁴³

Vaikka neuvostojohtajat Genevessä mielellään puhuivatkin puolueettomuuden merkityksestä esimerkiksi Saksan kysymyksen ratkaisussa, käsitteen soveltamisen rajoihin törmättiin pian. Yhdysvaltain ulkoministerin John Foster Dullesin ehdottaessa Neuvostoliiton valtuuskunnan muodolliselle johtajalle marsalkka Nikolai Bulganinille, että Suomi saattaisi hyvinkin olla esimerkkinä siitä, miten Neuvostoliitto voisi järjestää turvallisuuspoliittiset suhteensa kaikkien Itä-Euroopan maiden kanssa. Bulganin »jähmettyi» ja totesi myöhemmin, ettei esimerkki ollut realistinen. Amerikkalaiset olivat kuitenkin onnistuneet muistuttamaan vastapelureitaan siitä, että puolueettomuutta voitaisiin hyvinkin levittää myös itään päin.⁴⁴

Asemiaan lujittaakseen neuvostovaltuuskunta uudisti jo toukokuussa YK:ssa tekemänsä ehdotuksen suurvaltojen yhteisestä päätöksestä toisten valtioiden alueilla sijaitsevien sotilastukikohtiensa purkamisesta. Hruštšovin muistelmien laajennetun, venäjänkielisen version mukaan hänen tähtäimessään olivat erityisesti amerikkalaisten Turkkiin ja muille Neuvostoliiton lähialueille varustamat tukikohdat. Ongelman muodosti tällöin Lännelle vasta-argumentteja tarjoava Porkkalan vuokra-alue. Niinpä harkinnanarvoisen vaihtoehdon omien käsien vapauttamiseksi tarjosi sen luovuttaminen takaisin suomalaisille.

Välttäen toistaiseksi puhumasta ajatuksestaan »henkisesti joustamattomaksi» ja »kansainvälisen tilanteen terveeseen arviointiin vain vaivoin kykeneväksi» luonnehtimalleen ulkoministeri Molotoville Hruštšov varmisti ensin ministerineuvoston puheenjohtaja (pääministeri) Bulganinin kannatuksen. Vaikka tämä poliitikko entisenä puolustusministerinä kantoikin marsalkan arvonimeä, Hruštšov piti silti tärkeänä kuulla hankkeen sotilaallisesta puolesta valtuuskuntaan kuuluvan todellisen ammattimiehen, Berliinin valloittajana aikanaan kunnostautuneen uuden puolustusministerin marsalkka G. K. Žukovin mielipiteen.

»Kuulehan Georgij, sanopa onko tukikohdallamme Suomessa mitään arvoa?»

– Hän rypisti kulmakarvojaan ja katsoi minua tiukasti:

»Suoraan sanoen ei niin minkäänlaista. Mitä tämä tukikohta pystyisi tekemään?»

– Hän jopa huitaisi kädellään.

»Entä jos sitä ei olisi, syntyisikö suomalaisten taholla meihin kohdistuva uhka?»

»Ei minkäänlaista», hän vastasi. ⁴⁵

Saatuaan marsalkalta toivomansa lausunnon tukikohdan sotilaallisesta vanhentuneisuudesta puoluejohtaja kiinnitti keskustelukumppaninsa huomiota myös Porkkalasta luopumisen taloudelliseen ja poliittiseen merkitykseen. Varustelutyöt ja joukkojen ylläpitäminen siellä aiheuttivat neuvostovaltiolle miljoonien kustannukset. Sitäpaitsi vieras tukikohta tykinkantaman päässä Helsingistä ärsytti suomalaisia loukatessaan heidän kansallista itsetuntoaan. Mitä muuta saattoi odottaa ihmisiltä, jotka matkustaessaan omassa maassaan joutuivat pysyttelemään lukituissa junavaunuissa luukuilla visusti peitettyjen ikkunoiden takana. Näin ei rakennettaisi luottamusta kahden sodan koettelemusten jälkeen.

Hruštšoville Žukovin suostumus oli vastuujaon kannalta tärkeä, jotta ei päästäisi sanomaan: »Stalinin aikana rakensimme tukikohdan. Sitten hän kuoli, ja me hävitimme sen heikentäen asemaamme.» Muistelmissaan Nikita Sergejevitš jatkoi perustelujaan:

»Yhden sodan, v. 1939, aloitimme me. Tiesin sen ja Žukov tiesi sen. Eivät suomalaiset, kuten lehdistössä sanotaan, vaan me sen aloitimme. Katsoin, ettei paras keino suomalaisten luottamuksen voittamiseksi ollut pitää veistä heidän kurkullaan sotilastukikohdan muodossa … Tietysti, Suomi on porvarillinen, kapitalistinen maa. Mutta mekin joskus olimme porvarien ja tilanomistajien maa ja tulimme silti sosialistiseksi. Me, kommunistit, uskomme, että koko maailma siirtyy meidän kannallemme ja alkaa rakentaa sosialismia.»⁴⁶

Niinpä Hruštšov ja Žukov yhteisymmärryksen saavutettuaan päättivät ottaa Porkkalan asian virallisesti esiin Moskovassa Geneven konferenssin päättymisen jälkeen.

Jo ennen valtuuskunnan kotiinpaluuta Lebedeville lähetettiin Helsinkiin ohjeet raportoida Porkkalaa takaisin kaipaavasta suomalaisesta lehtikirjoittelusta, joka liittyi Neuvostoliiton jo toukokuussa YK:ssa tekemään ehdotukseen suurvaltojen ulkomailla sijaitsevien tukikohtien purkamisesta. Suurlähettiläs sai jopa moitteet siitä, ettei ollut aikaisemmin ilmoittanut mitään »tästä tärkeästä asiasta».

Tietämättä vielä lainkaan neuvostojohdon piirissä kehittyvästä kannanmuutoksesta Lebedev kiirehti vastauksessaan tuomitsemaan alueen siirtolaisia lähellä olleen sanomalehti Västra Nylandin Porkkalaa koskevan kirjoittelun, joka oli saavuttanut vastakaikua myös suomenkielisessä oikeistolehdistössä. Jopa maalaisliitonkin taholla oli huhuttu mm. Viipurista. Yrittäen pysyä Moskovan hyväksymäksi luulemallaan linjalla suurlähettiläs selitti kysymyksen olevan »Suomen revansististen piirien» toiminnasta, jolla pyrittiin lietsomaan kansan keskuudessa epäluuloa ja vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Niinpä Lebedev ehdotti suomalaisten ja heidän »vapaan» lehdistönsä ojentamiseksi maan Moskovan-suurlähettilään ottamista puhutteluun.⁴⁷

Kremlissä ajatukset kuitenkin kulkivat jo toiseen suuntaan. Silti Molotov ei negatiivisessa asennoitumisessaan jäänyt yksin. Genevestä palattuaan Žukovkin näyttää kohdanneen alaistensa sotilaiden taholla arvostelua, joka sai hänet epäröimään.⁴⁸ Voidaan myös asettaa kysymys, oliko Žukovin kanta Genevessäkään siinä määrin varauksettoman myönteinen kuin Hruštšov muistinvaraisessa teoksessaan esittää. Asemansa jo vakiinnuttanut Nikita Sergejevitš kuitenkin mursi vastarinnan. Hän jopa määräsi Molotovin ja Žukovin laatimaan yhteisesti ministeriöittensä nimissä NKP:n keskuskomitealleehdotuksen Porkkalan palauttamisesta Suomelle. Puuttumatta lausunnossaan tukikohdan sotilaalliseen merkitykseen (tai merkityksettömyyteen) molemmat korostivat nyt siitä luopumisen hyödyllisyyttä Neuvostoliiton YK:ssa tekemän, ulkomaisten tukikohtien poistamista koskevan aloitteen toteutumiselle sekä Suomessa itänaapuria kohtaan tunnetun luottamuksen lujittumiselle.

»Ulkoministeriön ja puolustusministeriön mielestä kysymys Porkkalan tukikohdan purkamisesta ja alueen ennenaikaisesta luovuttamisesta Suomelle on otettava esille Neuvostoliiton ja Suomen hallitusten välisissä neuvotteluissa Moskovassa. Presidentti Paasikivi ja pääministeri Kekkonen pitäisi tämän johdosta kutsua syyskuussa Moskovaan. Porkkalaa koskeva päätöksemme sekä tätä asiaa koskevat neuvottelut Moskovassa vahvistaisivat Suomen kansan luottamusta Neuvostoliittoon ja lisäisivät Paasikiven ja Kekkosen arvovaltaa, mikä taas epäilemättä vaikuttaisi myönteisesti Suomen vuoden 1956 alussa pidettävien presidentinvaalien tulokseen.»⁴⁹

Näin valmistettu »paketti» meni luonnollisesti keskuskomiteassa läpi, ja Lebedev sai vastaavat toimintaohjeet. Ulkonaisesta taipumisestaan huolimatta Molotov pysyi silti sisimmässään kielteisellä kannalla. Vielä parikymmentä vuotta myöhemmin hän keskustelussa ystävänsä V. Tšujevin kanssa moitti Hruštšovia Porkkalan luovuttamisesta. »Me» (Stalin ja hän) »tuskin olisimme sitä antaneet.»⁵⁰

Moskovan kehotusta noudattaen Lebedev saapui 16.8.1955 pääministeri Kekkosen luokse Kesärantaan tuomaan tärkeätä viestiä. Hänen tehtäväkseen oli annettu jättää presidentti Paasikivelle Neuvostoliiton valtionpäämiehen marsalkka Vorošilovin kirje, jolla Suomen presidentti ja pääministeri kutsuttiin Moskovaan YYA-sopimuksen pidennystä koskevia neuvotteluja varten. Hänellä oli myös valtuudet ilmoittaa, että »ne esteet, jotka tähän mennessä ovat olleet Porkkalan vuokra-alueen Suomelle palauttamisen tiellä, ovat nyt poistuneet». Niinpä suurlähettiläs pyysi Kekkosta järjestämään hänelle tätä varten puheillepääsyn Kultarannassa oleskelevan Paasikiven luo.

Olematta varma siitä, jaksaisiko presidentti Paasikivi korkean ikänsä vuoksi lähteä Moskovaan, pääministeri ehdotti suurlähettiläälle, että tämä kielteisessä tapauksessa suosittelisi Paasikivelle hänen, Kekkosen, nimittämistään presidentin henkilökohtaisena valtuutettuna delegaation johtoon. Tähän ei Lebedev katsonut voivansa ottaa kantaa.

Moskovan neuvotteluihin saakka informaatio oli Lebedevin välittämän tiedon mukaan rajoitettava presidenttiin ja pääministeriin. Edes hallituksen muille jäsenille ei Porkkalan palautuksesta saanut vielä kertoa. Kekkosen vetäminen mukaan varaamalla hänelle keskeinen rooli hankkeessa tähtäsi tietenkin Molotovin ja Žukovin jo mainitsemalla tavalla hänen asemiensa vahvistamiseen muutaman kuukauden päässä edessä olevia presidentinvaaleja varten. Näin siitäkin huolimatta, että varman päälle pelaavan Moskovan ykköskandidaattina tuossa vaiheessa oli Paasikivi. Kuten Juhani Suomi on todennut, informoimalla etiketin vastaisesti ensin pääministeriä matkasuunnitelmasta Kremlissä epäilemättä odotettiin hänen hoitavan itsensä mukaan presidentin seurueeseen.⁵¹

Pyyntöä noudattaen Kekkonen järjesti Lebedeville tapaamisen Paasikiven kanssa Kultarannassa heti seuraavana päivänä. Presidentille soittaessaan hän visusti vaikeni jo tietämästään käynnin tarkoituksesta. Puhelinkeskustelussa sovittiin, että Kekkonen tulisi Kultarantaan suurlähettilään poistumisen jälkeen. Niinpä Lebedev presidentin tavatessaan luovutti Vorošilovin allekirjoittaman kutsukirjeen ja antoi pääpiirteittäin saman informaation, minkä Kekkonen oli jo edellisenä päivänä saanut. Matka voisi toteutua syyskuussa. Vaikka Paasikivi oli v. 1948 vanhuuteen ja heikkouteen vedoten torjunut Moskovan vierailukutsun, nyt, muuttuneissa oloissa seitsemän vuotta myöhemmin, ikä ei enää tehnyt tenää. Lopullisen vastauksen hän antaisi keskusteltuaan ensin pääministerin kanssa.⁵²

Kiiruhdettuaan sovitulla tavalla 18.8.1955 Kultarantaan Kekkonen ilmeenkään värähtämättä kuunteli presidentin selostuksen Lebedevin viestistä, jonka sisällön pääministeri siis jo ennestään tunsi. Hanke päätettiin pitää toistaiseksi Moskovan toivomuksen mukaisesti täysin salassa, ja toteuttaa se vuotojen sekä odottamattomien yllätysten minimoimiseksi niin pian kuin mahdollista.

Alli-rouvan lähdettyä vierailulle sisarensa perheen luokse Paasikivi ja Kekkonen nauttivat Kultarannassa pitkäksi venähtäneen kahdenkeskisen »suuruksen» juhlavan tunnelman vallitessa. Pääministeri merkitsi muistiin:

»Joimme maljan: on kannattanut olla haukuttavana, kun saa elää tällaisen päivän. JKP oli herkällä tuulella, totesi, ettei ilman minua olisi selvinnyt.»

Kekkosen huomauttaessa presidentin ja pääministerin yhtäaikaisen ulkomaanmatkan aiheuttavan perustuslaillisia ongelmia, koska jomman kumman tuli pysytellä kotimaassa hoitamassa valtionpäämiehen tehtäviä Paasikivi huitaisi »juristerian» sivuun. Kekkosen oli ehdottomasti lähdettävä mukaan: »Minä olen jo vanha mies. Sinä saat hoitaa neuvottelut.» Kuten tuonnempana käy ilmi, näin myös todellisuudessa tapahtui.

Matkaan liittyvät käytännön valmistelut Kekkonen hoiti niinikään varsin itsenäisesti. Lebedeville hän ilmoitti omin päinsä, että sosiaalidemokraatteja edustaisi valtuuskunnassa puolustusministeri Emil Skog, jonka ehdokkuudelle hankittiin Paasikiven suostumus vasta jälkikäteen. Sen sijaan presidentti piti jo alun alkaen tärkeänä Reinhold Sventon lähtemistä mukaan. Ulkoministeriötä edustivat valtiosihteeri R. R. Seppälä ja keväällä 1955 eläkkeelle siirtyneen Åke Gartzin tilalle vastoin oman puolueensa tahtoa Moskovansuurlähettilääksi nimitetty Eero A. Wuori. Ulkoministeri Virolainen, jota informoitiin matkan tarkoituksesta vasta delegaation lähtiäisseremonioissa Seutulan lentokentällä, sai nöyryyttävällä tavalla jäädä kotiin. Arvovaltatappiota ei lieventänyt entisen ulkoministerin Sventon lähteminen Paasikiven mukaan. Presidentin tehtäviä hoitamaan määrättiin vt. pääministeri Viljami Kalliokoski.⁵³

Ennen matkalle lähtöä Paasikivi pohti Kekkosen kanssa Porkkalan lisäksi myös muita Moskovassa esille otettavia asioita sulkematta etukäteen pois Karjalankaan kysymystä. Vaikka Porkkala toki oli Kekkoselle merkittävä, vielä tärkeämpänä »kansalliselta kannalta» hän entisenä Viipurin läntisen vaalipiirin kansanedustajana piti rajantarkistusta Karjalassa. Sieltä kotoisin olevan siirtoväen keskuudessa maalaisliitto oli perinteisesti nauttinut voimakasta kannatusta, ja presidentinvaalit olivat lähestymässä. Otettuaan Paasikiven luvalla yhteyttä Karjalan asiassa Lebedeviin hän ilman mitään valtuuksia piirteli suurlähettilään luona kartalle uutta rajaviivaa Koiviston – Vuoksen linjalle. Näin saataisiin kansan mieliala pysyvästi »nykyisen ulkopolitiikan puolelle». Kun ruotsinkielinen siirtoväki pääsisi palaamaan entisille asuinsijoilleen Porkkalaan, suomenkielisten karjalaisten osattomiksi jääminen herättäisi voimakasta katkeruutta. Erityisesti näin kävisi, jos yleisön tietoon tulisi, ettei hallitus ollut edes yrittänyt tehdä asiassa mitään.

Lebedev torjui rajaehdotukset jyrkästi ja suositteli »vakavasti», ettei niihin puututtaisi Moskovassa lainkaan. Neuvostoliiton tinkimätön yleislinja oli, ettei toisen maailmansodan tuloksena syntyneitä rajoja otettaisi uuteen käsittelyyn sen enempää Karjalassa kuin muuallakaan. Ne olivat syntyneet veriuhrein ja muutokset saattoivat vastaavasti tapahtua vain uuden sodan keinoin. Vain vuokralla ollut Porkkala merkitsi luonteeltaan kokonaan toisenlaista ongelmaa. Täysin ei suurlähettiläs kuitenkaan saanut Paasikiven ja Kekkosen päätä kääntymään.

Vuoden 1952 pyjamantaskupuheensa tavoin Kekkonen tavoitteli nytkin etulyöntiasemaa sosiaalidemokraattiseen kilpailijaansa K.-A. Fagerholmiin nähden suostuttelemalla Moskovaa hyväksymään Suomen liittymisen Pohjoismaiden neuvostoon. Entiseen tapaansa Paasikivi kieltäytyi aloitteesta luonnehtien sitä pääministerilleen »toisen luokan kysymykseksi», jonka avulla Suomen turvallisuutta ei pystyttäisi takaamaan. Toinen olisi tilanne pohjoismaisen puolustusliiton kohdalla, joka ei nyt ollut ajankohtainen. Suomen pääsy YK:n jäseneksi tuli jättää avoimeksi, mutta jos Neuvostoliitto ottaisi asian esille, sitä tietenkin kannatettaisiin.

YYA-sopimuksen sanamuodon »selventämisestä» Paasikivi näki parhaaksi luopua, koska ensimmäisen tai toisen artiklan »sormeilu» saattoi itänaapurin taholla herättää voimakkaita epäluuloja suomalaisten tarkoitusperistä. Sen sijaan hän katsoi paktin voimassaoloaikaa voitavan pidentää Porkkalan vastikkeeksi kymmenellä vuodella. Halutessaan pidempää aikaa Neuvostoliiton tuli suostua rajantarkistukseen Karjalassa. Jos Kreml tinkisi Porkkalan palautuksesta, silloin ei paktin pidennykseenkään suostuttaisi, Paasikivi ohji Kekkosta. KGB-kontaktilleen pääministeri kuitenkin totesi presidentin kyllä suostuvan Porkkalan vastikkeeksi YYA-sopimuksen pidentämiseen kahdellakymmenelläkin vuodella. Matkaa edeltäneinä viikkoina presidentin varovaisuus selvästi kasvoi. Liialliset vaatimukset saattoivat johtaa Porkkalaa koskeneen tarjouksen peruuntumiseen:

»Ettei pilata asioita. Wenäläiset voi sanoa, että he ovat antaneet äärettömän paljon ilman aihetta, ja te suomalaiset ette ole koskaan tyytyväisiä. Esitätte mahdottomia vaatimuksia.»

Syyskuun 6. päivänä Paasikivi Helsinkiin palattuaan informoi valtioneuvostoa ja eduskunnan puhemies Fagerholmia Vorošilovin kohteliaasta vierailukutsusta, johon oli vastattu myöntävästi. Virkamatkalla olleen puolustusministeri Skogin poissaolo istunnosta aiheutti presidentin raivokohtauksen: »Tämä on kuin ryssänmaalla tsaarin aikana, eihän kesäaikana saa tapahtua mitään.» Kiihtymys meni kuitenkin pian ohi. Moskovan salaamispyyntöä noudattaen presidentti kiisti tietävänsä mitään matkan tarkoituksesta. Sen hän kuitenkin saattoi luvata, ettei Suomen poliittisen aseman annettaisi huonontua tai heikentyä. Eduskunnan oikeudet pidettäisiin myös kunniassa.

Tultuaan sivuutetuiksi matkan valmisteluissa ja pantuaan merkille Paasikiven-Kekkosen parivaljakon keskeisen roolin niissä sosiaalidemokraatit eivät salanneet närkästystään. Kun puoluetoimikunnassa oli vaadittu Karjalan palauttamisen lisäksi myös Sallaa ja Petsamoa, Emil Skogin allekirjoittamassa, presidentille osoitetussa kirjelmässä pitäydyttiin silti vain »mahdollisimman suureen osaan Karjalaa», joka tuli palauttaa Suomelle. Paasikiveä hänelle osoitetut »ohjeet» raivostuttivat. Kysymys ei ollut ainoastaan arvovallasta, vaan SDP:n jyrkkään muotoon puettu kirjelmä joutui pahaan ristiriitaan Neuvostoliiton Karjalan asiassa viestittämän tinkimättömyyden kanssa ja näytti »pilaavan muut mahdolliset saavutukset». Muiden ministerien poistuttua neuvotteluhuoneesta, johon Paasikivi pyysi Kekkosta ja Skogia jäämään, ulkoministeri Virolainen kuuli valtioneuvoston kaksinkertaisen oven lävitse äänivarojaan säästelemättömän presidentin »opastavan» puolustusministeriä olemaan esittämättä »lapsellisia» vaatimuksia.

Riita ratkesi lopulta muutaman tunnin kuluttua pidetyssä hallituksen uudessa istunnossa Kekkosen välitykseen. Paasikivelle hän puolsi Karjalan kysymyksen esille ottamista ja korosti samanaikaisesti sosiaalidemokraateille presidentin varmasti oivaltavan asian merkityksen ja tekevän parhaansa sen hyväksi ilman patistelujakin.

Matkahankkeen julkistamisen jälkeen luonaan käyneille Karjalan Liiton edustajille Eemil Luukalle ja Mauno Laisaarelle tällä kertaa maltillisesti esiintynyt presidentti vakuutti kyllä tietävänsä, mitä heidän tahollaan ajateltiin. Voimatta esittää mitään varsinaisesti uusia, Karjalan palauttamista puoltavia näkökohtia vieraat viittasivat alueen sotilaallisen merkityksen supistumiseen, mikä teki siitä »Venäjälle» vähemmän tärkeän. Paasikivi puolestaan vakuutti »kyynel silmäkulmassa», ettei Karjala ollut hänen mielestään unohtunut. Täytyi myös muistaa venäläisten saattavan vaatia tilalle aluekorvauksia esimerkiksi Lapista. Kaikki riippui siitä, mihin suuntaan neuvottelut Moskovassa lähtisivät kulkemaan.

Virolainen muistelee Paasikiven vakuuttaneen kantansa aina olleen sen, että karjalaisille oli tehty verinen vääryys, mistä hän oli heidän kanssaan samaa mieltä. »Vaikka Paasikivi julkisuudessa esiintyi kylmänä ja kiukkuisena, hän todellisuudessa oli samaa mieltä kuin me karjalaiset. Paasikiven ilmoitus syyskuussa 1955 muutti hetkessä meidän suhtautumisemme maan presidenttiin.»⁵⁴

Neuvostoliiton pääkaupungissa Ruotsin suurlähettiläs Rolf Sohlman mainitsi 12.9.1955 tapaamalleen Molotoville lykänneensä suunnittelemansa matkan kotimaahan Paasikiven saapumisen vuoksi. Molotov puolestaan luonnehti odotettua vierasta »erittäin hyväksi ja luotettavaksi mieheksi: vaikeimpinakin hetkinä suhteet hänen kanssaan olivat aina hyvät».⁵⁵

Ennen lähtöä matkalle valtioneuvosto Paasikiven tahdosta myönsi Kekkoselle ja Skogille valtuudet allekirjoittaa Moskovassa »mahdollisesti syntyvät sopimukset». Kuten Juhani Suomi toteaa, tällainen blankovaltuutus herätti arvostelua, mutta presidentti sivuutti sen samaten kuin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan piiristä kummunneen kritiikin. Hän oli ottanut henkilökohtaisen vastuun siitä, ettei Porkkalan palautusta vaarannettaisi, ja aikoi kantaa sen loppuun saakka.

»Ystävyyssopimuksen uudistaminen (johon liittyy Porkkalan asia) vaatii eduskunnan hyväksymisen. – Mutta me emme voi jäädä sitä odottamaan, vaan meidän täytyy ottaa riski ja allekirjoittaa ja saada eduskunnan hyväksyminen jälkeenpäin.»⁵⁶

Näinhän oli jouduttu menettelemään myös keväällä 1948.

Valtuuskunnan lento Seutulasta Moskovaan 15.9.1955 tapahtui neuvostohallituksen lähettämällä 8-paikkaisella, presidentin päiväkirjassaan »mukavaksi» luonnehtimalla pienkoneella. Ikä kuitenkin jo painoi vanhaa herraa, joka lentokentälle saattamaan tulleen Ruotsin suurlähettilään Gösta Engzellin mielestä vaikutti »sangen väsyneeltä». Havainnon vahvisti rouva Paasikivi kertoessaan matkan merkitsevän hänen miehelleen »suurta rasitusta». ⁵⁷ Hyvää matkaa toivottaneelle Norjan-lähettiläälle Hans Olaville muhoileva presidentti totesi »sään olevan joka tapauksessa kauniin». Sen sijaan kotiin jäävä ulkoministeri Virolainen ei voinut peittää huonotuulisuuttaan saatuaan vasta lentokentällä kuulla Kekkoselta matkan tarkoituksesta. Kotiinjäämisen ei silti välttämättä tarvinnut merkitä tahallista syrjäyttämistä, koska presidentin ja pääministerin poistuttua maasta ulkoministeriä tarvittiin Helsingissä.⁵⁸

Moskovassa Paasikiven käyttöön oli asetettu Sosnovkassa noin 15 kilometriä keskustasta länteen sijaitseva upea datsa, kun taas Kekkonen oli majoitettu toiseen huvilaan kaupungin vastakkaiselle laidalle muun valtuuskunnan asuessa Hotelli Sovjetskajassa Gorkinkadun varrella. Yhteydenpito tuotti näissä oloissa tiettyjä vaikeuksia, kun puhelinneuvotteluja haluttiin välttää.

Saapumispäivän ohjelmaan kuuluivat lentokenttäseremonioiden lisäksi ainoastaan tervehdysvierailu Vorošilovin luona ja suomalaisten itsensä ehdottama käynti Leninin-Stalinin mausoleumissa. Huomiota herätti Paasikiven suhteellisen kauan kestänyt viivähtäminen »hyvin säilyneeksi» luonnehtimansa Stalinin balsamoidun ruumiin äärellä. Valtuuskunnan kokoontuessa illalla Suomen suurlähetystössä presidentti vihdoin informoi Skogia, Sventoa ja Seppälää siitä, miksi Moskovaan oli tultu. Kekkosen lisäksi Wuori oli saanut tiedon jo aikaisemmin. Paasikiven tehdessä selkoa Lebedevin varoituksista, jotka koskivat Karjalan kysymyksen esilleottamista, tilanne uhkasi jälleen ajautua sanaharkkaan presidentin ja myöhäisestä informoiduksi tulostaan jo muutenkin ärsyyntyneen puolustusministerin välillä. Ukkosenjohdattimena toimi Kekkonen ehdottamalla, että hän ja Skog saisivat kaikesta huolimatta puuttua asiaan epävirallisesti. Tähän Paasikivi suostui. ⁵⁹ – Vaikka KGB:n asiakirjat eivät toistaiseksi olekaan käytettävissä, voidaan olettaa sananvaihdon tulleen kuuntelulaitteiden välityksellä neuvostoviranomaisten tietoon.

Seuraavana päivänä Kremlin Katarinan salissa järjestetyssä valtuuskuntien ensimmäisessä kokouksessa ei varsinaisia poliittisia neuvotteluja vielä käyty. Vorošilovin ja Paasikiven pidettyä viralliset puheensa sovittiin yksityiskohtaisten keskustelujen käynnistämisestä seuraavana päivänä Bulganinin ja Kekkosen johdolla. Tilaisuuden jälkeen nautitun lounaan yhteydessä tapahtui kuitenkin Paasikiveä hermostuttanut välikohtaus Hruštšovin moitittua puheessaan Skogia (ilmeisesti tietoisena tämän aikaisemmista kannanotoista) Suomen sosiaalidemokraattien kommunisminvastaisuudesta ja revanssimielialoista. Huolestunut presidentti epäili tilanteen johtavan avoimeen riitaan ja sitä tietä kenties matkan tavoitteen vaarantumiseen. Skog ei kuitenkaan jäänyt vastausta vaille: »Sodassa me sosiaalidemokraatit olimme teitä vastaan. Sosialisteina me olemme myös patriootteja kuten tekin, siksi puolueemme jäsenet taistelivat rintamalla.» Hruštšov vastasi tähän »voimakkaalla äänellä», että näin pitikin tehdä, mutta nyt tilanne oli toinen. Skogin hyväksyttyä tämän sekä vahvistettua puolueensa kannattavan Paasikiven linjaa ja toimivan sen mukaisesti välikohtaus päättyi suomalaisministerin kädenlyöntiin Hruštšovin ja Vorošilovin kanssa. Tyytyväinen valtionpäämies lausui myöhemmin Skogille erityiset kiitoksensa.⁶⁰

Paasikiven harkitsema kysymys Suomen YK-jäsenyyden esilleottamisesta ratkesi yllättävän kivuttomasti samaisen lounaan yhteydessä käydyssä kahvipöytäkeskustelussa. Molotovin mainittua lähtevänsä seuraavana päivänä New Yorkiin YK:n yleiskokoukseen Paasikivi ja Svento totesivat Suomen jäsenanomuksen viipyneen siellä jo 7-8 vuotta. Niinpä nähtäisiin mielellään asian tulevan vihdoin ratkaistuksi Suomen kannalta positiivisella tavalla. Molotov lupasi pitää hankkeen mielessään. Jo parin kuukauden kuluttua (8.12.1955) Atlantin takaa kantautuikin tieto Suomen tulosta 16 valtion nippuratkaisun osana YK:n jäseneksi. Tämä taas viittaa siihen, että Paasikiven ja Sventon Molotovin kanssa käymällä lyhyellä kahvipöytäkeskustelulla tuskin oli oleellista merkitystä päätökselle. Suomen ensimmäiseksi YK-suurlähettilääksi nimitettiin sittemmin – vielä Paasikiven presidenttikaudella – vanhan koulun diplomaatti G. A. Gripenberg, jonka maailmanjärjestössä noudattama länsimieliseksi tulkittu puolueettomuuslinja herätti aikanaan Moskovassa närää.⁶¹

Syyskuun 17. päivänä 1955 Kremlissä alkaneisiin virallisiin neuvotteluihin Paasikivi ei osallistunut. Kuten korkeaan ikäänsä vetoava presidentti oli jo ennen matkaa Helsingissä todennut, pääministeri saisi hoitaa asian. Valtuuskunnan keskinäisen sopimuksen mukaisesti Kekkonen otti Karjalan kysymyksen puheeksi Bulganinin kanssa kahden kesken ministerineuvoston puheenjohtajan luo suorittamallaan kohteliaisuusvierailulla. Tällöin hän antoi ymmärtää, että Suomessa »voimakas mielipide» toivoi Moskovassa voitavan keskustella myös itärajan tarkistamisesta. Olipa sitä koskeva ratkaisu sitten mikä tahansa, Suomen ulkopolitiikka tulisi vastaisuudessakin jatkumaan vakiintuneella linjallaan.

Odotetulla tavalla Bulganin toisti Lebedevin jo Helsingissä viestittämät näkökohdat. Raja oli lopullinen, eikä sitä koskeva kysymys ollut millään tavoin rinnastettavissa Porkkalan vuokra-alueeseen. Niinpä marsalkka esitti »vielä kerran» toivomuksen, etteivät suomalaiset »vaarantaisi neuvottelujen ystävällistä kulkua Karjalaan puuttumalla».

Vaikka Kekkonen joutuikin havaitsemaan, ettei enempää ollut saavutettavissa, ongelma oli tulevia presidentinvaaleja ajatellen paha. Hän tiesi siirtoväen kiinnittäneen häneen suuria toiveita ja ennakko-odotuksia, joiden sortuessa vastavaikutus saattoi kehittyä arvaamattomaksi. Siksi täytyi ainakin pystyä osoittamaan, että asialle oli koetettu tehdä jotakin. Neuvottelujen loppukommunikeaan tulikin Kekkosen ehdottama, mutta venäläisten vielä sanamuodoltaan pyöristämä maininta:

»Käydyissä neuvotteluissa suomalaiset ja neuvostoliittolaiset neuvottelijat asettivat perusteellisen ja avomielisen käsittelyn alaiseksi kaikki suomalais-neuvostoliittolaisia suhteita koskevat kysymykset, ja esitettiin tällöin molempien osapuolten näkökannat.»

Selustaansa varmistavan Kekkosen pyynnöstä Bulganin toisti Žukovin tukemana Kremlin Karjalan kysymystä koskevan kannan myöhemmin vielä erikseen Skogille saaden myös tämän vakuuttuneeksi rajantarkistusta koskevan keskustelun epäsuotavuudesta.⁶²

Ennen valtuuskunnan kotimatkaa Lebedev kuitenkin Kekkosen mukaan »eräässä seurassa» piti vielä yllä suomalaisten toiveita vetoamalla hankaliin kansainvälisiin vaikutuksiin. »Sydänkään ei aina voi tehdä sitä, mitä haluaisi.» Ja Vorošilov täydensi: »Odottakaa, kaikki järjestyy.» ⁶³

Valtuuskuntien virallisessa kokouksessa 17.9.1955 esityslistalla oli vain kaksi asiaa. Luonnehdittuaan laajasti ja positiiviseen sävyyn Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden molemmille osapuolille suotuisaa kehitystä Bulganin vahvisti hallituksensa aikovan tyhjentää Porkkalan tukikohdan ja luovuttaa sen Suomelle. Toisena kohtana hän esitti toivomuksen, että »Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden lujan perustan», YYA-sopimuksen voimassaoloa jatkettaisiin ennenaikaisesti. Kekkonen vastasi suomalaisten hyväksyvän tämän ja ehdotti yksityiskohdista sopimista suppeammassa sekakomissiossa, johon kummaltakin taholta tulisi kolme jäsentä. Näin myös päätettiin. Neuvostoliittolaisen osapuolen puheenjohtajaksi komissioon tuli suurlähettiläs V. Semjonov Kekkosen jatkaessa sielläkin suomalaisten johdossa. Kuten Juhani Suomi on todennut, pääministeri pyrki näin pitämään ohjakset käsissään ja antoi samalla palttua protokolla- ja tasonäkökohdille, joiden mukaan hän oli liian korkea-arvoinen Semjonovin vastapuoleksi.⁶⁴

Iltapäivällä Suomen valtuuskunta kävi Paasikiven huvilalla kertomassa hänelle tuloksista. Vieraat ohjattiin datšan kuistille, jossa vanha herra istui ilman takkia nauttien syyskuun auringon poikkeuksellisesta lämmöstä. Kekkonen piti delegaation puolesta presidentille kauniin puheen, jossa hän onnitteli tätä »laajentuneen Suomen päämiehenä».

Lauantai-illan päätti juhlanäytäntö Paasikivelle tutussa Bolšoi-teatterissa, jota hän luonnehti päiväkirjassaan:

»Illalla olimme Suuressa Oopperassa – Prokofjevin ‘Tuhkimo’. Olimme vanhassa keisarillisessa aitiossa. Woroshilov sanoi, että se oli Nikolai Il:n paikka. Minä: ‘Meidän ystävämme!’ Woroshilov ja Hrustsov nauroivat.

Kun tulin sisään Woroshilovin ja Hrustsovin kanssa, yleisö taputti vilkkaasti käsiään. Soitettiin Maamme ja Neuvostoliiton kansallishymni.

Kaksi viimeistä näytöstä olimme sivulooshissa Woroshilov, Hruštšov, Kekkonen ja minä.»⁶⁵

»Redaktiokomission» aloittaessa työskentelynsä sunnuntaina 18.9.1955 neuvosto-osapuoli hyväksyi pohjaksi suomalaisten jo Helsingissä laatimat ja Lebedevin Moskovaan toimittamat luonnokset Porkkalan palauttamista ja YYA-sopimuksen jatkamista koskeviksi sopimuksiksi. Varsinaista keskustelua syntyi oikeastaan vain yhdestä asiasta, YYA-sopimuksen jatkon pituudesta. Semjonov esitti kahtakymmentä vuotta Kekkosen rajoittuessa Paasikiven kantaan nojautuen kymmeneen vuoteen.

Osapuolten sinnitellessä ehdotuksiensa puolesta päätettiin pitää neuvottelutauko, jonka kuluessa Kekkonen ja Skog salaamisnäkökohdasta huolimatta ottivat puhelimitse yhteyden Paasikiveen. Presidentti oli tyytymätön Semjonovin »tyhmään» kantaan, jonka hän epäili pohjautuvan vain kannuksiaan hankkivien »nuorten venäläisdiplomaattien» ambitioihin. »Jos minä ja Molotov olisimme asian käsitelleet, niin 10 vuotta olisi hyväksytty.» Kun sitten voimakkaimmin vastaanharannut Skogkin vakuutti neuvottelijoiden tehneen kaikkensa, vanha herra leppyi: »Olkoon menneeksi.» Asia oli kuitenkin loppujen lopuksi liian pieni, jotta suuren tavoitteen, Porkkalan palautuksen olisi voitu antaa kaatua siihen.⁶⁶

Paasikivi saattoi nyt jatkaa datsallaan leppoisaa sunnuntaipäivää, johon kuului mm. neuvostoliittolaisten filmien katselua talon yhteyteen rakennetussa yksityisessä elokuvateatterissa. Erityisesti häntä kiinnosti Volgan-Doninkanavan rakennustyötä koskenut dokumentti. Rentoutumisen katkaisivat vain Kekkosen ja Skogin edellä mainittu puhelinsoitto sekä Ruotsin Moskovan-suurlähettilään Rolf Sohlmanin noin tunnin kestänyt vierailu iltapäivällä. Tyytyväinen presidentti kuvaili hänelle luottamuksellisesti kahvikupin ääressä matkan tuloksia. Porkkalan saannin varmistamiseksi itärajaa koskevaa kysymystä ei ollut otettu esille.⁶⁷

Päivän päätti presidentin Suomen suurlähetystössä tarjoama juhlapäivällinen vastaanottoineen, missä yhteydessä hän asetti Vorošilovin kaulaan Suomen Valkoisen Ruusun suurristin hakaristien somistamine ketjuineen. Edellisenä vuonna saatu Leninin kunniamerkki oli näin kuitattu.⁶⁸ Tilaisuudessa läsnä ollut lehdistöavustaja Antti Karppinen kertoo: »Molemmat herrat jäivät asentoon, jonka painijat tuntevat erittäin hyvin silloin kun ei päästä toisistaan eroon. Erotuomaria ei ollut. Näki, että kummankin silmissä oli selvästi kyyneleitä – oli saavutettu eräs käännekohta Suomen historiassa.» Kauan esteenä ollut luottamuksen puute näytti vaihtuvan orastavaksi ystävyydeksi.⁶⁹

Paasikiven vastahakoisuudesta huolimatta Kekkonen oli jo ennen lähtöä Helsingistä esittänyt suopeasti esiintyneen KGB-kontaktinsa Kotovin välityksellä toivomuksiaan Suomen liittymisestä Pohjoismaiden neuvostoon. Vastapalvelukseksi voitaisiin ajatella DDR:n tunnustamista. Lisäksi pääministeri lupasi Kotoville hankkia takeet siitä, ettei PN-jäsenyyttä käytettäisi »väärin» Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden vahingoittamiseen. Luottaen tällä perusteella hankkeen onnistumiseen Kekkonen otti Suomen suurlähetystössä 18.9.1955 järjestetyn päivällistilaisuuden yhteydessä vailla Paasikiven valtuutusta Pohjoismaiden neuvoston puheeksi itsensä Hruštšovin kanssa. Vastaus osoittautui siinä määrin rohkaisevaksi, että Kekkonen laati vielä yön tunteina puheenvuoron, jonka hän esittäisi valtuuskuntien loppukokouksessa.⁷⁰

Puolelta päivin 19.9.1955 alkaneessa loppukokouksessa (jälleen ilman Vorošilovia ja Paasikiveä) siunattiin Kekkosen ja Bulganinin puheenvuoroin sekakomission työn tulokset. Nähtävästi tietoisena siitä, että SDP oli ohjinut puheenjohtajaansa kieltäytymään sopimuksen allekirjoittamisesta ilman YYA-sopimuksen ja itärajan tarkistusta, Hruštšov ei malttanut olla piikittelemättä Skogia.⁷¹ Neuvostoliittolaisen pöytäkirjan mukaan »Te (Suomen valtuuskunta – T.P.) siis suostutte siihen, että palautamme teille Porkkalan. Luulimme, että puolustusministeri tulee vastustamaan (Naurua salissa).»

Tarttuen härkää sarvista Kekkonen otti nyt »pöytäkirjan ulkopuolella» esiin Suomen liittymisen Pohjoismaiden neuvostoon. Pyytämättä menettelyyn Neuvostoliiton lupaa hän »väärinkäsitysten välttämiseksi» halusi korostaa, ettei tämä muuttaisi piiruakaan Suomen yleistä politiikkaa puhumattakaan sen suhteista Neuvostoliittoon. Kysymys oli Pohjolan kansojen kauas historiaan pohjautuvasta läheisestä vuorovaikutuksesta eikä mistään yrityksestä Suomen kytkemiseksi Natoon.

Bulganinin ehätettyä torjumaan ilmoituksen neuvottelujen piiriin kuulumattomana Hruštšov käytti laajahkon puheenvuoron luonnehtien Neuvostoliitossa tunnettuja epäluuloja Suomen pohjoismaista orientaatiota kohtaan. NKP:n ensimmäisen sihteerin lausunto oli kuitenkin siinä määrin monikerroksinen, että suomalaisten sitä koskevat tulkinnat menivät sittemmin pahasti ristiin Kekkosen katsoessa Hruštšovin hyväksyneen hänen ilmoituksensa, kun taas Seppälä ja Wuori tulkitsivat kannanoton kielteiseksi.

Bulganin vuorostaan kuittasi Kekkosen aloitteen ottamalla niinikään »pöytäkirjan ulkopuolella» esiin kysymyksen DDR:n tunnustamisesta Suomen taholta. Ystävät Saksan demokraattisessa tasavallassa suhtautuisivat asiaan hyvin positiivisesti. Hruštšov täydensi huomauttamalla tunnustamisen tapahtuvan luontevimmin kummankin Saksan kohdalla yhtä aikaa:

»Muuten asia ymmärrettäisiin väärin…Emmekä me haluaisi asettaa Suomea hankalaan asemaan. Ajan mittaan minäkin pitäisin tätä hyödyllisenä, ts. asia voitaisiin toteuttaa samanaikaisesti Suomen ja DDR:n välisten diplomaattisuhteiden solmimisen kanssa. Näin jo luotaisiin alku sille, että Liittotasavalta tunnustaisi ei vain DDR:n juridisen vaan myös sen faktisen olemassaolon. Siinä tapauksessa tulee kaksi suurlähettilästä. Miksipä ei Helsingissä voisi olla kahta suurlähettilästä?

Sanoisin näin. Jollei tämä kysymys vielä ole kypsynyt ratkaistavaksi, niin katsokaa, että me emme ole puhuneet kanssanne mitään. (Hilpeyttä salissa).»

Kekkonen kiirehti vastaamaan:

»Herrat! Kaikki, mitä te täällä sanoitte, on erittäin loogista. Puhdasta logiikkaa. Saatan koko tämän mielipiteenvaihdon hallituksemme tietoon. En voi täällä hallituksen nimissä esittää mitään lausuntoa, mutta minun on sanottava logiikan pysyvän logiikkana myös hallituksessa.

Bulganin: Erittäin mieluisaa.»⁷²

Hruštšovin lausunnon taustana olivat neuvottelut, jotka hän avustajineen oli syyskuun alkupuolella käynyt Moskovassa vierailleen liittokansleri Konrad Adenauerin ja hänen valtuuskuntansa kanssa.⁷³ Niiden tuloksena Neuvostoliitto tunnusti Liittotasavallan ja solmi sen kanssa diplomaattisuhteet. Samalla Hruštšoville oli muodostunut käsitys siitä, ettei Bonnissa ainakaan toistaiseksi tunnustettu DDR:n kommunistihallitusta. Pitäen itseään ainoana laillisena Saksan kansan ja sen vapaasti ilmaistun tahdon edustajana Bonn tulkitsi –erikoistapaus Neuvostoliittoa lukuun ottamatta – diplomaattisuhteiden solmimisen DDR:n kanssa minkä tahansa muun valtion taholta epäystävälliseksi teoksi, joka esti normaalit diplomaattisuhteet ao. maan ja Länsi-Saksan välillä. Kekkoselle linjan jyrkkyys ei vielä tuolloin näytä olleen selvillä.

Valtuuskuntien loppukokouksessa hyväksytyt sopimukset Porkkalan palauttamisesta ja YYA-sopimuksen pidentämisestä allekirjoitettiin (Suomen puolesta Kekkonen ja vastarinnastaan luopunut Skog sekä Neuvostoliiton puolesta Bulganin) muutamaa tuntia myöhemmin 19.9.1955 klo 17, minkä jälkeen Vorošilov tarjosi Kremlissä Yrjön salissa päivälliset. Isännän tervehdyssanoihin vastasi vieraiden puolesta presidentti Paasikivi improvisoidulla, vapaasti venäjäksi esitetyllä kiitospuheella, joka käännöstä kuunnelleen Skogin mielestä oli lajissaan paras, mitä hän koskaan oli kuullut. Presidentti kertoi olevansa Moskovassa seitsemättä kertaa ja lähtevänsä nyt lopultakin tyytyväisenä kotiin. Venäläisittäin »po duše» (sydämestä) esitetty puhe päättyi maljannostoon »Za vetšnuju družbu meždu Finljandiei i Sovjetskim Sojuzom» (Suomen ja Neuvostoliiton väliselle ikuiselle ystävyydelle). Lopuksi vanha herra veti taskustaan paperinipun ilmoittaen »ministerien» kyllä kirjoittaneen hänelle hyvän puheen, mutta hän halusi itse lausua mielipiteensä. Koko sali räjähti valtaviin suosionosoituksiin.⁷⁴

Vorožilov tunnusti myöhemmin Sventolle: »Jos olisin nainen, niin varmaan rakastuisin juuri sellaiseen mieheen kuin on Teidän presidenttinne Paasikivi.»⁷⁵

Päivällisten jälkeen Kekkonen varmisti vielä Hruštšovilta, ettei tämä asennoituisi kielteisesti Suomen liittymiseen Pohjoismaiden neuvostoon. Kyseessä olevan operaation pääministeri oli toteuttanut alun alkaen täysin oma-aloitteisesti ilman Paasikiven siunausta tai ohjeita. Myöhemmin Kekkonen perusteli menettelyään Moskovan majoituskohteiden pitkillä välimatkoilla, joiden vuoksi presidenttiä oli vaikea tavoittaa. Tätä ei kuitenkaan voida pitää ratkaisevana syynä, koska keskusteluihin olisi kyllä ollut aikaa. Sen sijaan hän aivan ilmeisesti pelkäsi Paasikiven kieltävän ottamasta asiaa esille, kuten tämä oli tehnyt jo Helsingissä ennen matkaa. Kekkosen onnistuneen vedon presidentti toki jälkikäteen hyväksyi tuntematta kuitenkaan asiaa kohtaan erityistä innostusta. Yhä edelleen hän ounasteli liittymisen saattavan aiheuttaa ongelmia suhteissa Neuvostoliittoon.⁷⁶

Juhlavastaanotolla Paasikiven ja Kekkosen menettelytavat poikkesivat toisistaan myös DDR:n tunnustamiskysymyksessä. Moskovassa parhaillaan vierailevia ja tilaisuuteen kutsuttuja Itä-Saksan johtomiehiä Walter Ulbrichtia ja Otto Grotewohlia presidentti tyytyi vain lyhyesti tervehtimään. Sen sijaan pääministeri teki heille tiettäväksi Suomen aikovan tunnustaa DDR:n parin viikon kuluessa. Itä-Berliinissä jouduttiin kuitenkin pian pettymyksen tuntein toteamaan Kekkosen menneen Moskovassa pitemmälle kuin mihin muu hallitus ja parlamentti olivat valmiita. Sitäpaitsi heti Suomen valtuuskunnan palattua kotiin Länsi-Saksa antoi ymmärtää pitävänsä DDR:n tunnustamista vihamielisenä tekona. Vaikka Bonnin yleislinja, joka sittemmin tunnettiin ns. »Hallsteinin opin» nimellä, julkistettiinkin virallisesti vasta joulukuussa 1955, sen tiedottaminen Helsingin hallitukselle jo syyskuun lopussa tosiasiassa vapautti Kekkosen Moskovassa antamastaan lupauksesta.⁷⁷

Kansainvälisen tilanteen kehitykseen sidottu »Saksan paketin» ratkaisu sai Suomen osalta jäädä odottamaan vielä pitkälti toistakymmentä vuotta.

Kotiinpaluu Moskovasta 20.9.1955 muodostui vanhalle presidentille suoranaiseksi riemukuluksi. Päiväkirjaansa hän on merkinnyt:

»Lentokentällä Moskovassa jälleen juhlallinen lähtö samaan tapaan kuin tullessa. Minä lausuin muutamia sanoja mikrofoniin. Saattamassa Woroshilov, Hruštšov, Bulganin, Malenkov ym. ym., diplomaattikuntaa. Sama komea kunniakomppania. Lebedev palasi meidän mukanamme.

Helsingissä myös juhlallinen vastaanotto. Ihmiset ja koululapset (!) tervehtivät pitkin katujen varsia. Linnan edessä oli paljon kansaa. ‘Eläköön!’ Näyttäydyimme Allin kanssa parvekkeella. Kuvasivat.» 78

Positiivinen vastaanotto kotimaassa ei rajoittunut vain suureen yleisöön. Voitoksi katsotulla neuvottelutuloksella oli luonnollisesti pian monia isyyden tavoittelijoita. Jo 19.9.1955 pääministerin sihteeri Ahti Karjalainen tiesi raportoida Kekkoselle Moskovaan:

»Lauantaina täällä levisi todella suuri riemu Porkkalan uutisen johdosta. Sunnuntain lehdet olivat täynnä sitä asiaa. Fagerholmit, Leskiset, Kalliokosket ym… antoivat lehdille lausuntoja (kuin olisivat melkein asian isiä)… »⁷⁹

Toisaalta virallisella taholla herätti närkästystä tapahtuman julkistaminen STT:lle Moskovasta tulleella sähkeellä. Yhdysvaltain Helsingin-suurlähettiläs Jack K. McFallin samana päivänä järjestämällä jäähyväisvastaanotolla menettely olikin yleisenä puheenaiheena. Norjan suurlähettiläälle Hans Olaville »ärtymyksensä» huonosti peittänyt ulkoministeri Virolainen »vahvisti, etteivät hän ja vt. pääministeri Kalliokoski olleet saaneet minkäänlaista ennakkotietoa tästä tärkeästä ratkaisusta». Norjalaisdiplomaatti pitikin todennäköisenä Virolaisen aikomusta erota hallituksesta.⁸⁰

Suurelle yleisölle presidentti luonnehti Moskovan matkan tuloksia 22.9.1955 pitämässään, itse kirjoittamassaan radiopuheessa, jossa hän toisti mainintansa ensi kertaa tapahtuneesta paluustaan naapurimaan pääkaupungista tyytyväisenä. »Kynä on korjannut, mitä miekka on särkenyt. On jälleen osoittautunut, että ystävälliset neuvottelut ja järkevät sovittelut ovat se tie, jota meidän järjestäessämme asioita Neuvostoliiton kanssa on kuljettava.» Kuten Jorma Kallenautio on todennut, tähän sisältyi tietynlainen Paasikiven poliittinen testamentti Suomen suhteesta Neuvostoliittoon. Puheensa presidentti päätti ilmoitukseen Moskovassa allekirjoitettujen Porkkalan palautusta ja YYA-sopimuksen jatkamista koskevien sopimusten jättämisestä eduskunnan käsiteltäviksi ja hyväksyttäviksi, mikä toivottavasti tulisi vahvistamaan molempien maiden välisten suhteiden onnellista kehitystä.⁸¹

Kotiuduttuaan Paasikivi otti 23.9.1955 vastaan suurlähettiläs Gösta Engzellin, joka toi kuningas Kustaa VI Adolfin Porkkalan palautuksen johdosta lähettämän onnittelukirjeen. Käydyssä keskustelussa presidentti kertoi matkavaikutelmiaan Moskovasta. Venäläiset olivat tuolloin erityisesti tähdentäneet monia muita rajaongelmiaan, joihin Karjalan kysymyksessä suomalaisiin kohdistuva myöntyvyys vaikuttaisi epäedullisesti. Muuten ei Viipuri presidentin mielestä kenties merkinnyt Neuvostoliitolle kovin paljon.⁸²

Ruotsalaisia niinikään kiinnostanut kysymys Suomen liittymisestä Pohjoismaiden neuvostoon lähti liikkeelle Kekkosen hallituksen antaessa 7.10.1955 eduskunnalle asiaa koskevan lakiesityksen. Helsingin Sanomissa pääministeri julkaisi lausunnon, jossa hän pyrkien turvaamaan selustansa idän suunnalla määritteli liittymisen yleiset edellytykset. Suomi ei osallistuisi neuvostossa sotilaspoliittisten asioiden käsittelyyn ja keskustelisi siellä vain sellaisista ulkopoliittisista kysymyksistä, jotka koskivat yksinomaan neuvoston jäsenvaltioita. Lokakuun 28. päivänä 1955 eduskunta ainoassa käsittelyssä hyväksyi yksimielisesti hallituksen esityksen, ja kun parlamentti vielä ennen vuoden loppua oli osaltaan siunannut organisaation säännöt, Suomi oli valmis osallistumaan tammikuussa 1956 Kööpenhaminassa pidettyyn Pohjoismaiden neuvoston neljänteen istuntoon.⁸³

Nato-maissa reaktiot Porkkalan palautukseen olivat vaihtelevia, vaikka suomalaisille esitettiinkin asiaankuuluvat onnittelut. Toisaalta pelättiin erityisesti USA:ssa Neuvostoliiton käyttävän operaatiotaan hyväksi puolueettomuuspropagandassaan, mikä saattoi heikentää Naton koheesiota erityisesti Skandinaviassa. Niinpä haluttiin pelkistää Porkkalan palautus Neuvostoliiton »propagandatempuksi», jota se hyödyntäisi erityisesti Pohjoismaissa »rinnakkaiselon levittämiseksi». Siihen ei siksi pitänyt kiinnittää liikaa huomiota. Toisaalta Suomen poliittinen johto – oivaltaen Porkkalan palautuksen suurpoliittiset taustatekijät – ei jäänyt pohtimaan niitä vaan asetti etusijalle maalle koituneen reaalisen hyödyn. State Departmentissa suurlähettiläs Nykopp korosti neuvostojoukkojen poistumisen merkitsevän mahdollisen interventiouhan huomattavaa vähentymistä, mikä »mahdollisti Suomen todellisen itsenäisyyden».⁸⁴

Selostaessaan 8.10.1955 Gripenbergille Moskovan matkaa Paasikivi tähdensi Neuvostoliiton ennakkotapauksena pitämässään Karjalan kysymyksessä omaksumaa kielteistä kantaa. Yhdysvaltain harjoittamasta propagandasta huolimatta oli turha kuvitella Kremlin koskaan suostuvan vapauttamaan itäeurooppalaisia satelliittejaan ilman sotaa, ja siihen taas eivät länsivallat olleet halukkaita. Niinpä esimerkiksi Saksan yhdistyminen merkitsi Neuvostoliiton sotilaallista voimaa korostavan Paasikiven mielestä pelkkää tuulentupaa.

Ottamatta huomioon bolsevistisen supervallan sisäisen heikentymisen tai suorastaan hajoamisen mahdollisuutta Paasikivi päinvastoin katsoi ajan tekevän työtään Moskovan hyväksi, koska satelliittimaissa varttuisi vähitellen uusi, kommunismiin kasvatettu, muusta maailmasta tietämätön sukupolvi. –Kuten tulevaisuus osoitti, tässä suhteessa vanha herra selvästikin aliarvioi modernin tiedonvälityksen mahdollisuuksia.

Neuvostoliiton uusista johtomiehistä Paasikivi katsoi Hruštšovin olevan päätään pitempi muita, vaikka häntä ei voitukaan verrata Staliniin, tuohon »hirmuiseen ihmiseen, mutta todelliseen valtionsa rakentajaan». Euroopan tilanne ei ollut ilahduttava, mitä täytyi pitää lähinnä amerikkalaisten syynä. Jos nämä eivät olisi sekaantuneet ensimmäiseen maailmansotaan, Saksan keisarikunta olisi pysynyt pystyssä, eikä Hitler olisi päässyt valtaan. Nyt oli kuitenkin tärkeätä, ettei USA vetäisi joukkojaan pois Euroopasta. Valitettavasti tosin Atlantin takaiset johtomiehet olivat pikemminkin halonhakkaajia kuin diplomaatteja. Julkisesti tätä ei tietenkään saanut sanoa. Kun Suomelta puuttuivat sotilaalliset resurssit, sen oli rakennettava ulkopolitiikkansa pelkästään diplomatian varaan.⁸⁵

Vaikka eduskunta hyväksyikin Moskovassa solmitut sopimukset näennäisen yksimielisesti, tilanne ei silti todellisuudessa ollut suinkaan näin harmoninen. Syynä oli viime kädessä syksyllä 1955 jo täyteen vauhtiin päässyt presidentinvaalitaistelu. Lebedevin ilmoitettua 4.6.1955 Paasikivelle neuvostohallituksen toivovan tämän jatkavan valtionpäämiehenä presidentti informoi viipymättä Kekkosta ja Wuorta asiasta, johon hän oli ottanut myönteisen kannan. ⁸⁶ Kieltäytyen ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin – vaalitaistelusta puhumattakaan – Paasikivi korosti kuuluvansa sukupolveen, jonka jäsenet eivät katsoneet voivansa vetäytyä vastuusta, mikäli heidän palveluksiaan yleisesti pidettiin välttämättöminä. »Pallo» ei siis suinkaan ollut hänellä vaan lähinnä kansaa edustavilla poliittisilla puolueilla.

Maalaisliiton presidenttikandidaatiksi jo nimetylle Kekkoselle tilanne oli kiusallinen Paasikiven merkitessä hänen kannaltaan pahinta mahdollista vastaehdokasta, minkä vuoksi kiirehtiminen ei nyt ollut paikallaan. Parlamentin kesälomaan vedoten pääministeri ilmaisi vasta 18.8.1955 presidentille aikomuksensa esittää eduskuntaryhmille Paasikiven valitsemista poikkeuslailla vielä yhdeksi kuusivuotiskaudeksi. Presidentti suostui mutta huomautti kuitenkin, että vaikka kuuden vuoden jatkokausi toteutuisikin, hän tuskin jaksaisi hoitaa tehtäviään paria vuotta kauempaa.

Puolueen oman miehen ehdokkuuden jo sisäistänyt maalaisliiton johto kuitenkin torjui suoralta kädeltä Kekkosen esittelemän poikkeuslakiajatuksen, jota pääministeri ei sisimmässään itsekään kannattanut. Paasikivelle antamansa lupauksen mukaisesti hän silti tunnusteli epävirallisesti ja välikäsien kautta muiden puolueiden asennoitumista. Reaktio osoittautui negatiiviseksi. Puoluekohtaisten etulaskelmien ohella lähdettiin siitä, mitä ei tietenkään voitu suoraan sanoa tunnustelijalle, että iäkkään Paasikiven pysyessä presidenttinä Kekkonen jatkaisi pääministerinä halliten tosiasiallisesti maata ja valmistautuen kenties jo piankin pidettäviin uusiin vaaleihin. Näin kulki ajatus etenkin SDP:n ja kokoomuksen taholla. Viimeksi mainitun eduskuntaryhmän puolesta Tuure Junnila viestitti Paasikiven voivan tulla hyväksytyksi vain sillä edellytyksellä, ettei maalaisliitto enää koskaan asettaisi Kekkosta presidenttiehdokkaakseen. Saatuaan odotetusti torjuvan vastauksen kokoomus asettui vastustamaan poikkeuslakia.

Pääministerin ilmoitettua hankkeensa epäonnistumisesta presidentille vanha herra ei salannut tyytymättömyyttään. Vaalitaistelussa, jota Kekkonen ei osaltaan milloinkaan edes keskeyttänyt, palattiin siten samaan asetelmaan, joka oli vallinnut ennen Lebedevin kesäkuista käyntiä Paasikiven luona Kultarannassa. Vilkuna puolestaan jatkoi koko ajan Kekkosen ehdokkuuden ajamista KGB-linjaa (Vladimirov) pitkin. Kokemastaan takaiskusta huolimatta Paasikivi ei silti kokonaan luopunut mahdollista jatkokautta koskevista aatoksistaan. Mikäli suuri enemmistö niin toivoisi, hän piti edelleen velvollisuutenaan suostua. Kuten Juhani Suomi toteaa, tähtäin oli nyt vain siirtynyt itse vaalitilaisuuteen.⁸⁷

Tavatessaan Helsingissä 22.10.1955 Neuvostoliiton väliaikaisen asiainhoitajan S. T. Loginovin Kekkonen informoi häntä poikkeuslakihankkeen raukeamisesta. Itse hän kertomansa mukaan jatkoi vaalitaisteluaan täydellä teholla. Takana oli jo 150 puhetilaisuutta ja ennen vaaleja ohjelmaan kuuluivat vielä käynnit sadassa asutuskeskuksessa. Kekkosen mielestä hänen asemansa oli Moskovan-matkan jälkeen lujittunut. Huomioon täytyi kuitenkin ottaa, että Leskisestä saattoi 2-3 vuoden kuluttua tulla SDP:n vahvin hahmo. Parhaillaan hän punoi hallituksenvastaisia juonia yhdessä kokoomuksen kanssa. Kekkosen keskustelukumppanilleen ilmaiseman käsityksen mukaan Leskiseen ei saanut luottaa missään tapauksessa.⁸⁸

Paasikiven suhteellisesta passiivisuudesta huolimatta varsinaisten, puolueiden nimeämien ehdokkaiden vaalitaistelu, jota varten Moskovan matkan jälkeen oli jäljellä reilut kolme kuukautta, kävi jo täysillä kierroksilla. Maalaisliiton kampanjaa johtavan Arvo Korsimon mielestä nyt oli oltava tehokkaampi kuin koskaan ennen. »Olen omassa mielessäni päättänyt aloittaa häikäilemättömän kamppailun presidentinvaalien merkeissä. Joka ei taivu, se saa taittua, mutta periksi en anna», hän vakuutti Kekkoselle.⁸⁹

Pääministerin näkyvästä roolista Moskovan neuvotteluissa vanhan presidentin rinnalla ja edelläkin pyrittiin hänen puolueensa toimesta luonnollisesti puristamaan irti kaikki mahdollinen hyöty. Varaulkoministeri V. S. Semjonovin mainittua Neuvostoliitossa jo v. 1954 käytössä olleen termin Paasikiven-Kekkosen linja ikään kuin vastavoimana ystävällisten naapurisuhteiden vahingoittajille ulkoministeri Virolainen lanseerasi sen nyt maalaisliiton lehdistön välityksellä suomalaisten tietoisuuteen. Näin saatiin tervetullutta lisäaineistoa Kekkosen vaalitaisteluun, jonka keskeiseksi epiteetiksi tällä tavoin uudelleen muotoiltu Paasikiven linja muodostui. Presidentti itse ei näytä reagoineen menettelyä vastaan.

Toisaalta kilpailevien ehdokkaiden ja heidän taustavoimiensa taholla Paasikiven »sitominen» yhteisen nimikkeen avulla Kekkoseen herätti luonnollisesti kateutta ja katkeruutta. Vaalitaisteluaan käyvän pääministerin katsottiin riistäneen presidentille kuuluvan kunnian. Omalla tavallaan närkästyksen tiivisti Karin piirros Helsingin Sanomissa 23.9.1955. »En voinut mitään herra presidentti. Hän kiilasi!» Vaikka Skog oli osallistunut Moskovan neuvotteluihin ja vieläpä allekirjoittanut sopimukset, SDP:n orastava puolueriita kuvastui leskisläisen siiven taholta tulleessa jyrkässä arvostelussa, joka ei kuitenkaan kohdistunut oman puolueen mieheen.

Ehkä pisimmälle meni tuolloin vielä Leskistä lähellä ollut Aarre Simonen, joka Tampereella pitämässään puheessa totesi maalaisliiton halunneen lukea Moskovan saavutukset Kekkosen ansioksi. Niinpä tämän tulisi vastata myös siitä, mitä Moskovassa ei saavutettu (Karjala). Sanoutuessaan SDP:n nimissä irti ulkopoliittisen johdon »epäonnistumiseen» liittyneestä vastuusta Simonen tuli astuneeksi myös Paasikiven varpaille. Reaktio oli odotetusti tulikivenkatkuinen. Ennakkomerkit havaittiin jo ennen virallisen presidentinesittelyn alkua valtionpäämiehen tervehtiessä ministereitä ja oikeuskansleria. Hyvällä tuulella ollessaan hän useimmiten sanoi kätellessään »terve, terve, terve jne». Huonon tuulen vallitessa kuului murahdus »päivää, päivää, päivää jne». Tällä kertaa kaikille ministereille sanottiin »päivää», mutta oikeuskanslerille »terve». Kiukku jatkui istunnon alettua. Opetusministeri Saalastin esitellessä »jotakin oppikoululaisten ikärajan alentamiskysymystä» presidentti ärjäisi: »Kyllä te tällaisista asioista esityksiä osaatte tehdä, mutta politiikasta te ette ymmärrä yhtään mitään, ette yhtään mitään… Sais se (istunnosta onnekseen poissa ollut – T.P.) Simonenkin nyt tulla sen amerikkalaisen sotilaansa kanssa jamarssia tuon itärajan yli.» Missä määrin Paasikivi oli tuolloin selvillä Simosen CIA-yhteyksistä jää toistaiseksi avoimeksi kysymykseksi. ⁹⁰ Kun sen enempää valtion päämies kuin pääministerikään ei enää halunnut hallituskriisiä presidentinvaalien ollessa jo parin kolmen kuukauden päässä, Simosen puheesta vältettiin tekemästä pitemmälle meneviä johtopäätöksiä.

Kekkoseen Paasikiven suhteet säilyivät kuitenkin rikkumattomina, mitä kuvastaa Linnasta pääministerille lähetetty uudenvuodentervehdys 27.12.1955.

»Minun tulee sanoa, että olen Sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa kaikesta siitä voimakkaasta ja tehokkaasta työstä, mitä olet kuluneina vuosina tehnyt maan hyväksi, vaikka et ole aina saanut siitä tunnustusta. Meidän yhteistyömme on ollut niin hyvä senvuoksi, että katselemme maan elinkysymyksiä samalta kannalta ja ymmärrämme heti ensi sanasta toisemme.»⁹¹

Läheisinä säilyivät suhteet myös vanhaan ystävään puhemies Fagerholmiin presidentin kiittäessä tätä kuluneen vuoden aikana osoitetusta alttiudesta ja valmiudesta palveluksiin hänen niitä pyytäessään. Valitettavasti Lännen ja Idän väliset suhteet olivat jälleen huonontumassa, vaikka kumpikin puoli tahtoi välttää suursodan. »Wetypommi näyttää nyt olevan rauhan paras ja lujin ankkuri!! Tosiaan tragi-koomillista! Mutta hyvä niinkin.» ⁹²

Karjalan merkityksestä vaalivalttina Kekkonen oli luonnollisesti perin juurin tietoinen. Puolueen pää-äänenkannattaja Maakansa nostatti jopa Korsimaa säikähdyttäneellä tavalla toiveita 5.1.1956 valitsijamiesvaalien aattona julkaisemallaan kuvalla. Siinä Väinämöiseksi puettu Urho Kaleva Kekkonen helkytteli kanteleellaan:

»soiton Suomelle sorean

rauhan raukoille rajoille

ystävyyden yli maiden

takaisin poloisen Porkkalan

ehkä kauniin Karjalankin». ⁹³

Päästäkseen edes jollakin tavoin Karjalan asiassa eteenpam Kekkonen palautti suurlähettiläs Lebedevin mieleen vuonna 1953 esillä olleen Saimaan kanavaa koskeneen hankkeen. Pääministerin taka-ajatuksena oli avata sen avulla laajemminkin portteja luovutettujen alueiden palauttamiselle. Toinen mahdollisuus sisältyi siihen, että siirtoväki pääsisi muuttamaan entisille kotiseuduilleen, missä se voisi ryhtyä harjoittamaan maataloutta pysyen kuitenkin edelleen Suomen kansalaisina.

Moskovassa, jossa Kekkosen läpinäkyvät tarkoitukset oivallettiin, hänen ehdotuksensa torjuttiin. Sitäpaitsi Kremlin ykköskandidaattina Suomen presidentinvirkaan oli yhä edelleen Paasikivi. Vaikka Kekkonen ulkonaisesti myöntyikin Neuvostoliiton tahtoon, hänen panoksensa vanhan presidentin jatkoajan puolesta osoittautui kuitenkin silmiinpistävän innottomaksi. Lebedevin sijaiselle Sergei Loginoville Kekkonen tosin myönsi 29.11.1955 Paasikiven voivan toistaiseksi jäädä virkaansa, »mutta sitten se on minun paikkani». Kekkosen mielestä, mitä hän ei ilmaissut Loginoville, tilanne saattoi muutaman vuoden kuluttua olla epävarmempi, jos Leskisen ote SDP:stä lujittuisi. Nyt vaikutti suotuisasti vanhan presidentin asenne. Hän oli saanut vallasta melkein kylliksi, hyväksyi Kekkosen seuraajakseen eikä halunnut enää kampanjoida vaan oli suostuvainen jonkinlaiseksi kunniapresidentiksi yleisestä pyynnöstä. KGB-yhteysmiehiään Kekkonen koetti parhaansa mukaan vakuuttaa siitä, että enemmistö oli koottavissa hänen taakseen. Kuten Rentola toteaa, silloin he koettaisivat siirtää neuvostojohdon tuen Paasikiveltä Kekkoselle, mikä samalla siirtäisi SKDL:n äänet. Itse asiassa Korsimon johtaman organisaation Kekkosen puolesta käymä vaalitaistelu ei missään vaiheessa keskeytynyt.

Vaikka Paasikivi itse pysyikin passiivisena, hänen luottomiehenään esiintynyt Reinhold Svento levitti – joko presidentin valtuuksin tai ilman – käsitystä, jonka mukaan vanha herra ei enää välttämättä edellyttänyt kaikkien puolueiden taholta tulevaa jatkamispyyntöä. Jos SDP lähtisi tälle linjalle yhdessä kokoomuksen sekä Neuvostoliiton tahtoa seurailevan SKDL:n kanssa, lopputulos olisi selvä. Eero A. Wuorelle yhä kahden vaiheilla pohdiskeleva Paasikivi tosin huomautti: »Hulluja ovat, jolleivät valitse Kekkosta.» Samaan hengenvetoon hän silti viittasi lääkärintodistuksen vahvistamaan hyvään terveydentilaansa. Se mahdollistaisi, jos 90 % äänestäjistä niin halusi, ainakin parin vuoden jatkoajan. Vailla mielenkiintoa ei liioin ole Sveitsissä lomailevan Alli-rouvan – tuskin pelkkänä omana käsityksenään – konsuli Kaarlo Tetrille illallispöydässä esittämä maininta kokoomuksen »ennenkuulumattomasta hävyttömyydestä» puolueen pidättyessä edes kysymästä, suostuisiko Juho kenties vielä ehdokkaaksi.⁹⁴

Vaalitaistelun yksityiskohtaista kulkua, jota mm. Suomi, Rentola ja Tuomioja ovat seikkaperäisesti selvittäneet, ei tässä enää ryhdytä käymään lävitse. Näin sitäkin suuremmalla syyllä kun Paasikiven ehdokkuuden merkeissä ei yksikään puolue lähtenyt liikkeelle vanhan herran osuuden rajoittuessa mahdollisen »mustan hevosen» rooliin varsinaisen vaalitoimituksen yhteydessä.

Tammikuun puolivälissä 1956 pidetyissä valitsijamiesvaaleissa Kekkosen vaaliliitto sai 88, Fagerholmin 72, Tuomiojan 57, SKDL:n ehdokkaan Kil ven 56, Törngrenin 20 ja Rydmanin 7 paikkaa. Äänioikeutetuista osallistui vaaleihin koko maassa 73,4 prosenttia, mikä merkitsi 10 prosenttiyksikön lisäystä siihen saakka ennätyksellisiin vuoden 1950 vaaleihin verrattuna. Norjan suurlähettiläälle Hans Olaville Kekkonen ilmaisi tyytyväisyytensä vaalitulokseen. Valitsijamiehiä oli tullut toistakymmentä enemmän kuin mitä hän oli odottanut. Myös kilpailija, puhemies Fagerholm mainitsi Olaville olevansa »imponoitu» Kekkosen menestyksestä. Todellisuudessa se norjalaisdiplomaatin mukaan näytti häntä suututtavan. Fagerholmin mielestä hänen ruotsalainen kielitaustansa ja eroamisensa kirkosta olivat tarjonneet aseita vastustajien käsiin. Sosiaalidemokraattien presidenttikandidaatissa oli suurlähettilään mukaan jotakin resignoitunutta, vaikka hän korostikin, ettei vaalien lopputulosta voinut kukaan vielä ennustaa.⁹⁵

Pian valitsijamiesvaalien jälkeen (26.1.) Helsingissä järjestettiin Porkkalan alueen luovutuspöytäkirjan allekirjoitustilaisuus, jota koskevan tiedon neuvostohallitus oli – ei tietenkään sattumalta – julkistanut jo ennen vaaleja. Seremoniaa varten Helsinkiin saapui Moskovasta ensimmäisen varapääministeri G. Pervuhinin johtama valtuuskunta. Hän myös yhdessä suurlähettiläs Lebedevin sekä Suomen edustajien, pääministeri Kekkosen ja ulkoministeri Virolaisen kanssa allekirjoitti pöytäkirjan. Paasikivi oli läsnä NL:n suurlähetystössä pidetyssä tilaisuudessa.

Pervuhinin lausuttua juhlapuheessaan erityisen tunnustuksensa Paasikivelle ja Kekkoselle vanha presidentti katsoi saaneensa jälleen todistuksen pääministerinsä avulla noudattamansa ulkopolitiikan onnistumisesta. Kekkoselle hän vakuutti:

»Tästä näkyy, että kukaan muu kuin sinä ja minä ei olisi saanut Porkkalaa.»

Viimeinen neuvostojoukkoja kuljettava juna lähti vuokra-alueelta sopimuksen allekirjoituspäivänä 26.1.1956 sotilaiden juhliessa tapahtumaa aseilla ja valopistooleilla ilmaan ammuskellen.⁹⁶

Valitsijamiesvaalit eivät nostaneet esiin ketään itsestään selvää voittajaa, jonka äänimäärät olisivat yksinään riittäneet lopputuloksen varmistamiseen. Näin kaikki vaaliliitot joutuivat suunnittelemaan taktiikkaansa erilaisten yhteistyöasetelmien varassa. Kekkonen tiesi, että jos hän KGB:n edustajien avulla saisi ratkaisevassa äänestyksessä kommunistit taakseen, tämä merkitsisi 144 valitsijamiestä. Tarvittavista 151 äänestä puuttuisi siinä tapauksessa enää 7, ts. juuri kansanpuolueen saama valitsijamäärä.

Maalaisliiton edustajille Rydmanin ryhmän neuvottelija, professori Esa Kaitila lupasi Kekkosen tueksi kolmannella kierroksella viisi ääntä, minkä lisäksi yksikään kansanpuoluelainen ei äänestäisi Fagerholmia tai Tuomiojaa. Hintana olisi kaksi ministerinsalkkua puolueelle seuraavassa hallituksessa. Ensi sijassa Kekkosen torjumiseen keskittyneiden kokoomuksen ja RKP:n taholla taas katsottiin SDP:n olevan avainasemassa, vaikka Fagerholmin taakse ei uskottukaan saatavan enemmistöä. Niinpä molemmat edellä mainitut porvaripuolueet päätyivät ns. tarjotinratkaisuun. Sen mukaan sosiaalidemokraateilta oli tiedusteltava, kenet kolmen porvaripuolueen ehdokkaista he mieluiten halusivat hyväksyä. SDP:n valinnan kohteeksi veikattiin tällöin »värittömintä kandidaattia» Eero Rydmania.

Kekkosen kanssa tehdystä sopimuksesta tietämättömät kokoomus ja RKP saivat kuitenkin ällistyksekseen Rydmanin ryhmältä vastauksen, jossa kieltäydyttiin osallistumasta tarjoukseen. Neuvottelukumppaneille tuotti vaikeuksia ymmärtää, miksi kansanpuolue vältteli »vaaraa», että sosiaalidemokraatit yhtyisivät kannattamaan heidän presidenttiehdokastaan. Kielteinen kanta merkitsi, että ilman puolueen seitsemää edustajaa ei enemmistöksi riittävää valitsijamiesmäärää saataisi kokoon. Kansanpuolueen aseman kiusallisuus kärjistyi siinä, että hyväksymättä sen enempää omaa kuin kokoomuksen tai RKP:nkään ehdokasta puolueen edustajat halusivat toisaalta välttää paljastamasta olevansa Kekkosen asialla. Niinpä asianomaisilta tiukattiin nyt, kenen taakse he lopulta olisivat valmiita asettumaan. Tällöin Esa Kaitila mainitsi J. K. Paasikiven nimen. Kokoomuksen ja RKP:n edustajien ilmaistua hyväksyntänsä sovittiin siitä, että ensiksi mainitun puolueen valitsijamiesten puheenjohtaja Arvi Ahmavaara kolmen ryhmän neuvottelijoiden nimissä tiedustelisi vanhan presidentin suostumusta.

Yhteydenotto Linnaan tapahtui vasta ensimmäisen äänestyskierroksen jälkeen iltapäivällä 15.2.1956, jolloin kaikki valitsijamiesryhmät »arvovaltasyistä» olivat äänestäneet omia ehdokkaitaan. Puhelinkeskustelussa myös SKDL:n tukeen viitanneen Ahmavaaran kanssa Paasikivi suostui, mutta vain sillä edellytyksellä, että maalaisliittokin tulisi hänen taakseen. Neuvottelijain tiedusteltua tämän jälkeen maalaisliiton kantaa saatiin jyrkän kielteinen vastaus. Paasikiven ehdokkuus näytti rauenneen.

Ensimmäisen ja toisen äänestyskierroksen välinen neljän tunnin aika käytettiin kiihkeisiin, monivaiheisiin neuvotteluihin. Kun ruotsalaiset todennäköisesti äänestäisivät kokoomuksen rinnalla, näiden puolueiden äänimäärä (77) ylittäisi Fagerholmin äänet (72), mikä merkitsisi Kekkosen ja Tuomiojan nousua viimeiselle kierrokselle.

Tässä tilanteessa SDP:n neuvottelijat Väinö Tanner, Gunnar Henriksson, Väinö Leskinen ja Emil Skog turvautuivat vielä kerran Paasikivi-korttiin. Skogin soittaessa Linnaan ja ehdottaessa jatkokautta vanha herra ei salannut närkästystään. Miksi hänen puoleensa käännyttiin viime tingassa vasta nyt samojen puolueiden toimesta, jotka syksyllä olivat torjuneet poikkeuslain? Kokonaan Paasikivi ei nytkään kieltäytynyt mutta teki kuitenkin selväksi edellyttävänsä ainakin kahden kolmasosan kannatusta.

Myöhemmin illalla soittaneelle RKP:n edustajalle pankinjohtaja C. A. Öhmanille presidentti ilmoitti, ettei hän voinut hyväksyä ehdokkuutta, jos maalaisliitto pitäisi kiinni kielteisestä kannastaan. Tuen ei tarvinnut olla sataprosenttinen, mutta kuitenkin »merkittävän osan» agraareista tulisi äänestää häntä. »Lausuin lisäksi, että Kekkonen on ollut 11 vuotta minun läheisin työtoverini. Jos olisin valitsija, niin äänestäisin Kekkosta.» Paasikiven vastauksesta Öhman kuitenkin välitti eteenpäin lähinnä sen, että presidentti saattoi olla käytettävissä.

Tilanne selkiintyi maalaisliiton pitäessä kiinni Kekkosesta ja toisaalta SDP:n neuvottelijoiden epäonnistuessa yrityksessään taivuttaa valitsijamiesryhmänsä kannattamaan Paasikiveä. Todennäköisesti Kekkosen kanssa yhteen pelaava Penna Tervo sai aikaan päätöksen, jolla sosiaalidemokraattien valitsijamiehet velvoitettiin äänestämään loppuun saakka omaa ehdokastaan K.-A. Fagerholmia. Tietyllä tavoin amatöörimäisen, Paasikiveä harhaanjohtavan ja hänen esittämistään ehdoista piittaamattoman aloitteen taakse jäivät toisessa äänestyksessä siten vain kolmen porvaripuolueen valitsijamiehet, mikä ei riittänyt jatkoon. Näin ei Kekkosen tarvinnut kolmannella kierroksella asettua Fagerholmia vaarallisempana vastustajana pitämäänsä vanhaa presidenttiä vastaan.

Kekkosen kannalta ratkaiseva käänne tapahtui kuitenkin Moskovassa. Niin kauan kuin Paasikivi pysyi NKP:n ykkösehdokkaana, SKDL:n äänet olivat menossa hänelle. Toisaalta Kekkonen säilyi omalla tavallaan houkuttelevana vaihtoehtona. Kuten Vladimirov korostaa, kysymys ei ollut pelkästään pääministerin persoonasta Paasikiven linjan kannattajana. Hänellä oli myös takanaan vaikutusvaltainen puolue, joka sosiaaliselta kokoonpanoltaan, tavoitteiltaan ja intresseiltään oli puhtaasti kansallinen. Se ei kuulunut – huolimatta yhteyksistään pohjoismaisiin veljespuolueisiin – mihinkään kansainvälisiin järjestöihin, minkä vuoksi se säilyisi muita paremmin irrallaan Lännen vaikutuksista. Lisäksi Kekkosen politiikan ennustettavuutta lisäsivät hänen sekä suoraan että lähimpien kannattajiensa välityksellä ylläpitämänsä kontaktit Tehtaankadulle. Kaikista ansioistaan huolimatta Paasikiven osakkeita neuvostoliittolaisten silmissä heikensivät hänen korkea ikänsä ja asemansa »tavoittamattomissa olevana yksinäisenä monoliittina», johon oli vaikea saavuttaa kosketusta.⁹⁷

Paasikivi oli todellakin tarkoituksellisesti pysytellyt irti tiedusteluyhteyksistä hoitaen kontakteja Moskovaan virallista tietä. Hänen seuraajansa Kekkonen valitsi toisen menetelmän. KGB-linjan avulla oli mahdollista ajaa asioita suoran ja nopean yhteyden välityksellä naapurisuurvallan sisärenkaaseen. Lähdemateriaalin puutteellisuuden vuoksi on yhä edelleen ratkaisematta kysymys siitä, kuinka paljon tiedustelukontakteja käytettiin yhtäältä maan itsenäisyyden ja puolueettomuuden varmistamiseen sekä toisaalta Kekkosen henkilökohtaisen aseman lujittamiseen. Joka tapauksessa voidaan lähteä siitä, että molemmat tavoitteet kuuluivat kokonaiskuvaan sulkematta pois toisiaan.

Osittain kyseenalaisesta menettelystä huolimatta ei intelligenssiltään korkeatasoista Kekkosta voida leniniläisittäin leimata »hyödylliseksi idiootiksi», vaikka Poika Tuomisen mukaan »hinku päästä valtaan hinnalla millä hyvänsä ajoittain hämärsikin hänen näkökykyään».⁹⁸

Toisaalta kotimaan politiikassa Kekkosen sihteeri Johannes Virolainen on todennut päällikkönsä muutelleen hänen kirjoittamiaan puheita lisäämällä niihin erilaisia ironisia heittoja. »Kun puhuin hänelle tästä ja ihmettelin, eikö pääministerin pitäisi olla päivän pienten ja henkilöiden välisten riitojen ylä- ja ulkopuolella, hän saattoi vastata: ‘Kuule, kun keksii hyvän heiton, ei millään malta olla sitä käyttämättä.’» Virolaisen mielestä hän tällä menetelmällä epäilemättä lisäsi huomattavasti vastustajiensa ja suoranaisten vihollistensa määrää niin oikealla kuin vasemmallakin. Kekkonen kuului luonnollisesti myös konsensuspolitiikan rakentajiin, mutta sen tuli tapahtua hänen ehdoillaan, joihin – Max Jakobsonia lainaten – »ei kuulunut toisen viulun soitto missään orkesterissa». ⁹⁹ Vähäisemmässä määrin voidaan samaa sanoa hänen pääkilpailijastaan Väinö Leskisestä. Konsensuspolitiikan kohtaloksi tulikin jäädä Paasikiven perinnöstä käydyn valtataistelun jalkoihin.

Monilta idänsuhteiden parantamiseen pyrkiviltä Kekkosen jäljittelijöiltä kuitenkin puuttui tämän älyllinen kapasiteetti. Oman maan kommunistit sivuuttava informaation ja mielipiteiden vaihto vastapuolen (useimmiten KGB:n) edustajien kanssa säilyi harmittomana ja hyödyllisenä niin kauan kuin muistettiin keskustelukumppanien edustavan vieraan maan hallitusvaltaa palvelevaa tiedusteluorganisaatiota. Ulkopolitiikan, sisäpolitiikan ja henkilökohtaisen vallantavoittelun rajat alkoivat kuitenkin yhä enemmän mennä sekaisin, mistä vähitellen oli seurauksena suomettumisena tunnettu ilmiö.

Helmikuuhun 1956 saakka Paasikiven läpimenomahdollisuudet vaaleissa näyttivät Moskovasta käsin selvästi varmimmilta. Tapaamisissaan 11.2. ja 12.2.1956 Kekkonen ja hänen luottomiehensä Vilkuna onnistuivat »tavalla tai toisella», kuten Rentola toteaa, vakuuttamaan KGB:n edustajat Kotovin ja Vladimirovin siitä, että Kekkosen tukemisen riski kannatti ottaa. Kesken valmistautumistaan NKP:n dramaattiseksi osoittautuvaan XX puoluekokoukseen Hruštšov päätti 13.2.1956 KGB:n suosituksesta siirtää tukensa Paasikiveltä Porkkala-neuvottelujen yhteisissä junailuissa henkilökohtaisesti tutuksi tulleelle Kekkoselle. Illalla 14.2. – vajaata vuorokautta ennen vaalitoimitusta – Kotov ja Vladimirov näyttivät Hertta Kuusiselle ja Ville Pessille Molotovin allekirjoittaman sähkeen, jolla SKP määrättiin luopumaan Paasikivestä ja varmistamaan Kekkosen pääsy kolmannelle kierrokselle. Käytännössä asia hoidettiin Vilkunan ehdotuksen mukaisesti jakamalla kommunistien äänet Kekkosen ja Fagerholmin kesken. Tätä eivät Paasikiven kannattajat etukäteen tienneet vaan arvelivat kommunistien äänestävän Moskovan ohjeita noudattaen häntä. Toisen äänestyksen lopputulos muodostui siten seuraavaksi:

Kekkonen 102

Fagerholm 114

Paasikivi 84

Kolmannella kierroksella vihdoin Kekkonen löi Fagerholmin niukimmalla mahdollisella erolla äänin 151-149. Samalla alkoi uuttera, vuosikymmeniä jatkunut »ratkaisevan äänen» etsiminen. Kun kyseinen ongelma sijoittuu jo kokonaan Paasikiven ja hänen roolinsa ulkopuolelle, en ryhdy tässä sitä enää pohtimaan.¹⁰⁰

Sanoutumatta 15.2.1956 riittävän selvästi irti iltapäivän kuluessa eduskuntatalon kiireisessä ja lähes hysteerisessä ilmapiirissä syntyneistä enemmän tai vähemmän huonosti harkituista ehdotuksista iäkäs presidentti oli saattanut itsensä varsin noloon asemaan, joka osittain pohjautui harhaanjohtaviin tilannetietoihin ja hänen asettamiensa reunaehtojen huomiotta jättämiseen. Kiehumapisteeseen kohonneita tunteita ilmentävällä tavalla kokoomuksen valitsijamies Margit Borg-Sundman lopputuloksen selvittyä sylki Kekkosen kannattajaksi epäilemäänsä RKP:n Verner Korsbäckia kasvoihin. »Törkeänä» pitämästään SKDL:n äänten jakamisesta tuohtunut Päiviö Hetemäki ärhenteli »saatanan kommunisteille», ja hänen puolueensa pää-äänenkannattaja Uusi Suomi lyttäsi »ennennäkemättömän selkärangattoman» kansanpuolueen maan rakoon. Professori Esa Kaitilan aloittaessa vaalien jälkeisenä päivänä luentonsa yliopistolla opiskelijaneitoset saapuivat luentosaliin suruasuun pukeutuneina. ¹⁰¹

Hätäratkaisuna tapahtuneesta Paasikiven mukaan vetämisestä – Sakari Tuomiojan termiä käyttäen »munauksesta» – huolimatta temperamentistaan tunnettu valtionpäämies pystyi kuitenkin aluksi peittämään tunteensa. Tuloksesta puhelimitse ilmoittaneelle Ahmavaaralle presidentti tyytyi vain tokaisemaan: »No, eikö se SKDL:kään äänestänyt minua?» Vaalipäivän iltana Paasikiveä äänestäneiden puolueiden lähetystö kävi hänen kotonaan Espoonkadulla ilmaisemassa pahoittelunsa. Vastoin odotuksia ei yhtään ääntä ollut saatu sen enempää SDP:n kuin kommunistienkaan taholta. Vanha herra totesi puolestaan pitävänsä »ikävänä ja sopimattomana» nimensä tuloa mukaan, mutta muuten hän olisi tyytyväinen tulokseen. Positiivisena piirteenä presidentti mainitsi kuulleensa Tannerin kannattaneen häntä valitsijamiestensä kokouksissa. »Se on hauska kuulla sen vuoksi, että vanha ystävyys on ollut välillämme.»¹⁰²

Seuraavana aamuna Paasikivi silti soitti kokoomuksen entiselle puheenjohtajalle ja Tuomiojan valitsijamiesten varapuheenjohtajalle Arvo Salmiselle ilmaisten katkeruutensa osakseen tulleesta loukkaavasta menettelystä. STT:lle lähti lehdistössä 17.2.1956 julkaistu tiedote:

»Sen johdosta, että tasavallan presidentin nimi esiintyi äsken toimitetussa presidentinvaalissa, tiedoitetaan viralliselta taholta, että tasavallan presidentti ei ollut antanut suostumustaan ehdokkaaksi asettamiseensa.»

Samaisessa Uuden Suomen numerossa Salminen esitti selonteon ryhmänsä ensimmäisen ja toisen äänestyksen välillä käymistä neuvotteluista ja totesi:

»On valitettavaa, että presidentti Paasikiven nimi tällä tavalla tuli esiin äänestyksessä. Se ei kuitenkaan vähimmässäkään määrin vaikuta sen kunnioituksen ja arvonannon suuruuteen, jota koko Suomen kansa hänen henkilöään ja elämäntyötään kohtaan tuntee.» ¹⁰³

Pelkät ystävälliset fraasit eivät kuitenkaan riittäneet arvovaltatappiosta mielensä pahoittaneelle Paasikivelle. Kokoomuksen, edistyksen ja RKP:n lähetystön saavuttua Linnaan »jäähyväisvierailulle» vanha herra purki estoitta suuttumustaan: »Elämäni on pilattu.» Adjutantti Levo kertoi myöhemmin Kekkoselle, ettei hän koskaan muulloin nähnyt presidenttiä niin vihaisena. ¹⁰⁴ Muistelmissaan vanha luottomies Reinhold Svento puhuu Suomen kansaa edustaneiden valitsijamiesten parhaansa mukaan maan hyväksi ponnistelleen iäkkään presidentin selkään antamasta »tikariniskusta», jonka tämä sisimmässään otti hyvin raskaasti. Pettymys olisi jopa ratkaisevalla tavalla vaikuttanut hänen elämänhaluunsa.

»Tällainen valitsijain ‘kiitos’ ei voinut olla katastrofaalisesti lyhentämättä entisen presidenttimme elonpäiviä. Kuulin heti tapahtuman jälkeen hänen vanhassa kodissaan niin katkeria sanoja hänen suustaan, että sellaisia hän ei varmaankaan tarkoittanut julkisuuteen.»¹⁰⁵

Muistelmissaan Arvo Salminen kirjoittaa:

»Oli syvästi valitettavaa, että hänen (Paasikiven) kunnianarvoisa nimensä vuoden 1956 presidentinvaalin yhteydessä joutui poliittisen juonittelun pelinappulaksi. Ei ole epäilystäkään siitä, että tuo irvokas näytelmä suretti vanhaa valtiomiestä, ei siksi, että hänen kunniansa olisi kärsinyt, vaan siksi, että maamme puoluepolitiikka oli näyttänyt kelvottomuutensa ja arvottomuutensa, joka ei ennustanut hyvää tulevaisuutta ajatellen.»¹⁰⁶

Luonteensa mukaisesti Paasikivi kuitenkin pystyi ajan mittaan ainakin osittain tukahduttamaan mielipahansa. Tavattuaan entisen presidentin Turussa heinäkuussa 1956 piispa Eelis Gulin luonnehti keskustelukumppaniaan »henkeväksi, innostuneeksi, loogiselta ajatuksenjuoksultaan kirkkaaksi… ja hyväntuuliseksi». Piispan kanssa puhellessaan vanha herra muisteli yhteistä junamatkaansa arkkipiispa Gustav Johanssonin kanssa Helsingistä Turkuun v. 1925. Kirkon pää oli tuolloin todennut hänelle: »Teistä ei koskaan voi tulla presidenttiä. Te olette niin suuri syntinen!» Gulin kommentoi: »Tätä toistaessaan kertojani katseli minua veitikka silmäkulmassa, kasvoillaan tuo hyvän miehen ilme, Joka on hänelle ominainen.»¹⁰⁷

Vaikka virallisen vahdinvaihdon oli määrä tapahtua vasta 1.3.1956, Paasikivi tosiasiallisesti luovutti valtakunnan ohjakset – juoksevia rutiinitehtäviä lukuun ottamatta – Kekkoselle jo heti vaalien jälkeen. Vanhan presidentin kanssa sovittuaan tämä antoi 17.2.1956 K.-A. Fagerholmille tehtäväksi uuden hallituksen muodostamisen. Tilanne oli uhkaava, sillä poliitikkojen keskittyessä edeltäneinä viikkoina antaumuksellisesti presidenttipeliin kenttä oli jäänyt lähes vapaaksi ammattijärjestöjen MTK:n ja SAK:n tulonjakotaistelulle, joka huipentui SAK:n ultimaatumiin 1.3.1956 alkavasta yleislakosta. Tällä äärimmäisyyskeinolla oli edellisvuosien aikana uhkailtu niin monta kertaa, että jo pelkästään uskottavuuden säilyttämiseksi hankkeen toteutuminen alkoi nyt tuntua väistämättömältä.

Vakiintuneeseen tapaansa Paasikivi oli pidättynyt puuttumasta asiaan katsoen sen kuuluvan hallituksen reviiriin. Entistä suuremmalla syyllä hän ajatteli näin jätettyään 16.2.1956 de facto virkavastuun seuraajalleen. Kekkonen taas ei enää hoitanut pääministerin tehtäviä. Kehotettuaan Fagerholmia käynnistämään neuvottelut uuden ministeristön muodostamiseksi hän lähti lepuuttamaan vaalitaistelun koettelemia hermojaan hiihtoretkelle Lappiin. Juoksevia asioita jäi hoitamaan varapääministeri Viljami Kalliokosken johtama vanha hallitus valtakunnan ajautuessa ensi kertaa sitten vuoden 1917 kohti yleislakon aiheuttamaa lähes hallitsematonta tilannetta.

Maaliskuun 1. päivänä 1956 tapahtui virallinen presidentinvaihdos. Eduskunnassa J. K. Paasikivi piti jäähyväispuheensa lopettaen sen Runebergin vanhan krenatöörin toivotukseen »Jumala synnyinmaata varjelkoon». ¹⁰⁸ Välittömästi tämän jälkeen Urho Kekkonen esitti oman virkaanastujaispuheensa eduskunnan kuunnellessa seisaaltaan molempien valtionpäämiesten sanoja. Tilaisuuden päätyttyä presidentit tarkastivat kunniakomppanian ja ajoivat Linnaan.

Seremoniat päättyivät eroavan presidentin ottaessa Linnan valtiosalissa jäähyväiset sinne kokoontuneilta valtioneuvoston jäseniltä, korkeimmilta virkamiehiltä, kenraalikunnalta sekä ulkovaltojen edustajilta. Diplomaattikunnan puolesta sen vanhin, suurlähettiläs Lebedev piti ranskankielisen puheen, johon Paasikivi samalla kielellä vastasi. Käteltyään läsnä olevia hän poistui ulkona odottavaan autoon, joka vei entisen presidentin hänen yksityisasuntoonsa. Yli puoli vuosisataa kestänyt ura valtion ja talouselämän johtotehtävissä oli päättynyt. Maa osoitti kiitollisuuttaan aloittamalla samana päivänä yleislakon.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4