Fagerholmin selustatukena
Huolimatta Aimo Aaltosen ja Ville Pessin Moskovassa kokemasta pettymyksestä SKP ei silti jäänyt hallituksenkaadossa kokonaan vaille itäisen naapurin apua. Aluksi pyrittiin saamaan hankkeelle tukea maalaisliiton ja kenties muidenkin puolueiden taholta.
Syyskuun 4. päivänä 1948 lounaalle kutsumaltaan puhemies Kekkoselta lähettiläs Savonenkov kuuli presidentin ja SDP:n pettäneen kiirehtimisellään maalaisliiton. Maatalouspolitiikassaan hallitus kohtaisi vaikeuksia, ja tietyllä ylpeydellä Kekkonen kertoi ohjineensa maalaisliiton kansanedustajaa Lauri Kaijalaista laatimaan Pohjolan Sanomiin Fagerholmin hanketta kritikoivan kirjoituksen, jossa valittaen todettiin hallituksen syntyneen Neuvostoliiton kannasta välittämättä. Kekkonen lisäsi halunneensa itsekin esiintyä, mutta eduskunnan puhemiehen asema teki sen mahdottomaksi.1 Kuten Rentola on todennut, Kekkonen ei maininnut Savonenkoville tärkeintä syytä Kaijalaisen hyväksikäyttöön; välejä presidenttiin ei kannattanut tärvellä. Moskovan korttia vilauttaneen Kaijalaisen »kuulumaton» kirjoitus aiheuttikin Paasikivessä raivokohtauksen.
Kun Kekkonen oli parhaillaan lähdössä Euroopan-kiertueelle, eikä eduskuntakaan ollut vielä koolla, maalaisliiton aktivoiminen pysähtyi toistaiseksi paikoilleen. Sillä välin Savonenkov tunnusteli mielialoja myös RKP:n John Österholmin ja Nils Meinanderin taholla saamatta näistä kuitenkaan irti muuta kuin toteamuksen hallituksen joutumisesta koetteille vasta eduskunnan palattua lomaltaan 28.9.1948.2
Jo ennen määräajan täyttymistä Hella Wuolijoki oli vanhaan tapaan tarjoamassa palveluksiaan. Havaittuaan neuvostoliittolaisten haluttomuuden pitää yllä suhteita Fagerholmiin hän esitti ennestään tuntemilleen lähetystöneuvoksille A. N. Fjodoroville ja I. G. Sysojeville kysymyksen, miksi nämä eivät painostaneet Paasikiveä sanomalla hänelle suoraan, »ettei Neuvostoliitto ollut tyytyväinen olemassaolevaan hallitukseen (»tsto SSSR ne dovolen sustsestvujustsem pravitelstvom»). Ehdotus kuitenkin torjuttiin sillä perusteella, ettei Neuvostoliitto sekaantunut suvereenisten valtioiden sisäisiin asioihin. Suomessahan oli vaikutusvaltaisia demokraattisia organisaatioita, joiden velvollisuutena oli pitää taantumukselliset järjestyksessä.
Venäläisten kysymykseen Fagerholmin äskettäin Tanskaan tekemän puhujamatkan tarkoituksesta Wuolijoki ei pystynyt antamaan yksityiskohtaista vastausta. Pohjoismaissa oli käynyt muitakin hallituksen jäseniä. Tanskasta oli hyvää vauhtia tulossa amerikkalaisten protektoraatti, minkä vuoksi suomalaisten taantumuksellisten täytyi siellä »konsultoida». Maalaisliiton taholta sen sijaan Wuolijoki välitti suotuisia viestejä, joiden mukaan Kaijalainen, Sukselainen, Vesterinen, Heljas ja Niukkanen eivät salanneet kielteistä asennettaan hallitukseen. Sama piti paikkansa Kekkosen kohdalla, mutta kokeneena poliitikkona ja kombinaattorina hän esiintyi toisella tavoin. Keskusteluja päätettiinkin jatkaa muutaman päivän kuluttua Hella Wuolijoen kotonaan tarjoamilla illallisilla, joille kutsuttaisiin myös maalaisliittolaisia.3
Tietämättä Wuolijoen keskusteluista Paasikivi kutsui 23.9. ja 26.9. puheilleen entisen sihteerinsä Sukselaisen, jonka hänen mielestään tuli maalaisliiton puheenjohtajana olla selvillä presidentin ajatuksista. Luettuaan ääneen aikaisemmin mainitun laajan muistionsa valtion päämies sai kuulla keskustelukumppanin olevan siitä täysin samaa mieltä. Kaijalaisen kirjoitus oli ollut yksityinen mielipide, joka ei vastannut maalaisliiton käsitystä. Evästykseksi Sukselainen sai kehotuksen toimia niin, ettei maalaisliiton ja SDP:n yhteishallituksen muodostaminen vaikeutuisi, vaikka sen ajankohta ei vielä ollutkaan koittanut. Kysymys ei lainkaan ollut ulkopolitiikasta vaan Suomen pohjoismaisen yhteiskuntajärjestyksen säilyttämisestä, »vaikka kommunistit tahtoivat käyttää ulkopolitiikkaa hyväkseen saadakseen siitä keinon kansamme ja maamme bolsevisoimiseen. Sukselainen sanoi sen kaiken huomaavansa.»4
Kommunistilehdistön nostettua esiin kysymyksen Pohjanmaalla ja erityisesti Laihialla tapahtuvasta ampumaseuratoiminnasta, jota olisi pidettävä rauhansopimuksen vastaisena, asia julkistettiin myöhemmin myös Pravdassa. Hankittuaan Stalinin suostumuksen 5 Savonenkov saapui 23.9.1948 ulkoministeri Enckellin puheille esittämään suullisen lausunnon (ei noottia) kyseessä olevista ampuma- ja metsästysseuroista. Laihialla oli ammuttu sotilaskivääreillä »sotilaalliseen tapaan», millä kenraali näyttää lähinnä tarkoittaneen maaleina käytettyjä miehenkuvia. Suomen hallitus puolestaan ei löytänyt asiasta rauhansopimuksen vastaisuutta, vaikka kyseisiin järjestöihin myönnettiinkin kuuluvan lakkautettujen organisaatioiden entisiä jäseniä, mitä sellaisenaan ei voitu pitää laittomana. Sisäasiainministeri Aarre Simosen annettua eduskunnalle selvityksen, jossa kohu todettiin liioitelluksi, asia vähitellen hautautui.6
Saatuaan näin virallisella tasolla näytön ongelmista molempien valtioiden välisissä suhteissa SKDL valmisteli ripeässä tahdissa ulkopolitiikkaan rakentuvan välikysymyksensä, jossa arvosteltiin kärkevästi hallitusta suhteiden huonontamisesta Neuvostoliittoon. Eduskunnalle välikysymys jätettiin 1.10.1948.7 Samana päivänä Savonenkov tapasi vastikään Länsi-Eurooppaan suuntautuneelta matkaltaan palanneen entisen pääministerin Mauno Pekkalan. Lähettiläs Helon luona Pariisissa tämä oli tavannut siellä käymässä olleen Urho Kekkosen, joka oli luvannut Fagerholmin hallituksen kaatuvan lokakuussa. Pahimpana syntipukkina Pekkala kuitenkin piti kabinettia tiukasti ohjaavaa presidentti Paasikiveä. Muuten oikeistososiaalidemokraatit olivat porvareitakin mustempia taantumuksellisia. Fagerholmin Neuvostoliittoon kohdistuvat ystävyysvakuutukset olivat Pekkalan mielestä vilpillisiä; todellisuudessa hän asennoitui vihamielisesti. SKDL:n seuraava välikysymys pitäisi kirjoittaa niin, että maalaisliitto voisi sitä tukea.8
Samana tapahtumarikkaana päivänä (1.10.1948) Hella Wuolijoki tarjosi neuvostodiplomaattien kanssa sopimansa illalliset, joita Kimmo Rentola on teoksessaan yksityiskohtaisesti selostanut. Läsnä olivat emännän, A. N. Fjodorovin ja I. G. Sysojevin lisäksi maalaisliittolaiset Urho Kekkonen, Juho Niukkanen ja V. J. Sukselainen sekä SKP:n Hertta Kuusinen. Keskustelusta laadittu neuvostoliittolainen muistio näyttää tukevan Rentolan luonnehdintaa siitä, ettei varovasti esiintyneillä lähetystön edustajilla ollut varmoja ohjeita, miten pitkälle voitaisiin mennä juonittaessa Suomen hallitusta nurin. Maalaisliittolaiset – lukuun ottamatta Paasikiven ripityksen muistaen perin vaiteliaana esiintynyttä Sukselaista – eivät tosin salanneet pyrkimystään maalaisliiton ja kansandemokraattien yhteiseen kabinettiin. Noudattaen jo Pariisissa Mauno Pekkalan kanssa käymänsä keskustelun linjoja Urho Kekkonen toisti, ettei SDP:n hallitus kestäisi kauan. Fagerholm puhui ystävyydestä NL:n kanssa mutta ei itsekään uskonut sanoihinsa.
Juho Niukkanen puolestaan suositteli Hertta Kuusiselle – niinikään Pariisin keskustelujen mukaisesti – että kommunistit vetäisivät välikysymyksensä takaisin, koska siinä muodossa hänen puolueensa ei voisi sitä kannattaa. SKDL:n olisi syytä sopia etukäteen maalaisliiton kanssa uudesta välikysymyksestä. Muuten talvisodan puolustusministeri, joka viimeiseen saakka oli vastustanut Moskovan rauhaa, vakuutti nyt neuvostoystävyyttään. Väitteensä mukaan hän oli keväällä 1939 antanut Stalinin Suomeen lähettämälle suurlähettiläs Steinille Hangon puolustuskarttoja vakuuttaakseen Neuvostoliittoa Suomen vakaasta puolustusaikomuksesta Hitlerin valtakuntaa vastaan. Hän, Niukkanen, oli myös sitoutunut henkilökohtaisesti informoimaan Steinia, jos kuulisi Saksan maihinnoususta.9
Hella Wuolijoen illalliskutsuja koskevan tiedon vuodettua – todennäköisesti hallitusta painostamaan pyrkivän emännän toimesta – julkisuuteen Sukselainen katsoi Kustaa Vilkunan neuvoa noudattaen parhaaksi saapua yhdessä puoluesihteeri Martti Miettusen kanssa pääministeri Fagerholmin ja puolustusministeri Emil Skogin puheille. Pyrkien mahdollisuuksien mukaan väheksymään asiaa hän kiisti keskustelun koskeneen hallituksen kaatamista. Kommunistien välikysymys taas oli vasemmistopuolueiden välinen ongelma. Hyväksymättä väitettä pääministeri ilmoitti hallituksen vaativan eduskunnalta selvää kantaa tähän maan ulkopolitiikkaa koskevaan kysymykseen. Varmuuden vuoksi myös Paasikivi vielä seuraavana päivänä varoitti maalaisliiton puheenjohtajaa. Välikysymysäänestyksessä kaikkien muiden puolueiden kansanedustajien tuli asettua kommunisteja vastaan.
»Nykyinen hallitus noudattaa samaa ulkopolitiikkaa kuin minä ja jokainen hyökkäys tätä ulkopolitiikkaa vastaan on myös hyökkäys minua vastaan. Jos eduskunta tässä asiassa alkaa horjua, niin sillä voi olla suuria poliittisia seurauksia.» 10
Puutteellisesti informoidun presidentin huolestus oli sikäli aiheetonta, että Niukkanen oli jo Wuolijoen luona tehnyt Hertta Kuusiselle ja venäläisille selväksi puolueensa vastustavan eduskunnalle jätettyä kommunistien välikysymystä. Sen sijaan näiden tulisi vastedes etukäteen sopia maalaisliiton kanssa uudesta välikysymyksestä. Parlamentissa käsittely muodostui näissä oloissa läpihuutojutuksi. Lokakuun 6. päivänä 1948 tapahtuneessa äänestyksessä päiväjärjestykseen siirtymistä kannatti 147 kansanedustajaa SKDL:n jäädessä yksinään (35 äänellä) epäluottamuslauseensa taakse. »Hyvä tulos», kommentoi tyytyväinen presidentti päiväkirjassaan. Asiassa hän näki senkin positiivisen puolen, että näin oli saatu aikaan keskustelu ja eduskunnan päätös ulkopolitiikasta. 11 Isälleen Hertta Kuusinen tunnusti, että välikysymystä olisi pitänyt tarkemmin harkita. »Me olemme aikamoisia hätähousuja joissakin asioissa, vaikka toisissa kuhnustelemme.» 12
Luonaan 4.10. käyneelle puhemies Kekkoselle Paasikivi – tietämättä vielä Wuolijoen illallisista – luki aikaisemmin mainitun laajan muistionsa vain osittain, koska epäili keskustelukumppaninsa informoivan siitä kommunisteja. Kiistämättä presidentin periaatteellisia lähtökohtia Kekkonen kuitenkin moitti Fagerholmia ja epäsuorasti Paasikiveä siitä, että taisteluun oli lähdetty liian varhain. Kommunisteja olisi edelleenkin pitänyt ottaa hallitukseen, vaikkakaan ei tärkeille paikoille.
»Kun puhuin arkaluontoisesta poliittisesta asemasta ja Neuvostoliiton asenteesta meitä kohtaan, sanoin mm., että tilanne yleensä ja myös Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden osalta muistuttaa kesää 1939, johon Paasikivi huusi, että ei ollenkaan. Hän sanoi, että hän ei suostu muuhun politiikkaan kuin mitä on noudatettu. Tälle paikalle pitää saada ‘suurempi roisto’. Ja kohta tämän jälkeen: ‘Tälle paikalle pitää minun jälkeeni saada lujempi mies. Ståhlberg sopisi.’» 13
Hallitusta tiukasti puolustavaan Paasikiveen näyttää erityisesti sattuneen Kekkosen maininta vuodesta 1939, joka hieman toisessa muodossa esiintyi myös presidenttiä suututtaneessa Literaturnaja Gazetan elokuisessa artikkelissa. Valtion päämiehen mielialaa ei suinkaan parantanut hänen korviinsa myöhemmin samana päivänä kantautunut tieto Wuolijoen illallisista.
Tilanteesta tietoisena V. J. Sukselainen katsoi viisaimmaksi pyrkiä myös Linnaan selittely- ja neuvonpyyntökäynnille. Maalaisliiton puheenjohtaja sai nyt kuulla, että vaikka kosketus venäläisiin sinänsä olikin hyväksyttävää, keskustelussa heidän kanssaan tuli noudattaa varovaisuutta. Rouva Wuolijoen järjestämä tilaisuus tietenkin tähtäsi hallituksen kaatamiseen, sillä mitä muuta tarkoitusta sillä saattoi olla. Paikalla olleiden maalaisliittolaisten olisi pitänyt ilmoittaa, ettei Suomen hallituskysymystä voitu käsitellä sillä forumilla. Sen sijaan tilaisuutta olisi pitänyt käyttää hyväksi ottamalla esille venäläisten lehtien ja radion menettely sekä oikaisemalla niiden vääriä tietoja. Päiväkirjaansa Paasikivi kommentoi:
»Sukselainen tuntui hyvin avuttomalta ja nähtävästi hän oli kokemattomuudesta joutunut Hella Wuolijoen ja venäläisten juoniin. Hän ei ilmoittanut mitä päivällisillä puhuttiin. Sanoi sen olleen ainoastaan ‘löysää päivällispuhetta ‘.» (Refl Jotain siellä oli puhuttu ja koetettu keittää kokoon.) (Obs. Kekkonen, kiero mies, ei maininnut mitään tästä päivällisestä eilen.) 14
Paasikiven ja Kekkosen välisiin suhteisiin lokakuun 4. päivan yhteenotto vaikutti selvästi viilentävästi, mitä herrojen välinen kirjeenvaihto seuraavana päivänä ei pystynyt korjaamaan kummankin pysyessä tiukasti kannallaan. 15 Kuten Rentola on todennut, Kekkonen oppi nyt, että Paasikivelle piti kertoa jotakin, vaikka ei aina kaikkea ja ettei horjuvaa puoluetoveria kannattanut viedä arkaluontoisiin tapaamisiin venäläisten luokse. Sinne mentiin yksin tai varmojen miesten kanssa. 16
Presidentti purki pahaa mieltään myös perhepiirissä, mitä osoittaa Alli-rouvan valitus Helsingissä käyneelle lähettiläs Gripenbergille siitä, kuinka hänen miehensä oli kärsinyt maalaisliittolaisten »intrigeistä ja epäluotettavuudesta». Ulkoministeri Enckell puolestaan luonnehti opposition käytöstä »pohjattomaksi rähjäisyydeksi» (bottenlöst snusk). 17 Myöhempinä vuosikymmeninä »maan tavaksi» muodostuneeseen menettelyyn oltiin vielä perin tottumattomia.
Käydessään pari viikkoa myöhemmin Ståhlbergin luona Paasikivi luonnehti edeltäjälleen hallitustilannetta ja luki tälle ääneen myös Kekkosen kirjeen. Entisen presidentin vastaus osoittautui lohdulliseksi. Maalaisliitossa eivät kaikki olleet kekkoslaisia. Missään tapauksessa ei nyt pitäisi ryhtyä puuhaamaan uutta hallitusta. Päinvastoin täytyi pitää »Jumalan onnena» kommunistien jäämistä edellisenä kesänä syrjään omien ylettömien vaatimustensa vuoksi. Tullessaan nyt hallitukseen he komentaisivat kaikkia kuten ennen Pekkalan kabinetin aikana ja saattaisivat valtakunnan rempalleen sekä sisä- että ulkopolitiikan osalta. Venäläisetkin olivat toistaiseksi pidättäytyneet virallisista kannanotoista tyytyen vain lehdistön ja radion avulla tukemaan kommunisteja. Fagerholmin hallituksen tuli pysyä paikallaan, kunnes eduskunnassa olisi selvästi päätetty sille annettavasta epäluottamuslauseesta. 18
Samaan suuntaan puhui Fagerholm Helsinkiin saapuneelle Gripenbergille. Kommunisteille oli syytä näyttää, että maata pystyttiin hallitsemaan myös ilman heitä. Kabinetin tulisi pysyä paikoillaan ainakin puolisen vuotta tiettyjen asioiden (ennen muuta SKP:n käsiin joutuneen Valpon »saneeraus») saattamiseksi kuntoon. Kaavailemaansa ministeristön kestoaikaa Fagerholm ei pitänyt mahdottomana myöntäen silti monien taloudellisten ongelmien antavan aihetta huoleen. Mieliala maassa oli kuitenkin pääministerin mukaan yleensä optimistinen, vaikka eräille poliittisille johtajille tuottikin vaikeuksia sopeutua ajatukseen, etteivät he saaneet hallita. Erityisesti Kekkosta kohtaan hänellä ei ollut mitään luottamusta.19
Välikysymys ei kuitenkaan jäänyt (lehdistöpropagandan rinnalla) kommunistien ainoaksi vaikutusyritykseksi. Jo ennen eduskunnan kokoontumista SKP:n ammatillinen jaosto lähetti 14.9.1948 ohjeet nostattaa suuri ja monen alan liikehdintä palkkasäännöstelypäätöksen tarkistamiseksi. Se kuului hallituksen päätösvaltaan; muutkin vaatimukset (vuokrat, työttömyys) kohdistuivat enemmän hallitukseen kuin työnantajiin.
Hanke vuoti nopeasti SDP:n ja työnantajien tietoon paisutetussa muodossa ns. lokakuun kampanjana, jonka piti symboliseen vuosipäivään 7. marraskuuta mennessä huipentua Fagerholmin kukistamiseen, ellei enempään. Tilannetta kiristi edelleen – tosin ensi sijassa tehtaan sisäisiin syihin pohjautunut – Arabian posliinitehtaan lakko, joka käynnistyi vastoin SAK:n kieltoa. Presidentin ja Fagerholmin ministeristön taholla huolestusta lisäsivät epäilyt hallituksen kestokyvystä kommunistien liikkeeseen nähden, minkä lisäksi Neuvostoliiton mahdollisista reaktioista ei liioin voitu olla varmoja. Luonaan käyneelle Gripenbergille Paasikivi kuitenkin korosti, että riski täytyi ottaa. Asioiden ei voitu sallia menevän Tsekkoslovakian tapaan. Lähettiläs puolestaan rohkaisi presidenttiä tähdentäen vakaumustaan, jonka mukaan Neuvostoliitto ei ainakaan toistaiseksi ryhtyisi sotilaallisiin toimenpiteisiin niin kauan kun Suomi noudatti solmimiaan sopimuksia. 20
Kiristyvässä tilanteessa pääministeri Fagerholm otti Yleisradion johtokunnan varapuheenjohtajan ministeri Onni Toivosen välityksellä yhteyttä pääjohtaja Hella Wuolijokeen, jolle hän 11.10. vihjaisi mahdollisuudesta etsiä tietä uuteen kolmen suuren hallitukseen. Presidentti Paasikivi ei nähtävästi ollut etukäteen tietoinen kontaktihankkeesta. Venäläisille diplomaattiystävilleen Fjodoroville ja Sysojeville Wuolijoki kertoi seuraavana päivänä pääministerin aloitteen pohjautuvan pelkoon siitä, että Neuvostoliitto sopivana hetkenä miehittäisi Suomen. Fagerholm oli myös ilmaissut halukkuutensa yksityiseen ja luottamukselliseen tapaamiseen lähettiläs Savonenkovin kanssa.
Raportissaan Paasikivelle Fagerholm mainitsi keskustelleensa rouva Wuolijoen kotona sekä kolmen suuren hallituksesta että tapaamisesta Savonenkovin kanssa mutta selitti aloitteen tulleen vastapuolelta. Presidentti katsoi kuitenkin aiheelliseksi varoittaa: »Minä sanoin tähän, että tämä on epäilyttävää. Tässä ei ole kysymys sopimusten noudattamisesta, vaan venäläisillä on jokin muu tarkoitus.»
Moskovan taholla tapaamisajatukseen ei liioin tartuttu. Sosiaalidemokraatit oli luokiteltu lähtökohtaisesti Neuvostoliiton vihollisiksi ja yhteistyökumppaneiksi kelpuutettiin vain henkilöitä, joiden avulla voitiin hajoittaa rivejä ja nopeuttaa heidän puolueensa tuhoa. »Kolmatta tietä» ei saisi olla. Mahdollisesti, kuten Rentola on huomauttanut, kuvioon vaikutti myös se, että Neuvostoliiton eriasteista luottamusta nauttivat suomalaispoliitikot kävivät vuoron perään todistamassa pääministerin ystävyysvakuutusten olevan vilpillisiä tai vieläkin pahempia.
Savonenkovin valtuudet eivät selvästikään riittäneet Fagerholmin aloitetta koskevan ratkaisun tekemiseen. Ehkä osittain juuri tästä syystä kenraali matkusti Moskovaan, josta hän palasi vasta seuraavan vuoden maaliskuussa. Tällöin ohjeet oli saatu, ja ne osoittautuivat kielteisiksi. Siihen saakka Suomen kysymys pysyi avoimena. 21
»Punkteissaan», joista hän osittain informoi 18.10.1948 myös Fagerholmin hallituksen iltakoulua, 22 Paasikivi oli korostanut ulkopolitiikkaan ja kommunistien vaikutusvallan vähentämiseen liittyviä »maan elinkysymyksiä», joiden rinnalla taloudelliset ongelmat, puolueasiat jne jäivät toisarvoisiksi. Niihin ei presidentin tullut sekaantua. Näin sitäkin suuremmalla syyllä, kun valtakuntaan oli vihdoinkin saatu hallitus, johon voitiin luottaa. Tilannetta helpotti vielä hallituksen alkuaikoina vallinnut taloudellinen nousukausi, joka osaltaan loi edellytyksiä mm. epäsuositun säännöstelyjärjestelmän purkamiseen. 23
Vielä 1970-luvulla laatimassaan muistelmakatkelmassa Fagerholm tähdensi Paasikiven keskittymistä ulkopolitiikkaan. »Hän ei paljoakaan välittänyt taloudellisesta kehityksestä – sen saivat muut hoitaa. Oli varsin ihmeellistä, että vanha pankki- ja finanssimies niin tyystin oli välittämättä taloudesta. Mutta hän oli tietenkin oikeassa. Tärkeintä juuri silloin oli luoda hyvät ja ystävälliset suhteet itäiseen naapuriimme.» 24 Tietynlainen irtautuminen päivänköhtaisesta talouspolitiikasta, joka Paasikiven kohdalla oli ollut havaittavissa jo aikaisemminkin, ei kuitenkaan merkinnyt – eikä voinut merkitä – täydellistä luopumista tilanteen seuraamisesta. Erityisesti tämä päti ulkopolitiikkaan läheisesti liittyvään ulkomaankauppaan.25
Presidentin lojaalisuutta hallitusta kohtaan lujitti hänen vakaumuksensa sosiaalidemokraattien ensisijaisesta merkityksestä kommunisminvastaisessa taistelussa. Samaan suuntaan vaikuttivat Paasikiven tarkkaan lukemat ja alleviivaamat kaksi diplomaattiraporttia (Eduard Palin Prahasta 25.9.1948 ja Eero Järnefelt Varsovasta 4.10.1948) asemamaidensa sosiaalidemokraattisten puolueiden tuhosta.26 Tällaista ei Suomessa saanut päästää tapahtumaan. Niinpä vanha presidentti olikin mielihyvin valmis hyväksymään Fagerholmin hallituksen pian nimittämisensä jälkeen käynnistämät toimenpiteet kommunistijohtoisen Valpon lakkauttamiseksi ja sen tilalle tulevan Suojelupoliisin (Supon) perustamiseksi.27
Britannian lähettiläälle Sir Oswald Scottille Paasikivi ilmaisi 9.9.1948 tyy-tyväisyytensä »siitä hiljaisesta tavasta, jolla Fagerholm on puhdistanut salaisen poliisin». Lopettamalla »punaisen Valpon» laittomuudet Fagerholmin hallitus palautti yhteiskuntaan järjestyksen ja kurin. Presidentin mukaan sosiaalidemokraatit toimivat niinikään menestyksellisesti ammattiyhdistysliikkeessä vallatakseen takaisin kommunistien käsiin joutuneita liittoja.28
Omaksumansa linjan mukaisesti presidentti tuki varauksettomasti hallitusta Arabian posliinitehtaan korpilakon kukistamisessa loka-marraskuussa 1948 huolimatta tässä yhteydessä tapahtuneista yhteenotoista lakkolaisten ja poliisin välillä. Tappion kärsineiden kommunistien lakkoliike alkoi nyt vähitellen muuallakin laantua. Yksityiskohtiin Paasikiven ei silti missään vaiheessa tarvinnut puuttua hallituksen ja sosiaalidemokraattisten poliitikkojen sekä ammattiyhdistysmiesten hoitaessa varsinaisen »kenttätyön». Presidentti otti vastaan sittemmin arkistoon siirtämiään kirjelmiä ja SKDL:n lähetystön, jolle hän hillitysti ja raivostumista välttäen luennoi laillisen järjestyksen ylläpitämisen tärkeydestä. Pääministeriin ja hallitukseen, jotka olivat tehneet hänelle mahdolliseksi pysytellä selkkauksen ylä- ja ulkopuolella, Paasikivi oli luonnollisesti hyvin tyytyväinen. »Fagerholm ja hänen hallituksensa hoitaa hyvin asioita. Ei mikään muu hallitus voisi näin asioita hoitaa.»29
Neuvostoliiton kannalta kysymys ei ollut ainoastaan halusta syrjäyttää Fagerholm ja palauttaa kommunistit valta-asemiin. Skandinaavista puolustusliittoa ja Naton pohjoista ulottuvuutta koskevat hankkeet herättivät Moskovassa huolestuneisuutta, joka heijastui myös suhteissa Suomeen. »Länsiliukumaa» koskevat epäluulot, joita naapurimaan ulkomaankaupan sinänsä luonnollinen kasvusuuntaus vahvisti, pulpahtivat tällöin helposti pintaan. »Kylmän sodan» kiihtyessä Moskovassa arvioitiin SDP:n pitävän yhä kiinni antikommunistisesta ja Neuvostoliiton vastaisesta menneisyydestään tavalla, joka näytti tekevän siitä Suomen uuden ulkopoliittisen linjan tukemisen kannalta epäluotettavan. Kuvioon kuuluivat myös pääministeri Fagerholmin perinteisesti tiiviit pohjoismaiset yhteydet, vaikka turvallisuuspoliittisista kytkennöistä sanouduttiinkin jyrkästi irti.
Vallitsevissa oloissa Neuvostoliiton linjan määrittely osoittautui käytännössä hankalaksi tehtäväksi. Yhtäältä suomalaisia pidettiin varpaillaan erilaisin varoituksin, joihin jatkuvan lehdistö- ja radiopropagandan lisäksi kuului lähettiläs Savonenkovin poistuminen maasta valitettuaan kuitenkin sitä ennen korkeaan verenpaineeseen liittyneitä sydänvaivoja. Ennen matkaansa hän lähetti ulkoministeri Enckellille ystävällisesti muotoillun jäähyväiskirjeen todeten siinä saattavansa hyvillä mielin poistua joksikin ajaksi, koska mitkään tärkeät asiat eivät välttämättä vaatineet hänen läsnäoloaan Helsingissä. Toisaalta kutsut asiainhoitaja Fjodorovin isännöimälle lokakuun vallankumouksen juhlavastaanotolle saapuivat Suomen hallituksen jäsenille vasta pari päivää ennen tilaisuutta kahden eniten arvostellun ministerin (Tauno Suontaustan ja Aarre Simosen) jäädessä kokonaan ilman. Presidentti Paasikivi vietti vastaanotolla varmuuden vuoksi kaksi tuntia. Tyytymättömyyttään Moskova osoitti myös valittamalla kahdesta Helsingin teattereissa esitetystä neuvosto- tai venäläisvastaiseksi luonnehditusta näytelmästä (Jean Paul Sartren »Likaiset kädet» ja Sam Sihvon »Jääkärin morsian»). Molemmat poistettiin parrasvaloista. Henkilökohtaisesti presidentin ei tarvinnut puuttua asiaan, josta ulkoministeri Enckell häntä informoi.30
Näistä suhteellisen pienistä asioista kokonaan riippumatta Moskovassa luonnollisesti tiedettiin Ruotsin sosiaalidemokraattien perustelevan Naton ulkopuolella pysyttelyä sillä, että Suomen asema muussa tapauksessa vaikeutuisi. Liian raju Fagerholmin hallitukseen kohdistuva painostus saattoi niin muodoin ajaa Tukholman länsiliiton syliin, mitä tietenkään ei voitu pitää Neuvostoliiton etujen mukaisena. Suomen poliittisen johdon provosoimiseksi selkeään kannanottoon naapurimaan puolueettomuuden puolesta Novoje Vremja väitti 8.12.1948 Fagerholmin hallituksen toivovan Ruotsin liittymistä Natoon. Samalla lehti epäsuorasti muistutti Tukholmaa sen ratkaisujen vaikutuksesta Suomen kohtaloon.
Neuvostoliiton Suomeen kohdistaman lehdistöpropagandan, johon ei kuitenkaan liittynyt konkreettisia poliittisia toimenpiteitä, voidaan arvioida tähdänneen sen seikan selvittämiseen, pysyisikö YYA-sopimuksen solminut Suomi neuvostoystävällisellä ulkopoliittisella linjallaan huolimatta Skandinaviasta päin kuuluvista Natoa kannattavista äänistä.
Taustaan kuului myös, kuten Juhani Paasivirta on huomauttanut, Fagerholmin hallituksen keskittyminen toiminnassaan ensi sijassa sisäpolitiikkaan katsoen suurten ulkopoliittisten ratkaisujen (lähinnä Pariisin rauha ja YYA-sopimus) olevan jo takana. Kommunistien tiheät hyökkäykset taas muodostivat sosiaalidemokraateille tietynlaisen psykologisen esteen tähdentää maalaisliiton tavoin toistuvasti ystävällisten idänsuhteiden merkitystä.31
Alun pitäen Paasikivi oli välttänyt kannanottoja arkaluontoiseksi katsomassaan kysymyksessä Ruotsin suhteesta länsiliittoon. Tukholmassa päätös luonnollisesti tehtäisiin oman maan intressien vaatimalla tavalla. Jos Suomi ottaisi julkisesti kantaa hanketta vastaan, ja Ruotsi sitten kuitenkin tekisi ratkaisunsa Naton hyväksi, tällaisesta asetelmasta ei voinut olla Suomelle muuta kuin vahinkoa.32
Pohjoismaiden sotilaallista tulevaisuutta koskevan keskustelun vilkastuessa Skandinaviassa ja amerikkalaisten diplomaattien käyttäessä mm. Tukholmassa yhä selkeämpiä puheenvuoroja tulevan länsiliiton puolesta suomalaiset alkoivat vähitellen tinkiä aikaisemmasta pidättyvyydestään. Jo 28.10.1948 lähettiläs Gripenberg välitti ulkoministeri Undenille presidentin terveiset ja selonteon keskustelustaan Helsingissä käyneen, Nato-jäsenyyttä puoltavan Dagens Nyheterin toimittajan Leif Kihlbergin kanssa. Paasikivi oli tällöin antanut varovasti ymmärtää, ettei Ruotsin joutuminen huonoihin väleihin Neuvostoliiton kanssa voinut olla heijastumatta Suomeen. Unden puolestaan kiitti viestistä ja kertoi selostaneensa USA:n ulkoministerille George Marshallille Ruotsin neutraliteettipolitiikkaa ja pyrkimystä puolueettoman skandinaavisen blokin muodostamiseen.33 Kuukautta myöhemmin (28.11.1948) Undénin kannanoton noteerannut Paasikivi totesi luottamuksellisesti vanhalle tuttavalleen Göteborgs Posten -lehden päätoimittajalle Harry Hjörnelle näkevänsä mielellään Ruotsin politiikan pysyvän ennallaan, koska muutokset saattoivat olla seurauksiltaan arvaamattomia. Neuvostoliitto voisi esimerkiksi ehdottaa Suomelle YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita, mikä tuskin ilahduttaisi Tukholmaa.34
Vielä suorasukaisemmin ilmaisi itsensä ulkoministeri Enckell Ruotsin Helsingin-lähettiläälle Otto Johanssonille. Naapurin pysyminen neutraliteettilinjallaan kiinnosti voimakkaasti Suomea, koska Pohjoismaiden ja länsivaltojen sotilaallisen lähentymisen voitiin odottaa johtavan välittömästi uuteen aggressiiviseen politiikkaan Neuvostoliiton taholta. Epäluulon aiheuttamat haitalliset seuraukset heijastuisivat myös Kremlin suhteisiin Suomeen. Enckell ei voinut ymmärtää Norjan intressiä Atlantin sopimukseen, koska itäisen salamahyökkäyksen sattuessa tehokasta apua lännestä olisi turha odottaa. Sitäpaitsi Pohjoismaat olisivat sotilaallisesti niin heikkoja, ettei niillä tässä mielessä ollut mitään todellista merkitystä länsiblokille. Ainoa oikea linja olisi ehdoton puolueettomuus, mutta sen tuli tukeutua voimakkaaseen puolustukseen ja nyt käytävien liittokeskustelujen kaltaisen kompromettoinnin välttämiseen.35
Novoje Vremjan syytettyä suomalaisia Ruotsin Nato-jäsenyyttä koskevista sympatioista Fagerholmin hallitus päätti julkistaa kantansa. Varmuuden vuoksi pääministeri informoi hankkeesta etukäteen Ruotsin lähettilästä. Puheilleen kutsumalleen Otto Johanssonille Fagerholm selitti 10.12.1948 hallituksensa pidättyneen naapurimaan poliittista orientaatiota koskevista julkisista lausunnoista, koska ratkaisu kuului Ruotsille itselleen ilman muualta käsin tapahtuvaa sekaantumista. Moskovasta kantautuneet signaalit olivat nyt kuitenkin tehneet kannanoton välttämättömäksi. Seuraavana päivänä Bromarvissa pidettävässä puheessaan Fagerholm aikoi siksi korostaa Ruotsin puolueettomuuspolitiikkaa Suomen ensisijaisena intressinä. Luvaten tiedottaa asiasta Tukholmaan Johansson katsoi kuitenkin voivansa jo etukäteen vakuuttaa, ettei Ruotsin hallituksella tietenkään olisi mitään huomautettavaa »näin itsestään selvää» lausuntoa vastaan. Fagerholm uskoi myös »meidän amerikkalaisten ystäviemme» ymmärtävän asian, minkä käsityksen Johansson jakoi. 36 Bromarvissa pääministeri julkistikin sitten hallituksen kannan epäämättömän selkeästi:
»Jos muut Pohjolan maat liittyvät blokkimuodostelmaan, jonka tavalla tai toisella voidaan katsoa suuntautuvan Neuvostoliittoa vastaan, on selvää, että tällöin kosketaan läheisesti maantieteelliseen asemaan ja sopimussuhteisiin pohjautuviin Suomen intresseihin, mikä myös saattaa vaikuttaa mahdollisuuksiimme osallistua pohjoismaiseen taloudelliseen ja kulttuuriyhteistyöhön. Kun Ruotsin poliittinen johto puolustaessaan Ruotsin hallituksen omaksumaa puolueettomuuslinjaa on usein viitannut Suomen huomioonottamiseen, on tämä jotakin, mitä me täällä Suomessa olemme täydellisesti arvostaneet ja kiitollisuudella panneet merkille.
Tämä olkoon sanottu riittävän selvästi, jotta kaikki ymmärtäisivät Novoje Vremjan olleen liikkeellä erheellisin perustein.» 37
Skandinavian turvallisuuspoliittisten perusratkaisujen pysyessä vielä avoimina Neuvostoliitto noudatti syksyllä 1948 Suomeen nähden olennaisissa kysymyksissä varovaista linjaa. Erityisen selvästi tämä heijastui Moskovassa marraskuussa alkaneissa kauppaneuvotteluissa. Suomalaisvaltuuskuntaan kuuluneet ministeri Uuno Takki ja osastopäällikkö Johan Nykopp raportoivat Fagerholmille ja Enckellille keskustelujen sujuneen alusta alkaen »normaalisti ja kaikin puolin korrektisti». Joulukuun 17. päivänä 1948 allekirjoitettu tavaranvaihtosopimus tyydytti suomalaisten tärkeimmät tuontitoivomukset leipäviljan, sokerin, bensiinin ja petroolin osalta jopa sataprosenttisesti. Turhaan ei Juho Niukkanen valittanutkaan asiainhoitaja Fjodoroville sopimuksen selvästi lujittaneen Fagerholmin hallituksen asemaa, mikä Moskovassa tietysti muutenkin tajuttiin.38
Luopuessaan toistaiseksi Fagerholmin hallitukseen kohdistuvista jyrkistä toimenpiteistä Kreml noudatti Suomen kommunisteihin nähden entistä linjaa moittimalla näitä tehdyistä virheistä ja antamalla aatetoverien ymmärtää, että heidän oli vastedeskin tultava toimeen ensi sijassa omin voimin. Hertta Kuusisen mielestä taas tarvittiin aikaa, koska lakkoliikkeiden kärsittyä tappion joukkoja ei saataisi liikkeelle ennen kevättä. Hallituksen nopean kaatumisen tekisi mahdolliseksi vain voimakas ulkoinen (Neuvostoliitosta tuleva) painostus. 39 – Toisaalta SKP:n hyökkäykset nostattivat myös Paasikiven omanarvontuntoa:
»Kommunistit huomaavat, että minä olen pahin este heidän aikeilleen, ja siinä he nähtävästi ovat oikeassa… Ikävä on muuten, että eduskunta on nykyään kokoonpanoltaan heikko. 1910-13 oli eduskunnassa ruotsalaisessa ryhmässä mm. L. Mechelin, R. A. Wrede, Aug. Nybergh, professori J. V. Runeberg, Emil Schybergson, veljekset Rosenqvist ym. Jos olisi sellaisia miehiä nytkin, niin voisi niiden kanssa neuvotella. Silloin oli myös vanhasuomalainen puolue aivan toisenlainen kuin nykyään kokoomus. Ja ulkopuolella eduskuntaa oli hyviä miehiä: Ståhlberg, Edv. Hjelt ynnä monet muut. – Onko meidän kansamme mennyt alaspäin, mikäli koskee henkisiä voimia?» 40
Kommunistien lisäksi aikaa tarvittiin myös maalaisliiton taholla. Kekkosen ja Niukkasen (Sukselaista ei enää huolittu mukaan) käydessä 21.10.1948 Fjodorovin ja Sysojevin puheilla vieraat halusivat kypsytellä hallituksen kaatoa, kunnes kansa selvästi näkisi Fagerholmin joutuneen umpikujaan. Jo nyt maalaisliiton enemmistö vastusti sosiaalidemokraattista kabinettia niin sisä- kuin ulkopoliittisinkin perustein. Läpinäkyvästi suosiota tavoitellen Niukkanen väitti puolueensa hankkineen vaalivoiton kampanjoimalla nimenomaan Mauno Pekkalan hallituksen ulkopolitiikan ja neuvostoystävyyden puolesta. Kolhoosikauhun kylvämisestä hyvin tietoiset diplomaatti-isännät onnistuivat kuitenkin säilyttämään ilmeensä peruslukemilla. Korostaen »hallituskriisien spesialistina» kaataneensa useamman kuin yhden ministeristön Niukkanen piti tärkeänä varmistumista tulevan hallituksen kannatuksen laajuudesta ennen kaato-operaatioon ryhtymistä. Ilman sosiaalidemokraatteja pohja jäisi liian kapeaksi. Tavoitteeksi tuli siksi asettaa kolmen suuren ja ruotsalaisten yhteishallitus. Vaalivoittajana maalaisliitolle kuuluisi siinä johtoasema ja pääministerin paikka. Tuohon tehtävään puolue asettaisi Urho Kekkosen, jolla oli eduskunnan puhemiehen virka ponnahduslautanaan.
RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajan John Österholmin välityksellä Niukkasen puuhakkuus kantautui myös presidentin korviin. Toisaalta ruotsalaisten omassakin keskuudessa esiintyi kiinnostusta hallituksen uusimiseen. Käydessään joulukuussa 1948 Sysojevin luona Ralf Törngren totesi puolueensa jääneen syrjään Fagerholmin kabinettia muodostettaessa. Jollei kolmen suuren hallitusta saataisi aikaan, vaihtoehdon voisi tarjota yhdistelmä SDP-SKDL-RKP tai sitten maalaisliitto ja kansandemokraatit ynnä joitakin ammattiministerejä. Käydessään virkaansa liittyvissä talousasioissa Fjodorovin luona Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja sivusi sikäli poliittisia kysymyksiä, että hän myönsi hallituksen kapean pohjan mutta korosti kuitenkin samalla lojaalisti sekä Paasikiven että Fagerholmin työskentelevän Suomen ja Neuvostoliiton hyvien suhteiden puolesta.41
Kommunisteja epäilevän Paasikiven huolestusta lisäsi hänen puheillaan 2.11.1948 käynyt kenraali Sihvo, joka raportoi Suomenlinnassa tapahtuneesta asevarikkomurrosta. Sen yhteydessä oli viety 8000 konepistoolinpatruunaa. Tapahtuma saattoi liittyä kommunistien marraskuuksi kenties suunnittelemaan kaappausyritykseen, josta oli liikkunut huhuja. Presidentti antoi nyt puolustusvoimain komentajalle ohjeet »ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin varikkojen vartioimiseksi ja jotta kaappaus lyödään alas, jos sellaista yritetään». Sihvo puolestaan saattoi ilmoittaa jo huolehtineensa tästä. 42
Kysymys ei silti ollut pelkästään maan sisäisestä tilanteesta Paasikiven pitäessä koko ajan silmällä myös laajempia kansainvälisiä ulottuvuuksia. Vaikka välittömiä merkkejä lähiaikoina tapahtuvasta suursodan syttymisestä ei ollutkaan näköpiirissä, presidentti ehdotti 16.11.1948 Enckellille yhteistä keskustelua sotilasasiantuntijoiden kanssa siitä, millaiseksi Suomen asema sodan uhatessa ja sodan aikana voisi muodostua. Lähinnä tulisi kuulla kenraali Erik Heinrichsiä ja kenraali Oskar Enckelliä. Ensiksi mainitun oleskellessa Sveitsissä avustamassa Mannerheimia muistelmien laadinnassa neuvottelutilaisuus lykkääntyi tulevaisuuteen. 43
Saatuaan nähtävästi jotakin kautta informaatiota presidentin ajatuksista syrjäytetyksi tuloa pelkäävä puolustusvoimain komentaja, kenraali Sihvo luovutti Paasikivelle 14.1.1949 päiväämänsä muistion, jossa hän esitti liikekannallepanon valmistelutöiden laajentamista käsittämään 365 000 miehen joukot. Toistaiseksi suunnittelua oli tehty 13.3.1948 pidetyn esittelyn pohjalla pääesikunnassa, mutta nyt olisi tarpeen laajentaa työ koskemaan myös aluejärjestöä. Lisämuistioissa Sihvo korosti erityisesti ilmapuolustuksen tehostamisen tärkeyttä ja yleistä valmiustason korottamista:
»Se erikoinen pidättyvyys, jolla maanpuolustuksen valmisteluihin on sodan päättymisestä lähtien suhtauduttu, ei käsittääkseni voi enää jatkua. Päinvastoin olisi tehtävä puolustuksemme kehittämiseksi kaikki se, mitä rauhansopimus nimenomaan ei kiellä, koska vain näin menetellen voimme valmistautua maamme etujen mukaisesti täyttämään Moskovan sopimuksen solmimisella ottamamme vastuun torjua maatamme tai sen kautta Neuvostoliittoa vastaan mahdollisesti kohdistuvat sotatoimet.» 44
Sihvon närkästys tuli esiin hänen huomauttaessaan presidentille, että Heinrichs oli nuorempi kenraali kuin hän! Asia jäi toistaiseksi tähän.
Vaikkei kotikommunistien sen enempää kuin Neuvostoliitonkaan taholta tapahtunut mitään dramaattista jo »normaaleiksi» käyneiden, sinänsä räikeiden lehdistöhyökkäysten lisäksi presidentti katsoi silti aiheelliseksi liittää itsenäisyyspäiväpuheeseensa 6.12.1948 vakavan varoituksen sanan. Korostettuaan sodan jälkeen rakennettujen, sopimuksiin perustuvien Suomen ja Neuvostoliiton välisten hyvien suhteiden merkitystä Paasikivi jatkoi:
»Valtiovalta tulee, velvollisuutensa mukaisesti, valvomaan, että mitään poikkeusta sopimusten määräyksistä ei tapahdu. – Haluan teroittaa, että näinä yleisen epäluuloisuuden aikoina on kansalaisten syytä noudattaa harkintaa ja varovaisuutta. On muistettava, että pienikin ja itsessään viaton ja tarkoitukseton, vieläpä lapsellinen teko voi antaa aihetta epäluuloihin ja perusteettomiin johtopäätöksiin ja tuottaa sekä yksityisille että maalle ikävyyksiä.» 45
Muistelmiensa ateljeekriitikkoa professori Arvi Korhosta presidentti niinikään kehotti tähdentämään »niissä piireissä, joissa hän liikkuu», ettei venäläisiä pitänyt turhaan ärsyttää. Kaikkea rabulismia tuli kaihtaa, sillä maan asema ei ollut sama kuin 1920-luvulla. Pääministeri Fagerholm puolestaan sai ohjeet välttää liian usein toistuvia puhujamatkoja Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin. Vielä helmikuussa 1949 TASSin Tukholman-kirjeenvaihtaja Viktor Anisimov kertoi suomalaiselle lehtimieskollegalleen Antero Vartialle Moskovassa pidettävän Fagerholmia epäitsenäisenä »Ruotsin agenttina». 46
Yksityisissä mietiskelyissään Paasikivi palasi kerran toisensa jälkeen siihen, ettei ongelma rajoittunut pelkästään Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Tyytymättä niitä säätelevien sopimusten mukaiseen tilaan kotimaiset kommunistit tahtoivat kumota demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän ja pystyttää sen tilalle itäblokin maissa sovelletun mallin. Tästä käytiin nyt ja tulevaisuudessa kovaa kamppailua, joka vaatisi Suomen kansalta suuria henkisiä voimia.
»Jos olisi kysymys ainoastaan Suomen ja Neuvostoliiton välisestä politiikasta, niin kommunistien ja venäläisten pitäisi olla tyytyväisiä siihen, että Fagerholmin hallitus ja Suomen kansa ulkopuolella kommunisteja saadaan mukaan ystävyyden politiikkaan. Silloin tämä politiikka on lujasti ankkuroitu. Mutta kommunistien tarkoitukset ovat toiset. Arvatenkin tässä on takana myös Kominformin politiikka.
Tämä on tosiaan hirmuista, kun oman kansan keskuudessa on tällaisia aineksia kuin kommunistit.» 47
Näine ajatuksineen iäkäs presidentti varoitti hallituksen »nuorukaisia» tekemästä luottamuskysymyksiä »pikkuasioista» kuten esimerkiksi verotus- ja budjettiongelmista. Tärkeintä oli nyt kabinetin pysyminen pystyssä. Vastoin Paasikiven ohjeita Fagerholmin ministeristö otti kuitenkin riskin kahdessa »pikkuasiassa»: leipäviljan kuluttajahinnassa ja valtionyritysten eroamisessa työnantajajärjestöstä. Kun mahdollisen hallituspulan kavahduttamat porvaripuolueet (maalaisliittoa lukuun ottamatta) asettuivat sosiaalidemokraattien rinnalle, Fagerholm selviytyi voittajana. 48 Presidentti oli lopputulokseen luonnollisesti tyytyväinen.
Asiasisällön osalta Paasikiveä kiinnosti enemmän Pekkalan hallitukselta ja edelliseltä eduskunnalta perinnöksi jäänyt lakiesitys läänien luvusta. Siinä esitettiin Keski-Suomen ja Pohjois-Karjalan lisäksi perustettavaksi Korsholman lääniä, johon kuuluisivat Vaasan läänin ruotsinkieliset kunnat. RKP:n jo vanhastaan ajama hanke sai myös ruotsinkielisen pääministeri Fagerholmin ja hänen hallituksensa yksimielisen tuen presidentti Paasikiven käytyä »iltakoulussa» painottamassa asian tärkeyttä. Kaikesta huolimatta esitys kaatui eduskunnassa äänin 107-72. Enemmistön taholta kuultiin tällöin asiallisten argumenttien ohella myös joitakin vanhakantaisia aitosuomalaisia äänenpainoja.49
Kiukustunut Paasikivi, joka oli ehtinyt ilmaista Korsholman lääniä koskevan kannatuksensa hallituksen lisäksi mm. maalaisliiton Juho Koivistolle ja Juho Niukkaselle, kokoomuksen Lauri Aholle50 sekä RKP:n John Österholmille, purki päiväkirjassaan mieltään parlamenttienemmistöä ja erityisesti »kahta typerää pappia»: maalaisliiton Jussi Annalaa ja kokoomuksen Johannes Wirtasta vastaan.
»Eduskunnan enemmistö ei ymmärrä mitään politiikasta eikä meidän maamme asemasta. Eivät sitä, mikä merkitys on meille, että pohjoismaissa meidän asemamme ymmärretään ja että meitä kannatetaan. Pohjoismaiden kannatus on meille tärkeä sekä itsessään että sen kautta, että Skandinavian kanta vaikuttaa koko maailman lehtien kantaan ja sen kautta menee tietoja maailmalle.
Eivät myöskään ymmärrä, mikä merkitys on sillä, että meidän maastamme voidaan sanoa, että se on järjestänyt kansallisen vähemmistön kysymyksen niin, että siitä ei ole mitään kuulunut.
Eivät myöskään ymmärrä, mikä merkitys ruotsalaisella väestöllä on meille. Olisi parempi, jos ruotsalaisia olisi 1 milj. Meidän on pidettävä ruotsalaisia niin, että he eivät vähene, vaan mieluummin lisääntyvät.» 51
Kielikysymykseen liittyi tavallaan myös sosiaalidemokraattisen kansanedustajan Eeno Pusan ym. v. 1947 jättämä lakialoite Koiviston kalastajasiirtoväen asuttamisesta ruotsinkielisestä Pernajan kunnasta pakkolunastettavalle ns. Merikoiviston alueelle. Eduskunnan maatalousvaliokunta kuuli asiantuntijana pääministeri Fagerholmia, jonka mukaan aloite ei soveltunut maanhankintalain kielisäännöksiin ja heikentäisi oikeusturvaa sekä kansalaisten luottamusta valtiovaltaan. Merikoivisto-aloitteesta kuultuaan Paasikivi ilmaisi heti epävirallisesti kielteisen kantansa. Koivistolaisille tuli hankkia maata muualta. Merikoivisto-hanke lykkäytyi vuoteen 1951, jolloin se lopullisesti hylättiin. 52
Maalaisliiton tyytymättömyys sille outoon oppositioasemaan kasvoi syksyn 1948 kuluessa yhä voimakkaammaksi. Puoluehan oli viimeksi ollut hallituksen ulkopuolella Kivimäen ministeristön aikana 1930-luvulla. Vaikka ulkopolitiikan kaiken muun edelle asettava presidentti Paasikivi olikin luokitellut tuottajain ja kuluttajain väliset ristiriidat »toisarvoisten» kysymysten laajaan sarjaan, asetelma ei ajan mittaan voinut tyydyttää maatalouden etujen puoltajaksi itseään kokevaa maalaisliittoa.
Kun kommunisminvastaisen taistelun etusijalle asettavat muut porvaripuolueet antoivat tiukan paikan tullen tukensa Fagerholmin hallitukselle, maalaisliiton ainoaksi potentiaaliseksi yhteistyökumppaniksi jäi SKDL. Ulkopoliittisen argumentoinnin käyttämistä lähentymistapailuissa jouduttiin kuitenkin varomaan jo puolueen oman kenttäväenkin vuoksi. Kaikesta huolimatta kokonaisasetelma edisti maalaisliiton ja kommunistien lähentymistä. Erityisesti tämä päti Urho Kekkosen kaltaiseen taktikkoon. Yhtäältä hän arvosteli ankarasti SKDL:n edustajien halua monopolisoida Neuvostoliiton-suhteet ja esiintyä tuon maan asianajajina, vaikkei Moskova sitä heiltä odottanutkaan! Toisaalta hän vihjaili Fagerholmiin kohdistuvien henkilökohtaisten letkautusten säestyksellä hallituksen pohjoismaiseen suuntaukseen tavalla, joka merkitsi ulkopoliittisen linjan epäilyä. 53
Maalaisliiton, vaalien suurimman voittajan, keskuudessa vallitsevaa tyytymättömyyttä selitti presidentille hänen vanha ystävänsä Vihtori Vesterinen jo 15.12.1948. Hallitus ei kestäisi ilman sen kovin kapean pohjan laajentamista. Maalaisliitossa, jossa pelättiin myös Neuvostoliiton-suhteiden huonontumista, oltaisiin valmiita astumaan vastuuseen vaikka yksin, jos nykyinen hallitus kaatuisi.
Paasikivi puolestaan teki parhaansa Vesterisen epäilysten torjumiseksi. Kommunistit eivät saisi päästä määräämään hallituksen kokoonpanoa. Kiittäen Fagerholmin kabinettia iäkäs valtionpäämies toivoi sen pysyvän paikoillaan yhtä kauan kuin hän itsekin, toisin sanoen vuoden 1950 presidentinvaaleihin saakka. Pekkalan kaltaisen ministeristön kanssa Paasikivi omien sanojensa mukaan ei enää jaksaisi, vaikka hän tarvittaessa tietenkin nimittäisi Fagerholmin tilalle jonkin muun eduskuntaryhmien laillisessa järjestyksessä sopiman hallituksen. Vesterisen ei auttanut muu kuin todeta ymmärtävänsä nämä näkökohdat. Itsekin ministeriksi pyrkivän maalaisliittolaispoliitikon myötäilevää asennetta ei haitannut se, että hän muutamaa viikkoa aikaisemmin oli tarjonnut – tosin tuloksetta – SKDL:n Eino Kilvelle yhteistyötä Fagerholmin kaatamiseksi. Samaan päämäärään tähtäävän yhteistyötarjouksen teki myös Neuvostoliiton asiainhoitaja Fjodorov maalaisliiton Juho Koivistolle saaden kuitenkin vastaukseksi kirkkaan kiellon.54
Koettelemusten keskellä Paasikiven mieltä kohotti 29.11.1948 Yliopiston juhlasalissa järjestetty vastaperustetun Suomen Akatemian »kaunis» vihkiäisjuhla, jossa hän Tasavallan presidenttinä piti puheen.55 Tilaisuus palautti vanhan herran mieleen edellisen kevään yhteenoton hänen torjuessaan Pekkalan hallituksen aikana äärivasemmiston yrityksen poistaa nimitettävien akateemikkojen listalta »liian oikeistolaiset» Rolf Nevanlinnan, V. A. Koskenniemen ja Yrjö Kilpisen. Kampanjaa johtivat SKDL:n Raoul Palmgren ja Sylvi-Kyllikki Kilpi.
Tilannetta mutkisti tuolloin Urho Kekkosen maaliskuussa 1948 Suomen Kuvalehden palstoilla vasemmistolle antama julkinen tuki. 56 Syytettyään sodan aikana hallituksen määräyksestä suomalaisen SS-vapaaehtoiskomitean puheenjohtajana toiminutta Nevanlinnaa natsilaisen ideologian omaksumisesta Kekkonen suuntasi nuolensa »jonkinlaiseen miniatyyrisuuruuteen Kilpiseen, jonka aika meni Saksan auringon painuessa mailleen». Osansa sai myös Koskenniemi, joka oli »värisyttänyt hennolla pessimismillään murrosiässä olevan nuorison mieliä neljän vuosikymmenen ajan». Nyttemmin hän oli koettanut korvata ehtynyttä luomisvoimaansa »innokkaalla politikoinnilla».
Heti Suomen Kuvalehden seuraavassa numerossa Kekkonen sai kimppuunsa entisen ystävänsä Arvi Korhosen 57, joka ärhäkkäästi korosti Neuvostoliitonkin matemaatikkojen keskuudessa yhä edelleen suurta arvovaltaa nauttivan Nevanlinnan toimineen sodan aikana hallituksen määräämissä tehtävissä. Hän oli tosin ihaillut saksalaista »kulttuuria ja tiedettä», mutta tuon maan »poliittisten lahkolaisuuksien vaikutusta en ole hänen toiminnassaan lainkaan havainnut».
Kilpisen ja Koskenniemen taiteellisten ansioiden arvosteluun Korhonen piti itseään epäpätevänä, kun ei soittanut edes huuliharppua (piikki ko. instrumentilla kaveripiirissä joskus musisoivalle Kekkoselle – T.P.). Sen sijaan professori viittasi arvostettujen asiantuntijoiden – myös anglosaksisessa maailmassa – Kilpiselle antamaan tunnustukseen. Koskenniemen ympärillä taas oli käyty taistelua niin kauan kuin tämä oli kirjailijana esiintynyt, mutta pahinkaan arvostelu ei ollut pitänyt häntä mitättömyytenä. Mitä taas »politikointiin» tuli, se yleisesti ottaen kuului oleellisena osana demokraattiseen järjestelmään. »On jotakin perin nurinkurista siinä, että meikäläiset poliitikot pitävät itselleen luvallisena minkälaisia lehmänkäännöksiä tahansa, mutta muille, varsinkaan tiedemiehille, pitävät kaikkia poliittisia harrastuksia ja toimia sopimattomina ja esteenä pääsyyn sellaisiin toimiin, joissa politikointi ei tule kysymykseenkään.» Kivittämiseen ryhtynyt tohtori Kekkonen istui Korhosen mielestä itsekin lasikaapissa.
Vasemmistoa myötäillyt entinen oikeusministeri joutuikin presidentin puhutteluun, josta »uhrin» oman kertoman mukaan ei puuttunut rajuutta:
»Paasikivi suuttui niin perkeleesti. Huusi, että mitä sinä sekaannut kulttuuriasioihin. Mitä saatanaa sinä niistä ymmärrät. Sitten hän löi nyrkillä pöytään niin, että mustepullo kaatui ja muste levisi ei vain pöydälle, vaan myös lattialle.» 58
Kekkosen jouduttua maaliskuussa 1948 lähtemään YYA-neuvotteluihin Moskovaan hän ei ollut kotimaassa asian tullessa 25.3.1948 ratkaisuun valtioneuvostossa. Ministereille presidentti korosti, että akatemialain mukaan kysymykseen tulivat vain tieteelliset ja taiteelliset ansiot. Niiden arviointiin valtioneuvoston jäseniltä puuttui pätevyys. Poliittisilla näkökohdilla taas ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Tiedemiehinä Nevanlinna ja kommunistien niin ikään arvostelema A. I. Virtanen olivat kaiken kiistan yläpuolella
Koskenniemi puolestaan sijoittui ehdottomasti Suomen runoilijain kärkeen. Vaikka politiikka ei asiaan kuulunutkaan, Paasikivi koetti selittää hänen saksalaisihailunsa perustuneen tuon maan kulttuuriin ja sen kasvattamiin neroihin (Kant, Goethe, Luther, Bach jne). Presidentin mielestä Koskenniemi ei liioin ollut kirjoittanut Eino Leinon tavoin »Tarton tanssin» kaltaisia »herjausrunoja». Tässä vanha herra tosin erehtyi kyseisen runon ollessa Bertel Gripenbergin käsialaa Eino Leinon osuuden rajoittuessa vain suomennokseen. 59
Isänmaallisissa runoissaankin Koskenniemi oli puhunut ihmisyydestä syyllistymättä vihollisen herjaamiseen. Vertailukohtana Paasikivi veti esiin kommunistien akateemikoksi suositteleman »käännynnäisen» Aaro Hellaakosken, joka vuonna 1941 oli runoillut:
»Houkka, asetakkia vieroksuin. Siksi nyt taskussa nyrkkiä puin, silloin kun Karjalassa ryssiä lyödään, Pietarissa roihuaa, ja Syvärillä soi, silloin kun Äänislinnaksi muuttuu saatanan pesäkin, Petroskoi»
Vedoten myös Arvi Korhosen mainitsemaan, Kansalliseen Elämäkerrastoon sisältyvään musiikkiarvostelija Evert Katilan artikkeliin muinainen kuoronjohtaja Paasikivi kohotti Kilpisen laulusäveltäjänä Franz Schubertin ja Hugo Wolfin luokkaan unohtamatta liioin – Saksasta puhumattakaan – hänen myös anglosaksisista maista saamiaan kiittäviä arvosteluja.
Kilpisen pätevyydestä Akatemian jäseneksi ei presidentin mielestä siten ollut epäilyä. Niinpä hän akatemialautakunnan ehdotuksen mukaisesti ja läpikäymiinsä asiantuntijalausuntoihin viitaten nimitti virkoihinsa akateemikot Väinö Aaltosen, Yrjö Ilvessalon, Eino Kailan, Yrjö Kilpisen, V. A. Koskenniemen, Onni Okkosen, Y. H. Toivosen, A. 1. Virtasen, Rolf Nevanlinnan ja Erik Palmenin. Näin Paasikivi oli arvovallallaan ajanut hankkeen läpi. Akatemia-ajatusta sinänsä kannattaneen, mutta jäsenyyskysymyksessä osittain eri linjalla olleen Kekkosen revanssi nähtiin v. 1964, jolloin hän vuorostaan presidentin arvovallan turvin päätyi lakkauttamaan ns. vanhan Suomen Akatemian.60
Maalaisliiton eduskuntaryhmän järjestäytyessä vuoden 1949 valtiopäiville Fagerholmin hallituksen syntyyn vaikuttanut Juho Koivisto menetti puheenjohtajapaikkansa T. N. Vilhulalle, kun taas Juho Niukkanen syrjäytti Toivo Ikosen toisena varapuheenjohtajana. Vaikka V. J. Sukselainen säilyikin ensimmäisenä varapuheenjohtajana, henkilövaihdokset merkitsivät maalaisliiton oppositiopolitiikan kovenemista. Kuten Kari Hokkanen on todennut, nyt ei enää kannattanut vedota kesän neuvottelijoiden lupauksiin olla vastustamatta hallitusta, jonka syntymiseen maalaisliittokin oli vähintään passiivisesti myötävaikuttanut.61
Eduskunnan kokoontumisen lähestyessä tammikuussa 1949 Fagerholm oli itse valmis ilmaisemaan Paasikivelle hallituksensa kestokykyä koskevan huolensa. Vaikka parlamentti ei pystyisikään kaatamaan ministeristöä, eduskunnassa vallitseva ärtynyt mieliala vaikeuttaisi suurten asioiden läpivientiä siellä. Niinpä pääministerin mielestä voitaisiin käynnistää keskustelu hallituspohjan laajentamisesta. Aloite edellyttäisi kuitenkin »rauhallista aikaa», jotta ei päästäisi sanomaan kommunistien määräävän hallitusasiassa. He voisivat saada neljä salkkua sekä maalaisliitto ja sosiaalidemokraatit kumpikin kuusi. Paasikiven pidättyessä kannanotosta hanke joutui silti vastatuuleen Fagerholmin omassa puolueessa. Hallituksen jäsenistä vain Onni Hiltunen (pääministerin lisäksi) suostui kannattamaan sitä muiden asettuessa kielteiselle kannalle. 62 Poliittisesti ja miksei myös henkilökohtaisesti hyödyllisten virka-asemien säilyttämisen lisäksi ei ilmeisestikään haluttu vapaaehtoisesti luovuttaa kommunisteille tilaa, joka heiltä oli onnistuttu valtaamaan. Kuten tuonnempana näemme, syitä oli lisäksi muitakin.
Heti valtiopäivien avajaisten jälkeen 2.2.1949 maalaisliitto jätti jo kauan valmistellun välikysymyksensä. Siinä katsottiin kuluttajien etuja ajavan hallituksen saattaneen vero- ja hintapolitiikallaan maatalous- sekä erityisesti pienviljelijäväestön kestämättömään tilanteeseen. Ulkopolitiikkaan ei välikysymyksessä suoranaisesti viitattu.
Ottaessaan lokakuussa 1948 vastaan entisen sihteerinsä, maalaisliiton puheenjohtajan V. J. Sukselaisen Paasikivi kehotti tätäsaapumaan milloin tahansa asioiden niin vaatiessa jatkamaan keskusteluja. Presidentinlinnassa Sukselaista ei kuitenkaan vuoden 1949 aikana (itsenäisyyspäiväjuhlia tietenkin lukuun ottamatta) nähty kertaakaan. Sen sijaan hän ilmaantui 2.2.1949 lähetystöneuvos Sysojevin puheille korostamaan pitävänsä varmana hallituksen kaatumista SKDL:n tukemaan välikysymykseen. A. N. Fjodorovin kanssa käymässään keskustelussa RKP:n RalfTörngren puolestaan vältti kannanottoa itse välikysymykseen mutta ilmoitti kannattavansa Kekkosta pääministeriksi. 63
Vastoin odotuksia Fagerholm selviytyi kuitenkin jälleen voittajana. Lopputulokseen lienee vaikuttanut hänen ennen viimeistä äänestystä tekemänsä ilmoitus, jonka mukaan epäluottamuslauseeksi tulkitun maalaisliiton ponnen tullessa hyväksytyksi sosiaalidemokraatit eivät osallistuisi seuraavaan hallitukseen. Tilannetta ei muuttanut Kekkosen viime hetkellä RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtajalle John Österholmille lähettämä ehdotus »vapaamielisyydestään, edistyksellisyydestään ja antifascistisesta mielenlaadustaan tunnettujen henkilöiden» muodostamasta kabinetista. Vaikka pienten porvarillisten puolueiden piirissä esiintyikin hallituksen maatalouspolitiikkaan kohdistuvaa kritiikkiä, ne eivät loppujen lopuksi kuitenkaan uskaltaneet lähteä maalaisliiton ja kommunistien kelkkaan. Näin Fagerholmin hallitus sai 23.2.1949 luottamuslauseen äärimmäisen niukasti äänin 97-95.64
Vaikka maalaisliiton offensiivi olikin onnistuttu torjumaan, voitto osoittautui siinä määrin täpäräksi, että Fagerholm jo kaksi päivää myöhemmin otti Paasikiven kanssa puheeksi hallituspohjan laajentamisen. Pitäen tällaista yritystä tarkoituksenmukaisena presidentti ja pääministeri olivat samaa mieltä myös siitä, ettei kommunistien paluuta ministeristön vähemmän tärkeille paikoille voitu ajan mittaan välttää. Tällaista ratkaisua suositteli Fagerholmille myös Eero A. Wuori, jolta pääministeri oli kysynyt neuvoa. Ulkopoliittisten syiden lisäksi sosiaalidemokraattien pitkä, yksinäinen vastuunkanto hallituksessa tarjosi Wuoren mielestä kommunisteille liian helpon tilaisuuden moittia ministeristöä nojautumisesta porvarillisen oikeiston tukeen. Tosin Fagerholm pelkäsi myös maalaisliittolaisten kantaa Kekkosen ajaessa yhteistoimintaa kommunistien kanssa, ja RKP:nkin taholla Törngren »kuului olevan paniikin vallassa». Pääministerin taipuvaisuus ei silti edelleenkään saavuttanut kannatusta hänen oman puolueensa piirissä, ja hanke raukesi toistaiseksi. 65
Fagerholmin hallituksen maatalousministeri Matti Lepistö korostaa muistelmissaan puolueen vaikutusvaltaisen asevelisiiven tunteneen voimakasta epäluuloa ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina »horjuvuutta» osoittanutta Fagerholmia kohtaan. Tätä ei siksi saanut päästää enemmistöhallituksen pääministeriksi, joka asema saattoi edelleen luoda pohjaa asianomaisen presidenttiehdokkuudelle. Paljon luotettavampi olisi »aseveljien» mielestä Paasikivi. Tyytymättömyyttä pääministeriä kohtaan esiintyi myös ammattiyhdistysmiesten piirissä. Näissä oloissa puoluetoimikunta – todellista syytä tietenkään ilmaisematta – päätyi »ajamaan» vähemmistöhallituksella niin pitkälle kuin mahdollista.66
Vielä maaliskuun alussa 1949 Norjan lähettilään Niels Ditleffin kanssa käymässään keskustelussa Fagerholm kuitenkin viittasi hallituspohjan laajentamisen hyödyllisyyteen. Kysymykseen saattoivat tulla kaikki eduskuntapuolueet kokoomusta lukuunottamatta. Kansandemokraateille voitaisiin varata neljä toisarvoista paikkaa. Missään tapauksessa niihin eivät kuuluisi pääministerin, ulkoministerin, puolustusministerin eikä kauppa- ja teollisuusministerin salkut. Ulkoministeriksi voisi tulla maalaisliittolainen, vaikka Hertta Kuusinen tavoittelikin tätä virkaa. Omasta puolestaan Fagerholm »vinosti hymyillen kertoi sanoneensa, että Hertta Kuusinen oli hänelle sekä kulturellisesti, psyykkisesti että seksuaalisesti vastenmielinen. Viimeistä kohtaa hän ei voi koskaan antaa minulle anteeksi.»67
Huolimatta Fagerholmille ilmaisemastaan, hallituspohjan laajentamista koskevasta periaatteellisesta joustovalmiudesta Paasikivi piti 30.3.1949 RKP:n johtomiehille Österholmille, Törngrenille ja Söderhjelmille tiukan puhuttelun. Hallituskysymyksen esille oton teki vaikeaksi kommunistilehtien karkea kampanja, jota Neuvostoliiton radio ja lehdistö tukivat. Esitetyt väitteet olivat kuitenkin täysin valheellisia ja vääristeltyjä. Hän, presidentti, oli vastikään antanut oikeuskanslerille tehtäväksi laatia kattavan tutkimuksen väitetyistä rauhansopimuksen rikkomuksista. (Lausunnon valmistuttua kävi sittemmin ilmi, ettei oikeuskansleri ollut sellaisia löytänyt.) Syyttelijöillä täytyi siis olla muita, pitemmälle ulottuvia tavoitteita. Toistettuaan usein esittämänsä teesin hallituksen muodostamisen kuulumisesta eduskunnan eikä kommunistien tai Neuvostoliiton lehdistön valtuuksiin Paasikivi korosti, ettei Suomen pohjoismaisen demokratian perusteista voitu tinkiä maan tulevaisuutta vaarantamatta.
»Minä huomautin myös, että minun mielestäni on merkillistä, että ei-kommunistiset lehdet eivät reagoi vakavammin tätä kampanjaa vastaan. Fagerholm saa yksin taistella maan vapauden puolesta ja kaikki muut ovat ääneti. Tämä on minusta käsittämätöntä menettelyä…
Lopuksi sanoin, että olin odottanut, että ruotsalainen ryhmä ymmärtäisi den nordiska rättsstaten (pohjoismaisen oikeusvaltion) ja sen merkityksen ja tekisi kaikkensa asian puolustamiseksi ja turvaamiseksi.
He eivät sanoneet mitään minun esitystäni vastaan.»68
Maalaisliitossa taas alkoi kärsityn tappion myötä Juhani Suomen sanontaa käyttäen »hampaan kovenemisen aika». Asenteiden tiukentuessa Kekkonen ja hänen kannattajansa antoivat kevään kuluessa julkisesti ymmärtää, etteivät he tulisi täydentämään hallitusta SDP:n ehdoin. Oppositio tarjosi mahdollisuuden kannatuksen kasvattamiseen. Savonenkovin palattua Suomeen maaliskuun alussa 1949 Kekkonen kertoi hänelle, ettei uutta välikysymystä enää yritettäisi. Hallitus eroaisi vain presidentin tai omasta aloitteestaan. 69
Kaikesta huolimatta odotus tuntui vaikealta. Eino Kilven luona kokoontuivat 27.4.1949 Hertta Kuusinen, Urho Kekkonen, Vihtori Vesterinen ja Nils Meinander pohtimaan hallituksen kaatamista. Tilalle tulisi SKDL:n, maalaisliiton kekkoslaisen siiven ja RKP:n muodostama kabinetti. Vaikka tavoitteesta vallitsikin yksimielisyys, sen saavuttamiseen tarvittavia keinoja ei poliittisesti hajanaisessa neuvottelijajoukossa pystytty hahmottamaan.70
Viimeinen tilaisuus kevätkaudella 1949 avautui Kekkoselle touko-kesäkuussa lisäbudjetin käsittelyn yhteydessä. Tällä kertaa hän etsi tukea oikealta kokoomuksen ilmaistessa tyytymättömyytensä maatalouspolitiikkaan ja työttömyyden uhkaavaan kasvuun. Taloudellisten vaikeuksien ja työmarkkinaristiriitojen vuoksi maassa jouduttiinkin v. 1949 kahteen otteeseen turvautumaan devalvaatioon. Porvarillista enemmistöhallitusta koskevat neuvottelut edistyivät jo salkkujen jakoon saakka, ja Fagerholm joutui aamulla 14.6. soittamaan Paasikivelle ennakkotiedon hallituksen myöhemmin päivällä tapahtuvasta kaatumisesta. Epäluottamuslauseesta äänestettäessä hallitus kuitenkin voitti jälleen kahdella äänellä 94-92 pienten porvarillisten puolueiden peräännyttyä aikeistaan. Kaavaillun kabinetin pelättiin sittenkin johtavan vakaviin työmarkkinapoliittisiin seurauksiin, jotka saattoivat tehdä siitä lyhytaikaisen ja palauttaa kommunistit jälleen vallankahvaan. Taustalla oli osittain sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen nuoren asevelisiiven yli puoluerajojen ulottuva yhteistyö, jolla sittemmin oli pitkälle tulevaisuuteen ulottuva vaikutus.
Katkera maalaisliitto puolestaan syytti rivistä livenneitä liittolaisiaan, ennen muuta kokoomusta. Puolueessaan vastarintaa johtaneelle ja lopulta niukan enemmistön taakseen saaneelle Päiviö Hetemäelle Kekkonen puuskahti »kokoomuksen saavan odottaa ainakin kymmenen vuotta ennen kuin pääsee minkäänlaiseen hallitukseen». Nuori asevelipoliitikkovastasi tiukasti: »Meille ei ole tärkeää, että juuri me olemme hallituksessa, tärkeää on, miten asiat hoidetaan.» Max Jakobsonin mielestä episodi osoitti myös, mitä tarkoitettiin kokoomuksen ulkopoliittisella hallituskelpoisuudella tai -kelvottomuudella. Se riippui seurasta. Oikeistopuolue oli ulkopoliittisesti epäluotettava, jos sen yhteistyökumppanina oli SDP, mutta luotettava maalaisliittolaisessa seurassa.71
Sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen »akselin» rinnalla tapahtumien pitkäaikaisiin seurauksiin kuului myös Kekkosen persoonan muodostaman rasitteen kasvu SDP:n johdon taholla. Näin hahmoutui vähitellen käsitys, joka sitten vuoden 1950 presidentinvaalien jälkeen pelkistyi kannanottoon Kekkosesta ja kommunisteista sosiaalidemokraattien rinnasteisina päävihollisina.
Ilman Neuvostoliiton riittävän voimakasta tukea äärivasemmisto tunsi asemansa heikoksi. Itsenäisyyspäivävastaanotolla Moskovassa 6.12.1948 lähettiläs Cay Sundström tiedusteli kärsimättömästi MID:n osastopäälliköltä ja entiseltä Helsingin-lähettiläältä Pavel Orlovilta, miksi Neuvostoliitto ei reagoinut voimakkaammin »rauhansopimuksen rikkomuksiin» Suomessa, kun kerran lehtikirjoitukset eivät tehonneet. Tyly vastaus kuului, että neuvostohallitus tiesi itse parhaiten, milloin tai miten reagoi tai oli reagoimatta.72
Tätä taustaa vasten tuntuvat suorastaan paradoksaalisilta Suomessa esitetyt toiveet siitä, että oma diplomaattiedustaja ryhtyisi toimimaan asemamaansa tiedotusvälineissä esiintyvien »väärinkäsitysten» oikaisemiseksi. Ottaessaan vastaan Helsingissä käyneen Sundströmin Paasikivi tosin myönsi mainitsemansa tehtävän vaikeuden mutta kertoi silti lausuneensa lähettiläskautenaan Moskovassa Molotoville suomalaisten kannan hyvin suoraan. Tuloksena oli usein ollut kova riita, mutta kuitenkin oli aina erottu »hyvinä ystävinä».73
Orlovin Sundströmille antama vastaus on sopusoinnussa sen viileyden kanssa, jolla Moskovan ulkoministeriö suhtautui kovaa linjaa edustavan Helsingin-lähettiläänsä Savonenkovin raportteihin. Kesän eduskuntavaalien tulos ei tietenkään vahvistanut kenraalin asemaa, olihan hän jo Suomeen lähtiessään saanut tehtäväkseen edistää ja lujittaa kansandemokraattien vaalikampanjaa. Selittämisen aihetta siis riitti, ja asemastaan huolestuneen Savonenkovin raporttien »punaiseksi langaksi» tulikin väite »taantumuksen offensiivista» ja Fagerholmin hallituksen orientoitumisesta rauhansopimuksen ja YYA-paktin velvoitusten vastaisesti kohti angloamerikkalaista imperialistista blokkia. Vuoden 1949 keväällä kenraali oli jo valmis suosittelemaan, että harkittaisiin valmistelevia toimenpiteitä YYA-sopimuksen mukaisten konsultaatioiden käynnistämiseksi.
Skandinavian kokonaistilanteen valossa Savonenkovin yksioikoinen linja ei kuitenkaan sopinut Moskovalle. Kommentoidessaan raporttia MID:n Pohjoismaiden osaston päällikkö Abramov totesi sen »alarmistisuudessaan liioitelluksi». Lähettilään suositukset olivat niinikään liian ylimalkaisia ja vaativat muokkausta sekä täsmentämistä tulevaa kehitystä silmällä pitäen.
Yhtä kylmän vastaanoton sai Savonenkovin 25.6.1949 ulkoministeri Andrei Vyšinskille tekemä ehdotus Neuvostoliiton virallisesta puuttumisesta vastikään tapahtuneeseen Hella Wuolijoen erottamiseen Yleisradion pääjohtajan virasta. Muutenkin Suomessa oli syyllistytty »demokraattisten ainesten» syrjintään. Ulkoministeriön kollegio kuitenkin hylkäsi aloitteen ja antoi Savonenkoville ohjeet »olla sekaantumatta Suomen sisäisiin asioihin». 74
Heikot ja tehottomat äärivasemmistolaiset olivat tuottaneet Moskovalle pettymyksen toisensa jälkeen. Toisaalta porvarillisten puolueiden, ennen muuta maalaisliiton kekkoslaisten ja RKP:n taholla voitiin nähdä kehityspiirteitä, jotka viittasivat yhtenäisen »taantumusrintaman» rakoiluun. Lähdemateriaalin niukkuuden vuoksi on vaikea sanoa, missä määrin Moskova jo tässä vaiheessa – hajoituspyrkimyksen lisäksi – alkoi laskea Suomen perinteisen »establishmentin» kanssa tapahtuvan yhteistyön varaan. Myöhemmin tuo linja kasvoi täkäläisten kommunistien kustannuksella varsin voimakkaaksi.
Heikentyneessä SKP:ssa nähtiin suurlakko ainoaksi keinoksi estää Arabian tappion toistuminen. Savonenkovin palattua Helsinkiin maaliskuussa 1949 Hertta Kuusinen ja Ville Pessi joutuivat kuitenkin tunnustamaan, että suurta liikettä saatiin vielä odottaa. Hanke edistyikin kevään ja kesän aikana varsin kivuliaasti. Tilanne kärjistyi vasta elokuussa 1949 Kemissä ja silloinkin lähinnä paikallisista syistä sikäläisten palkkaerimielisyyksien pohjalla. Työnantajain suostuttua myönnytyksiin, ja kun toisaalta valtakunnallisissa puitteissa tapahtuva liikehdintä ei näyttänyt pääsevän käyntiin, SKP alkoi kypsyä sovintoon myös Kemissä.
Varmuuden vuoksi Ville Pessi ja Inkeri Lehtinen lähtivät 9.8.1949 kysymään neuvoa kenraali Savonenkovilta. Kun Moskovan yleisohjeet ilmeisestikin pitivät sisällään Fagerholmin hallituksen horjuttamisen ja lakkoliikkeen rohkaisemisen, SKP:n sovintovalmius ei sopinut tähän kuvioon. Niinpä kenraali kehottikin vieraitaan lisäämään vaatimuksiaan niin, että varmistettaisiin lakon jatkuminen. Lähdettyään itse kysymään neuvoa ei SKP:n edustajilla ollut muuta mahdollisuutta kuin totella. 75
SKP:n jyrkennettyä Savonenkovin ohjeiden mukaisesti linjaansa tilanne kärjistyi 18.8.1949 Kemissä kaksi kuolonuhria vaatineisiin ns. »veritorstain» tapahtumiin. Kirjallisuudessa jo seikkaperäisesti kuvattujen, moninaisten vaiheiden jälkeen, joita ei tässä ryhdytä enää toistamaan, lakkoliike kääntyi viimein tappioksi.76 Lopputulos näytti osoittavan, ettei kommunisteilla ollut Suomessa mahdollisuuksia päästä omin voimin valtaan. Neuvostoliiton pysymisen syrjässä vahvisti Moskovasta palanneen Hertta Kuusisen useaan otteeseen toistama viesti, joka vastoin Savonenkovin aikaisempaa rohkaisua korosti, ettei Suomessa voitu puhua vallankumouksellisesta tilanteesta. Sen sijaan tarvittiin sitkeätä ja kärsivällistä työtä sekä lisää joukkoja.
Kesän 1949 kriisiä Paasikivi seurasi sivusta, Kultarannasta käsin. Elokuun päivänä siellä pidettiin myös normaali presidentinesittely, minkä lisäksi hallituksen jäsenet, mm. pääministeri Fagerholm ja työministeri Huunonen, aika ajoin informoivat valtion päämiestä puhelimitse tilanteen kehityksestä. Jo elokuun alussa (3.8.1949) Kultarannassa kävi myös puolustusvoimain komentaja, kenraali Sihvo tekemässä selkoa tietoonsa tulleista kommunistien hankkeista. »Olimme yhtä mieltä siitä, että laillinen järjestys on ylläpidettävä. Se on meidän molempien velvollisuus.» 77
»Veritorstain» tapahtumista Fagerholm raportoi puhelimitse suoraan Paasikivelle luonnehtien asemaa vakavaksi. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään, »sillä jos kommunistit saavat terrorisoida yhteiskunnan, niin silloin (on) kaikki lopussa». Valtionjohto varautui todellakin pahimpaan sosiaalidemokraattien ja armeijan ollessa jälleen etulinjassa.78 Presidentti lykkäsi Sihvon pyynnöstä vuorokaudella paluutaan Helsinkiin ja Kultarannan edustalle ilmaantui tykkivene. Muuten Paasikivi noudatti jo Arabian lakon aikana omaksumaansa roolia ottaen vastaan ja arkistoiden äärivasemmistolaisten järjestöjen lähettämiä kirjelmiä ja sähkeitä. Osan niistä hän toimitti oikeuskanslerille tutkimusta varten.79 Suomen Naisten Demokraattisen Liiton edustajien kanssa hän keskusteli vielä 7.9.1949 pitkään Kultarannassa perustellen hallituksen linjaa ja laillisten muotojen noudattamisen tärkeyttä. Kemin tapaukset tultaisiin tarkoin tutkimaan totuuden selville saamiseksi.80
Arabian esimerkin tavoin hallitus oli jälleen tehnyt presidentille mahdolliseksi pysytellä selkkauksen ylä- ja ulkopuolella samalla kuitenkin antaen tukensa Fagerholmin ja hänen kollegojensa ponnisteluille. Paasikiven tuntemaa arvostusta osoittaa hänen päiväkirjamerkintänsä 19.8.1949. »Tätä kommunistien hyökkäystä (Kemissä– T.P.) ja lakkoja ei mikään muu hallitus kykenisi hoitamaan kuin sosiaalidemokraattinen.»81
