PUHE YLEISESSÄ LAULU- JA SOITTOJUHLASSA STADIONILLA KESÄKUUN 19 PÄIVÄNÄ 1948
Kansalaiset!
»Laulu mielen ylentää,
Soitto sielun virkistää»
sanoo vanha suomalainen sananlasku.
Olemme kokoontuneet viettämään ylevän laulun ja soiton juhlaa kentälle, jossa niin useasti olemme ihailleet reippaan nuorisomme kilvoittelua jaloissa voimaa ja kuntoa vaativissa kilpailuissa. Haemme näinä raskaina ja rikkinäisinä aikoina mielen ylennystä ja kohoamista jokapäiväisen työn ja aherruksen keskellä sävelten puhtaista kauneuden maailmoista. Säveltaide – niinkuin kaikki taide – on suuria, pysyviä ja yhdistäviä sivistysarvoja, jotka kohottavat ihmishengen yli harmaan arkipäiväisyyden.
Nyt alkavat laulu- ja soittojuhlat ovat erikoisesti omiaan tuottamaan iloa, koska molemmat suuret liitot, Suomen Laulajain ja Soittajain Liitto ja Suomen Työväen Musiikkiliitto, ovat ne ensi kerran yhdessä järjestäneet. »Lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan» on painettu juhlan kutsulehden ensi sivulle. On mieltä lämmittävää todeta, että tänä ajankohtana henkiset arvot ja pyrkimykset yhdistävät ja kokoavat yhteen kansalaisten laajat piirit. Tästä haluan Tasavallan Presidenttinä julkituoda kansan puolesta kiitoksen.
Tyytyväisyyteen on vielä toinenkin aihe. Ensi kerran Suomen Ruotsalainen Kuoroliitto, Finlands Svenska Kör- och Musikförbund, on lähettänyt suomenkieliseen laulujuhlaan edustuskuoron, Helsingfors Svenska Sångarförbund. Tämä on mielihyvällä todettava. Se on osaltaan merkkinä viimeaikaisesta ilahuttavasta kehityksestä: siitä, että vanha erimielisyys kieli- ja kansallisuusasiassa on häviämässä ja yhteisymmärrys voitolle pääsemässä molempien kieliryhmien välillä. Yhteinen on isänmaa. Kaikki olemme samassa veneessä. Yhdessä on meidän, puhummepa suomen- tai ruotsinkieltä, tässä maassa elettävä ja yhdessä kansamme onnea ja menestystä vaalittava.
Ilman vahvoja kansakunnan jäseniä yhdistäviä henkisiä siteitä ei kansan elämä missään oloissa menesty. Vielä tähdellisemmät nämä koossapitävät voimat ovat nykyisenä aikana, jolloin henkinen hajaannus repii maailmaa, niinkuin suurten järkytysten jälkeen ihmiskunnan historiassa on tavallista. Kansojen, niin pienten kuin suurten, onnen ja elämän ehto on, että kansalla on henkisiä arvoja, jotka se kokonaisuudessaan vapaaehtoisesti omakseen tunnustaa, joita se on valmis viimeiseen asti puolustamaan ja joiden ympärille, kaikista erimielisyyksistä huolimatta, kokoontumaan.
Äsken muisteltiin juhlaa, jolloin kansallislaulumme sata vuotta sitten ensimmäisen kerran laulettiin. Silloin, vuonna 1848, otti juhlaan osaa vain pieni ryhmä kansalaisia. Nyt on koko kansamme mukana Maamme-laulua laulamassa. Vuosikymmen vuosikymmeneltä on tietoisuus yhteisestä isänmaasta herännyt ja vallannut alaa yhä laajemmissa kansan kerroksissa. Isänmaan asiat eivät enää ole suppean piirin käsissä, vaan – toisin kuin sata ja vielä viisikymmentä vuotta sitten – kansa on nyt tehokkaasti osallisena vaikuttamassa maan kohtaloihin. Syvältä kansan riveistä nousseet miehet ja naiset ovat päättävästi mukana hoitamassa maan yhteisiä asioita, niin valtiollisia kuin kunnallisia, sekä ratkaisemassa valtakunnan kohtaloja, samoinkuin työssä yhteiskuntaelämän ja sivistyksen moninaisilla aloilla. Neljäkymmentä vuotta on kulunut siitä kun lyötiin kiinni periaate, että valtiovalta kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Ja 30 vuotta sitten, itsenäisyyden saavutettua, kansa pääsi, silloin voimaan saatetun parlamentaarisen hallitusjärjestelmän kautta, lopullisesti isännäksi omassa talossaan. Sivistys on laajentunut ja syventynyt ja taloudelliset olot ovat vuosikymmeninä ennen sotia, varsinkin itsenäisyyden aikana, parantuneet. Se »kallis maailman kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäävät isiemme luut» – niinkuin Aleksis Kivi kauniisti sanoo – on tullut kaikille läheiseksi ja rakkaaksi.
Mutta paljon on vielä tekemättä, jotta jokainen suomalainen, nauttien riittävää ja turvattua toimeentuloa ja osallisena sivistyksen hedelmistä, eläisi tyytyväisenä elämäänsä. Mitä enemmän yhteiskunnan vähempiosaisten taloudellinen toimeentulo saadaan kohotetuksi ja turvatuksi ja sivistys syvennetyksi, sitä lujempi on kansamme kestämään historian tuulet ja tuiskut. Sitä enemmän se myös tulee ymmärtämään oman henkensä vaatimukset ja oman elämänmuotonsa edellytykset – sitä syvemmin se käsittää oman tehtävänsä, jonka Kaitselmus on sille täällä kaukana Pohjolassa asettanut.
Näinä aikoina esiintyy tavallista enemmän erimielisyyttä, hajanaisuutta ja riitaisuutta. Mutta tätä kaikkea ei ole yliarvioitava. Kansaamme koossapitävät henkiset voimat ovat epäilemättä hajottavia vahvemmat. Yhdistäviä voimia on ennen kaikkea vuosisatojen historiallinen perintö: rakkaus vapauteen ja siihen pohjautuva luja tietoisuus, että vain vapaissa kansanvaltaisissa, demokraattisissa ja lainalaisissa oloissa ja elämän muodoissa Suomen kansa voi elää onnellisena ja tuntea elämän elämisen arvoiseksi. Vain sellaisissa oloissa voi Suomen kansa antaa panoksensa ihmiskunnan yhteisen sivistyksen aarreaittaan.
Itselleen ja omalle hengelleen, omille ihanteilleen ja perinteilleen uskollisena Suomen kansa on asuva tätä maata, joka meille kaikille on rakas ja kallis.
