Puheet 1952

PUHE UUDENVUODENPÄIVÄNÄ 1952

Kansalaiset!

Jälleen astumme kynnyksen yli vuodesta toiseen.

Taaksemme jäänyt vuosi on ollut kansainvälisessä suhteessa samanlaista rauhattomuuden ja epävarmuuden aikaa kuin sen edelliset. Epätietoisuus huomisesta päivästä on vallinnut maailmassa, niinkuin se koko sodan jälkeisen ajan on ihmiskuntaa pitänyt jännityksessä.

Meidän maassamme on kulunut vuosi ollut rauhallinen, mutta tapauksista vilkas. On suoritettu eduskuntavaalit, joissa kansalaiset, käyttäen vapaita demokraattisia oikeuksiaan, ovat asettaneet maan korkeimman valtioelimen, kansaneduskunnan, käyttämään Suomen kansalle kuuluvaa valtiovaltaa. On muodostettu eduskunnan luottamusta nauttiva enemmistöhallitus. Taloudellisten olojen järjestämiseksi on tarmokkaasti ja tuloksellisesti toimittu. Kansalaiset ovat seuranneet mielenkiinnolla tätä valtiovallan ja hallituksen työtä. Tavan takaa huomio on keskittynyt eduskuntaan, jossa kansanedustajain työ, ikäänkuin polttopisteessä, joutuu koko kansan silmien edessä punnittavaksi. Kansanvaltaisessa järjestelmässä kaiken tärkeän tulee tapahtua avonaisesti ja vapaasti kansalaisten nähtävänä.

Kun katselemme viimeisiä seitsemää vuotta, jotka ovat kuluneet sodan päättymisestä, ei voi olla toteamatta voimakasta edistystä, mikä tänä aikana on maassamme tapahtunut. Sekä taloudellisissa että sosiaalisissa oloissa on edistysaskeleita otettu. Pääministeri on äsken eduskunnassa valtalakia koskevassa keskustelussa esittänyt puhuvia numeroita taloudellisen toiminnan tuloksista. Hän mainitsi mm., että kokonaiskansantulo arvioidaan tällä hetkellä 30 % suuremmaksi kuin ennen sotia ja että tämä tulos on huomattavasti suurempi kuin muissa sotaa käyneissä maissa. Hän huomautti siitä merkittävästä tosiasiasta, että olemme selviytyneet tehtävistämme ilman ulkonaista apua, samalla kuin useat muut maat ovat runsain mitoin saaneet avustusta, pääasiassa ns. Marshall-apuna. Tähän on huomautettava, että ensi vuosina sodan jälkeen saamamme ulkomaiset luotot ovat kuitenkin nopeuttaneet tuotantokoneistomme kunnostamista ja taloudellista elpymistä. – Myös sosiaalisella alalla on, huolimatta sotien jälkeen meitä painaneista suurista taloudellisista rasituksista, suoritettu lainsäädännön ja hallinnon avulla koko joukko pysyväistä työtä. Meidän ei tosin pidä antautua liialliseen itsetyytyväisyyteen, mutta voimme tyynellä mielin katsella saavutuksiamme. Kansan uuttera työ saa suuria aikaan, kun se saa rauhassa ja täydellä teholla jatkua. Suomen kansa voi hyvällä syyllä kysyä, olisiko tässä karussa maassa kukaan muu meidän sijastamme päässyt parempiin tuloksiin.

Mutta näkyy esiintyvän sellaisiakin käsityksiä, jotka eivät anna omalle kansallisuudelle arvoa. Luin äsken erään kuvalehden viime itsenäisyyspäivän numerosta seuraavaa: »Viikko sitten muudan akateemisen keskustelupiirin osanottaja lausui: ’Minulle on yhdentekevää, puhuvatko lapseni venäjää, kiinaa vai amerikkaa. Pääasia, että pysyn hengissä – ja teen mielelläni Hitler-tervehdyksen tai kannan kulkueessa epäjumalankuvia, kunhan saan pitää henkeni’.»

Tunnustan hämmästyneeni tätä lukiessani. Onko tällainen synkkä ja toivoton pessimismi todella saanut jalansijaa Suomen nuorisossa? En voi sitä uskoa. En saata muuta ajatella, kuin että, mikäli sellaista jollakin taholla esiintyy, se ei voi olla kuin hetkellisestä mielialasta johtuvaa ja sellaisenaankin niin harvinainen poikkeustapaus, että se ei olisi ansainnut julkisuuteen pääsyä. Parhaankin tulkinnan mukaan siinä ei voi nähdä muuta kuin heijastusta maailmassa nykyään vallalla olevasta henkisestä haparoinnista ja epävarmuudesta.

Tietenkin meillä edelleen on varsinkin taloudellisia vaikeuksia. Myös nuoriso niitä saa kokea. Kunnollisten asuntojen puute ja muut joka­ päiväisen elämän vajavaisuudet ovat omiaan alituisesti vaikeuksista muistuttamaan, siitä huolimatta, että taloudellinen tuotanto on ilahuttavasti lisääntynyt, niinkuin edellä mainitsin.

Mikä on tähän syynä? Syy on yksinkertainen.

Tuotanto on kyllä saavuttanut ennen sotia vallinneen tason, vieläpä sen ylittänytkin. Mutta muistakaamme, että meidän tuotannostamme on tähän asti huomattava osa mennyt sotien aiheuttamien menetysten korvaamiseen. Meidän on ollut rakennettava asunnot lähes 450 000 karjalaiselle ja muulle siirtoväelle, joiden kodit jäivät rajan toiselle puolelle. On ollut jälleenrakennettava Pohjois-Suomi, joka sodassa saksalaisia vastaan hävitettiin. Meidän on ollut perustettava suuria voimalaitoksia ja uutta teollisuutta korvataksemme luovutetulle alueelle jääneet. On ollut laajennettava vähentyneitä peltojamme. On ollut sotakorvausten ja ns. saksalaissaatavien suorittamiseksi luovutettava paljon tavaroita, joista emme ole saaneet vastiketta. – Nyt kaikki tämä jälleenrakennus­ ja korvaustyö alkaa vähitellen olla täytetty ja suoritettu. Voimme odottaa kuluneiden vuosien ponnistusten tulevaisuudessa antavan meille itselle hedelmiä nautittavaksemme ja helpottavan kansalaisten elämää.

Edellämainitussa kuvalehden numerossa kerrotaan minun itsenäisyyden päivänä vuonna 1934 lausuneen: »Vaarallinen on puuttuva luottamus itseensä, alakuloisuus, joka kansalta ryöstää elämänhalun ja tylsistyttää yritteliäisyyden. – – – Kansa tarvitsee iloista tarmon tuntoa, joka rohkaisee yhä uusiin ponnistuksiin ja kääntää katseen tulevaisuutta kohti.»

Olin unohtanut nämä sanat. Ne ovat mielestäni paikallaan tälläkin hetkellä, ehkä vieläkin suuremmalla syyllä kuin niitä lausuttaessa vallinneessa tilanteessa. Pessimismi ja itseluottamuksen puute, vielä vähemmän epätoivo, eivät ole terveen kansan ominaisuuksia. Meillä ei sellaiseen ole aihetta.

Minä, joka olen pitkän elämäni aikana joutunut paljon kokemaan janäkemään, teen mielelläni vertailuja menneisiin aikoihin. Tahtoisin sanoa, että elämämme on nykyään rikkaampaa ja täyteläisempää, tehtävät ja mahdollisuudet ovat laajemmat ja monipuolisemmat kuin ne olivat minun nuoruudessani, 50–60 vuotta sitten. Elämä oli silloin ahtaampaa, toimintamahdollisuudet pienemmät, pyrkimysten kohteet vähäisemmät kuin nykyään. Kaikista puutteista huolimatta oli silloin vallalla varma tahto pyrkiä eteenpäin. Se tahto on saanut ihmeitä aikaan ja se tahto on löydettävissä kansamme perusluonteessa tänäkin päivänä. Siihen luottamukseen antaa uskoa kansamme viimeksi kuluneina kohtalokkaina vuosina osoittama kestävyys, työtarmo ja sopeutuminen uusiin olosuhteisiin.

Tulevaisuus on aina hämärän peitossa. Mutta muistutan uudelleen mieleen, mitä suomalainen sananlasku sanoo:

»Eletty eilinen päivä, tämä päivä tähän asti,

neuvon Jumala huomiseen pitää. »

Näillä ajatuksilla toivotan kuulijoilleni ja koko Suomen kansalle onnellista uutta vuotta.

Kappaleen sivut: 1 2 3 4 5

Olet viimeisellä sivulla. Jos haluat mennä takaisin, käytä selaimen Takaisin-painiketta, tai valitse kappale yläpuolelta.

Kun vierität sivua, seuraava sivu ladataan ja vieritetään automaattisesti näkyviin. Napsauta ylläolevaa valintaruutua poistaaksesi tämän pois käytöstä.

Jos haluat ladata seuraavan sivun automaattisesti vierittäessäsi sivua, napsauta ylläolevaa valintaruutua.