PUHE TOISEN PRESIDENTTIKAUDEN PÄÄTTYESSÄ MAALISKUUN 1 PÄIVÄNÄ 1956
Herra Puhemies.
Suomen kansan edustajat.
Kun luottamustoimi, joka kymmenen vuotta sitten minulle uskottiin, nyt loppuu, esiintuon kiitollisuuteni Suomen kansalle ja sen edustajille, sekä nykyisessä että aikaisemmissa eduskunnissa toimineille. Sallittakoon minun julkituoda kiitollisuuteni myös kaikille niille, jotka presidentinaikanani ovat eri hallituksissa maan hyväksi vaikuttaneet.
Esitän sydämelliset onnentoivotukseni Teille, Herra Tasavallan Presidentti. Teidän aikaisempi toimintanne ja laaja kokemuksenne valtiollisessa ja muussa julkisessa elämässä ovat omiaan luomaan edellytykset menestymisellenne valtion päämiehen tehtävässä.
Kansamme historiassa päättyy nyt yksi vaihe, sotien loppuessa alkanut ajanjakso. Tämän vaiheen kuluessa on kansallamme ollut suuria vaikeuksia kestettävänä. Syksyllä 1944 olimme synkän laakson pohjassa. Pelko., epäilys ja epätietoisuus tulevaisuudesta oli vallalla. – »Hajoava talo» – kirjoitettiin meistä 10 vuotta sitten ulkomailla.
Olemme kunnialla selviytyneet vaikeuksista. Olemme suorittaneet sotien jättämät raskaat ja moninaiset taloudelliset tehtävät, vieläpä saaneet taloutemme suurin piirtein kuntoon.
Mutta kansamme on sen ohella säilyttänyt kaikista tärkeimmän: valtiollisen itsenäisyytensä sekä lainalaisen kansanvaltaisen ja parlamentaarisen valtiollisen järjestyksensä ja oman yhteiskuntaelämänsä. Se kaikki on todistus Suomen kansan lujasta elinvoimasta ja tarmosta.
Edellytyksenä tämän rauhan työn onnistumiselle on ollut, että maamme ulkopoliittinen asema, joka sotien päättyessä oli sekä muodollisesti että asiallisesti sekava ja epävarma, on selvinnyt ja vakiintunut.
Ensi sijassa oli tärkeää, että suhteemme itäiseen naapuriimme, Neuvostoliittoon, onnistuttiin järjestämään. Pyrkimyksemme on ollut – ottaen huomioon maamme maantieteellisen aseman vaatimukset ja historiamme opetukset – löytää politiikka, joka on omiaan tyydyttämään molempien puolien, niin Suomen kuin Neuvostoliiton, oleelliset edut. Tämän hyvän naapuruuden ja luottamuksen politiikka, jota on johdonmukaisesti noudatettu, on ollut meille menestyksellinen ja Neuvostoliiton puolelta sen on todettu vastaavan suuren naapurimme etuja. Ei ole näkyvissä suhteitamme Neuvostoliittoon synkentäviä ilmiöitä.
Asemamme kansojen joukossa on vakiintunut. Vanhat siteemme Pohjolan kansoihin ja varsinkin veljesmaahamme Ruotsiin ovat, kuten aina, läheiset. – Olemme myös uudelleen rakentaneet taloudelliset ja sivistykselliset suhteemme muihin maihin.
Vanha ja kenties monen mielestä kulunut sana on yksimielisyys. Ja kuitenkaan se sana ei ole merkitystään menettänyt.
Nykyaikana, jolloin taloudelliset kysymykset näyttelevät vaikuttavaa osaa puolue-elämässä, on yksimielisyyden saavuttaminen vaikeaa tällaisissa asioissa. Mutta välttämätön on yksimielisyys kansakunnan suurissa yhteisissä elinkysymyksissä: Niissä, jotka koskevat valtiollista itsenäisyyttä ja kansanvaltaista parlamentaarista järjestystä ja kansalaisten vapautta. Ne ovat Suomen kansan onnen ja menestyksen ehtoja. Muut asiat, tärkeätkin, ovat näiden rinnalla toisarvoisia, ja niistä voidaan, mitä erimielisyyttä ne aiheuttavatkin, sopia ja sovitella.
Yksityinen julkisessa elämässä toimiva saa mieskohtaisen vapautuksen, kun hän maan parasta johtotähtenään pitäen omantuntonsa mukaan ja perustuslakia noudattaen tekee velvollisuutensa. Mutta valtiollisia tekoja arvostellaan historian edessä niiden seurausten mukaan. Käsitykseni on, että tapausten tähänastinen kulku ja saavutetut tulokset 11 vuoden aikana antavat perusteltua aihetta katsoa Tasavallan Presidentin ja Hallituksen noudattaman sekä Eduskunnan hyväksymän sodan jälkeisen politiikkamme kaikessa oleellisessa vastanneen maan ja kansan etua. Mutta jättäkäämme lopullinen arvostelu historian tehtäväksi ja alistukaamme sen tuomioon.
Miten ulkonaiset olot ja maailmantapaukset kohtaloihin vaikuttavatkaan, kansan ja varsinkin pienen kansan tulevaisuus riippuu viime kädessä sen siveellisestä ja henkisestä voimasta, sen uskollisuudesta itseänsä, omia ihanteitansa, omia kansallisen elämänsä perusarvoja kohtaan. Ilman näitä henkisiä voimia kansa ei voi pysyä pystyssä. Luotan siihen, että Suomen kansassa on näitä siveellisiä voimia.
Lopetan, niinkuin kuusi vuotta sitten toisen presidenttikauteni aloitin, Runebergin vanhan krenatöörin sanoilla: »Jumala synnyinmaata varjelkoon.»
