KOKOOMUSPUOLUEEN VALTIOLLISET PERIAATTEET
Puhe Kansallisen kokoomuspuolueen juhlassa Helsingissä maaliskuun 8 päivänä 1936
Kova aika.
Seuratessani maailman menoa tulee usein ajatuksiini, mitä muuan uudempi historioitsija1 sanoo eräässä Rooman valtakunnan kehitystä ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla koskevassa esityksessään. Tekijä lausuu tulleensa siihen tulokseen, että Rooman valtakunnan elinvoiman jatkuva rappeutuminen saa selityksensä siitä antiikkisesta katsantokannasta, jonka mukaan valtion eduille oli annettava yksipuo1inen ylivalta väestön etujen ja kansan hyvinvoinnin edellä. Tämän katsantokannan mukaisesti valtio ulotti raskaan kätensä yhä laajemmalle yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen elämään. Sen ilmauksia olivat taloudellisen toiminnan pakkoliittymät, pakkokorporaatiot, sekä ankarasti militarisoitu virkavalta, jonka toiminta perustui kansan kaikkien ryhmien pakolliseen osanottoon hallinnon tehtäviin ja toimeentulovälineiden sekä työn hankintaan valtiolle. Edelleen verorasituksen hirmuinen lisääntyminen. Kansan jatkuva köyhtyminen. Valtion yritykset laeilla säännöstellä taloudellista elämää. Määrättiin mm., paljonko sai viljellä viiniä ym. Edelleen rajahinnat tavaroille. Laivojen, puotien ja tehtaiden omistajat »olivat todellisesti paljon enemmän omien liikkeidensä alempia valvojia valtion lukuun kuin niiden omistajia» − sanoo tekijä. Ylipäänsä »antiikin maailman turmiollinen luottamus valtion kaikkivoipaisuuteen». Lisäksi kaiken valtiollisen vapauden tuhoaminen, »orjuuden tasa-arvo». Lopullinen seuraus kaikesta tästä kehityksestä oli se, mitä kutsutaan »antiikkisen maailman barbarisoitumiseksi», mikä tietää, kuten tekijä sanoo, siirtymistä alkuperäisempiin, primitiivisempiin muotoihin valtiollisen, yhteiskunnallisen, taloudellisen ja henkisen elämän alalla.
Tämä kaikki tuntuu sangen tutulta. Minusta näyttää, kuin nytkin olisi käynnissä siirtyminen primitiivisempiin muotoihin eri aloilla, lukuunottamatta kenties tekniikkaa, jossa kehitys edelleen näyttää menevän eteenpäin. Sen kukkeasti rikkaan monipuolisen tilalle, mikä vapaissa oloissa kasvaa ja kehittyy, tulee yhdenmukainen ja köyhempi, se mikä syntyy yksimuotoisesta, samoihin kaavoihin valetusta.
En halua ryhtyä ennustamaan tulevaa kehitystä. Onnettomuuden profeettoja on, kuten tunnettu, riittävästi. Mutta siltä tosiasialta emme voi silmiämme sulkea, että maailman tapaukset ja yleinen suunta on arveluttava ja että »primitiivisemmät» aatteet ja muodot pyrkivät maailmassa suurella voimalla valtaan.
Ajat ovat muutenkin omiaan antamaan aihetta ajatteluun ja huoleen. Tuskin kuluu viikkoa, ettei sanomat eri osista maailmaa kerro vaikuttavista, useinkin järkyttävistä tapauksista. Tätä levotonta aikaa on kestänyt aina maailmansodan alusta. Maailma ei ole vielä päässyt tasapainoon vaan yhä etsii jotakin, josta se ei itsekään ole selvillä.
Erityisesti meille pienille kansoille yleisen kehityksen kulku maailmassa ei ole suotuisa. Se valtiollisen elämän filosofia, se väkivallanmieliala, mentaliteetti, joka pyrkii esille, on meidän elämän ehtojemme vastainen. Yltiöpäinen ja yksipuolinen kansalliskiihko, rinnan suurten kansojen mahtavuuden ja voiman korostamisen kanssa, on meille vaarallista oppia. Todellisuudessa se on suurillekin vaarallista. Se ei voi johtaa muuhun kuin sotiin, taisteluihin ja katastrofiin, jotka, kuten olemme nähneet, tuovat sekä suurille että pienille ja koko ihmiskunnalle surkeutta.
Näyttää siltä kuin suuret ja jalot aatteet olisivat kadottaneet voimansa ja merkityksensä.
Snellman ja Yrjö-Koskinen opettivat meille vanhemmalle polvelle kahden suuren aatteen osoittaneen vuosisatojen kuluessa kehityksen suuntaa maailmassa. Toinen oli yleisihmisyyden, humaanisuudenaate ja toinen kansallisuuden aate.
Yrjö-Koskinen luuli näiden kahden johtavan aatteen välillä syntyneen sopusoinnun. Ihmisyyden aate on »tunto ja tieto yhteisestä ihmisyydestä, joka liittää ihmiskunnan kaikki jäsenet yhdeksi ko’oksi etujen ja kehityksen puolesta», joka» pyytää voittaa ihmiskunnan kaikki voimat yhteistä työtä varten». »Kansallisuuden aate merkitsee» − sanoo hän − kansallisuuden oikeutta itsenäisesti vaikuttamaan ihmiskunnan yleisten etujen hyväksi.» Yleisinhimillisyyden aatteen pohjalla kehittyy »aikakauden parempi omatunto» so. kansainvälinen oikeus, joka tosiasiallisesti »muodostuu nimenomaiseksi kysymykseksi pienten kansojen oikeudesta». Yrjö-Koskinen luuli, että oikeustila pyrkii paranemaan heikkojen turvaksi ja kansainvälisen tasa-arvon hyväksi. Tästä vakaumuksestaan hän piti kiinni vielä vuosisatamme alussa, jolloin hän julkaisi uuden painoksen »Johtavia aatteitaan».
Maailmansodan jälkeen luultiin tämän humaanisuuden ja kansojen oikeuden aatteen pääsevän voittoon. Yrityksiä on tehty ja tehdään par’aikaa. Mutta tunnustettava on, että toisin on kehitys kulkenut.
Nykyistä järjestelmää uhkaavat vaarat.
Mikä johtopäätös on meidän tästä tehtävä?
Demokraattisen ja parlamentaarisen järjestelmän lujuutta ja viisautta koetellaan tällaisina aikoina. Jos tahdomme tämän järjestelmän säilyttää ja sitä kehittää, niin kuin pyrkimyksemme tulee olla, on meidän suurella järkevyydellä asioitamme hoidettava.
Meidän on tietenkin oltava varuillamme ja mahdollisimman valmiina maatamme puolustamaan niin vilpittömästi kuin toivommekin saavamme elää rauhassa omalla konnullamme, koska itse emme tahdo kenenkään rauhaa häiritä.
Mutta meidän on parhaamme mukaan asetettava talomme ja olomme muutenkin järjestykseen. On tärkeätä lujittaa sekä valtiollista että yhteiskunnallista järjestystämme. Tämä ei voi tapahtua muuten kuin eheyttämällä kansakuntaa, koettamalla saada se mahdollisimman suuressa yksimielisyydessä ja sovussa kannattamaan valtiota ja yhteiskuntaa ja ponnistamaan voimansa yhteisten asiain ja yhteisen menestyksen hyväksi. Meidän olisi saatava niiden kansanryhmäin ja puolueiden suhteet, jotka tunnustavat olevansa samalla myönteisellä kannalla nykyiseen valtioon ja yhteiskuntaan, entistä sopuisammiksi, saatava nämä kootuiksi yhteisten tehtävien ympärille. On katsottava, ettemme turhanpäiväisillä keskinäisillä riidoilla hajota kansaamme. On käsittämätöntä − etten sanoisi puolustamatonta − että kansanryhmät, jotka nykyiseen valtiolliseen, yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen järjestykseen nähden ovat periaatteellisesti samalla kannalla, kuluttavat voimansa taistelussa toisiaan vastaan ja sen kautta saattavat vaaraan suuria valtiollisia ja yhteiskunnallisia arvoja. − Mutta meidän on toiselta puolen koetettava saada kansamme myös yhteiskunnallisesti eheäksi, pyrittävä vähentämään ja, mikäli mahdollista, poistamaan sitä juopaa, mikä valitettavasti eri kansanluokkien ja ryhmien välillä on olemassa ja mitä meidän käsityksemme mukaan ei tarvitsisi olla ainakaan niin syvänä, että siitä olisi valtiolle ja yhteiskunnalle vaaraa ja haittaa.
Kansan eheyttämistyö ei ole viime aikoina tullut helpommaksi, vaan vaikeammaksi kuin aikaisemmin. Ennen meillä oli yksi puolue, sosialistinen, jonka puolelta vaara uhkasi nykyistä valtiollista, yhteiskunnallista ja taloudellista järjestystä. Nyt meillä on toinenkin puolue, Isänmaallinen kansanliike, joka on myöskin asettunut nykyiseen järjestykseen nähden kokonaan kielteiselle kannalle. Joskin näissä kahdessa liikkeessäon eri vivahduksia − toinen sanoo panevansa suuremman painon toiselle, toinen toiselle asian puolelle − on kummankin tarkoituksena nykyisten olojen perinpohjainen mullistaminen ja koko sen perustuksen hajottaminen, jolla valtiollinen, yhteiskunnallinen ja taloudellinen elämä lepää. Molemmat nämät suunnat ja virtaukset ovat täysin meidän kokoomuksen aatteiden vastaisia. Että sosialistien kanta, sellaisena kuin se heidän ohjelmissaan ja vaatimuksissaan sekä heidän räikeässä menettelytavassaan esiintyy, että heidän luokka taisteluoppinsa ja heidän nykyisen yhteiskunnan perusteihin kohdistuva kiihotuksensa on meille kokonaan vastaista, siihen ei minun tarvitse sen pitemmältä koskea. − Mutta kaukana ovat meidän periaatteistamme myös ne aatteet ja se menettelytapa, jota fascismi meillä ja muualla noudattaa ja ajaa.
»Puolueet hävitettävä.»
Voimakkaana kaikuu nykyään vaatimus kansan kokoamisesta isänmaan yhteisten asioiden ympärille ja puolueiden repivän toiminnan lopettamisesta.
Kansan kokoaminen, yhteishengen lujittaminen ja isänmaallisen yhteistunnon kohottaminen on, kuten lausuin, välttämätön asia ja päämäärä, jonka tulee olla kaikkien isänmaan parasta ajattelevien yhteinen. − Omasta puolestani olen luonteeltani kovin vähän puoluemies. Olen aina koettanut etsiä, mitä hyvää ja hyväksyttävää on toisten puolueiden pyrkimyksissä. Jos siis voitaisiin päästä puolueista ja puolue-elämän varjopuolista, en osaltani sitä surisi. Vakaumukseni on, että puolue-elämä ja puolueiden suhde toisiinsa on saatava muodostetuksi − tahtoisin sanoa: oleellisesti muutetuksi − siitä, mitä se tähän asti ylipäänsä on ollut, jos tahdotaan nykyinen demokraattinen ja parlamentaarinen järjestelmä pystyssä pitää. Puolue-elämä on saatava jalostetuksi. Enkä puolestani luule tämän olevan mahdotonta. Jos nykyiseen valtiolliseen ja yhteiskuntajärjestelmään samalla kannalla olevat pitävät muistissa, että se, mikä heitä erottaa, on pientä siihen verrattuna, mikä heitä yhdistää, niin varmasti voidaan valta kunnan asiat hoitaa ja onnettomuudet torjua.
Mutta lapsellista kuvittelua on edellyttää ja vaatia, että puolueita ei ollenkaan saisi olla. Kaikkialla, missä vapaus vallitsee, on myös olemassa eri mielipiteitä ja eri ajatuksia. Jo ihmisten luonnonlaatu on tässä suhteessa erilainen ja kallistaa heidän ajatuksensa eri suuntiin. Mutta jos puoluesuhteet saadaan − uudistan vielä sanan − jalostetuiksi, jos kaiken tiedon rajoittuneisuus ja suhteellisuus tulee ihmisille selväksi, luulisin puolueolojen nykyisiä varjopuolia voitavan heikentää, ehkäpä suuressa määrässä poistaa.
Mutta se tie, jota IKL ehdottaa puolue-epäkohtien poistamiseksi ja jota fascistit ulkomailla ovat kulkeneet, on torjuttava. IKLsanoo:
»Puolueet on hävitettävä.» Se on vain tyhjä sana. Sillä puolue-elämää ja puoluetoimintaa, vieläpä sen räikeimmässä muodossa, ei heidän mielestään ole hävitettävä, niinkuin se ei ole heidän mallimaissaankaan hävinnyt. Olisi vain yksi puolue jätettävä, mutta muut puolueet ja mielipiteiden eroavaisuudet ja vivahdukset väkipakolla kukistettava. IKL tahtoisi hävittää puolueet asettumalla itse yksinään kaikkien tilalle samalla julistaen, että se muka ei ole puolue. Tämä on täyttä narripeliä. Otettakoon mikä puolueen määritelmä tahansa, aina se sopii IKL:ään. Italiassa ja Saksassa käytetään sikäläisistä »liikkeistä» sanaa »puolue». Vieläpä puolueelle annetaan niin ylivoimainen merkitys, että juuri puolue on oleellinen ilmiö ja valtio sen välikappale. − Meidän pohjoismaalaisten ajatustavan ja käsityskannan mukaan tällainen tila ei olisi onnellinen. Suurien vaarojen uhatessa voivat pakkotoimet väliaikaisesti olla välttämättömiä, mutta ei pysyvänä järjestelmänä.
Keskustelua IKL:n kanssa.
IKL on ottanut esimerkkinsä sekä tässä että toisissa asioissa muista maista.
Jos voisi uusien suuntien kannattajain kanssa järkevästi keskustella, niin saattaisi kysyä heiltä, minkä vuoksi he sellaisella kiireellä ja hädällä suosittavat meille uusia malleja diktatuuri- ja »autoritäärisistä» maista. Snellman kerran valitti, − kysymys oli suhteellisesti viattomista asioista − miten onnetonta oli, ettei meillä tyydytä odottamaan, kunnes kokemus on osoittanut, mihin ulkomailla toimeenpannut uudistukset kelpaavat. Jos missään, niin sellaisissa mullistuksissa, joista nyt on kysymys, olisi syytä odottaa, mitä tuloksia uusi vallankumous ulkomailla tuottaa, ennen kuin yritetään meidän pientä ja arkaluontoisessa asemassa olevaa maatamme saattaa tuntemattomien seikkailujen tielle.
Tähän kaiketi IKL sanoo: fascistisesta diktatuuri- ( = ns. johtaja-) järjestelmästä on jo ulkomailta kokemusta. Ja lisäävät: meidän maamme olot ovat menneet niin surkealle kannalle, ettei ole aikaa odottaa.
Tämä ei pidä paikkaansa. Aika, jona uutta järjestelmää on eräissä maissa koeteltu, on vielä lyhyt. Ja tulokset eivät ole sellaisia, että ne kehottaisivat meitä seuraamaan. Julkinen keskustelu näistä asioista on arkaluontoista. En tahdo arvostella vieraiden maiden poliittisia oloja
Kullakin kansalla on oikeus itse järjestää asiansa sivullisten niihin sekaantumatta. Täytyy sen vuoksi rajoittua vain sangen ylimalkaisiin sanoihin. Tyydyn sen vuoksi sanomaan, että, mitä voittoja diktatuurimaat voinevatkin osoittaa, nämä saavutukset erityisesti myös taloudellisella alalla, kaikissa diktatuurimaissa, minun tietojeni mukaan, eivät suomalaiselta käsityskannalta katsellen ole tavoiteltavia. Taloudellisella alalla ovat olot meidän maassamme samoin kuin Ruotsissa ja Englannissa, joissa periaatteellinen vapaus vallitsee, paremmat kuin diktatuurimaissa.
Kallis hinta.
Mitä uuden valtiollisen järjestelmän maissa lieneekään aikaansaatu, se on ostettu hinnalla, joka meidän pohjoismaalaisten mielestä on liian kallis. Vapaus on liian laajassa mitassa uhrattu. Muistamme, millaisen arvon Snellman panee valtiolliselle ja yhteiskunnalliselle vapaudelle. Hän katsoo valtiollisen vapauden olevan kansan aineellisenkin hyvinvoinnin kohottamisen edellytyksenä. Hän kuitenkin nimenomaan kieltää valtiollisen vapauden so. oikeuden ottaa osaa lainsäädäntöön ja valtion hallitukseen − päämääränä olevan aineellisten etujen edistämisen. »Kansat tavoittelevat vapautta todella vain sen itsensä tähden, koska se on inhimillinen tarkoitusperä ja koska vapauden olemuksena on oman lakinsa totteleminen» − sanoo Snellman. − Mutta vaikkemme katsoisikaan voivamme kaikessa ankaruudessaan hyväksyä Snellmanin jyrkkää ajatusta, kun hän piti materialistisena sitä käsitystä, että yksilöiden onni olisi valtion tarkoitusperä, niin tuskinpa täällä pohjolassa tahdomme kieltää, että yhteiskunnallisella ja valtiollisella vapaudella on sinänä ihmiselle arvo, jonka säilyttämiseksi kannattaa tehdä eräitä uhrauksia. Mutta myönnettävä kuitenkin on, että näillä uhrauksilla käytännöllisessä elämässä on rajansa. Jos vapauden järjestelmä niin sanoakseni reaalisiin saavutuksiin nähden osoittautuisi pakkojärjestelmää ainakin huomattavasti heikommaksi − kysymyksen ollessa toiselta puolen valtakunnan ulkopoliittisten suhteiden hoitamisesta ja maan itsenäisyyden puolustamisesta sekä toiselta puolen siedettävien yhteiskunnallisten ja taloudellisten olojen hankkimisesta kansalle – niin tämä järjestelmä tuskin olisi pelastettavissa. Se tosi asia, että Saksan tasavalta ei kyennyt valtakunnan ulkopolitiikkaa tyydyttävästi johtamaan, pääasiallisesti vei järjestelmän romahdukseen.
Vapaudenjärjestelmä.
Kysymys on, niin meillä kuin muilla kansoilla, jotka haluavat pysyä vapauden kannalla, voiko vapauteen perustuva valtiojärjestelmä yhtä hyvin kuin diktatuuri, tyydyttävästi tai ainakin siedettävästi, suorittaa tehtävänsä?
Olojen monimutkaistuminen, tehtävien tavaton laajeneminen ja valtiolliseen elämään ja vaaleihin osaa ottavien suuri lisääntyminen ovat olleet omiaan tuomaan vaikeuksia demokratialle ja parlamentaariselle järjestelmälle. Näistä vaikeuksista helposti joutuu tekemään sen johtopäätöksen, että koko järjestelmä olisi nykyoloihin soveltumaton. Tosiasiallisesti tämä johtopäätös ei ole tässä yksinkertaisuudessaan oikea.
Olisi totisesti epätoivoista, jos ihmishenki ei kykenisi järjestämään yhteisten olojensa ja asioidensa hoitoa muuten kuin luopumalla vapaudesta. Ajatteleva ihminen tahtoo etukäteen torjua luotansa tällaisen epätoivon, tällaisen henkisen heikkouden kannan. Terveen kansan asia on viimeiseen asti välttää tällaista onnettomuutta. Tosiasiassa vapauden järjestelmä onneksi onkin riittävän notkea soveltuakseen kulloinkin esiintyviin oloihin, ja sillä on riittävästi mukautumisen mahdollisuutta, edellyttäen, että kansassa on henkistä voimaa ja henkisiä ominaisuuksia sekä kunnioitusta valtiollisia ja yhteiskunnallisia laitoksiaan kohtaan. Englannin demokratia ja parlamentarismi on sekin viime aikoina joutunut kovaan koetukseen miltei ylivoimaisten tehtävien edessä, sitten kun vanha kahden puolueen järjestelmä oli sielläkin kadonnut. Englannissa on osattu löytää kunkin hetken vaatimat muodot.
Itse asiassa viimeaikainen kokemus antaa vakuuttavia esimerkkejä. Kuten jo huomautin, vapauden maissa, kuten Englannissa, Ruotsissa ja meidän maassamme, olot eivät ole kehittyneet huonommin, vaan paremmin kuin pakkojärjestelmän maissa. Asioiden kuljettaminen satapäisten parlamenttien kautta on tosin usein vaivalloista, ja on omiaan toisinaan herättämään huolta, vieläpä pelkoa, mutta lopuksi tulos kuitenkin on, ainakin useimmissa tapauksissa, ollut tyydyttävä.
Mutta vakavaa vastuuntuntoa meiltä kaikilta tämän järjestelmän kannattajilta vaaditaan − vastuuntuntoa ja entistä suurempaa yksimielisyyttä ja sopua yhteisten asiain hoitamisessa. Meidän täytyy muistaa, että kansanvaltainen järjestelmä − korkein mitä ihmiskunta on tähän asti kyennyt luomaan − on samalla vaikein. »Ei mikään hallitusjärjestelmä vaadi niin paljon kansalaisilta kuin demokratia», sanoo eräs tunnettu tämän järjestelmän kannattaja (James Bryce). »Kansanvaltainen hallitusjärjestelmä kukoistaa tai rappeutuu yhdenmukaisesti kansakunnan siveellisen ja älyllisen edistyksen kanssa. − − Demokratia edellyttää ei vain älykkyyttä, vaan sellaista älykkyyttä, jonka kunniantunto on ylentänyt, inhimillisyys puhdistanut ja jonka kiihottimena on velvollisuuden tunto yhteiskuntaa kohtaan.» Näiden ajatusten tulisi aina olla kansalaisten mieleen kätkettyinä.
Suomen olot.
Emme voi kieltää, että meidänkin maassamme tarvittaisiin mieleen painaa ja ohjeeksi ottaa äsken mainitut ajatukset. Meillä on ollut suuria vaikeuksia demokratian ja parlamentarismin sovelluttamisessa, niinkuin hyvin tiedämme. Puolueiden monilukuisuus, kieliasian hajottava vaikutus ym. seikat ovat suuresti vaikeuttaneet asioiden hoitoa. Että siitä huolimatta kohtalaisen hyvin olemme onnistuneet, on merkille pantava tosiasia.
Saamme kuitenkin joka päivä kuulla, miten kurjat olomme ovat. Sosialistit eivät löydä mitään hyvää ylipäänsä nykyisessä järjestyksessä, ja IKL:n päätodistuskappale on, miten maa on aivan onnettomuuden ja romahduksen partaalla, josta vain he uusine »näkemyksineen» voivat sen pelastaa. Tämähän on, kuten jokainen järkevä ihminen huomaa, aivan mieletöntä liioittelua.
Meilläkin on ymmärrettävästi paljon, hyvin paljon ja monenlaisia puutteita ja epäkohtia. Ne ovat omiaan ylläpitämään juopaa eri kansankerrosten välillä ja heikentämään yhteenkuuluvaisuuden tunnetta niiden kesken. Kansassamme piilevä epäluulo on omiaan lisäämään yhteyden tunteen puutetta. Tämä kaikki on, kuten jo huomautin, vaikeimpia kysymyksiä, jotka vaativat meidän huolenpitoamme. Yhteiskunnallisia puutteita ja epäkohtia on kaikin voimin koetettava parantaa. Mikäli valtion väliintulo voi jotakin tehdä, on siihen turvauduttava. Valtiollisten puolueiden toiminta ja ohjelmat tarkoittavat sitä. Kysymys on vain, mitä voidaan tehdä. Kansalla, jota valtio edustaa, on kyllä paljon yhteisiä tärkeitä asioita − niin paljon, että valtion elimillä niiden hoitamisessa olisi riittävästikin työtä. Erityisesti taloudellisella alalla odotetaan valtiolta kovin paljon. Mutta on kevytmielistä luvata, mitä ei voi täyttää. Asia olisi yksinkertainen, jos voitaisiin joillakin valtion laeilla ja toimenpiteillä köyhyys hävittää ja laajojen kansankerrosten taloudellinen tila nopeasti parantaa. Ei mikään olisi kaikille kansanluokille mieluisampaa kuin tämä. Olen esitelmissäni usean kerran tehostanut sitä ajatusta, jonka olen sekä kansantaloustieteestä että pitkäaikaisesta käytännöllisestä toiminnasta oppinut, nimittäin että yleinen, erikoisesti laajojen kansankerrosten hyvinvoinnin kohottaminen ei suinkaan ole keski- ja varakkaampien kerrosten taloudellisten etujen vastainen, vaan päinvastoin, eikä vähimmin niille hyödyllinen.
Valitettavasti on olemassa ns. taloudellisia lakeja, »taloudellisia välttämättömyyksiä». Nykyään näkyy se luulo olevan sangen yleinen, että valtio voi laeillaan mielin määrin sekaantua taloudellisiin oloihin tarvitsematta ottaa taloudellisia välttämättömyyksiä lukuun. Asia ei ole näin. Ajan lyhyys estää minua lähemmin käsittelemästä tätä kysymystä ja esiintuomasta käytännöllisiä esimerkkejä sen valaisemiseksi.
Tällä en ole tahtonut sanoa, että valtio ei voi mitään tehdä yhteiskunnallisella ja taloudellisella alalla.
Valtio voi vaikeana aikana hätää lieventää ja hädänalaisia avustaa. Sen asiana on myös koettaa mahdollisuuden mukaan turvata vähävaraisten kansalaisten elämä kohtalon vaihteluja vastaan. Tätä tarkoittaa monihaarainen sosiaalinen vakuutus. Se voi myös sosiaalisella lainsäädännöllä järjestää työoloja ja estää niissä epäkohtia. Mutta ennen kaikkea valtion tulee koettaa luoda edellytyksiä yksityiselle yritteliäisyydelle, koska vain tämän kautta kansan taloudellinen hyvinvointi saadaan paranemaan. Valtion koko taloudellinen hallintotoiminta kuuluu tähän. Kaikkien ponnistustemme päämääränä on, että jokainen kunnollinen kansalainen voi hankkia tarpeellisen toimeentulon, jonka taloudellisen edistyksen mukana tulee yhtämittaisesti parantua.
Tämä on päämäärä, ja ennen sotaa, vapauden vallitessa, mentiin hyvää vauhtia sitä kohti. Toivottavasti jälleen päästään oloihin, joissa päämäärän saavuttaminen on näköpiirissä. Mikä tehtävissä on, se on tehtävä.
Kokoomuspuolueen ohjelma.
Luonnollista on, että Kokoomuspuolue ei voi olla kulkemassa sitä uutta tietä, josta ei tiedetä, minne se vie − ei tiedetä meillä eikä muualla. Me tahdomme pysyä koetellulla tiellä, jota me tahdomme korjata, mikäli se korjausta tarvitsee.
Luemme alinomaa uuden puolueen lehdistä ja kuulemme sen johtomiesten puheista, miten Kokoomuspuolueella ei ole mitään ohjelmaa eikä mitään tulevaisuutta, miten tämä puolue vanhuuttaan kuolee, miten se on joutunut raihnaisten vanhuksien johtoon ja miten siitä ylipäänsä ei enää ole elävien joukkoon.
Tekisi mieli vastata näille yht’äkkiä ilmestyneille uusille neroille samalla tavalla, mutta jätän sen tekemättä. Heidän mieleensä ei näy juolahtavan, että heillä itsellä tuskin on yhtään ainoata omintakeista ajatusta, ei edes pientä ajatuksen sirua.
Kokoomuspuolueen ohjelma on ollut, kuten jokainen hyvin tietää, runsas ja hyvä. Sitä vastaan voisi kenties tehdä sen muistutuksen, että vaaliohjelmat, jotka sisältävät puolueen varsinaisen toimintaohjelman, ovat olleet liian runsaat ja monipuoliset. Mutta siinä puolue on noudattanut meidän maassamme yleistä tapaa. Puolueen ohjelma ensi vaaleja varten on par’aikaa valmistelun alaisena. Se tuskin tulee tälläkään kertaa aikaisempia niukempi. Mitä tulee kysymykseen Kokoomuspuolueen johdon iästä, ei sillä asialla ole merkitystä eikä sen pitäisi ketään liikuttaa. Huvin vuoksi voisin mainita, että Kokoomuspuolueen valtuuskunnan työvaliokunnan 9 jäsenestä 4 on syntynyt 1890-luvulla ja kaksi 1880-luvulla, tuolla diktaattorien, Mussolinin ja Hitlerin vuosikymmenellä.
Kokoomuspuolueen ohjelma ja periaatteet eivät ole sellaisia kuin ovat sen vuoksi, että liiallinen vanhuus niihin olisi painanut leimansa. Mutta mitään vallankumouksellista ne eivät sisällä eivätkä toivottavasti tule vastedeskään sisältämään. Vallankumoukset, olivat ne mitä lajia tahansa, tuovat mukanaan hyvin paljon epäterveitä ja vahingollisia seurauksia. Mitä hyvää tai pahaa viimeisistä vallankumouksista, Venäjän, Italian ja Saksan, tulee olemaan, on vielä vaikea sanoa.
Minulle on kerrottu väitettävän sitäkin, että Kokoomuspuolueen ohjelma on kyllä hyvä, mutta puolue ei tahdo panna sitä täytäntöön. Ikävä kyllä, puolueemme ei vielä ole enemmistönä eduskunnassa voidakseen sanella päätökset. En luule puolueessa olevan sellaisia, jotka eivät olisi valmiit milloin tahansa täytäntöön panemaan koko ohjelmaamme, jos se olisi mahdollista.
Mikä sitten on Kokoomuspuolueen yleinen kanta?
Puolueemme kanta on lyhyesti määritellen se, mitä Snellman sanoo olevien olojen järjellisen kehityksen puolustamiseksi. Toisessa paikassa Snellman käyttää sanontaa: positiivinen toiminta järjellisen kehityksen hyväksi. Olevien olojen puutteiden osoittaminen on yleensä helppoa. Vaikeampi on järkevien keinojen löytäminen niiden poistamiseksi. Siihen pyrkii Kokoomuspuolue. Yhteiskunnallisten ja valtiollisten olojen puoskaroimista se vastustaa.
Nykyään puhutaan paljon kansakokonaisuudesta, isänmaan asian ajamisesta ja sen asettamisesta muiden ja erityisesti yksityisetujen edelle. Kansakokonaisuus on aina ollut Kokoomuspuolueen silmämääränä.
Me olemme useimmiten käyttäneet sanaa yleinen etu näistä asioista puhuttaessa. Kansan yhteisen edun ajatus on johtava aate puolueemme ohjelmassa ja toiminnassa. Me emme anna kenellekään etu- tai yksinoikeutta, silloin kun kansan kokonaisuuden asia on kysymyksessä. Puolueemme ei ole ajanut eikä tule missään tapauksessa vastedeskään ajamaan minkään yksityisen kansanryhmän etua toisia kansanryhmiä vastaan. Me lähdemme siitä vakaumuksesta, että kaikkinainen eri yhteiskuntaluokkien välinen taistelu, luokkasota, oli se missä muodossa ta hansa, on sekä vahingollinen että kansalaisten oikein ymmärrettyjen etujenkin kannalta väärä. Jos vihan henki pääsee yhteiskunnan eri kerrosten välillä vallalle, ei voi muu olla seurauksena kuin maan ja kansan turmio. − Me emme myöskään voi hyväksyä sitä uutta oppia, joka tahtoo heittää pois tärkeitä kansamme vanhoja arvoja ja saattaa meidät aivan oudolle tielle ja tuntemattomiin seikkailuihin.
Toista uraa kulkee Kokoomuspuolue ja tulee kulkemaan. Puolueen yleisten periaatteiden ensimmäisessä kohdassa sanotaan puolueen pitävän kaiken toimintansa ylimpänä ohjeena suomalaisen kansallishengen ja isänmaallisen yhteistunnon kohottamista sekä pyrkimystä valtion ja yhteiskunnan lujittamiseen. Ja toisessa kohdassa lausutaan puolueen tahtovan säilyttää sen, mitä kansamme on aikaisemmilta sukupolvilta arvokasta perinyt. Näissä kahdessa lauseessa on sanottu ydin siitä, mikä meille Suomessa tällä hetkellä on todella merkityksellistä.
Kansallinen Kokoomuspuolue ei ole luopunut eikä sen tule luopua olemasta kokoomuspuolue siinä merkityksessä, että tässä puolueessa voivat viihtyä ihmiset kaikista kansankerroksista.
Viitteet:
1 . Rostovtzeff, The social and economic history of the Roman Empire (1926).
