PUHE KANSALLISEN KOKOOMUSPUOLUEEN KESKUSLIITON KOKOUKSESSA MARRASKUUN 19 PAIVÄNÄ 1936
Arvoisat Kokoomuspuolueen Keskusliiton edustajat.
Puoluevaltuuskunnan puolesta pyydän saada lausua Teidät, kunnioitettavat Kokoomuspuolueen jäsenet, tervetulleiksi.
On katsottu tarpeelliseksi, kun eduskuntavaalit ovat äsken olleet ja vielä on edessä, paitsi kunnallisvaaleja, tasavallan presidentin vaali, pitää Keskusliiton kokous, jossa esitettäisiin ja keskusteltaisiin nykyhetken tärkeistä asioista.
Äsken suoritetut eduskuntavaalit menivät kokoomuspuolueen kohdalta ylipäänsä katsoen tyydyttävästi. Meidän edustajaimme lukumäärä lisääntyi kahdella, sen sijaan että monella taholla ennustettiin edustajaimme lukumäärän alenevan, eräiden luulon mukaan paljonkin.
Nähdäkseni nyt on yksi jakso puolueemme historiassa suoritettu, ja minä puolestani katson tehtäväni valtuuskunnan puheenjohtajana, minkä 2 ½ vuotta sitten otin hoitaakseni, nyttemmin päättyneen. Puolueemme on nyt entisellä perustuksella mentävä eteenpäin ja toimittava kansamme kehitykselle tärkeän terveen, rakentavan ja maltillisen konservatismin aatteen lujittamiseksi ja levittämiseksi maassamme. Tällä aatteella on meidän kansassamme, kuten kaikissa terveissä kansoissa, riittävä pohja ja maaperä. Tarvitaan vain työtä, mutta myös ja ennen kaikkea nykyaikaisen konservatismin edellyttämiä oikeita suuntalinjoja. Toivokaamme, että kokoomuspuolue aina on löytävä nämät ei vain puolueen menestymiselle välttämättömät, vaan ennen kaikkea maan ja kansan yhteisten asiain hoitamiselle tarpeelliset ja hyödylliset oikeat suuntaviivat.
Viime viikkoina on kokoomuspuoluetta muiden puolueiden taholta paljon moitittu ja arvosteltu. Tämä arvostelu ei ole mielestäni ollut oikea eikä asiallinen.
Minun on ensiksi huomautettava, että kokoomuspuolueen toimintaa ja kantaa ei ole oikeus arvostella ainoastaan sen mukaan, mitä yksi tai toinen puolueeseen lukeutuvista sanomalehdistä joissakin asioissa kirjoittaa. Puolueen ja siihen lukeutuvien sanomalehtien välinen suhde ei ole − minun mielestäni tosin valitettavasti − sellainen, että kaikissa kohdin täydellinen yksimielisyys niiden kesken vallitsisi. Sitä paitsi voi, toimitustyön kiireessä, joku sana ja jokin lause sanomalehtikirjoituksessa sattua saamaan sellaisen muodon, mikä kentiesi ei aivan tarkasti ilmaise tarkoitusta ja mikä voi antaa erilaisen vivahduksen ajatukselle.
Sosialidemokraattisen puolueen johtaja, herra Väinö Tanner on eräässä joku viikko sitten pitämässään puheessa kutsunut kokoomuspuoluetta »kansanvallan viholliseksi n: o 1>>.
Tämä väite on jyrkästi torjuttava. Kokoomuspuolue ei ole kansanvallan eikä kansanvaltaisen järjestelmän vihollinen. Puolueen ohjelma ja katsantokanta sekä sen pohjana olevat aatteet ovat päinvastoin nykyaikaisen kansanvallan, demokratian, periaatteiden mukaisia. Jos kokoomuspuolue tältä pohjalta ja näistä periaatteista luopuisi, lakkaisi se olemasta kokoomuspuolue nykyisessä merkityksessä, ja se lakkaisi olemasta nykyaikainen konservatiivinen puolue ja muuttuisi joksikin muuksi puolueeksi ja liikkeeksi − sellaiseksi, jollaisia näemme nykyään Euroopassa monella taholla ympärillämme ja jotka eivät sovellu meidän kehitykseemme ja oloihimme. Mutta tällainen muutos ei ole kokoomus puolueen entisten eikä nykyisten periaatteiden mukaan mahdollinen ja se merkitsisi sekä kokoomuspuolueen että yleensä konservatismin kuolemaa meillä.
Nykyaikainen konservatismi tietää sisäisissä asioissa juuri demokraattisen periaatteen, kansan vapaan määräysvallan tunnustamista, niinkuin demokratian periaate kansainvälisissä suhteissa tietää kansojen itsemääräämisoikeuden tunnustamista ja on − mikäli voin havaita − ainoa aatteellinen perustus pienten kansojen oikeudelle saada vapaina ja tasa-arvoisina elää omaa elämäänsä suurten rinnalla. Englannin konservatiivisen puolueen johtajat − aina siitä asti, kun puolueen suuri uudistaja Disraeli 1840-, 1850- ja 1860-luvuilla uupumattomilla ja vaivalloisilla ponnistuksilla sai tämän periaatteen taotuksi Englannin tory-puolueen jäsenien mieliin tavan takaa korostavat puoluelaisilleen tätä totuutta. Ja Skandinavian maiden konservatiivien keskuudessa se myös pidetään selviönä.
Sosialidemokraattisen puolueen johtajan, hra Tannerin edellämainitussa puheessa oli kuitenkin jälkiosa toisenlainen kuin sen alkuosa, vieläpä sellainen, että sen sisältö on omiaan herättämään tyytyväisyyttä ja toiveita sosiaalidemokraattien ulkopuolellakin. Hra Tanner tehosti siinä omille puoluelaisilleen sangen voimakkaasti eräitä tärkeitä ajatuksia ja vaatimuksia. Hän sanoi, että sosialidemokraattisen puolueen on ennen kaikkea niin toimittava, että heihin voidaan täydellisesti luottaa, ei vain omien kannattajien keskuudessa, vaan myös vastustajien taholla. Edelleen − sanoi hra Tanner − heidän on osoitettava suurta edesvastuuntunnetta. Heidän on harrastettava rauhallista kansanvaltaista kehitystä. Tasainen meno on valtiollisessa elämässä paras. Vielä hra Tanner huomautti, että hänen puolueessaan ei oteta lukuun, mitä maan itsenäisyys ja puolueen kasvava merkitys heiltä menettelytapoihin nähden vaatii. »Monasti demagogisin keinoin kosiskellaan vähemmän kehittyneitä aineksia. − − − Tämä ei herätä luottamusta», sanoi hän.
Hra Tanner on tässä koskettanut asian ydinkohtaan. Sillä ei ole kiellettävissä, että on olemassa juuri luottamuksen puute sosiaalidemokratiaan ja siihen suuntaan, mitä sen katsotaan tahtovan toteuttaa valtiollisissa, yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa asioissa. Aiheena tähän on sekä heidän esittämänsä mielipiteet noudatettavasta menettelytavasta että heidän ohjelmansa, sellaisena kuin se on vahvistettu ja julistettu heidän puoluekokoustensa päätöksissä. Tosin heidän käytännöllinen menettelynsä on, ainakin monissa asioissa, viime aikoina ollut suhteellisen maltillista, johon nähden kuitenkin on huomioon otettava, ettei heillä ole ehdotonta enemmistöä eduskunnassa. Mutta kun asettaa rinnakkain heidän jyrkän ohjelmansa ja heidän paljon maltillisemman käytännöllisen menettelynsä, niin on vaikea saada oikeata käsitystä näiden molempien välillä.
Puhun vain omasta puolestani, kun sanon, että hra Tannerin omille puoluelaisilleen kohdistamat ajatukset ja vaatimukset ovat omiaan herättämään tyydytystä myös sosialismin kannattajien ulkopuolella. Viime vuosina pitämissäni esitelmissä olen useamman kerran lausunut sen ajatuksen ja toivomuksen, että sosiaalidemokratia luopuisi vanhentuneista periaatteellisista uskonopeistaan ja asettuisi myönteiselle kannalle nykyiseen yhteiskuntaan ja taloudelliseen järjestelmään. »On toivottu −olen lausunut − että se muodostuisi varsinaiseksi, nykyisen yhteiskuntajärjestyksen pohjalla toimivaksi uudistuspuolueeksi; että se luopuisi luokkasodan lietsomisesta; että se tuntisi ja tunnustaisi kansanyhteyden ja yhteenkuuluvaisuuden sekä, asettuen kansalliselle kannalle, tarmokkaasti ja selvästi kannattaisi yhteisen isänmaan itsenäisyyden puolustamista hyökkäyksiä vastaan; että se tunnustaisi itsensä solidaariseksi muiden kansanryhmien kanssa isänmaan yhteisissä asioissa.» − Ja tähän olen lisännyt: »Tavan takaa kysyy itseltään: onko mahdotonta ajatella, että tähän isänmaan menestyksen kannalta välttämättömään asiain tilaan ennemmin tai myöhemmin päästään?»
Meidän näitä asioita seuranneen vanhemman polven keskuudessa tämä toivomus oli jo vuosikymmeniä sitten yleinen. Omasta puolestani lausuin samanlaisen ajatuksen jo ennen sotaa, v. 1913 kirjoittamassani ja v. 1914 alussa julkaistussa senaikaisia oloja koskevassa kirjoituksessa seuraavasti: »Jos sosialistit muodostaisivat ainoastaan radikaalisen edistyspuolueen, joksi he arvatenkin aikaa myöten ovat pakotetut muuttumaan, niin ei asiasta olisi paljoakaan sanottava.» Ja lisäsin: »Saako vastuunalaisuuden tunne ja käytännöllisempi käsitys jalansijaa heidän keskuudessaan, kun heidän lukumääränsä lähenee (eduskunnassa) ehdotonta enemmistöä, on vaikea tietää.»
Kehitys on eri maissa johtanut erilaisiin ratkaisuihin. Skandinaviassa ja Englannissa näkyy kehitys pyrkivän siihen, että sosiaalidemokratia luopuisi jyrkistä teorioistaan ja mukautuisi nykyiseen yhteiskuntaan ja taloudelliseen järjestelmään ja kansalliseen yhteenkuuluvaisuuteen ja asettuisi siihen nähden myönteiselle kannalle. Kysymys on, onko sosiaalidemokratiassa voimaa ja kykyä kulkea tätä tietä niin pitkälle, että sen kautta voidaan kohdata toisemme. Tästä lopuksi luullakseni riippuu myös demokratian tulevaisuus.
Meidän, jotka olemme demokratian kannalla ja pidämme sitä korkeimpana valtiollisen järjestelmän muotona ja ihanteena, on toivottava, että tämä kehityksen tie veisi perille, ja sen vuoksi jokainen siihen viittaava ilmaus on omiaan herättämään kaikkialla, eikä vähimmin meissä, kokoomuspuolueeseen kuuluvissa, maltillisen ja rakentavan konservatismin kannattajissa, todellista tyydytystä.
Uudistan vielä, että, mitä tässä olen lausunut, sen olen tehnyt omassa nimessäni. Mutta luulen kokoomuspuolueessa olevan paljon muitakin, jotka näissä asioissa ovat kanssani samaa mieltä.
Kun nyt jätän puolueen valtuuskunnan puheenjohtajan paikan, kahden ja puolen vuoden ajan siinä toimittuani, odotetaan minulta kenties joitakin sanoja ja ajatuksia puolueemme tulevasta toiminnasta.
Olen useissa esitelmissä esittänyt ajatuksiani enkä voi muuta kuin viitata siihen, mitä olen lausunut. Olen lukenut esitelmäni uudestaan enkä ole huomannut, missä kohden tahtoisin niissä olevia ajatuksia muuttaa. Luulen näistä esitelmistäni käyvän jotenkin selvästi ilmi, mihin suuntaan toivoisin puolueemme työtänsä jatkavan.
Yksityiskohtaisesti puolueemme kanta käy ilmi sen ohjelmasta, sen yleisistä periaatteista ja vaaliohjelmasta. Minun ei ole tarvis ruveta sitä läpikäymään. Ehkä minun kuitenkin sallitaan viitata muutamaan harvaan kohtaan.
Puolueemme on vaaliohjelmansa ensi sijalle asettanut puolustuskysymyksen. Ei tarvitse vakuuttaa, että tulemme sitä asiaa voimiemme mukaan ajamaan. Samaan ryhmään kuuluu pääosalta ulkopolitiikkaa, jonka päätehtävänä, ohjelmamme mukaan, tulee olla valtakunnan itsenäisyyden turvaaminen. En luullakseni sano liikaa, kun lausun, että niinkuin maailman olot ovat muodostuneet, ulkopolitiikka on meidän kansamme ja valtakuntamme − niinkuin monen muunkin kansan ja valtakunnan − tällä hetkellä kaikkein vaikein ja arkaluontoisin asia. Se on samalla ala, jolla meidän äsken itsenäisyytensä saavuttaneella kansallamme on vähimmin kokemusta ja harjaantumista, ja vähimmin perinteitä, traditioita, joilla on katsottu olevan tällä alalla kaikista enin ohjaavaa vaikutusta. Kansan valtiota luova kypsyys ilmenee luullakseni ennen muuta sen kyvyssä ja taidossa tällä alalla. Vielä suuremmat ovat vaatimukset pienellä ja maantieteellisesti vaarallisessa asemassa olevalla kansalla kuin suurella, jonka itsenäisyyttä ja olemassaoloa eivät perinpohjaisetkaan tappiot ja repivimmätkään sisäiset riidat voi hävittää, niinkuin historia on osoittanut.
Olen jo edellä esittänyt, että puolueemme on lujasti kansanvaltaisuuden, demokratian kannalla. Tästä asiasta olen esitelmissäni niin paljon puhunut, ettei ole aihetta sitä pitemmälti kosketella.
Puolueemme periaatteisiin ja pyrkimyksiin sisältyy oleellisena osana suomalaisuuden ja suomenkielisen sivistyksen, kulttuurin, vaaliminen ja kehittäminen ja suomenkielen saattaminen sille kuuluvaan asemaan maan valtavan enemmistön kielenä ja suomen kansan kehityksen ja valtakunnan olemassaolon edellytyksenä. Kun suomenkielinen kansa muodostaa 9/10 väestöstä, seuraa siitä kehityksen välttämättömänä tuloksena, että suomenkieli olojen omasta sisäisestä voimasta tulee maan valtakieleksi. Tämä on luonnollinen asiain kehitys. Yhtä luonnollista on, että suomalaisen sivistyksen avustamiseksi valtion puolelta tehdään kaikki mitä mahdollista on. Tässä suhteessa ei ole mitään erimielisyyttä olemassa.
Suomenkielisen kulttuurin kehityksen ja kohoamisen mahdollisimman korkeaan kukoistukseen esteenä ei mielestäni ole Suomen ruotsinkielisen väestön oikeutettujen, kohtuullisten kielellisten tarpeiden tyydyttäminen. Kysymys onkin ruotsinkielisestä vähemmistöstä. Tämän vähemmistön, omankielisine, sen tarvetta tyydyttävine sivistyneistöineen, olemassaolo on tosiasia, realiteetti. Minun mielestäni se ei ole maallemme vahingollinen, vaan päinvastoin isänmaallisena aineksena meille hyödyllinen. Viittaan tässä asiassa Yrjö-Koskisen ajatuksiin, jotka hän on esittänyt eräässä jälkeen jättämässään v. 1902 kirjoittamassaan asiakirjassa. Olen siihen eräässä esitelmässäni viitannut ja pyydän vielä esittää hänen omat sanansa. »Periaatteena on selvästi ollut» − sanoo Yrjö-Koskinen − »että ruotsalaiset kansanryhmät meidän maassa ovat säilytettävät tärkeinä ethnografisina aineksina yhteiskunnassamme.» Ja hän lisää: »Tulevaisuuden ohjelmanansa minun mielestäni Suomen kansan tulee edustaa ja voimiensa mukaan ajaa tätä samaa oikeuden ja kohtuuden periaatetta, kansallisuusaatteen ja humanisuuden pyhää asiaa maailmassa.» Katson tämän Yrjö-Koskisen elämänsä lopulla paperille paneman testamentin hyvin sopivan meille suunnan määrääjäksi.
Nyt itsenäisyyden aikana siinä esitetyillä ajatuksilla on vielä suurempi arvo ja merkitys.
Maamme ruotsinkielinen väestö on sidottu erottamattomaan kohtalon yhteyteen suomenkielisen enemmistön kanssa. Ei ole ajateltavissa tilannetta, jossa tämä kohtalonyhteys voisi hajota. Sen ruotsinkielinen vähemmistö tietenkin hyvin ymmärtää. On odotettava, että sittenkun kieliolot on selvitetty ja ratkaistu, hyvät ja säännölliset suhteet, joita tämä kohtalonyhteys edellyttää ja vaatii, pysyvästi muodostuvat suomenkielisen enemmistön ja ruotsinkielisen vähemmistön välille. Näihin säännöllisiin suhteisiin kuuluu mm. se, minkä eräs niin kieliasiassa kuin muissakin valtiollisissa riitakysymyksissämme kaikista maltillisimpia ja tasapuolisimpia merkkimiehiämme, Thiodolf Rein-vainaja muistelmissaan lausuu seuraavasti: Ruotsin kansaa kohtaan tuntemamme luonnolliset ystävyyden ja sympatian tunteet »eivät saa heikontaa meidän kansallista itsetuntoamme eivätkä säätyläisluokassamme kasvattaa välinpitämättömyyttä suomalaiseen kansallisuuteen, eivätkä saattaa sitä unohtamaan velvollisuuttansa suomenkielistä kansanosaa kohtaan, josta sanottu luokka itse suureksi osaksi on peräisin. Toivottava on, että aikaa myöten jälleen saavutetaan se yhtenäinen katsomus, se henkinen yhtenäisyys ja yhteenkuuluvaisuus, mikä entisinä, Runebergin, Topeliuksen, Fredrik Cygnaeuksen, Matias Aleksanteri Castrenin ym. suurmiestemme aikoina oli vallalla ruotsinkielisessä sivistyneistössämme.
Viimeinen asia, jota haluaisin vähän kosketella, on se, mitä puolueohjelmassamme on mainittu nimellä »sosiaaliset tehtävät». Me olemme yksityisen yritteliäisyyden ja omavastuisuuden kannalla.
Me katsomme valtion mahdollisuuksia taloudellisella alalla liioiteltavan. Usein valtion sekaantuminen vaikeuttaa ja ehkäisee taloudellista edistystä. Mutta me emme kannata nykyistä talousjärjestelmää sen vuoksi, että se muka edistää varallisuuden kerääntymistä harvojen yksityisten haltuun, samalla kun kansan suurten joukkojen elintaso jäisi alhaiseksi ja heidän elämäänsä aina tulisi painamaan köyhyyden raskas taakka. Jokaisen taloudellisen järjestelmän tarkoituksenmukaisuutta on arvosteltava sen mukaan, missä määrässä se kykenee tyydyttämään kansan kaikkien kerrosten tarpeita. Jos talousjärjestelmä tyydyttäisi vain vähäisen kansanosan tarpeita, mutta suuret kerrokset jäisivät köyhyyden tilaan, ei se vastaisi tarkoitustaan. Historia ja kokemus on osoittanut, että laajojen kansankerrosten taloudellinen tila juuri nykyisen järjestelmän aikana on kohonnut niin suuresti, ettei taloushistoria sellaista tunne. Me kannatamme nykyistä järjestelmää juuri sen vuoksi, että se kokemuksen mukaan parhaiten kykenee kohottamaan kansan yleistä elintasoa ja parantamaan kansan taloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja.
Mutta me emme kiellä esiintyviä puutteita. Kokoomuspuolueen ohjelmaan, kuten kaikkeen rakentavaan konservatismiin, kuuluu pyrkimysyhteiskunnallisten epäkohtien poistamiseen ja kansan hyvinvoinnin mahdollisimman voimakkaaseen edistämiseen, mikäli valtio ja yleensä julkinen valta siihen kykenee. Olen koettanut tätä esitelmissäni esiintuoda. Vain sosiaalista henkeä ja katsantokantaa ylläpitäen puolueemme keskuudessa ja toimintaamme ohjaten tämän hengen läpitunkemana voi puolueemme suorittaa työtä maan ja kansan yhteiseksi hyväksi ja myös itse kehittyä ja menestyä.
Tällainen uudistushenki ja sen ohjaama toiminta ei ole mitään konservatiiviselle katsantokannalle vierasta. Päinvastoin ovat juuri nämä piirit tarmokkaasti vaikuttaneet suurten yhteiskunnallisten uudistusten toimeenpanemiseen. Englannissa sanoi aikoinaan eräs työväenpuolueen tunnettu edustaja, että Disraelin johtama vanhoillinen puolue oli tehnyt työväenluokan hyväksi viidessä vuodessa enemmän kuin liberaalit olivat tehneet viidessäkymmenessä. Oman maamme viimeaikaisesta historiasta voimme merkitä, että vv. 1908–1918 toimeenpannuissa suurissa maauudistuksissa ne piirit, jotka on tahdottu leimata »vanhoillisiksi», olivat tarmokkaimpina tekijöinä.
Lopetan tähän.
Elämä ei ole hetkeäkään paikallaan. Olot ja aika muuttuvat alituisesti. Niiden, jotka haluavat vaikuttaa olojen kehitykseen, on tarkalla korvalla kuunneltava ajan valtimon lyöntiä. Kokoomuspuolue ei saa olla sitä tekemättä. Vaikein ja suurinta tarkkuutta vaativa tehtävä kokoomuspuolueen johdossa on niin sovittaa puolueen toiminta ja ohjelma, että se, pysyen yleisten periaatteidensa pohjalla, vastaa kunkin ajan todellisia, reaalisia, tarpeita. Tämä ei ole helppo tehtävä − elinvoimaista, vanhaa säilyttämään pyrkivälle konservatiiviselle puolueelle ehkä vaikeampi kuin muille. Mutta kun näistä periaatteista kiinni pidetään, on puolueen menestys taattu.
