PUHE III KOTIMAISEN VIIKON AVAJAISJUHLASSA KANSALLISTEATTERISSA SYYSKUUN 18 PÄIVÄNÄ 1927
Tasavallan Herra Presidentti, Kunnioitettavat kansalaiset!
Johan Vilhelm Snellman, joka neroudellaan niin merkillisen syvästi ymmärsi kansan elämän eri puolet ja kykeni näkemään yhteyden yhteiskunnan elämänilmiöissä, käsitteli eräissä Suomen teollisuutta ja kauppaa koskevissa kirjoituksissa 1840-luvulla mm. kysymystä henkisen ja aineellisen sivistyksen suhteesta toisiinsa. »Sivistys ja hyvin vointi riippuvat molemmin puolin toisistaan» − hän sanoo. »Sivistys lisää ihmisen tarpeita ja antaa hänelle samalla suuremmassa tiedossa keinon niiden tyydyttämiseen ja varallisuuden kohottamiseen. Varallisuus taas antaa pääomia tuotantoa varten ja vapaata aikaa korkeampaan hengen sivistykseen. Historia ei tunne yhtään kansaa, joka olisi ollut samalla kertaa toimeton, köyhä ja sivistynyt.» Snellman asettaa eteemme varattoman työmiehen, itsellisen, joka ei tunne muita tarpeita kuin ravinnon ja ilmanalaa vastaan välttämättömän suojan. Kuinka paljon häntä korkeammalla onkaan se työmies, joka tuntee oman asunnon, oman kodin tarpeen. Ja miten paljon vielä ylempänä on itsenäinen talonpoika, alkaen siitä, joka tekee työtä vain omaistensa välttämättömäksi ylläpidoksi ja verojen maksamiseksi, aina siihen asti, joka luopuu päivittäin muutaman tunnin levosta liittääkseen tupaansa vierashuoneen, hankkiakseen itselleen huonekaluja enemmän kuin mitä jokapäiväinen tarve vaatii. Ja tässä on siirtyminen henkisiin nautintoihin lähellä. Aineellisten tarpeiden moninaistuminen ja hienostuminen vaikuttavat henkisen jalostumisen hyväksi. Mutta näiden yhä korkeampien tarpeiden tyydyttäminen vaatii niinikään yhä taitavampaa ja tarmokkaampaa työtä. Uusien viljelysten ja vanhojen paremman hoidon täytyy peittää maanviljelijän lisääntyneiden tarpeiden aiheuttamat kustannukset. Maanviljelyksen, karjanhoidon ja kotiteollisuuden tuotteiden suurempi valmistaminen on todistuksena kohoavasta maanviljelyskulttuurista ja yleisestä sivistyksestä − sanoo Snellman. Ja edelleen hän huomauttaa, miten kotimainen teollisuus samalla kertaa synnyttää menekkiä maanviljelyksen tuotteille ja pidättää teollisuusliikkeen voiton omassa maassa.
Olot ovat sitten Snellmanin aikojen muuttuneet ja myös tietomme kansantaloudellisista kysymyksistä syventyneet. Mutta se kuvaus, minkä Snellman tässä esittää, pitää vielä nytkin paikkansa. Erityisesti on oikea se ajatus, että kansan sivistyksen nouseminen voi tapahtua vain yhdessä taloudellisen hyvinvoinnin kohoamisen kanssa. Nykyaikainen kansan taloustiede sanoisi tämän kaiken siten, että ajan edistyksen kanssa kasvavien tarpeiden tyydyttämiseksi on välttämätöntä, että kansan osto kyky lisääntyy. Mutta − jättäen syrjään poikkeustapaukset − ostokyky riippuu tuotannosta: kansan ja maan ostokyky ei ole muuta kuin se kokonaistuotanto, jonka kansa voi saavuttaa − näin sanoo nykyaikainen kansantaloustiede. Kansan ostokyvyn lisäämiseksi ei ole muuta keinoa kuin tuotannon kohottaminen − samassa määrässä kuin tuotanto lisääntyy, kasvaa myös maan ostokyky, so. mahdollisuus saada käytettäväksi ja nautittavaksi niitä tavaroita ja palveluksia, joita kansan elintason nostamiseksi tarvitaan. Kulttuuri, sivistys, ei voi edistyä, ellei tuotanto lisäänny.
Mutta kysymys on, mitä on tuotettava? Mille tuotannon alalle on kotimaassa työ ja ponnistukset suunnattava? Vastauksena teroitetaan nykyään jälleen mieleen ajoittain jo ennen voimakkaana kaikunutta vaatimusta: jokaisen maan on tuotettava niitä tavaroita, joita se voi valmistaa edullisemmin kuin muut maat. On saatava aikaan työnjako kansojen kesken. On kehitettävä tavaroiden vaihtoa maailman eri maiden välillä ja on pyrittävä hankkimaan omalle maalle mahdollisimman suuri osuus maailmankaupassa.
Mikä tuotanto voi sitten Suomessa menestyä paremmin kuin muissa maissa? Vastaus on kaiketi: metsän kaataminen − niin kauan kuin metsiä on ja niitä osataan kasvattaa − ja metsän tuotteiden jalostaminen sahatavaraksi, selluloosaksi, paperiksi. Muu elinkeino tuskin Suomessa on kannattavampaa kuin muissa maissa. Maanviljelyksen harjoittaminen on epäilemättä monissa muissa maailman maissa edullisempaa kuin Suomessa, joka on maapallon pohjoisin maa, jossa yleensä maanviljelystä vakavasti harjoitetaan. Muu teollisuus kuin puuta jalostava, on niinikään useimmissa muissa maissa edullisempaa kuin Suomessa. Vain puuteollisuus olisi siten Suomelle »luontainen» elinkeino. Mutta tämä teollisuus ei voisi, pitkällekään kehitettynä, elättää enempää kuin murto-osan Suomen nykyisestä väestöstä. Suomen puuteollisuudessa työskentelee nykyään vähemmän kuin puolet Suomen teollisuustyöväestä ja puuteollisuuden tuotannon bruttoarvo on n. 44 % teollisuuden koko bruttotuotannosta. Mutta teollisuusväestön koko määrä ei ole kuin 15 % maan asukasluvusta. Ei ole mahdollista ajatella, että puuteollisuus, joka on meidän vientiteollisuutemme, voisi hankkia toimeentulon muuta kuin suhteellisesti vähäiselle osalle meidän kansaamme.
Jo tästä nähdään, ettei näitä kysymyksiä voi arvostella eikä ratkaista teoreettisen kaavamaisesti. Ainakin kaikkein useimmissa maissa ja Suomessa erityisesti on mahdollista tulla toimeen ja edistyä vain siten, että taloudellisen elämän moninaisia aloja viljellään. Huolimatta epäedullisesta ilmanalasta ja muista vaikeuksista hankkii maanviljelys toimeentulon suurimmalle osalle Suomen kansaa.
Mikään sivistyskansa ei kuitenkaan nykyaikana tule toimeen vain omalla tuotannollaan. Siinä merkityksessä on »omavaraisuus» mahdoton saavuttaa. Vielä vähemmän meidän pieni kansamme voi sulkeutua itseensä. Se tarvitsee maailman markkinoita vientiteollisuutensa ja osaksi myös maanviljelyksensä tuotteille voidakseen niillä maksaa välttämättömän tuontinsa ulkomailta. Ja sekin on tosi, että meidän kansainvälinen kauppamme, meidän vientimme ja tuontimme, täytyy ajan ja kehityksen mukana lisääntyä ja laajentua ja että vain tällä edellytyksellä voimme päästä kehityksessä eteenpäin. Mutta tämä kansainvälinen tavaranvaihto on kuitenkin vain osa maan taloudellisesta toiminnasta. Eräs kuuluisa nykyaikainen kansantalouden tutkija lausuu, tosin silmällä pitäen ensi sijassa Saksan oloja, että sivistysmaan kansan talous ei ole nykyään enemmän, vaan pikemmin vähemmän kiedottu maailman markkinoihin kuin viime vuosisadan keskivaiheilla. »On väärin olettaa», sanoo hän, »että kansojen väliset kauppasuhteet saavuttavat suhteellisesti suuremman merkityksen nykyaikaiselle kansantaloudelle.» Ja hän lisää, että »yksityiset kansantaloudet tulevat yhä täydellisemmiksi pieniksi maailmoiksi, mikrokosmoksiksi. Maailman taloudelliset suhteet lisääntyvät alati. Nopeammin kuitenkin paisuu kansantaloudellinen toiminta maan omalla alueella.»
Nämä ajatukset koskevat, kuten sanottu, lähinnä Saksan oloja. Minulla ei ole käsillä tarkempia numerotietoja siitä, millainen on suhde Suomessa ulkomaan liikkeen ja kotimaisen taloudellisen toiminnan välillä, millaiseksi se on kehittynyt ja mitä muutoksia siinä on viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtunut. En ryhdy senvuoksi esittämään tarkempia johtopäätöksiä ja väitteitä, sellaisia kuin mainittu kansantalouden tutkija on tehnyt Saksan oloihin nähden. Mainitsen vain seuraavaa: Maatalous on meillä melkoisesti mennyt eteenpäin viime vuosikymmeninä. Tilaston numeroista voisi tehdä sen johtopäätöksen, että sato on sitten vuoden 1910 lisääntynyt n. 64 %. Mutta maanviljelystuotteiden vienti ei ole vielä sanottavasti ylittänyt sitä, missä se oli ennen sotaa, jolloin vielä on otettava huomioon, miten maanviljelys tarvikkeiden tuonti on lisääntynyt. Mihin sitten ovat menneet maanviljelyksen kehityksen tulokset? Ne ovat menneet suoranaisesti oman kansan tarpeisiin, sen elämäntason kohottamiseen. Tosin on vientiteollisuuden toiminta lisääntynyt, siinä on työväen lukumäärä noussut vuodesta 1913 17 000 hengellä, mutta samana aikana on ns. kotimaisessa teollisuudessa työväen lukumäärä kasvanut jotenkin yhtä paljon sekä elintarpeiden tuonti huomattavasti vähentynyt.
Mitä johtopäätöksiä tästä kaikesta voimme tehdä? Voimme tehdä sen johtopäätöksen, että, samalla kuin kaikella tarmolla työskentelemme vientiteollisuutemme edistämiseksi, älkäämme vähäksykö ja laiminlyökö sitä tuotantotoimintaa, jonka tarkoituksena on kansan tarpeiden suoranainen tyydyttäminen, mikä itse asiassa muodostaa kansantaloudellisen elämän lavean perustuksen.
Tässä on vielä huomioon otettava eräs tärkeä seikka. Yksipuolisuus ei ole taloudellisellakaan alalla eduksi. Mitä vaatimuksia valtiolliset näkökohdat − erityisesti maan puolustus − asettavat kansakunnalle tuotantoon nähden, siihen en tahdo kajota. Pysyn vain taloudellisella alalla, ja yksistään jo siltä kannalta katsoen taloudellisen toiminnan yksipuolisuudella on heikkoutensa. Olemme viime vuosikymmeninä olleet suhteellisen onnellisessa asemassa sikäli, että meidän vientiteollisuutemme on voinut työskennellä menestyksellä ja laajentua. Tämä on johtunut siitä, että meidän vientiteollisuutemme perustuu puun jalostamiseen, ja puu on raaka-aine, jonka »tuotannolla» on luonnolliset rajansa, ja sen vuoksi siitä valmistetut tuotteet eivät ole kärsineet suurempaa menekin puutetta. Mutta emme voi itseltämme salata, että tässä vientiteollisuutemme yksipuolisuudessa piilee heikkous, joka ei ole jäänyt ulkomaillakaan huomaamatta; heikkous senvuoksi, että olemme riippuvaisia tämän yhden ainoan vientitavararyhmän menekistä. Mitä tulevaisuus voi tuoda mukanaan, se on tuntematonta, eikä ole syytä vaaroja suurennella. Tulee kuitenkin mieleen, mitä se voisi merkitä meille, jos ne kokeilut, joita paraikaa tehdään eri maissa selluloosan ja paperin valmistamiseksi puulajeista, joita muutamassa vuodessa voidaan kasvitarhoissa, plantaageissa, mielin määrin kasvattaa − jos, sanon, nämä kokeilut veisivät tulokseen. Taloudellisessa elämässä ei ole aina paras menettely asettaa ylen paljon yhden kortin varaan.
Elämä eikä vähimmin taloudellinen elämä ei hyvästi siedä yksipuolisuutta yhteen tai toiseen suuntaan. Elämä on moninainen ja rikas, niinkuin on rikas ja monipuolinen itse ihmisluonto. On koetettava löytää oikea keskitie näissä asioissa, niinkuin valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä yleensä on meneteltävä. Mikä ei ole elinvoimaista, mikä ei ole omiaan kansan taloudellista voimaa lujittamaan, se kuolkoon. Mutta varottava on, ettei positiivisia työn mahdollisuuksia päästetä surkastumaan ja jätetä käyttämättä. Mahdollisimman voimaperäinen ja samalla riittävän monipuolinen tuotannollinen työ on se lähde, josta meidänkin kansamme aineellinen hyvinvointi ja henkinen sivistys saapi elämänvoimansa. Toivokaamme, että nyt alkava Kotimainen Viikko osaltaan on antava uutta intoa tähän työhön.
